"Springerissä" oli mielenkiintoinen tutkimus homoseksuaalisuuden periytyvyydestä. "Genetic and Environmental Effects on Same-sex Sexual Behavior: A Population Study of Twins in Sweden" Siinä katsottiin miten paljon ympäristö ja perimä korreloivat. Miehillä homoseksuaalisuuden heritabiliteetti on 0.34-0.39 ja naisilla homoseksuallisuuden heritabiliteetti on 0.18-0.19. Koska homoseksuaalisuus on käyttäytymistä, en ole yllättynyt. Usein käyttäytymisen periytyvyysaste on pienempi kuin ruumiinrakenteellisten ominaisuuksien. Kuitenkin jokin yhteys selvästi on. Luku ei ole hirveän suuri, mutta toisaalta se kertoo että homoseksuaalisuus ei ole, ainakaan täysin, mikään valinta. Hämmentävämpi asia sitten onkin loput. Voisi ajatella että ympäristö selittäisi loput, mutta tosiasiassa tässä on syytä katsoa myös sukupuolta. Naisilla 0.16-0.17 varianssista selitti perheympäristö eli "jaettu ympäristö", loput "yksilöllinen ympäristö". Miehillä perheympäristö ei vaikuttanut lainkaan. Ja suurin osa variaatiosta jäi selittämättömäksi yksilölliseksi vaihteluksi.
Toisaalta "Journal of Personality and Social Psychology" on julkaissut samantapaisen tutkimuksen Australiasta. "Genetic and Environmental Influences on Sexual Orientation and Its Correlates in an Australian Twin Sample". Ja siinä luvut ovat erilaisia. Miesten seksuaalisen suuntauksen heritabiliteetti on siinä huikeat 0.45. Tässäkään jaettu ympäristö ei selitä suuntusta ollenkaan. Naisten seksuaalisen orientaation periytyvyys on 0.08, joka on mitätön. Sen sijaan jaetun ympäristön vaikutus on 0.41. Kun ympäristö heillä 41 % varianssista voidaan sanoa että perheympäristö yksittäinen selittävä elementti ja periytyvyys on heillä merkityksetön. Miehillä asia taas on päin vastoin.
Joku voisi ajatella että tutkimuksissa toinen olisi väärin. Sillä useinhan periytyvyysaste ajatellaan "joko-tai" -menettelyllä jossa geeni joko vaikuttaa tietyn paljon tai ei. Heritabiliteettilaskelmissa on kuitenkin se ongelma, että periytyvyys ei ole sitä miltä se tuntuu. Fenotyyppi on ilmiasu ja genotyyppi on genomi. Ja usein geenit määräävät enemmänkin potentiaalia kuin ovat jokin ominaisuus. Siksi ihmiset tietävät että jos eletään alueella jossa ruokaa on rajallisesti, rikkaat ovat pitkiä ja pulskia kun taas köyhät heiveröitä. Siellä missä ruokaa on, pisimmät tyypit ovat niitä joilla on siihen geenit. Muutoinkin periytyvyysaste vaihtelee riippuen ympäristöolosuhteista : Älykkyysosamäärän heritabiliteetti on erittäin suuri hyvinvointiyhteiskunnissa kun taas kehitysmaissa se on pieni.
Tämä lyhäri on saanut alkunsa keskusteluista "Evoluutiopsykologinen ihmiskuva" -ryhmässä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste genotyyppi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste genotyyppi. Näytä kaikki tekstit
tiistai 24. helmikuuta 2015
torstai 26. kesäkuuta 2014
Evoluutio ja sen "kelpoisuus ei voi selittää" -puolet
"Helsingin Sanomien" tiedeuutisissa oli otsikko joka sai kulmakarvani nousemaan. Otsikko "Tutkija: Evoluutio ei selitä kaikkia eliöiden muutoksia" herättää tiettyjä mielikuvia jotka johtavat kohti kreationismia. Myös alaotsikko jatkoi samalla teemalla "Akatemiaprofessori Juha Merilä on yksi Euroopan merkittävimmistä evoluutiobiologeista". Kun evoluutiota epäillään ja arvosanaa korostetaan, voi syntyä vain yhdenlainen odotus. Pettymys. Ajatus huonosta tiedejournalismista. Ajatus siitä miten netti täyttyy kreationistisesta roskasta. Ja monia muita ennakkokäsityksiä.
Jotka sitten tässä uutisessa ovat aivan vääriä. Juttu pitää sisällään aivan hyvää tiedeasiaa. "Merilä ottaa esimerkiksi Uudessa-Seelannissa elävän hopealokin, jonka yhdestä populaatiosta hänellä on tarkat tiedot 1960-luvulta lähtien. Havainnot osoittavat kiistatta, että linnut ovat pienentyneet selvästi 50 vuoden aikana. Siis ilmiselvää evolutiivista sopeutumista lämpenevään ilmastoon? Ei, vastaa Merilä. Tutkimuksissa havaittiin, että koon pienenemisen takana eivät olleet perinnölliset muutokset. Oikea selitys on raadollisempi. "Hopealokit kärsivät. Niillä on liian vähän ravintoa, joten ne jäävät kitukasvuisiksi."" Tämä on hyvä muistutus kaikille niille joiden mielestä kelpoisimpien lisääntyminen on tautologista ja kehäpäätelmäistä. Sillä tämänkaltaiset ilmiöt muistuttavat että usein evoluution kohdalla ongelmat ovat tarkkuudessa. Pelkkä kelpoisuus ei riitä ; "Evoluutio edellyttää geneettistä muutosta populaatiossa." Tämä on tärkeä asia ja tuttua jokaiselle jalostajalle. Genotyypin ja fenotyypin eroa ja heritabiliteettia käsitellään ja huomioidaan sen parissa paljon. Ja tässä mielessä huomautus on "ihan perusbiologiaa" joka on kyllä jo lukiostakin tuttua.
Tämänlaiset asiat ovat kiinnostavia. Jopa lisää kaipaisin.
Merilän kohdalla olisin tosin kaivannut enemmän puhetta neutraaliteoriasta. Se kun korostaisi että genetiikan saaminen mukaan ei ole samaa kuin väistämätön todiste adaptaatiosta. Neutraaliteoriassa korostetaan geneettistä ajautumista. Ja siinä muutokset eivät ole adaptiivisia vaikka ne ovat perinnöllisiä. Yleistyminen ei ole sama kuin todiste geenin hyödystä.
Ja toisaalta esille voisi nostaa sen että geeni-adaptiivisuus -fiksaation lisäksi olisi katsottava epigenetiikkaa. Epigeneettisessä periytymisessä kysymys ei ole geeneistä vaan siitä miten geenejä ohjaillaan. Esimerkiksi asetyloituneet histonit siirtyvät vanhemmilta jälkeläisille. Tämä on tietyssä määrin hankittujen ominaisuuksien siirtämistä jälkipolvien fenotyyppiin. Tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin "lamarcismia joka tuottaa variaatiota muutaman sukupolven verran".
1: Sillä koska kyseessä on enemmänkin geenien "avaaminen" ja "sulkeminen" eivät nämä ominaisuudet kasaudu. Näin hankitut ominaisuudet periytyvät mutta eivät muuntele ja kasva. Sillä kun geeni on avattu se on avattu ja kun se on lukittu se on lukittu. Voit avata lukitun ja lukita avatun, mutta et voi lisä-avata niitä loputtomiin. Uutta epigeneettisessä säätelyssä ei siis olekaan Lamarkismin uusi paluu ja selitys eliökunnan historian kehityspolkujen selittämisessä vaan enemmänkin se, että organismia ei määrittele ainoastaan sen DNA vaan myös epigeneettisellä säätelyllä on vaikututusta ja tämä voi joskus periytyä seuraavalle sukupolvelle.
2: Useammin kyse on vielä lyhyemmästä vaikutusajasta ; Yhden organismin geenien toiminta muuttuu ympäristön vaikutuksesta sen elämän aikana. Kysymys ei ole aina edes yhdelle seuraavalle sukupolvelle siirtymisestä. Muutokset eivät kuitenkaan aiheuta lopullisia muutoksia lajin geeneihin ja ominaisuuksien periytymiseen jälkipolville pidemmällä aikaskaalalla selittyykin geneettisten adaptaatioiden kautta.
3: Ja tässä kohden tietysti voidaan mennä siihen että jos epigeneettinen taipumus tuottaa kyvyn varioida nopeasti vaihtuvissa ympäristöissä ja "kalibroida" jälkeläisiä, niin epigenetiikka on enemmänkin periytynyt hyöty kuin jokin joka ohjaisi evoluutiota lamarckin hengessä isoissa linjoissa.
Mutta täsmennyksistä viis. Sillä Merilän kirjoitus tuottaa myös yksinkertaisen sovelluksen. Sellaisen joka on hyvin käytännönläheinen ja hyödyllinen. Jos siis pitää internetin keskustelupalstoja käytännöllisinä ja siellä pätemistä hyödyllisenä.
Ympäristön ominaisuudet
Ottaakseni tästä esille yhden aiheen jonka kohdalla nousee esille sitä miten Merilän ohjetta voi soveltaa. Jos otamme esille älykkyyden. (Tässä nyt vain sen suppean IQ -testien mittaaman älykkyyden. Joka hieman erikoista kyllä tiivistyy älykkyydeksi jota IQ -testit mittaavat. Tämä on niin tätä.)
Älykkyys on aihe josta "internetin pinnallisilla foorumeilla" läpikäydään pääasiassa nature-nurture -vääntöä. Ja tässä henkenä on se, että nature on vain ja ainoastaan geenejä. Ja nurture on vain ja ainostaan kulttuuria. (Ja tietenkin näissä debateissa vain yksi syy ja yksi aiheuttaja hyväksytään.) Nähdäkseni puhdas genetiikka on tässä melko heikoilla koska Flynnin efekti on niin voimakas että sitä olisi hyvin vaikeaa selittää evoluutiolla. Ihmisten älykkyysosamäärä on yksinkertaisesti noussut. Tosiasiassa tämä on keskiarvoja koskeva trendi. Ja siihen voidaan vaikuttaa montaakin eri kautta. Ja tästä on varsin helppo löytää esimerkkejä jotka eivät ole "suoraan geenejä" eivätkä "suoraa kulttuuria".
1: Älykkyyttä on nostanut se mitä on syöty. Tässä yhtenä merkittävänä elementtinä on ollut jodin saatavuus. Discover -lehdessä oli artikkeli siitä miten jodin puutostaudissa älykkyysosamäärä romahtaa. Ja miten se on aikaisemmin ollut yleinen, kunnes jodia alettiin lisäämään suolaan. "The economists found that in the lowest-iodine areas-the bottom quarter of the study population-the introduction of iodized salt had stark effects. Men from these regions born in 1924 or later were significantly more likely to get into the Air Force and had an average IQ that was 15 points higher than their predecessors. Nationwide, that averages out to a 3.5-point rise in IQ because of iodization." Jodikysymys on nykyäänkin merkittävä ; Henkisen vajauksen ennaltaehkäistä jodilla on yllättävän helppoa ja silti sen kanssa on edelleen ongelmia.
2: Älykkyyttä on nostanut se, mitä ei ole syöty. Tässä esille voidaan nostaa lyijy. Se aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia ja se on ennen ollut yleinen. Siitä on tehty vesiputkia ja sitä on käytetty ruuansäilytysastioissa. Jopa viini on maustunut mukavasti lyijyssä. Nykyisin lyijyä vältetään sen tiedettyjen seurausten vuoksi.
On selvää että jos tämä älykkyysbonus on jotain jonka voi syödä, se ei ole geneettistä. On selvää että voimakkaan ja nopean Flynnin efektin takana on ainakin jokin tai joitain voimia jotka ovat muuta kuin geneettisiä. Silti tämä ei toki tarkoita että nämä vaatisivat Jumalaa. Eikä se tietysti tarkoita myöskään sitä, että älykkäisiin ihmisiin ei kohdistuisi valintapainetta.
* Kuten se ei tarkoita sitäkään että kasvatuksella ei voida ohjata aivoja kohti tietynlaisten ongelmien parempaa ratkaisukykyä.
* Ja jos esimerkiksi miettii "rotujen älykkyyttä" ja saa kartan joka jakautuu leveys ja pituuspiireihin, ja jossa päiväntasaajalla on tyhmempiä ihmisiä kuin napa-alueilla voi aivan hyvin kysyä että ovatko nämäkin jotain jotka kertovat että nimenomaan maantiede on se muutoksen tekijä, ei siis perimä tai kulttuuri, vaikuttaisivat asiaan.
Jotka sitten tässä uutisessa ovat aivan vääriä. Juttu pitää sisällään aivan hyvää tiedeasiaa. "Merilä ottaa esimerkiksi Uudessa-Seelannissa elävän hopealokin, jonka yhdestä populaatiosta hänellä on tarkat tiedot 1960-luvulta lähtien. Havainnot osoittavat kiistatta, että linnut ovat pienentyneet selvästi 50 vuoden aikana. Siis ilmiselvää evolutiivista sopeutumista lämpenevään ilmastoon? Ei, vastaa Merilä. Tutkimuksissa havaittiin, että koon pienenemisen takana eivät olleet perinnölliset muutokset. Oikea selitys on raadollisempi. "Hopealokit kärsivät. Niillä on liian vähän ravintoa, joten ne jäävät kitukasvuisiksi."" Tämä on hyvä muistutus kaikille niille joiden mielestä kelpoisimpien lisääntyminen on tautologista ja kehäpäätelmäistä. Sillä tämänkaltaiset ilmiöt muistuttavat että usein evoluution kohdalla ongelmat ovat tarkkuudessa. Pelkkä kelpoisuus ei riitä ; "Evoluutio edellyttää geneettistä muutosta populaatiossa." Tämä on tärkeä asia ja tuttua jokaiselle jalostajalle. Genotyypin ja fenotyypin eroa ja heritabiliteettia käsitellään ja huomioidaan sen parissa paljon. Ja tässä mielessä huomautus on "ihan perusbiologiaa" joka on kyllä jo lukiostakin tuttua.
Tämänlaiset asiat ovat kiinnostavia. Jopa lisää kaipaisin.
Merilän kohdalla olisin tosin kaivannut enemmän puhetta neutraaliteoriasta. Se kun korostaisi että genetiikan saaminen mukaan ei ole samaa kuin väistämätön todiste adaptaatiosta. Neutraaliteoriassa korostetaan geneettistä ajautumista. Ja siinä muutokset eivät ole adaptiivisia vaikka ne ovat perinnöllisiä. Yleistyminen ei ole sama kuin todiste geenin hyödystä.
Ja toisaalta esille voisi nostaa sen että geeni-adaptiivisuus -fiksaation lisäksi olisi katsottava epigenetiikkaa. Epigeneettisessä periytymisessä kysymys ei ole geeneistä vaan siitä miten geenejä ohjaillaan. Esimerkiksi asetyloituneet histonit siirtyvät vanhemmilta jälkeläisille. Tämä on tietyssä määrin hankittujen ominaisuuksien siirtämistä jälkipolvien fenotyyppiin. Tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin "lamarcismia joka tuottaa variaatiota muutaman sukupolven verran".
1: Sillä koska kyseessä on enemmänkin geenien "avaaminen" ja "sulkeminen" eivät nämä ominaisuudet kasaudu. Näin hankitut ominaisuudet periytyvät mutta eivät muuntele ja kasva. Sillä kun geeni on avattu se on avattu ja kun se on lukittu se on lukittu. Voit avata lukitun ja lukita avatun, mutta et voi lisä-avata niitä loputtomiin. Uutta epigeneettisessä säätelyssä ei siis olekaan Lamarkismin uusi paluu ja selitys eliökunnan historian kehityspolkujen selittämisessä vaan enemmänkin se, että organismia ei määrittele ainoastaan sen DNA vaan myös epigeneettisellä säätelyllä on vaikututusta ja tämä voi joskus periytyä seuraavalle sukupolvelle.
2: Useammin kyse on vielä lyhyemmästä vaikutusajasta ; Yhden organismin geenien toiminta muuttuu ympäristön vaikutuksesta sen elämän aikana. Kysymys ei ole aina edes yhdelle seuraavalle sukupolvelle siirtymisestä. Muutokset eivät kuitenkaan aiheuta lopullisia muutoksia lajin geeneihin ja ominaisuuksien periytymiseen jälkipolville pidemmällä aikaskaalalla selittyykin geneettisten adaptaatioiden kautta.
3: Ja tässä kohden tietysti voidaan mennä siihen että jos epigeneettinen taipumus tuottaa kyvyn varioida nopeasti vaihtuvissa ympäristöissä ja "kalibroida" jälkeläisiä, niin epigenetiikka on enemmänkin periytynyt hyöty kuin jokin joka ohjaisi evoluutiota lamarckin hengessä isoissa linjoissa.
Mutta täsmennyksistä viis. Sillä Merilän kirjoitus tuottaa myös yksinkertaisen sovelluksen. Sellaisen joka on hyvin käytännönläheinen ja hyödyllinen. Jos siis pitää internetin keskustelupalstoja käytännöllisinä ja siellä pätemistä hyödyllisenä.
Ympäristön ominaisuudet
Ottaakseni tästä esille yhden aiheen jonka kohdalla nousee esille sitä miten Merilän ohjetta voi soveltaa. Jos otamme esille älykkyyden. (Tässä nyt vain sen suppean IQ -testien mittaaman älykkyyden. Joka hieman erikoista kyllä tiivistyy älykkyydeksi jota IQ -testit mittaavat. Tämä on niin tätä.)
