Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.
Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.
Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.
Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.
Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.
Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä.
(Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...
Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.
Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti