DNA:n roskaisuudesta - ja vähän kreationisminkin

 Kun perimästä ja sen funktionaalisuudesta puhutaan, on tavallaan helppoa puhua teleologisia. Gouldin kritiikki on asiallista muistaa, koska adaptationismissa usein syntyy just so tarina ns. after the fact. Jos minulta pyydettäisiin kannanottoa siihen miten itse määrittelisin funktionaalisen - ja tätä kautta myös eifunktionaalisen - perimän sanoisin, että funktionaalinen perimä on määritelty DNA:n osioksi joka on tällä hetkellä puhdistavan valinnan alla.

Tämä on tärkeää, koska monesti huomio adaptaatioissa keskittyy vain yleistymiseen. Fiksoituminen on eräänlainen fiksaatio. On hyvä täydentää tätä mielikuvaa sanomalla että funktionaalinen perimä on sellainen osio - koodaa se suoraa proteiinia tai ei - jota ei voi muuttaa tai poistaa ilman, että se vaikuttaa yksilön kelpoisuuteen. Luonnonvalinnan yksi keskeisiä rooleja on "ylläpitäminen", ei pelkkä hyödyllisten ominaisuuksien "yleistäminen".

Tässä ominaisuuden muuntumattomuus ja pysyvyys on se asia jota on katsottava muuttujana. Tarpeettomat, siis ei adaptiiviset asiat, voivat aivan täysin kerätä ja koota mutaatioita ja kadota. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu koska pelkästään tämän tekemällä ihminen helposti on puolustamassa sitä että perimässä on niinsanottua arkikielisesti kutsuttua "roskadna:ta" aka tilke-dna:ta. Itse näen että muuttumattomuus korreloinee melko voimakkaasti sen kanssa että kyseinen geeni on vakiintunut ja valintapaineen ylläpitämä.

Mutta sitten on ihmisiä joiden mielestä mitään tilke-DNA:ta ei ole, tai sitä ei ole kovin paljoa. Ja heillä on argumentteja joita voidaan kunnioittaa. Esimerkiksi kun he näkevät joidenkin sekvenssien muuttuvan he eivät näe sitä todisteena ei-funktionaalisuudesta. Esimerkiksi transkriptit jotka ovat uniikkeja ihmisille ovat täynnä ns. "kertyvää kohinaa". Ne ovat "äänekkäitä" (noisy). Mutta he jotka näkevät että nämä ovat uusia adaptiivisia ominaisuuksia ihmiskunnassa näkevät että vaikka pysyvyys korreloi ei korrelaation puute tarkoita sen vastakohtaa.

Joku voisi nähdä, että tässä olen myötämielinen kreationisteille, jotka ovat tunnetusti sitä mieltä että Roska-DNA:ta ei ole. Mutta oikeasti ymmärrän lähinnä että tieteessä on tiettyä debattia siitä minkä verran tilke-DNA:ta on. Puolisoni sisar tutkii geenejä bioinformaatikkona ja hän on kertonut että debatti akatemiassa aiheesta on niin verevää että on turvallista sanoa tässä että "emme tiedä".

Ja joku voisi tässä nähdä että hänkin olisi myötämielinen kreationisteille. Mutta kumpikaan ei ole. Eikä kumpikaan tee loogista virhettä ja kaksoisstandardia tässä. Sillä jos me mietimme mikä tekee järkeväksi väitteet siitä että osa kohinasta on hyötyominaisuuksia on se, että suuri osa kaikista mahdollisista mutaatioista olisi funktionaalisia. 

Jos pidät funktionaalisia ominaisuuksia harvinaisena - kuten kreationistit Douglas Axen johdolla mielellään ajattelevat - ei kohina ja mutaatio millään järkevällä todennäköisyydellä "sattumalta tee hyödyllisiä ominaisuuksia". Tällöin olisi pakko ajatella että iso osa perimästä on roskaa. Mikä on se mitä kreationistit myös vastustavat.

Toisin sanoen järkevä uskomus roska-dna:sta liittyy hyvin paljon siihen miten yleiseksi näkee erilaisten mutaatioiden hyödyllisyyden. Ja tässä itse olen arvioissa varovaisempi kuin he jotka näkevät että suuri osa perimästä olisi funktionaalista. Kreationistit valitsevat tässä yhteensopimattomat osaset. Eikä tätä ole tavallaan edes vaikeaa ymmärtää. Eikä selittää.

Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Intentioiden ylihavaitsemisargumentista

Areiopagilla otettiin kantaa kognitiiviseen uskontotieteteseen. Siinä nousi esille tietty argumentti, ylihavaitsemisargumentti. Se on varmasti monia uskovaisia ärsyttävä argumentti. Sillä kun uskonnolle etsitään evolutiivisia syitä mietitään usein adaptiivisia selityksiä joiden mukaan uskonnosta on hyötyä. Näin ollen uskonnollisuus olisi ikään kuin samaa kuin hyvyys. Itse, uskontokriitikkona ja ennen kaikkea evoluution puolella vahvana neutraaliteorian kannattajana olen pitänyt tästä argumentista. Sen taustalla on "niin sanottu ei-adaptionistinen kanta, joka on aiemmin edustanut kognitiivisen uskontotieteen standardimallia".

"Barrettin mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Tätä kutsutaan ”toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Agency detecting device, ADD) tai ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Hypersensitive agency detecting device, HADD). Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen." ...  "Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla. Esimerkiksi luomakunnan kauneus ja järjestys on saanut aikaan hyvin laajalle levinneen uskon luojajumalaan. " Argumentti on toki tuttu ja argumenttina jo varsin vanha. Se on kuitenkin tärkeä ja hyvä argumentti.

Tämä on tietenkin noin muotoiltuna hyvin ikävä. Sillä usein uskovaiset selittävät omia kokemuksiaan. Tulee ties mitä anekdootteja. Heillä on vahvoja kokemuksia ja tunteita joita he eivät koe valehteluna tai hallusinaationa. Ja tämä aitouden kokemus johtaa totuudentunteeseen. Ja tämä teoria koetaan usein nimenomaan epäkohteliaana. Toisin kuin Alvin Plantingan warrant -teoria jonka mukaan ihmisillä on Hyvän Jumalan totuudellisen mukaisesti havaitsemaan säädetty jumala-aisti ja siksi ihmiset voivat luottaa aisteihinsa ja järkeensä. Ja ennen kaikkea näihin tuntemuksiinsa ja myös muiden vilpittömien uskovaisten anekdootteihin.

Tämän argumentin ateistipiireissä saatu perustuukin varmasti aika paljon juuri siihen, että se lupaa ateisteille aika paljon. "Ateistiksi tunnustautuva Paul Bloom on samaa mieltä, mutta hän on siitä huolimatta kriittisempi tieteellisten teorioiden vaikutuksesta uskonnon tiedolliselle oikeutukselle. Mikäli tiede näet osoittaa, että uskonnolliset uskomukset ovat seurausta luonnonvalinnan kautta kehittyneiden kognitiivisten mekanismien yliherkästä toiminnasta, voidaan kysyä, kuinka järkevää näistä evoluution sivutuotteena syntyneistä uskomuksista on pitää edelleen kiinni. Jos uskomukselle ei ole muuta perustetta kuin se, että uskova yksinkertaisesti tahtoo sen olevan totta, siltä puuttuu tiedollinen oikeutus."

Tätä esitetään yleensä siinä kulmassa missä areiopagin tekstikin sen esittää ; "Justin Barrett, jonka mukaan teistinen usko voi olla tosi, vaikka sen synnylle voidaankin antaa täysin luonnollinen selitys. 2+2 on edelleen 4, vaikka tiedemiehet löytäisivätkin ihmismielestä kognitiivisen mekanismin, joka saa ihmiset todennäköisesti uskomaan näin, ja sama pätee uskontoon."

Sen puolella voidaan itse asiassa sanoa tärkeä heikkous kyseisessä argumentissa. Se ei nimittäin teknisesti ottaen tunnista Jumalaa epätodeksi uskomukseksi. Sen sijaan se osoittaa että ihmisissä on tapa reagoida intentioihin jotka voivat olla läsnä vai eivät. Kun pusikossa on leijona tai salaliittoväijyjä pahat mielessä se todella on intentionaalinen olento. Joskus pensaissa ei ole mitään mutta reaktio on sama. Ihminen on siis kognitiivisesti ohjattu reagoimaan intentioihin. Ja Jumalan kohdalla kysymys on epäselvä. On tavallaan ensin tiedettävä Jumalan olemassaolo. Ja vasta sen jälkeen reaktio on harhaan reagoimista.

Näin ollen filosofisesti voidaan todella antaa tilaa sille miten "Van Inwagenin mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle." Argumentti ei siis oikeastaan tee sitä mitä naturalistit haluavat sen tehdä.

Mutta argumentti onkin vaarallisempi muualla

Toisaalta se ei ole mikään mihin reformoidun epistemologian ystävä, esimerkiksi Plantinga, sen ajattelee tekevän. Hän nimittäin ottaa asian esille ja peräti ajattelee sen tukevan itseään ja omia näkemyksiään. Ydinkohta on lause joka esitetään hänen nimensä yhteydessä ;" Evoluutioteorian mukaan luonnonvalinta ei ohjaa ihmisiä muodostamaan tosia uskomuksia, vaan uskomuksia, jotka ovat hyödyllisiä hengissä selviytymiselle." (Ja tässä asia, ellei peräti se se asia, jossa olen samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän näkee että ylihavaitseminen todistaa hänen EAAN -argumenttinsa perusteesin. Siinä korostetaan että hengissä selvitään kun reagoidaan oikein eikä että reagoidaan totuudellisesti. Esimerkiksi tulkinta havaitsemisesta voidaan toteuttaa monin eri tavoin joista kaikki eivät ole tosia. (Belief-Cum-Desire). Hän korosti että jos ihmisen tapa havaita maailmaa ei ole Hyvän Jumalan säätelemä niin sitten evoluutio tuottaisi vain hengissä selviämistä eikä Totuudellisesti havaitsemista. Plantinga yleensä tässä yhteydessä korostaa sitä että hän ei ole evoluutioteoriaa vastaan vaan naturalistista evoluutiotulkintaa vastaan. Eli toisin sanoen hän sanoo että evoluutioteorian ystävä ei voisi olla naturalisti.

On nimittäin asia joka reformoidun epistemologian kannattaa jättää mainitsematta tässä yhteydessä. (Se tila on ilmeisesti käytetty siihen että saadaan hakata "oikeaa vastustajaa" eli pahoja naturalisteja.) Sillä reformoidun epistemologian ytimessä ei ole vain jumala-aistin ja kokemusten luotettavuus. Sen ytimessä on myös warrant -konsepti. Ali ajatus siitä että aistit ovat virheettömiä. Jos ylihavaitsemisargumentti on laajemmin tosi, se falsifioi Jumalan joka antaa meidän aisteillemme takeen. Jos Jumala on, se on toisenlainen.

Ja koska Plantinga ja muut reformoidun epistemologian kannattajat vaativat että maailmankuvan on annettava tae, jotta se voisi oikeuttaa tieteen. Ja tieteen oikeassaoloa arvostetaan ikään kuin ilmiselvyytenä, niin tästä on hyvin laajoja seurauksia. Tämä on ollut kauan hyvin vallitseva piirre Plantingalla. Kuitenkin kyseisessä kirjoituksessa nousee esille jännittävä lausunto;

"Plantinga pitää evolutiivis-psykologisia teorioita ainakin osittain ristiriitaisina kristinuskon kanssa. Hän näkee ristiriidan piilevän siinä, että ne väittävät uskonnon kumpuavan virheellisiä uskomuksia maailmasta tuottavista kognitiivisista toiminnoista."

Tämä on Plantingalta epätavallisen vahva kannanotto. Yleensä hän on korostanut sitä että EAAN -arugmentti koskee naturalismin ja evoluution välistä juopaa. Hän ei ole lähtenyt erityiseen sotaan teististä evoluutioteoriaa vastaan. Tässä kohden hän näyttää joko muuttaneen mieltään tai vaihtoehtoisesti sanovan hieman enemmän siitä mitä hän on aina muutoinkin ajatellut. Hän rakentaa kuilua evoluutioteorian kannattamisen ja teismin välille.

Ylihataivsemisongelma onkin mutkan kautta hyvin vakava ongelma Plantingan kaltaiselle teismille. Sillä tietoisuuden ylihavaitsemisilmiö on hyvin arkinen, tosi ja tutkittu, ja nimenomaan eiteologisissa yhteyksissä. Se on itse asiassa jokaiselle tuttu arjessa. Yön pimeydessä heiluvat pensaat herättävät säikähtämiskokemuksia. Joko tämänlaiset kokemukset täytyisi kiistää tai sitten täytyisi tunnustaa että ihmisen havaitsemis-tulkinta-reagointijärjestelmiä. Olisi pakko hylätä tietyt ajattelutavat. Sillä vaikka Plantinga "Plantingan mukaan hän voi hyväksyä uskonnon naturalistiset selitykset sillä varauksella, että niiden sisällään pitämä maailmankuva tunnustaa vain osan (materiaalisen todellisuuden) siitä kokemuspiiristä, joka kristityllä on. Oman kokemuksensa perusteella kristitty voi siis pitää kiinni jumalauskostaan, vaikka metodologiseen naturalismiin sitoutuneet tieteelliset teoriat olettavatkin uskonnon synnyllä olevan pelkästään luonnollisia syitä." Samalla on kuitenkin hyväksyttävä että jos warrant falsifioituu niin se ei johdu siitä että oltaisiin sitouduttu pahaan naturalismiin. Vaan siihen että maailmankuvasta osa kuitenkin on aina maailmassa elämistä. Sitä, kun "Plantinga ehdottaa, että tiede määriteltäisiin (1) systemaattiseksi ja järjestäytyneeksi toiminnaksi, joka pyrkii löytämään maailmankaikkeutta koskevia totuuksia, ja (2) tekee sen empiirisin menetelmin." Kun tilaa empirismille antaa, joskus käy niin että oma näkemys kumoutuu. Ylihavaitseminen ei kenties ole ongelma teismille, mutta se on ongelma reformoidulle epistemologialle.

Ajatuksia vastavuoroisen altruismin synnystä

Kun katsotaan ihmisten sosiaalista käyttäytymistä, moni pitää tätä jonkinlaisena anti-evolutiivisuutena. Tässä on tietenkin henkenä se, että ihminen näkee yksilön, eikä geenin, valinnan peruskohteena. Tässä evoluutio on vahvojen selviämistä ja heikkojen karsiutumista. Ja yksilön äly ja voima ovat vahvuutta ja sosiaalisuus ja heikkoihin panostaminen taas olisi tätä vastaan. Suurin osa kuitenkin tiedostaa nepotismin hyödyt. Ja tätä kautta sukulaisvalinnan käsite ei ole mitenkään vaikea. Mutta ihmiset auttavat muitakin kuin lähisukulaisiaan.