Älykkyys on aihe josta "internetin pinnallisilla foorumeilla" läpikäydään pääasiassa nature-nurture -vääntöä. Ja tässä henkenä on se, että nature on vain ja ainoastaan geenejä. Ja nurture on vain ja ainostaan kulttuuria. (Ja tietenkin näissä debateissa vain yksi syy ja yksi aiheuttaja hyväksytään.) Nähdäkseni puhdas genetiikka on tässä melko heikoilla koska Flynnin efekti on niin voimakas että sitä olisi hyvin vaikeaa selittää evoluutiolla. Ihmisten älykkyysosamäärä on yksinkertaisesti noussut. Tosiasiassa tämä on keskiarvoja koskeva trendi. Ja siihen voidaan vaikuttaa montaakin eri kautta. Ja tästä on varsin helppo löytää esimerkkejä jotka eivät ole "suoraan geenejä" eivätkä "suoraa kulttuuria".
1: Älykkyyttä on nostanut se mitä on syöty. Tässä yhtenä merkittävänä elementtinä on ollut jodin saatavuus. Discover -lehdessä oli artikkeli siitä miten jodin puutostaudissa älykkyysosamäärä romahtaa. Ja miten se on aikaisemmin ollut yleinen, kunnes jodia alettiin lisäämään suolaan. "The economists found that in the lowest-iodine areas-the bottom quarter of the study population-the introduction of iodized salt had stark effects. Men from these regions born in 1924 or later were significantly more likely to get into the Air Force and had an average IQ that was 15 points higher than their predecessors. Nationwide, that averages out to a 3.5-point rise in IQ because of iodization." Jodikysymys on nykyäänkin merkittävä ; Henkisen vajauksen ennaltaehkäistä jodilla on yllättävän helppoa ja silti sen kanssa on edelleen ongelmia.
2: Älykkyyttä on nostanut se, mitä ei ole syöty. Tässä esille voidaan nostaa lyijy. Se aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia ja se on ennen ollut yleinen. Siitä on tehty vesiputkia ja sitä on käytetty ruuansäilytysastioissa. Jopa viini on maustunut mukavasti lyijyssä. Nykyisin lyijyä vältetään sen tiedettyjen seurausten vuoksi.
On selvää että jos tämä älykkyysbonus on jotain jonka voi syödä, se ei ole geneettistä. On selvää että voimakkaan ja nopean Flynnin efektin takana on ainakin jokin tai joitain voimia jotka ovat muuta kuin geneettisiä. Silti tämä ei toki tarkoita että nämä vaatisivat Jumalaa. Eikä se tietysti tarkoita myöskään sitä, että älykkäisiin ihmisiin ei kohdistuisi valintapainetta.
* Kuten se ei tarkoita sitäkään että kasvatuksella ei voida ohjata aivoja kohti tietynlaisten ongelmien parempaa ratkaisukykyä.
* Ja jos esimerkiksi miettii "rotujen älykkyyttä" ja saa kartan joka jakautuu leveys ja pituuspiireihin, ja jossa päiväntasaajalla on tyhmempiä ihmisiä kuin napa-alueilla voi aivan hyvin kysyä että ovatko nämäkin jotain jotka kertovat että nimenomaan maantiede on se muutoksen tekijä, ei siis perimä tai kulttuuri, vaikuttaisivat asiaan.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Pieni ajatus ; Kauhea kauhea evoluutiopsykologia
Ihmiset sanovat että evopsykologia automaattisesti mollaa ja haukkuu kasvatusta ja kulttuuria ja redusoi kaiken geeneihin. Sen menetelmiin ei moni jaksa edes tutustua koska eugeniikka! Ja se on lähtökohtaisesti väärin koska se on dogmaattinen ja perustuu väärään näkökulmaan. Ihmisen vapaus karsiutuu, koska ihmisen tulee olla eksistentiaalisesta näkökulmasta vuorovaikuttava ja perimmältään vapaa sillä tavalla, että kaikki kahleet ovat pelkästään sitä että ihminen uskoo niihin.
Sitten katsotaan tuoretta tutkimusta. Tutkimus tehty tämän hetken muodikkaalla metodilla. Koko genomin kattavassa tutkimuksessa yhdistettiin geenejä ja fenotyyppiä. Tutkimusaiheena koulutuksen ja geenien yhteys. Mittauksissa vertailtiin ihmisiä sen mukaan minkä määrän koulutusta he olivat käyyneet. Vertailtiin geenejä suhteessa tähän. Dataa murskattiin pirusti ja geenejä käytiin läpi huimasti.
* Löydettiin (3) tilastollisesti merkitsevästi ihmisten koulutustasoeroihin liittyvää geenisekvenssiä. Eli suomeksi ; Geeneillä on yhteys koulutukseen. Ei ole aivan merkityksetöntä minkälaiset geenit saat. Ne voivat auttaa opintielläkin.
* Samalla on hyvä huomata näiden kaikkien geneettisten vaikutusten yhteisvaikutus. Löydetyt geenit selittävät 0,02 prosenttia koulutuksen käymisestä. Suomeksi ; Niiden vaikutus on lähellä olematonta. Lopussa on tilaa muille selityksille kuten kasvatukselle, kulttuurille, sattumalle, vapaudelle tai vaikka Jumalalle.
Berkeley Science Review toki muistuttaa tämänlaisiin tutkimuksiin liittyvistä puolista. On helppo vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (a) Geenien merkitys voi ylikorostua, vaikka se käytännössä selittää kuukauden verran opiskelua. (b) Geenien merkitys voi alikorostua, kun additiiviset efektit ja tietyissä olosuhteissa aktivoituvat vaikutukset eivät näy.
Nähdäkseni tämä on hyvä kuva siitä miten evoluutiopsykologia ja geenien ja käytöksen välisten yhteyksien etsiminen ylipäätään ei ole yhtä tiukasti tiettyihin teemoihin redusoiva kuin eksistentialismi joka suoralta kädeltä a priorisesti kieltää geenien vaikutuksen.
Sitten katsotaan tuoretta tutkimusta. Tutkimus tehty tämän hetken muodikkaalla metodilla. Koko genomin kattavassa tutkimuksessa yhdistettiin geenejä ja fenotyyppiä. Tutkimusaiheena koulutuksen ja geenien yhteys. Mittauksissa vertailtiin ihmisiä sen mukaan minkä määrän koulutusta he olivat käyyneet. Vertailtiin geenejä suhteessa tähän. Dataa murskattiin pirusti ja geenejä käytiin läpi huimasti.
* Löydettiin (3) tilastollisesti merkitsevästi ihmisten koulutustasoeroihin liittyvää geenisekvenssiä. Eli suomeksi ; Geeneillä on yhteys koulutukseen. Ei ole aivan merkityksetöntä minkälaiset geenit saat. Ne voivat auttaa opintielläkin.
* Samalla on hyvä huomata näiden kaikkien geneettisten vaikutusten yhteisvaikutus. Löydetyt geenit selittävät 0,02 prosenttia koulutuksen käymisestä. Suomeksi ; Niiden vaikutus on lähellä olematonta. Lopussa on tilaa muille selityksille kuten kasvatukselle, kulttuurille, sattumalle, vapaudelle tai vaikka Jumalalle.
Berkeley Science Review toki muistuttaa tämänlaisiin tutkimuksiin liittyvistä puolista. On helppo vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (a) Geenien merkitys voi ylikorostua, vaikka se käytännössä selittää kuukauden verran opiskelua. (b) Geenien merkitys voi alikorostua, kun additiiviset efektit ja tietyissä olosuhteissa aktivoituvat vaikutukset eivät näy.
Nähdäkseni tämä on hyvä kuva siitä miten evoluutiopsykologia ja geenien ja käytöksen välisten yhteyksien etsiminen ylipäätään ei ole yhtä tiukasti tiettyihin teemoihin redusoiva kuin eksistentialismi joka suoralta kädeltä a priorisesti kieltää geenien vaikutuksen.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Seksuaalisen vallan tavoittelusta - ja vähän laiskuudestakin
Henry Laasasen ongelmana on monista se, että hän käsittelee ihmistä markkina-arvoteorian mukaan. Itse näkisin että tämä ei ole itsessään ongelma. Itse näen ongelmana enemmänkin sen, että näyttää että hän on todella keskittynyt hyvin omituiseen laskentatapaan. Nähdäkseni kunnon evoluution optimointiajattelun hallinta yksiulotteisen markkina-arvon maksimoinnin sijasta johtaisi siihen että Laasasen ajatuksista syntyisi oleellisesti parempia.
Näytän tästä hieman esimerkkiä. Laasanen reagoi "Takkiraudan" juttuun jossa hän selitti että geishakoulut ja muut ulkonäköhömpötykset johtavat siihen että "Yksikään mies ei kunnioita tällaista naista [eli geishaa] tippaakaan, vaan pitää häntä pelkkänä kävelevänä pimpsana, panopuuna ja huorana. Sillä hän todella on sitä. Tällainen nainen on pelkkää muotoa ilman minkäänlaista substanssia." Laasanen taas selittää että "Jos minä olisin nainen, menisin geishakouluun ja pyyhkisin kilpailijattarillani lattiaa. Miehet kuolaisivat perässäni ja kilpailisivat hulluina suosiostani. Naiset olisivat sinisinä raivosta, kun heidän miehensä haaveilisivat vain minusta. Olisi mukavaa olla vallassa." On tietysti hemmetin omituista kun puhutaan naisten ja miesten odotuksista ja nainen selittää mitä miehet ajattelevat ja mies mitä naiset ajattelevat. Mutta jos tästä huvituneisuudesta pääsee irti (irrottaudu!) on siitä kuitenkin löydettävä yksi kulma.
Valotan tätä aivan tutulla tilanteella.
Hyvin usein kuulee erilaisessa sosiaalipornossa "parisuhdehöpinää" joka korostaa sitä miten mies tai nainen on pitänyt puolisoaan itsestäänselvyytenä. Oleellista on nähdä miten nämä heijastuvat. Miehet saattavat panostaa naisiin vähän, eivät hyväile heitä tai huomioi. Lahjat ja muut vastaavat huomionosoitukset unohtuvat. Telkkari kiinnostaa enemmän kuin puoliso. Naiset saattavat lopettaa ruuanlaittamisen, kiinnostua omita harrastuksistaan ja vaikka leikata tukkansa kätevän lyhyeksi. Nainen ei enää meikkaa ja huolehdi ulkonäöstään.
Valitukset ovat toki monisyisempiä ja vähemmän pinnallisiakin kuin yllä on. Mutta ne ovat korostettuja yksinkertaistuksia, jopa stereotypioita, sillä niiden ideana on tuoda yksi seikka. Olipa laiminlyönti sitten pinnallinen tai syvällinen, ulkonäköä, tekoja, asenteita. Olipa laiminlyönti materiaalista, tekemistä tai sosiaalista kuuntelua ja auttamista, ne ovat sitä että henkilö huonontaa omaa markkina-arvoaan puolisonsa silmissä.
Syynä on se, mikä tulee esiin Nietzschen valtakäsityksestä. Hänellä yli-ihmistä kuvasi vallantahto ja sen ohjaaminen erilaiseen toimintaan. Tässä ideana oli se, että sitä haluttiin lisää joten jämähtämistä ei tule. Yli-ihminen joutuu ponnistelemaan koska vallantahto johtaa kokoaikaiseen uudestaan palaamiseen. Mikään ei riitä ja aina ponnistellaan lisää. Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan olleet tämänlaisia sillä tämä vaatii työtä ja vaivaa ja tuskaa. Nietzsche korostikin että yli-ihmisyys ei onnistu tavalliselta ihmiseltä ja että vain hyvin harvan kantti kestää sitä elämäntapana. Karkeasti ottaen käytännössä yli-ihmisiä ei ole ja ihminen sitten vain tyytyy johonkin vähempään. Lopulta ihmisellä on ponnistelujensa ansiosta jonkin verran valtaa, ja he ovat mieluummin laiskoina sen kanssa (kenties jopa antaen sen hieman rapistua) kuin raskaasti tavoittelevat enemmän.
He elävät "paloturvallisessa huoneessa". Se, minkä he vallassa häviävät, he voittavat tuskattomuudessa.
Jos ihminen tyytyy vallassaoloon, käy etenkin perhe-elämässä juurikin niin että vallassaoleva on vallassaoleva. Miehen kohdalla voi käydä juuri kuten sanotaan joskus käyvän "liian suuri miellyttäminen ja geishottelu päätyy usein siihen, että miehistä tulee hemmoteltuja kiukuttelijoita, jotka kitisevät jos latte ei tulekaan aamulla sänkyyn ja aamu ala eroottis-romanttisella palveluseremonialla." Vallasta tulee itsestäänselvyys. Siitä poikkeaminen nähdään kapinana ja oikeutettomana. Sama koskee tietysti asioita myös toisin päin. Nainen voi päättää että hän on jo saanut miehen "nalkkiin" ja siksi hänen ei ikään kuin enää tarvitsisi välittää. (Pinnallisin esimerkki esiin ottaen) Tukan voi leikata pois ja meikkaamisen jättää väliin koska seksuaalinen valta on jo antanut sen avun mitä siltä halutaan. Ei pyritä enempään valtaan, vaan jo olevan vallan pitämiseen.
Näkisinkin tässä symmetriaa. Laasanen selittää tätä seuraavalla tavalla : "Kirjassani "Naisten seksuaalinen valta" esitän, että naisten seksuaalinen valta itse asiassa tarkoittaa miesten riippuvuutta naisten tarjoamasta seksistä ja väitän jo markkina-arvoteorian lähtökohtana, että miehet ovat riippuvaisempia naisista kuin päinvastoin. Miehet ovat riippuvaisia naisista "naisina", kun taas naiset ovat yleensä riippuvaisempia miesten tarjoamista muista resursseista, kuten sosioekonomisista resursseista, ja hyvinvointivaltiossa harvoin niistäkään. Sinkkunaiset pärjäävät usein ihan hyvin ilman miehiä ja jos seksiä joskus tekee mieli, niin sitä löytyy aina tarvittaessa." Parisuhteessa valta ei kenties aina jakaudu aivan kuten Laasasen näkemyksissä, eli jossa mies haluaa seksiä enemmän kuin nainen ja jossa nainen haluaa mieheltä rahaa. (Mutta tilastollisena ilmiönä tämä suuntaus on varmasti oikeansuuntainen.) Mutta ideana onkin tässä se, että ihmiset haluavat jotenkin että puntit menevät tasan. Jos nainen on ahkera työmyyrä ja kaunis ja kotona on ruma pizza-ahmatti katsomassa telkkaria ja jonka osa parisuhteesta on seksin vonkaaminen, niin on luultavaa että hän ei ole tyytyväinen tähän tilanteeseen. Samoin kuin kränää voi synnyttää se, että mies käy töissä ja hoitaa kotityöt ja naisen osaksi jäisi se, että tekstaisi "Rakas, nosta satanen tullessasi." Markkina-arvoajattelun tiimoilla itse esittäisin että jos nainen olisi ylivallassa, miksi hän tarvitsisi miestä in first place? Jos naisen seksinvähyystarve todella johtaa siihen että hän saa seksiä aina halutessaan vapailta markkinoilta, niin miksi sitoutua? Vastaus löytynee (markkina-ajattelun hengessä ainakin) niistä muista resursseista. Naisella on hyviä attribuutteja ja miehellä toisia. Ne eivät ole keskenään kenties samoja attribuutteja mutta ne ovat jotenkin yhtä hyviä.
1: Esimerkiksi meillä on puolisoni kanssa lähes päinvastaiset hyvät ominaisuudet. Hän on käytännöllinen, minä teoreettinen, hän osaa hoitaa asiat extrahyvin silloin kun ne menevät hyvin ja minä olen katastrofiensetvimisekspertti. Yhteisinä attribuutteina on vain se, että olemme molemmat älykkäitä. Paitsi että minä olen vain älykäs ja hän on nero. Mutta minä olenkin meidän perheen kaunis. Hän on se vahva. On puolisollani toki huonojakin ominaisuuksia. Päällimmäisin niistä on huono miesmaku. Käytän tätä sumeilemattoman opportunistisesti hyväkseni. Ja maksan tästä tekemällä saastaisia kotitöitä kuten lattiakaivojen putsausta jota voin tehdä esimerkiksi siksi että minulla ei ole mainittavasti hajuaistia ollenkaan.
Yleensä tässä annetaan selitykseksi se, että "ei arvosta toista". Tämä arvostaminen taas voidaan muuttaa markkina-arvokieleksi korostamalla että "omaa markkina-arvoa huononnetaan siksi että nähdään että toisen markkina-arvo ei ole jostain syystä itselle riittävä." Kun on vallassa ja yliasemassa toisen suhteen, niin miksi panostaa. Koska miehillä esimerkiksi sosiaalinen tila, eli rikkaus, vaikuttaa markkina-arvoon voi työttömäksi jääminen muuttaa miehen "markkina-arvostatuksen" niin että häntä ylenkatsotaan. Suomeksi tätä sanotaan siten että "hän ei hoida omaa osuuttaan". Tämänlaisen vallassaolon hyvä puoli on keveys ja leppoisuus. Se vetoaa ihmisen yleiseen peruspaheeseen, laiskuuteen. (Joka on ikään kuin vallanhalun ja ahneuden vastapahe.)
Toki kaikki eivät toimi näin. Mutta se nostaa esille juuri sen, että ihminen on paitsi vallanhaluinen, myös laiska. (Nietzsche on tässä oikeastaan vain helppo esimerkki joka tuo ilmiön arkikielen ulottuville mahdollisesti tutulla tavalla.) Takkiraudankin pointti taisi tähän liittyen olla että Geishan kohdalla saavutetaan kenties seksuaalinen houkuttavuus mutta ei kunnioitettavuutta. Miehet luultavasti kunnioittavat eniten Laasasen "Reilua jätkää", eli naista joka on sekä kompetentti että konfidentti. Mutta he eivät liitä tähän maksimaalista seksuaalista vetovoimaa.
Pano vs. panostus.
Näkisin, että Laasanen ei kykene ymmärtämään sitä miksi naiset eivät temppuile kovemmin juuri sen vuoksi että markkina-arvossa on kysymys aina panos-hyöty -suhteesta. Ja tässä kohden ihmiset eivät ole samanlaisia. Olen toki kuullut epämääräisiä puheita siitä että tyylillä, pukeutumisella, käytöksellä ja urheilulla saa itselleen seksuaalista uskottavuutta. Ja tämä pitääkin paikkaansa. Mutta se ei poista sitä, että toiset ovat jo lähtökohtaisesti seksuaalisesti vakaampia kuin toiset eivät.
Evoluutioon tutustuneet tietävät jo tässä vaiheessa että tässä kohden palataan heritabiliteettiteemaan. Genotyyppi ja fenotyyppi ovat mainio kun ajatellaan synnynnäisiä lähtökohtia (genotyyppi) että ympäristön ja omien toimien vaikutuseksta (fenotyyppi). Usea ihminen näkee että jos ihmisille annetaan kykyjen mukaan, niin maailma on reilu. Kuitenkin tässä helposti unohtuu se, että maailma johtaa tässä siihen että geenien vaikutus maksimoituu hyvinvointiyhteiskunnissa ; Esimerkiksi pituuden suhteen tilanne on niin että geenit vaikuttavat pituuteen ja samoin ravinto. Jos ravintoa on vähän, pituuden maksimia rajoittava elementti on yleensä ravintopuolella. Tällöin pituuserot johtuvat yhteiskunnallisesta tilasta. Rikkaat ovat pitkiä ja köyhät eivät. Silloin kun ravintoa on riittävästi kaikille, geenien osuus maksimoituu ; Ne joiden geenit ovat pitkiä ovat pitkiä.
Jos ravintoa on vähän, ne jotka pyrkivät vahviten syömään voivat kasvattaa omaa pituutttaan omilla toimillaan enemmän. Hyvinvointikulttuurissa pituuserot eivät johdu ympäristöstä, joten omilla toimilla on pienempi vaikutus.
Laasanen miettii seksuaalisen vaikutusvallan kohdalla pääasiassa sen määrää. (Ja jossain määrin sitä että miten se eroaa parisuhteessa että ennen sitä.) Panostus taas nähdään jonain joka kannattaa likimain aina tehdä koska se lisää markkina-arvoa. Emme ole tässä tasa-arvoisia ja panostusmäärä voi olla monilla merkittävä ilman että siitä kuitenkaan seuraisi edes mainittavaa markkina-arvon kasvua. Sen sijaan sitä voi olla helppoa "mennä alennusmyyntiin", jolloin haetaan seuraa itseä heikomman markkina-arvon puolella. Laskemalla kriteerejä ei saa toki mitään "alfaurosta/alfanaarasta". Mutta pääsee kuitenkin helposti lokoisaan valtaan. Kun on parempi kuin puolisonsa ja tämäkin tietää että "ei olisi ansainnut noin hienoa naista/miestä" niin hän helposti kompensoi vajetta samalla kun pääsee itse laiskottelemaan.
Geishakoulun ei välttämättä mennä siksikään, että se vaatisi helvetisti aikaa ja työtä. Ja että tämä työ ei kuitenkaan nostaisi omaa markkina-arvostatusta muiden silmissä juurikaan. ; Olen esimerkiksi varsin turhautunut siitä kun yritimme saada parisuhdesäätöä eräälle vammaiselle tytölle. Hän on oikein fiksu tyttö, hän pärjää yliopistossa. Ja hänellä ei ole "egoistisen feministin" häijyyttä, vaan hän on päinvastoin ystävällinen ja lempeä tyttö. Tyylitajuilu ja vastaavat panostukset eivät oleellisesti muuttaneet hänen menestystä, isosta työstä ja yrittämisestä huolimatta. Hän on saanut aikaan seurustelusuhteita alentamalla rimaansa. (Minusta sellaisiin ihmisiin joita minun tekisi mieli lyödä jo ennakkoon, varmuuden vuoksi.) En rehellisesti pidä tätä eettisenä tilana. Mutta maailma valitettavasti toimii näin. (Onneksi nyrkkini on aina ladattuna.) Laasanen saa minun puolestani fantasioida lattianpyyhinnällä. (Minäkin haaveilen lattianpyyhinnällä joka tehdään ihmisillä vaikka ei sitäkään välttämättä eettisenä ja kauniina voi pitää.)
Esimerkiksi se työmäärä jota itse joutuisin tekemään markkina-arvoni lisäämiseksi olisi melkomoinen. Toki on myönnettävä että miekkailu on parantanut ryhtiäni ja fyysistä kuntoani ja että tällä on taatusti positiviisia vaikutuksia markkina-arvooni. Mutta syy miksi en nosta markkina-arvoni nostoa korkeimmaksi päämääräkseni ja bodaa ja harjoita esimerkiksi siistejen vaatteiden ostamista johtuu siitä että tasoni nostaminen juuri yhtään nykyistä isommaksi vaatisi uskomattomia resurssointeja. Panostus ei tuottaisi hyötyä.
1: Haluaisin toki korostaa myös sitä puolta että en ole myöskään kovin pinnallinen. Tai ainakaan en ole kiinnostunut siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, ainakaan siinä mielessä että pitävätkö he minusta vai eivät. Ihmiset ja heidän mielipiteensä eivät noin karkeasti ottaen kiinnosta minua pätkääkään. Tämä on kiistämättä iso rajoite markkina-arvolleni. Mutta tällä ei ole väliä koska tämä saa minut samalla haistattamaan paskat markkina-arvolleni. Miekkailenkin siksi että se on siistiä. Eli markkina-arvoa kasvattavat seikat tulevat ikään kuin sivutuotteena. Ja mahdollisesti sen vuoksi mitä mies-mies -suhteet ihmisten välillä yhteiskunnassa on ; Miekkailu tarjoaa välineitä joilla saa maskuliinista uskottavuutta muiden miesten keskuudessa. Ja olen sen verran heteroseksuaali, että en missään nimessä toivo että tätä käsitellään seksuaalisen markkina-arvon mittareilla. (Naiset tosin voivat pitää tälläisistä statusmiehistä statuksen vuoksi, mutta sekin on sivutuote eikä yritteliäisyyteni tulos.) Kiitos.
Näytän tästä hieman esimerkkiä. Laasanen reagoi "Takkiraudan" juttuun jossa hän selitti että geishakoulut ja muut ulkonäköhömpötykset johtavat siihen että "Yksikään mies ei kunnioita tällaista naista [eli geishaa] tippaakaan, vaan pitää häntä pelkkänä kävelevänä pimpsana, panopuuna ja huorana. Sillä hän todella on sitä. Tällainen nainen on pelkkää muotoa ilman minkäänlaista substanssia." Laasanen taas selittää että "Jos minä olisin nainen, menisin geishakouluun ja pyyhkisin kilpailijattarillani lattiaa. Miehet kuolaisivat perässäni ja kilpailisivat hulluina suosiostani. Naiset olisivat sinisinä raivosta, kun heidän miehensä haaveilisivat vain minusta. Olisi mukavaa olla vallassa." On tietysti hemmetin omituista kun puhutaan naisten ja miesten odotuksista ja nainen selittää mitä miehet ajattelevat ja mies mitä naiset ajattelevat. Mutta jos tästä huvituneisuudesta pääsee irti (irrottaudu!) on siitä kuitenkin löydettävä yksi kulma.
Valotan tätä aivan tutulla tilanteella.
Hyvin usein kuulee erilaisessa sosiaalipornossa "parisuhdehöpinää" joka korostaa sitä miten mies tai nainen on pitänyt puolisoaan itsestäänselvyytenä. Oleellista on nähdä miten nämä heijastuvat. Miehet saattavat panostaa naisiin vähän, eivät hyväile heitä tai huomioi. Lahjat ja muut vastaavat huomionosoitukset unohtuvat. Telkkari kiinnostaa enemmän kuin puoliso. Naiset saattavat lopettaa ruuanlaittamisen, kiinnostua omita harrastuksistaan ja vaikka leikata tukkansa kätevän lyhyeksi. Nainen ei enää meikkaa ja huolehdi ulkonäöstään.
Valitukset ovat toki monisyisempiä ja vähemmän pinnallisiakin kuin yllä on. Mutta ne ovat korostettuja yksinkertaistuksia, jopa stereotypioita, sillä niiden ideana on tuoda yksi seikka. Olipa laiminlyönti sitten pinnallinen tai syvällinen, ulkonäköä, tekoja, asenteita. Olipa laiminlyönti materiaalista, tekemistä tai sosiaalista kuuntelua ja auttamista, ne ovat sitä että henkilö huonontaa omaa markkina-arvoaan puolisonsa silmissä.
Syynä on se, mikä tulee esiin Nietzschen valtakäsityksestä. Hänellä yli-ihmistä kuvasi vallantahto ja sen ohjaaminen erilaiseen toimintaan. Tässä ideana oli se, että sitä haluttiin lisää joten jämähtämistä ei tule. Yli-ihminen joutuu ponnistelemaan koska vallantahto johtaa kokoaikaiseen uudestaan palaamiseen. Mikään ei riitä ja aina ponnistellaan lisää. Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan olleet tämänlaisia sillä tämä vaatii työtä ja vaivaa ja tuskaa. Nietzsche korostikin että yli-ihmisyys ei onnistu tavalliselta ihmiseltä ja että vain hyvin harvan kantti kestää sitä elämäntapana. Karkeasti ottaen käytännössä yli-ihmisiä ei ole ja ihminen sitten vain tyytyy johonkin vähempään. Lopulta ihmisellä on ponnistelujensa ansiosta jonkin verran valtaa, ja he ovat mieluummin laiskoina sen kanssa (kenties jopa antaen sen hieman rapistua) kuin raskaasti tavoittelevat enemmän.
He elävät "paloturvallisessa huoneessa". Se, minkä he vallassa häviävät, he voittavat tuskattomuudessa.
Jos ihminen tyytyy vallassaoloon, käy etenkin perhe-elämässä juurikin niin että vallassaoleva on vallassaoleva. Miehen kohdalla voi käydä juuri kuten sanotaan joskus käyvän "liian suuri miellyttäminen ja geishottelu päätyy usein siihen, että miehistä tulee hemmoteltuja kiukuttelijoita, jotka kitisevät jos latte ei tulekaan aamulla sänkyyn ja aamu ala eroottis-romanttisella palveluseremonialla." Vallasta tulee itsestäänselvyys. Siitä poikkeaminen nähdään kapinana ja oikeutettomana. Sama koskee tietysti asioita myös toisin päin. Nainen voi päättää että hän on jo saanut miehen "nalkkiin" ja siksi hänen ei ikään kuin enää tarvitsisi välittää. (Pinnallisin esimerkki esiin ottaen) Tukan voi leikata pois ja meikkaamisen jättää väliin koska seksuaalinen valta on jo antanut sen avun mitä siltä halutaan. Ei pyritä enempään valtaan, vaan jo olevan vallan pitämiseen.
Näkisinkin tässä symmetriaa. Laasanen selittää tätä seuraavalla tavalla : "Kirjassani "Naisten seksuaalinen valta" esitän, että naisten seksuaalinen valta itse asiassa tarkoittaa miesten riippuvuutta naisten tarjoamasta seksistä ja väitän jo markkina-arvoteorian lähtökohtana, että miehet ovat riippuvaisempia naisista kuin päinvastoin. Miehet ovat riippuvaisia naisista "naisina", kun taas naiset ovat yleensä riippuvaisempia miesten tarjoamista muista resursseista, kuten sosioekonomisista resursseista, ja hyvinvointivaltiossa harvoin niistäkään. Sinkkunaiset pärjäävät usein ihan hyvin ilman miehiä ja jos seksiä joskus tekee mieli, niin sitä löytyy aina tarvittaessa." Parisuhteessa valta ei kenties aina jakaudu aivan kuten Laasasen näkemyksissä, eli jossa mies haluaa seksiä enemmän kuin nainen ja jossa nainen haluaa mieheltä rahaa. (Mutta tilastollisena ilmiönä tämä suuntaus on varmasti oikeansuuntainen.) Mutta ideana onkin tässä se, että ihmiset haluavat jotenkin että puntit menevät tasan. Jos nainen on ahkera työmyyrä ja kaunis ja kotona on ruma pizza-ahmatti katsomassa telkkaria ja jonka osa parisuhteesta on seksin vonkaaminen, niin on luultavaa että hän ei ole tyytyväinen tähän tilanteeseen. Samoin kuin kränää voi synnyttää se, että mies käy töissä ja hoitaa kotityöt ja naisen osaksi jäisi se, että tekstaisi "Rakas, nosta satanen tullessasi." Markkina-arvoajattelun tiimoilla itse esittäisin että jos nainen olisi ylivallassa, miksi hän tarvitsisi miestä in first place? Jos naisen seksinvähyystarve todella johtaa siihen että hän saa seksiä aina halutessaan vapailta markkinoilta, niin miksi sitoutua? Vastaus löytynee (markkina-ajattelun hengessä ainakin) niistä muista resursseista. Naisella on hyviä attribuutteja ja miehellä toisia. Ne eivät ole keskenään kenties samoja attribuutteja mutta ne ovat jotenkin yhtä hyviä.
1: Esimerkiksi meillä on puolisoni kanssa lähes päinvastaiset hyvät ominaisuudet. Hän on käytännöllinen, minä teoreettinen, hän osaa hoitaa asiat extrahyvin silloin kun ne menevät hyvin ja minä olen katastrofiensetvimisekspertti. Yhteisinä attribuutteina on vain se, että olemme molemmat älykkäitä. Paitsi että minä olen vain älykäs ja hän on nero. Mutta minä olenkin meidän perheen kaunis. Hän on se vahva. On puolisollani toki huonojakin ominaisuuksia. Päällimmäisin niistä on huono miesmaku. Käytän tätä sumeilemattoman opportunistisesti hyväkseni. Ja maksan tästä tekemällä saastaisia kotitöitä kuten lattiakaivojen putsausta jota voin tehdä esimerkiksi siksi että minulla ei ole mainittavasti hajuaistia ollenkaan.
Yleensä tässä annetaan selitykseksi se, että "ei arvosta toista". Tämä arvostaminen taas voidaan muuttaa markkina-arvokieleksi korostamalla että "omaa markkina-arvoa huononnetaan siksi että nähdään että toisen markkina-arvo ei ole jostain syystä itselle riittävä." Kun on vallassa ja yliasemassa toisen suhteen, niin miksi panostaa. Koska miehillä esimerkiksi sosiaalinen tila, eli rikkaus, vaikuttaa markkina-arvoon voi työttömäksi jääminen muuttaa miehen "markkina-arvostatuksen" niin että häntä ylenkatsotaan. Suomeksi tätä sanotaan siten että "hän ei hoida omaa osuuttaan". Tämänlaisen vallassaolon hyvä puoli on keveys ja leppoisuus. Se vetoaa ihmisen yleiseen peruspaheeseen, laiskuuteen. (Joka on ikään kuin vallanhalun ja ahneuden vastapahe.)
Toki kaikki eivät toimi näin. Mutta se nostaa esille juuri sen, että ihminen on paitsi vallanhaluinen, myös laiska. (Nietzsche on tässä oikeastaan vain helppo esimerkki joka tuo ilmiön arkikielen ulottuville mahdollisesti tutulla tavalla.) Takkiraudankin pointti taisi tähän liittyen olla että Geishan kohdalla saavutetaan kenties seksuaalinen houkuttavuus mutta ei kunnioitettavuutta. Miehet luultavasti kunnioittavat eniten Laasasen "Reilua jätkää", eli naista joka on sekä kompetentti että konfidentti. Mutta he eivät liitä tähän maksimaalista seksuaalista vetovoimaa.
Pano vs. panostus.
Näkisin, että Laasanen ei kykene ymmärtämään sitä miksi naiset eivät temppuile kovemmin juuri sen vuoksi että markkina-arvossa on kysymys aina panos-hyöty -suhteesta. Ja tässä kohden ihmiset eivät ole samanlaisia. Olen toki kuullut epämääräisiä puheita siitä että tyylillä, pukeutumisella, käytöksellä ja urheilulla saa itselleen seksuaalista uskottavuutta. Ja tämä pitääkin paikkaansa. Mutta se ei poista sitä, että toiset ovat jo lähtökohtaisesti seksuaalisesti vakaampia kuin toiset eivät.
Evoluutioon tutustuneet tietävät jo tässä vaiheessa että tässä kohden palataan heritabiliteettiteemaan. Genotyyppi ja fenotyyppi ovat mainio kun ajatellaan synnynnäisiä lähtökohtia (genotyyppi) että ympäristön ja omien toimien vaikutuseksta (fenotyyppi). Usea ihminen näkee että jos ihmisille annetaan kykyjen mukaan, niin maailma on reilu. Kuitenkin tässä helposti unohtuu se, että maailma johtaa tässä siihen että geenien vaikutus maksimoituu hyvinvointiyhteiskunnissa ; Esimerkiksi pituuden suhteen tilanne on niin että geenit vaikuttavat pituuteen ja samoin ravinto. Jos ravintoa on vähän, pituuden maksimia rajoittava elementti on yleensä ravintopuolella. Tällöin pituuserot johtuvat yhteiskunnallisesta tilasta. Rikkaat ovat pitkiä ja köyhät eivät. Silloin kun ravintoa on riittävästi kaikille, geenien osuus maksimoituu ; Ne joiden geenit ovat pitkiä ovat pitkiä.
Jos ravintoa on vähän, ne jotka pyrkivät vahviten syömään voivat kasvattaa omaa pituutttaan omilla toimillaan enemmän. Hyvinvointikulttuurissa pituuserot eivät johdu ympäristöstä, joten omilla toimilla on pienempi vaikutus.
Laasanen miettii seksuaalisen vaikutusvallan kohdalla pääasiassa sen määrää. (Ja jossain määrin sitä että miten se eroaa parisuhteessa että ennen sitä.) Panostus taas nähdään jonain joka kannattaa likimain aina tehdä koska se lisää markkina-arvoa. Emme ole tässä tasa-arvoisia ja panostusmäärä voi olla monilla merkittävä ilman että siitä kuitenkaan seuraisi edes mainittavaa markkina-arvon kasvua. Sen sijaan sitä voi olla helppoa "mennä alennusmyyntiin", jolloin haetaan seuraa itseä heikomman markkina-arvon puolella. Laskemalla kriteerejä ei saa toki mitään "alfaurosta/alfanaarasta". Mutta pääsee kuitenkin helposti lokoisaan valtaan. Kun on parempi kuin puolisonsa ja tämäkin tietää että "ei olisi ansainnut noin hienoa naista/miestä" niin hän helposti kompensoi vajetta samalla kun pääsee itse laiskottelemaan.
Geishakoulun ei välttämättä mennä siksikään, että se vaatisi helvetisti aikaa ja työtä. Ja että tämä työ ei kuitenkaan nostaisi omaa markkina-arvostatusta muiden silmissä juurikaan. ; Olen esimerkiksi varsin turhautunut siitä kun yritimme saada parisuhdesäätöä eräälle vammaiselle tytölle. Hän on oikein fiksu tyttö, hän pärjää yliopistossa. Ja hänellä ei ole "egoistisen feministin" häijyyttä, vaan hän on päinvastoin ystävällinen ja lempeä tyttö. Tyylitajuilu ja vastaavat panostukset eivät oleellisesti muuttaneet hänen menestystä, isosta työstä ja yrittämisestä huolimatta. Hän on saanut aikaan seurustelusuhteita alentamalla rimaansa. (Minusta sellaisiin ihmisiin joita minun tekisi mieli lyödä jo ennakkoon, varmuuden vuoksi.) En rehellisesti pidä tätä eettisenä tilana. Mutta maailma valitettavasti toimii näin. (Onneksi nyrkkini on aina ladattuna.) Laasanen saa minun puolestani fantasioida lattianpyyhinnällä. (Minäkin haaveilen lattianpyyhinnällä joka tehdään ihmisillä vaikka ei sitäkään välttämättä eettisenä ja kauniina voi pitää.)
Esimerkiksi se työmäärä jota itse joutuisin tekemään markkina-arvoni lisäämiseksi olisi melkomoinen. Toki on myönnettävä että miekkailu on parantanut ryhtiäni ja fyysistä kuntoani ja että tällä on taatusti positiviisia vaikutuksia markkina-arvooni. Mutta syy miksi en nosta markkina-arvoni nostoa korkeimmaksi päämääräkseni ja bodaa ja harjoita esimerkiksi siistejen vaatteiden ostamista johtuu siitä että tasoni nostaminen juuri yhtään nykyistä isommaksi vaatisi uskomattomia resurssointeja. Panostus ei tuottaisi hyötyä.
 |
| Tällä pärställä, tyylitajulla ja etenkin luonteella on pieni ihme että en ole jo kuollut neitsyenä. |
perjantai 2. marraskuuta 2012
Kaksoissokkokokeen (tuttuja ja yllättäviäkin) funktioita.
Kun kaksoissokkokokeesta puhutaan, yleisin mieleen tuleva asia on placebovaikutuksen huomioiminen. Tämä on sinänsä totta ; Koska kaikella hoidolla on vaikutusta, on katsottava että lääke toimii paremmin kuin mikä tahansa. Näin tarkistetaan että kemiallinen lääke on muutakin kuin placeboa. Lääkkeen määritelmä muuttuukin tässä vaiheessa "joksikin joka ylittää placebovaikutuksen". Tämä on ehdottomasti hyvä muistutus.
Mutta tosiasiassa kaksoissokkokoe voidaan nähdä hieman muutoinkin. Ensinnäkin se voidaan nähdä varmistuksena. Koska placeboefektin vaikutus tehosta on satunnainen, on joskus tilanteita joissa kaksoissokkokoe poistaakin noseboa (eli hoitotoimenpide itse asiassa haittaakin paranemista, tätäkin tiedetään tapahtuvan). Ja jossain olosuhteissa on mahdollista että placeboa tai noseboa ei ole. Näin ollen kaksoissokkokoe onkin jotain joka toimii varmistuksena. Se toimii varmistimena kaikissa tilanteissa, siinä jossa hoito itsessään parantaa tulosta, niissä jossa se huonontaa tulosta ja niissä joissa sillä ei ole väliä. Näin ollen sen tulkitseminen pelkäksi placeboksi olisi liikaa yksinkertaistamista.
Kolmas onkin sitten vaikeammin tajuttava, epäintuitiivinen. Sen takana on tilastotiede. Sekä se, että (a) monesti pienissä otoksissa sattuma näkyy vahvemmin ja otoksen kasvattaminen lisää keskiarvoon päin menemistä (b) tai lähtötilan valinnassa on otettu epänormaali tila jonka kiinnittäminen johtaa siihen että jatkossa tapahtuvien odotusarvot ovat vähemmän epänormaalit.
Kolmas on Kahnemanin "Thinking Fast and Slow" -kirjassa esittämä esitys siitä, että tilastollinen heittely tarkoittaa sitä että ominaisuuksilla on tietyissä olosuhteissa tapana ajautua "kohti keskiarvoa". Hän kuvastaa tässä muutaman esimerkin kautta:
1: Jalostajat huomasivat että huippueläinten jälkeläiset olivat usein hieman huonompia kuin tämä huippuyksilö. Syynä tähän on se, että eläimen ilmiasu (fenotyyppi) ei ole identtinen sen geenistön kanssa (genotyyppi). Sen sijaan eläimen ilmiasu on genotyypin ja elämäntilanteiden ja elämänsattumustenkin summa. Koska aivan huippueläimissä on kaikilla varmasti hyvät geenit, on lopullinen ero joka erottaa "kullan hopeasta" sattumassa. Näin ollen jalostaja joutuu käsittelemään heritabiliteetin kaltaisia tilastollisia ilmiöitä.
2: "Sports Illustrated" -lehdessä on eräänlainen kirous ; Sen kanteen pääsee saavutuksilla ja se on kunnia. Kuitenkin lehteen pääsemisen jälkeen urheilijoiden tuloksissa näkyy usein notkahdus. Syynä ei ole se, että maine menisi hattuun, vaan se, että lehteen pääsee taitava ihminen jolla on ollut viime aikoina myös onnea. Onni kääntyy, ja joku muu hyvä voisi voittaa. Näin ollen vaikka urheilu ehdottomasti onkin taito, se käyttäytyy kuten onni, sillä huippu-urheilussa ei suinkaan kilpailla taviksia vaan toisia huippu-urheilijoita kohtaan. Sattuman aikaansaama tilastosta poikkeaminen näkyy tällöin vahvemmin, miltei tasavahvojen kisaajien välinen kilpailu ikään kuin "nollaa taidon" ja "Sports Illustrated" nostaa esille vain parhaista parhaat tulokset.
Kahmeman korostaakin että tämä on hyvä syy harjoittaa kaksoissokkokoetta esimerkiksi jos tutkitaan masentuneita lapsia. Sillä ilman kaksoissokkokoetta lähes mikä tahansa ratkaisu näyttää todennäköiseti hyvältä. Sillä vaikka ihmisillä kenties onkin taipumus raskasmielisyyteen, ei ihmisellä ole vakiota mielentilaa vaan onnellisuus vaihtelee kaikilla hieman. Näin ollen masennus on "äärimmäistä". Näin ollen jos tutkimuksen alussa haetaan masentuneita (kuten järkevää on koska halutaan tutkia miten masennuslääke/terapia vaikuttaa masentuneisiin eikä niihin joilla masennusta ei ole), on odotettavaa että kokeeseen menevät ovat vähemmän äärimmäisessä päässä variaatiota. Koska onnellisuustasot vaihtelevat masentuneillakin, on epätodennäköistä että masennus heilahtelisi äärituloksesta ääritulokseen.
1: Jos olet heittänyt tavallisella 6 -särmäisellä nopalla vitosen, 2/3 seuraavista heitoista on pienempiä ja vain 1/3 parempia. Kokeen otosmäärät ovat kattavia joten on selvää että jos otetaan alkuun otos nopanheittosarjoista joissa on alettu 5 tai 6, tulee nopanheittojen keskiarvoon laskeva trendi. Koska olisi todella epätodennäköistä että joku heittäisi koko ajan runsaasti tavallista useammin 5 tai 6:sta, kun puhutaan kattavasta ja pitkästä nopanheittosarjasta.
Näin ollen Kahneman korostaakin että kaksoissokkokokeen ideana on eliminoida näennäistrendi, jossa eliminoidaan laskeva keskiarvo jonka luonne ei johdukaan placebosta vaan jostain aivan muusta. ; Ihminen helposti liittää tämänlaiseen tapahtumaan selityksen, kuten vaikkapa placeboefektin. Mutta tosiasiassa tämänlaista vaikutusta ei välttämättä edes ole (se vain näyttää siltä). Jotta jokin parantaisi olisi siis varmistettava että se voittaa edes tyhjän. (Mikä tuntuu saavutuksena vähemmältä kuin mielen taikaparannusvoimien ylittäminen. Mutta tämä on huomioimatta jätettynä jopa vahvempi muutoksenaiheuttaja kuin placeboefekti )
1: Ihmisten intuitio on laittoman huono käsittelemään satunnaisuutta, tilastoja ja pelottavia riskejä ; Itse asiassa ihmisten ajattelun harhoja miettiessä juuri näiden edellämaintsemieni seikkojen heikkous on toistuva teema. Ihmisintuitio ei ole kovinkaan "fiksu" (tai ainakaan osaava/kyvykäs.). Ihmiset elävät itsensä kanssa suunnilleen pelkän Lake Wobegon Effectin voimalla. 80% ihmisistä kokee olevansa keskivertoa parempia. 30% heistä on väärässä. Loputkaan eivät mieti että miten huono tämä 50% on, ja että sen ylittäminen ei ole vielä mikään kunnioitettava saavutus. Lisäitkua tulee siitä, että puolet ihmisistä ovat vielä tätä keskiarvoakin huonompia. (Keskivertoa parempi shakinpelaaja on aivan paska verrattuna ammattishakinpelaajiin. Ja täsmälleen sama aivan kaikkien muiden taitojen kanssa. Minunkin on hyvin vaikeaa tunnustaa miten paska olen autoissa, konetekniikassa, urheilutietoudessa, julkkisten nimissä, populaarimusiikissa ja monessa monessa muussa vastavassa asiassa.)
Arkijärjelle tämä taipuu siten, että jos minä keksisin että kusen ihmisiä silmään (ei kielikuva, vaan tarjoaisin tälläistä kusihoitoa) jos ihmisillä on päänsärkyä. Luokseni tulisi vain päänsärkyisiä. Kusisin heitä silmiin. Koska päänsäryssä on variaatioita, olisi todennäköistä että asiakkaillani on päänsärkyä keskimäärin vähemmän päänsärkyhoidon jälkeen kuin ennen sitä. Sillä vaikka osan päänsärky pahenee, niin toisilla se paranee. Ja koska en kuse satunnaisia ihmisiä silmään vaan ihmisiä joilla on päänsärkyä, on selvää että niitä joiden päänsärky paranee on enemmän kuin niitä joilla päänsärky pahenee. (Päänsärkyvariaatio on keskivertoa ekstreemimpi joten sen keskiarvo menee stokastisessa satunnaisheilahtelussa kohti keskiarvoa.) Näin siis kävisi vaikka silmään kuseminen ei nimenomaan olisi mikään parannus eikä siihen liittyisi minkäänlaista placeboefektiäkään. (Juuri kukaan ihminen ei varmaankaan usko tämänlaiseen hoitoon jo siksi että sitä vastustamassa on "kansanviisaus/sanontatapa" ja esimerkki on valittu juuri sen vuoksi.)
1: Toki päänsärkyesimerkki pitää sisällään ongelman ; Valtaosa päänsäryistä paranee joka tapauksessa. Kahnemanin tilastollisuus ei kuitenkaan vaadi "sen jälkeen-sen vuoksi" -päättelyvirhettä eli Post hoc ergo propter hoc -päättelyä vaan se on isompi erikoistapaus joka toimii esimerkiksi atooppisen ihon kohdalla ; Puolisollani on sellainen, se ei parane lopullsesti ikinä ja siihen haetaan hoitoa silloin kun se ärsyttää. Ja jos se on pahana se ärsyttää keskimäärin enemmän kuin muulloin, joten apua ei haeta milloin tahansa. Koska ihon laatu vaihtelee ilman hoitojakin on selvää että "Hirmumyrskyn jälkeen tulee aurinkoista. Tai ainakin vähemmän sateista." Ja juuri tästä efektissä on kysymys.
Tämä on hyvä muistaa kun mietitään vaikkapa vaihtoehtohoitajia. He toki parantavat placebolla. Ja toki heillä käy niinkin että heille tulevista asiakkaista vain parantuneet palaavat ja toisista ei kuulu joten he huomaavat helposti vain ne parantuneet ja heidän palautteensa. Mutta heille myös tulee keskivertoa sairaampia ihmisiä, joista monet sairastavat jotain häikkää joka vaihtelee aivan normaalistikin. He hakevat hoitoa pahimpana aikana ja kun se hellittää he unohtavat että se olisi hellittänyt muutoinkin.
Mutta tosiasiassa kaksoissokkokoe voidaan nähdä hieman muutoinkin. Ensinnäkin se voidaan nähdä varmistuksena. Koska placeboefektin vaikutus tehosta on satunnainen, on joskus tilanteita joissa kaksoissokkokoe poistaakin noseboa (eli hoitotoimenpide itse asiassa haittaakin paranemista, tätäkin tiedetään tapahtuvan). Ja jossain olosuhteissa on mahdollista että placeboa tai noseboa ei ole. Näin ollen kaksoissokkokoe onkin jotain joka toimii varmistuksena. Se toimii varmistimena kaikissa tilanteissa, siinä jossa hoito itsessään parantaa tulosta, niissä jossa se huonontaa tulosta ja niissä joissa sillä ei ole väliä. Näin ollen sen tulkitseminen pelkäksi placeboksi olisi liikaa yksinkertaistamista.
Kolmas onkin sitten vaikeammin tajuttava, epäintuitiivinen. Sen takana on tilastotiede. Sekä se, että (a) monesti pienissä otoksissa sattuma näkyy vahvemmin ja otoksen kasvattaminen lisää keskiarvoon päin menemistä (b) tai lähtötilan valinnassa on otettu epänormaali tila jonka kiinnittäminen johtaa siihen että jatkossa tapahtuvien odotusarvot ovat vähemmän epänormaalit.
Kolmas on Kahnemanin "Thinking Fast and Slow" -kirjassa esittämä esitys siitä, että tilastollinen heittely tarkoittaa sitä että ominaisuuksilla on tietyissä olosuhteissa tapana ajautua "kohti keskiarvoa". Hän kuvastaa tässä muutaman esimerkin kautta:
1: Jalostajat huomasivat että huippueläinten jälkeläiset olivat usein hieman huonompia kuin tämä huippuyksilö. Syynä tähän on se, että eläimen ilmiasu (fenotyyppi) ei ole identtinen sen geenistön kanssa (genotyyppi). Sen sijaan eläimen ilmiasu on genotyypin ja elämäntilanteiden ja elämänsattumustenkin summa. Koska aivan huippueläimissä on kaikilla varmasti hyvät geenit, on lopullinen ero joka erottaa "kullan hopeasta" sattumassa. Näin ollen jalostaja joutuu käsittelemään heritabiliteetin kaltaisia tilastollisia ilmiöitä.
2: "Sports Illustrated" -lehdessä on eräänlainen kirous ; Sen kanteen pääsee saavutuksilla ja se on kunnia. Kuitenkin lehteen pääsemisen jälkeen urheilijoiden tuloksissa näkyy usein notkahdus. Syynä ei ole se, että maine menisi hattuun, vaan se, että lehteen pääsee taitava ihminen jolla on ollut viime aikoina myös onnea. Onni kääntyy, ja joku muu hyvä voisi voittaa. Näin ollen vaikka urheilu ehdottomasti onkin taito, se käyttäytyy kuten onni, sillä huippu-urheilussa ei suinkaan kilpailla taviksia vaan toisia huippu-urheilijoita kohtaan. Sattuman aikaansaama tilastosta poikkeaminen näkyy tällöin vahvemmin, miltei tasavahvojen kisaajien välinen kilpailu ikään kuin "nollaa taidon" ja "Sports Illustrated" nostaa esille vain parhaista parhaat tulokset.
