Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Sattumalla tapetut

Tom Kärnä ehdotti aiemmassa blogauksessani käsittelemääni ongelmaan ratkaisuksi "Kysymykseen keinoälyn ohjaamasta autosta voisin sanoa, että keinoälyn tulisi onnettomuustilanteessa, jossa muita ihmisiä mukana, arpoa oikea toimintatapa ja sitten toimia sen mukaan." Eli trolley problemin kaltaisissa onnettomuustilanteissa joissa on eri skenaarioita joissa kuolee eri määrä ihmisiä kuolevaa ei saisi ikään kuin predestinoida. Kaikilla olisi jonkinlainen mahdollisuus selviämiseen.

Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma.

Sillä yleensä ajatellaan että sattuma on mielivaltaa ja eettisyyden vastakohta. Nykyisessä kulttuurissa utilitarismilla on ollut paljon valtaa. Ja sen piirissä päädytään yleensä tilanteeseen jossa pitää pelastaa suurin määrä ihmisiä. Näin ollen bussilastillinen lapsia pitää pelastaa joka kerta ja se yksinäinen autossaolija surmata joka ikinen kerta. Sillä enemmän elämiä on enemmän elämiä.

Toisaalta enemmän määrän pelastaminen voidaan oikeuttaa demokraattisella periaatteella ; Voidaan olettaa, että suurin osa ihmisistä haluaa elää. Ja tätä kautta jokainen äänestää oman henkensä säilymisen puolesta. Autossaolijan ääni painaa ja se tavallaan "poistaa yhden äänen" bussin puolelta. Kun bussikuski ja autokuski ovat äänestäneet toisensa pois, jäljellä on vielä kyydissäolevat koululaiset. Jokaisen ääni painaa mutta lopputulos on silti aina tietty.

Näin ei todellakaan väistämättä ole.

Monesti vaikeissa tilanteissa on koettu että on oikeudenmukaista että arpa ratkaisee. Tämä toki miellyttää erityisesti niitä ihmisiä joiden mielestä sattumaa ei tosiasiassa ole lainkaan olemassa, vaan satunnaisiksi koettujen asioiden takana on jokin fortuna tai muu jumaluus. Tässä teologisessa käänteessä mielessä Kärnän lausunto muuttuu muotoon "antaa jumalan valita."

Mutta ei-teologisessakin kulmassa näkemyksellä on kannatusta. John Taurekin "Should the Numbers Count" käsittelee asiaa juuri samanlaisella asenteella kuin Kärnä. Taurekin näkemys nojaa (aiemmassa blogauksessanikin mainitsemaani) ex post/ex ante -psykologiaan. Hän huomauttaa, että hyvä on itse asiassa aina suhteessa johonkin. Ei suhteessa ei-kehenkään.

Ja näin ollen jos sinulla on omistuksessasi jotain jolla voit joko pelastaa itsesi tai pelastaa bussilastillisen koululaisia kuolla itse, niin silloin ehdottomasti ei ole sinulle parempi pelastaa niitä koululaisia. Ongelma tosin myös säilyy. Jos sinun on valittava kuka pelastuu, on kuitenkin kysymys siitä miten paljon arvostat tätä yhtä pelastettavaa suhteessa näihin muihin. Ehkä olet perussuomalainen joka ajattelee että autokuskilla on perhettä kun taas autossa olevat rääpäleet ovat vain jotain ikäviä maahanmuuttajia joista kasvaa "partalapsia" raiskaamaan ylevän valkoisen rodun naisia. Tai mitä vaan mihin liittyy arvostuksia. Vähemmällä voi olla arvoa joten tätä kautta autoon voidaan ohjelmoida mitä tahansa.

Selvää on, että jopa demokratiassa on vastassa tilanteita joissa "ei ole reilua jos vähemmistöillä ei ole koskaan edes mahdollisuutta". Eli pelkkä puhdas enemmistön valta voi johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin kun enemmistö päättää olla pelkän lukumääränsä voimalla häijyjä vähemmistöille. Taurekin mielestä tälläisissä skenaarioissa pitäisikin antaa jokaiselle jokin mahdollisuus. Esimerkiksi jos koulubussissa on kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, voisi olla reilua että

Toki tässä haasteena on se, että pitäisi silti antaa eri skenaarioille jokin todennäköisyys, vaikka päättää että se on sama ajajalle ja bussilastilliselle lapsia. Tai sitten sitä voidaan painottaa niin että bussissa olevan henki olisi samanarvoinen kuin auton kyydissä oleva. Ja todennäköisyydet painotetaan niin että bussissaolijoiden määrä tekee mahdollisuudesta suuremman, mutta ei täysin ennaltapäätetyn. Taurekista näin pitäisikin tehdä. Pitäisi yksinkertaisesti heittää noppaa.

hordearii

"Takkiraudan" rakenteeltaan poukkoilevassa mutta muutoin aivan kelvossa vaihtoehtohistoriablogauksessa oli vahvasti sellainen ote jota voi odottaa historianelävöittäjältä. Näkökulma on selvästi massoissa, sotataktiikassa ja vastaavissa. Omalta kohdaltani voin sanoa sen verran että keskiaikainen miekkailu ei ole historianelävöittämistä. Niiden välillä on suuri asenne -ero. Perushenkenä on se, että jos jonain aikana on käytetty kypärää jossa on avoin naamaosa, historianelävöittäjät pitävät varusteet ja kehittävät tekniikoita joita voidaan tehdä turvallisesti kuitenkin niin että "saadaan kahakan tuntu". (Tai sitten he eivät taistele ollenkaan - what an outrage!) Keskiaikaisessa miekkailussa taas ajatellaan niin päin, että naamaan laitetaan paljon metallia koska tottakai aikanaan on yritetty lyödä siihen. Ja näin varusteet eivät ole autenttisia. En sano kumpi näkökulma on oikea. Mutta näkökulmat ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Tämä näkyy varmasti siitä että jopa silloin kun blogaan sotajoukoista, sävy on aina kuitenkin hyvin yksilötasolla. Olen duelisti ja se näkyy. Siksi minun ei tietenkään kannata katsoa mongoliarmeijoita. On kenties hyvä katsoa jotain jossa on kaksintaisteltu. Tähän liittyen on kenties syytä panostaa gladiaattoreihin. (Ovela on ehkä oivaltanut sen jo otsikosta.)

Pelkkää taidetta katsoessa saataisi syntyä sellainen vaikutelma, että
gladiaattorin elämä olisi ollut helppoa ; Tässäkin yksi nojaa harjanvarteen
samalla kun toinen näyttää tuomarille keskisormea. Siinä kaikki!