Robert Trivers tarttui tähän ongelmaan, ja tästä on luettavissa esimerkiksi hänen kirjassaan "Social Evolution" (1985). Hän kehitti siinä ajatuksen vastavuoroisesta altruismista. Myös Edward Wilson on "Sociobiology" -kirjassaan (1975) kuvannut samaa asiaa. Tässä käytetään usein esimerkkiä hukkuvasta miehestä jonka ventovieras pelastaa. Moni pitää tämänlaista "laupiaan samarialaisen" toimintaa puhtaana altruismina. (Tätä muinaisen Rooman aikaista vertausta jatkaakseni henkenä on se että ryöstetyn miehen ohi kävelleet leeviläiset ja muut hienot herrat toimivat kuten evoluutio on heihin opettanut.)

Triversin ja Wilsonin huomio onkin siinä että jos hukkuvalla miehellä on melko pienet mahdollisuudet pelastua ilman apua, ja jos pelastajalla on melko pieni todennäköisyys kuolla. Ja jos lisäksi oletetaan että jos pelastaja ei huku hän onnistuu pelastamaan miehen ja jos pelastaja hukkuu niin pelastettavakin hukkuu. Tästä syntyy tilanne joka johtaisi siihen että pelastaminen ei ole kannattavaa. Ei ole kannattavaa riskeerata omaa henkeä jotta toisen henkiinjäämisen mahdollisuudet kasvaisivat. Mutta jos oletetaan että palvelus voidaan palauttaa tulevaisuudessa, laskelmat muuttuvat täysin. Vastavuoroinen altruismi muuttaa hyötylaskelmat täysin. Vaihtokauppa alkaakin kannattamaan myös auttajalle. Wilson huomautti että näissä tilanteissa saa helposti jopa aikaan sen tilanteen että tämänlaisen jatkossa saatavan avun hyöty on paljon suurempi kuin mitä voidaan saada pelkästään sukulaisvalinnan kautta.

Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" (1996) kuvaakin sitten sitä miten tälläinen vastavuoroinen altruismi toimii esimerkiksi vampyyrilepakoilla. Se vaatii kuitenkin lepakoilta muistia ja kykyä erottaa yksilöt toisistaan. Strategia vaatii muistia koska palkkio-rankaisujärjestelmän on toimittava kohdistetusti. Mutta kun vastavuoroisuus ja mahdollisuus myöhemmin saatavaan palkkioon on olemassa, strategia on nimenomaan evolutiivisestikin katsoen ihanteellinen. (Eikä pelkästään noudata hyveen kaltaisia abstraktimpia ajatuksia.)
1: Ridley huomauttaa myös siitä että ihmisen hypersosiaalisuutta ylläpitää taipumuksemme ns. ylikompensaatioon. Eli rankaisemme tekijöitä vaikka tämä haittaisi meitä itseämme. Eli se että USA:n konservatiivit vaativat kuolemantuomioita on tavallaan ymmärrettävä strategia. Samoin kuin se, että Suomessa vangitaan ihmisiä vaikka tästä tulee kuluja valtionkassaan.

Ajatus ei ole omituinen sillä hengissä selviäminen on luonnonvalinnan karsivan voiman rajoittamista oman itsen ja omien geenien kohdalla. Näin ollen lähes kaikki asiat jotka parantavat kelpoisuutta iskevät jollain tavalla "antievolutiivisina" niille joiden mielestä evoluutio karsii, tappaa ja tuhoaa.

Tässä kuvauksessa on kuitenkin klassinen ongelma. ; Vastavuoroinen altruismi vaatii, paitsi muistia, myös sen että autettu auttaa. Probleema tässä kohden on se, että vaikka vastavuoroinen altruismi ylläpitää itseään varsin hyvin, on vaikeutena se miten tämä järjestelmä lähtee käyntiin. Jos olet auttavainen riskeeraat itsesi, ja jos pelastettu ei auta takaisin, tämä uhraus menee hukkaan. Ja jos sosiaalisuutta selitetään geneettisesti ei voida vain olettaa että ominaisuus olisi jo valmiiksi fiksoitunut. Joten vastavuoroisen altruismin kohdalla ongelmana ei ole se että strategia ei olisi toimiva. Se kyllä ylläpitää itseään varsin mainiosti. Ongelmana on se miten tämä järjestelmä voi rakentua.

Sukulaisvalinnan kohdalla tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska geenien tasolla se että autat sukulaista on itse asiassa se geneettinen palkkio itsessään. Mutta kun vastavuoroinen altruismi ei pidä sisällään tätä elementtiä on vaikeaa ymmärtää miksi se on alkujaan lähtenyt yleistymään.

Oma suosikkini on se, että jos liikumme heimoyhteisössä jossa suurin osa ihmisistä on lähisukulaisia, niin vastavuoroinen altruismi ei juurikaan eroa nepotismista. Näin ollen se myös yleistyy samoilla säännöillä - joskin nopeammin koska sitä hyödyttää myös se muu hyöty. Sukulais-heimo -yhteisöissä joissa kaikki ovat joko sukua tai sukulaisten puolisoita ja näin omien geenien välittäjiä vastavuoroinen altruismi voi siksi levitä. Hypersosiaalisuuden takana olisikin siis nurkkakuntainen elämäntapa. Muihin kohdistuva ystävällisyys olisi siksi sivutuote. Sivutuote joka ei ole yleistymisensä jälkeen karsiutunut koska se hyödyttäisi kuitenkin tässä uudessa ja muuttuneessakin tilanteessa. Se olisi siis samanaikaisesti adaptaatio (sukulaisvalinnan kaltainen) että preadaptaatio (se toimii uudistuneessa ympäristössä tavalla jota sen syntytilanne ei ole ennakoinut.)

Tämä paikkaus on tietenkin tuottanut myös tarvetta rankaisulle. Kun laajemmassa ryhmässä kaikki eivät ole kuuluneet siihen "sosiaaliseen ryhmään" ja auttaneet takaisin, on altruismi jo hyödyttänyt sosiaalisesti niitä toisiaan auttavia. Ja tätä parantamaan voidaan sitten kehitellä erilaisia rankaisemisstrategioita jotka ikään kuin pakottavat muutkin, oman etunsa nimessä, adaptoitumaan yhteystyöstrategioihin.

Lokus ja alleeli ~ eli kuinka veljesi on sinulle läheisempi kuin apina (vaikka retorisesti voitaisiin luoda illuusio päinvastaisesta)

Hikipediassa on biologian filosofiaa koskeva artikkeli "veljen ja apinan sukulaisuus". Se on tavallaan hieno. Siinä ihmetellään sitä että kun ihmisellä on yhteisiä geenejä veljen kanssa keskimäärin 50%, mutta toisaalla selitetään että apina ja ihminen ovat 98% samoja, syntyy tietysti paradoksi. Kysymys on sukulaisvalintaan (eritoten Hamiltonin sääntö) liittyvästä ongelmasta.