Kahmeman korostaakin että tämä on hyvä syy harjoittaa kaksoissokkokoetta esimerkiksi jos tutkitaan masentuneita lapsia. Sillä ilman kaksoissokkokoetta lähes mikä tahansa ratkaisu näyttää todennäköiseti hyvältä. Sillä vaikka ihmisillä kenties onkin taipumus raskasmielisyyteen, ei ihmisellä ole vakiota mielentilaa vaan onnellisuus vaihtelee kaikilla hieman. Näin ollen masennus on "äärimmäistä". Näin ollen jos tutkimuksen alussa haetaan masentuneita (kuten järkevää on koska halutaan tutkia miten masennuslääke/terapia vaikuttaa masentuneisiin eikä niihin joilla masennusta ei ole), on odotettavaa että kokeeseen menevät ovat vähemmän äärimmäisessä päässä variaatiota. Koska onnellisuustasot vaihtelevat masentuneillakin, on epätodennäköistä että masennus heilahtelisi äärituloksesta ääritulokseen.
1: Jos olet heittänyt tavallisella 6 -särmäisellä nopalla vitosen, 2/3 seuraavista heitoista on pienempiä ja vain 1/3 parempia. Kokeen otosmäärät ovat kattavia joten on selvää että jos otetaan alkuun otos nopanheittosarjoista joissa on alettu 5 tai 6, tulee nopanheittojen keskiarvoon laskeva trendi. Koska olisi todella epätodennäköistä että joku heittäisi koko ajan runsaasti tavallista useammin 5 tai 6:sta, kun puhutaan kattavasta ja pitkästä nopanheittosarjasta.
Näin ollen Kahneman korostaakin että kaksoissokkokokeen ideana on eliminoida näennäistrendi, jossa eliminoidaan laskeva keskiarvo jonka luonne ei johdukaan placebosta vaan jostain aivan muusta. ; Ihminen helposti liittää tämänlaiseen tapahtumaan selityksen, kuten vaikkapa placeboefektin. Mutta tosiasiassa tämänlaista vaikutusta ei välttämättä edes ole (se vain näyttää siltä). Jotta jokin parantaisi olisi siis varmistettava että se voittaa edes tyhjän. (Mikä tuntuu saavutuksena vähemmältä kuin mielen taikaparannusvoimien ylittäminen. Mutta tämä on huomioimatta jätettynä jopa vahvempi muutoksenaiheuttaja kuin placeboefekti )
1: Ihmisten intuitio on laittoman huono käsittelemään satunnaisuutta, tilastoja ja pelottavia riskejä ; Itse asiassa ihmisten ajattelun harhoja miettiessä juuri näiden edellämaintsemieni seikkojen heikkous on toistuva teema. Ihmisintuitio ei ole kovinkaan "fiksu" (tai ainakaan osaava/kyvykäs.). Ihmiset elävät itsensä kanssa suunnilleen pelkän Lake Wobegon Effectin voimalla. 80% ihmisistä kokee olevansa keskivertoa parempia. 30% heistä on väärässä. Loputkaan eivät mieti että miten huono tämä 50% on, ja että sen ylittäminen ei ole vielä mikään kunnioitettava saavutus. Lisäitkua tulee siitä, että puolet ihmisistä ovat vielä tätä keskiarvoakin huonompia. (Keskivertoa parempi shakinpelaaja on aivan paska verrattuna ammattishakinpelaajiin. Ja täsmälleen sama aivan kaikkien muiden taitojen kanssa. Minunkin on hyvin vaikeaa tunnustaa miten paska olen autoissa, konetekniikassa, urheilutietoudessa, julkkisten nimissä, populaarimusiikissa ja monessa monessa muussa vastavassa asiassa.)
Arkijärjelle tämä taipuu siten, että jos minä keksisin että kusen ihmisiä silmään (ei kielikuva, vaan tarjoaisin tälläistä kusihoitoa) jos ihmisillä on päänsärkyä. Luokseni tulisi vain päänsärkyisiä. Kusisin heitä silmiin. Koska päänsäryssä on variaatioita, olisi todennäköistä että asiakkaillani on päänsärkyä keskimäärin vähemmän päänsärkyhoidon jälkeen kuin ennen sitä. Sillä vaikka osan päänsärky pahenee, niin toisilla se paranee. Ja koska en kuse satunnaisia ihmisiä silmään vaan ihmisiä joilla on päänsärkyä, on selvää että niitä joiden päänsärky paranee on enemmän kuin niitä joilla päänsärky pahenee. (Päänsärkyvariaatio on keskivertoa ekstreemimpi joten sen keskiarvo menee stokastisessa satunnaisheilahtelussa kohti keskiarvoa.) Näin siis kävisi vaikka silmään kuseminen ei nimenomaan olisi mikään parannus eikä siihen liittyisi minkäänlaista placeboefektiäkään. (Juuri kukaan ihminen ei varmaankaan usko tämänlaiseen hoitoon jo siksi että sitä vastustamassa on "kansanviisaus/sanontatapa" ja esimerkki on valittu juuri sen vuoksi.)
1: Toki päänsärkyesimerkki pitää sisällään ongelman ; Valtaosa päänsäryistä paranee joka tapauksessa. Kahnemanin tilastollisuus ei kuitenkaan vaadi "sen jälkeen-sen vuoksi" -päättelyvirhettä eli Post hoc ergo propter hoc -päättelyä vaan se on isompi erikoistapaus joka toimii esimerkiksi atooppisen ihon kohdalla ; Puolisollani on sellainen, se ei parane lopullsesti ikinä ja siihen haetaan hoitoa silloin kun se ärsyttää. Ja jos se on pahana se ärsyttää keskimäärin enemmän kuin muulloin, joten apua ei haeta milloin tahansa. Koska ihon laatu vaihtelee ilman hoitojakin on selvää että "Hirmumyrskyn jälkeen tulee aurinkoista. Tai ainakin vähemmän sateista." Ja juuri tästä efektissä on kysymys.
Tämä on hyvä muistaa kun mietitään vaikkapa vaihtoehtohoitajia. He toki parantavat placebolla. Ja toki heillä käy niinkin että heille tulevista asiakkaista vain parantuneet palaavat ja toisista ei kuulu joten he huomaavat helposti vain ne parantuneet ja heidän palautteensa. Mutta heille myös tulee keskivertoa sairaampia ihmisiä, joista monet sairastavat jotain häikkää joka vaihtelee aivan normaalistikin. He hakevat hoitoa pahimpana aikana ja kun se hellittää he unohtavat että se olisi hellittänyt muutoinkin.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Pieni ajatus : Muinaissiipinen
Lause synnytti minulle nostalgisen olon. Sillä käydessäni ensimmäistä tieteenfilosofian kurssiani yliopistolla, Otto Lappi kertoi juuri siitä mikä erottaa tieteellisesti harjaantunutta mieltä muista. Hän otti esimerkiksi fossiilit. Hän selitti että tavalliset ihmiset pitävät fossiilirekordia oleellisena todistusaineistona koska se on jotain konkreettista. He itse näkevät niitä kivettymiä. Ne eivät ole abstrakteja. Joten niiden todistusarvon katsotaan olevan suuri. Toisaalta näkymätön ja abstrakti nähdään helposti "vain laskelmina" tai "vain teoriana". Tieteellinen mieli taas voi nähdä että fossiilit ovat aika heikko, viitteellinen, todistus. Enemmän aihetodiste. Ja että vakavammat todisteet ovat muualla.
Fossiilejen ongelmana on esimerkiksi se, että niitä syntyy harvoin. Näin ollen ne eivät edusta koko eliökuntaa. Toisaalta osa niistä voi tuhoutua eroosion kautta, eikä kivet suinkaan tuhoudu tasaisesti samalla tavalla kaikkialla. Syntyy alueellisia eroja. Fossiileihin ei myöskään tartu koko eliö, eli lähinnä kovat materiaalit säilyvät, eli ne eivät tallenna kaikkia säilyneen eliön piirteitä. Ja sitten ne ovat tietysti muoto, joten sukulaisuus ja samanmuotoisuus eivät ole väistämättä sama asia. Konvergentti evoluutio, eli se että samantapainen rakenne syntyy erilaisella perimällä on hyvinkin tuttu piirre luonnossa. Delfiinin evät ovat kehittyneet eläinten jaloista. Ne vain muistuttavat kalojen eviä. Samanlaisuus ei siksi suinkaan kerro läheisestä sukulaisuudesta.
Siksi esimerkiksi ihmisen käyttäytymistä ei nähdä useinkaan joksikin jota evoluution avulla voitaisiin edes tutkia. Että ruumis olisi luonnonvalinnan kohde koska se on koneistoa. Mutta mieli ei olisi. Ajatus on tietysti hieman omituinen, koska kun viimeksi katsoin, ihmisten toiminta on hyvin ihmiskeskeistä. Esimerkiksi utelias "tiedemiesäly" ei ole koskaan "bakteerikoneistossa" tai "koiran koneistossa" vaan "ihmisessä". On selvää että biologinen aivojen rakentuminen on oleellinen vähintään siihen mihin ihminen kykenee. Geenit voivatkin peräti lisätä vapautta. Näin ollen jos ihmisessä olisi vähän geenejä, se ei tarkoittaisi että ihmisellä väistämättä olisi vapaa tahto. (Pienimpigenomiset virukset eivät ole mitään omnipotentiaalia tavoittelevia vapauden suurlähettiläitä.)
Lappi huomauttikin että fossiilirekordi on ollut ylipäätään todisteena vain siksi että menneisyyttä tutkiessa on käytettävä parhaita mahdollisia metodeja. Eli ei täydellisiä metodeja, vaan niitä jotka ovat mahdollisia. Fossiilit eivät siis ole olleet hyviä. Ne ovat olleet ainoastaan jotakin. Nyttemmin vahvimmat todisteet evoluution historian kulusta ovatkin esimerkiksi abstraktin geenien järjestyksen tutkimisen -esimerkiksi nörttimäisen dataa rouskuttavan bioinformatiikan - avulla saadut tiedot. Lappi korostikin että tämänlainen "abstrakti" on yhteisen evoluutiohistorian todistusaineistona paljon vahvemmalla pohjalla. Ne tekevät tarkempia ennusteita, ja niiden arviointia ei konvergenssi sotke. (Koska geenistön "muoto" on en sekvenssijärjestys. Ei tarvita jakoa genotyyppiin ja fenotyyppiin.)
1: Kreationisteilta vastaava selityspuoli muuten puuttuu. Heillä on toki ns. baraminologia. Mutta tämän kohdalla en malta tehdä muuta kuin siteerata Wilkinsiä : "“Baraminology” is a bastard term (it’s bad Hebrew, to begin with) that just means “kinds of things that are not derived from other things”. It’s question begging, in other words. The theory of phylogeny (not a bastard term, based on good Greek and scientific practice), is the hypothesis that shared traits indicate shared ancestry. If we define the term “guppy” as “fishes that share traits A.. N”, then we can define the group guppies are part of as “A…X” and so on. Guppies are Acanthomorphs, Teleosts, Halecostomes, Actinopterygians, Gnathostomatans, Vertebrates, Craniates, Chordates, Deuterostomes, Bilaterans, Animals, and Eukaryotes, in increasing levels of generality. Where do we draw the line, if the evidence works at all levels?" Kreationistien "Sama rakenne sama perimä" -teoria on lähinnä ad hoc selitys sille miksi lajiston järjesteleminen tuottaa, ei suinkaan vain yhtä järjestystä vaan päinvastoin se vastaa hyvin tietynlaista hierarkiaa, juuri sellaisen kuin evoluutio ennustaa. Ja se taas unohtaa sen, että edellä mainitsemani konvergenssi luonnossa on tavallista ; Genotyyppiä ja fenotyyppiä täytyy erotella koska eliöiden sisäinen rakenneohje (eli genomi) johtaa eisukulaisten samankaltaisiin ulkoisiin rakenteisiin.
Evoluutio voidaankin nähdä ns. huipputeoriana siksi että moni erilainen lähtökohta osuu sen kohdalla yhteen. Näin evoluutiohistoria perustellaan osana Quinelaista kokonaisuutta. Ei sen takia että vaikkapa iki-ihanan "Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon" ("The Natural History Museum London") mahtavat ja ehdottomasti näkemisen arvoiset luukokoelmat olisivat evoluutiohistorian todisteena erityisen vakuuttavia. (Ne ovat toki erittäin erittäin vakuuttavia muutoin, esimerkiksi näkevät kellosepät voisivat olla niiden edessä haltioissaan.)
Otsikko viittaa Archaeopteryx:iin, jonka latinankielinen nimi käännetään suomeksi "muinaissiipiseksi". Siihen sukupuuttoon kuolleeseen muinaisliskoon, joka nostetaan kuvituksessa esiin vain joka kerran. Päätin tarkoituksella jättää sen kuvituksesta ja laitoin siihen vain sitä hieman muistuttavan kaivonkannen, jossa on kuitenkin kaikkea muuta.
torstai 8. maaliskuuta 2012
Geenipoolista hyppivät
Vanhempieni/lapsuuskotimme venäjänvinttikoira Bella oli hyvin pitkäikäinen. Tämä viittasi siihen että sillä olisi hyvät geenit. Toki tässä on takana myös hyvää hoitoa ja geenien yhdistelmää, mutta perimälläkin oli varmasti osuutta asiaan. Se ei kuitenkaan lisääntynyt. Sitä toki käytettiin astumassa, mutta koira päätti "istua lattialla" oikeanrotuisten kanssa ja osoitti mielenkiintoa vain muunrotuisiin. Näin pentuja ei tullut.Tämä viittaa tärkeään evoluutiota koskevaan asiaan, joka tuntuu usein unohtuvan etenkin niiltä jotka evoluutioteoriasta pitävät. Genotyyppi on ainoastaan korrelaatiossa fenotyypin kanssa, joten geenin ilmeneminen on tilastollista. Ja myös hyvien geenien ja lisääntymisen yhteydessä on kysymys tilastollisesta paremmuudesta.
Toki Haldanen laskelmat näyttävät että luonnonvalinta on hyvin tehokasta, ja hyvinkin heikko kelpoisuuslisä riittää sille että asiat luonnonvalinnan puolesta toimivat. Mutta valitettavasti hyvällä geenistöllä onkin siksi vaikea "alkuunpääsemisvaikeus" ; Ne voivat pyyhkiytyä geenipoolista geneettisen ajautumisen johdosta. Esimerkiksi jos meillä on yksilö (esimerkin vuoksi edesmennyt koiramme Bella) jolla on erityisen hyvä uusi alleeli, on huomattava että geeni on vain yhdessä kromosomissa. Näin ollen vaikka Bella olisi saanut poikasen, olisi 50% mahdollisuus että tällä ei olisi sitä kromosomia jossa on tämä geeni vaan sen vastinkromosomi. Jos poikasia on kaksi, on todennäköisyys että geeni ei leviä 25% jne. Toki tähän vaikuttavat monet muutkin asiat.
Siksi onkin kenties hyvä tehdä tarkempi määrittely. Kuvitellaan että (esimerkin vuoksi venäjänvinttikoirien) populaatioon ilmestyy uusi alleeli joka parantaa valintatehoa 0.1 (selection coefficient = 0.1). Tämä on jo kohtuullisen hyvä mutaatio. Kun ruvetaan miettimään mikä on tämän kelpoisuutta parantavan alleelin kohtalo populaatiossa jossa on 10 000 yksilöä on tietysti rajattava muutama reunaehto. Oletetaan että populaatio on vakaa ja että Wrightin tehokas populaationkoko (Ne) on sama kuin populaation koko (N). Olettamalla sattumalta lisääntyvä populaatio (ilman seksuaalivalintaa) jossa populaatio on diplopidista, voidaan käyttää Kimuran laskelmaa (kaava 10). Kaavan arvoiksi saamme s= 0.1, N = 10 000 ja p = (1 - exp(-2*s))/(1 - exp(-4*N*s)) ja kun tästä jatketaan eteenpäin, on fiksaation todennäköisyys tarkalleen ottaen 0.1813, joka on likimain 18%. Tämä tarkoittaa sitä että geeni fiksoituu populaatioon vain 18% tapauksista. 82% tapauksista se siis katoaa populaatiosta. ~ Toisin sanoen kaikista todennäköisintä on, että mutaatio katoaa populaatiosta vaikka se onkin hyödyllinen. Luonnonvalinnalla on valtaa oikeastaan vasta kun "alkuvaikeuksista" on päästy. Kun alleelia on populaatiossa kohtuullisesti, sen karsiutuminen tässä vaihessa on jo hyvin epätodennäköistä ja luonnonvalinta pääsee yleistämään sitä.
1: Vertailun vuoksi sama kaava samassa tilanteessa antaa neutraalin ominaisuuden yleistymiseksi 0.00005, joka on jo huomattavasti pienempi. Tässä mielessä on hyvä ottaa luonnonvalinnalla tapahtuva selviytymisprosentti ja jakaa se neutraalilla yleistymisellä ja näin saadaan suhdeluku 0.1813/0.00005 = 3 626 ; Tämä suuri luku kertoo että luonnonvalinnalla on siis paljon väliä ; Se monituhatkertaistaa geenin yleistymismahdollisuuden.
Ylläoleva toivon mukaan muistuttaa siitä että evoluutiossa ilmiö joka on tilastollinen muuttuu helposti arkijärjellä ajatellen totaalisuudeksi. Koska yleistyminen on aina harvinaista, kestää populatio paremmin mutaatiopainetta tuhoutumatta ; Kun valtaosa mutaatioista karsiutuu, ei niiden karsimiseen nähtävä aika ole kovin kummoinen. ; Virhekatastrofilta vältytään.
Kuitenkin geneettisen ajatumisen seurauksena käy niinkin, että populaatioon kertyy neutraalia variaatiota. Tämä taas johtaa hyvinkin yllättäviin asioihin. Itse asiassa on paljon erilaisia ominaisuuksia jotka vaativat taakseen "neutraalin" askeleen.
