Henkilörekisterittömät käytännölliset tekijät

Jehovan Todistajien erikoisesta suhteesta henkilörekistereihin kuulee silloin tällöin. Turun Sanomat kertoi siitä miten asian parissa käydään juuri nyt taistelua. "Jehovan todistajien puheenjohtaja Jukka Ropponen on haluton kommentoimaan tapausta, koska asian käsittely on kesken, eikä asiassa ole hänen mukaansa tiedotettavaa medialle. Mehän ei mitään tietoja olla sillä tavalla kerätty. Se on ollut meidän kantamme koko ajan. Mitään rekisteriä ei ole olemassa."

Toisaalta on sitten huomattava, miten sama uutinen osaa taustoittaa tilannetta ; "Syyskuussa 2013 tietosuojalautakunta antoi päätöksen, jonka mukaan Jehovan todistajien oli huolehdittava siitä, että yhdyskunta ei kerää henkilötietoja, jos henkilötietojen käsittelyn edellytykset eivät täyty. Jehovan todistajat valitti asiasta Helsingin hallinto-oikeuteen." Kysymys kuuluukin, että miksi Jehovan Todistajat valittivat tästä päätöksestä jos mitään rekisterejä ei edes ole olemassa.

Luultavasti syynä on se, että Jehovan Todistajien järjestö ei keskuskokoa tietoja kuin jäsenistään. Eikä yksityishenkilöiden keräämiä kalenterimuistiinpanoja osata pitää henkilörekistereinä. Niitä ne kuitenkin ovat. Jehovan Todistajilla on toisin sanoen niin monta henkilörekisteriä kuin heillä on aktiivisia ovelta ovelle julistajia jotka yrittävät "tehdä mahdollisimman järkevästi sitä työtä, jonka Jeesus jätti seuraajilleen"...

palaute

Sain mielenkiintoista palautetta. Lausunto oli lyhyesti "Epäilevät ihmiset ovat kärkkäitä arvostelemaan uskontoa, mutta koko ajan jää epäselväksi mikä uskonnossa on vikana." Olenkin toki kärkkäästi arvostellut uskontoja vuosia. Tosin olen sitä mieltä että kenellekään joka on tutustunut argumentteihin ei ole varmasti jäänyt tietämättä syistä miksi näin on tapahtunut. Että mikä siinä uskonnossa minusta on vikana. Tiivistän kuitenkin lyhyesti;

Puhtaasti filosofiset syyt.

Jumalatodistuksina esitetyt argumentit eivät ole vakuuttaneet. Ne eivät ole sellaisia että niiden kanssa ei voisi olla erimielinen muuttumatta typerykseksi. Olenkin pitkin blogiani purkanut käytännässä klassikkoargumentit - ja useat vähemmänkin tunnetut argumentit - premisseihin ja johtopäätöksiin ja katsonut olenko samaa mieltä niiden kanssa. Ja onko niissä virheitä. Jos olen erimielinen niin olen pyrkinyt myös kertomaan syitä sille että miksi.

Jumalatodistusten rakentaminen onkin jäänyt teologiassakin viime aikoina vähemmälle. Enemmän on siirrytty siihen miten jumala ei ole tieteellinen tai todistettu asia vaan uskonasia. Toisin sanoen tässä asiassa tuskin on suurta ongelmaa. Ehdottomia jumalatodistuksia ei ole tuhansien vuosien ajan panostettujen nerojen runsaasta aivotyöstä huolimatta kehitetty. Ainakaan resurssien pula ja aikataulutus ei ole ollut esteenä. Harva asia on saanut yhtä monta vuosisataa keskusvaltaista asemaa itselleen.

Uskonyhteisöjen vallankäyttöön liittyvä kritiikki

Samoin on selvästi tullut näytettyä että uskontojen sisällä, paitsi on tehty pahaa, niin tehdään paljon pahaa nykyäänkin. Ja vaikka tätä tekee vähemmistö niin sitten enemmistö ei tahdo puuttua. Esimerkiksi on tullut varmasti selväksi moitteeni evankelisluterilaisen kirkon asenteesta jossa toimijat voidaan kategorisoida karkeasti ottaen kahteen lokeroon
1: Vanhoillisiin jotka avoimesti moittivat liberaaleja ja puuttuvat asioihin ja estävät muutoksia ja ovat aktiivisia ja aggressiivisia.
2: Leppoistoon joka on liberaalia mutta hymisee tasa-arvosta niin että ei siinä sitten voida auttaa tai tehdä muutoksia koska suvaitsemattomien suvaitseminen.
*; Muitakin on, mutta he harvoin saavat mediatilaa. Joka kertoo siitä että miten instituutio jäsentää sen keihin panostetaan. Ja jo tämä panostus in itself is a sick thing to do! Tämän kaiken vuoksi kokonaisuus on se, että kirkko "kuuntelee" monien ihmisten ongelmia. Mutta ei tee mitään. Jos olet liberaali kukaan ei taistele puolestasi. (Tai ainakaan ei tehnyt näin ennen kuin viime aikoina. olen ollut huomaavinani muutoksia. Joka tietenkin tarkoittaa sitä että asiat paranevat. Ehkä siksi että en ole ollut yksinäni huutamassa tästä asiasta.)

Olen korostanut sitä miten Suomessa on esimerkiksi uskonyhteisöt hoitaneet asioita "sisäisesti". (Ei kerrota polisiille ja vältetään mediatappio ja tämän vuoksi rikolliset eivät ole joutuneetkaan linnaan.) Ja nämä yhteisöt ovat yhteiskunnallisessakin mittakaavassa aika isoja. Ja mukana "yhteistyössä" aika monien juttujen kanssa.

Henkilökohtaiset syyt ja niihin sidotut eksistentiaaliset syyt

Olen myös kertonut omista henkilökohtaisista kokemuksistani ja siitä miten tämä on vaikuttanut elämääni syvästi (itsemurhayritys). Miten saatanapaniikki vaikutti sukupolvessani moniin muihinkin. Eli ihmisillä pitäisi olla tätäkin kautta sympatiaa ja ymmärrystä jos joskus olenkin asenteellinen ja vihainen. Etenkin kun uskonto kuulemma kasvattaa näitä arvostettavia piirteitä.

Tässä mielessä on jännittävää että tämä ei tuo ymmärrystä ja lempeyttä. Sen sijaan nämä lähinnä ovat lähinnä aseita joita käytetään minua vastaan.

Uskontokritiikin kontekstointi.

Olen jopa kirjoittanut siitä miten uskonnossa on silti aika paljon hyviäkin asioita. Että kysymys ei ole siitä että kategorisesti täytyisi haukkua uskontoja. Että kritisointi ei tarkoita samaa kuin koko ihmisen ja ideologian lyttäys. (Jonka pitäisi auttaa kritiikkini kontekstoinnissa. Siitä huolimatta saan tosin usein kuulla siitä, että vastustan uskontoa ehdottomasti ja totaalisesti. Että esimerkiksi haluaisin kieltää uskonnonharjoittamisen tai sen näkymisen mediassa.)

Tälläisten palautteiden olemassaolemisen syy

Silti joku kertoo, että on jäänyt ilmiselväksi "miksi". Kyllähän se turhauttaa ihan helvetisti. Että tuhansia sivuja kirjoittaa ja sitten joku tulee sanomaa että et ole tehnyt riittävästi työtä. Itse sanon että debunkkaa itse ensin jokainen minun teksti ja palaa sitten kertomaan mikä aika haaskattua elämää on riittävästi ja mikä ei.

Itse asiassa olen kritisoinut uskontoa hyvin monista näkökulmista niin että käsiin jääkin lähinnä se että monet haluavat irrelevantisoida uskontokritiikkiä. Toisin sanoen uskontokritiikille ei haluta antaa mitään arvoa. Tässä kohden voin vain huomauttaa että olen lähestynyt uskontoa ties mistä näkökulmista. Ja olen näyttänyt miten se epäonnistuu niissä kaikissa - ja millä ehdoin se epäonnistuu niissä. Tässä mielessä herääkin kysymys siitä että mikä on se relevantti uskontokritiikki? Uskovaiset eivät koskaan tunnusta että uskontoa ei voisi lähestyä kriittisesti. He eivät sano haluavansa sammuttaa uskontoa koskevaa kritiikkiä. Kuitenkin näyttää siltä että jokainen näkökulma ja perustelu voi olla vain väärin ja turhaa. Haluankin nyt sitten kuulla mikä on se näkökulma joka olisi oleellista uskontokritiikkiä.

Ei ehkä kannata haastaa.

Uskontokritiikin asema onkin se, että jos ei ole uskovainen ensimmäinen asia on utelu. Utelu jossa on usein kyseenalaistava henki. Vaaditaan oman maailmankuvan ja elämänkokemusten syvää kertomista. Utelua tehdään vaikka ei olla ystäviä. Utelu itsessään on vallankäyttöä, vaikka siihen ei muka olisi pakko vastatakaan. Perusasetelma on se, että jos vastauksia ei anna, niin henkenä on se että maailmankuva on järjetön ja perustelematon ja huono. Ja jos antaa niin sitten se on lähinnä sitä että otetaan valtaa näistä omista henkilöhistorioista ja niitä käytetään manipulointiin jos vain mahdollista. (Kokemus on näyttänyt että näin käy hyvin usein. Henkilökohtaistamisen ainut motiivi näyttää olevan se että saadaan mietittyä mikä julistusstrategia on käännytyksellisesti tehokkainta. Tai jos ei niin millä keinoilla on tehokkainta kiristää, mustamaalata internetissä, uhkailla tappouhkailukirjeissä ja vastaavaa.)

Ja sitten kun kritiikin on antanut niin tämä kritiikin antaminen lokeroidaan tietenkin C. S. Lewis -sitaatilla. Toisin sanoen vastauksen olemassaolo kertoo että uskonto on tärkeä asia ja uskonnossa olisi kysymys Jumalan vihaamisesta. Jota ei voi tehdä olematta uskovainen.

