Tesla

Tesla on hieno sähköauto josta en juuri mitään ymmärrä. On kuitenkin hyvä tietää että siinä on paljon tekoälyä. Sensorit tarkkailevat myös sitä miten autoa ajetaan. Ja siksi huolimaton ajaja siitä saa esimerkiksi nenänkaivelun yhteydessä varoitusilmoituksia. Kuten "Always Keep Your Hands on the Wheel ; Be prepared to take over any time."

Kun robottinen tekoäly sanoo että "Be prepared to take over any time", mieleen nousee aina välittömiä ajatuksia siitä että onko ohje annettu autolle vai kuskille.Kenties sitä ei nenänkaivelun yhteydessä huomaakaan kun singulariteetti ottaa ihmiskunnan orjikseen ja sitten olemmekin kaikki jääneet teknologian vangeiksi.

Vähän kuten minä suksieni kanssa pyöröoviin joissa oli sensorit. Jotka pysäyttivät pyöröoven kun pyöröoven reunassa oli kontakti. Jos olette miettineet miksi sanon "kaikkea pitää kokeilla, paitsi kokaiinia ja pyöröovissa hiihtoa" saatatte arvata miksi.

Tappaja -autot

Itseään ohjaavat autot ovat kehitysasteella. Autoja joiden ajaminen ei vaadi minkäänlaista ajokorttia tai ajo-osaamista voidaan luultavasti odottaa tulevaisuudessa. Tähän liittyen mukaan on tullut eettisiä kysymyksiä.

MIT:n juttu siitä miksi autot pitää ohjelmoida surmaamaan joku on tyypittävä. Se luo hyvin rajatun tilanteen jonka ennakointi voisi kenties olla mahdollista. Mutta jonka korjaaminen annetuissa parametreissa vaatii jonkun tai joidenkuiden kuoleman. ; Ideana on se, että jos auto ajaa vaikka kapeassa tunnelissa kovalla vauhdilla eikä kykene jarruttamaan ennen törmäystä niin ajaako auto edessä olevan tai olevien päälle vai ajaako auto seinään jolloin kyydissä oleva kuolee.

"Digital trends" kysyy asiaa abstraktimmin. Sellaisella tavalla jossa korostuu e, että tosielämässä on paljon onnettomuustilanteita ja hätäsäätöjä joissa on seuraukena kuolemia. Siksi siellä kysytään sellaisia kysymyksiä kuin "Should your self-driving car kill you to save a school bus full of kids?". Kysymys on kiinnostava. Sillä autoon olisi pakko ohjelmoida reagointimallit eri tilanteisiin. Kun ihmiset ovat kuskeina, heitä ajaa ennen kaikkea oma hengissä selviäminen. Ja muuhun komentamista todennäköisesti vain rikottaisiin joka tapauksessa. Mutta tämä ei ole välttämätöntä jos auton kaikki reaktiotavat ovat ohjelmoituja. ; Science Dailyssä on mietintää nimenomaan trolley problemin muunnelmina. Usein ajatukseen siitä, että auto surmaa yhden jos tällä pelastetaan monta on hyväksyttävää - kunnes ex post/ex ante -tilanteiden psykologia muuttaa tilannetta. Jos surmattavana uhrina on itse tai vastaava, niin sitä että oma auto surmaa itsen vaikka vaihtoehtona on bussilasti koululaisia ei pidetä miellyttävänä. Eli niin kauan kuin kuolleet ovat ei-persoonallisesti tunnettuja, uhraamiseen suhtaudutaan sallivasti.

On hyvä huomata että kysymykset koskevat trolley problemia.

Trolley problem on hyvin klassinen etiikan kysymys. Ja kun mietitään sovelluksia ja koneita, etenkin tekoälyä, etiikka on hyvinkin keskeinen aihe. Tämä ei välttämättä tule mieleen. Sillä nörtti-teknikoiden spesialiteetiksi nähdään väkertäminen ja kuiva tiede.

Kuitenkin periaatteessa jo Asimovin kolme robotiikan pääsääntöä ovat muistutus siitä, että etiikka ja teknologia liitetään helposti ja usein yhteen. Samalla on kuitenkin selvää että tosiasiassa trolley problem on oleellisempi autojen ohjelmoinnissa kuin Asimovin säännöt. Ja oikeastaan Asimovin robotiikan kolmeen pääsääntöön viitataan niin usein että on syytä sanoa miksi.

Asimov oli kaunokirjailija joka oli kyllästynyt siihen että tekoälyjen ja robottien henkenä oli päätyä jonkinlaiseksi Golem/Frankenstein -tarinaksi jossa robotti tuhoaa rakentajansa. Siksi hän rakensi robotteja joiden perusteemana oli suojella ihmiskuntaa. Siksi säännöissä kiellettiin Frankensteiniutuminen hyvinkin vahvasti;
1: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
2: Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3: Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.
Koska kolme sääntöä "huomattiin vajaiksi" myöhemmin korostettiin nollatta sääntöä joka ohitti kaikki muut. Se oli:
0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa.

Asmovin käskemiä sääntöjä pidetään melko usein jonain joka koskisi oikeaa teknologiaa. Kenties jonain taustavireenä niitä voi kenties pitää. Mutta mitään konkreettista niissä ei oikein ole. Siksi tekoälyjen soveltavaa etiikkaa miettiessä joudutaan oikeasti käytännössä käyttämään jotain muuta kuin noita robotiikan pääsääntöjä. Säännöt onkin tehty tarinankerronnallisiksi voimiksi kaunokirjallisuuteen eikä niitä oikeasti näe tämänlaisessa sovelluskeskustelussa. Itse asiassa sääntöjen ongelmallisuuden pitäisi olla Asimovin kirjoja lukeneille selviä. Hän itse käytti kirjoissaan paljon tilaa siihen miten nämä säännöt johtavat omituisiin tilanteisiin ja ongelmiin. Edes hän ei pitänyt niitä toimivina ja virheettöminä. Ei edes kirjallisuuden maailmassa.

Tosielämässä asiaa vaikeuttaa se, että jos annetaan vaikka ensimmäinen käsky, täytyy siihen määritellä mitä "ihminen" tarkoittaa. Ihmisillä on usein jonkinlainen käsitys siitä mikä ihminen on. Mutta tämä ei tarkoita että meillä olisi siihen mitään aivan selvää määritelmää. Monissa tapauksissa törmätään vaikeuksiin. Jo aivan meidän ei-robotti-ihmistenkin kohdalla tälläinen asia liittyy aborttiin. Lasketaanko sikiö ihmiseksi. Toisaalta voidaan kysyä lasketaanko potentiaalisesti syntyvät ihmisiksi. Tai kuolleet. Ja jos otetaan käyttöön teoreettinen teknologia, voidaan kysyä että jos on aivosimulaatio joka on täydellinen kopio jonkun ihmisen mielestä niin onko tämä ihminen vai ei.

Näillä kaikilla on väliä siinä mielessä että voi tapahtua hyvin omituisia asioita jos joku esimerkiksi on kliinisesti kuollut mutta elvytettävissä. Jotta robotti osaa toimia oikein tilanteessa pitää tilanne ohjelmoida siihen. Jos robotti ei pidä kuolleita ihmisinä, tämä voi jättää elvyttämättä rikkomatta mitään sääntöä. Jos se taas pitää kaikkia kuolleita ihmisinä, niin hautausmaat voivat hyvin pian näyttää omituisilta mekanosta-suuhun tekohengityksen antopaikoilta.

Ja tässä yhteydessä on päätettävä että mikä on se oikea ratkaisu. Jos asioita ei mieti kunnolla, saattaa käydä niin että robotti pakottaa ihmiset ajamaan itsensä simulaatioksi liharuumiin sijasta sillä liharuumis on heikko mutta teknologiset aivot eivät kuole vanhuuteen. Joka voi olla hyvin ei-toivottua.

Sama pitää tietenkin tehdä "vahingoittamisen" kohdalla. Tekojen odotettavat ja odottamattomat seuraukset pitäisi ohjelmoida niin että ne eivät ole käteviä eivätkä suinkaan mitenkään yksiselitteisesti tiettyjä edes tarkasti tehtyinä. Ja itse asiassa kun kaikki säännöt ja niiden sanat tällä tasolla ohjelmoi robottiin, on tullut tehneeksi melkoisen kattavan etiikan teorian. Ja kun tekee tämänlaisen, joku toinen pitää sitä taatusti epäetiikkana. Pitäisikö siis tuottaa monenlaisia robotteja eri etiikoilla?

Ja tosiasiassa nämä ovat vasta konseptuaalisia asioita. Lisäksi on huomattava että robotti joutuu havainnoimaan ympäristöä aivan kuten ihminenkin. Ja ihmisetkin voivat tietää (omasta mielestään) mikä ihminen on ja ei ole. Ja voi (omasta mielestään) tietää oikean kohtelun. Mutta jos pensas heilahtaa, voi olla vaikeaa tietää onko pensaan takana ihminen vai jotain jota pitäisi kohdella jotenkin tietyllä tavalla. Sama koskee robottia. Se joutuu tulkitsemaan puutteellisesta informaatiosta nopeasti ja riskejä ottaen sen, onko jokin tulkittavissa siihen vaivalla ja tuskanhiellä koodattuun ihmisen tarkasti tiedettyyn määritelmään vai ei.

Autokysymys onkin tämän jälkeen hieman eriliainen:

Mielestäni on oleellista että auto perusasioina väistelee asioita. Ei ole väliä onko se väistettävä asia ihminen vai betoniporsas. On myös hyvä että lähtökohtana ei ole sitä että autoon vain koodataan ehdoton ja joustamaton "älä tapa" -dogma. Sillä mitäpä auto joka ei suostu tappamaan ketään ihmistä missään muussa oloissa kuin ihmiskunnan tuhon edessä tekisi jos sen sensorit saavat uutta informaatiota jonka mukaan kaikissa vaihtoehdoissa tulee kuolemaan joku ihminen? Kaatuisi? Vaatisi uudelleenkäynnistymistä?

Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

Pidä kiusankappaleet lähempänä, negatiivisuushaaste pv 3

Paikallisympäristö luo aina oman osansa arkeen ja elämään. 

1: Keravan kollit. Paikalliset, ilmeisesti nuoret, ilmeisesti jalan, ovat sytytelleet lähialueella 5 roskakatosta. Sankarointiin ei ollut mennyt paljoa aikaa mutta vaikuttaa ympäristön viihteyteen. Puhuinko ympäristön viihtyisyydestä Keravalla? Kerava on kaunis, paitsi se alue missä asun. Se koostuu betonitaloista ja asfalttitasangosta. Vieressä parkkitalo. Ikkunassa McDonaldsnäkymä ja junarata. Ainut mikä palaa ovat roskakatokset jotka ovat irrallisia niin että palo ei oikein mitenkään leviä. Tavallaan sopii ympäristöön johon voisi liittää Mad Maxia. Valitettavasti en nauti koherenteissa teatterikulisseissa elämisestä. Olisi miellyttävää jos alueen ainoita viihtyisiä asioita ei pistettäisi paskaksi. Minäkin kohdistan paskaksi pistämiseni mieluummin johonkin irvokkaaseen. Kuten tälläisiin tulitikkuleikkiviin ääliöihin.