On kenties hyvä aloittaa aivan siitä että mikä on legioonalaisten ja gladiaattorien välinen ero. Ja miten ne ovat samanlaisia. Roomassa gladiaattorien ja sotilaiden välillä oli se ero, että legioonalaiset olivat sotilaita jotka tekivät yhteistyötä. Heidän tehtävänään oli valtakunnan turvaaminen. Gladiaattorit taas olivat perimmiltään jotain vankien ja viihdetaiteilijoiden väliltä. Ja he olivat yleensä kaksintaistelijoita.

Gladiaattorit sodassa.

Molemmat ovat koulutettuja tappamisen taitoihin. Ja siksi ei ole yllättävää että moni legioonalainen päätyi gladiaattoriksi. Ja toisaalta kriisiaikoina gladiaattoreista saatettiin tehdä sotilaita.

Tämä ei ole ihmeellistä. Jos ajatellaan vaikkapa Spartacusta, hän pärjäsi rooman armeijaa vastaan omine joukkoineen varsin hyvin. Toki hänellä oli myös onnea matkassa. Spartacus kun paetessaan sattui pääsemään käsiksi gladiaattoreille menossa oleviin varusteisiin, joten hän kykeni taistelemaan aluksi niillä varusteilla mihin hän oli harjaantunut. Myöhemmin joukkoja sitten varustettiin päihitetyiltä saaduilla varusteilla jotka oli tehty sotimiseen. Asiaa saattaa tosin auttaa se, että Spartacus oli luonteeltaan varsin erikoinen mies. Häntä kuvattiin lammasmaiseksi ja ystävälliseksi, mutta hän oli myös johtajatyypiä. Tämä eroaa huomattavasti tavallisesta gladiaattorin luonteesta. Se, miten Spartacus on tämänlainen on hämärän peitossa. Sillä hänen historiansa ei oikeastaan kiinnostanut. Hänellä on siis kenties ollut jonkinlaista sotilastaustaa.
1: Selvää on, että ryhmässä toimiminen ei kuulunut yleisesti gladiaattorien taitojen joukkoon. Toki gladiaattoreissa oli ns. gregariuksia jotka taistelivat joukkueina. Mutta gregariuksiksi päätyivät sellaiset taistelijat joiden taito, fysiikka, mielenterveys tai karisma ei ollut riittävää ollakseen viihdyttävää kaksintaisteluissa. Joten heidän kohtalonaan oli yleensä kuolla varsin nopeasti.

Gladiaattorien käyttö sotimiseen oli sen verran relevantti uhka että usein gladiaattoriotteluiden määrää rajoitettiin. Tällä haluttiin estää se, että taistelutaitoisia miehiä olisi varastossa niin paljon että sillä pystyisi uhkaamaan senaatin valtaa. Tämän vuoksi lakiin asetettiin gladiaattorien määriin rajoituksia kun epäiltiin että Julius Caesar saattaisi olla ns. liiallista valtaa tavoittelevaa tyyppiä. Arvio osoittautui myöhemmin oikeaksi, mutta Caesar toisaalta myös ratkaisi ambitionsa edessä olevat esteet perinteisillä sotilailla.

Plutarkhos kertoo että Tarracinan kaupungin varuskunta koostui gladiaattoreista. Tällöin elettiin Neron kuoleman jälkeisessä melskeissä. Plutarkhos kertoo että gladiaattorit olivat taitavia ja hyviä sotimaan, mutta he eivät oikein viitsineet huolehtia ns. turvallisuuspuolen asioista. Eli vartioinnista ja vastaavista. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä gladiaattorit ovat tottuneet siihen että luduksessa heidän eteensä kannetaan ruokaa, etenkin valtavia määriä ohraa. (Otsikon hordearii viittaakin ohransyöjiin. Gladiaattoreista haluttiin pulskia.) Sotilaan puuhiin kuuluu myös taakkojen kantaminen, leirin rakentaminen ja ruokahuolto. Myös Tacitus pitää gladiaattoreiden ottamista sotilaiksi huonona ratkaisuna ; Se kertoo siitä että kunnollisia miehiä ei ole saatu asian taakse ja siksi on turvauduttu toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon.

Siksipä gladiaattoreita käytettiinkin areenan ulkopuolella esimerkiksi velkojen perintään. He osasivat paitsi tappaa niin myös piestä ihmisiä surmaamatta. Lain ja järjestyksen ylläpitäminen oli sitten kunniakkaampien ihmisten puuhaa.

Arvostusta mutta ei Kunniaa.

Cicero on kuvannut gladiaattoreita kelvottomaksi väeksi ja barbaareiksi. Ja tässä hän edusti aikansa yleisintä mielipidettä. Siinä missä legioonalainen oli erinomaisen hyvä ja kannustettava kansalainen, gladiaattori oli aina hyvin vähäkunniaisessa asemassa. He olivat infamis, ja kuuluivat täten ihmisryhmään joka ei saanut äänestää, toimia virassa tai saada hautapaikkaa arvostetuilta paikoilta. He olivat kansanryhmä jonka katoaminen ei haitannut ketään. Päinvastoin siitä tehtiin sirkusviihdettä.

Toki gladiaattoreissakin oli sitten aste-eroa sen mukaan miten syvällä arvostuksettomuudessa he olivat. "Historia Augusta" kuvaa miten keisari Commodus oli rietas keisari. Tässä paheina olivat rietastelu, juopottelu ja gladiaattorina esiintyminen. Vaikka nämä piirteet nykyään liitetään äärimmäisen vahvasti muinaiseen Roomaan ja tätä kautta roomalaisuuteen, ne olivat aikanaan paheksuttavia asioita. Commoduksen puolesta voidaan toki sanoa se, että hän oli selvästi ns auctorati. Eli hän oli gladiaattori oman onnettomuutensa aikaansaajana. Ja lisäksi hän ei taistellut rahasta. Rahan perässä gladiaattoreiksi menneet auctoratit taistelivat quaestus causa ja olivat siksi myös infamis. Mutta Commodus oli niin sikarikas että hän taisteli osoittaakseen ja harjoittaakseen sotilashyveitä. Eli hän taisteli virtutis causa. Ja tämä oli miltei ihan hyväksyttävää jos sormien välistä vähän katsotaan. Tosin tyypillisesti virtutis causa -tyylin gladiaattorit taistelivat sellaisissa kypärissä jossa heidän identiteettinsä jäi salatuksi. Tällöin edes omaiset eivät välttämättä arvanneet minkälainen musta lammas ja wannabenaamiosankari heidän lähipiirissään oikein on. Commodus taas ei anonyymiydestä piitannut.