On hyvin vaikeaa olla näkemättä tässä asenteessa jotain vikaa. Minulle on sen sijaan jäänyt täysin auki se mikä näkökulma uskonnoissa on se onnistumisen menestystarina. Se kulma jossa ei ole mitään huonoa, paskamaista ja ilkeää. Näyttää pikemminkin siltä että on pahoja uskovaisia jotka avaavat suunsa ja passiivisia uskovaisia jotka antavat tämän tapahtua.

Jumala haluaa opettaa sinut partitioimaan ja formatoimaan flashmuisteja

Uskonjulistamisen keinot ovat monet. Entinen miekkailunopettajani Guy Windsor oli ostanut Emtec 64GB -flashmuistin jossa oli täytteenä 6GB kristillistä julistusmateriaalia. (Esimerkiksi videon "The Story of Ruth" ja tekstitiedostija "TIME ALONE W GOD") Sellaista jota ei vieläpä voinut poistaa normaalilla delete -komennolla ja muilla vastaavilla. Toisin sanoen tässä oli leikitty "syvemmälä datlla" ja tätä kautta viety aika paljon muistitilaa ja tehty tämä tavalla jossa muistitilaa ei voi ottaa uusiokäyttöön vaan kristillinen propaganda menee mukaan kaikkialle mihin tämän flashmuistin kanssa sitten meneekin.

Keinot ja kekseliäisyys tämänlaisten takana on usein hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on tietenkin se, että tämänlaisten temppujen harjoittaja todella kuvittelee tämänlaisen lisäävän heidän suosiotaan. Tosin vaikuttaakin kovasti siltä että valtaosalle niistä kristityistä joille julistaminen maistuu, tuntuu näkökulmana olevan se että asioiden sanominen on tärkeämpää kuin se että se myös menee perille.

Jopa Jack Chickiä pidetään julistuksellisena menestyksenä koska joku on tämän kautta kääntynyt. Mikä on hauskaa kun huomioi sen että jos julistusmateriaalia levitetään massana niin vaikka sen vaikutus olisi vain yksi käännynnäinen sadasta tuhannesta, sitä kautta saadaan käännynnäisiä pelkästään sillä että yritetään riittävän monta kertaa. Ja samalla unohdetaan että aika moni ihminen vieraantuu kristinuskosta samailsella Jack Chick -materiaalilla.

Jos sananlevitys tehtäisiin sellaisella tavalla joka huomioi yleisönsä se olisi huomattavasti vähemmän ärsyttävää. Tämä tosin johtaisi siihen että kristityt eivät saisi kokea olevansa sorrettuja. (Heidän mielensä toimii aika usein siten että jo yritys kiertää deleetiosuojaus ja yritys poistaa flashmuistista kristillistä propagandaa sama kuin halu sensuroida kristinuskoa...) Moni kristitty onkin tässä suhteessa vähän kuin palomies joka sytyttelee paloja voidakseen tuntea olonsa tärkeäksi ja tarvituksi. He eivät toki ehkä teknisesti halua että heitä kohdellaan ilkeästi mutta he kyllä samalla jotenkin tarvitsevat tätä elämäänsä ja hakeutuvat tilanteisiin joissa heille käy näin.

Tämänlaatuinen on toki jotenkin tyypillistä kaikille moralisteille, kukkahattutädeille ja "social justice warrioreille". Ja tämä on syy katsoa toimintaa eikä vain sitä mitä tämän toiminnan sanotaan tarkoittavan tai edustavan. Ideologinen tausta ja pinnallinen motiivi ei ole kaikki. Ei tämänlaisia flasheja tehtaileva kristitty selvästi mieti sitä että hän saa pelastettua ihmisiä, vaan että hän saa huutaa sanomaansa.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Kristityt ja erikoiset kondomit

Muutamakin taho on uutisoinut tempauksesta jossa kristityt osallistuivat homomyönteiseen kulkueeseen, omalla tavallaan. Taktiikka oli erikoinen ; Naamioitunut fundamentalisti jakoi kondomipaketin näköisiä tarvekaluja joiden sisältä löytyi homovastaista materiaalia. Muun muassa kuvia revähtäneistä peräsuolista.

Tämänlainen käännyttäminen on mielessäni jossain määrin huvittavaa. Ja mikä parasta, juuri sellaisella tavalla joka on samalla huvittavaa että auttaa pitämään fundamentalistit kurissa. Tämänlainen huijaaminen enemmänkin ärsyttää kuin pelastaa ihmisiä Jeesukseen.

Koska olen reilu ja tasapuolinen mies, muistan että vastaavanlaisia asioita tulisi sitten olla aivan asiallista tehdä kristityillekin. Tämä on siitä tärkeä muistutus että esimerkiksi rock -konsertteja häiritseville megafonikristityille heidän huutelunsa ei ole häiriköintiä vaan positiivisen uskonnonvapauden ilmentymä. Mutta jos joku menisi huutamaan Dawkins -sitaatteja "Suviseuroille", tätä pidettäisiin uskonrauhan häirintänä. Joka on tietenkin omituista, koska senkin pitäisi olla positiivista ilmaisunvapautta.

Sen vuoksi itseäni huvittaisikin tuottaa kirjoja tai kirjasia joissa on Raamatun kansien näköiset kannet. Ja kansien sisällä olisi sitten tarjolla ehtaa homopornoa. Tälläisen materiaalin jakaminen olisi tietenkin aivan asiallista, aivan kuten tuo valekondomienjakaminenkin. Ihmisten tulisi peräti kiitellä nokkelaa ja kekseliästä veijaria. Tai muuten on huumorintajuton, kuten ne ihmiset jotka ovat kokeneet tuollaisen uskonnollisen materiaalin salakuljetuksen häiritsevänä, epäkunniallisena ja tyylittömänä.

Tämä tosin on siitä huono tuote, että jos olen jotain oppinut lestadiolaisista, niin sen että tuonlainen tuote muuttuisi helpoti hyvin halutuksi tuotteeksi. Sillä sen avulla voi pitää kulisseja kanssauskovaisiin samalla kun toteuttaa syntisiä puolia. ("Suviseurojen" vaikutus paikallisen alueen viinanmyyntiin ja kondomikauppaan on tunnettu asia.)

Päivän paradoksi

Kaikista lähtökohtaisesti ilkeimmin, nuivimmin ja kusipäisimmin ateisteihin suhtautuvat ne ihmiset joiden ideologisessa puheessa erilaiset käännynnäisyysvideot ja vastaavat ovat läpitunkevammin täynnä kertomuksia siitä miten ihmiset ovat muuttuneet kun ovat kääntyneet ateisteista kristityiksi ja joiden tarinoissa esiintyy enemmän sitä miten asiallinen keskustelu hyvän ja kohteliaan kristityn kanssa oli oleellinen askel tässä eheytymisessä.

Kuvitellaan

Kuvitellaan että on henkilö joka on heteroseksuaali. Hän kävelee kadulla toisen heteromiehen kanssa. He tiedostavat että jos he kävelevät käsi kädessä, se ärsyttää ihmisiä. Lisäksi se ärsyttää oikeita ihmisiä, sellaisia jotka ansaitsevat ärsyyntymisen tunteensa.

Kuvitellaan että tämä johtaa oivallukseen siitä että jos ihmiset provosoituvat siksi että näkevät pikkuasioissa syviä ideologisia yhteyksiä, kuten vaikkapa näkevät fedorahatuissa sovinistista viestintää, he todella ansaitsevat ärsyyntymisen tunteensa. Ja että tämä kokemus on hauska provokaattorilla, koska hän ei ota itseensä kun muut tekevät omia tarpeettomia tulkintojaan asioista.

Kuvitellaan että tämä yhdistyy siihen ajatukseen että ihmisiä ei voi monestikaan argumentoida muuttamaan mieltään. Jolloin valistushenkiseen argumentoinnin asenteeseen ei ole tarvetta. Kuvitellaan että tämä toivottomuus yhdistyy periaatteessa joviaaliin asenteeseen jossa vaikka ihmisiä voitaisiinkin argumentoida rationaalisesti niin kenties tämänlaiseen käännyttämiseen ei olisi itse asiassa syytä, tarvetta tai eettistä oikeuttamista.

Lopputuloksena on trolli. Täysverinen katumaton trolli.

Tuuliviirihörhöt

Kristityt kertovat usein ja mielellään kääntymiskertomuksia. Olenkin kertonut tästä tarinaperinteestä. Niissä kuvataan aika ennen kristittynä oloa. Mielisairaus, masennus, ahdistus ja alkoholismi ovat tässä tärkeitä viitattavia. Sillä ne kertovat miten paljon parempi uusi maailmankuva on. Lisäksi henkenä on se, että jos on muuttanut maailmankuvaansa on avomielinen ja ymmärtää vastapuolen näkemykset joten kääntynyt on ikään kuin molempien puolien kokemusasiantuntija. Siksipä ei ole ihme että "Mahdollisuus Muutokseen" -tyyliset kristilliset kampanjat ovat suosittuja. Niitä kerrotaan ja niihin pitäisi suhtautua kunnioittaen.

Siksi olikin mielenkiintoista katsoa evankeelisten kristittyjen reagointeja. Vesa Linja-aho kirjoitti blogiinsa tarinan jossa kertoi ajastaan entisenä kristittynä. Tämä tarina oli lisäksi siitä kiinnostava että se tuettiin blogin ulkopuolisella aineistolla. Linkit näyttävät esimerkiksi ajasta jolloin Linja-aho oli ollut kristillisdemokraattien ehdokkaana. Toisin sanoen hän on tehnyt sen, mitä Pekka Reinikainen ja Matti Leisola eivät ole tehneet omien kääntymiskertomustensa kohdalla. Heistä molemmat ovat kertoneet menneisyydestään ateiteina. Mutta jostain syystä heillä ei ole tukea tätä tarinaa ainoallakaan lehteen kirjoitetulla mielipidekirjoituskella ja vastaavalla. Ateismikausi pitää vain uskoa, samassa syssyssä kuin täytyy uskoa se että heidät molemmat vakuutti supertieteellinen 1980 -luvun nuoren maan kreationismi. (Moderni kreationismi on paljon tätä parempaa. On aivan oikeasti järkyttävää tiedostaa että minkälainen jopa nykykreationistien mielestä idioottimainen argumentisto on ollut se heidät vakuuttava.)