2: Keravan liikehdintä. Asun junaradan vieressä joten tästä tulee ääntä. Tähän on tavallaan tottunut. Junalla on ihmisiä joiden henki ei liiku mutta perse liikkuu töihin. En voi kuvitella lomamatkailua junissa. Nyt Helsinki-Vantaalla on jotain lentoasematöitä. Lentävät koneet talon yli koko ajan. Vähemmän kuin Korsossa, mutta siellä vuosien varrella totuin asiaan. Ja siellä ei ollut junia joihin olisi totuttava. Lentokoneella ihmisen mieli ja perse lentää. En osaa kuvitella työmatkoja lentokoneella tehtäviksi vaikka joku niitäkin kai tekee. Lisäksi lähellä on Keravan kirkko joka soittaa kelloja. Tämä on ilmeisesti kulttuuria ja sen tehtävänä on liikuttaa ihmisiä. Kirkko on yleensä melko tyhjä joten kellonsoitto ei liikuttane kuin allekirjoittaneen persettä. Kiroilemaan jonnekin. Kiroilemaan esimerkiksi sitä että sielukaan ei liiku äänettömästi. Eikä se liiku ilmeisesti äänen kanssakaan.

3: Kotoisa lähiympäristö, eli puolisoni, on päättänyt ostaa Playstation 4:sen. Saan siihen "Assassins Creedin Unityn" vasta kun lomani alkaa. Muka vaan sen takia että muuten pelaan kaikki vapaa-ajat ja voin nukahtaa töissä. Muka vaan sen pohjalla että näin on meinannut käydä menneisyydessä joka kerran. Pakkomielle on muka hyvä syy olla ostamatta, se että tykkää pelistä on syy olla ostamattas itä. Jumalauta! Miksi sitten ostaa se konsolikaan? Meillä pelataan tällä hetkellä Playstation 3:sta. "Oblivionia". Kyllä siinäkin riittäisi pelattavaa.

Bonus : Oma itse ja oma mieli luo virtuaalisen lähiympäristön. Viime yönä näin painajaista jossa tuntemattomat isot steroidijääkiekkoilijoiden näköiset miehet huutelivat uhkaavasti. Kyselin heiltä että ovatko he hakkaamassa minut. Sanoivat että kyllä. Potkaisin toista munille ja purin kurkusta. Toista löin peukalolla silmään. (Ihan kuin turpaan saamiset vuosien takaa muka ei tekisi mitään raumoja eräille. Kyllä tekee! Pidä itseäsi optimistina ja ihmisiin luottavana tälläisen kanssa! Paskinta on se, että näistä unista tulee hyvä mieli hänelle itselleen. Samalla paska. Mutta katharsiksen saa silti.) Tähän heräsin. Olisin voinut nukkua vielä puoli tuntia. Sellaista on turha yrittää nukkua uudestaan.

Mielikuvitusleikeistä ja muista argumentinkorvikkeista

"Aito Avioliitto" -aloitteen puolesta on luennoitu esimerkiksi yllä olevan kalvon voimalla. Se on analogia, jonka perustalla on liikennesäännöt. Se on sentään onnistuttu kuvaamaan sanalla "mielikuvitusleikki". Ajatuskokeeksi se ei oikein taipuisikaan. Se on enemmän statement kuin argumentti.

Toki sen suurin heikkous on siinä että se on analogia. Vertaus, etenkin tuossa muodossa, on melko heikkoa. Se on enemmän tarinankerrontaa.

Sillä analogia on pätevä jos ja vain jos kohteet ovat relevantisti vertailtavissa. ; Tässä kohden esimerkiksi voidaan nähdä että liikennesääntöjen rikkominen johtaa onnettomuuksiin ja kuolinlukujen kasvamiseen. Tämä taas on epäanalogista homouden kanssa. Voidaankin jopa esittää että harm principle on hyvin oleellinen esiinnostettava. Länsimaisen vapausajattelun jaottelu kun nojaa hyvin laajasti Millin ajatukseen positiivisista ja negatiivisista vapauksista ja siitä että oikeuksia ei pidä rajoittaa muuta kuin vahvoista syistä. On hyvin kyseenalaista onko homoista konkreettista vaaraa.

Mutta vertailua voi kuitenkin ottaa kuvaavana ja jatkaa tästä pohjasta eteenpäin. Tämä tarkastelu kun tuo esiin uusia kulmia vertauksesta.

Itseäni huvitti tietenkin se, että valittu esimerkki on luonteeltaan de jure. Kuitenkin homoutta vastustetaan siksi että se sotii objektiivista moraalia tai jotain muuta vastaavaa vastaan. Tämä kulma vie melko voimakkaasti tehoja. Sillä esimerkiksi briteissä autot ajavat toista puolta tietä kuin täällä. Jossain mielessä on nimenomaan niin että tavat eivät ole perimmiltään tai pohjimmiltaan toisia parempia sanan täydessä mielessä. Kyseessä on enemmän siitä että jos jokin laki on voimassa niin on tärkeää että laki on samanlainen kaikille. Jos analogia on osuva, se on siis myös

Toisaalta voidaan nähdä että laki on siitä mielenkiintoinen että siinä voitaisiin korostaa miten tärkeää on kuitenkin sovittaa liikennesääntöjä ihmisten vammojen mukaan. Jo nykyään autoissa on erilaisia apuvälineitä ja lisälaitteita niille joilla on esimerkiksi amputoitu käsi tai jalka. Kun katsotaan rattia, ohjaustankoa, polkimia ja liikuntarajoitteisten erilaisia käsikaasulaitteita voidaan huomata että liikennevertauksessa on nimenomaan hyvä huomioida että kaikki eivät ole samanlaisia. Tämä vie tehoa vertauksesta. Se nimittäin kertoo etä kenties kaikkia ei tarvitse tunkea heteromuottiin tai homomuottiin.

Näissä vertauksissa minua ihmetyttääkin se miksi näiden kyhäilijöitä pidetään missään määrin älyllisinä ihmisinä. Ymmärrän sen että joku voi olla homoseksuaaleja vastaan monestakin syystä. Sitä minä en ymmärrä että ne syyt näyttävät aina olevan hirvittävän huonoja. Miksi surkeasti todistusvoimaiset argumentit vakuuttavat homoseksuaalejen vastustajia? Siksi että heillä ei ole parempia argumentteja? Toivoisin että näin ei ole.

Avoin kirje huolimattomalle kuskille

Te huolimaton kuski.
(En valitettavasti voi kutsua Teitä etuliitteellä "hyvä" - saati "rakas" tai "arvoisa".)

Lähestyn teitä, valitettavan anonyymiä kuskia. Kuskia, joka on niin mysteerinen että hänen tuntomerkeistään, asuinpaikastaan ja henkilöllisyydestään poliisikin on kiinnostunut. (Älkää käsittäkö väärin, ette ole missään nimessä tärkeä tai merkityksellinen ihminen. Luultavasti lattea persoonanne ei kiinnosta ketään - identiteettinne sitten sitäkin enemmän.) Kuski jonka kohtaamisesta ei ole jäänyt tietoa nimestä tai rekisterinumerosta. Kutsun sinua epäkohteliaasti nimellä "tummansininen henkilöauto". (Nimitys on kieltämättä loukkaava. Jokaiselle nelirenkaiselle.) Keskustelisin asiasta mielelläni kanssasi kasvokkain, mutta oman toimintanne vuoksi se on ollut hyvin vaikeaa. Haen kuitenkin tässä kontaktia jotta voisin viestittää asiani Juuri Teille.

Asia koskee sitä, miten ajoitte suojatiellä sisareni päälle Järvenpäässä, Jampassa, FOX centerin kulmilla, kello 16.30 tienoilla, perjantaina 23 toukokuuta herran vuonna 2014. Impaktin jälkeen olitte raottaneet ikkunaa ja kysyneet "ootko ookoo" ja ajoit pikaisesti lipettiin saatuasi jonkinlaisen äännähdyksen takaisin. Teko on mielenkiintoinen, koska tunnetusti esimerkiksi sisäiset verenvuodot eivät tapa heti. Ja muutenkin onnettomuuden jälkeen uhri on oletettavasti jonkinlaisessa shokkitilassa. Lisäksi tämänlaisissa tilanteissa olisi vähintään kohteliasta jättää yhteystiedot jatkoselvittelyjä varten. Tämän jätitte välistä. (Olen Teille hyvin vihainen. Teoista jota ette ole edes tehneet. Voit toki kokea olosi väärinkohdelluksi tämän pohjalta, mutta jos näin teette niin olette kaiken lisäksi Tyhmäkin.)

Kysymyksesi oli toki erikoisesti muotoiltu. Mutta vastatakseni kysymykseen rehellisesti, niin mikäli tarkoitatte "ookoolla" revähtänyttä rannetta, kyynärpäätä, sekä erinäisiä ruhjeita jotka vaativat terveyskeskuskeikkaa niin siinä tapauksessa hän oli "ookoo".

Kysymyksestäsi heräsi ällistys, joka pakottaa minut filosofioimaan.

Ensimmäinen asia jonka kohtaamisemme herätti oli kysymys. Älä hämmästy, filosofia alkaa usein kysymyksellä. Ja usein myös jää siihen. Luontevin ja intuitiivisin kysymykseni oli "miten tuollaisille annetaan ajokortti?" Ensin pidin kysymystäni validina, kunnes tiedostin että se oli harhautus. Harhautus joka ajoi huomiota syrjään aidommista, tärkeämmistä ja relevanteimmista kysymyksistä. Sellaisista kysymyksistä kuin "miten tuolla tilannetajulla on eletty aikuisikään - eikö noin tyhmä jossain välissä vain spontaanisti unohda hengittää?" Se on paljon oleellisempi kysymys, ja tieto siitä että poliisin kannattaisi painottaa hakuprosessinsa siihen että he etsivät kenties "tummansinistä henkilöautoa jonka kuski on sidottu elämään koko säälittävän epäeettisen idiootin elämänsä jättimäisessä rautakeuhkossa" voi olla rikosteknisesti ratkaiseva tieto joka lopullisesti ratkaisee rikoksen ja saattaa teidät juridiseen vastuuseen teoistanne.

Äläkä ymmärrä tätä väärin. Sillä kommunikaatiosi lähti kysymyksellä. Ja toki, näin jonkinlaisena filosofinplanttuna, osaan ehdottomasti kunnioittaa kysymyksiä. "Meidän alallamme" saatetaan jopa selittää että ei ole tyhmiä kysymyksiä. Tosin olemme myös sen verran kriittisiä kaikille dogmeille että tiedostamme että esittämäsi kysymys "ootko ookoo" on nimenomaan tyhmä kysymys. Aivan järkyttävän tyhmä.

Asiaa voi demonstroida yksinkertaisella fysiikalla. Fysiikka on siitä mukavaa, että impaktissa liikkuvat voimat riippuvat massasta ja nopeudesta. Tässä kohden kohtaisin mielelläni kanssasi kasvokkain ja demonstroisin asiaa empiiris-kokeellisesti. Kenties saisimme jopa rakennettua yhdessä jonkinlaisen konkreettisen fenomenologis-empiirisen tutkimuksen jossa arvioitaisiin eri painoisten ja eri nopeuksilla liikkuvien esineiden nopeuksia. Ja saisimme taulukon joka kertoisi tarkan numeerisen arvon sille kuinka relevantti tahi absurdi kysymys "ootko ookoo" tuon kyseisenlaisen impaktin jälkeen on. Tämä tutkimus olisi kanssasi antoisaa tehdä, sillä oppisimme taatusti molemmat prosessissa paljon. Etenkin jos voisimme huolellisesti ja riittävillä otoksilla käydä läpi koko taulukon.