Paradoksi on siitä erikoinen että oikea vastaus on siinä että "pitää katsoa mitä lasketaan". Tämän ytimessä on ajatus jota voi kenties parhaiten lähestyä ottamalla tutkimus jonka kreationistit ottivat ilmestyessään joksikin aikaa lempilelukseen. Vuonna 2004 heillä oli ilmassa pätemisen tuntua. Kun siinä ollut ongelma selvisi, tämä tutkimus unohdettiin täyteen hiljaisuuteen. Kreationistien innon voi ymmärtää. Tutkimuksen otsikko kun oli "Eighty percent of proteins are different between humans and chimpanzees" He tarttuivat siihen että 20% samanlaisuus on hyvin vähän. He unohtivat kuitenkin katsoa laskentatavan. Jos geenissä oli yksikin osanen erilainen se laskettiin täysin erilaiseksi geeniksi. Toisin sanoen tutkimus sanoi että 20% ihmisen ja simpanssien välisistä geeneistä ei ollut muuntunut tippaakaan. On luonnollista että jakaumissa muulla tavalla on huomattavasti vähemmän eroja. Jos pienikin muutos romauttaa geenin samanlaisuuden kerrasta nollaan, on selvää että erot kasvavat rivakkaasti ns. laskennallisista syistä. Tavoilla jotka eivät ole relevantteja evoluutioteorian paikkaansapitävyydelle. Jopa kreationistit ymmärsivät tämän varsin ripeästi.

Kun tässä kontekstissa lähestymme uudestaan sitä kysymystä että miksi ihmiset ja laumaeläimet painottavat niin paljon oman suvun ja perheen suosimista. Nepotismissa ei olisi järkeä jos eroissa pelataan promillen murto-osilla.

Vastaus on niin yksinkertainen että tavallaan nolottaa joutua lausumaan sitä koskaan ääneen missään. Vaikkapa silloin kun törmää AiG:n väkevään argumentointiin jossa korostetaan ihmisen ja simpanssin geneettisiä eroja ; Kun tutkimuksia katsotaan ei riitä että katsoo prosenttilukuja.

Alleelitason arviointeja.
Sukulaisuutta tai
sukusiitosastetta miettiessä
prosenttiluvut eivät selvästi
ole samoja kuin mitä
käytetään silloin kun
arvioidaan miten suuri
evolutiivinen väli on.
Toki sukulaiseni varmasti
haluaisivat korostaa
erilaisuuttaan kanssani.
Mutta tuosta taulukosta
ei ole heille niin paljoa
apua. Simpanssista
ei tule heille minua
läheisempää sukulaista
oikein millään. Pahoittelen
heidän kohtaloaan.
Sukulaisia kun ei
tarkalleen ottaen valita.

Kun katsotaan lukuja on syytä tarkastella tarkoitetaanko niillä alleeleja vai lokuksia. Simpanssien kanssa jaetaan ainakin 96% lokuksista mutta esim. toisen vanhempasi kanssa jaat n. 50% alleeleista. Kun tarkastelet asiaa alleelitasolla niin on varsin helppoa tiedostaa miten sukulaisuudella on väliä. Geenien erot eivät ole sitä miltä ne tuntuvat.

Prosentit harhaanjohtavat jos ei ymmärrä miten ne on laskettu. Ja ennen kaikkea sitä että niitä lasketaan erilaisilla tavoilla. Joita ei saa sekoittaa keskenään.

Itse asiassa tässä kohden ei tarvitse tietää mitään muuta kuin sen, että kun populaatiogenetiikassa lasketaan vaikkapa geenien fiksoitumistahtia ja tarkistetaan geenin kelpoisuuksia ja yleistymisiä, kilpailun ytimessä ei ole lokus vaan alleeli. On aivan perustavinta peruspopulaatiogenetiikkaa tiedostaa juuri tämä ; Evoluutiossa kisaa käydään alleelien välillä - ja alleeleissa on jo iso ero kun vertaat omaan sisarukseesi. "Evoluutiopuita" on taas järkevää arvioida lokuksien kautta, sillä niiden kautta ei katsota geenin efektiä vaan sitä kuinka samanlaisia ja erilaisia isommat kokonaisuudet ovat keskenään.

Niille ihmisille jotka sekoittavat tämän tasoisia kysymyksiä ja pitävät näitä rationaalisina argumentteina jotka todistavat tieteellisesti että genetiikka ei ole todiste evoluutiolle. Heille minulla on jalo ja älykäs lainaus. Se kattaa kaiken lopun. (Ja ennen kaikkea : Se on viite. Se on lainaus, joten sen täytyy olla totta. Koska niinhän te kreationistitkin pelaatte keskenänne "todisteidenne" kanssa ; Kun toinen kreationisti väittää jotain, te kopioitte sen ja kutsutte sitä lähteistetyksi tiedoksi johon on viite ja kaikki.)

"You know what else pretty clearly isn't a evidence of evolution either? You. You dum shit flinging ape!"
(Rob Dyke, "Why Would You Put That on the Internet? //87")

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)

"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity  \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)

"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.

ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.

Hämmentävää.

Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.

Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.

Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.

Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.

Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.

Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.

Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.

Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.

Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.

Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.

Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.

Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)

Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...

Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.

Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)

Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(Qi^OE)Qi^OE − f(E, σ²) Jossa Qi^OE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(Qi^OE) on tilastollinen todennäköisyys jossa Qi^OE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ²) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)

Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...

Kylmät alueet ja myrkkyeläimet

Markus Kajon "Kettusella" oli kehuja siitä miten Tanska oli hyvä maa. Kajo korosti että on maita joissa on kylmä ja sellaisia maita joissa on myrkkyeläimiä. Että normaalisti valitaan jompi kumpi. Ja sitten oli Tanska. Tämä ajatus tuntuu omituiselta. Sitten se tuntuu aivan järkevältä.

Myrkkyeläimet vilistävät tropiikissa. Afrikassa on mamboja. Intiassa kobria. Australia oikein vilistää myrkyllisiä käärmeitä. Ja heillä on sydneyntunneliverkkohämähäkki. Ja vaarallinen sinitäplätursas.  Meksikossa on ties mitä vaarallista. Ja aina kun lännenelokuvissa puree myrkyllinen kalkkarokäärme, niin arvatkaa tapahtuuko tämä aavikolla? Ja koska yksittäisten lajien nimeäminen ei auta, voidaan demonstroida lukemilla. Suomessa on kyy. Meksikossa on yli 80 lajia ihmiselle vaarallista myrkkyeläintä. Toiseksi eniten myrkkyeläimiä on Brasiliassa. Ja kolmanneksi eniten Australiassa. Mutta mistä tämä johtuu?

Ajatus on sinällään kiinnostava. Sen selittämiseksi voi olla hyvä vilkaista muutamaa poikkeusta. Ensimmäinen tuntemamme poikkeus on Malta. Olen maininnut tästä blogissanikin. Siellä ei ole ainuttakaan myrkkykäärmettä. Ja siellä on selvästi lämmin. Toinen poikkeus on helppo muistaa kansanperinteestä. Kerrotaan että pyhä Patrick hääti käärmeet Irlannista. Tosiasiassa käärmeitä ei ole häädetty Irlannista, sillä Smithsonian Science kertoo että siellä ei ole käärmeitä koskaan ollutkaan.
1: Pyhä Patrick on tässä mukana ironisin syin. Sillä kristityt puolustavat Maltaa ja Raamatun erehtymättömyyttä kertomalla että lajisto voi muuttua eikä sitä voida tietää. Kyllä voidaan sillä eläimistä esimerkiksi jää jäänteitä. Ja  Pyhän Patrickin tarinaa on aivan vakavasti käytetty selityksenä sille miten vaikkapa ilmastonmuutos tai muu luonnonolosuhteiden muutos on voinut häätää käärmeet Irlannista ja että vastaava pikakatoaminen voisi tapahtua Maltallakin. Että sukupuutto kuin sukupuutto. Patrick -selitys näyttää siis "vähintään ironiselta". Mutta näitä biologian alueella mestarilausuntoja voi kuulla ihmisiltä jotka eivät ole biologeja vaan teologeja. Ja jotka itse pahastuvat heti jos biologi vähänkin vääristelee heidän teologisia premissejään.