Kiinnostavaa tässä oli tietenkin se, miten uskovaiset reagoivat. Tyypillinen kommentti on seuraava ; "artikkeli ei sisältänyt mitään järkevää: artikkelin kirjoittaja tyypillinen mielenterveysongelmainen (myöntää blogissaan sen itsekin). Kuin tuuliviiri joka jo seuraavissa vaaleissa saattaa hyvinkin olla vihaamansa puolueen ehdokkaana - riippuu ihan lääkityksen määrästä / tehosta, heh" Nyt he tietävät miltä minusta tuntuu kun kuuntelen heidän kääntymiskertomuskiaan. Eivät ne miltään argumentilta tai vakuuttavalta kuulosta. Ymmärrän reaktion. Kun joku kertoo olleensa juoppo ja ahdistunut, näen elämäntaidottoman tuuliviirin joka vaihtaa päihteen toiseen. Että uskaltaako sinne tilaisuuteen tullakaan jos vieressä ollut entinen LSD -nisti saa flashbackin ja luulee minun olevan appelsiini ja alkaa kuorimaan. HEH.

Toisaalta he kertovat myös siitä että miten he toivovat itseään kohdeltavan. Sillä kristittyjen - ei esimerkiksi ateistien - normistossa on kultaisen säännön ajatus siitä että kristitty toimii muita kohtaan kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Joten selkeästi he toivovat että heitä kohdellaan tuolla vastaavalla asenteella. Kristityt toimivat aina ja kaikkialla tätä sääntöä noudattaen ja tällä tavalla heitä on reilusti kohdeltava. Se on minun ohjenuorani. Minä en sitä kultaista sääntöä ole dogmeihin laittanut.

Keravan Kappalaiset

Kerava on monille tuttu "Vintiöiden" "Keravan Kollit" -sketseistä. Näissä sketseissä potkittiin seinää ja kuunneltiin auktoriteetin paskapuhetta. Nyt Kerava vastaa tämän tyylistä henkeä siinä mielessä että paikallisseurakuntamme on päättänyt tempaista. Kirkon työntekijät jalkautuvat kaduille. Tätä tehdään muutaman kerran torstaisin ja lauantaisin. Vaikka aloituksen rinnastus ei ollut kohteliain mahdollinen, on huomattava että suhtautumiseni "Vintiöihin" on yllättävän positiivinen. En suhtaudu tähänkään kampanjaan lähtökohtaisesti huonosti.

Siihen saa puolustusta sellaisesta sävystä johon voisi samastua sellainen kristitty joka paheksuu tai kiittelee muiden kristillisyyttä heidän elämäntapojensa kautta. Moralisointi on varmasti hieman ärsyttävää mutta se toimiikin tässä lähinnä "jalostavana voimana" kuin itsenään ansiokkaana. Olen esimerkiksi kuullut kristityiltä nurinaa siitä miten tietyt ihmiset eivät ole kunnollisia kristittyjä ja toiset huonoja. Esiin on tullut esimerkiksi sellaisia että jos menee keikistelemään kirkkoon pyhäpuvussa ei ole hyvä kristitty. Kun hyvä kristitty auttaisi ja kävisi lapioimassa pihan tyhjäksi lumitöistä. Jalkautuminen on ajatuksena juuri tämän vuoksi hyvä. ; Olen pitänyt pappeja ja kirkkoa vuorena, joka on ongelmissa jos Muhammad ei mene vuorelle. Ja kirkon käytettävyys onkin tietyssä määrin yllättävän heikkotasoinen. Se on ollut jo aukioloajoiltaan yllättävän vaikeasti tavoitettava. Tässä kadulle jalkautumisessa on siis mielestäni tehty jotain oleellisesti oikein.

Mutta yksityiskohdat ovat hyvin omituisia. Kampanjoinnissa on nostettu esiin se, että papit ovat helposti lähestyttäviä. He toivovat että heidän kanssaan tullaan juttelemaan. Myös omista ongelmista. Eli jos on huolia, murheita tai turhia toiveita niin näitä kuunnellaan. Lähestymistapa on hyvä. Itse asiassa pääsiäisenä televisiosta tullut jumalanpalvelus oli Keravan kirkosta ja siinä muun muassa kuunneltiin seurakuntalaisten näkemyksiä tietyistä raamatunkohdista. Se oli yllättävän kiinnostavaa verrattuna tavalliseen unimateriaaliin. Ei paljon kiinnostavampaa, mutta tässäkin oli trendi selvästi oikeaan suuntaan.

Mutta sitten tulee se julistuspuoli. Kirkko on korostanut että he eivät evankelioi kadulla. Julistaminen ja käännyttäminen eivät kuulu lainkaan kampanjan sisältöön. Tämä on tietenkin toisista outoa ja minusta riemastuttavaa. Tämä ei yksinään olekaan se mikä on ongelma. Ongelmana on kokonaisuus. Kampanjoinnissa on nimittäin nostettu esiin että evankeliointipuoleen ja muuhun uskonnolliseen julistustoimintaan tarvittaisiin hiljaisemmat tilat.

Mikä tarkoittaa sitä että papit toivovat että ihmiset tulevat jakamaan kenties hyvinkin henkilökohtaisia ongelmiaan tilassa joka on heistä liian vähän intiimi jotta uskonasioista voitaisiin puhua. Tämäpäs auttaa aivan saatanasti minunkaltaisiani ihmisiä joilla on kovia purettavia ongelmia joita en välttämättä haluaisi kadulla ääneen huutaa. Lähestymiskannassa onkin tältä osin prioriteetit varsin omituisesti. Ja niin kauan minä potkin seinää, kimitän ja kuvittelen hakkaavani kaikki, kunnes paikalle tulee Rane joka opettaa että kuka on se todellinen Kingi. Ja "Vintiöitä" seuranneet tietävät että oikea vastaus kysymykseen ei ole Jeesuskristus.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Zaarmanjarga ja Achmanjönkhä

Kotimatkallani Keravalla uskonnollinen kristitty ihminen kysyi minulta, että olenko kuullut Jeesuksesta. Hän näytti ulkoisesti juuri niiltä kristityiltä. Niiltä jotka ovat antaneet itsensä Jeesukselle. Ja siinä se, on hyvin vaikeaa nähdä mitä he ovat saaneet vaihdossa. Osa uskovaisista hankkii puhkuinnon, rohkeutta, itseluottamusta. Tai sitten Jumala alkaa tarvitsemaan runsaasti rahaa heidän tileilleen. Tämä Keravan kristitty ei ollut näitä tapauksia, ehdottomasti.

Kerroin että olen kuullut Jeesuksesta. Että kysymys on omituinen, kaikki ovat kuulleet Jeesuksesta. Sen sijaan kysyin että onko hän kuullut Zaarmanjargasta ja hänen avataristaan Achmanjönkhästä. Hän kiisti tuntevansa. Ehdotin että jos minä koulutan häntä tähän minun oppiini ja hän opettelee sen yhtä hyvin kuin minä osaan Jeesuksen. Niin sitten voisin kiinnostuneesti kuunnella hänen uskonnostaan.

Jostain syystä hän ei ollut halukas. Päin vastoin, hermostus ja ällistys kulki miehen läpi. Ihan kuin ajatus jostain tämänlaisesta olisi vaikeaa. Kenties jopa hirvittävää ehdottaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut hirveitä vaikeuksia ehdottaa minulle periaatteessa aivan vastaavaa.

Tämä jossain määrin korostaa sitä, että käännytystyö on usein jotain jota myydään sosiaalisena, kuuntelevana ja keskustelevana. Mutta tämä ei kuitenkaan oikeasti ole sellaista. Kysymys on siis hieman kuten apologeetikkojen debattikiertueissa. Ei niissä ole tarkoituksena punnita argumentteja molemmin puolin. Mikään argumentti ei heivauta heidän mieltään ja falsifioi heidän uskontoaan. Ei, he ovat enemmänkin tekemässä kuten William Lane Craig on sanonut "We aren't here to persuade each other. We are here to make this available for public." Debateissa on kysymys viestin levittämisestä. Julistuksessa on kysymys siitä että uskovainen kertoo uskosta ja toinen vakuuttuu.

Tässä keskustelussa tuntuu olevan hyvin tärkeää että kristitty korostaa että hän ei ole käännyttämässä eikä julistamassa. Ilmeisesti siksi että näillä on negatiivisia konnotaatioita. Sen sijaan puhutaan mielellään keskustelusta. Mutta keskustelu on kaksisuuntaista. Parhaimmillaan tilanne menee siihen miten minulle kävi sosiaalisessa mediassa, myös tänään. Eräs ihminen kertoi että käännyttämisellä on hänen mielessään ehdottomasti tietynlainen merkitys. "Raamatun näkökulmasta käännyttäminen on ihmisten saamista nimikristityiksi. Ihminen alkaa toimia kristityn tavoin pakon, manipulaation, tai yms syyn tähden. Raamattu taas ohjestaa kertomaan evankeliumin ja sen kuuleminen ei itsessään tee ihmisestä kristittyä. Jeesus sanoo että jos sitä ei oteta vastaan niin sit jatketaan eteenpäin. Raamattu sanoo selkeästi et ihminen ei voi tehdä toista ihmistä uskovaksi. Ihminen tulee kristityksi ainoastaan koska itse tahtoo uskoa." Eli tässä hän periaatteessa sanoi että hän ei käännytä koska käännyttäminen on mahdotonta. Toki tämänlainen kristitty määrite voidaan jossain määrin hyväksyä. Mutta jos kristitty kuulee että ateisti puhuu siitä että kristitty käännyttää häntä, niin tuskin tämä ateisti käyttää sanaa tässä kristityn määritteessä. Joten jos sanan sisällön vaihtaa sitä ikään kuin laittaa sanoja hänen suuhunsa.