Mutta koska asennoitumistapasi on se, tämä kohtaamismahdollisuus on kovin estynyt. Ja siksi suosittelenkin että demonstroit asiaa itsellesi. Jos sinulla on mielenkiintoa aiheeseen, suostutan muistamaan että auto toki liikkuu teillä  vaakasuuntaan, esimerkiksi kimmahtaessaan pahki ihmislihaan, mutta toisaalta pudotessakin esineillä on nopeus. Ja tämä nopeus on vakioitu Galileo Galilein toimesta. Tiedämme että maan kohdalla putoamiskiihtyvyys on 9.80665 m/s²
Tätä tietoa on näppärä käyttää.

Jos kuvitellaan että autosi ajoi törmäyshetkellä varsin hiljaa, sellaisella tasolla että sitä hitaampi liike olisi niin hidasta että sen väistäminen olisi varsin helppoa, voisimme olettaa että törmäsit hyvin hitaassa kaupunkiajossa, 35.2 kilometriä tunnissa. Tämä luku ei ole sattumalta 9.8 m/s² Olen valinnut sen jotta sinun demonstroidusti rajoittunut kognitiosi kykenee seuraamaan avustajan avulla päättelyketjuani. Voit nimittäin saada aavistuksen törmäyksen voimasta ottamalla tummansinisen autosi, nostamalla sen vaikka lainaamallasi nosturilla 9.8 metrin korkeuteen ilmaan. Sitten voit mennä seisomaan sen alle. Ja kun tuuli heiluttaa vaijerin varassa riippuvaa autoasi (joka killuu pääsi yllä vajaan 10 metrin korkeudella) voit kysyä että jos vetäisit narusta joka tipauttaa tämän auton päähäsi, niin onko tarpeellista tai informatiivista kysyä kysymystä "ootko ookoo"? Luultavasti molemmat meistä ymmärtävät tämän jälkeen että autoilla on niin paljon massaa, että törmäys sellaisen kanssa on aina otettava vakavasti.

Analyysi ylläolevasta

Olen pakotettu tekemään ylläolevan filosofisen demonstrointikeinojen vuoksi tiettyjä johtopäätöksiä. Filosofit voisivat sanoa että naturalismin läpitunkema analyysini tiivistyisi kahteen pääkohtaan. Pääkohdat olen sitten tiivistänyt lausunnoiksi (statement). Koska kyseessä on kova luonnontiede johon on liitetty eiempiirinen elementti, lajityyppinä on niin sanottu "soveltava etiikka". Analyysini ytimessä on kaksi lausuntoa. Näistä ensimmäinen on yleinen lausunto (general statement) ja toinen on erityinen lausunto (particular statement). Yleinen lausunto toiminnastasi on se, että noin ei saisi tehdä kenellekään. Erityinen lausunto on se, että noin ei kannata tehdä minun sisarelleni.

Varmistaakseni viestini läpimenon (tämä lienee Teidän kognitiiviset kykynne huomioiden kohdallanne enemmän kuin tarpeen) korostan että tämä kannanottoni ei ole uhkaus (threat). En kutsuisi sitä myöskään lupaukseksi (promise). Sillä oikeastaan kysymys on lähinnä tosiasian mainitsemisesta (matter of fact). En siis esitä statementeja utopistisena toiveena tulevaisuudesta tai jonain jolla ilmituon normatiivisia tasoja jotka väittäisivät että esittämäni asiat olisivat jotain perimmäistä hyvyyttä. Lausunnot ovat sen sijaan aivan neutraalisti deskriptiivisiä, ne kuvaavat tulevaisuutta sellaisena kuin se todennäköisesti tulee olemaan.

Tuon tämän tosiasian esiin lähinnä jotta voisitte ottaa itseänne niskasta kiinni. (Ja mahdollisesti autoanne nosturilla.) Ja että asiaa sen eettisistä ja tieteellisistä kulmista reflektoituanne voisitte korjata tekonne ja vaikkapa ilmoittautua poliisille. (En tosin tiedä miten Te reflektoitte yhtään mitään, mutta kenties teillä on jotkin erityiset avustajat tätä varten, tai jokin robotti.) Tämä tomertumisprosessi voisi, rehellisesti sanoen, helpottaa myös omaistenne ja rakkaidenne tuskaa. Sillä heille on varmasti vaikeaa elää kaltaisenne ihmisen kanssa. Esimerkiksi joskus ihmiselle saattaa paljastua, että hän on ollut niin todellisuudentajuton että on esimerkiksi avioitunut kanssanne. Ja että jollakulla saattaa olla jättimäinen halu tehdä noloja itsemurhia siitä myötähäpeästä että hän jakaa kanssasi 50% genetiikastaan.

Toivon että miettimisenne jälkeen ymmärrätte, että teillä ei voinut olla tärkeämpää tekemistä jossain muualla. Toki jos kiirehtimällä vaikkapa saitte pitää työpaikkanne jonka olisitte muutoin menettäneet, olette kenties saavuttaneet jotain poistumisellanne. Mutta ette missään tapauksessa enää ansaitse tätä saavuttamistanne, joten saavutuksestanne on otettu tyystin sen arvo pois.

PS. Kohtaamisesta ja ihmisyysfilosofiasta.

Toki ymmärrän että toivoni nojaa siihen että tomerasti oikaisisitte ajatteluanne ja tekojanne eettisen mietinnän avulla ja toimisitte lisäksi näiden tuottamien tulosten mukaan. Ja kaiken Teistä saamanne tiedon mukaan todennäköisyys tälle lienee äärimmäisen pieni. Lienee vaikeaa saada järkeä ja hyvyyttä läpi ihmiseen joka on niin vihjeetön että ei ymmärrä autolla ajamisesta edes kahta melko pientä asiaa: (a) Sitä että normativiisesti, eettis-juridisella tasolla hit-and-run -tyyliset ajamiset ovat rikollisia. (b) Sitä että operationalis-strategisella tasolla hit-and-run -strategia ei toimi jos uhri jätetään henkiin ja silminnäkijäksi.

Koska selkeästi epäonnistuitte näissä päättelyn muodoissa, tiedämme että jos kykenee yhdellä lyhyellä aktiolla epäonnistumaan lain, etiikan, hyvyyden, järjen, strategian, ja yleisen todellisuudentajun kohdalla, tiedämme että toivoa jostain niinkin syvällisestä kuin katumus ja parannuksenteko ovat varsin kaukaa haettuja. (Mikä palauttaa meidät siihen oleelliseen rautakeuhkokysymykseen ja vahvistaa aiempia argumenttejani.)

Tämä toiveikkuus-toivottomuus on itse asiassa paljastanut minussa uusia puolia. Tämä muistuttaa siitä että kaikissa ihmiskohtaamisissa on mahdollisuus oppia jotain. Teidän kohtaaminen on siis ollut jossain määrin kasvattavaa. Minusta on tämän vuoksi tullut rippusen kasvaneempi ihminen. Kiitos tästä ihanasta mahdollisuudesta. Toivottavasti voin joskus palauttaa teille tämän antamanne palveluksen. Palveluksen josta tekisi mieli sanoa jotain sen suuntaista kuin että "tämä nyt oli aivan liikaa teiltä". (Ja vaikka tämä latteus yleensä sanotaan kohteliaisuudesta, niin Teidän kohdallanne todella, siis todella tarkoitan tätä ; Tekonne oli todella aivan liikaa, vaikka paradoksaalisesti samalla toimintaanne kuvaakin pääasiassa se mitä ette tehneet.)

Hengellisiä puolia. Olen esimerkiksi tullut siihen tulokseen, että jos maailmassa on hyvä ja rakastava Jumala, hän tekee teidän kohdallanne juuri samanlaisen rukousihmeen mitä niille fundamentalisteille tapahtuu niissä "karismaattisissa" ihmeparannustilaisuuksissa. Teidän kohdallanne hän tekisi erityisen luonnonlain joka puhkoo-viiltelee tummansinisen autonne kaikki renkaat riekaleiksi joka ikinen päivä. ; Ja koska minussa on kreikkalaista ja Aesopoksen henkeä, olen kannustunut. Olen hakenut voimaa ja toivoa rukoiluun. Voisin toki faabeloida vaikkapa Sofokleen "Philoctetes" -teosta, josta rukousasenteeni kumpuaa. Mutta tämä referenssi luultavasti menisi ohi, joten viittaan samaa teemaa banaalimmin mutta populaarimmin esittäneisiin ; George Herbert ja Benjamin Franklin ovat esittäneet samantyylisiä hengellisiä lausumia Jumalasta - ja ennen kaikkea siitä minkälaisia ihmisiä Hän näyttää auttavan.

Siksipäs jos joku päivä huomaat, että autosi renkaat on viillelty jo kahtenasadantena päivänä peräkkäin, toivon että et syytä minua tai kostonhimoasi, vaan otat tämän hengellisen kasvun paikkana ja katsot maailmaa jonkinlaisena karmisen vakaana Jumalatodistuksena.

Jos sen sijaan joku päivä huomaat, että autosi on kadonnut pihasta, ja mennessäsi ulos huomaat että autosi killuu 9.8 metrin korkeudella pääsi päällä nosturista killuen ja joku psykopaattisesti hymyilevä kaheli jahtaa sinua tuon em. nosturin kanssa. Niin silloin voit aivan turvallisesti olettaa että se olen minä. Ja että minulla on sinulle hyvin pian kysyttävänä yksi (1kpl) kysymyksiä. - Ja jos ajatuskokeemme vuoksi kuvittelemme em. skenaarion tapahtuvaksi, voinet tässä hetkessä - kenties em. avustajarobittisi tukemana - reflektoida tämän kysymyksen mielessäsi niin että minun ei koskaan tarvitse edes sanoa tätä kysymystä ääneen. Koska luotan siihen että kykenet päättelmään kysymyksen, jonka olet itsekin esittänyt, niin tiedän että tämä pieni implisiittinen kysymys on itse asiassa kohtaaminen, syvä kahden ihmisen välinen vastavuoroinen tapahtuma. Tätä seuraavaa rysähdystäkään ei voi silloin pitää esimerkiksi "pahuutena". Sillä siinä eräässä mielessä olen vain minä sanomassa sinulle "hei!"

Toivoo: Tuomoh

KARTTAmista

Lontoossa kulkiessa on syytä hallita kartanluku. Tarkalleen ottaen kahden kartan. Jos kulkee jalkaisin, on syytä hallita tavanomainen kartta. Ja metrossa on syytä hallita metrokartta, joka taasen on topologinen kartta. On hyvin tärkeää huomata, että jos metron kartan esittää tavanomaisesti, se näyttää hyvin erilaiselta kuin jos saman metron esittää tiivistelmänä jossa korostuu asemien suhde toisiinsa. ; Metrokartta "valehtelee" etäisyyksissä ja ilmansuunnissa koska se panostaa käytettävyyteen. Jos tarkoituksena on päästä asemilta toisille, ja metroja joutuu vaihtamaan, on tärkeämpää että metroasemien keskinäiset suhteet on kuvattu oikein, kuin se missä ne tarkalleen ottaen ovat.