Tästä hyvänä esimerkkinä on Richard Lenskin bakteereilla tekemä koe. (Joudun vaihtamaan koirista eteenpäin, toiseen aiheeseen.) Hän kasvatti useita populaatiota bakteereita siten että otti vanhasta joka päivä näytteen, josta viljeli uuden populaation. Vanha lähti pakkaseen, joten talteen tuli kehittymisen koko historia. Populaatiota kasvatettiin normaalissa ravinnossa, johon oli laitettu myös sitraattia jota kyseiset bakteerit eivät käytä ravintona. Lenski huomasi, että vain yksi populaatio kehitti sen. Syynä oli se, että edistysaskel vaati kaksi mutaatiota jotka olivat turhia ilman toista. Eli minkäänlaista parantumista ei tapahtunut ennen kuin molemmat osuivat yhteen. Lenski kutsui "Lasarus-klooneiksi" tämän kyseisen sitraattia käyttävän bakteeriston "historiaa siellä pakkasessa" ja sen parissa olikin populaatioita joille sitraatin syömisen kehittyminen oli todennäköistä, koska niillä oli jo se toinen mutaatio valmiina. Tätä oli turhaa odottaa koko "Lasarus-kloonien historiaan", osalle sitraatinsyöminen ei onnistunut. Koska tähän mennessä nille ei ollut vielä sattunut sitä ensimmäistä näistä neutraaleista mutaatioista. Jos kombo toimii, on selvää että ensimmäisen mutaation saaminen on se vaikein. Kun viimeinen osa naksahtaa paikalleen, siitä tulee hyvin tehokas. (Bakteerit kloonautuvat, toisin kuin koirat joten niillä karsiutumista ei tapahdu samalla tavalla.)
1: Lenskin ei kannata yrittää toistaa identtisenä tämänlaisa evoluutiohistoriaa. "Liian vanhalle Lasarus -kloonien" joukolle syntyy kenties toinen - kenties jokin muu kaksiaskeleinen tapa - käyttää sitraattia. (Jos koko aikaa vienyt koe toistettaisiin.) Lenskin ei siis kannata laskea jälkikäteen todennäköisyyksiä ja saada tästä tietystä tuloksesta "liian epätodennäköistä". Evoluutio ei ole determinismiä, eikä todennäköisyysarvioita voida laskea vain toteutuneesta kikasta, vaan se olisi tehtävä kaiksta mahdollisista kikoista.
Tämä muistuttaa siitä että joskus neutraalit ominaisuudet ovatkin kullanarvoisia (koirillakin), ja itse asiassa esittämäni luonnonvalinnan jarru onkin olennainen osa myös silloin kuin mietitään adaptiivista historiaa. Neutraaliteoria on tärkeämpää - sekä evoluutiivisen kehityksen mahdollisuuden että luonnon ymmärtämisen kannalta - kuin moni kenties osaa ajatellakaan.
tiistai 10. helmikuuta 2009
Muuntelun jalostuksellinen yksinkertaistaminen.
Jalostamisessa tärkeintä on geneettinen yhteys. Jos ominaisuus ei ole geneettinen, sitä ei voi jalostaa. Jalostettavilla ominaisuuksilla on aina heritabiliteettia.
1: Ja sen ymmärtämisessä oli tärkeää, että geenit paitsi liittyvät ominaisuuksiin, on myös niin, että (1) sama perimä voi aikaansaada eri ympäristöoloissa erilaisia muotoja ja että (2) sama ulkomuoto voi syntyä erilaisilla geeneillä.
2: Toinen tärkeä asia oli se, että (1) fenotyyppi/ilmiasu on se, miltä eläin näyttää, ja (2)genotyyppi on se minkälaiset geenit sillä on. Ja yliyksinkertaistetusti voidaan sanoa että mitä enemmän geenit vaikuttavat, sitä isompi periytyvyysaste eli heritabiliteetti ominaisuudella on.
Heritabiliteetin määrä taas voidaan arvioida siististi seuraavalla kaavalla (Jossa ei ole tällä kertaa "pikku myytä", eli muutosta suhteessa populaation keskiarvoon.):
Tämä on tietysti yksinkertaistus. Laajemmin periytyvyys mittaa perinnöllistä muuntelua (VG). Yleisesti jalostuksessa sen oletetaan olevan tulosta additiivisesta periytyvästä muuntelusta (VA), jolloin (h2 = VA/VP) Eli ts. "käytännön kaavassa" ne on määritelty samaksi (VG = VA).
Tässä jätetään monia variaatioon liittyviä käsittelyjä syrjään: Siinä ei käsitellä dominanssista riippuvaa muuntelua (VD) eli dominanssivarianssia, eikä geenialleelien yhteisvaikutuksesta johtuvia muutoksia (VI), eikä vuorovaikutusta genotyypin ja ympäristön välillä,jolloin jälkimmäinen esimerkiksi muuttaa ensimmäistä (VGXE) eikä ympäristön ja genotyypin välistä riippuvuutta (VGE). Eli toisin sanoen oikea "variaatioiden kaava" olisi esittämääni mutkikkaampi:
VG=VA+VD+VI+VGXE+VGE
Alalisäyksenä: Kaavan alaosa (VP) on siitä erikoinen, että sekin jakautuu kahtia. Se muodostuu ympäristön aikaansaamasta muutoksista (VE) ja geenien aikaansaamista muutoksista (VG) Eli: VP = VG+VE Tästä taas seuraa se, että kaava on karkeasti VG/(VG+VE). Kun tämä tiedetään ja jalostustaulukot näyttävät paljonko tämän "jakolaskun tulos on", voidaan yläastematematiikalla arvioida paljonko VG on ~ Mitä pienempi VE on, sitä lähempänä 1:tä tulos on.
1: Ja sen ymmärtämisessä oli tärkeää, että geenit paitsi liittyvät ominaisuuksiin, on myös niin, että (1) sama perimä voi aikaansaada eri ympäristöoloissa erilaisia muotoja ja että (2) sama ulkomuoto voi syntyä erilaisilla geeneillä.
2: Toinen tärkeä asia oli se, että (1) fenotyyppi/ilmiasu on se, miltä eläin näyttää, ja (2)genotyyppi on se minkälaiset geenit sillä on. Ja yliyksinkertaistetusti voidaan sanoa että mitä enemmän geenit vaikuttavat, sitä isompi periytyvyysaste eli heritabiliteetti ominaisuudella on.
Heritabiliteetin määrä taas voidaan arvioida siististi seuraavalla kaavalla (Jossa ei ole tällä kertaa "pikku myytä", eli muutosta suhteessa populaation keskiarvoon.):
Tämä on tietysti yksinkertaistus. Laajemmin periytyvyys mittaa perinnöllistä muuntelua (VG). Yleisesti jalostuksessa sen oletetaan olevan tulosta additiivisesta periytyvästä muuntelusta (VA), jolloin (h2 = VA/VP) Eli ts. "käytännön kaavassa" ne on määritelty samaksi (VG = VA).Tässä jätetään monia variaatioon liittyviä käsittelyjä syrjään: Siinä ei käsitellä dominanssista riippuvaa muuntelua (VD) eli dominanssivarianssia, eikä geenialleelien yhteisvaikutuksesta johtuvia muutoksia (VI), eikä vuorovaikutusta genotyypin ja ympäristön välillä,jolloin jälkimmäinen esimerkiksi muuttaa ensimmäistä (VGXE) eikä ympäristön ja genotyypin välistä riippuvuutta (VGE). Eli toisin sanoen oikea "variaatioiden kaava" olisi esittämääni mutkikkaampi:
Kuitenkin periytyvyysmittauksiin käytetään yksinkertaisempaa muotoa. Tämä tehdään hyvästä syystä; Syynä ei ole suuruusluokat. Tosiasiassa muut mainitsemani variaatiokomponentit voivat vaikuttaa fenotyyppin eroihin enemmän kuin VA. Syynä on kuitenkin yksinkertaisesti se, että vain geenit ja alleelit siirtyvät seuraavaan sukupolveen muuntumattomasti ja hallittavasti. Dominanssivaikutukset ja geenien väliset vuorovaikutussuhteet (jne. kuten heteroosi) purkautuvat seuraavassa sukupolvessa, ja siihen syntyy myös uusia yhteyksiä, joten ne voivat seuraavassa sukupolvessa olla joko samoja tai erilaisia. Tässä kohden muistetaan mitä jalostajaa kiinnostaa ; Se, mikä on pysyvää ja hallittavissa.
Tämän vuoksi jalostaja selviää yksinkertaisemmilla kaavoilla.
Alalisäyksenä: Kaavan alaosa (VP) on siitä erikoinen, että sekin jakautuu kahtia. Se muodostuu ympäristön aikaansaamasta muutoksista (VE) ja geenien aikaansaamista muutoksista (VG) Eli: VP = VG+VE Tästä taas seuraa se, että kaava on karkeasti VG/(VG+VE). Kun tämä tiedetään ja jalostustaulukot näyttävät paljonko tämän "jakolaskun tulos on", voidaan yläastematematiikalla arvioida paljonko VG on ~ Mitä pienempi VE on, sitä lähempänä 1:tä tulos on.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Jalostusarvoitus
Jatkan jälleen "eläineugeniikan" eli kauniimmin jalostamisen parissa. Näiden menetelmien soveltaminen ihmisiin on toki mahdollista, mutta yleisten eettisten näkemysten mukaan se ei ole suositeltavaa. Toki vastarannankiiskejä löytyy joka linjaan. Tähänkin.
Eläinyksilön jalostusarvo (breeding value) on tärkeä jalostuksessa käytettävä käsite. Siinä eri hyvät ja huonot ominaisuudet saavat jonkinlaisen painoarvon - esimerkiksi sen vaikutuksen keskeisyyden kuten tuotanto -ominaisuuksien taloutta kehittävän luonteen ja jalostushelppouden kuten suuren heritabiliteetin kautta - ja ne laitetaan yhteen. Näin ollen jalostusarvo kertoo genomin keskimääräisen vaikutuksen suhteessa jalostuksellisiin tavoitteisiin. Tämä arvo on tärkeä, koska jalostuksessa tavoitellaan hyviä jälkeläisiä: On siis syytä miettiä minkälaisia jälkeläisistä tulee. Arvioinnin voi tiivistää seuraavaan kolmikohtaiseen nyrkkisääntöön:
1: Eläimen sukutaulu kertoo sen, minkälaisia jälkeläiset todennäköisesti ovat.
2: Eläimen oma tulos kertoo sen fenotyypin eli miltä eläin näyttää.
3: Eläimen jälkeläisen tulokset kertovat genotyypistä, eli siitä minkälainen perimä yksilöllä on.
Eläinten jalostusarvon määrittämisen ja ennustamisen kannalta tärkeää on se, että testausta ylipäätään tehdään. "Mitä et mittaa, sitä et voi kehittää". Mittauksissa tärkeää on niiden antamien tulosten luotettavuus ja tulosten rekisteröinti ja sen laajuus. Luotettevuuteen liittyy sukulaisten tulosten saatavuus ja tehtyjen arviointejen lukumäärä, sekä tuloksiin muutoksia tekevien asioiden ja ilmiöiden huomioonottaminen. (Esimerkiksi sukupuolen vaikutus, ominaisuuden mittaushetki ja muut ympäristötekijät sekä jalostettavan ominaisuuden heritabiliteetin suuruus.) Jalostus on panostusta tulevaisuuteen, joten yleensä kun tehdään mittauksia esimerkiksi lypsymääristä, tuloksista voidaan ennustaa tieteellisesti eläimen tulevan tuotoksen tasoja ja monia muita asioita, mutta pääasiassa tulosten perusteella arvioidaan yksilön sukulaisten jalostusarvoa. Karkeasti voisi sanoa että jos talossa on hyvä lehmä, se on jo talossa ja se lypsää yhtä hyvin riippumatta siitä testataanko tulokset vai ei, joten ei tarvitse tietää onko se hyvä lehmä vai ei, jotta siitä saataisiin rahaa taloon. Sen sijaan sen jälkeläisiin voidaan panostaa jos se tiedetään hyväksi lehmäksi.
Otan aluksi tarkempaan käsittelyyn yksinkertaisen mallin fenotyypin eli ilmiasun jaottelusta eri elementteihin. Olen napannut tämän Matti Ojalan osuudesta kirjasta "Kotieläinjalostus". Siinä pelkistetyn mallin nimellä kulkevassa jaottelussa eläimen tulos (P) muodostuu kolmesta elementistä:
1: μ= yleinen keskitaso, joka on karkeasti sanoen "keskimääräinen perimä keskimääräisellä tilalla". Vaikka mikä tahansa eläimen ominaisuus(joukko) johtuu joko siitä että se on perinnöllisesti jotain tai sitten ympäristö on jotenkin vaikuttanut siihen - vaikka satunnaisen onnettomuuden tai hyvän ruokinnan kautta - jolloin ne pohjimmiltaan ovat joko perimää tai ympäristöä, "Pikku Myy" on jalostuksellisena elementtinä ihan hyödyllinen.
2: G = genotyyppi. Genotyypin laatu riippuu (1) additiivisista ominaisuuksista, jotka ovat yksittäisten geenien vaikutuksia ja (2) geeniyhdistelmien vaikutuksista.
3: E = ympäristön vaikutus, joka taas riippuu (1) systemaattisista ympäristötekijöistä, jotka ovat kiinteitä tekijöitä, kuten yksilön sukupuoli, vuodanaika ja esimerkiksi maidontuotannossa vaikuttaviksi tekijöiksi on havaittu esimerkiksi poikimaväli, eli kuinka usein lehmä on tiineenä. (2) satunnaisista ympäristötekijöistä jotka voivat parantaa tai huonontaa perimän ominaisuuksia. Näiden arvoa ei voida tietää ja tuntea. Näiden eliminointi arvioinnista onnistuu kasvattamalla testiotoksia. (Koska ympäristöä ei jalosteta yksilöitä jalostamalla, vaan parantamalla hoito -olosuhteita ja hoitoa, ne eliminoidaan jalostusarvioinnista.)
2: Pelkistettyä mallia voidaan täsmentää määrittelemällä keskitaso tarkemmin: Tällöin siinä voidaan ottaa huomioon systemaattisia tekijöitä joissa eläin on arviointihetkellä. Näin esimerkiksi iän, vuodenajan, kuluneen vuoden laadun, sukupuolen, karjan ja monet muut vastaavat elementit saadaan siirrettyä joko genotyyppiseksi tai ympäristön vaikuttamaksi, ja ne saadaan pois lopullisesta arviosta. (Tässäkin kohden on huomattava, että jalostus voi purra vain perinnölliseen osaan.)
Kun osataan jakaa ominaisuus näihin kolmeen, voidaan ruveta katselemaan mikä on perimän osuus. Ja se jalostajaa kiinnostaa. On hoitajan ja kasvattajan homma miettiä kasvatusympäristöä. (Toki nämä ovat usein sama henkilö, mutta jaottelun kohdalla on nyt ymmärtämisen helpottamiseksi leikitty tähän kohti monta ammattia.)
Tähän, noin puoliväliin voikin sitten laittaa sen pakollisen kaavarykelmän. Siihen palataan ja siitä palataan.
Eläimen jalostusarvon suuruus voi perustua sen omiin tuloksiin ja sen sukulaisten tuloksiin. Sukulaisuuteen sidottuja testejä voidaan tehdä (1) vanhemmista ja esivanhemmista "ylenevässä polvessa" tai (2) sisaruksista ja muusta perheestä sekä (3) jälkeläisistä "alenevassa polvessa".
1: Yksilöarvostelussa yksilön jalostusarvio arvioidaan yksilön henkilökohtaisiin tuloksiin perustuvassa arvioinnissa. Tämä perustuu siihen, että mitä korkeampi heritabiliteetti ominaisuudella on, sitä varmempaa on, että yksilön hyvä tai huono ominaisuus johtuu perimästä (Karkeistetusti : Jos ominaisuus on vahvasti perinnöllinen yleensä, ja se on yksilöllä, se on myös juuri tällä yksilöllä luultavasti perinnöllisyydestä johtuvaa.) Tätä kautta arvioinnille voidaan hakea varmuutta. Ennusteet ovat tällöin keskimäärin hyviä, mutta koska kyseessä on tilastollinen käsittely, niissä yksittäiset ennusteet heittelevät. Yksilöarvostelua käyttäessä tulokset saadaan nopeasti, joka lyhentää jalostuksessa sukupolvien välistä aikaa. Toisaalta tämä on ongelmallinen niiden ominaisuuksien kohdalla, joiden heritabiliteetti on pieni, koska niiden kohdalla arvosteluvarmuus on huono: Moni ympäristötekijä vaikuttaa niihin ominaisuuksiin jolloin perimän osuutta on vaikeaa huomata.
2: Jälkeläisarvostelussa yksilö saa arvionsa sitä kautta miten paljon parempia tai huonompia yksilön jälkeläiset ovat keskiarvoon nähden. Jälkeläisarvostelu on hyvä menetelmä silloin, kun arvioidaan sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, tai jos ominaisuudet mitataan teurastuksessa. Tässä kohden ne ominaisuudet, joiden heritabiliteetti on alhainen, tarvitaan suuri otos jälkeläisiä. Tämän vuoksi niitä tutkitaan pääasiassa uroksien jälkeläisiä arvioimalla. Jos jälkeläisten määrä saadaan riittävän suureksi, tulokset ovat luotettavia.