Tai kuten The Guardianissa muistutetaan "Snakeless islands are not very unusual, there are also no snakes in New Zealand or Madagascar." Madagascarilla on yli 80 käärmelajia mutta yksikään niistä ei ole ihmiselle vaarallinen. On ihan tavallista että saarilla ei ole käärmeitä. ; Ja jos mietitään miksi englantilaisia ei ole kohdannut  Irlannin onni niin tästä saarivaltio joutuu syyttämään Ranskan välitöntä läheisyyttä. Siinä on välissä vesialue jonka yli uidaan. Mutta britit tunnetusti syyttävät kaikesta mielellään ranskalaisia, joten kenties he pitävät asiasta näin.

Madagascar ja Malta ja vastaavat ovat kohtuullisen lämpimiä paikkoja joissa ei ole myrkkyeläimiä. Isolaatio on tässä hyvä syy sille miksi nämä ovat poikkeuksia. Mutta toisaalta tämä nostaa esiin jatkoajatuksen adaptaatiosta. Ja tämä on yllättävän tärkeä kulma. Jos lämpötilalla olisi merkitystä, myrkyn täytyisi jotenkin näillä alueilla olla erityisen adaptiivista. Eli lämpötilan tulisi jotenkin suosia myrkyn käyttöä. Tämä taas tuottaa erikoisia ongelmia. Sillä syyt miksi irlannissa on myrkkykäärmeitä selittyy pääasiassa maantieteellisellä isolaatiolla. Joka koskee sitä miksi muualla syntyneet myrkyllisyysominaisuudet eivät leviä sen alueelle. Auki jää kuitenkin kysymys siitä miksi siellä ei synny myrkyllisiä käärmeitä. Jos luonnonvalinta jotenkin erityisesti tukisi myrkyllisten eläinten toimintaa, sen pitäisi syntyä siellä erityisen helposti. Ongelma on luonnollisesti relevantimpi Madagascarin kohdalla.

Ja sitten on Australia. Jos katsotaan Australiaa, niin sen runsaat myrkkykäärmeet eivät ole endeemisiä. Siinä missä kenguru on kehittynyt Australiassa, sen myrkkykäärmeet ovat peräisin muualta. Se on vähän kuin Irlanti. Paitsi että käärmeet ovat saapuneet sinne kaikesta huolimatta jossain vaiheessa. (20 miljoonaa vuotta sitten.) Ajelehtiminen tapahtui Aasiasta. Ja ajelehtinut laji sattui kuulumaan myrkylliseen linjaan, se oli kobrien sukulainen. Ja tämän jälkeen merkittävää on oikeastaan tiedostaa vain, että kaikki Australian myrkykäärmeet ovat läheistä sukua toisilleen. Koska kilpailua ei ollut, populaatio menestyi ja levittäytyi. Ja lajiutui, kuten evoluutiossa on tapana. Luonnonvalinnan sijaan kysymys on siis perustajavaikutuksesta.

Kuuman ja myrkyn välinen yhteys ei olekaan niin ilmiselvästi suoraan adaptiivinen. Stephen Jay Gould voisi selittää miten ihmiset sekoittavat sen että jokin asia tekee jotain siihen että se on adaptiivinen. Kuitenkin usein evoluutio tuottaa asioita sivutuotteena. Ja tällöin luonnonvalinta on väärä selitys tälle piirteelle. Malliesimerkki tämänlaisesta sivutuotteesta on jo edellä mainitsemani sydneyntunneliverkkohämähäkki. Tämä hämähäkki on ihmisille hirvittävän myrkyllinen. Ja itse asiassa sen myrkky on ikään kuin spesiaalimyrkyllistä kädellisille apinoille joita ihmiset ovat. Australian evoluutiohistoriassa tämä ryhmä eläimiä on kuitenkin jokin joka ei ole ollut läsnä hämähäkin kehitysaikana. Tosiasiassa sydneyntunneliverkkohämähäkin myrkky on sitä mitä muidenkin hämähäkkien myrkky. Sen päätehtävänä on ennen kaikkea sulattaa ravinto. Hämähäkin myrkyn primääritoiminto on ikään kuin toimia vatsahappoina joita suihkutetaan hampaiden läpi saaliiseen jo mahan ulkopuolella. Myrkytysoireet ja muut vauriot ovat enemmän sivutuote. Saaliseläimen kohdalla tämänlainen päätyy toki luonnonvalinnan piiriin. Mutta sydneynverkkohämähäkin myrkky on spesiaalivaarallista ihmisille lähinnä vahingossa. ~ Tilanteen ironisuutta kenties tehostaa se, että sydneynverkkohämähäkki ei edes ole myrkyllinen kovin monelle nisäkkäälle. Myrkyllisyys on tässä kohden suhteellista ja jo tappolistan antaminen alkuun oli ihmiskeskeistä. Kun katsotaan myrkyllisiä eläimiä, päädytään helposti katsomaan ihmiselle myrkyllistä. Mutta LD50 arvot ovat lajikohtaisia.

Ja viimeinen naula tähän arkkuun on sen tiedostaminen että Australia on suuri alue. Siellä on kuumia alueita ja kylmiä alueita. Australia on yllättävän lähellä etelämannerta. Ja kun katsotaan Australian myrkkykäärmeitä voidaan huomata, että Etelä-Australiassa käytännössä miltei jokainen käärme on myrkyllinen. Mutta pohjoisessa käärmeet ovat tavallisesti myrkyttömiä ja ihmiselle harmittomia. Kylmillä alueilla on siellä siis eniten ihmiselle hengenvaarallisia myrkkykäärmeitä. Vaikka aluksi Australia oli hyvä esimerkki lämpimän ja myrkyllisen yhteydestä, tilanne sen kohdalla onkin päinvastainen.

Mutta tämä ei tietysti vakuuta aivan täysin. Meksiko ja muut vastaavat paikat ovat selvästi pullollaan myrkyllisiä lajeja. Tässä kohden on kuitenkin hyvä tiedostaa se, että myrkylliset lajit sattuvat olemaan vaihtolämpöisissä lajeissa. Ja noilla alueilla vaihtolämpöisiä lajeja on enemmän. Jos esimerkiksi mietimme Suomea, täällä on pirun vähän käärmelajeja, pari hassua. Ja meillä on silti kyy. Madagascarilla tämä prosenttimäärä kaikista matelijalajeista tarkoittaisi kymmeniä myrkkykäärmelajeja. Kun lajien kirjo on suurempi, on selvää että myös numerot ovat suurempia. Jos jossain on sata lajia, on selvää että niistä on helpompi löytää kymmenen myrkkykäärmettä kuin jos alueella on kolme lajia. (Mikä ei lohduta eteläaustralialaisia joilla prosenttimäärät ovat taivaissa, kiitos perustajavaikutuksen.)

Näin ollen uskallan sanoa että vaikka myrkyllisyys taatusti on monissa suhteissa adaptaatio - ja lämpimien maiden ihmiset ovat useimmiten enemmän hankaluuksissa kuin autuaat Tanskalaiset - niin lämpötilan ja myrkyllisyyden välillä ei ole adaptiivista suhdetta. Markus Kajo paljasti tavallaan illuusion. Ja tämä tuo surulisia uutisia, sillä sen mukaan ajatus Skyrimin frostbite spidereiden kaltaisista myrkyllisistä eläimistä on vähemmän mahdoton kuin ensivilkaisulta voisi luulla. (Se on mahdoton lähinnä siksi että hyönteisen ja hämähäkkieläimen tukirankarakenne ei kykenisi maassa tuottamaan mitään niin isoa. Elintoiminnot, kuten hengittäminen eivät onnistuisi. Eli se on yhä mahdoton, mutta ei enää yhtä monella tavalla mahdoton. Eli vähemmän mahdoton. Fantasia on mutkikasta.)