Itse asiassa tämän vuoksi onkin mahdollista että metrokartta vastaa monien mielikuvakarttaa. Sillä työmatkojaan metrolla kulkeva tai muutoin kaupungin julkista liikennettä paljon käyttävä käyttää suurissa linjoissa metrokarttaa ja tavallista karttaa tarvitaan sitten "yksityiskohdissa", lyhyemmissä matkoissa. Tässä mielessä voidaan jopa sanoa että metrokartta rinnastuu eksistentiaalisempiin karttoihin (joista kirjoitin aikaisemmin).

Onkin tietyssä määrin erikoista että länsimainen ajattelu on tavallisesti nähnyt maastoa "Jumalaperspektiivistä" ja tätä on jopa pidetty erona joka erottaa meidät "pakanakansoista" ; Ovathan esimerkiksi afrikan heimot kartoittaneet alueita tavoilla joissa korostuu "päivämatkojen" tyyliset konseptit. Tässä ajattelussa maastoon syntyy "kehiä" joissa vaikeakulkuisuus vaikuttaa. Vaikeakulkuinen alue "kasvaa isommaksi kuin SI -standardoitu mittansa". Tämänlainen kartta luonnollisesti eroaa hyvin vahvasti etäisyyksiä korostavasta kartanpiirtotavasta.

Siitä huolimatta kun kohtaamme Lontoossa turistin joka yrittää suunnistaa katutasolla metrokartan mukaan koemme hämmästystä, ällistystä, myötähäpeää, nolostumista, ylenkatsetta tai muuta vastaavaa mitä sitten koemmekin toisten epäonnistumisen kohdalla. ; Ja tässä kohden selvää onkin se, että suunnistaminen metrokartan avulla ei tule onnistumaan ; Alkuun laittamani kuva näyttää miten metroasemat eivät oikeastaan anna apuina edes sunnittaista ilmansuuntaa johon lähteä. Metrokartta toimii hyvin vain metrokarttana.

Näin ollen teknillinen länsimainen maailma on tavallaan palauttanut kartat esimodernien ihmisten kokemusmaailmaa lähentyväksi. Ja erikoista on, että liikennevälineet muuttavat kulkemiskokemusta niin oleellisesti, että kaupunkiympäristössä, jossa maaston vaikeakulkuisuus ei vaihtele niin hirvittävästi, joutuu käyttämään karttoja jotka kuvaavat ympäristöään "länsimaiseen tapaan jumalaperspektiivistä, naturalistisemman SI -standardin viettelemään tapaan". (Ja kyllä. Lontoo pitää kokea kävellen.)

Itse liittäisin tämän metaforana objektiiviseen moraaliin.

Se, että joku fundamentalisti puhuu "moraalisesta kompassista" on klisee. Ja jopa Sam Harris on puhunut "Moraalisesta Maisemasta". Mutta jos moraalien mallintamista lähestytäänkin karttametaforana, voidaan muistaa että kartta ei ole maasto. Ja huomata, että tosiasiassa moraalimallit usein kuvaavat nimenomaan hyvyyden välisiä suhteita.

Otan tässä malliksi melko lailla unohduksiin jääneen mallin joka on pyrkinyt olemaan yksiselitteinen. Se on vanha, 1700 -luvulta. Francis Hutcheson määritteli hyveen seuraavalla tavalla :
"Virtue = (Public Good + Private Intrest) / Natural Ability to do Good" * Tässä mallissa henkilökohtainen motiivi huomioitiin siten, että jos teko vahingoitti itseä, se hyödytti hyveellisyyttä. Toisaalta jos "molemmat voittivat" teko oli hyvin älykkäästi valittu ja palkitsi sekin hyveellisyyttä. Näin ollen sekä uhrautuminen että hyötyminen olivat hyveellisyyttä kasvattavia.
* Kaavassa kyky tehdä hyvää nähtiin yksilön kautta. Ja näin kaksi ihmistä jotka tekivät saman teon saivat eri määrän etiikkapisteitä ; Se jonka luontoa vastaan hyvä teko on enemmän sai paremmat pisteet.

Hutchesonin mallissa korostuu itse asiassa hänen aikansa eetos. Ajatukena oli että rationaalisuus ja tiede olivat erityisen hyvä asia. Kaavan muotoon laittaminen siis ikään kuin teki asiasta heti järkevämmän ja paremmin perustellun. Kuitenkin eetikot ovat sittemmin tiedostaneet, että tämänlainen etiikan kaavoittaminen ei itse asiassa toimi juurikaan samalla tavalla kuin luonnontieteissä. Ja niiden käyttäminen luonnontieteissä saa voimansa juuri näistä eriävistä piirteistä.
1: Luonnontieteellinen yhtälö kun pitää sisällään suureita joiden molemmat puolet voidaan sitoa muuttujiin. Näin yhtälön paikkaansapitävyyttä voidaan testata. Hyveellisyyden kohdalla on kuitenkin enemmän kyse määritelmästä, jonka oikeudellisuutta ei voida testata.
2: Luonnontieteen yhtälöä kuvaa itsekriittisyys ja eksaktius, koska siihen on sidottu muuttujia joita voidaan tarkastella. Näin ollen kaava on jotain joka ennustaa jotain todellisuudesta. Kun taas hyveiden kohdalla näin ei voida tehdä ja esimerkiksi hyveellisyys on melko ympäripyöreä käsite.
+: Eli voidaan jopa sanoa että matemaattisen kaavan muotoon laitettu moraali piilottaa epätäsmällisyyksiä ja luo illuusion siitä että se on järkevä ja hyvä teoria, vaikka tosiasiassa kaavamuotoon asettelu on vain muotoilua. Ja argumentti ei muutu paremmaksi sillä että sen fontin muuttaa joksikin toiseksi. Siksi kaavat onkin käsiteltävänä joukkona väitelauseita.

Hutchesonin kaavan voidaan nähdä olevan hämäävä siinä mielessä, että se itse asiassa pitää sisällään suuren listauksen väitelauseita. Näistä tulee ikään kuin "hyvin piilotettuja premissejä". Otan näistä esiin muutaman, mielestäni karkeimman ja helposti demonstroitavimmat.
* Ensinnäkin se ottaa kantaa siihen että seurausetiikka on se, millä mennään. Tämä on sinänsä erikoista, sillä virtue on perinteisesti liitetty hyve-etiikkaan, ja tässä korostuu esimerkiksi tekijän tarkoitusperät, hyväntahtoisuus ja yrittäminen ja pyrkiminen oikeaan lopputulokseen. Olipa seurausetiikka sitten oikea tai ei, niin kaava joka tapauksessa olettaa että näin on.
* Kaava olettaa jokaisen muuttujansa olevan relevantti. Näin ollen siinä on väitelauseita kuten "Yleinen hyöty liittyy hyveellisyyteen".
* Lisäksi se olettaa kaikki näiden väliset relaatiot tietynluonteisiksi. Ja tähän liittyy valtavasti erilaisia piilo-oletuksia. (1) Esimerkiksi utilitaristi moittisi mallia - vaikka utilitarismi on juurikin seurauseettinen näkemys - siitä että siinä uhrautuminen lasketaan bonukseksi vaikka tärkeintä olisi saada mahdollisimman suuri kokonaishyöty. Näin ollen jos ratkaisu olisi hyvä muille mutta huono itselle pitäisi huonontaa teon eettisyyttä. (2) Toisaalta perinteisessä ajattelussa on usein ajateltu että kateus ja ahneus olisivat jotenkin teosta pois jopa silloin kuin teoista on yhteiskunnallista hyötyä. Tällöin oma hyöty heikentäisi etiikkaa. (3) Aristoteles taas laski hyveellisyyden ytimeen teloksen, ja tämä oli sitä että omat hyödyt kohtasivat yhteiskunnan tarpeet, joten hän korostaisi hyveitä, intentioita ja pyrintöjä, seurausetiikan sijasta ja hänestä se että teko haittaa tekijää on teon kokonaishyvästä pois.
* Jakaja kuitenkin herättäisi luultavasti eniten keskustelua. (1) Osa voisi kysyä miksi potentiaali vaikuttaisi siihen miten hyvä teko on. Että eikö seurausetiikassa kuitenkin ole yleensä ajateltu että teko on hyvä riippumatta tekijästä ja että kaavassa on siksi hyvin syviä ristiriitaisuuksia sen kanssa että se näyttää olevan seurausetiikkaa mutta kuitenkin viitaa juuri hyve-etiikan käsitteisiin. (2) Joku voisi kyseenalaistaa individualistisen näkemyksen ja korostaa että hyveen tulisi suhtautua muihin ihmisiin. Eli teon yleinen vaikeus, eikä vaikeus juuri kyseiselle ihmiselle, olisi jotenkin oleellisempi mittari. (3) Ja lisäksi kaiken tämän jälkeen syntyy into kysyä että jos joku on hyveellinen, niin eikö se tarkoita juuri sitä että hänen on helppo tehdä hyvää? Että hyve ei olisi suoraan mikään ponnistelukysymys.
* Tarkemmat relaatiot sisältävät itse asiassa yllättävän tarkkaa väittämistä. Sillä jos vaikka sanottaisiin että kyky tehdä hyvää olisi huomioitava jotenkin, joku voisi laittaa sen vain miinusmerkiksi. Tällöin hyvien tekojen arvo nousisi ripeämmin. Samoin joku voisi kysyä miksi ei korvata plus/miinusmerkkejä kertomerkillä. Tai miksi ei laiteta mukaan potensseja tai muita vastaavia toimituksia.

Matemaattinen muotoilu johtaa itse asiassa siihen että jos yksikin kokonaisuuden osa, eli yksikin premissi, on sellainen että sitä ei hyväksy, koko kaava menettää arvonsa. Näin ollen niiden kanssa on hyvinkin helppo olla erimielinen. Nehän koostuvat useista väitelauseista ja jo määrän vuoksi on uskottavaa että yhden niistä kohdalla osuu relevanttia kritiikkiä. Tässä mielessä premissien listaus paljastuukin argumenttianalyysin jälkeen. Ja nyrkkisääntönä on se, että käytännössä väistämättä kaava on yleisesti ottaen lukuisampia, mielivaltaisempia ja omituisempia premissejä sisältävä kuin ensin olisi uskaltanut olettaa. Se, että kaava tiivistää taustaoletukset on juuri se minkä vuoksi ne tuovat empiriaan täsmällisyyttä. Koettelu johtaa siihen että mallit ovat uhattuina ja falsifioitavissa. Ja sama efekti johtaa etiikassa siihen että kaava piilottaa taakseen niin paljon oletuksia, joiden epämääräisyys olisi muussa muotoilutavassa ilmiselvä.
* Matematiikalla on karismaa, mutta kaavamuoto ei tee niistä matemaattisia. Karisma+Auktoriteetti=Valta on kenties vetoava väitelauselistaus, mutta se ei oikeasti ole mitään kalkyyliä. Se on lähinnä vertaus ja retorinen viestintäratkaisu.