Ja tällä kaikella oli se merkitys, että esimerkiksi Cornelius Nepos kuvasi "Kuuluisia miehiä" -teoksessaan sitä miten kreikassa ei ollut häpeäksi esiintyä teatterissa julkisesti. Mutta jotain hyvin epäroomalaista siinä oli. Gladiaattoreiden taitoja arvostettiin ja heidän ympärillään pyöri viihdemaailman pyörteitä. Mutta heille ei nähty kunniaa. Itse asiassa vaikka nykyään gladiaattoritaisteluja pidetään äärimmäisen roomalaisina, muinaiset roomalaiset itse olivat hieman erimielisiä. Gladiaattoritaistelut olivat suosittuja mutta niitä kuitenkin hieman hävettiin.

Roomalainen ei vastustanut tappamista, mutta se tappaminen jota hän ei vastustanut oli sodassa tappaminen. Urheilun vuoksi tappaminen vaati sen verran joustavaa moraalia että ryhdikkäät hyveelliset roomalaiset eivät sitä täysin eettisenä pitäneet. Tästä hyvänä klassisena esimerkkinä on Senecan esittämä lausunto jossa korostuu se, että vaikka rikollinen kenties ansaitsee rangaistuksekseen kuoleman, ei yleisö ole tehnyt mitään ansaitakseen tämän kuoleman katselemisen.

Kreikkalainen Athenaios kertoo "Viisaiden pidoissa" siitä että roomalaiset olisivat oppineet tavan etruskeilta. Ja tämä tieto on varmasti ollut lohtuna. Myös campanialaisien katsottiin olevan tavan alkuperä. Tapaa voitiin ilmeisesti sietää jonkinlaisen monikulttuurisuuden nimissä. Joka muistuttaa nykyajastakin. Vastaavat asiat koskevat monia asioita nykyäänkin.

Jokaisella infamiksellakin on kuitenkin arvonsa.

Tosin tässä kohden on pakko mainita että gladiaattoritaistelut ovat todennäköisesti sävytetty astetta väkivaltaisemmiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Gladiaattoreilla oli nimittäin arvo. Gladiaattoreilla oli tempus, aika ja pretium, hinta. Gladiaattorit tekivät usein sopimuksia määräajaksi. Hinta taas oli keisarillisen määräyksen voimalla säädetty vuonna 177 jaa. Säädöksiä tarvittiin koska juhlan järjestäjä teknisesti ottaen tilaa lanistala palveluja. Ja tähän palveluun kuului korvaus (tai bonus) jokaisesta surmatusta gladiaattorista. Huippunimekäs gladiaattori joka menehtyy suurtilaisuudessa saattoi maksaa juhlan järjestäjälle 15 000 sestertiusta lisämaksuja. Pienemmän luokan gladiaattori saattoi maksaa vain 3000 sestertiuksen bonuksen. Gladiaattori oli usein kaikille osapuolille arvokkaampi elävänä. (Toki kuolleita gladiaattoreita saatettiin käyttää vallan ja statuksen demonstrointiin. Että menkööt, onhan sitä rahaa millä mällätä.) Halvimmissa tilaisuuksissa gladiaattorit taistelivat tylsytetyin asein, sillä niissä gladiaattorin kuolemaan hassautuisi harjoittelua ja muita resursseja ilman kassavirtaa joka peittäisi menetyksiä mitenkään relevantisti. Kuolema ei ollut läheskään aina edes tavoitteena.
1: Tosin hieman paradoksaalisesti gladiaattori joka oli juuri pääsemässä eläkkeelle oli yllättävän suuressa vaarassa. Sillä lanista kykeni määräämään siitä kuka taisteli ketäkin vastaan. Ja gladiaattorissa kiinnostavaa oli voittojen odotusarvo. Koska otteleva gladiaattori tuo - usein merkittävän määrän - rahaa taloon joka kerta kuin tämä taistelee, kannattaa arvokkaita gladiaattoreita jossain määrin suojella. Ja suosia niitä peukalonliikkeitä joilla hävinnyt jää henkiin. Mutta jos gladiaattori on vapautumassa, tulevia tuloja ei ole tulossa ja gladiaattorin kuolemasta on sen sijaan tulossa kotiin silkkaa rahaa.
2: Lisäksi perusastelmasta oli poikkeuksia. Sillä gladiaattorit olivat usein tuomittuja rikollisia, eivätkä suinkaan keskenään identtisistä rikoksista. Toki huono-onnisimmista saattoi odottaa jollain vähän pienemmällä areenalla damnatio ad bestias. Koska pedot olivat kalliita ja harvinaisia, niiden kuolemaa haluttiin välttää enemmän kuin jonkun pikkurikollisen. (Tätä ei pidä sekoittaa ns. eläintaistelijoihin jotka sitten surmasivat eläimiä, etenkin rikkaimmilla alueilla. Venatoresejen yhteishenki oli muita gladiaattoreita parempi koska he eivät taistelleet toisiaan vastaan. Ja heidän suuri murheensa oli se, että heitä ei pidetty arvossa samalla tavalla kuin muita gladiaattoreita.) Osa rikollisista oli myös tuomittu damnatio ad gladium, jolloin he saattoivat selvitä jonkin aikaa, mutta heidät oli kuitenkin määrätty kuolemaan areenalla vuoden tai kahden sisällä. Tällöin hänellä ei ole mahdollisuutta vapautumiseen. 

Viihdetaiteilijoita kirjaimellisesti henkeen ja vereen.

Ylläoleva konteksti on syytä tiedostaa. Sillä gladiaattorit olivat yllättävän paljolti samanlaisia kuin nykyajan vapaapainijat. Itse asiassa heillä oli myös keinotekoiset nimet. Esimerkiksi Spartacuksesta ei tiedetä edes hänen oikeaa nimeään. Hänestä tiedetään vain hänen areenanimensä. Tiedetään kuitenkin, että hänestä piti tulla ns. traakialaistyyppinen gladiaattori. Joka kertoo siitä mitä tuona aikana on pidetty tärkeänä ja mitä ei.

Senecan kuvaa "Kaitselmuksessa" sitä miten gladiaattoritaisteluissa kannatettiin tasaisuutta. Huonompia vastaan taistelussa ei ollut arvostusta. Senecan gladiaattorikriittisissä kirjeissä onkin myös lausunto jossa hän korostaa että kaikki gladiaattorien taidot ja varusteet olivat vain kuoleman hidasteita. Kuolemasta haluttiin spektaakkeli.