Evoluutio ja sen "kelpoisuus ei voi selittää" -puolet

"Helsingin Sanomien" tiedeuutisissa oli otsikko joka sai kulmakarvani nousemaan. Otsikko "Tutkija: Evoluutio ei selitä kaikkia eliöiden muutoksia" herättää tiettyjä mielikuvia jotka johtavat kohti kreationismia. Myös alaotsikko jatkoi samalla teemalla "Akatemiaprofessori Juha Merilä on yksi Euroopan merkittävimmistä evoluutiobiologeista". Kun evoluutiota epäillään ja arvosanaa korostetaan, voi syntyä vain yhdenlainen odotus. Pettymys. Ajatus huonosta tiedejournalismista. Ajatus siitä miten netti täyttyy kreationistisesta roskasta. Ja monia muita ennakkokäsityksiä.

Jotka sitten tässä uutisessa ovat aivan vääriä. Juttu pitää sisällään aivan hyvää tiedeasiaa. "Merilä ottaa esimerkiksi Uudessa-Seelannissa elävän hopealokin, jonka yhdestä populaatiosta hänellä on tarkat tiedot 1960-luvulta lähtien. Havainnot osoittavat kiistatta, että linnut ovat pienentyneet selvästi 50 vuoden aikana. Siis ilmiselvää evolutiivista sopeutumista lämpenevään ilmastoon? Ei, vastaa Merilä. Tutkimuksissa havaittiin, että koon pienenemisen takana eivät olleet perinnölliset muutokset. Oikea selitys on raadollisempi. "Hopealokit kärsivät. Niillä on liian vähän ravintoa, joten ne jäävät kitukasvuisiksi."" Tämä on hyvä muistutus kaikille niille joiden mielestä kelpoisimpien lisääntyminen on tautologista ja kehäpäätelmäistä. Sillä tämänkaltaiset ilmiöt muistuttavat että usein evoluution kohdalla ongelmat ovat tarkkuudessa. Pelkkä kelpoisuus ei riitä ; "Evoluutio edellyttää geneettistä muutosta populaatiossa." Tämä on tärkeä asia ja tuttua jokaiselle jalostajalle. Genotyypin ja fenotyypin eroa ja heritabiliteettia käsitellään ja huomioidaan sen parissa paljon. Ja tässä mielessä huomautus on "ihan perusbiologiaa" joka on kyllä jo lukiostakin tuttua.

Tämänlaiset asiat ovat kiinnostavia. Jopa lisää kaipaisin.

Merilän kohdalla olisin tosin kaivannut enemmän puhetta neutraaliteoriasta. Se kun korostaisi että genetiikan saaminen mukaan ei ole samaa kuin väistämätön todiste adaptaatiosta. Neutraaliteoriassa korostetaan geneettistä ajautumista. Ja siinä muutokset eivät ole adaptiivisia vaikka ne ovat perinnöllisiä. Yleistyminen ei ole sama kuin todiste geenin hyödystä.

Ja toisaalta esille voisi nostaa sen että geeni-adaptiivisuus -fiksaation lisäksi olisi katsottava epigenetiikkaa. Epigeneettisessä periytymisessä kysymys ei ole geeneistä vaan siitä miten geenejä ohjaillaan. Esimerkiksi asetyloituneet histonit siirtyvät vanhemmilta jälkeläisille. Tämä on tietyssä määrin hankittujen ominaisuuksien siirtämistä jälkipolvien fenotyyppiin. Tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin "lamarcismia joka tuottaa variaatiota muutaman sukupolven verran".
1: Sillä koska kyseessä on enemmänkin geenien "avaaminen" ja "sulkeminen" eivät nämä ominaisuudet kasaudu. Näin hankitut ominaisuudet periytyvät mutta eivät muuntele ja kasva. Sillä kun geeni on avattu se on avattu ja kun se on lukittu se on lukittu. Voit avata lukitun ja lukita avatun, mutta et voi lisä-avata niitä loputtomiin. Uutta epigeneettisessä säätelyssä ei siis olekaan Lamarkismin uusi paluu ja selitys eliökunnan historian kehityspolkujen selittämisessä vaan enemmänkin se, että organismia ei määrittele ainoastaan sen DNA vaan myös epigeneettisellä säätelyllä on vaikututusta ja tämä voi joskus periytyä seuraavalle sukupolvelle.
2: Useammin kyse on vielä lyhyemmästä vaikutusajasta ; Yhden organismin geenien toiminta muuttuu ympäristön vaikutuksesta sen elämän aikana. Kysymys ei ole aina edes yhdelle seuraavalle sukupolvelle siirtymisestä. Muutokset eivät kuitenkaan aiheuta lopullisia muutoksia lajin geeneihin ja ominaisuuksien periytymiseen jälkipolville pidemmällä aikaskaalalla selittyykin geneettisten adaptaatioiden kautta.
3: Ja tässä kohden tietysti voidaan mennä siihen että jos epigeneettinen taipumus tuottaa kyvyn varioida nopeasti vaihtuvissa ympäristöissä ja "kalibroida" jälkeläisiä, niin epigenetiikka on enemmänkin periytynyt hyöty kuin jokin joka ohjaisi evoluutiota lamarckin hengessä isoissa linjoissa.

Mutta täsmennyksistä viis. Sillä Merilän kirjoitus tuottaa myös yksinkertaisen sovelluksen. Sellaisen joka on hyvin käytännönläheinen ja hyödyllinen. Jos siis pitää internetin keskustelupalstoja käytännöllisinä ja siellä pätemistä hyödyllisenä.

Ympäristön ominaisuudet

Ottaakseni tästä esille yhden aiheen jonka kohdalla nousee esille sitä miten Merilän ohjetta voi soveltaa. Jos otamme esille älykkyyden. (Tässä nyt vain sen suppean IQ -testien mittaaman älykkyyden. Joka hieman erikoista kyllä tiivistyy älykkyydeksi jota IQ -testit mittaavat. Tämä on niin tätä.)

Älykkyys on aihe josta "internetin pinnallisilla foorumeilla" läpikäydään pääasiassa nature-nurture -vääntöä. Ja tässä henkenä on se, että nature on vain ja ainoastaan geenejä. Ja nurture on vain ja ainostaan kulttuuria. (Ja tietenkin näissä debateissa vain yksi syy ja yksi aiheuttaja hyväksytään.) Nähdäkseni puhdas genetiikka on tässä melko heikoilla koska Flynnin efekti on niin voimakas että sitä olisi hyvin vaikeaa selittää evoluutiolla. Ihmisten älykkyysosamäärä on yksinkertaisesti noussut. Tosiasiassa tämä on keskiarvoja koskeva trendi. Ja siihen voidaan vaikuttaa montaakin eri kautta. Ja tästä on varsin helppo löytää esimerkkejä jotka eivät ole "suoraan geenejä" eivätkä "suoraa kulttuuria".
1: Älykkyyttä on nostanut se mitä on syöty. Tässä yhtenä merkittävänä elementtinä on ollut jodin saatavuus. Discover -lehdessä oli artikkeli siitä miten jodin puutostaudissa älykkyysosamäärä romahtaa. Ja miten se on aikaisemmin ollut yleinen, kunnes jodia alettiin lisäämään suolaan. "The economists found that in the lowest-iodine areas-the bottom quarter of the study population-the introduction of iodized salt had stark effects. Men from these regions born in 1924 or later were significantly more likely to get into the Air Force and had an average IQ that was 15 points higher than their predecessors. Nationwide, that averages out to a 3.5-point rise in IQ because of iodization." Jodikysymys on nykyäänkin merkittävä ; Henkisen vajauksen ennaltaehkäistä jodilla on yllättävän helppoa ja silti sen kanssa on edelleen ongelmia.
2: Älykkyyttä on nostanut se, mitä ei ole syöty. Tässä esille voidaan nostaa lyijy. Se aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia ja se on ennen ollut yleinen. Siitä on tehty vesiputkia ja sitä on käytetty ruuansäilytysastioissa. Jopa viini on maustunut mukavasti lyijyssä. Nykyisin lyijyä vältetään sen tiedettyjen seurausten vuoksi.