Joku voisi kysyä että jos argumentaatiossa ei olla valmiita punnitsemaan molempia puolia aidosti, niin miksi argumentoida ollenkaan. Itse asiassa minä kysyn juuri tätä.

Kuka on uskonnollisen mainonnan kohderyhmä? (Sen ehdoilla mennään.)

Vietin tänään tylsää Helsingissä. Odottelin puolisoa töiden jälkeen ja tässä meni kauan aikaa. Katselin odotellessani lappujulistajaa. Melko pitkän aikaa itse asiassa. Moni ihminen meni ohi, harva antoi syyn poistumiselleen. Hän oli täysin asiallinen, selvästi huomasi olemassaoloni mutta ei tunkenut. Siksi kävinkin kysymässä häneltä asiallisen kohteliaasti, että "käytsä usein täällä?" Koska hän vastasi tähän rehellisesti miten usein hän käy paikalla, tiesin että hän on aivan kunnon veikko. En kerinnyt puhumaan pitkään kun poistuin.

Minulle uskonto on ennen kaikkea absurdi asia, mutta silti minua ihmetyttivät nämä selitykset joita ihmiset sanoivat silloin kun kävelivät ohi. Ne voitiin luokitella kolmeen luokkaan (a) Oli jo löytänyt Jeesuksen joten ei ollut tarvetta mainonnalle (b) kuului johonkin toiseen uskontoon joten oli jo varattu toisaalle joten mainonnalla ei ollut väliä ja (c) ei uskonut Jeesukseen joten asia ei kiinnostanut.

Tämä kokonaisuus on siitä jännittävä että selitykset eivät ole keskenään kovin yhteensopivia. Kuitenkin kokonaisuuden kannalta tulee selväksi se, mitä ohikävelemisen runsaus itsessään kertoo. On hyvin epäselvää mikä on se kohderyhmä jolle uskonnollinen lappujulistus on tarkoitettu. Itse asiassa näyttää että tämä on niitä töitä jotka näyttävät olevan funktionaalisesti lähinnä uskovaisten sisäistä näyttämistä. Eli oma uskonvakaumuksen syvyys näytetään julkisesti. Julistuslappujen funktio ei selvästi vastaa ihannetta. Varmasti tämäkin lappujulistaja oli vilpitön myös siinä että hän saisi pelastettua kaikki. Kohderyhmänä on ihanteissa "joka ihminen ihminen". Valitettavasti käytäntö näyttää että toteutus tukee enemmänkin "ei kukaan" -luokkaa kuin "kaikkia". Teoriassa julistuslappu henkeyttäisi jo uskovia ja pelastaisi ateisteja, ynnä käännyttäisi eriuskoiset uskonnostaan kristityiksi. Käytännössä juuri ketään ei kiinnosta.

Yleinen kiinnostumattomuus-tyytmättömyys -tila.

Tämä tilanne on nähdäkseni laajempi. Kun esimerkiksi Hannu Kiuru valittelee papin työn nykytilaa sanomalla että "Me papit saamme kehuja niin ylen vähän, että emme osaa enää erottaa niitä parjauksesta. Ihmisistä on tullut vaatimuksissaan täyttymättömiksi kuin papin säkki. Vaikka me seisoisimme päällämme, niin silti heti alkaa vanha valitusvirsi sanoin I CAN’T GET NO SATISFACTION!" Tässä on tietenkin vähän se henki että jos uskonto ei kiinnosta, niin pappi voi kiistää epäonnistumisensa ja korostaa että vika on vastaanottajassa. Se on helppo asenne, jolla ei yleensä ole korjattu mitään missään koskaan.  (En voi puhua kaikkien puolella, mutta Hannu Kiurulla on tilaa parannukseen jos jollakulla.) Syvimmillään ongelma on kuitenkin syvempi. Pappejen syyttäminen suurella linjalla on väärin. Sillä kysymys on perimmiltään kirkon merkityksestä. Kirkossa helposti korostetaan että heillä on "kurantti tuote" jolla on merkitystä jäsenilleen. Kansankirkko -nimitystä on lanseerattu tämän ajatuksen ympärille. Valitettavasti nyt kun merkitystä ei ole, on sitten tarpeen etsiä syyllisiä tälle tilalle. Kun ihmiset eivät koe kirkkoa merkitykselliseksi, syytä tähän haetaan papeista ja instituutiosta. Papit kuitenkin yrittävät parhaansa eikä instituutiokaan ole korjaamisen ulottumattomissa olevalle tasolle läpimätä.

Ongelmaa määritellään ja korjataan aivan väärin.

Valitettavasti näyttää että kirkon tapa ratkaista ongelma on lisätä viestintää. Itse asiassa jos katsotaan koko uskontokenttää, voidaan nähdä että se vastaa kaikkiin ongelmiin lisäämällä käännyttämisintoa. Tämä on strategiana erikoinen, koska selvästi jo havaitsemani pohjalla voi sanoa että Suomen ruuhkaisimmilla asemillakaan ei ole "työsarkaa" edes niille nykyään olemassaoleville julistajille. Tiedotus on selvästi riittävällä tasolla, ongelmat ovat toisaalla.

Itse olen siinä mielessä konu, että korostan että minulla on "periaatteessa myönteinen suhtautuminen sananvapauteen". En ole sekularisti, mutta ymmärrän että liian runsas määrä liian innokkaita julistajia voi olla häiritsevää ja tämä johtaa enemmänkin antipatiaan. (Sama kuin koulussa tapahtuva uskonnonopetus. Nykyään sitä on tarjottu ja sen on esitetty tuovan ymmärrystä uskonnosta ja vaikuttavan myönteisesti. Kuitenkin samalla korostetaan että nykyajan ihmiset ovat ongelma, ja ratkaisuksi tarjotaan jo kokeillun jatkamista. Ihmisille jotka toistavat samaa ja odottavat eri lopputulosta, heille on ihan oma nimityksensä...) Mutta kuitenkin aivan liikaa huomio on siirtynyt asian ytimestä lillukanvarsiin. Kun pitäisi puhua julistamisen tavasta, oppisisällöstä ja sen kuranttiudesta, puhutaan siitä saako uskonto näkyä yleisessä katukuvassa. Ja kun se on oikeutettu, asia ikään kuin niitataan siihen.

Siksi esimerkiksi "Seurakuntalainen" suhtautuu myönteisesti siihen miten poliitikot hyväksyvät ja ovat myönteisiä uskonnon katukuvassa näkymiseen. Niin suhtaudun minäkin, periaatteessa. Minulla vain on sellainen perverssi ajatus siitä että jos vakaumuksen ilmaisu on tärkeää ja luvallista, niin sitten jos vittuilee minulle niin minä saan vittuilla takaisin. Tämä on tärkeää sillä jos kristitty sanoo "homoseksuaalisuus on synti" hän sanoo synonyymisanakirjan mukaan "homoseksuaalisuus on pahuutta". Ja kun minä muotoilen asian niin sanon että "ovat paskoja ihmisiä". Jos on lupa sanoa asia, niin sitten vastapuolta pitää kohdella yhtä reilusti. Kristityt ovat onneksi jossain määrin ymmärtäneet asiaa. Junkkaala kirjoittaakin "Seurakuntalaisessa" miten herätysliikkeiden riskinä on norsunluutorniutua ja tämä johtaa asenneongelmiin. "evankelioiva herätysliike on vähän hankala, koska uskoontulovaatimuksineen se vetää uskon ja epäuskon rajaa selvemmäksi, eikä tällainen miellytä kaikkia. Näissä rajanvedoissa olemme epäilemättä syyllistyneet myös sellaisten barrikadien korottamiseen, jolla olemme suotta karkottaneet ihmisiä luotamme. Opillinen linjanveto kuuluu myös kutsumuksemme. Sekään ei luonnollisesti sovi kaikkien pirtaan. Meidän olisi hyvä ymmärtää, että kaikki kristityt eivät yksinkertaisesti ole opillisesti orientoituneita, jolloin heidän on vaikea ottaa harteilleen tiukan opillista kaapua." Tämä on mielestäni hyvä viesti, sillä moni kristitty kohdallani tuntuu olevan hyvin hämmästynyt siitä että olen "niin hyökkäävä". Minä kuitenkin yleensä lähinnä palautan asennevamman takaisin lähettäjälle. On hyvin suuri virhe olettaa että hyökkään uskontoa vastaan ja että vihaisin Jeesusta. Kusipäitä sen sijaan vihaan aidosti ja henkilökohtaisesti.

Tärkein ohje ; Lakatkaa olemasta kusipäitä.

