Ajatuksia vastavuoroisen altruismin synnystä

Kun katsotaan ihmisten sosiaalista käyttäytymistä, moni pitää tätä jonkinlaisena anti-evolutiivisuutena. Tässä on tietenkin henkenä se, että ihminen näkee yksilön, eikä geenin, valinnan peruskohteena. Tässä evoluutio on vahvojen selviämistä ja heikkojen karsiutumista. Ja yksilön äly ja voima ovat vahvuutta ja sosiaalisuus ja heikkoihin panostaminen taas olisi tätä vastaan. Suurin osa kuitenkin tiedostaa nepotismin hyödyt. Ja tätä kautta sukulaisvalinnan käsite ei ole mitenkään vaikea. Mutta ihmiset auttavat muitakin kuin lähisukulaisiaan.

Robert Trivers tarttui tähän ongelmaan, ja tästä on luettavissa esimerkiksi hänen kirjassaan "Social Evolution" (1985). Hän kehitti siinä ajatuksen vastavuoroisesta altruismista. Myös Edward Wilson on "Sociobiology" -kirjassaan (1975) kuvannut samaa asiaa. Tässä käytetään usein esimerkkiä hukkuvasta miehestä jonka ventovieras pelastaa. Moni pitää tämänlaista "laupiaan samarialaisen" toimintaa puhtaana altruismina. (Tätä muinaisen Rooman aikaista vertausta jatkaakseni henkenä on se että ryöstetyn miehen ohi kävelleet leeviläiset ja muut hienot herrat toimivat kuten evoluutio on heihin opettanut.)

Triversin ja Wilsonin huomio onkin siinä että jos hukkuvalla miehellä on melko pienet mahdollisuudet pelastua ilman apua, ja jos pelastajalla on melko pieni todennäköisyys kuolla. Ja jos lisäksi oletetaan että jos pelastaja ei huku hän onnistuu pelastamaan miehen ja jos pelastaja hukkuu niin pelastettavakin hukkuu. Tästä syntyy tilanne joka johtaisi siihen että pelastaminen ei ole kannattavaa. Ei ole kannattavaa riskeerata omaa henkeä jotta toisen henkiinjäämisen mahdollisuudet kasvaisivat. Mutta jos oletetaan että palvelus voidaan palauttaa tulevaisuudessa, laskelmat muuttuvat täysin. Vastavuoroinen altruismi muuttaa hyötylaskelmat täysin. Vaihtokauppa alkaakin kannattamaan myös auttajalle. Wilson huomautti että näissä tilanteissa saa helposti jopa aikaan sen tilanteen että tämänlaisen jatkossa saatavan avun hyöty on paljon suurempi kuin mitä voidaan saada pelkästään sukulaisvalinnan kautta.

Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" (1996) kuvaakin sitten sitä miten tälläinen vastavuoroinen altruismi toimii esimerkiksi vampyyrilepakoilla. Se vaatii kuitenkin lepakoilta muistia ja kykyä erottaa yksilöt toisistaan. Strategia vaatii muistia koska palkkio-rankaisujärjestelmän on toimittava kohdistetusti. Mutta kun vastavuoroisuus ja mahdollisuus myöhemmin saatavaan palkkioon on olemassa, strategia on nimenomaan evolutiivisestikin katsoen ihanteellinen. (Eikä pelkästään noudata hyveen kaltaisia abstraktimpia ajatuksia.)
1: Ridley huomauttaa myös siitä että ihmisen hypersosiaalisuutta ylläpitää taipumuksemme ns. ylikompensaatioon. Eli rankaisemme tekijöitä vaikka tämä haittaisi meitä itseämme. Eli se että USA:n konservatiivit vaativat kuolemantuomioita on tavallaan ymmärrettävä strategia. Samoin kuin se, että Suomessa vangitaan ihmisiä vaikka tästä tulee kuluja valtionkassaan.

Ajatus ei ole omituinen sillä hengissä selviäminen on luonnonvalinnan karsivan voiman rajoittamista oman itsen ja omien geenien kohdalla. Näin ollen lähes kaikki asiat jotka parantavat kelpoisuutta iskevät jollain tavalla "antievolutiivisina" niille joiden mielestä evoluutio karsii, tappaa ja tuhoaa.

Tässä kuvauksessa on kuitenkin klassinen ongelma. ; Vastavuoroinen altruismi vaatii, paitsi muistia, myös sen että autettu auttaa. Probleema tässä kohden on se, että vaikka vastavuoroinen altruismi ylläpitää itseään varsin hyvin, on vaikeutena se miten tämä järjestelmä lähtee käyntiin. Jos olet auttavainen riskeeraat itsesi, ja jos pelastettu ei auta takaisin, tämä uhraus menee hukkaan. Ja jos sosiaalisuutta selitetään geneettisesti ei voida vain olettaa että ominaisuus olisi jo valmiiksi fiksoitunut. Joten vastavuoroisen altruismin kohdalla ongelmana ei ole se että strategia ei olisi toimiva. Se kyllä ylläpitää itseään varsin mainiosti. Ongelmana on se miten tämä järjestelmä voi rakentua.

Sukulaisvalinnan kohdalla tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska geenien tasolla se että autat sukulaista on itse asiassa se geneettinen palkkio itsessään. Mutta kun vastavuoroinen altruismi ei pidä sisällään tätä elementtiä on vaikeaa ymmärtää miksi se on alkujaan lähtenyt yleistymään.

Oma suosikkini on se, että jos liikumme heimoyhteisössä jossa suurin osa ihmisistä on lähisukulaisia, niin vastavuoroinen altruismi ei juurikaan eroa nepotismista. Näin ollen se myös yleistyy samoilla säännöillä - joskin nopeammin koska sitä hyödyttää myös se muu hyöty. Sukulais-heimo -yhteisöissä joissa kaikki ovat joko sukua tai sukulaisten puolisoita ja näin omien geenien välittäjiä vastavuoroinen altruismi voi siksi levitä. Hypersosiaalisuuden takana olisikin siis nurkkakuntainen elämäntapa. Muihin kohdistuva ystävällisyys olisi siksi sivutuote. Sivutuote joka ei ole yleistymisensä jälkeen karsiutunut koska se hyödyttäisi kuitenkin tässä uudessa ja muuttuneessakin tilanteessa. Se olisi siis samanaikaisesti adaptaatio (sukulaisvalinnan kaltainen) että preadaptaatio (se toimii uudistuneessa ympäristössä tavalla jota sen syntytilanne ei ole ennakoinut.)

Tämä paikkaus on tietenkin tuottanut myös tarvetta rankaisulle. Kun laajemmassa ryhmässä kaikki eivät ole kuuluneet siihen "sosiaaliseen ryhmään" ja auttaneet takaisin, on altruismi jo hyödyttänyt sosiaalisesti niitä toisiaan auttavia. Ja tätä parantamaan voidaan sitten kehitellä erilaisia rankaisemisstrategioita jotka ikään kuin pakottavat muutkin, oman etunsa nimessä, adaptoitumaan yhteystyöstrategioihin.