On selvää että jos tämä älykkyysbonus on jotain jonka voi syödä, se ei ole geneettistä. On selvää että voimakkaan ja nopean Flynnin efektin takana on ainakin jokin tai joitain voimia jotka ovat muuta kuin geneettisiä. Silti tämä ei toki tarkoita että nämä vaatisivat Jumalaa. Eikä se tietysti tarkoita myöskään sitä, että älykkäisiin ihmisiin ei kohdistuisi valintapainetta.
* Kuten se ei tarkoita sitäkään että kasvatuksella ei voida ohjata aivoja kohti tietynlaisten ongelmien parempaa ratkaisukykyä.
* Ja jos esimerkiksi miettii "rotujen älykkyyttä" ja saa kartan joka jakautuu leveys ja pituuspiireihin, ja jossa päiväntasaajalla on tyhmempiä ihmisiä kuin napa-alueilla voi aivan hyvin kysyä että ovatko nämäkin jotain jotka kertovat että nimenomaan maantiede on se muutoksen tekijä, ei siis perimä tai kulttuuri, vaikuttaisivat asiaan.

ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Endless possibilititties

Ylenmääräinen määrä
eroottista aineistoa.
Ei koskaan aiemmin kokeiltu
yhtään missään kulttuurissa,
niinkuin koskaan ikinä.

Olen viime päivinä osallistunut keskusteluun joka käsitteli pornon haitallisuutta. Eräs osallistuja otti tässä esiin evoluutiopsykologisen argumentin joka on sidottavissa ekologiseen loukkuun. Argumentin ydin oli siinä että ihmiset ovat kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Ja että porno on vaarallinen kokeilu koska se hämää miesten seksiin virittyneitä aivoja. Ja että ennen ei ole ollut tarjolla niin helposti niin kaikenlaisia seksuaalisia kuvia ja skenaarioita. Ja koska emme ole sopeutuneet tähän erikoislaatuiseen tilaan, niin pornografia on itse asiassa vaarallinen kokeilu.

Näkökulma oli hieman hätkähdyttävä koska melko usein evoluutiopsykologit lähinnä selittävät miksi miehet ovat kiinnostuneita pornokuvien katsomisesta sen sijaan, että jonottaisivat spermapankkiin. Vaikka jälkimmäinen kasvattaisi kelpoisuutta niin ihmisen historiassa valtaosa ajasta miesten lisääntyminen on korreloinut alastomien naisten näkemiseen ja naisruumiista kiihottuminen on siksi ikään kuin "syväohjelmoitunutta".

Argumentin kanssa erimielisyys on tavallaan hyvin helppoa. Se nimittäin vaatii vain sen, että otetaan argumentin esittäjän kanssa yhteinen evoluutiopsykologian hyväksyvä näkökanta. Ja sitten sen jälkeen ekologisen loukun ajatus otetaan vakavasti.

Tosiasiassa teknologia on muuttanut elämässämme kaikkea. Jo kirjojen keksiminen oli aikanaan luonnoton kokeilu, joka sopeutti ihmisiä tilaan jossa muistamista voitiin ulkoistaa. Ja koska ihminen ei ollut sopeutunut tähän niin kyseessä oli vaarallinen kokeilu. Sama henki itse asiassa osuu joka ikiseen innovaatioon. Ja kyllä. Se tarkoittaa sitä että usein kun teknologia vastaa johonkin ongelmaan, se myös luo uuden tilalle. Esimerkiksi jos nälänhätäongelmaa korjataan voidaan saada ylensyöntiä. Kun nälkävuosia on saatu peitettyä on tilalle tullut diabetes. Eikä tähän voi sanoa muuta kuin "hikipedian" "keskiajan" henkeen, että "Arvasit oikein – tästä kaikesta saamme kiittää keskiaikaa. Vai näetkö kirveskuolemaa enää vuoden 2014 kuolinsyyluettelossa? Et. Aivan, älä enää mollaa keskiaikaa! Ikinä. Entäpä syöpä? Näetkö sitä vuonna 893? Et. Siitäs sait, senkin modernismin lellikkilapsi." Me kaikki kuolemme, joten jossain määrin kaikki elämää ja kuolemaa jossain määrin koskevat kysymykset latistuvat tilastojen painottamiseksi.

Kuitenkin huomio keskittyy varsin valikoivasti siihen mitä pelätään ja mitä ei. Tämä johtuu evoluutiopsykologisen näkökulman mukaan siitä että ihmiset ovat sopeutuneet menneisiin olosuhteisiin. On varsin helppoa esittää että pornoon liitetyt problematisoinnit ovat nekin todennäköisesti ekologinen loukku. Niissä alastoman naisen valokuva koetaan alastomaksi naiseksi paitsi pornorunkkaajan myös pornorunkkaamisen moralisoijan kesken. Voidaankin nähdä että moralisointi on ollut järkevää silloin kun joku on tuijottanut naisia salaa puskasta. ; Asiaa voi valottaa vaikka seuraavan esimerkin kautta. Naisen toisia naisia kohtaan kokema mustasukkaisuus on evolutiivisesti järkevää jos mies siirtää siittiöitään jonkun toisen naisen vaginaan silloin "kun kuu on täysi ja muna kypsä". Sillä ihmislapset vaativat paljon hoivaa ja tämä sitoo miehen resursseja ja ne ovat pois naisen omilta lapsilta. Sen sijaan ei ole järkevää olla mustasukkainen kuvalle. ; Mutta koska pornokuvia ei ole ennen ollut, ihmiset eivät ole järkeviä vaan mielen skeemat sotkeutuvat. Pornomoralismi on hyvinkin helposti ymmärrettävissä evoluutiopsykologiseksi ekologiseksi loukuksi.

Eli väittäisin että kaikesta uniikkiudestaan huolimatta tämäkin argumentti latistuu varsin keskinkertaiseksi moralismiksi.

Vauvojen pimeät alitajuiset aivoitukset

Uusi Suomi uutisoi uudesta tarjotusta selityksestä vauvojen yöitkuille. Selitys on intuitiivisesti aivan järjetön, jopa tyystin typerä. Sillä selityksenä on se, että vauva itkemällä estää vanhempiensa seksihaluja. Arkijärkihän sen sanoo että vauva itkee yksinäisyyttä, pimeänpelkoa tai niitä asioita joiden vuoksi nämä pikku sinappikoneet rääkyvät päivisin. (And yes they do, I've heard myself!) Silloin mieleen voi tulla halveksivia lausuntoja ja ajatuksia kuten "Höpö höpö höpö. Millaisessa maailmassa tuollainen "tiedemies" elää? Miten sitten yhteisöissä, joissa ei käytetä ehkäisyä, kymmenlapsiset perheet ovat tavallisia?"