Ja tämä on johtanut hyvin erikoisiin asioihin. Esimerkiksi jos katsotaan murmillo -tyylisen gladiaattorin kypärää, sillä on tavoiteltu enemmän tyyliä kuin tarkoitusta. Samoin provocateurin kypärä on esimerkiksi funktioonsa nähden tarpeettoman painava ja se peittää näkökentästä hirvittävän paljon. Oma kyyninen näkemykseni onkin se, että haarniskoiden ja muiden varusteiden primaaritehtävänä on olla näyttäviä ja myös luoda tunnettuja heikkouksia eri gladiaattorityypeille. Sotilaita suojataan parhailla mahdollisilla tavoilla. Mutta gladiaattorit ovat kuolemineen kaksintaistelijoita ja heidän kuolemansa viihdettä. Joten tarvetta elämän suojeluun kaikkia keinoja kaihtamatta ei sellaisenaan ole ollut.

Tämä näkyy siten miten taisteluiden kuvauksissa esimerkiksi retiarius taistelee usein provocateuria vastaan. Syynä on se, että provocateur on kypäränsä takana melko sokea, tällä on melko lyhyt ase, mutta vahva panssarointi. Ja kilpi joka suojaa hirvittävän hyvin. Retiariuksella taas on verkko jota heittää hitaan provocateurin päälle. Mutta joka on hyvin vaikea saada haltuun heiton jälkeen. Panssarointi on kevyempää, mutta liikkuvuus suurempaa. Ja aseena on kolmikärki joka tuo tärkeää ulottuvuutta. Kaksintaistelijan silmiin on aivan ilmiselvää että vahvuudet ja heikkoudet on painotettu niin että näytöksistä saataisiin mahdollisimman jännittäviä. Vahvuudet ja heikkoudet ikään kuin puskevat toisiaan vastaan niin että taistelu on tasainen. Ja tasainen taistelu on aivan eri asia kuin parhailla mahdollisilla varusteilla ja aseilla tehty taistelu. Päin vastoin. Tässä tasapainoa haetaan juuri lisäämällä molemmille puolille erilaisia heikkouksia. On vaikeaa nähdä tätä minään muuna kuin tahallisuutena.

Gladiaattorit jonkinlaisena antiteesinä ritarihyveille.

Tässä mielessä gladiaattori on kaksintaistelijana antiteesi toiselle kaksintaistelijatyypille. Nimittäin kunniansa puolesta kaksintaisteleville. Kunniasta kaksintaistellessa taistelu on saattanut olla jopa laiton. Osallistujat ovat olleet yleensä arvostettua yläluokkaa. Kaksintaistelussa ei ole ollut arvostusta mutta kunniaa. Ja kaksintaistelussa on haluttu käyttää mahdollisimman kaksintaistelukelpoisia aseita ja varusteita. Molemmissa tapauksissa sotilashyveet ovat voineet jotenkin liittyä kuvioihin. Mutta sekä kaksintaistelijoiden välineistö että valittu taitosetti ovat kuitenkin olleet erilaisia kuin sotilailla.

Samalla voidaan kuitenkin myös huomata, että historian aikana on tavattu jakaa kaksintaistelijat jonkinlaisiksi individualistisiksi räyhääjiksi. Ja sotilaat ovat sitten olleet asia erikseen. Molempia asioita yhdistää taistelu ja tappamisen taidot. Mutta silti hyvin monessa kulttuurissa pidetään aivan ilmiselvänä että näiden kahden asian välillä on oleellinen ero. Sotilas on utilitaristinen tappaja, oma kuolema ja muiden surmaaminen ajaa korkeampia päämääriä. Kaksintaistelija taistelee omasta elämästään ja omasta kunniastaan.

Kaksintaistelijoiden kohdalla korkeammaksi päämääräksi voidaan saada korkeintaan sirkustyylinen viihde ja raha. Joita taas ei ole koskaan pidetty perustavanlaatuisina asioina. Ne ovat hauskoja, mutta kenties kuitenkin vähän paheksuttavia, juttuja. Ne sopivat kaljamahojen keskinäiseen naureskeluun mutta ei niiden varaan kannata kulttuuria rakentaa. Ne ovat kulttuurin kuriositeetteja ja jotain joka ikään kun rakentuu sen varaan että muut asiat toimivat.

Yhteiskunnan (illusorisesta) nörttiytymisestä

"Mutkimus" -blogissa "Hobitti" -elokuvassa käyminen liitettiin nörttiyteen. Tämä herätti itsessäni hieman ihmetystä. Sillä monesti tuntuu, että nörtteilystä tullut jollain tavalla "valtavirtaa". Minussa on sen verran elitistiä, että ihmettelen vakavasti sitä, että onko valtavirtahollywoodelokuvan katsominen todella "nörttiä"? Vastakkain on siis näkökulma jossa esimerkiksi työn toimistoutuminen ja tietotekniikan rynnistäminen on tehnyt nörttiydestä normaalia. Ja se näkemys jossa nörttejä on edelleen vähän ja ainoastaan sen nimi-identiteetti olisi muuttunut jonkinlaiseksi arvonimeksi. ~ Eli onko yhteiskuntamme nörttiytynyt niin, että se mikä ennen oli nörtteilyä on nyt tavallista vai pitäisikö unohtaa "maallistumisen" kaltaiset käsitteet ja puhua yhteiskunnan nörttiytymisestä?

Itse muistan jo "Taru Sormusten Herrasta" - elokuvien tekoajalta sen, kuinka osa katsoi että suursuosio jotenkin turmelisi nörttiyden. Siihen aikaan moni jaotteli itsensä niihin jotka olivat lukeneet kirjan ja pitäneet siitä ennen elokuvia. Ja tämä eroteltiin sitten siitä rahvaasta joka luki kirjan elokuvan katsomisen jälkeen, ehkä. Itse korostan nörttiydessä obsessiota ja taitopuolta. Eli sitten kun osaa epäterveen määrän elokuvatriviaa voisi "kelvata" nörtiksi. Ehkä.