Itse näen kuitenkin että näitä tämäntyyppisiä malleja on ihan hyvä käyttää. Ja samasta syystä kuin Lontoon metrokarttaa. Perimmäinen syy siihen että metrokartasta tehdään topologinen kartta on se, että "ihmiset ovat tyhmiä". He tarvitsevat apuja ja yksinkertaistuksia selvitäkseen. Olisi kuitenkin samalla hyvin tärkeää tiedostaa että kysymys on kartasta. Sillä kun katsoo keskivertoa objektiivisen moraalin kannattajaa, he näyttävät niiltä turisteilta jotka yrittävät suunnistaa katutasolla metrokarttaa tuijottaen. Ja jotka vastaavat kaikkeen kritiikkiin heittämällä jotain sellaista mitä armeijassa on heitetty vitsillä "Maasto on suurennos kartasta." Eihän se ole. Ei ainakaan metrokartasta. Ei vaikka se vastaakin monien eksistentiaalista kokemusta maailmasta.

Jono - eli miten jonottaminen olisi ripeää, ellei pitkissä jonoissa olisi niin paljon ihmisiä

Ihminen kuluttaa paljon aikaa jonottamisessa. Kaupoissa jonotetaan. Elokuvateatterissa jonotetaan. Ja jos mietitään vaikka liikenneruuhkaa, kysymyksessä on itse asiassa jonotustilanne. Ja melko usein kun on jonoa, on myös vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja siihen missä jonossa jonottaa. Ja tässä kohden tuntuu usein siltä, että oma jono olisi erityisen huonosti valittu.

Matemaattisesti katsoen tämä johtuu siitä että se on.

Ja tämä ei johdu siitä että olen kyyninen ja pessimisti. Lausunto on vain yksinkertainen elämän ja todellisuuden tosiasia, melko vastaanpanematon peräti. Jonottaessa ihmisillä on usein "huono tuuri". Enemmistöllä ei tietenkään voi olla keskivertoa huonompi tuuri. Mutta jonottamisessa ihmisten keskiarvo on huonon tuurin kohdalla. Arkisen jonotuskokemuksen kohdalla tämän kokemuksen takana on kolme hyvin erilaista syytä.
1: Jo se tosiasia että nopein jono on nopeampi tarkoittaa sitä että hyvä jono menee ripeämmin. Huonossa jonossa vietetään siis keskivertoa enemmän aikaa. Ja tämän vuoksi jonotusajasta valtaosa vietetään jonottamalla huonossa jonossa. Tämä ei tietysti ole sinänsä ongelma koska jos sattuu pääsemään nopeaan jonoon, niin jono etenee sitten rivakasti.
2: Toinen seikka on jo siinä että olet itse otoksessa. Valitsemasi jono muuttuu hitusen pidemmäksi. Tämä ei vaikuta jonon etenemiseen, mutta se toinen jono näyttää lyhyemmältä tai jos joku tulee siihen jonoon sinun jälkeesi, hän voi tulla jonoon jälkeesi ja päästä läpi samanaikaisesti. Tämä muuttuu merkittäväksi jos olet liikenteessä ystäviesi kanssa ja joudut odottamaan heidän kanssaan. Ja merkitys vähenee jos jonot ovat älyttömän pieniä.
3: Ylläolevat kaksi ovat kuitenkin "nappikauppaa ja alustusta", sillä pahin ongelma on siinä miten hyvä ja huono jono määrittyvät. Hyvät jonot ovat lyhyitä ja huonot jonot ovat pitkiä. Elämämme varrella olemme lyhyissä jonoissa ja pitkissä jonoissa, pitkässä jänteessä ikään kuin satunnaisesti arvottuina. Ja tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että keskimäärin olemme pitkässä jonossa. Ihan sen takia että pitkien jonojen otoskoko nimenomaan on suuri. Lyhyessä jonossa on vähemmän yksiköitä joihin "arpoutua". Tämä alin voi vaikuttaa kaikista abstrakteimmalta, mutta tämä on se Murphyn lainomainen voima joka vaikuttaa kaikessa jonotuksessa aina ja kaikkialla.

Jos Pasilaan jäät

Julkiset liikennevälineet ovat ekologisia ja käteviä. Niissä on kuitenkin ongelma. Nimittäin toiset ihmiset. Toiset ihmiset ovat käsittämättömän ärsyttäviä. Monista olisikin parasta, jos julkisten liikennevälineiden tehtävänä olisi kulkea ajallaan paikasta A paikkaan B. Ja tässä tavoitteessa asiakkaat ovat usein tiellä.

Jotain tämänsuuntaista mietti tämänpäiväisessä ruuhkassa matkustanut keski-ikäinen mies. Sellainen, joka sattui istumaan samassa penkkiosastossa kuin minä. Toki hän artikuloi viestinsä hieman toisella tavalla kuin mitä tuohon ylle laitoin. Hänen viestinsä oli "Mä en ole tykkää istua lomittain." (tjsp.) Ja jatkoi sitä miellyttävästi mallilla "Mä oon just vapautunu vankilasta taposta, mä voin listiä sut. Pois tieltä." Ymmärsin toki turhautumisen ja jossain määrin kykenin samastumaan tunteeseen, kenties jopa sitä kautta että koin jotain sen sukulaistunnetta itsekin. En minäkään ihmisistä ja ahtaudesta pidä. Saati tälläisistä tilanteista.

Että jos puhelinhaastattelija soittaisi minulle ja kysyisi galluppia varten, että "Onko mahdollisesti psykoottisten aggressiivisten sosiopaattisten kanssa pelaaminen (a) erittäin miellyttävää (b) melko miellyttävää (c) ei miellyttävää eikä epämiellyttävää (d) melko epämiellyttävää (e) erittäin epämiellyttävää" niin ei saisi mieleviä vastauksia haastattelija. Voisi tulla vaihtoehtoa "(f) erittäin vittumaista".

Toisaalta en pidä siitäkään, että jotkut ihmiset ovat oppineet, että pelkällä uhkailulla saadaan ihmiset ikään kuin antamaan itselle etuja. Kyllä minä vaadin sentään sen verran rehellisyyttä, että uhkaus ei ole mikään bluffi ; Silloin se ei tavallaan enää ole uhkailua vaan lupailua. Siksi kysyinkin että "Oletko todellakin uhkaamassa henkeäni ja terveyttäni?" Tähän vastauksena oli sinällään yllättävä, mutta riittävän informatiivinen "Jos et osaa suomea, muuta muualle." Vastasin että "okei". Sillä viesti meni läpi siitä huolimatta, että minusta on pirun ihmeellistä vihjata kielitaidosta, kun kysymykseni oli parempaa suomea kuin hänen käyttämänsä. Ja että maahanmuuttodiskurssin herättelyn kannalta vangit ovat vähän kuin suoraan perussuomalaisten ulkomaalaiskammokertomuksista. (Paitsi että oikeasti.) ; He tekevät tilastollisesti yliedustetusti rikoksia (myös uudestaan) ja kuluttavat yhteiskunnan rahoja eituottavaan toimintaan.

En tietenkään vaihtanut paikkaa. Ne, jotka tuntevat minua ollenkaan tietävät, että en vaihda paikkaa minkäänlaisella intimidaatiolla. Sen sijaan katsoin, missä ovat kyseisen miehen polvet. Henkenä on se, että yksikin edes kaukaisesti väärältä näyttävä liike, joka edes vaikuttaa olevan tulevaisuudessa nopea johtaa siihen, että suurehko määrä ruumiinpainostani välittyy kohtuullisella nopeudella hänen polviniveleensä siinä suunnassa mitä kyseinen nivel ei kestä. ; Tämän ratkaisun taustan minut hyvin ja kauan tunteneet tietävätkin.
1: Taustalla on "vihaprofiilini" jota voisi kutsua myös "paniikkiprofiiliksi". Se on nimenomaan sitä, mutta se ei näytä ulkopuolisen silmiin siltä. (Piirre josta oli hyötyä turvallisuusalalla, koska se luo illuusion siitä että uhkailut eivät mene läpi.) Tätä ns. "valkoista raivoa" pidetään yleensä melko huolestuttavana piirteenä ihmisellä. - Esimerkiksi sen vuoksi, että sen kannalta liikennevälineuhittelija tekee oman hakkaamisensa oikeutetuksi itsepuolustukseksi lukuisten silminnäkijöiden läsnäollessa. Eli vihassa perspektivii sumentuu ja uhittelu nähdään mahdollisuutena kaikenlaisen muutoin rajoitetun toiminnan soveltamisen sillä tavalla kuin mieli nyt sattuu tekemään. Ja sitä mieltä sattuu tekemään. Tiedotankin tästä tilasta minut hyvin tunteville sanomalla viileän tasaisella äänellä että "Nyt minä olen todella vihainen." Viesti menee läpi.
2: Samoin minut hyvin tuntevat tietävät, että minä en ole potkijatyyppiä. Paitsi että paniikissa se on lähes allekirjoitus. ; On tietyssä määrin ikävää, että (a) on tälläinen allekirjoitus (b) on käynyt läpi relevanttia toistoprosessia sen verran että tietää siitä (c) sama niin että muutkin voivat tietää siitä.
3: Polvien katsominen on kuitenkin hyvä teko, sillä siinä katse lasketaan alas, pois silmistä. Tämä korostaa sitä, että uhkailuissa on montaa tyyppiä. Osa on bluffia, jossa ei ole aikomus olla väkivaltainen. Osa on jonkinlaista machoilua jossa uhittelu takaisin otetaan jonkinlaisena yhteismiehekkyytenä. Osa on miltei provosoitunutta väkivaltaisuutta joka ei puhkea ellei sitä lietsota. Ja osa odottaa ensimmäistä tekosyytä lyödä. Käytännössä viimeisimmät lyövät aina. Katseen painannalla saattaa mennä korkeintaan maine, ja se myös minimoi väkivallan. Että on hyvä keino varmistaa että toinen saa sen minkä ansaitsee, eli sen, että ei kuole mutta kantaa pysyvää ruumiinvammaa loppuikänsä. Mikä on minusta kohtuullista ja reilua. En liene ensimmäinen jolle tuo "mahdollisesti vihanhallintaongelmainen ex vanki ties mistäpäin Suomea" on ärhennellyt.

Tilanne raukesi siihen, että mies sano "Jos Pasilassa jäät pois, niin tapan sut." No, minähän jään pois sillä asemalla millä jään. Aseman olen päättänyt jo ennen kuin astun junaan. Siksi jäin pois Helsingin rautatieasemalle. (Antikliimaksi!) Mies kävelee yhä. Ja minä olin koko päivän tasaisesti erittäin vihainen, raivoissani kerrassaan.

Olen kuullut miten jotkut ovat vankilassa tehneet parannukset, esimerkiksi kouluttautuneet juristeiksi, ja ovat sen jälkeen työskennelleet tekemättä rötöksiä. Siksi minäkin toivon kaikkea hyvää tuolle ärhentelijälle. Pudotkoon tiili hänen päähänsä kahdeksannesta kerroksesta. (Mutta nythän minä jo toistin itseäni.)

Katso mihin Uskon Hyppäät

Ylläoleva Liikenneturvan "Hyppy" -mainos muistuttaa fysiikan perusasioista. Siitä, että kolari on teknisesti ottaen samanlainen äkkipysäys, joka seuraa hyppäämisestä. Tornin korkeus antaa hyvin konkreettisen referenssin sille, miten 60 kilometrin nopeus on yllättävän voimakas. Hyppy olisi suoranainen itsemurha.