Itse asiassa intuitiolla ja omakohtaisella kokemuksella teoria onkin juuri sitä mallia jota voisi odottaa väsyneeltä äidiltä. Kun itse kävin opiskeluaikanani pakollisia harjoitteluja lypsykarjatilalla, työ oli korostetun ympärivuorokautista. Yöllä piti käydä tarkastusvuorossa ja sitten aamulla olla taas pyyhkimässä utaretta. Kun tätä tekee yli viikon ja väliin sattuu osumaan huono poikiminen joka vie yöunet tyystin yhdeltä yöltä, mieleni loi teorian jossa evoluution portaat kääntyivät täysin ympäri. Syntyi mietteitä siitä että miten niin ihminen on luomakunnan kruunu ja miten niin ihmisen älykkyys on superhyvä adaptaatio. Kun lehmät ovat onnistuneet valloittamaan ihmiset hoitamaan oman lisääntymispotentiaalinsa maksimoimisen. Miten nauta orjuuttaa. Ja jumalauta, ruoho on tehnyt tämän orjuutuksen vielä nautojakin tehokkaammin. (Olin hyvin väsynyt.) Että juttu on tosiaan "Höpölöpöhöpölöpöhöpölöpö! Kaikkee sitä saa kuulla, enneku korvat tipahtaa päästä! Tääki on semmonen pöllöuutinen, että ihmetyttää ja tulee mieleen, että eikö niillä ny mitään muuta tekemistä oo, ku laukoo tommosii lonkalta vedettyjä ihmejuttuja?"

Kysymys on kuitenkin vakavammasta tieteestä.

Uutinen on itse asiassa lähtökohtaisesti järjetön lähinnä jos asiaa lähestyy arkijärjellä ja intuitiolla. Ja valitettavasti mutuilu näiltä pohjin tarkoittaa vain hyvin harvoin yhtään mitään kaunista tai älykästä.

Itse muistan oppineeni tähän oleellisesti liittyvät tiedot Matt Ridleyn kirjasta "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa". Se tuo esiin evoluutioon liittyviä puolia. Ja iskee sen ytimeen mikä on adaptaatio. Ridley tuo kirjassa esiin erilaisia konflikteja joita on esimerkiksi miehen ja naisen välillä ja naisen ja tämän lapsen välillä. Useinhan näitä käsitellään vain yhteistyönä. Mutta tämä on vain puolet tarinasta.
1: On selvää että nainen ja mies tuottavat lapsen joka hyödyttää molempia geneettisesti. Mutta siitä huolimatta tässä on kilpailua. Kuten kilpailua siitä kumpi saadaan panostamaan enemmän jälkeläisten huoltoon.
2: Samoin eläimissä on tavallista, että jälkeläinen on geneettisesti vain puolet sisaruksistaan kun taas emon kannalta jokainen jälkeläinen on puolet sen geeneistä. Tästä seuraa tilanne jossa esimerkiksi selittyy se, miksi nisäkkäillä emot yrittävät vieroittaa jälkeläisiä ja poikaset yrittävät vastustaa vierottamista.

Takana on Hamiltonin sääntö, joka määrää sisaruusrakkauden rajat. (Tai tarkalleen sen, missä määrin luonnonvalinta suosii niitä alleeleja vaikka niistä tulisikin itselle yksilötasolla takkiin.) Sisaren kuluttamat hoivaresurssit sallitaan jos ja vain jos rB \C. (Jossa r on todennäköisyys jolla satunnainen geeni on kohdeyksilössä perinnän seurauksena sama, B on kohdeyksilön saavuttama kelpoisuushyöty ja C on yksilölle itselleen koituva kelpoisuushaitta.)

Käsittelin aiheeseen liittyviä puolia myös aikanani blogauksessa kiusatakseni valistaakseni opiskelukaveriani joka sai lapsen. Lapsi haluaa äidiltä hitusen enemmän kuin äiti on valmis antamaan. Ja tämän vuoksi lapsen kohdalla on adaptiivista jos se kykenee vaikka ottamaan hieman enemmän ravintoa. Äidin kohdalla kannattavaa taas on vastustaa näitä geenejä ja palauttaa tasapainoa äidin tarpeisiin sopivammalle tasolle. Matt Ridley onkin kuvannut miten monet  geenit raskauden aikana tekevät "työtä toisiaan vastaan" siten että sikiö yrittää jotain ja äidin puoli taas vastustaa niitä. Ja jos ne kaikki nollattaisiin, raskaus sujuisi aivan yhtä hyvin kuin niiden kanssa. (Tämä olisi evoluutiopsykologiaa jos siinä olisi psykologiaa.)

Koska K -strategisteilla jälkeläinen haluaa hieman enemmän hoivaa kuin vanhemman on älykästä antaa, syntyy konfliktitilanne jossa on ihan mahdollista ottaa esiin konfliktimalli jossa "Seksihaluja tappavat keskeytykset ja äärimmäinen väsymys heikentävät naisen hedelmällisyyttä"
1: Siksi jos mietitään miten monilla sitten on kymmenen+ lasta ja pidetään sitä hurjana, unohdetaan helposti kysyä että miksi ei saman tien kahtakymmentä lasta. "Paljon" määritelmä on siis itse asiassa häiriintynyt, tai oikeastaan "paljon" määritetään sen mukaan miten paljon ihmisillä on lapsia noin yleensä. Ja tämä kysymys taas koskee suoraan lapsilukua ja sen laskemista, joten luonnollisesti kaikki vauvojen käyttämät keinot ovat jo "vertailukohtaluvussa". Tunnetasolla varsin vetoava argumentti onkin itse asiassa illuusio.

Teoria näyttää sotivan useiden "äidinvaistot ovat ihana asia ja vauva suloinen" -näkemystä korostavien arvomaailmaa vastaan. Eli ajatus siitä että vauva ja äiti eivät ole yksi symbiootti on jotenkin loukkaava. Pahiten tässä kolhitaan nähtävästi
1: Mielen teoriaa, joka olettaa että vauvan tietoinen mieli ja siihen liittyvät intentiot ovat oleelliset. Vauva tuskin edes tietää mitä seksi on. Toiminta on se joka ratkaisee onko käytös adaptiivinen. Ihmiset tekevät paljon asioita jotka eivät ole heidän tietoisen laskelmointinsa tuloksia. Alitajuiset ja refleksinomaiset tavat ovat jopa häiritsevän yleisiä.
2: Rakkauskäsitystä joka liitetään äitiyteen. Valitettavasti äitiys ei ole sen sadunomaisempaa kuin parisuhdekaan on sokerihuurrettu paratiisi. Realismi harvoin kattaa ihanteita. Lapsien, kuten siipankin, kanssa on usein lähinnä jaksettava. (Joka on eri asia kuin sanoa että lapsi olisi kamala ja avioliitto typerin aktio johon ihminen voi mennä.)

Kuitenkin samalla olisi selitettävä psykologisesti se, miksi lapset ovat usein kiittämättömiä vaikka vanhemmat kokevat repineensä itsensä hajalle. (Asiassa on tietysti paljon variaatiota ja osa lapsista on hyvinkin kiitollisia.) Tämä selittyy hyvin konfliktitilanteen lopputuloksen kanssa ; Lopputulos on kompromissi. Ja siksi vanhemmat päätyvät todennäköisimmin antamaan hieman enemmän kuin haluaisivat, mutta lapset saavat vähemmän kuin heille yksilötasolla ideaalista olisi.