Kun aiemmin kirjoitin siitä miten sukupuolikysymys liittyy nörttiyteen, en kuitenkaan korostanut muutosta koko nörttiyden arvostettavuudessa. Minä ihan oikeasti muistan ajat, jolloin nörtiksi kutsuminen oli pilkkanimen käyttämistä. Nörttiys oli siis sosiaalisesti ulkopuolelta tuotu käsite, jossa tungettiin epämiellyttävää identiteettiä. - Se oli vähän sama kuin jos jotakuta kutsuttaisiin uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi "hihhuliksi". ; Tässä mielessä on hieman huvittavaa, että monet naiset haluavat nörttiyden statusta itselleen kovasti. Se kun on vähän sama kuin yrittäisi kisata siitä kuka saa "mäntin" tai "idiootin" arvonimen. Se, että naisille ei oikein haluttaisi myöntää pilkkaavaa nimitystä tuskin olisi mikään tasa-arvon ongelma.

Mutta suhtautuminen nörttiyteen onkin muuttunut positiivisemmaksi.
1: Kenties tässä on syynä se, että yhä harvempi tekee "konkreettista aitoa työtä" ja teknologia ja "abstrakti norsunluutorneilu" on läsnä kaikessa. Jopa blogeissa politiikkaa käyttäessä joutuu nykyään käyttämään tiedekeskeistä argumentaatiota jossa ei knoppia ja oppia säästellä. Vaikka nämä ovat jonkilaista "akateemisten pellejen pelisääntöjä" joista ei ole mitään hyötyä ja jotka ovat peräti tylsiä.
2: Tai sitten tässä on itse asiassa käynyt niin että nörttiys on yhä jonkinlainen uhristatus. Ja nykyajan kulttuurissa kaikenlainen uhristatuksen ja vähemmistöaseman hakeminen on tärkeää jotta saa asiansa kuulluksi.

En siis selventänyt tilannetta. Itse asiassa voidaan sanoa, että kenties (a1) nörttiys on yleistynyt ja yhteiskunta muuttunut joten lähes kaikki ovat nykyään nörttejä. (a2) Nörttiys on yleistynyt ja sen uhristatus on kuitenkin haluttava vaikka se onkin oikeasti valtavirtaa. Nörttiys on siis illusionaarinen vähemmistöstatus. (b1) nörttiys on harvinaista mutta siitä on tullut terminä hyväksytty ja yhteiskunta on muuttunut niin että yhä useampi voi teeskennellä nörttiyttä (b2) nörttiys on harvinaista, mutta se on uhristatuksena haluttava joten nörtiksi itseään kutsuvia teeskentelijäpikkuprinsessoja riittää joka nurkkaan asti.

Minulla ei ole vastausta siihen miten relevantteja kukin kohta on. Mutta koska käytän "nörtti" -käsitettä jonkinlaisena itseäni kuvaavana käsitteenä, on hyvä korostaa missä asenteissa ja määritelmissä tätä sanaa käytän. ; Olen vielä^(?) niin vanha että nörttiys on minulle hyvin usein itseironinen ilmaisu. Siis vähän sama, mikä rooli on sillä kun kutsun itseni "paatuneeksi naturalistiksi" ja "evonkelistaksi" joka elää "niin lujasti arvotyhjiössä, että itkisin itseni uneen, siis mikäli minulla olisi tunteet." Tämä on siis jonkinlainen reaktio johonkin, jota asiallinen ihminen voisi kutsua toistuvaan kiusaamiseen rakennetuksi stereotypisoituneeksi stressireaktioksi. Nörttiyden kohdalla tästä on vaikeaa päästä irti, vaikka ympäröivän kulttuurin suhtautuminen onkin selvästi muuttunut - ja jopa äärimmäisen vahvasti.

Filosofia ja roskakori

Panu Raatikainen bloggasi siitä miten filosofialle viimeaikainen julkisuus ei ole ollut hyvää julkisuutta. Hän muistelee niitä aikoja jolloin "Suomalainen Filosofia" oli ylpeydenaihe. "Filosofiassa on pidetty Nobel-palkinnon vertaisena saavutuksena oman osan saamista Library of Living Philosophers -sarjassa. Tähän pieneen joukkoon on mm. Russellin, Sartren, Popperin ja Gadamerin ohella mahtunut kaksikin suomalaisfilosofia, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Jälkimmäinen on myös saanut Ruotsin Tiedeakatemian myöntämän filosofian Schock-palkinnon." Arvostus on ollut suurta. Sittemmin tilanne on muuttunut. "Suomalaisen filosofian julkisuuskuvaa hallitsevat nyt erilaiset itse itsensä (tai toinen toisensa) huippufilosofeiksi julistaneet julkkisfilosofit, joille tärkeintä tuntuu olevan julkisuuden valokeilassa paistattelu, läheiset välit poliittisen ja taloudelliseen eliittiin - ja siinä sivussa tietysti muhkean tilipussin varmistaminen itselle. Hidas ja työläs akateeminen filosofian tutkimus ja sellaisen julkaiseminen ei heitä jaksa kiinnostaa. He päinvastoin halventavat sitä toistuvasti julkisuudessa merkityksettömänä ”lillukanvarsien” tutkimisena. Nämä julkisuudessa viihtyvät filosofiset helppoheikit vertaavat itseään mielellään länsimaisen filosofian perustajahahmoon Sokrateeseen. On totta, että myöskään Sokrates ei panostanut julkaisujen kirjoittamiseen – hänhän ei tiettävästi itse kirjoittanut mitään - vaan konkreettiseen filosofian harjoittamiseen keskustelemalla ihmisten keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin sitten loppuvatkin." Himasen palkkiokohun jälkeisessä filosofiakentässä ei ole tosiaan arvostusta riittänyt. Ja tämä on ymmärrettävää.

Itse katson tämän heijastuneen kulttuuriin jossa olen itse kasvanut. Populaarifilosofian puolella mieleeni on jäänyt Ilkka Niiniluoto, älyllisesti arvostettavana ihmisenä ja filosofina. Toki minun nuoruudessani oli myös Esa Saarinen. Häntäkin pidän kunnioitettavana hahmona, vaikka hän edustaakin mainitsemiani filosofeja selkeämmin Raatikaisen moittimaa linjamaa. Enkä väitä, että nuoruuteni oli hörhöydestä vapaata. Meillä Järvenpäässä kohkattiin paikallisista UFO -havainnoista viikkotolkukka. Ja Juhan af Grahn ja Rauni-Leena Luukanen-Kilde näkyivät televisiossa. (Joka oli siihen aikaan isompi juttu kun kanavia oli vähemmän eikä ollut internettiä haaskaamassa kaduntallaajien elämää.)