3: Jälkeläisten arvioinnissa taas arvioidaan tulevien jälkeläisten jalostusarvon odotusarvoa. Eli minkälaista karitsaa ja kiliä todennäköisesti pukkaa, jos tietyt yksilöt risteytetään. Kun yksilön jalostusarvoja tiedetään, niiden pohjalta voidaan arvioida jälkeläisten tuloksia. Jälkeläiset saavat ½ geeneistään molemmilta vanhemmiltaan, joten yksilön jalostuksellinen odotusarvo saadaan yhdistämällä näiden geenien odotusarvoja. Tällöin arviona on yleensä se, että jälkeläisen jalostusarvo on sen vanhempien jalostusarvon keskiarvo. [Tosin tämä on karkeistus: Heteroosi on tilanne, jossa heterotsygotia lisääntyy (geenistä on vastinkromosomeissa samasta geenistä eri alleeleja eli versioita) parantaa tulosta, jolloin summa on hieman parempi kuin pelkkä "isin ja äidin keskiarvo". Tätä käytetään jalostuksessa yksilöiden kohdalla, mutta heteroosi ei periydy, joten on hyvä miettiä missä kontekstissa sitä pitää mukanaan (kun tavoittelee hyvää yksilöä) ja missä ei (kun tavoittelee hyvää sukua).] Kun jollakin yksilöllä on jälkeläisiä, nämä ovat aina jollakin tavalla suhteessa keskiarvoon. Ne ovat joko parempia tai huonompia tai yhtä hyviä kuin se. Jälkeläisen paremmuus taas johtuu ½ tietyltä vanhemmalta peräisin olevista geneettisistä ominaisuuksista. Jalostusarvoa voidaan arvioida myös muuta sukua hyväksi käyttäen samantapaisella periaatteella: Lähisukulaiset ovat geneettisesti samanlaisempia kuin kauemmat sukulaiset. Kuitenkin on huomattava, että sisarusyksilöiden todella saamat geenit ovat keskenään hieman erilaisia, joten niiden toteutuneessa jalostusarvoissa on vaihtelua, mutta niiden ennustettu jalostusarvo on sama.
___3.1: Kuitenkin - usein etenkin kvantitatiivisiin ominaisuuksiin liittyvien ominaisuuksien kohdalla - hankaluuksia tuottaa se, että ominaisuuteen vaikuttavat yksittäiset geenit ovat tuntemattomia, joten niiden arvoakaan ei voida suoraan arvioida.(Tämän vuoksi jalostusarviointeja tehdäänkin nimen omaan niin että ei arvioidakaan jälkeläisiä vanhempien kautta vaan vanhemmat jälkeläisten kautta. - jota kautta kyllä saadaan arviointia myös niiden jälkeläisten yksilöidenkin perinnöllisen arvon määrittämiseen. Sisaruslauman arviointi antaa suuntaa yksittäisen sisaruksen edustajalle arviolle vanhempien kautta.)
___3.2: Monet asiat voivat tuoda muutoksia yksittäisiin arviointituloksiin, ja näiden ilmiöiden huomioon ottaminen, niiden eliminointi ja muu häiriöiden ja epäolennaisuuksien häivyttäminen on tärkeää juttu, ja koko jalostamisen luotettavuus nojaa siihen. Häiriöitä tuottavien elementtien luettelointi eivät siis suinkaan osoita että itse jaslostussysteemi olisi huono, vaan että siihen liittyy monia eri asioita ja ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen tuo menetelmään lisää tarkkuutta. Itse asiassa se kertoo vain siitä että ilmiö on kompleksinen, ja sellaisten kohdassa itse asiassa erilaisten häiriönkorjausmenetelmien käyttö -paitsi tekee systeemistä vaikeamman - myös itse asiassa tekevät siitä paremman, vaikka arkiajattelussa näin ei tietysti käykään.
Eläinyksilön jalostusarvo (breeding value) on tärkeä jalostuksessa käytettävä käsite. Siinä eri hyvät ja huonot ominaisuudet saavat jonkinlaisen painoarvon - esimerkiksi sen vaikutuksen keskeisyyden kuten tuotanto -ominaisuuksien taloutta kehittävän luonteen ja jalostushelppouden kuten suuren heritabiliteetin kautta - ja ne laitetaan yhteen. Näin ollen jalostusarvo kertoo genomin keskimääräisen vaikutuksen suhteessa jalostuksellisiin tavoitteisiin. Tämä arvo on tärkeä, koska jalostuksessa tavoitellaan hyviä jälkeläisiä: On siis syytä miettiä minkälaisia jälkeläisistä tulee. Arvioinnin voi tiivistää seuraavaan kolmikohtaiseen nyrkkisääntöön:
1: Eläimen sukutaulu kertoo sen, minkälaisia jälkeläiset todennäköisesti ovat.
2: Eläimen oma tulos kertoo sen fenotyypin eli miltä eläin näyttää.
3: Eläimen jälkeläisen tulokset kertovat genotyypistä, eli siitä minkälainen perimä yksilöllä on.
Eläinten jalostusarvon määrittämisen ja ennustamisen kannalta tärkeää on se, että testausta ylipäätään tehdään. "Mitä et mittaa, sitä et voi kehittää". Mittauksissa tärkeää on niiden antamien tulosten luotettavuus ja tulosten rekisteröinti ja sen laajuus. Luotettevuuteen liittyy sukulaisten tulosten saatavuus ja tehtyjen arviointejen lukumäärä, sekä tuloksiin muutoksia tekevien asioiden ja ilmiöiden huomioonottaminen. (Esimerkiksi sukupuolen vaikutus, ominaisuuden mittaushetki ja muut ympäristötekijät sekä jalostettavan ominaisuuden heritabiliteetin suuruus.) Jalostus on panostusta tulevaisuuteen, joten yleensä kun tehdään mittauksia esimerkiksi lypsymääristä, tuloksista voidaan ennustaa tieteellisesti eläimen tulevan tuotoksen tasoja ja monia muita asioita, mutta pääasiassa tulosten perusteella arvioidaan yksilön sukulaisten jalostusarvoa. Karkeasti voisi sanoa että jos talossa on hyvä lehmä, se on jo talossa ja se lypsää yhtä hyvin riippumatta siitä testataanko tulokset vai ei, joten ei tarvitse tietää onko se hyvä lehmä vai ei, jotta siitä saataisiin rahaa taloon. Sen sijaan sen jälkeläisiin voidaan panostaa jos se tiedetään hyväksi lehmäksi.
Otan aluksi tarkempaan käsittelyyn yksinkertaisen mallin fenotyypin eli ilmiasun jaottelusta eri elementteihin. Olen napannut tämän Matti Ojalan osuudesta kirjasta "Kotieläinjalostus". Siinä pelkistetyn mallin nimellä kulkevassa jaottelussa eläimen tulos (P) muodostuu kolmesta elementistä:
1: μ= yleinen keskitaso, joka on karkeasti sanoen "keskimääräinen perimä keskimääräisellä tilalla". Vaikka mikä tahansa eläimen ominaisuus(joukko) johtuu joko siitä että se on perinnöllisesti jotain tai sitten ympäristö on jotenkin vaikuttanut siihen - vaikka satunnaisen onnettomuuden tai hyvän ruokinnan kautta - jolloin ne pohjimmiltaan ovat joko perimää tai ympäristöä, "Pikku Myy" on jalostuksellisena elementtinä ihan hyödyllinen.
2: G = genotyyppi. Genotyypin laatu riippuu (1) additiivisista ominaisuuksista, jotka ovat yksittäisten geenien vaikutuksia ja (2) geeniyhdistelmien vaikutuksista.
3: E = ympäristön vaikutus, joka taas riippuu (1) systemaattisista ympäristötekijöistä, jotka ovat kiinteitä tekijöitä, kuten yksilön sukupuoli, vuodanaika ja esimerkiksi maidontuotannossa vaikuttaviksi tekijöiksi on havaittu esimerkiksi poikimaväli, eli kuinka usein lehmä on tiineenä. (2) satunnaisista ympäristötekijöistä jotka voivat parantaa tai huonontaa perimän ominaisuuksia. Näiden arvoa ei voida tietää ja tuntea. Näiden eliminointi arvioinnista onnistuu kasvattamalla testiotoksia. (Koska ympäristöä ei jalosteta yksilöitä jalostamalla, vaan parantamalla hoito -olosuhteita ja hoitoa, ne eliminoidaan jalostusarvioinnista.)
2: Pelkistettyä mallia voidaan täsmentää määrittelemällä keskitaso tarkemmin: Tällöin siinä voidaan ottaa huomioon systemaattisia tekijöitä joissa eläin on arviointihetkellä. Näin esimerkiksi iän, vuodenajan, kuluneen vuoden laadun, sukupuolen, karjan ja monet muut vastaavat elementit saadaan siirrettyä joko genotyyppiseksi tai ympäristön vaikuttamaksi, ja ne saadaan pois lopullisesta arviosta. (Tässäkin kohden on huomattava, että jalostus voi purra vain perinnölliseen osaan.)
Kun osataan jakaa ominaisuus näihin kolmeen, voidaan ruveta katselemaan mikä on perimän osuus. Ja se jalostajaa kiinnostaa. On hoitajan ja kasvattajan homma miettiä kasvatusympäristöä. (Toki nämä ovat usein sama henkilö, mutta jaottelun kohdalla on nyt ymmärtämisen helpottamiseksi leikitty tähän kohti monta ammattia.)
Tähän, noin puoliväliin voikin sitten laittaa sen pakollisen kaavarykelmän. Siihen palataan ja siitä palataan.
Eläimen jalostusarvon suuruus voi perustua sen omiin tuloksiin ja sen sukulaisten tuloksiin. Sukulaisuuteen sidottuja testejä voidaan tehdä (1) vanhemmista ja esivanhemmista "ylenevässä polvessa" tai (2) sisaruksista ja muusta perheestä sekä (3) jälkeläisistä "alenevassa polvessa".
1: Yksilöarvostelussa yksilön jalostusarvio arvioidaan yksilön henkilökohtaisiin tuloksiin perustuvassa arvioinnissa. Tämä perustuu siihen, että mitä korkeampi heritabiliteetti ominaisuudella on, sitä varmempaa on, että yksilön hyvä tai huono ominaisuus johtuu perimästä (Karkeistetusti : Jos ominaisuus on vahvasti perinnöllinen yleensä, ja se on yksilöllä, se on myös juuri tällä yksilöllä luultavasti perinnöllisyydestä johtuvaa.) Tätä kautta arvioinnille voidaan hakea varmuutta. Ennusteet ovat tällöin keskimäärin hyviä, mutta koska kyseessä on tilastollinen käsittely, niissä yksittäiset ennusteet heittelevät. Yksilöarvostelua käyttäessä tulokset saadaan nopeasti, joka lyhentää jalostuksessa sukupolvien välistä aikaa. Toisaalta tämä on ongelmallinen niiden ominaisuuksien kohdalla, joiden heritabiliteetti on pieni, koska niiden kohdalla arvosteluvarmuus on huono: Moni ympäristötekijä vaikuttaa niihin ominaisuuksiin jolloin perimän osuutta on vaikeaa huomata.
2: Jälkeläisarvostelussa yksilö saa arvionsa sitä kautta miten paljon parempia tai huonompia yksilön jälkeläiset ovat keskiarvoon nähden. Jälkeläisarvostelu on hyvä menetelmä silloin, kun arvioidaan sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, tai jos ominaisuudet mitataan teurastuksessa. Tässä kohden ne ominaisuudet, joiden heritabiliteetti on alhainen, tarvitaan suuri otos jälkeläisiä. Tämän vuoksi niitä tutkitaan pääasiassa uroksien jälkeläisiä arvioimalla. Jos jälkeläisten määrä saadaan riittävän suureksi, tulokset ovat luotettavia.
3: Jälkeläisten arvioinnissa taas arvioidaan tulevien jälkeläisten jalostusarvon odotusarvoa. Eli minkälaista karitsaa ja kiliä todennäköisesti pukkaa, jos tietyt yksilöt risteytetään. Kun yksilön jalostusarvoja tiedetään, niiden pohjalta voidaan arvioida jälkeläisten tuloksia. Jälkeläiset saavat ½ geeneistään molemmilta vanhemmiltaan, joten yksilön jalostuksellinen odotusarvo saadaan yhdistämällä näiden geenien odotusarvoja. Tällöin arviona on yleensä se, että jälkeläisen jalostusarvo on sen vanhempien jalostusarvon keskiarvo. [Tosin tämä on karkeistus: Heteroosi on tilanne, jossa heterotsygotia lisääntyy (geenistä on vastinkromosomeissa samasta geenistä eri alleeleja eli versioita) parantaa tulosta, jolloin summa on hieman parempi kuin pelkkä "isin ja äidin keskiarvo". Tätä käytetään jalostuksessa yksilöiden kohdalla, mutta heteroosi ei periydy, joten on hyvä miettiä missä kontekstissa sitä pitää mukanaan (kun tavoittelee hyvää yksilöä) ja missä ei (kun tavoittelee hyvää sukua).] Kun jollakin yksilöllä on jälkeläisiä, nämä ovat aina jollakin tavalla suhteessa keskiarvoon. Ne ovat joko parempia tai huonompia tai yhtä hyviä kuin se. Jälkeläisen paremmuus taas johtuu ½ tietyltä vanhemmalta peräisin olevista geneettisistä ominaisuuksista. Jalostusarvoa voidaan arvioida myös muuta sukua hyväksi käyttäen samantapaisella periaatteella: Lähisukulaiset ovat geneettisesti samanlaisempia kuin kauemmat sukulaiset. Kuitenkin on huomattava, että sisarusyksilöiden todella saamat geenit ovat keskenään hieman erilaisia, joten niiden toteutuneessa jalostusarvoissa on vaihtelua, mutta niiden ennustettu jalostusarvo on sama.
___3.1: Kuitenkin - usein etenkin kvantitatiivisiin ominaisuuksiin liittyvien ominaisuuksien kohdalla - hankaluuksia tuottaa se, että ominaisuuteen vaikuttavat yksittäiset geenit ovat tuntemattomia, joten niiden arvoakaan ei voida suoraan arvioida.(Tämän vuoksi jalostusarviointeja tehdäänkin nimen omaan niin että ei arvioidakaan jälkeläisiä vanhempien kautta vaan vanhemmat jälkeläisten kautta. - jota kautta kyllä saadaan arviointia myös niiden jälkeläisten yksilöidenkin perinnöllisen arvon määrittämiseen. Sisaruslauman arviointi antaa suuntaa yksittäisen sisaruksen edustajalle arviolle vanhempien kautta.)
___3.2: Monet asiat voivat tuoda muutoksia yksittäisiin arviointituloksiin, ja näiden ilmiöiden huomioon ottaminen, niiden eliminointi ja muu häiriöiden ja epäolennaisuuksien häivyttäminen on tärkeää juttu, ja koko jalostamisen luotettavuus nojaa siihen. Häiriöitä tuottavien elementtien luettelointi eivät siis suinkaan osoita että itse jaslostussysteemi olisi huono, vaan että siihen liittyy monia eri asioita ja ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen tuo menetelmään lisää tarkkuutta. Itse asiassa se kertoo vain siitä että ilmiö on kompleksinen, ja sellaisten kohdassa itse asiassa erilaisten häiriönkorjausmenetelmien käyttö -paitsi tekee systeemistä vaikeamman - myös itse asiassa tekevät siitä paremman, vaikka arkiajattelussa näin ei tietysti käykään.
torstai 7. elokuuta 2008
Geenit ja ympäristö
"Jos lapsi muistuttaa äitinsä puolisoa, kyseessä ovat perintötekijät.
Jos lapsi muistuttaa posteljoonia, kyseessä ovat ympäristötekijät."
Kun puhutaan geeneistä ja ympäristöstä, nämä nähdään usein keskenään kilpaileviksi
ominaisuuksiksi. Ne eivät olekaan aivan sama asia. Siksi onkin tärkeää huomata, että tämän arviointiin on kaksi käsitettä, genotyyppi ja fenotyyppi.
1: Genotyyppi on yksilön geneettiset ominaisuudet. Tämä koostuu pelkistä perintötekijöistä.
2: Fenotyyppi on yksilön ulkoasu, se miltä se näyttää ja millainen se muutoin on. Tässä vaikuttavat genotyypin lisäksi ympäristötekijät.
Näistä fenotyyppiä voidaan tarkastella suoraan. Genotyypin näkeminen suoraan onnistuu geenitesteillä, mutta kun niitä on tarjolla vain marginaalisissa tapauksissa, genotyyppiä arvioidaan toisilla menetelmillä. Tärkein mittari tähän on heritabiliteetti.