Mutta toki tässä ei sitten olla uskovaisten sisällä kovin koherentteja. Nightwishin uusin levy jossa on yhteistyötä Richard Dawkinsin kanssa on erikoinen. "Seurakuntalaisessa" on myös omituinen olkiukkojen ja vastaavien rykelmä. Sen viesti oli ällistyttävä. Pertti Kurikan Nimipäivät otetaan tässä esiin erikoisesti ; "PKN:n mukaan tulon viisuihin toivoisin olevan kova kolaus sikiöseulonnan puolesta puhuville, joiden päänalusenaan ovat ennen kaikkea Downin syndrooman omaavat yksilöt – suurin osa seulonnan tuloksena abortoiduista kun on Down-tapauksia, joita PKN:n porukastakin osa on. Nyt heidät nostetaan valokeilaan uhoamaan epäkohdista! ”Hei haloo, me ollaan ihmisiä! Me voidaan menestyä samalla tavalla kuin tekin!”" ... "Toisena kiintoisana tapauksena on kohu, joka alkoi Nightwishin paljastaessa maailman tunnetuimman ateistin Richard Dawkinsin olleen suurin innoittaja heidän tulevan levynsä sanomalle. Dawkinsia ja hänen ajatuksiaan kuullaan myös tulevalla levyllä vierailijan roolissa. Dawkins on tunnettu räväkistä puheenvuoroistaan ja kirjoistaan erityisesti uskontoja vastaan, mutta myös mm. Down-sikiöiden abortoimiseen kehottavista kannanotoistaan. Samaan aikaan kun Nightwishin Tuomas Holopainen kummeksuu hänen herättämäänsä kohua valinnalleen, Dawkins siis ajaa abortin edistämistä, joka kohdistuu sikiöseulonnassa ennen kaikkea Downin syndrooman omaaviin sikiöihin. Tässä, eikä muissakaan Dawkinsin aatteellisissa kannanotoissa ole kyse tieteestä, vaikka Holopainen yrittää kuinka väittää." ... "Samalla viikolla, kun Suomen suurin rock-bändi hehkuttaa Dawkinsia fiksuna ja lämpimänä elämän ihailijana, Suomen kansa on kuitenkin äänestänyt valtavalla menestyksellä kehitysvammaisten bändin Euroviisu-edustajakseen. Oikeus toteutuu toisinaan. Huomionarvoista on, että samaan aikaan kun yhteiskunnassamme ajetaan rodunjalostusta (Downien aborttilukemat nousevat koko ajan), vammaisia ihmisiä ja heidän oikeuttaan hyvään elämään kannatetaan enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa. Mistä Dawkinsin edustamassa uusateismissa sitten on kysymys? Siinä ääri-ilmiöt tuomitaan, mikä on aivan oikein, mutta niistä tehdään laaja-alaisia yleistyksiä. Ei vain niin, että kaikki muslimit ovat itsemurhapommittajia, vaan jopa niin, että kaikki uskonnot sisältävät pohjimmiltaan saman ainesosan. Dawkins on nimittäin keksinyt aivoissa havaitsemattomille osasille nimen meemi."
1: Minun on vaikeaa nähdä miten tämä haukkuminen eroaa uusateistien "aggroamisesta". Itse asiassa näkisin että jos noin selkeästi vääristelee ja valehtelee, niin ei pidä ihmetellä jos joku vittuilee takaisin. Lausuntoja leimaa nimittäin ilmiselvästi se, miten pahantahtoiseen tulkintaan esimerkiksi Dawkinsin aikaisempi aborttilausunto on laitettu ; Asia on selvästi yhden twiitin varaan rakennettu tulkinta, joka otetaan tutustumatta siihen mitä alkuperäislähde on asiasta sanonut. Dawkins onkin itse asiassa kommentoinut asiaan täsmennyksiä. Dawkins on humanisti, joka esimerkiksi korostaa humen giljotiinia eettisissä kysymyksissä, joten ihmettelen että mitä helvettiä se vaatimus/naureskelu skientismin ja etiikan suhteesta tuossa Seurakuntalaisen kirjoituksessa oli?? Olkiukko. No, niitä rakennellen on helpompaa teeskennellä pärjäämistä. On helpompaa hokea "militantti" -sanaa kuin nojata vastapuolen näkemysten pänttäämiseen ja analyysiin.
2: Lisäksi uusateismi ei ole samaa kuin Dawkins, ja on huomattava että P.Z. Myersin kommentit korostavat hieman erilaista näkemystä vammaisten ihmisarvoon. Tässä mielessä on ironista, että kriitikko valittaa sitä että liioitellaan uskontojen ongelmia ja laajennetaan niitä koskemaan sellaisia tahoja joihin se ei osu. Jos tällä todella olisi merkitystä, samanlaista ei tehtäisi itse. Selvästi kirjoittaja hyväksyy itsellään asenteellisuuden ja valehtelun, mutta pahastuu jos joku lähtee opettamaan että uskonnoista on myös haittaa. (Dawkinshan ei ole missään tietämässäni lähteessä väittänyt että uskonto olisi pelkkä ongelma, hän korostaa päinvastoin sitä että uskonnossa on ongelmia joita helposti katsotaan sormien välistä. Jos hän väittää laajempaa jossain olen kyllä "kiinnostunut" näkemään lähteen joka lainaa suoraan Dawkinsia eikä jotain kristittyä joka luo Dawkinsin suuhun erikoisia sanomisia.)
+: Puhumattakaan siitä että "eugeniikka" ja "ihmisten jalostus" ovat erikoisia käsitteitä joita kirjoittaja väärinkäyttää nolosti. Kun ei tiedä mitä ihmisen rodunjalostus tarkoittaisi voi tietysti vääntää evoluutiovirheitä. Tämä on toki tavallista. En ymmärrä miten evolutiivinen jalostus voisi johtaa vammaisten abortointiin, kun käsittääkseni vammaiset eivät muutenkaan lisäänny keskivertoa tehokkaammin vaan juuri muita vähemmän. Rodun jalostus ei tieteelliseti toimi tuolla periaatteella. Se, onko ihmisen jalostus oikein vai ei on eettinen kysymys. Mutta jos jalostus otetaan tavoitteeksi, sen lähestyminen on sitten tiedeasia. Ja tässä on se syy miksi aborttia nykymallissa ei voida liittää evoluutioon ja rodunjalostukseen. Epäeettistä se toki voi hyvinkin olla. Tosin niin on tämänlaisten eugeniikkarinnastusten tekeminen ymmärtämättä asioiden tieteellisestä puolesta mitään.

Jos ateisti tai joku muu vittuilee teille, on tärkein keino tiedostaa että tämä vähenee kun lakkaatte toimimasta kuin valehtelevat ja idioottimaiset kusipäät. Jos ette osaa, niin sitten selittyy se miltä valtaosa "asiallisemmistakin" "Seurakuntalaisen" -tapaisen viestintäkanavan kristityt näyttävät. Tässä asenneilmapiirissä on aivan turhaa odottaa että merkitys yht'äkkiä palaisi. Parasta vaan aloittaa se päälläseisonta ja asenteiden korjaus. Siten metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Tänään minä olin humoristis-myötämielinen asialliselle julistajalle. Hyvin usein kuitenkin tulee kusipäisiä ääliöitä jotka sekoittavat heille suuttumisen - joka on rehellisesti sanoen ainut inhimillinen reagointitapa niihin - siihen että tässä halutaan sortaa koko sitä ideologiaa jota he edustavat. Ei, tätä rajoitusta halutaan tehdä yleensä vain sen verran kuin tuossa järjestössä on niitä kusipäitä. Joten sortamiseen päästään vasta jos kusipää väittää että jokainen hänen ideologiansa edustaja ilman ainutakaan poikkeusta on kusipää. Jos tämä olisi totta, se tosin selittäisi aika paljon kohtaamistani kristityistä kokonaisuutena. Mutta en usko että uskovaiset ovat itse tunnustamassa asiaa näin pitkälle.

Ainakin minulla on suuria vaikeuksia palata seurakuntaan jossa on esimerkiksi minun puolisoa epäilty-haukuttu saatananpalvojaksi siksi että hän on auttanut masentunutta ja suisidaalista ihmistä. (Minua voi pilkata, kykenen puolustamaan itseäni. Puolisoni on kuitenkin ns. ylikiltti tapaus ja tässä kohden minulla on tämän vuoksi kovennetut vaatimukset ja pahastumiset.) Samoin minun on vaikeaa suhtautua positiivisesti ihmsieen joka muuntaa kaikki mielipiteeni jonkinlaisiksi ismikysymyksiksi niin että evoluutioteorian kannattaminen on "evolutionismia" jne. Kenties joku voi pitää niitä identiteetin ytimessä - ja kenties minäkin todella teen niin - mutta tämänlainen arvotus on henkilökohtaisuuksiin käymistä. Kaikista asioita halutaan tehdä henkilöön käyvää pilkkaamista määrittelemällä tämä "ismiksi". (Ismit toki muodostuvat mielipiteistä, mutta kaikki mielipiteet eivät ansaitse ismin ytimeen tunkemista kaikilla.)
1: Tämä toki sopii nykyiseen pahastumiskulttuuriin. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta että uskonnollisten ihmsiten kanssa keskustelua vaivaavia piirteitä on listattu. Yksi niistä kuvaakin perusongelmia varsin kiinnostavasti. Siellä on yhtenä teemana juuri edellämainittu "Even though you might criticize something they said or did, they will criticize your personality and make you out to be a terrible person, crazy, ambitious, a liar, abusive, or anything else to make you seem sick and on a crazy mission". Ja lisäksi mukana on ajanvientiin ja pakkopoteroitumiseen ajavia elementtejä "Bad leaders are like a very nasty virus It takes a lot of effort, work, and time, for them to change or stop. They’re sticky and are resistant to normal treatment. They are intransigent. You often have to be in it for the long haul to see any change." ... "Those with power seem to have unlimited support, both relationally and financially, to maintain a strong campaign against your efforts to expose and publish their abuses. They have tons of connections with power. You might be able to raise some support, but they are mostly powerless." Ja niiden toteutuminen estää keskustelun, muuttaa erimielisyyden kiusaamisen kohteeksi joutumiseksi. Mikä tietysti lisää ihmisten ärsyyntymistä ja sekularismitoiveita.
2: Kun uskovaiset saavat haukkua muita mutta kieltävät itsensä pilkkaamisen, ollaan nykytilassa. Tilassa jossa Nightwishin materiaaleja voidaan provokatiivisesti polttaa samalla kun jostain Raamatun heittämisestä lattialle raivostuttaan. Ja jossa voidaan "Seurakuntalaisen" tapaisessa materiaalissa haukkua kokonainen "uusateistien" ryhmittymä valehtelulla ja yleistyksillä kun samassa artikkelissa syytetään "uusateisteja" siitä että he valehtelevat ja yleistävät liiaksi. Kun peli on tällä tasolla, niin mitä muuta voi odottaa?