Allekirjoitankin Raatikaisen ajatuksen siitä että filosofia kaipaisi ryhtiliikettä. Tosin ihmettelen, että olisko kysymys kuitenkin enemmän (a) filosofian julkisuuskuvan kiillottamisesta ja (b) medianäkyvyyskontrollista kuin varsinaisen filosofian laadun parannustarpeesta. ; Ongelmahan ei minusta ole se, että tehty filosofia olisi aina paskaa. Vaan se, että aivan kuten Luukanen-Kilde ja af Grahn saivat näkyvyyttä nuoruudessani, on heidän paikkansa näkyvyydessä saanut onnellisuushöpötys. (Ei, kaikki onnellisuusfilosofia ei ole roskaa. Mutta medianäkyvyyttä saanut onnellisuusfilosofia on.) On sääli(ttävää), että filosofian julkisuuskuva on heilahtanut positivismihypetyksestä positiivisuushypetykseksi. Ironista on, että filosofia on muuntunut Sokrateen paarmuudesta sofistiseksi valtakoneiston naamarinkirkastukseksi. Luulisi, että viisauden rakastaminen olisi jotain paljon arvokkaampaa.

Toinen surullinen piirre on se, että vaikka ongelma tiedostetaan, ihmiset usein ehdottavat korjaukseksi entistä pahempaa filosofian mädättämistä. Moni nimittäin ei koe että Himasen ongelma on populismi ja vallan nuoleskelu. He kokevat että Himasen ongelma on norsunluutornius ja he haluavat arkijärjenmukaisuutta. Nähdäkseni hyvä filosofia voi olla arkijärjenmukaisuutta, mutta se ei ole sitä välttämättä tai väistämättä. Ja tämänlaisen vaatiminen on nähdäkseni vain sitä että henkilö vaatii että vallankäyttäjien sijaan nuoleskeltaisiinkin muita ihmisiä - usein "kansalaisten" taakse nojautuu itse asiassa lausuja itse ja vielä useammin hänen maailmankuvansa viiteryhmä ja (ala)kulttuurinsa.

Toki itsekin näen että akateeminen filosofointi ja intelligentsia on itse asiassa snobbailua. "Perinne on tunnettava" ja sama ajatus on huono jos siinä ei ole sitaatteja ja viittauksia kuuluisiin filosofeihin. Tässä mielessä "hermitti" -blogin dialogi akateemisen filosofin ja korpifilosofin välillä on kuvaava. "Filosofi sanoi korpifilosofille, että sano nyt joku hyvä sitaatti! Korpifilosofi siihen sanoi, että paskat sitaateista kun tuotan ne itse! Filosofi sanoi puolestaan siihen, että ei sivistynyt ihminen puhu räävittömiä. Korpifilosofi ihmetteli sitä ja sanoi sitten, että sosiaalinen vuorovaikutus on ihmisyyden perusta! Ja tähän filosofi sanoi, että erinomainen ajatus, mutta väärin ajateltu!" Valitettavasti se paljastaa vain yhden kulman asiaan. Ja todellisuus vaatii väkisin useamman ulottuvuuden. Tässä nimittäin ero korpifilosofin ja akateemisen filosofin välille latistuu retoriseksi.

Hyvän ja huonon filosofian ero ei perimmiltään latistu sanamuotoilujen tasolle. Ryhtiliike ei ole populismia. Näiden tasojen sekoittuminen kertoo valitettavasti omaa kieltään siitä miksi nuoruudessani af Grahn sai mediatilaa. Ja miksi nykyään jokainen pseudotiede myy itseään Sokraattisena toisinajatteluna joka vastustaa norsunluutorniutta. Se, että ei tee tutkimusta vaan vetoaa ihmisten uskontoihin, uskomuksiin ja maailmankuviin, on helppoa. Todellinen filosofia ja viisaus. Se taas on vaikeaa. Siksi Sokrateskin tunnusti, että hän tiesi vain sen, että ei tiennyt mitään. Hän oli paarmana paljastamassa tämän piirteen muissakin. Tätä on aivan mahdotonta löytää onnellisuushöpötyksestä joka omituisella tasolla onnistuu luomaan sanamagiaa. Sanamagia yhdistää arkijärjen käsityskyvyn ylittävän jargonin saivarteluksi, joka tukee arkijärjen käsityskyvyn mukaisia uskomuksia. Niin että kuulija ei ymmärrä mitään vaan vaikuttuu hienoista sanoista ja saa mystisen kokemuksen jossa asiat on hienoja vaikka (oikeastaan kun) niistä ei mitään ymmärräkään. Tai parhaimmillaan teksti ymmärretään, ja ollaan vaikuttuneita siitä miten se tukee sitä mikä on jo tiedetty valmiiksi jolloin siitä ei pohjimiltaan opita yhtään mitään. Filosofia joka ei kasvata viisautta tuskin on mitään kovin hyvää filosofiaa.

Siksi minusta on hauskaa lainata Raatikaisen blogaukseen tullutta Marko Gröönroosin kommenttia filosofian hyödystä panos-hyötysuhteen kautta. "Onneksi filosofit ovat erittäin tehokkaita. Fyysikot tarvitsevat tutkimuspapereita kirjoittaakseen kynän, paperia, roskakorin ja miljoonia maksavia tutkimuslaitteita. Matemaatikotkin ovat paljon fyysikoita halvempia, he kun tarvitsevat vain kynän, paperia ja roskakorin. Filosofit ovat kuitenkin kustannustehokkaimpia, koska he tarvitsevat vain kynän ja paperia." Tässä suhteessa onnellisuusfilosofit ovat kalliita, koska he vaativat kalliita konsulttipalkkioita ja muita palkkioita. Kaltaiseni korpifilosofit ovat sen sijaan hyvin edullisia - He eivät nimittäin tarvitse kuin roskakorin.

Ihmisen välinearvo

Vasemmistolliberaalit korostavat usein ihmisen itseisarvoa politiikanteossa. Esimerkiksi työttömyyskorvausta oikeutetaan tällä. Oikeistokonservatiivisessa maailmassa on tavallisempaa korostaa ihmisen välinearvoa politiikanteossa.  Tässä ytimessä on se, että ihmiset tuottavat yhteiskunnalle jonkun määrän rahaa ja kaikki muu - koulutus ja vastaavat - ovat ensi sijassa sijoittamista tähän päätavoitteeseen. Työttömyyskorvaustakin tavallaan maksetaan siksi että ihminen ei kuole nälkään vaan pääsee töihin jolloin kyseessä on sijoutus. Tai vähintään pysyy laiskana kotona sen sijaan että rupeaisi rötöstelemään jolloin kyse on riskien minimoimisesta.