Heritabiliteetti arvioidaan matemaattisia tarkennuksia lukuun ottamatta seuraavalla tavalla:Populaatiosta otetaan otos yksilöitä, ja otetaan tutkittavaksi jokin piirre, jota mitataan standardoidusti, eli kaikilla samalla tavalla. Tämä voi olla paino, tai lehmän lypsämän maidon määrä tai valkuaispitoisuus. Sitten lasketaan näytteen yksilöiden varianssi, muuntelu. Sitten arvioidaan kuinka suuri osuus tästä johtuu perimästä. Tämän arvioinnissa käytetään:
1: BLUP (Best Linear Unbiased Prediction) -analyysi jossa otetaan huomioon jokaisen eläimen tulokseen vaikuttaneita ympäristötekijöitä ja testatun yksilön tuloksen ohella otetaan huomioon myös sen sukulaisten tulokset. BLUP -in avulla saadaan eläimen perinnöllinen taso (joka esitetään BLUP -indeksinä, lukuarvona) kyseisessä ominaisuudessa esiin. BLUP -analyysi on hyvä koska ympäristötekijät vaikuttavat: Vaikka jonkun naudan kasvu olisi geneettisesti erinomainen, se voi olla huonoissa oloissa ja jäädä siksi kitukasvuiseksi ja pieneksi. Fenotyyppi kun ei aina kerro totuutta eläimen jalostusarvosta. BLUP-indeksi on ennuste eläimen perinnöllisestä arvosta, genotyypistä. Se ei siis kuvaa eläimen omaa tilaa, fenotyyppiä. Fenotyyppiä voidaan testata esimerkiksi mittalypsyllä tai laittamalla nauta vaakaan. BLUP -indeksissä on kyseisen aineiston perusteella laskettu arvio siitä millaiset perintötekijät ovat. Tämä ei ole täydellinen tulos, vaan arvio. Tosin se tarjoaa kuitenkin erittäin hyvän ennusteen tuloksille: Ainut tunnettu keino selvittää geneettinen taso tätä varmemmin on geenitesti. Polygeenisille (engl. polygeny) ominaisuuksille, joissa yhden fenotyyppisen piirteen syntyminen on seurausta usean geenin vuorovaikutuksessa, geenitestejä on vain harvoin. Tälöin yhdellä geenillä on yksinään vain pieni vaikutus ja niiden yhdistelmä voi tuottaa erikoisia tilanneriippuvaisia tuloksia, joita pelkästään yksinään ei olisi. Useat geenit vaikuttavat tyypillisesti määrällisissä ominaisuuksissa, kuten pituudessa ja painossa. Samoin esimerkiksi utarerakenteen geenitestiä ei ole. Tällöin BLUP on parasta mitä voidaan tarjota jalostuksen työkaluksi.
2: Heritabiliteetin arviointia tehdään myös kaksostutkimusten avulla. Identtisillä kaksosollahan on keskenään samat geenit. Kun heidän tuloksiaan verrataan erimunaisiin kaksosiin, jotka siis ovat myös keskenään saman ikäisiä, mutta eivät ole geneettisesti sen samanlaisempia kuin sisarukset muutoin ovat. Kun verrataan tuloksia, saadaan selville arvio siitä kuinka paljon ympäristötekijät vaikuttavat.
On kuitenkin syytä muistaa että heritabiliteettia ei saa soveltaa yksilöihin. Siksi on väärin sanoa että jonkun tietyn naudan tai ihmisen ominaisuudesta 80% on geneettistä ja 20% ympäristön aiheuttamaa. Sen sijaan on oikein sanoa vaikka että Suomen lehmien tai Kenian urheilijoiden ominaisuudesta 80% on geneettistä ja 20% ympäristön aiheuttamaa. Heritabiliteetti arvioidaan populaatiosta, eikä sen tulokset ole sovellettavissa yhteen yksilöön, vaan ainoastaan populaatioon. Kotieläinjalostukselle tässä ei ole ongelmaa, koska evoluutiossa muutos ei koske yksilöä vaan populaatiota : Jalostaja valitsee populaatiosta ne yksilöt joiden jälkeläisiin hän panostaa. Jalostusvauhti taas lasketaan kaavalla:
Tämä tarkoittaa sitä, että geneettisesti suuresti määräytyvän ominaisuuden jalostaminen on nopeampaa, ja mitä suurempi valintapaine, sitä nopeammin muutokset tapahtuvat. Samoin jos laji elää ensin 20 vuotta ennen kuin tuottaa jälkeläisiä, sen jalostus etenee hitaammin kuin sellaisen lajin, jonka sukupolven pituus on vaikka 2 päivää. Valintapaineen maksimimäärä määräytyy pohjimmiltaan sen mukaan kuinka paljon jälkeläisiä yksilöt tuottavat ylipäätään. Jos eläinpari tuottaa esimerkiksi 9 jälkeläistä, jos näistä tapetaan alle 7, populaation määrä "kasvaa näiden osalta" ja jos yli 7, "populaatio pienenisi jos kaikki lisääntyisivät samaa tahtia". Kun
populaatiot aika usein pysyvät vakiokokoisina tuotantoeläinjalostuksessa (koska tila elättää sen tietyn määrän eläimiä ilman laajennuksia jotka maksavat ja tyhjän tilan pitäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa) tätä voi käyttää arvioinnissa apuna.
Toisaalta heritabiliteettiin liittyy joitain todella kiinnostavia yksityiskohtia:
1: Heritabiliteettia ei ole ilman variaatiota. Näin esimerkiksi jos olettaisimme että kaikilla ihmisillä on viisi sormea (ellei amputaatio ja onnettomuus ole vaikuttanut), havaitaan että heritabiliteetti on 0. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka sormien määrä olisi täysin geneettisesti määräytynyt, se ei silti saa heritabiliteettia. Jalostuksen kannalta tämä ei ole ongelma, koska jos ei ole variaatiota, ei siihen voi kohdistaa valintaakaan. Valintahan tapahtuu pohjimmiltaan vaihtoehtojen välistä karsimisena.
2: Heritabiliteetti on ympäristökohtainen. (Kotieläinjalostuksessa tilat ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia että tämä ei vaikuta.) Tämä muutos on itse asiassa jopa yllättävään suuntaan: Hyvissä oloissa heritabiliteetin määrä kasvaa, geneettisen vaikutuksen määrä ja vaikutus näkyy siis enemmän. Tämä on helpoin kuvata kasvuominaisuuksilla: Ihmiset kasvavat eri pituisiksi. Jos lapsi ei saa riittävästi ruokaa, hän ei kasva koko tätä määrää. Siksi yhteiskunnan olojen ja ravinnon saannin määrän kasvu johtaa siihen, että keskipituus kasvaa. Ja tämän lisäksi useat saavuttavat "geneettisen maksiminsa", eli kasvavat niin pitkiksi että eivät millään ravinnolla kasvaisi tämän jälkeen kuin leveyttä. Tämä taas tuo geneettiset ominaisuudet selvästi esiin, korostaa niitä. Samoin on monien muidenkin ominaisuuksien kanssa.
___2.1: Näin esimerkiksi yhteiskunta, joka kouluttaa kaikkia, antaa itse asiassa lisää etulyöntiasemaa niille jotka ovat geneettisesti lahjakkaita, esimerkiksi älyn tai muistin kautta. (Näistä ominaisuuksista osa on geneettistä.) Tämä on hieman erikoinen ja yllättävä tulos. Toisaalta tämä ei ole välttämättä niin paha asia kuin miltä se ensikuulemalta saattaa tuntua: Esimerkiksi vilunsoitolle ei ole taatusti mitään "Stradivariusgeeniä", mutta sen sijaan rytmitaju ja sorminäppäryys ovat ominaisuuksia jotka vaikuttavat soittotaitoon ja NÄISSÄ on geneettistä vaikutusta takana. Kun ihmisillä on lisäksi jännittävä tapa kiinnostua asioista joissa on hyvä, tästä seuraa se, että kun lapsi saa soittimen vanhemmiltaan, vanhemmat ovat keskimäärin kiinnostuneempia musiikista sekä musiikillisesti lahjakkaampia kuin sellaiset jotka eivät anna lapsilleen viulua. Tämä taas tarkoittaa sitä että heillä on takana keskimäärin enemmän
geneettisiä ominaisuuksia. Joten lapsikin on keskimäärin geneettisesti parempi viulunsoittaja. (Tätäkään ei saa soveltaa yksilöihin, vaan ainoastaan populaatioihin.) Näin lapsi päätyy keskimäärin sattumaa useammin soittamaan viulua, jossa on lahjakas geneettisesti. Ja hyvänä oleminen on mukavaa. Näin monipuolisesti kaikkia kouluttava yhteiskunta johtaakin siihen että ihmiset päätyvät useammin tekemään niitä asioita joihin heillä on geneettistä lahjakkuutta. Eikä tähän tarvita mitään määräämistä ja pakkovaltaa, vaan ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ja itse ja saavat iloa ja menestyksen kokemuksia palkaksi.
Jos lapsi muistuttaa posteljoonia, kyseessä ovat ympäristötekijät."
Kun puhutaan geeneistä ja ympäristöstä, nämä nähdään usein keskenään kilpaileviksi
ominaisuuksiksi. Ne eivät olekaan aivan sama asia. Siksi onkin tärkeää huomata, että tämän arviointiin on kaksi käsitettä, genotyyppi ja fenotyyppi.
1: Genotyyppi on yksilön geneettiset ominaisuudet. Tämä koostuu pelkistä perintötekijöistä.
2: Fenotyyppi on yksilön ulkoasu, se miltä se näyttää ja millainen se muutoin on. Tässä vaikuttavat genotyypin lisäksi ympäristötekijät.
Näistä fenotyyppiä voidaan tarkastella suoraan. Genotyypin näkeminen suoraan onnistuu geenitesteillä, mutta kun niitä on tarjolla vain marginaalisissa tapauksissa, genotyyppiä arvioidaan toisilla menetelmillä. Tärkein mittari tähän on heritabiliteetti.
Heritabiliteetti arvioidaan matemaattisia tarkennuksia lukuun ottamatta seuraavalla tavalla:Populaatiosta otetaan otos yksilöitä, ja otetaan tutkittavaksi jokin piirre, jota mitataan standardoidusti, eli kaikilla samalla tavalla. Tämä voi olla paino, tai lehmän lypsämän maidon määrä tai valkuaispitoisuus. Sitten lasketaan näytteen yksilöiden varianssi, muuntelu. Sitten arvioidaan kuinka suuri osuus tästä johtuu perimästä. Tämän arvioinnissa käytetään:
1: BLUP (Best Linear Unbiased Prediction) -analyysi jossa otetaan huomioon jokaisen eläimen tulokseen vaikuttaneita ympäristötekijöitä ja testatun yksilön tuloksen ohella otetaan huomioon myös sen sukulaisten tulokset. BLUP -in avulla saadaan eläimen perinnöllinen taso (joka esitetään BLUP -indeksinä, lukuarvona) kyseisessä ominaisuudessa esiin. BLUP -analyysi on hyvä koska ympäristötekijät vaikuttavat: Vaikka jonkun naudan kasvu olisi geneettisesti erinomainen, se voi olla huonoissa oloissa ja jäädä siksi kitukasvuiseksi ja pieneksi. Fenotyyppi kun ei aina kerro totuutta eläimen jalostusarvosta. BLUP-indeksi on ennuste eläimen perinnöllisestä arvosta, genotyypistä. Se ei siis kuvaa eläimen omaa tilaa, fenotyyppiä. Fenotyyppiä voidaan testata esimerkiksi mittalypsyllä tai laittamalla nauta vaakaan. BLUP -indeksissä on kyseisen aineiston perusteella laskettu arvio siitä millaiset perintötekijät ovat. Tämä ei ole täydellinen tulos, vaan arvio. Tosin se tarjoaa kuitenkin erittäin hyvän ennusteen tuloksille: Ainut tunnettu keino selvittää geneettinen taso tätä varmemmin on geenitesti. Polygeenisille (engl. polygeny) ominaisuuksille, joissa yhden fenotyyppisen piirteen syntyminen on seurausta usean geenin vuorovaikutuksessa, geenitestejä on vain harvoin. Tälöin yhdellä geenillä on yksinään vain pieni vaikutus ja niiden yhdistelmä voi tuottaa erikoisia tilanneriippuvaisia tuloksia, joita pelkästään yksinään ei olisi. Useat geenit vaikuttavat tyypillisesti määrällisissä ominaisuuksissa, kuten pituudessa ja painossa. Samoin esimerkiksi utarerakenteen geenitestiä ei ole. Tällöin BLUP on parasta mitä voidaan tarjota jalostuksen työkaluksi.
2: Heritabiliteetin arviointia tehdään myös kaksostutkimusten avulla. Identtisillä kaksosollahan on keskenään samat geenit. Kun heidän tuloksiaan verrataan erimunaisiin kaksosiin, jotka siis ovat myös keskenään saman ikäisiä, mutta eivät ole geneettisesti sen samanlaisempia kuin sisarukset muutoin ovat. Kun verrataan tuloksia, saadaan selville arvio siitä kuinka paljon ympäristötekijät vaikuttavat.
On kuitenkin syytä muistaa että heritabiliteettia ei saa soveltaa yksilöihin. Siksi on väärin sanoa että jonkun tietyn naudan tai ihmisen ominaisuudesta 80% on geneettistä ja 20% ympäristön aiheuttamaa. Sen sijaan on oikein sanoa vaikka että Suomen lehmien tai Kenian urheilijoiden ominaisuudesta 80% on geneettistä ja 20% ympäristön aiheuttamaa. Heritabiliteetti arvioidaan populaatiosta, eikä sen tulokset ole sovellettavissa yhteen yksilöön, vaan ainoastaan populaatioon. Kotieläinjalostukselle tässä ei ole ongelmaa, koska evoluutiossa muutos ei koske yksilöä vaan populaatiota : Jalostaja valitsee populaatiosta ne yksilöt joiden jälkeläisiin hän panostaa. Jalostusvauhti taas lasketaan kaavalla:
Tämä tarkoittaa sitä, että geneettisesti suuresti määräytyvän ominaisuuden jalostaminen on nopeampaa, ja mitä suurempi valintapaine, sitä nopeammin muutokset tapahtuvat. Samoin jos laji elää ensin 20 vuotta ennen kuin tuottaa jälkeläisiä, sen jalostus etenee hitaammin kuin sellaisen lajin, jonka sukupolven pituus on vaikka 2 päivää. Valintapaineen maksimimäärä määräytyy pohjimmiltaan sen mukaan kuinka paljon jälkeläisiä yksilöt tuottavat ylipäätään. Jos eläinpari tuottaa esimerkiksi 9 jälkeläistä, jos näistä tapetaan alle 7, populaation määrä "kasvaa näiden osalta" ja jos yli 7, "populaatio pienenisi jos kaikki lisääntyisivät samaa tahtia". Kunpopulaatiot aika usein pysyvät vakiokokoisina tuotantoeläinjalostuksessa (koska tila elättää sen tietyn määrän eläimiä ilman laajennuksia jotka maksavat ja tyhjän tilan pitäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa) tätä voi käyttää arvioinnissa apuna.
Toisaalta heritabiliteettiin liittyy joitain todella kiinnostavia yksityiskohtia:
1: Heritabiliteettia ei ole ilman variaatiota. Näin esimerkiksi jos olettaisimme että kaikilla ihmisillä on viisi sormea (ellei amputaatio ja onnettomuus ole vaikuttanut), havaitaan että heritabiliteetti on 0. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka sormien määrä olisi täysin geneettisesti määräytynyt, se ei silti saa heritabiliteettia. Jalostuksen kannalta tämä ei ole ongelma, koska jos ei ole variaatiota, ei siihen voi kohdistaa valintaakaan. Valintahan tapahtuu pohjimmiltaan vaihtoehtojen välistä karsimisena.
2: Heritabiliteetti on ympäristökohtainen. (Kotieläinjalostuksessa tilat ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia että tämä ei vaikuta.) Tämä muutos on itse asiassa jopa yllättävään suuntaan: Hyvissä oloissa heritabiliteetin määrä kasvaa, geneettisen vaikutuksen määrä ja vaikutus näkyy siis enemmän. Tämä on helpoin kuvata kasvuominaisuuksilla: Ihmiset kasvavat eri pituisiksi. Jos lapsi ei saa riittävästi ruokaa, hän ei kasva koko tätä määrää. Siksi yhteiskunnan olojen ja ravinnon saannin määrän kasvu johtaa siihen, että keskipituus kasvaa. Ja tämän lisäksi useat saavuttavat "geneettisen maksiminsa", eli kasvavat niin pitkiksi että eivät millään ravinnolla kasvaisi tämän jälkeen kuin leveyttä. Tämä taas tuo geneettiset ominaisuudet selvästi esiin, korostaa niitä. Samoin on monien muidenkin ominaisuuksien kanssa.
___2.1: Näin esimerkiksi yhteiskunta, joka kouluttaa kaikkia, antaa itse asiassa lisää etulyöntiasemaa niille jotka ovat geneettisesti lahjakkaita, esimerkiksi älyn tai muistin kautta. (Näistä ominaisuuksista osa on geneettistä.) Tämä on hieman erikoinen ja yllättävä tulos. Toisaalta tämä ei ole välttämättä niin paha asia kuin miltä se ensikuulemalta saattaa tuntua: Esimerkiksi vilunsoitolle ei ole taatusti mitään "Stradivariusgeeniä", mutta sen sijaan rytmitaju ja sorminäppäryys ovat ominaisuuksia jotka vaikuttavat soittotaitoon ja NÄISSÄ on geneettistä vaikutusta takana. Kun ihmisillä on lisäksi jännittävä tapa kiinnostua asioista joissa on hyvä, tästä seuraa se, että kun lapsi saa soittimen vanhemmiltaan, vanhemmat ovat keskimäärin kiinnostuneempia musiikista sekä musiikillisesti lahjakkaampia kuin sellaiset jotka eivät anna lapsilleen viulua. Tämä taas tarkoittaa sitä että heillä on takana keskimäärin enemmän
geneettisiä ominaisuuksia. Joten lapsikin on keskimäärin geneettisesti parempi viulunsoittaja. (Tätäkään ei saa soveltaa yksilöihin, vaan ainoastaan populaatioihin.) Näin lapsi päätyy keskimäärin sattumaa useammin soittamaan viulua, jossa on lahjakas geneettisesti. Ja hyvänä oleminen on mukavaa. Näin monipuolisesti kaikkia kouluttava yhteiskunta johtaakin siihen että ihmiset päätyvät useammin tekemään niitä asioita joihin heillä on geneettistä lahjakkuutta. Eikä tähän tarvita mitään määräämistä ja pakkovaltaa, vaan ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ja itse ja saavat iloa ja menestyksen kokemuksia palkaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)