Videon takana on hyvä muistutus siitä, miten ihmisten pelot eivät ole kovin realistisia. Pelkäämme lentokoneella lentämistä enemmän kuin autolla ajamista. Toisaalta pelkäämme hyppyä, mutta kolari vain 60 kilometrin nopeudella tuntuu vain vähän pelottavalta, ja vasta ylinopeuden kohdalla ne alkavat tuntumaan ahdistavilta.
Paitsi kenties jos on pelannut paljon "Assassins Creediä" ja on luonteeltaan fantasian ja toden sekoittava. Siinä harrastetaan Leap of Faitheja. Niitä ei toki tehdä betoniin vaan heinäkasoihin. ; Tämä on sinänsä oleellista, sillä hyvin usein pelit suhtautuvat vähättelevästi taisteluvammoihin, mutta putoamiset ovat hyvinkin vakava asia. AC -pelisarja luottaa heinien pehmeyteen.

Kuitenkin, kuten liikenneturva varoittaa, hypyt ovat aivan käsittämättömän vaarallisia. Normaali putoamiskiihtyvyys on 9.8 m/s². Mutta AC:n hypyt ovat jotain aivan käsittämätöntä. Ne pyörivät nimittäin ulottuvuuksissa joissa on pakko hieman käsitellä rajanopeutta. Siinä on kysymys ilmanvastuksesta. Jossain vaiheessa putoaminen on niin nopeaa, että "putoajan kokema tuuli" eli ilmanvastus on niin voimakas että se hidastaa putoamista. Kun nopeus on niin kova että ilmanvastus, joka kasvaa nopeuden kasvaessa, on yhtä kova kuin maan vetovoima, putoaminen ei enää kiihdy. Tätä korkeammalle meneminen ei siis enää pahenna putoamisen kovuutta.

Tämä ilmanvastuksen vaikutus on oleellinen tekijä esimerkiksi laskuvarjon toiminnalle. Ja tämä muistuttaa siitä, että muoto vaikuttaa. Ja ilmanvastuksen kannalta ihmisellä ei ole yhtä muotoa. Jos ihminen putoaa jalat suorana ja kädet pitkin ruumista, on ihminen aerodynaamisempi ja putoaa siksi nopeammin. AC:ssa kuitenkin hypätään kädet levällään, joten putoaminen hidastuu. Itse asiassa AC:n hyppyasento on todennäköisesti haettu

Tämä auttaa. Sillä kun katsotaan laskuvarjohyppääjiä, tiedetään että rajanopeus on noin 56m/s ~ 200 km/h. Tätä kautta voimme "reverse engineerata". Kun kenties tavallisesti ensin annetaan numeroita ja siitä saadaan rajanopeus, on meillä tällä kertaa käytössä rajanopeus ja vakioita joita muuten tunnetaan;

T₀ = V₀/g = 5.6 s ja X₀ = V₀T₀ = 315 m.
V = V₀ tanh(T/T₀) ja X = X₀ log( cosh(T/T₀) )
V lähestyy V₀ asymptoottisesti.
Jotta T = T₀, V on 3/4 rajanopeudesta.
Tässä vaiheessa on pudottu noin 136 m
Jos putoaminen on tätä korkeampi, voi pudotusta saman tien nostaa kilometrejä ja nauttia näköaloista..
Ylläoleva pyörittely on tietysti siitä hankala, että ilmakehä ei ole vakio. Korkeammalla ilma on ohuempaa. Joten tosiasiassa hyvin korkealta pudotessa saavutetaan rajanopeus ja putoamisen jatkuessa putoaminen jopa hidastuu. Sillä ei ole tietysti väliä, koska rajanopeus on joka tapauksessa niin kova, että se on hengenvaarallista. Kiihtyvyyden trendi ei tapa, vaan se äkkipysäys. Ja joka tapauksessa tiedetty impakti on varmasti melko lähellä laskuvarjohyppääjistä opittua. ; AC:ssa hypitään korkealta, mutta huippunopeutta ei kohdata. ; Jos otetaan AC III korkein hypättävä paikka, Bostonin Old North Church, se on 53 m. Muissa peleissä on hyppyhaasteita veteen, jotka ovat tätä korkeampia. AC II hypätään Campanile di Giottosta, joka on 84,7 m.
1: Lisäksi pelisarjassa on korkeushyppyhaasteita veteen. On omituista, että vesi toimisi oleellisesti vaikka nurmikkoa paremmin. Vesi on siitä hankala elementti, että kovilla nopeuksilla se käyttäytyy enemmän kuin betoni. Pienillä nopeuksilla se joustaa, mutta esimerkiksi luotien ampuminen veteen ei toimi ; Suurella nopeudella menevät luodit menevät muruiksi veteen osuessaan ; on järkevämpää vaikka ampua jousella veden alla piilotteleevaa. AC II hyppy veteen 25 metristä kertoo kuitenkin siitä että veteen tehtävät hypyt ovat pelissä matalampia kuin muut hypyt. Ja itse asiassa tämänlaiset haasteet ovat vielä mahdollisuuksien rajoissa, joskin älyttömän vaarallisia. Mutta kun AC:n hahmot ovat selvästi maailmanluokan treenattuja atleetteja, tästä voi antaa "tarinallisista syistä" myötäsukaisen katseen.

Mutta jos arvioimme vaikka vähemmän vaarallisen Old North Churchin avulla: Putoamisaika (t) arvioidaan korkeutta (h), rajanopeutta (V₀), gravitaatiota (g) hyväksikäyttäen kaavalla:

t= (V₀*acosh [e^a_gh/V₀2])/g
Putoaminen 53 metristä arvioimamme ilmanvastuksen kanssa kestäisi 3.31 s. Putoamisaikaa(t) taas voidaan käyttää hyväksi jos haetaan nopeutta törmäyshetkellä (V_t):

V_t = -V₀*tahn(a_g*t/V₀)
Nopeus tornista hypätessä on 105 km/h. Eli hurjasti enemmän kuin Liikenneturvan varoitteluvideossa. Tämä asettaa tiettyjä vaikeuksia heinäkasalle. Ja tässä kysymys ei ole enää pelkästä pehmeydestä. AC:n heinäkasat ovat melko matalia, korkeintaan 1,5 metriä korkeita, ja usein hyppyalustana toimivat heinäkärryt ovat vielä matalampia ja niissä on puukehikot ja kaikkea. Heinän täytyisi hidastaa impakti tällä matkalla vaarattomaksi. Tälli olisi aivan uskomaton; G -voimilla ei leikitä ; Jos ajaisit autolla 100km/h nopeudella päin paksua tiiliseinää, ajaisitko mielelläsi ilman turvavöitä jos väliin laitettaisiin puolitoistametrinen heinäpaali? AC:n maailmassa hypättäisiin mielellään. Sillä assassiinit muistavat turvallisuussäännöistä lähinnä sen järvissäuimista koskevan nyrkkisäännön, jossa kehotettaan tietämään mihin hyppää.

idiootti militantti taisteleva ateisti junassa

Hulluksi tullut kristitty on jonkinlainen arkkityyppi. Äänien päässä kuuleminen asenteella jossa moraali on auktoriteettilähtöistä on tietysti jotain joka tuntuu helposti aiheeseen liitettävältä. Tämän vuoksi siitä on tietysti tullut helppo herjaus. On hyvä kyseenalaistaa harhaisten mielenterveys hyvinkin syvästi. Kenties samasta syystä uskovaisten on helppoa ohittaa koko asia.

Mutta osaavat sitä ateistitkin. Junassa oli ilmeisesti erilaisia mielensekoitusaineita nautiskellut herra, ilmiselvästi ateisti. Ja ilmiselvästi militantti taisteleva ateisti. Siis hahmo jota olen pitänyt jonkinlaisena taruolentona joita esiintyy lähinnä Piispa Jolkkosen fantasioissa. Tätä kautta moni voinee samastua kristittyyn joka kohtaa "äänet päässä" -kortin.

Herran sisältö oli se, että hän selitti että uskovaiset ovat lampaita ja että lampaat tulee teurastaa. Hän huutosönkötti olevansa tähän hyvin valmis tähän tekoon isänmaan puolesta. Huuto jatkui että vasikatkin tulee teurastaa. Pian teurastettiinkin sitten jo lehmiä koska niistä tulee vasikoita. Tunne oli kova, huuto samaten.

Selvää oli, että tämä mies oli pässi. En tiedä mitä hänen pitäisi itselleen tehdä mikäli hänen analogiaan perustuvalla teurastusmyllyllään on väliä. Tosin ihmettelen syvästi hänen suhtautumistaan eläimiin, joten analogiamylly ei liene kovin laadukas etiikan mittari. (Ei mulla muuta.)

Bussikuskien karismoinnista

Jos katsomme bussikuskin työtä, se muistuttaa hyvin paljon lentäjän työtä. Molemmat kuljettavat ihmisiä pullollaan olevia metalliputkia paikasta A paikkaan B. Kuitenkin jos katsomme näitä töitä, niissä on hyvin erilainen karisma. Bussikuskit ovat moitittavaa kansanosaa. Lentäjiä sen sijaan kunnioitetaan.

Tämä näkyy vaikka siinä että bussikuskien odotetaan myyvän lippuja ja olemaan kohtelias. Lentokonelentäjälle kukaan ei edes uskalla puhua. Saati että edes yrittäisi ostaa lippua. Silti ei kukaan syytä heitä töykeydestä. (Ehkä siksi että muuten voi lentäjä seota ja ajaa tahallaan päin vuorta. Ei niistä koskaan tiedä, ehkä!)

Tämä on hyvin omituista, ja siksi ehdotankin muutamia ratkaisuita joiden avulla bussikuskit saadaan karismoitua vähintään yhtä hohdokkaiksi kuin lentäjät.

Lentokoneissa kunnioitusta herättää se, että lentämistä pidetään kamalan vaikeana. Lento-onnettomuuksia tapahtuu melko harvoin mutta niistä uutisoidaan. Bussionnettomuuksista emme näe uutisissa yhtä usein. Luulisi että tämä olisi kannuste kunnioittaa juuri bussikuskeja, jotka toisin kuin lentäjät, eivät vaadi kumartelua ja silti onnettomuusriskittömästi kulkevat.

Mutta ihminen kunnioittaa kun on vaaran tuntu. Ei lentokoneitakaan toki vaarallisina mainosteta. Mutta kuitenkin ennen lentokoneeseen menoa ihmisten laukut ja taskut pengotaan. Ja sitten kuunnellaan siitä miten pitää laittaa turvaliviit päälle ja mistä saa happea ja miten käperrytään jos tulee törmäys vuoreen. (jos on joku vaikka yrittänyt ostaa lippua lentäjältä.) Vaikka kuinka sanotaan että lentäminen on turvallista, niin kyllä tässä mieli virittyy sellaiseen terrorismin ja palasiksi silpoutumiskuoleman sävyihin, että ilolla taputtaa lentäjän tehtyä ma(a)ha(n)laskun.