Tästä päästään pieneen huomioon siitä mitä panostaminen tarkoittaa käytännössä. Uusia ihmisiä on helpohkoa tehdä. Väestönkasvu esimerkiksi monissa kehitysmaissa muistuttaa siitä että uusia ihmisiä saadaan aikaan seksillä. Tässä mielessä ihmisen korvattavuusarvo on yllättävän pieni. Tämä tarkoittaa huonoa välinearvolle. Oikeistokonservatiivi joutuu tunnustamaan ihmisoikeudet mitättömyydeksi. Tai sitten huomaamaan että välinearvo ei ole oikea tapa katsoa ollenkaan.

Tai sitten hän yksinkertaisesti huomaa että vaikka ihmisen alullesaattaminen on helppoa ja hauskaa mutta yhden uuden ihmisen kasvattaminen työtätekeväksi edes kohtuullisen mielenterveeksi aikuiseksi on uskomattoman työlästä ja kallista. Eri ihmisiin on investoitu eri määrä rahaa osalla hyödyt ovat lyhyemmän matkan ja pienemmän riskin alla. ; Oikeistokonservatiivi huomaa että on hassua puhua ihmisten tasa-arvoisuudesta. Välinearvo nostaa eriarvoisuuden väistämättä esiin. Tämä toimiikin oppimattomiin työttömiin luusereihin juuri kuten halutaan. Tämä ei yllätä koska tämän argumenttimaailman perusteluun tämä koko konsepti on alkujaan kehitettykin.

Siinä on kuitenkin erikoinen sudenmutka. Nimittäin abortti. Koska aikuiset ihmiset tuottavat yhteiskunnalle eri määrän rahaa kuin lapset ; Aikuiset ovat heti työvalmiita, lapsissa osa kuitenkin kuolee ennen työikää. Ja tälle aikuisten heti saamalle tulolle voidaan soveltaa aivan normaalia diskonttauksen ja korkovaatimusten käsitteistöä. Tästä saadaan lopputulos jossa paitsi hyvätuloiset, niin myös aikuiset ovat taloudellisesti kannattavampia. Lopputuloksena on se, että abortti on varsin ongelmaton toimenpide, koska no, uusia korvaavia sikiöitä saa panemalla kun kuu on täysi ja muna kypsä.

Kuitenkin yleensä juuri oikeistokonservatiivit ovat aborttia vastaan ja liberaalivasemmistolaiset sen puolesta. Aborttikysymyksessä kuitenkin tiivistyy kysymys siitä mikä on ihmisen arvo ja missä vaiheessa hän alkaa olemaan ihminen. Sikiön välinearvo on yllättävän pieni, siihen liittyvät investointivaatimukset suuria ja tuoton odotusarvo kyseenalainen.

Lutkaillen

Näin naisten päivän kunniaksi sitä voisi kenties kirjoittaa jotain kaunista naisista ja siitä miten heitä viimein arvostetaan. Tämänlainen ajatus on kuitenkin hieman omituinen, koska juuri tällä hetkellä olisi aika kirjoittaa jotain erittäim rumaa. Tämän takaa USA:n presidenttivaalit. Vaaleissa on ollut omituista se, miten seksuaalisuusteema on ollut voimakkaassa roolissa. "Nyt" kuvasi asiaa seuraavalla tavalla : "Republikaanien presidenttikisa Yhdysvalloissa on kiihkeää, eikä ääniä ole varaa menettää. Konservatiiviset ehdokkaat ovat kuitenkin joutuneet ongelmiin naisäänestäjien kanssa, sillä abortti ja ehkäisy ovat nousseet vaalien kuumaksi kysymykseksi. Lutkien ohella. Viime viikolla patavanhoillinen radioääni Rush Limbaugh haukkui ohjelmassaan aktivisti Sandra Fluken "lutkaksi" ja "prostituoiduksi". Syynä loukkauksiin oli, että Fluke tuki presidentti Barack Obaman esitystä tuoda ehkäisypillerit sairausvakuutuksen piiriin. Lutka-sanan (slut) maininnat amerikkalaismediassa ponnahtivat huikeaan nousuun."

Tämä muistuttaa siitä, miten konservatiivien klassiset vastustusaiheet abortista homoseksuaalisuuden kautta ehkäisyyn ovat seksuaalikeskeisiä. Taustalla on perheen määritelmä, jossa olennaisessa roolissa on heteronormatiivinen pariskunta joka harjoittaa seksiä vain ja ainoastaan lisääntymistarkoituksessa. Siksi kieltojen joukossa on monenlaista esiaviollisesta seksistä masturbointiin.

Patakonservatiivien/fundamentalistien vastustajat tulkitsevat tämän hyvin usein "Tämän Päivän" malliin. Eli he kokevat nämä rajoitteet seksuaalisuuskielteisinä. Esimerkiksi aborttia ei vastusteta sen "elämän puolustamisen" vuoksi vaan siksi että vastustetaan seksuaalisuutta. "Käsitys että seksi on pahaa ja siitä on saatava rangaistus on syvästi upotettu syvällä kristinuskon uskontojen filosofiaan. Kuukautiset ovat rangaistus naisille heidän pahuudestaan, synnytyksen tuskat ovat Eevan synnin rangaistus joka on kärsittävä. Seksistä on saatava rangaistus on keskeisin viesti" Tämä näkemys toki tiivistää asiat siihen, mitä usein kuulee.

Kuitenkin pidän tämänlaista analyysiä jonain joka menee vain puolitiehen. Siinä nähdään (itsessään tosiasia) että pääosa rajoitteista koskevat seksuaalisuuden ilmentämistä ja tästä päätellään että itse seksuaalisuus olisi paha asia. Näkisin kuitenkin että tässä on taustalla nimenomaan valtava arvostus jonka patakonservatiivi/fundamentalistinen maailmankuva perheelle ja seksuaalisuudelle antaa. ; Tilanne on pikemminkin niin että taustalla oleva perheen ja seksuaalisuuden uskonnollistaminen ei nimenomaan vihaa seksuaalisuutta. Päin vastoin, se arvostaa seksuaalisuutta hyvinkin paljon. Se antaa sille niin suuren arvon, että pitää sitä palkkiona kuuliaisuudesta. ; Perhe ja seksuaalisuus (toisiinsa nivotut konseptit) ovat jotain niin arvokasta että siitä on haluttu tehdä kontrolliväline ~ Perhe on privileegio, jotain joka on niin arvokasta että se halutaan mahdollisimman voimakkasti riistää niiltä jotka eivät ole kuuliaisia "oikealle maailmankuvalle" ja sen määrittämälle valtakoneistolle.