Kysynkin että eikö julistuslappusten kohderyhmä olekin ne jotka eivät vielä ole kadulla jakamassa lappuja? Eikö pitäisi suunnitella toimintaa niin että se tehtäisiin näiden ihmisten ehdoilla. Heitä miellyttävällä tavalla. Se olisi aidosti rakentavaa. Ei se, että vedotaan "yleiseen lupaan näkyä katukuvassa" ja "vaateisiin siitä että heitä ei saa pilkata vaan heitä pitää kunnioittaa". Täytyy muistaa että jokainen uskonnollinen tilaisuus koostuu myös sosiaalisesta samassa tilassa olemisesta. Ja jos on samassa tilassa pelottavien pilkallisten kusipäiden kanssa jotka käyvät persoonaan ja muuttavat mielipiteesi esimerkiksi "evolutionismiksi" niin on selvää että tällä on vaikutusta. Jos tätä ei ymmärrä niin ei voi muuta kuin toivoa että uskonnoillanne menee ihan sika huonosti jatkossakin.

Jehovalaiset mainostaa (panettelua ja roskapuhetta)

Ylläoleva kirje ei ole tullut minun kotiini. Se on tullut eräälle toiselle, Järvenpäässä asuvalle, ihmiselle. Pyysin häneltä lupaa käyttää kuvaa ja hän antoi sen. Suomen kirjesalaisuuslaki on siitä mielenkiintoinen että minun ei tarvitse kysyä mitään lupia lähettäjältä. Kyseessä on Jehovan Todistajien mainos ja siihen on mukaan liitetty kirje. Kun ovikello ei soi, on kehitetty muita keinoja. Kyseessä on tavallaan mainos, joten jos ovessa ei ole mainoskieltoa sen lähettäminen tuskin rikkoo mitään lakia. Ihmiset saavat lähettää postia. Keino on kuitenkin asenteellisesti kyseenalainen. Siinä on sellaista irvokasta päämääräsuuntautunutta tuputtamista joka tuskin kantaa tulosta.

Samoin kuin tietysti on asenteellista sekin että en ole pyyhkinyt kirjeen lähettäjän nimeä yli. Sekin voi olla hieman asenteellisesti epäreilua. Mutta kun ihminen on aloittanut toimimisen lain mutta ei hyvien tapojen hengessä, on käytännönläheistä ja emotionaalisesti tyydyttävää palauttaa palvelus lähettäjälle. Miellyttävää on tietysti myös se, että käyttää julkisia tiedonhankintakeinoja ja hankkii selville kyseisen Jehovan Todistajan osoitteen. Hänen ovensa taakse voidaan sitten putkahdella soittelemaan ovikelloa. Ja hänelle voidaan lähettää postia. Postia jossa kerrotaan luonnonvalinnan pelastavasta voimasta. Valaisevaa! Väkevää!

Mutta takana on muutakin.

Jos mietimme Jehovan Todistajia liikkeenä on selvää että he eivät ole "julistuksellisia" vaan "käännytyshenkisiä". Siinä missä moni karismaatikko paasaa monologihenkisesti ja kääntyminen on kaiken huutamisen toivottu sivutulos on Jehovan Todistajilla ideana juuri se, että se on tehnyt uskonnosta - aivan kirjaimellisesti - ovelta ovelle -kauppaa. He yrittävät lähestyä henkilökohtaisesti mahdollisimman monia.

Ja tässä sillä on ongelma. Jos nimittäin kysymme miten Jehovan Todistaja päätyy soittamaan ovikelloasi, syynä on se että he kiertelevät vähän kaikkialla. Itse kutsun Jehovan Todistajia säännöllisesti kotiini nykyään ja he kertovat että Jehova tukee käännytystoimintaa ja jokainen joka päästää heidät kotiin on todiste Jehovan konkreettisesta vaikutuksesta. Mikä on höpöä koska tottakai he näkevät pirusti eiavautuvia ovia, se tuon kirjeen kirjoittamisenkin takana on ollut. Se, että joku avaa oven ei ole mitään johdatusta vaan odotettavissa mistä tahansa toiminnasta jossa ideana on Brute Force.

Mutta jos mietitte miten Jehovat tulevat takaisin, tilanne muuttuu jännittäväksi. Suomi nimittäin suhtautuu hyvin ankarasti henkilötietorekistereihin. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuore oikeudenkäynti jossa halutaan rangaista 50 000 euroa sakkoa satojen ihmisten tietojen keräämisestä. "Syytteen mukaan mies oli kerännyt, ryhmitellyt ja tallentanut muistitikulleen yli 300 henkilön valokuvat ja arkaluonteisina pidettäviä tietoja heidän yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja uskonnollisesta vakaumuksestaan. Henkilötiedot oli jaettu noin kymmeneen pääryhmään, jotka oli nimetty muun muassa oikeistoksi, vasemmistoksi, juutalaisiksi, rotupettureiksi ja eliittiseuroiksi". Nämä ovat isoja asioita. Toki tuomioita ei voi saada sillä että opettelee henkilöitä ulkoa. Pään sisäiseen muistiinsa saa toki painaa vaikka puhelinluetteloita, ongelmia onkin siinä että paperille tehdyn tai tietokoneelle talletetun rekisterin voi helposti kopioida ja sähköpostittaa vaikka satoihin eri osoitteisiin muutamalla klikkauksella.

Jehovan Todistajilla on hieman sama ongelma. He eivät toki ole yhtä ison sakkouhan alla. "Tietosuojavaltuutetun mukaan ovelta ovelle -työssä on merkitty muistiin esimerkiksi ihmisten nimiä ja osoitteita ilman lupaa. Henkilötietolain mukaan tietojen keräämiseen tarvitaan ihmisten suostumus." Haasteena onkin se, että Todistajat eivät muista tulla uudestaan tai eivät osaa karttaa osoitetita pyyntöjen jälkeen jos heillä ei ole mitään rekisteriä. Moni haluaa että "jehovalaiset" tulevat uudestaan. Ja erityisen moni haluaa että "jehovat" nimenomaan poistuvat häiriköimästä. Molempia varten tarvitaan osoitetiedot. Joka tarkoittaa sitä että lähes väistämättä Jehovan Todistajilla jotka lähettelevät postia laatikkoosi on henkilötietorekisteriin verrattavissa oleva asia. Jota tuskin käytetään lain vaatimalla tavalla. Mutta ilman sitä he vain kiertelisivät ovilla entistä satunnaisemmin.

Jehovan Todistaja ei voi vähätellä asiaa ilman että hän ilmoittaa halveksivansa lakia. Tämä tie ei tietenkään ole kovin kannattava. Asia johtaa mielenkiintoisiin kiertelyihin. Esimerkiksi meillä vierailleet todistajat sanoivat suoraan Helsingin Sanomien juttuun viitaten että tietorekisteriasia on roskapuhetta ja panettelua. Pienellä utelulla paljastui kuitenkin että todistajamiehellä oli kalenteri johon merkittiin tapaamisaikoja ja tapaamispaikkoja. Jotta hän osaa olla oikeana päivänä oikeissa paikoissa. Hän ei ilmeisesti käsittänyt että lain silmissä tuokin on henkilötietorekisteri. Toki on tärkeää tiedostaa että Jehovan Todistajat mielellään "tulkitsevat" lakia kohdissa jonka juridiset tulkitsijat ovat tietosuojavaltuutetut. Ja asiaan on ohjeistuksia, jotka kiistävät muistiinpanojen rekisteriluonteen ja kiertävät luvansaamispykäliä.
1: Samoin kuin tuon alkuun laittamani kirjeen lähettäjä tuskin tiedostaa että voidakseen tulla tapaamaan niitä henkilöitä jotka tuohon kirjeeseen tarttuvat hän tuottaa rekisteriä. Kirjeen saanut henkilö ei ole kutsunut Jehovan Todistajia kylään tai muutakaan, joten voidaan olettaa että sitä on lähetetty useille, juuri sellaisille joita ei ole tavattu. Joten tämänlainen informaatio on entistä väkevämpää. Hän ei voi vain muistaa missä "Tuomo" asuu. Koska nimi ei sano mitään, avuksi tarvitaan osoite.

Rekisteri kun helposti viittaa vain johonkin exeltaulukkoon tai paperilomakkeeseen jossa on ruudukoita. Mutta jos saisin käsiini tuon henkilön kalenterin tai jos hän hukkaisi sen, kalenterin mukana katoaisi arvokasta tietoa. Varkaita saattaa kiinnostaa sellaiset tiedot kuin että milloin kukakin on kotona. (Siitä saa vähintään vinkkiä milloin ei kannata murtautua taloon.) Ja tämä kulma on se syy miksi rekistereitä yleensä pantataan. Huolimaton käsittely voi johtaa muiden käsiin informaatiota joka ei heille kuulu. Joka vihjaa siihen suuntaan että nuo tietosuojavaltuutetun lausunnot ovat kaikkea muuta kuin panettelua ja roskapuhetta.

Korvasyyhystä ja legitimoinnista

Alun video on mikroskooppikuvaa hyvin pienestä palasta korvavaikkua jonka kuivatin. Se on vahaa, mutta minun vahaani. (Siinä on omituinen päiväys, mutta mikroskooppini joka muutoin on mainio on hyvin omituinen tuon kellonsa kanssa. Enkä osaa muuttaa sen aikaa. Joten olkoot. Kuva on kuitenkin tuore.) Intiaaneilla ja inuiiteilla on usein kuiva korvavaha ja eurooppalaisilla on yleensä kostea ja vahamainen korvavaha. Minun korvavahani on eurooppalainen mutantti joka kiteytyy piikeiksi. Vahallani on jostain syystä tapana kuivaa korvaan teräviksi säleiksi ja eräässä vaiheessa itse asiassa näkeekin miten se on kristalloitunut. Tämä toki kannustaa puhdistamaan korvat melko usein. Ja ne ovatkin hyvin hoidetut. (Joskin olen kerran joutunut käymään korvien tyhjentämisessä joka ei ollut miellyttävä kokemus.) Sillä jos asia unohtuu, saan kyllä korvasyyhyä. Olen pitänyt tätä tyhmänä asiana. En ole aikaisemmin tiennyt että tämä piirre olisi myös kaunis. Minusta se kiteytynyt osa on varsin esteettinen. Maailmassa on muutakin korvavahaa mutta tuo on minun korvia syyhyttävää vahaani.