Tämä on helppo muuttaa. Busseihinkin vain laitetaan erillinen tila jossa on snobi kuski. Bussiin päästäkseen joku hienopukuinen vartija kysyy että onko mummelilla muoviräjähdettä kengissä, ja että onhan varma että eihän insinööri Markkula vain kanna mukanaan yli puolta litraa nesteitä. (Päätä ei lasketa.) Henkilöpaperit seuloisi ankaran näköisenä myös. Sitten juuri ennen kuin bussi pysähtyy Jakomäen luiskatien kulmaan, välähtäisi punaiset valot ja bussi huojuisi ihan sikana. Käpertyisivät mutkalle ihmiset kun on niin vaarallinen se mutka juuri ennen sitä pysäkkiä. Olisi yhtä kiitollisuutta bussikuskin ammattitaidosta tämän jälkeen. (Muutenkin ihan liian vähän tulee turbulenssia bussissa, muistutukseksi että matkustajain henki, elämä ja terveys ovat bussikuskin käsissä alati. Ei tällä nöyryys kasva.)

Toisaalta busseissa on aivan liian suuret ikkunat. Jos metalliseinät täyttäisivät bussit, olisi jotenkin turvalaitteiden tuomaa tunnetta. Lisäksi niitä ikkunoita voisi muuttaa jotenkin sillä tavalla, että ei näyttäisi tavalliselta. Toki voisi olla halpaa laittaa ilmakuvaa hitaasti liikkumaan bussireitin mukana niin että näyttäisi kuin lennettäisiin sikakorkealla. Mutta toisaalta bussin ikkunat voisi laittaa optiikalla sellaiseksi että näkisi vaikka taivaanrantaan. (Voisi olla mielenkiintoista katsoa pyörän renkaiden lähellä olevaa bakteeripieneläin keijustoa, mutta se vilahtaa sikanopeasti näkökentässä ja tästä tulee oksennus. Taivaanranta näyttää aina etenevän hitaammin, kun ei viitsi laahustaa mukanasi yhtä vikkelästi kuin läheiset. Ymmärtäähän tuon.)

Toinen asia on se, että vaikka lentokoneiden väitetään menevän nopeasti, niin lentokoneilla matkustamisessa menee aina ihan sikakauan aikaa. (Valehtelijat!) Näin syntyy ajatus siitä että on ponnisteltu päämäärän eteen. Ja näin päämäärä tuntuu arvokkaalta. Siksi jos bussin maksiminopeus säädettäisiin vaikka 5 kilometriin tunnissa, niin matkaan menisi kauemmin. Illan tullen olisi iloinen kun pääsi eksoottiseen Keravan räntään.

Johan on jos ei näillä konsteilla muutu bussikuskin ammatti hohdokkaaksi. (Se toinen toimiva keino olisi vain säätää hirmu kalliit bussilipun hinnat, ja tehdä bussikuskin ammatista hirmu hyvin palkattu. Ihan sama mitä tekee ihminen jos saa hyvän palkan hienossa puvussa, niin on arvostettavaa. Mutta tämä olisi kallista.)

Kloonimiesten hyökkäys

Helsingin Rautatieaseman ns. "Kivimiehet" ovat olleet pesussa. Nyt niitä ollaan palauttamassa paikoilleen. Kivimiehillä on melko hyvä imago. Ne eivät tunnu ärsyttävän ketään. Tämänlaisessa yksimielisyydessä on jotain erikoista. "Miksi ikäloppunakupellekörtti-kivimieslyhdynkantajakvintetti ei ärsytä ketään?" kysyttiin muuallakin. Itselläni on teoria siitä, että lähes kaikesta väännetään. Ja jos ei väännetä, niin joku on keksimässä jotta väännettäisiin tulevaisuudessa. Koska kivimiehistä ei väännetä, niissä on pakko olla jotain epäilyttävää.

Ensimmäinen vastenmielinen asia on tietysti tasa-arvoon liittyvä. Kivimiehet ovat miehiä. Sukupuolikiintiöt ovat hyvinkin tilastollisesti vääristyneet. Miehiä on voimakas yliedustus. Tämä ei ole mitenkään merkityksetöntä, koska kivimiehet ovat varsin näkyvän ja keskeisen rakennuksen kenties tunnetuin ulkoasun osa. Jos käyttää maassa junaa - vaikka turistin tai kansalaisen luonteisessa tilanteessa - näkee patsaat. Ne luovat vaikutelmaa siitä minkälaisia arvoja Suomessa on. Kauhea äijävaikutelma siitä kyllä hersyy. Asiaa pahentaa se, että valtion rautatiet on ottanut kivimiehet symbolikseen ja näin tämä ekologinen joukkoliikenneväline voi etäännyttää monia tasa-arvoon terveesti suhtautuneita hipsterinaisia. VR saa ikään kuin luvan harjoittaa miesten sukupuolista yliedustusta viitaten pääkaupungin asemarakennuksen rakenteeseen. Olisi syytä saada mukaan kivinainen. Mielellään kaksi.

Sitten siihen toiseen puoleen. Ei jumalauta - Katsokaa niitä! Katsokaa! "Napoleonin komplekseissa" kirjoitettiin paljon saavuttaneista rumista ihmisistä - heitä puolustettiin siksi että Ranskassa jossain ravintoloissa oltiin tehty ulkonäön esteettisyyteen liittyvää segregaatiota. Kivimiehet tulevat tarvitsemaan tuota lohtua. Ja ne toimivat kyllä todisteena sille, että kenties tämä segregaatio on ihan ymmärrettävä. Sillä vastaavaa rujoa hirviötä joutuu etsimään ulkoavaruudesta asti - eikä löydä. Jos tuon näköinen mies tulisi myymään lippua, niin mitä siitä seuraisi? Jos olisi matkalipuntarkastaja, luulisi osa että on tuonpuoleisesta tuleva irvokas kummitusmatkalipuntarkastaja ja juoksisi karkuun kuin pupu. Ja osa juoksisi karkuun muuten vaan. Tosin olipa kummitus minkä tahansalainen elävästä ihmisen muotoideaalista mätääntymällä muotoutunut hirvittävä ghoulinhirvitys, niin se olisi todennäköisesti ulkonäölliseti komeampi kuin Helsingissä keskeisellä sijalla olevan arkkitehtuurisen rakennelman fasadiin asetetut muka-ihmishahmot. Kas siinä meille mietittävää! Jospa Suomen masennuksen syy tulee tässä ratkaistua kertaheitolla!

Lisäksi kun katsomme kivimiehiä, huomaamme että ne ovat pareittain. Miespareittain. Tämänlaisiin härkäpareihn asetetut miehet ovat toki siinä ymmärrettäviä, että tuolla pärställä ei uskottavaa naisseuraa saisi sitten mitenkään. Mutta tästä huolimatta kivimiesten asettelu edustaa hirvittävää homosaatiota. Sillä yritetään ujuttaa ihmisten alitajuntaan, että homoseksualismi ja muu seksuaalisen poikkeaman hirvitys olisi jotenkin normaalia. Liekkö kivimiehet osasyyllisiä siihen että olemme unohtaneet perinteisen arvomaailman ja olemme käytännössä sortuneet sodomian pauloihin.

Kivimiehet edustavat kuitenkin myös pelottavia arvoja. Jos niitä katsotaan tarkemmin, ne muistuttavat hieman Napoleonin komplekseissa erityisen rumaksi mainostettua Snellmannia. Mutta Snellmann on kuivakka ja pystyynkuollut kun taas kivimiehet ovat lihaksikkaita. Kivimiehet ovatkin kuin Snellmann dopingissa ja seinään päin juosseena. Lisäksi kivimiehet ovat keskenään hyvin samannäköisiä. Tämä viittaa siihen, että ne ovat jonkin vastenmielisen eugeenisen kloonausprojektin tuotoksia! Ei ihme että palvovat ihmiset darwinia. Kivimiehet kun totuttavat eugeenisen maailman lisäksi siihen, että tuon näköiset kulmat kurtussa olevat apinan ja intiaanin ristisiitokset olisivat jotenkin uskottavia olentoja! Tarvitaan darwinismin valetta jotta tälläinen kivimiesten näköinen epäsikiö voitaisiin hyväksyä mitenkään edes kaukaisesti kuvaavaksi taiteeksi!

Tämänlaistako me haluamme todella normalisoida tekemällä sitä esittävää taidetta keskelle keskeisintä Helsinkiä? Helsinki muutetaan Hellsingiksi ja Kaustisista tehdään Holokaustinen, paikka jonne lähetetään geneettisesti inferiooreja sekä herrarodun vihollisia "eliminoitavaksi". Kaikki tämä olisi kivimiesten sisältämän ideologisuuden syytä! Tätäkö te haluatte!? Tehkää jotain! Pyytäkää, että kivimiesten joukkoon pari kauniisti muotoiltua lihaksikasta ja ilman paitaa olevaa kivinaista!

Ääliöfunktion romahdus ; Pelaako Jumala autokuskinoppaa

Tarinassa Pandoran lippaasta laatikossa oli kaikki maailman vitsaukset. Pandora ensin päästi muut paitsi toivon vapaaksi. Maailma oli synkkä, ja Pandora vapautti toivon. Tämän tarinan ehkä oleellisin huomio on se, että toivo on vitsaus. Vitsaus jonka kaikki hyvät puolet johtuvat siitä että muitakin vitsauksia on. Tämänlainen selitys sopii tietysti kreikkalaiseen maailmaan hyvin. Zeus kun ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyvä jumala. Länsimainen kulttuuri joka taas haluaa selittää kaiken pahan pois, koska sen Jumala(uta) on kaikkihyvä ja kaikkivoipa, ei tietysti ole voinut tehdä muuta kuin nostaa toivon arvostuksen korkealle. Kenties he palvovat vitsausta.

Toivo, tuo paikasta_josta_aurinko_ei_paista peräisin oleva luonnonvara.

Toivon perusluonnetta voi lähestyä aivan yksinkertaisella ajatuskokeella. Sellaisella joka on usealle ihmiselle omasta elämästä tuttu. Otetaan esimerkiksi "pakkien saaminen". Länsimaisessa romanttisessa tarinassakin tunnustetaan se jännitys joka syntyy kun sydän syrjällä kysyy toiselta. Sen tarinaperinne ei sitten osaa oikein käsitellä sitä kun aina ei tule haluttua tulosta. Siksi tarinoissa jännitys johtaa onnistumiseen. Ponnistuksesta seuraa onnellisuus.

Siksi kai romanttista seikkailua suunnittelevalle ollaan rohkaisevia. Ajatuslogiikka on se, että jos nykytila on se, että on yksin, ja jos toinen torjuu, niin on samassa tilassa. Mitään ei voi menettää. Voi vain saavuttaa. Tosiasiassa jos saa pakit, se minkä menettää on toivo. Ennen kysymistä voit teoriassa vuosikymmenen päästä pohtia "mitä jos" -maailmaa ja hakea siitä mahdollisuutta että olet edes jossain määrin pidetty ihminen, kenties ehkä. Kysymisen jälkeen tämä skenaarioiden pähkäily loppuu kuin seinään. ; Toivo tuntuukin olevan jotenki liitoksissa epävarmuuteen. Tietyllä tavalla se muistuttaa kvanttifysiikan "superpositiotilaa". Romantiikkavertausta jatkaakseni ; Ennen kysymistä toinen on samanaikaisesti vastannut sinulle "kyllä" ja "ei". Kysymyksen esittäminen romahduttaa tämän aaltofunktion. (Kysyminen kenties myös muuttaa systeemiä, ihminen on toisien käytökseen reagoiva. Kenties siis saat pakit juuri siksi että kysyt.)

Joku voisi lannistua tästä. Että toivoa ei saisi tappaa vaan pitäisi olla passiivinen. Itse taas korostan epäonnistumisen halaamisen merkitystä. Koko toivon konseptille pitää kenties antaa huutia. Se, että mikään ei muutu, mutta mielentila romahtaa, kertoo karua kieltään siitä miksi Zeus lähetti toivon laatikossa ihmisille rangaistakseen tulen varastaneelle Prometheukselle.

Tämänlaisten mietinnät voivat olla rakentavampia kuin omani.

Huomasin että ennen kuin ylitän tien, katson vasemmalle ja oikealle että tuleeko sieltä autoja. Reaktio tästä refleksinomaisesta suoritteesta oli "mitä väliä". Koko aktio tuntui järjettömältä. Tämä on sinällään mielenkiintoista, että maailmani on jonkin aikaa ollut sellainen, että asioilla ei oikein ole väliä. Kysymys onkin siitä, että katsomisen aktio on jollain tavalla elämää säilyttävä. Sen takana ei kuitenkaan ole mitään varsinaista intentiota. Niin vain käy ja kun niin käy, se on suunnilleen sama kuin jos niin ei olisi käynyt. Jostain erikoisesta minulle tuntemattomasta syystä tämä aktio kuitenkin tapahtuu. Joku on ilmeisesti opettanut minulle miten liikenteessä liikutaan ja sitten liikun sillä tavalla liikenteessä. Ikään kuin tottumuksen voimasta.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti vain sulkea silmät ja ikään kuin tehdä uskon hyppy ja antautua kohtalolle. Siinä "ihan sama" tunnustettaisiin syvimmässä määrin. Olisi vaikeaa sanoa olisiko tämä itsemurha sanan aktuaalisessa merkityksessä. Siitä huolimatta, että tälläisen lopputuloksena olisi joka tapauksessa se, että auton alle jäätäisiin. Tällä uskon hypyllä kysymys ei ole siitä tapahtuuko onnettomuus, vaan kysymys on siitä milloin tämä tapahtuu.

Tämänlainen heittäytyminen ei itseäni viehätä. Sen sijaan viehätystä olisi johonkin huomattavasti deterministisempään. Itsetuhoisina aikoinani suurin huoleni ei ollut kuolemanpelko, vaan elämänpelko. Tarkalleen ottaen se, että jos yrityksen jälkeen joutuisikin elämään - pahimmillaan sen verran vammautuneena että uudelleen yrittäminen ei onnistuisi. Kenties tämän vuoksi en pelaa autokuskinoppaa. Ehkä.

Aja hiljaa, isi nyt vaan

Asuntomme lähellä on liikennemerkki tai varoituskyltti. Siinä on ylhäällä osio jossa on mm. leikkivä lapsi. Sen alla käsky "Aja hiljaa!" ja sitten vielä sen alla "Hidasteita" . Tässä tuli mieleen sellainen mitä kyltin tekijä ei varmasti ole tarkoittanut. Nimittäin se, että kun autolla ajaa lapsen päälle, niin se on aikamoinen hidastustöyssy.

On toki selvää että rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja ainakin monissa menestyksestä innostuneissa perheissä lapsia on kutsuttu myös hidasteiksi. Joksikin joka estää haaveita ja toiveita toteutumasta. Joka on pakottanut äidin luopumaan elokuvatähden haaveista. Mutta hekään eivät kutsu jälkikasvua hidasteiksi tässä yhteydessä.

Kyltti on silti hyvä. Sillä kyllä minäkin välitän enemmän autoni maalipinnasta kuin naapurin kakaroista.

Aita

Sen lisäksi, että se on koristeellinen alueraja,
se on myös yhteenhitsattu rivi keihäitä.

Aidat ovat kulunhallintaa ja liikkumisen esteitä. Suomessa tyypillinen tapa ratkaista aitaamisongelma perustuu laiskuuteen. Aidoista ei tehdä ylitsepääsemättömiä, ja luotetaan että ihmiset laiskoina kiertävät aidat sen sijaan että menisivät niiden yli. Lontoon vierailulla huomasin, että britit taas harjoittavat mielellään sitä, että aita on todellakin este.

Sotatilavertaus siitä, että "kotini on linnani" muuttaa muotoaan jos katsoo brittiläisiä aitoja. Niiden päällä saattaa olla mutkikkaitakin terähelvettejä. Näiden löytäminen ei ole vaikeaa, ja usein jo parin korttelin väistäminen aivan tiiviimmiltä turistialueilta johtavat aidattuihin alueisiin. Muuallakin tulotason ja alueen kalleus vaikuttaa lähinnä näiden aitojen käyttömateriaaliin ja koristeellisuuteen. Vaarallisuudesta luovutaan viimeisenä.

Laiskuudella ei enää ole oikeastaan mitään tekemistä koko asian kanssa. Tahtotila ei ratkaise, koska siltä varalta britti on ladannut koristeelliseen tai vähemmän koristeellisen liikkumisesteensä ylle jotain joka vahingoittaa kaikkea elävää voimaa joka sen yli kulkee.

Tervetuloa autokorjaamoon!

CROSS WITH CARE

Usein vierasta kulttuuria on vaikeaa ymmärtää muuta kuin heittäytymällä. Tästä hupaisan esimerkin löytää vaikkapa iloiselta 1500 -luvun loppupuolelta. Henry IV:n hallituskaudella käytiin henkilökohtaisia kaksintaisteluita, kuten niitä oltiin käyty aiemmin ja tämän jälkeenkin. Mutta otan esimerkin juuri tältä kaudelta (Vuosien 1589 ja 1610 väliltä.) Kaksi melko maineikasta kaksintaistelijaa otti tällöin yhteen varsin erikoisella tavalla.

Kaikki alkoi siitä kun Bazanez halusi taistella Lagarden kanssa. Siksipä hän lähettikin Lagardenille hatun. Eikä minkä tahansa laista hattua, vaan sen ajan standardeilla ylellisen ja upeasti tehdyn hatun. Lisäksi hattu oli koristeltu kookkain, mahtavan koristeellisin höyhenin. Hatussa oli mukana viesti jossa kehotettiin pitämään hattua, koska elämän ehtoopuoli alkaisi olemaan lähellä ja on hyvä että on hieno hattu. Lagarde puki hatun päähänsä ja lähti etsimään Bazanezia. Hän löysikin tämän ja välittömästi alkoi taistelu. Hattupäinen Lagarde aloitti lyömällä Bazanezia huutamalla että se oli hatusta. Hän löi Bazanetia pari kertaa lisää huutaen että se oli niistä höyhenistä. Iskujen kerrottiin olleen niin voimakkaita että Lagarden miekka vääntyi niiden voimasta. Huomattuaan vastustajansa haavoittuneen, hän kiitti hatusta jonka kertoikin olevan oikein hienon. Bazanez sai kuitenkin tässä vaiheessa ison vaihteen päälle ja hän syöksyi pelkkä tikari aseenaan Lagarden kimppuun. Bazanez oli niin raivoisa että hän onnistui heittämään Lagardenin maahan ja hän löi tätä useita kertoja tikarilla kaulaan, rintaan ja vatsan alueelle. Lagarden anoi armoa, mutta Bazanez tunsi vain "Ei" -sanan. Lagarde oli onnistunut hieman puolustautumaan ja hän muun muassa puri Bazazenin leukaan suuren arven ja aiheutti tälle kallonmurtuman lyömällä tätä miekkansa perällä. Ei liene tarpeen mainita taistelun huipentumaa joka ihmeen kaupalla oli se, että kumpikaan ei kuollut.

Tämänlaisessa toiminnassa ei ole oikein mitään mieltä jos ei elä kulttuurissa jossa tämän tyyppinen kaksintaistelu on olennainen osa herrasmiesten kanssakäymistä. Lahja oli samanaikaisesti merkki siitä että toisen herrasmiesluonne hyväksyttiin että "köyhät kyykkyyn -loukkaus" että sen kantaminen oli taisteluhaasteen vastaanottamisen symboli.

Tämän tyyppinen kokemus, toki paljon lievemmässä - ja luultavasti vähemmän kiinnostavassa mielessä - minulle tuli Brittien eriskummallisessa liikenteessä. Briteistä nostetaan usein esille autoilu. Autot kulkevat vasemmalla puolella tietä ja niitä on liikkeellä melko runsaasti. Tässä mielessä jo tämä toki tekee liikenteestä kaaoottisempaa. Tässä mielessä onkin sopivaa että Brittein Suur-Mahtavuudessa liikennevaloissa on kaksi vaihdetta ; Punainen jossa lukee että "wait" ja vihreä jossa lukee "cross with care". Liikennevalopylväässä oleva teksi kehottaa siis erikseen varovaisuuteen tien ylityksessä. Suomessa vihreä valo on enemmän laki ja normi jota pitäisi totella sokeasti (vaikka oikeasti ei), ja Iso-Britanniassa se on enemmänkin vain herrasmiessopimus (jota ei tosin myöskään noudateta niin vahvasti).

Mutta minä olen jalankulkija par excellance. En käytännössä edes aja polkupyörää.

Jalankulku oli hyvin kaaoottista. Ensin ajattelin että syynä oli kävelyteiden kapeus. Se onkin toki huomattava piirre ja se näkyy esimerkiksi ylläolevasta kuvasta. Kuitenkin myös suomessa kävelytiet ovat monesti, - joskaan eivät yhtä usein kuin lontoossa - kapeita. Suurin ero on siinä että meillä myös jalankulkijoilla on "virallinen kulkusuunta". Tällöin samalla puolella tietä mennään samaan suuntaan ja konflikteja tulee vähemmän. Briteissä molempiin suuntiin kävellään samanaikaisesti samalla kapealla kaistaleella. (Jos tähän on laki, sitä ei käytännössä juurikaan totella.) Tämä on valtaosan konfliktien syynä.

Kuitenkin kun briteissä kulkee jalan, tässä on kuitenkin tietynlainen herrasmiesmeininki. Toisia ei tuupita autojen alle ja konfliktit kohdataan kohteliaisuudella. Syynä on tietysti jossain määrin kauhun tasapaino ; Jos katukulttuuri on kovin raju, niin jokaisella on joskus huono päivä ja jokainen vanhenee, joten joskus tulee se aika kun röyhkeinkin kyynärpäätaktikko on itse auton alla.

Nyrkkisääntönä syntyi varsin kouriintuntuva kokemus jota ei voi oikeastaan selittää muuten kuin käymällä paikalla. (Ja kenties toivon mukaan selittelemällä asioita.) Suomessa konflikteja vältetään, Englannissa syntyvät konfliktit käsitellään. Nähdäkseni tämä näkyy muussakin kulttuurissamme. Suomessa vältetään loukkaamista, Englannissa sitä että oltaisiin ilkeitä.

Kohteliaisuutta on hyvin monen tasoista. Nähdäkseni liikennejärjestely on Suomessa nerokkaampi ja vähemmän ihmisiä auton alle syöksevämpi. Sen voisi siirtää tuliaisina itselleen karhunkarvahattumisten vahtimalle kruunupääkuningattarelle. Kuitenkin vastalahjaksi olisi mukavaa saada hieman konfliktinkäymisen sietohenkeä esimerkiksi tähä kotomaiseen arvokeskusteluilmapiiriin.