Olen David Lynchin elokuvien ystävä. Niistä yksi parhaista on nimeltään Mulholland Drive. Elokuva on monimutkainen, sekava ja siitä ei ensimmäisillä katsomiskerroilla tahdo ottaa oikein mitään selvää. (Tämä taas on Lynchin elokuville tyypillistä.) Elokuvassa kaksi naista kohtaa Hollywoodin liepeillä. Mielestäni elokuva kritisoi Hollywoodia: Jo nimi "Mulholland Drive" viittaa tiehen, jolta näkee Hollywoodiin mutta joka ei kuitenkaan ole Hollywoodia. Elokuvassa, tulkintani mukaan, "lumikki kohtaa tuhkimon". "Rita" on lumikki, prinsessa, joka yritetään tappaa ja ajetaan ulos rikkauksista ja Naomi Wattsin esittämä tanssikilpailun voittanut tyttö taas on tuhkimo joka nousee ryysyistä rikkauksiin. Molemmat kohtaavat prosessin puolivälissä, ei kenenkään maalla. Sinne tietenkin menee myös Justin Therouxin näyttelemä elokuvaohjaaja, tosin vain käväisemään. Elokuva on mielestäni nimen omaan kriittinen Hollywoodille: Siinä elokuvateollisuuden raadollisuutta korostavat etikettiä vaativa rahamies, joka haluaa hyvää kahvia mutta joka pettyessään sylkee kahvin epäkohteliaasti suustaan. Samoin pintaliitoa mielestäni symbolisoi kohtaus, jossa elokuvaohjaaja tulee kotiinsa ja tiputtaa kiukuspäissään timantit vaaleanpunaiseen maaliin. "Rita" nappaa nimensä julisteesta - samoin kuin Hollywoodissa olleillekin käy, todellinen ihminen katoaa ja tilalle astuu "The Nimi Julisteesta" ja tämän imago. Elokuvassa leikitään jatkuvasti pandoran lippaaseen vertaamisella; Tehokkain vastenmielisyyksien lähde on siinäkin toivo, joka ajaa ihmiset ikään kuin ansaan. Lopussa unikohtauksessa voidaan tulkita että hahmot joko vaihtuvat ristiin tai sitten eivät vaihdu. Tämä korostaa "väliinputoajien" epämääräistä kohtaloa. Lopun Wattsin alussa "elävinä nähdyt" naureskelevat isovanhemmat esiintyvät pelottavina joskin naureskelevina hahmoina. He ovat niitä omaisia, joiden odotukset elokuvamaailmassa epäonnistunut joutuu kohtaamaan.Tämä olkoon alustuksena filosofisille tavoille käsitellä elokuvia. Elokuva sopii hyvänä esimerkkinä kaikkea taiteiden kehitystä: Niissä usein keskitytään tunne-järki -kahtiajaon piiriin. Elokuvissa katsotaan yleisesti siten, että modernit elokuvat vetoavat älyllisyyteen ja "puhki analysointiin" kun taas monet muut elokuvat vetoavat tunteisiin. (Siinä missä maalaustaiteessa esimerkiksi ekspressionismin katsotaan viittaavan tunteisiin ja abstraktin taiteen taas älyllisyyteen.)
Voidaan sanoa että älyn ja tunteen vastakkainasettelu on tärkeässä keskiössä. Elokuvien kannalta tämä on tärkeää, koska perinteisesti on ajateltu että kuvat vetoavat tunteisiin ja kieli järkeen. (Tällä jaottelullakin on ollut tärkeä asema kulttuurintutkimuksessa : indoeurooppalaiset olivat monijumalaisia ja kuviin keskittyviä kun taas seemiläiset taas olivat yksijumalaisia joiden tärkein kanava oli kieli. Tätä on vedetty jopa niin pitkälle että kuvattomuus olisi osoitus kulttuurin kyvystä riittävään abstraktioon.) Elokuvat taas ovat kuvallista ilmaisua, joten niiden on ajateltu olevan suoraan enemmän tunteisiin vetoavia, "lihallisia". Tämä tunteisiin vetoaminen onkin ollut selvää: Varhaisimmat elokuvat kiinnostivat, vaikka ne kuvasivat yksinkertaisia asioita. Tosin ensimmäinen elokuvanäytös, "junan saapuminen asemalle", sai aikaan tunteita kun ihmiset panikoivat kauhistuttuaan kohti tulevan junan "elävää kuvaa".