Mistä päästäänkin vertauskuvan kautta korvasyyhyihin. Sanalla on "Raamatullinen" tausta. Mutta siitä huolimatta tässä on ihan oikea oivallus. Sellainen jota nykyajan psykologitkin hyväksyvät. Kun "Toinen Timoteuksen kirje" sanoo "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia" se viittaa vahvasti siihen asenteeseen että ihminen haluaa oppia sen mitä hän jo tietää. Ihminen hakee vahvistusta sille mitä hän jo ajattelee. Ja kuuntelee sellaista joka miellyttää sen sijaan että menisi itse omalle epämukavuusalueelleen. Ja vaikka korvasyyhyissä voi olla jotain kaunista, on se kuitenkin muille varmasti myös ällöttävää. Sillä jos pysyy omalla mukavuusalueellaan mutta levittelee omia korvasyyhyjään on taattua että kaikki keskustelukumppanit sysätään tanakasti heidän epämukavuusalueelleen.

Tämä asettaa mielenkiintoisia haasteita kommunikaatiolle. Jos otan asian omalta kannaltani, olen usein ollut sellaisessa tilanteessa jossa on jotenkin tullut esiin se, että en ole kirkon jäsen. Tähän on usein liittynyt kommentteja ja kysymyksiä. Sellaisia joissa kysytään siitä että eikö kirkko tee hyvää työtä. Ja vastaavia. Joskus näissä on kyseessä aivan oikea halu käännyttää takaisin. Silloin on kysymys julistuksellisuudesta. Mutta useammin tilanne on enemmänkin niin että henkilö legitimoi minulle omaa kirkkoon kuulumistaan. Kysymys on hänestä eikä minusta. Ero näiden kahden välillä on asenteissa ja siinä ei ole kysymys niinkään siitä mitä yksittäisiä argumentteja käytetään. Sen sijaan on katsottava kokonaisuutta ja sitä asennetta joilla näitä detaljeja käytetään. ; Ero on tässä mielessä pieni mutta merkittävä. On merkitystä näytetäänkö toisille mitä korvien välistä (tai sisältä) on kaiveltu. Ja sillä yritetäänkö tätä löydöstä istuttaa toisen korvaan (tai korvien väliin).

Tätä voi joskus olla vaikeaa ymmärtää ja tästä syntyy vahvasti sellainen olo että henkilö kyseenalaistaa ratkaisuni. Kuitenkin samalla kuuntelija on voinut kokea eroamiseni itsessään jonain statementina joka haastaa hänet. Näissä tilanteissa kysymys on monimutkainen. Tai ei ole, jos tajuaa että kaikki eivät mene oman korvasyyhyn mukaan.

Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että monella on melko terve suhde argumentaatioon. Eli ideana on se, että argumentit ovat syitä. Ja nämä syyt ovat yleensä jollain lailla omasta navasta ulospäin ponnistavia. Ihmiset siis tiedostavat että oman asenteen levittäminen on egoismia. Ja siksi he argumentoivat. Kaikessa argumentoinnissa on kuitenkin väistämättä sellainen sävy että ne painottavat järkevyysasteita eri vaihtoehtojen välillä. Ja tästä seuraa se, että jos esittää omalle kannalleen oikein väkevän argumentin, se aivan oikaesti tarkoittaa sitä että vastapuolella olisi jokin järkevyys-eettinen peruste tehdä tällä järkevämmällä kannalla sen sijaan että jatkaisi sillä virheellisellä kannallaan.

Kenties tässä on syy sille miksi ateismi koetaan usein militanttina. Uskovainen heittää usein apologeettisia argumentteja bashausmielellä. Silloin kysymys on käännyttämisestä ja julistamisesta. Ihminen oikeuttaa tätä yleensä vetoamalla siihen että hän haluaa pelastaa ihmisiä. Tai viittaamalla lähetyskäskyyn. Mutta enemmistö haluaa vain legitimoida miksi hän itse uskoo. Valitettavasti tämä on argumentaatiota ja tätä kautta ateistilla on ikään kuin jonkinlainen velvollisuus perustella erimielisyytensä. Ja usein tämä koostuu siitä että tämä jumalatodistus käydään läpi tavalla jossa se menettää merkittävästi uskottavuutensa.

Ateisti ei kuitenkaan lähde tekemään jumalattomuustodistuksia. Ja tätä kautta kristitty kokee että hän on koko ajan hyökkäyksen kohteena. Tässä unohtuu helposti se mahdollisuus että ateisti legitimoi omaa mielipidettään ja tekee sen sillä miten se noissa tapauksissa tehdään. Ateistien jumalauskon puute kun nojaa siihen että jumalatodistukset ovat paljastuneet epäuskottaviksi. Ja tätä he tekevät siksi että oikein mitään muuta tapaa osoittaa olemattomuus ei ole. Jos jokin ilmiö falsifioidaan, se vaatii että on teoria joka sitten falsifioidaan. Tämä jumalattomuustodistusten puute yhdessä siihen että ateisti aina vain kumoaa niitä uskovan legitimointiargumentteja johtaa kuitenkin varmasti kokemukseen jossa kristitty on aina hyökkäyksen kohteena. Toisaalta ateisti helposti kokee jokaisen jumalatodistuksen aktiivisena rakennelmana, jonkinlaisena hänen maailmankuvaansa kohdistettuna hyökkäyskoneena. (Toki osa kristityistä käyttää niitä nimenomaan tähän.)

Kun kaikki levittävät ympärillee korvavaikkujaan, kaikesta tulee melko tahmaista ja ällöttävää. Joten ei ihme että skismoja syntyy.

Pieni ajatus : Miksi ateistit puhuvat uskonnollisesta julistuksesta indoktrinaationa?

Marjaana Lindeman hermostutti muutama vuosi sitten uskovaisia sen vuoksi että hänen psykologisten tutkimustensa mukaan uskonnollisuus johtuu psykologisten ajattelutasojen sekaantumisesta. Nyt hän on innostuttanut uskovaisia, ja suututtanut monia ateisteja. Aihe on ... suoraan sanoen juuri täsmälleen sama. Asiasisältö on muuttunut vähän, mutta reaktiot vaikuttavat olevan peilikuvia.

Lindemanin kokeessa oli testattu ateisteja. Heitä pyydettiin esittämään pyyntöjä joissa Jumala uhkaisi ja tekisi pahaa heidän läheisilleen. Ateisteissa oli näkynyt lisääntyvää ahdistusta. Kognitiivinen dissonanssi viittasi siihen että ateistit eivät vain hermostuneet siitä että läheisille pahan tekeminen ajatuksena haittaisi, tai että Jumala -sanan mainitseminen tuottaisi allergiaa, vaan että Jumala omaisia uhkaamassa tekisi asiasta astetta hermostuttavamman.

Kristityt luonnollisesti puhuvat tämänlaisissa tilanteissa homo religiosus -ihmiskuvan puolesta. Idea on arkijärjellä ajatellen luonteva. Mutta jos tämä todella laskettaisiin mukaan, suuri osa ihmisistä määritettäisiin itsetuhoisiksi. Psykologiassa tunnetaan ilmiö jossa korkealla paikalla oleminen aikaansaa hyppäämishalua. Tämä ns. high place phenomenon, jossa ajatus joko itsen syöksymisestä tai ystävän työntämisestä johtuu sekin peruskäsitetason sekaantumisesta. Ihminen ajattelee että hän voisi vain hypätä ja hän voisi vain työntää. Tämä impulssi ei kuitenkaan ole reaalinen, eli on äärimmäisen epätodennäköistä että alas todella hypättäisiin.

Mutta Lindemanin selitys on nähdäkseni tarpeen toisaalla. Nimittäin kun katsotaan miten uskonnolliset ihmiset ja ateistit suhtautuvat julistukseen ja käännyttämiseen, voidaan huomata että ateistit puhuvat manipuloinnista, indoktrinoinnista ja vastaavasta. Uskovaiset vain kokevat keskustelevansa ja kertovansa vakaumuksestaan. Tämä epäsymmetria kattaa hyvin suuren osan uskontokeskustelusta. Ja se johtuu luutavasti juuri siitä että järkitasolla uskovaisen sanat eivät vakuuta ateistia. Mutta tunnetasolla tapahtuu vetoja suuntaan jonka he tietävät typeräksi. Tämä tuntuu indoktrinoinnilta. Tämä tuntuu siltä että omia ajatuksia yritetään harhauttaa valheeseen irrelevanteilla seikoilla. Tämä vaikuttaa tempulta josta on jääty kiinni. ; Tässä ajatuksessa on vain yksi vika. Todellinen ja tehokas aivopesu nimenomaan ei tunnu tämänlaiselta.

"Friend zonen" kiertäjät

"Friend Zone" on todellinen tila. Se on myös tila johon on epämiellyttävää joutua. Ja kun katsotaan, voidaan huomata että etenkin miehille näyttää olevan tarjolla paljonkin materiaalia jossa keskitytään (a) jonkinlaisen kaunaisen lohdun tuottamiseen (b) tarjotaan keinoja joilla tämä tilanne voidaan kiertää.