Lisäksi näkeminen koetaan jollain lailla varmuudeksi. Veijo Hietalan "Elämää suuremmat tunteet?" -esseen mukaan sepite -elokuva päästää ihmisen lähelle katsomaan tapahtumia ikään kuin salaa. Tästä seuraa se, että elokuva saa meidät kiinnostumaan ja kokemaan tunteita. Tähän Hietala liittää kuvapelon, ikonofobian. Tällä hän tarkoittaa sitä että nyky -yhteiskunta korostaa tunteiden hallintaa, ja että elokuvissa voi tuntea menettävänsä tämän kontrollin. Elokuvista on siis hänen mukaansa menetetty kathrarsis: Aristoteleen mukaanhan väkivaltainen näytelmä oli suosittua koska se päästi ihmiset purkamaan paineita sallitusti ja näin he koettiin puhdistuminen. (Elokuva voidaan nähdä jatkumona näille väkivaltaisille näytöksille. Ja samaan sarjaa kuin rooman colosseumin esitykset. Ainoat erot ovat siinä että nyt ne tuodaan kotiin. En siis usko että ihmisluonne on erityisesti muuttunut aikojen saatossa. Ainoastaan tekniikka on kehittynyt.)
Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä: Osa on sitä mieltä että elokuvat ja muu kuvallinen viihde nimen omaan alkaa korostamaan tunteita ja sallii siksi keinoja katharsisten tarjoamiseen. Tosin kaikki eivät pidä tätä hyvänä asiana ; esimerkiksi Baudrillard, joka edustaa postmodernistista ajattelua, on sitä mieltä että elokuvat ovat pinnallistumassa. Elokuvien rooli on hänestä yhä enemmän se, että ne tarjoaivat vain suuria tunteita helposti. Tunteenomaisuus on hänelle siis suoraan epä -älyllisyyttä, pinnallisuutta ja rappiota. Tätä vastaan ovat kuitenkin esimerkiksi Roland Barthesin näkemykset: Hänestä tunne ja mielihyvä ovat tuoreita näkemyksiä joilla tehdään "destruktiivinen radikaali vastarinta" modernissa yhteiskunnassa muuten tärkeänä pidettyä -hänestä ylikorostettua- järkeilyä vastaan. Hänelle tunteiden mukaan ottaminen on hienoa ja pohjamutia penkovaa ja tärkeää jotta saataisiin uusia näkökulmia ja lähestymistapoja asioihin. Sitten on tietysti niitä Sergei Eisensteinin kaltaisia ihmisiä, joille elokuvien tulee yhdistää tunne ja äly: Nämä eivät siis ole vastakohtia tai eri asioita, vaan voidaan liittää yhteen.
Itse ihmettelen, että miten postmodernismissa voidaan todella ajatella että tunteisiin vetoava systeemi olisi jotenkin olennaisesti huonompi: Miksi ei voitaisi vain sanoa, että se on erilainen. Uskoisin että tunteisiin hyvin tarttuvan ja mukaansatempaavan elokuvan tekeminen on systeemi joka vaatii taitoa ja sisällyttämistä. Se on vain systeemiltään erilaista kuin sellainen "älyllisyyttä vaativa" elokuva. Kun tätä erilaisten mahdollisten systeemien olemassaoloa muutoin korostetaan postmodernismissa - ainakin aina silloin kun luonnontieteet ovat kritiikin kohteena - niin miksi ihmeessä siellä missä postmodernististen edustajien tulkinnat ovat yhteneväisiä, näitä erilaisia näkemystapoja ei tahdota ottaa huomioon.
Sillä ainakin itselle elokuviin suhtautuminen on päiväkohtaista. Joskus katson hienostoelokuvia, joskus taas kutsun kavereita kotiin katsomaan "riittävän halpoja ja huonoja" elokuvia. Ja kun katson elokuvaa, suhde niihinkin on päiväkohtaista. Joskus esimerkiksi Dead Meatin kaltainen "halpa zombiemässäilyelokuva" saa miettimään sitä minkälaisia pelkoja se heijastaa. Ja joskus Mulholland Drivessa kiinnostavat eniten ne lesboseksikohtaukset. Mielestäni elokuvien tulkinnan olisi siksi otettava myös nämä erot huomioon eikä suoraan luokitella tunnetta roskaksi tai hienostoelokuvaa aina pelkäksi älylliseksi kokemukseksi.