"Tämä päivä" -blogissa korostettiin että naisteniskentäpuolella oleva Red Pill -liike muuttaa parisuhteen epäeettiseksi peliksi, jossa naisia pitää kontrolloida että nämä eivät livahda käyttämään valtaa parisuhteessa. Ja jossa miehen oma itse pitää uhrata ja teeskennellä olevansa toisenlainen kuin on. Näkisin että tämä on hyvin lähellä. "Friend zone" on eräässä mielessä vain erikoistapaus siitä miten sekä naisten kaatamiseen että parisuhteeseen liittyvät suuremmat teemat kytkeytyvät.
1: Itse tosin lisäisin tähän itselleni huvitusta synnyttäneen prostituoimisajattelun. Friend zonessa korostetaan että mies olisi ystävällisyydellä ja drinkkejä ostamalla tehnyt pohjatyötä, ja siksi ansaitsisi parisuhteen eri tavalla kuin spontaani baarissa juuri tavattu tuttavuus. Että olisi reilua ja asiallista jos tähän vastattaisiin ansaitulla romanttisella suhteella ja kenties jopa seksillä. ; Tässä ajattelussa on jotenkin luontevaa prostituoida drinkkien antaminen ostotapahtumaksi. Mikä on tietysti erikoista, koska vastavuoroisuuden ja palkallisen palvelualan välillä on ero. Juuri siinä että onko velvollisuus vastata tietyllä tavalla...

"Friend zoneen" liittyvä kaunaisuus on toki helppo ymmärtää. Onhan tilanne kova ja epämiellyttävä kokemus. Mutta jos tilannetta alkaa käsittelemään väärin, voidaan huomata muutamanlaisia syviä ongelmia:
1: Ensinnäkin "Friend zonessa" oleva voi asettaa itsensä passiiviseksi kohteeksi. Karkeasti ottaen "friend zone" on tila jossa pyytäjällä ei ole juurikaan valtaa. Kun on tunteita jotakuta kohtaan, on oma kohtalo riippuvainen toisen ihmisen vastauksesta. Kuitenkin tilanne lähtee liikenteeseen siitä että itse yrittää olla enemmän kuin ystävä. Ystävyyteen on saatu molemminpuolinen suostumus ja tätä oikeutta halutaan sitten laajentaa uusille alueille. Ja tältä osin ketään ei tavallaan "vain laiteta friend zoneen". Friend zoneen joutuminen vaatii ystävyyssopimuksen laajentamisyrityksen. Ja alkutilanne lähtee kyllä yleensä siitä joka sitten on friend zonessa.
2: Ansaitsemislogiikka tuottaa toisenlaisia ongelmia ; Ja tämä on ajallemme jotenkin oleellista. Romanttisissa elokuvissa ja jopa saduissa korostuu se, miten parisuhde jotenkin ansaitaan. Näin ollen "naiset eivät halua kilttejä miehiä vaan antavat kusipäille" on osittain uhripuhetta jossa korostuisi se, että toisella olisi jonkinlainen velvollisuus parisuhteeseen tai seurusteluun. Immanuel Kantilta voisi tähän ottaa mainion prinsiipin "ought implies can". Eli jos sanotaan että jotain pitäisi voida tehdä sen täytyisi olla myös mahdollista tehdä. Eli ajatus siitä että meillä olisi velvollisuus rakastaa jotakuta jollain ehdoilla vaatisi sitä että ihmiset hallitsisivat tunteitaan ja voisivat rakastua tai eirakastua tahdonalaisesti. ; Tämä ei ole kuitenkaan helppoa. Ja itse asiassa tämä rakkauden eitahdonalaisuus on se joka tekee friend zonessa räytymisestä inhottavan tilanteen. Ja tämän vuoksi parisuhteesta kieltäytyvä puolikaan ei suinkaan vain "päätä laittaa jotakuta friend zoneen". Näin ollen tilanne palautuu siihen että on ikävää jos tunteet eivät saa vastakaikua, mutta ei tästä voi ketään syyttääkään. Ihminen kun ei voi valita. (Jos asiaa selitetään edelleen naisten genetiikalla, niin eivät he genetiikkaansakaan valitse.)
3: Toisaalta voidaan ajatella että moraalisuudessa valinnalla on paljon väliä. Tässä yleensä korostetaan sitä että ihmiset ovat rationaalisia olentoja. Ja tämän vuoksi ihmisillä on autonomisuus. Me tunnistamme syitä ja me toimimme sen mukaisesti. Tässä tunteet voivat toimia suuntaavina voimina. Yleisesti on kuitenkin ajateltu että se, että sinulla on hyvät syyt oikeuttaa itsellesi jokin aktio ei johda siihen että muiden ihmisten tulisi reagoida tähän pyrkimykseesi positiivisesti ja kannustavasti. Sillä usein nämä pyrinnöt vaikuttavat muihin ihmisiin. Ja tällöin kysymys on siitä että pyytäjä astuu toisen autonomian yli jos esittää että toinen tekee oleellisesti väärin tai epämoraalisesti jos ei suostukaan vastaamaan kyllä. Tämänlaisessa tilanteessa kiistetään että valinta olisi oikeutettu joten sanotaan että henkilö ei ole rationaalinen eikä hänellä saisi olla valtaa päättää omista asioistaan. Tiukassa mielessä tämä voi tarkoittaa sitä että toisen persoona tai oleellinen osa tästä persoonasta kielletään ja hänestä tehdään jonkinlainen objekti. Tämänlaisen toiminnan jälkeen ei tietysti ole kovin eettistä hypätä valittamaan siitä miten epäeettinen toinen on. Tilanne on korkeintaan pata-kattila -sanontaan sopiva.
4: Creepyin puoli ilmiötä liittyy kuitenkin nimenomaan "escaping from friend zone" -teemaisiin artikkeleihin. Niitä on liikkeellä runsaasti. Ja vaikka osa niistä onkin asiallisia. Eli ne korostavat lähinnä sitä, että kannattaa yrittää ja kertovat miten itseä voi ilmaista paremmin. Mutta yllättävän useassa opetetaan enemmänkin kieroilun henkeä. Niiden ongelmat ovat hyvin samanlaisia kuin mitä "Tämä päivä" -blogissa alussa antamani linkin takana käsiteltiin. Nämä voivat jopa olla strategisesti toimivia kikkoja, mutta eettisesti tarkastellen niissä on ajatuksena juuri se, että toisen autonomiaa yritetään halveerata ja rikkoa tempuilla jotka ovat manipulatiivisia ja sellaisia että niissä joudutaan teeskentelemään ja valehtelemaan itsestä.

Ylläoleva tematiikka on Kantilaisen ajattelun läpitunkemaa. Ja otin tämän esille siksi että se on itse asiassa jotain jota valtaosa kristityistä ja humanisteista hyväksyy. Kant oli itse kristitty ja tätä kautta tämä ei herätä antipatioita. Ja autonomiaa korostaessa vastaan tulee humanistien kannattaman tyylinen vapaus ja itsellisyys. Se on nähdäkseni neutraali ja asiallisen tuntuinen - joskaan ei ehkä ihan 100% täysin oma kantani - asiaan.

Friend zone on siitä jännittävä, että kun katsotaan uskonnollisia julistajia, heissä on yllättävän usein samoja eettisiä ongelmia kuin mitä friend zonessa tulee vastaan. Sen sijaan että he antaisivat ihmisille syitä ja luottaisivat näiden rationaalisuuteen, he yrittävät tunkea nämä säännöt toisen päälle. Autonomiasta ei tässä ole hajuakaan. ; Sävy on usein nimenomaan se, että ensin tungetaan ja haastetaan. Ja sitten jos kieltäydytään, koetaan tämä poistyöntäminen ikävänä ja epäkohteliaana ja törkeänä. Sitten keskusteluun tungetaan omia Raamatusta lainattuja sääntöjä joita toinen ei tietenkään kannata koska muuten käännyttämiselle ei olisi edes tarvetta. Ja sitten jos toinen ei hyväksy niitä tätä pidetään törkeänä. Ja kaiken aikaa argumentteja vaihdetaan. Jos yksi jumalatodistus ei innosta, vedetään hihasta toinen. Teemana on se, että jos vastaus on "ei", niin tämä on jotain johon suhtaudutaan lähinnä siten että mitä voitaisiin tehdä jotta tästä päästäisiin ympäri ja saataisiin toinen sanomaan "kyllä". Autonomian kunnioittamisesta ei ole tietoakaan. Uskonnonvapaus joka tarkoittaa sitä että "on lupa kertoa omasta uskonnosta" ja jossa vapaus uskonnosta tai kieltäytyminen eivät ole relevantteja vaan ovat kauheaa pakkosensuuria.

On selvää että friend zone tietysti paljastaakin jotain oleellista. Onhan Jumala rakkaus ja tästä kieltäytyvä asettaa Jumalan vähintään friend zoneen ellei peräti lähestymiskieltoon. Toki julistajalla on yleensä itselleen annettu motiivi, uein jopa järkeilty motiivi, jossa julistaminen ja käännyttäminen on pelastamista. Ja käännytysstrategiat ovat vain ovela keino pelastaa enemmän ihmisiä. Niiden oikeudellisuus tuntuu yhtä sopivalta kuin kaunaantuneen pakit saaneen friend zonelaisen valitus siitä miten naiset eivät halua hänen laisiaan ystävällisiä miehiä jotka ovat kilttejä ja jotka tekevät pohjatyöt.

---

Siksi minä ryhdynkin tästä homoseksuaaliksi. Jokainen uskovainen josta minun on velvollisuus kuunnella tavunkaan verran Jeesuksesta tai että minun olisi ikään kuin kulttuurin ja uskonnonvapauden nimissä pakko laulaa virsi on ihminen joka joutuu minun friend zoneeni. Hänen velvollisuutensa on olla ottavana osapuolena anaaliseksissä. Periaatteet ovat samat joilla uskonnonvapauttani tallataan. Kiitos rajusta anaalipanosta jo etukäteen.