Tämä korostaakin sitä, miten aborttia ja syövältä suojelevaa rokotetta vastusteaan ; Ne nähdään luonnon antamina rangaistuksina kuuliaisuuden puutteesta. Syövältä suojaavasta rokotuksesta ehkäisyn kautta moniin muihin vastaaviin alueisiin liittyvä vastustus kumpuaa siitä, että niiden kautta yritetään livahtaa ansaitusta rangaistuksesta. (Toki taustaoletuksella että Amerikan Yhdisvaltojen mallinen konservativiis-fundamentalistinen maailmankuva on koherentti eikä vain epämääräinen kasa keskenään ristiriitaisia asenteita, eli että he ovat rationaalisia ihmisiä. Tämä on kieltämättä iso oletus.)

Tämä asenne näkyy jopa siinä, miten eri tavalla maailmankuvan sisällä reagoidaan eri asioihin. Naisten synnytystuskat toki selitetään maailmankuvan kautta syntiinlankeemuksella ja Eevan erityise aktiivisella osalla siinä. Mutta kun asioista keskustellaan, on äksyinkin fundamentalisti välttämässä esiinnostamasta aktiivisesti sellaisia puheenaiheita kuin "lapsivuoteeseen kuoleminen" synnytyksen yhteydessä. Toisin kuin abortin kauheudet, tässä "oikeaoppinen selitys" on aivan erilaisessa suhteessa maailmankuvan harjoittamiseen. Ideaaliperheessä synnytykseen liittyvät riskit ovat "hieman tiellä", ne rikkovat ideaalikuvaa. Siksi se on vain tarpeen vaatiessa esiinnostettava asia. Ehkäisy ja muut vastaavat on helpompi nostaa aggressiivisesesti - tai vähintään aktiivisesti. Jos maailmankuva olisi seksuaalisuutta vastustava, lapsivuodekuolemat ja raskauden vaivat olisivat kätevä keino ajaa ihmisiä siveän pidättyväiseen käyttäytymiseen. Näin ei tehdä, koska avioliitto ja avioseksi ja sen hedelmänä lapsi on perhekonseptin ja ideaalielämän ytimessä. ; Siveys, ei aseksuaalisuus, on se joka on vastustusten takana.

Toki kontrollia jatketaan myös avioliitossa ; Avioliitto on yksi privileegio, mutta avioliitossakin avioseksi oikeutetaan. "Klassisessa teologiassa" on painotettu sitä että lapsensaanti on seksuaalisuuden funktio. Ja siksi ehkäisyyn, suihinottoon ja muihin vastaaviin asioihin on annettu rajoitteita. Nämä ovat avioliittoa koskevia siveysrajoitteita joita ei pidä sekoittaa aseksuaalisuusihanteeseen. Päin vastoin ; Perheen osaksi on annettu yhteiskunnan ja ideologian jatkuminen. Lapsiensaanti on tässä maailmankuvassa rakkauden ja avioliiton hedelmä ; Lapsien kasvatus ajaa yhteiskunnan jatkuvutta ja pysyvyyttä. Lapset täydentävät perheen ja heidän kasvattamisensa kristityksi yhteiskunnan tukipilariksi on oleellinen perheen funktio. Seksiltä on viety hedonistinen nautintoarvo ja siitä on tehty arvokkaan asian funktio. Tämä ei ole arvonpoisvienti, vaikka se voi monista sellaiselta tuntuakin. Maailmankuvan sisällä seksi on äärimmäisen arvokas Jumalan lahja jota tulee käyttää juuri tietyllä tavalla. Näin se ei eroa muistakaan arvokkaiksi nähdyistä asioista joiden käsittelyyn on hyvin tarkasti säännellyt ohjeet. Vain seksin kohdalla tämä rajoittaminen tavataan nähdä seksin arvonviemisenä, kun "ritualisoimisen" taakse muuten nähdäänkin juuri asian tärkeänä pitämistä.

Sanon sen vielä kerran. Ei. Fundamentalistit/Konservatiivit eivät vastusta seksuaalisuuta. Se, mitä he tekevät, on jotain paljon kauheampaa.

Asioita joita kukaan julistaja ei kerro sinulle uskontojen kokeilemisesta - mutta jotka sinun pitäisi tietää

Pascalin vaa -assa selitetään uskomisen riskeistä. Hänestä panostuksen riskit ovat oleellisen pieniä kun taas ääretön palkkio tekee riskinotosta kannattavaa. Arkikieleen tämä asenne on muuntunut hieman, ja onkin tavallista että uskontoon ajatellaan olevan asenne jossa henki on enemmänkin se, että "kokeile, et voi menettää mitään mutta voit saavuttaa kaiken!"

Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Tosiasiassa uskonnoissa on riskejä. Jokainen kulttikin mainostaa, että juuri heidän uskonsa ei ole haitallista. Onkin tavallista että riskaabelit uskontojärjestelmät ovat jotain sellaista joka on aina jossain muualla. Tämän vuoksi riskiarviointi etukäteen onkin uskonnoissa nimenomaan oleellisessa roolissa ; Koska kaikki selittävät siitä miten vaarallinen kultti on jossain muualla, on katsottava ensin onko tämä lausunto manipuloivaa valehtelua vai totuus. Toisin sanoen ; On tiedettävä mihin hyppää. Riskit eivät tässä kohden ole kuitenkaan yleensä kovin suuria. Usein osa ryhmittymistä on muita kuin kultteja. Tässä mielessä onkin hyvä pitää etupäässä normaalia varovaisuutta kuin yltyä paranoidiksi.

Uskonnoilla on kuitenkin yleensä muitakin riskiasioita ja vaikutuksia kuin se, että ajautuu johonkin vaaralliseen lahkoon tai kulttiin. Tosiasia on että kokeilu sitouttaa usein yllättävänkin voimakkaasti. Koulutettavalle on tavallisesti ties minkälaisia sitoututtamismenettelyjä jotka vievät aikaa jo kokeiluaikana. Tutustuminen vaatii opiskeluaikaa. On käytävä tilaisuuksissa joissa menee aikaa tunteja. Tämä riskinotto ei tässä muodossa ole kuitenkaan kovin paljoa, mutta se ei selvästi ole "et voi menettää mitään". En pidä tätäkään ylitsepääsemättömänä. He haaskaavat aikaani jonka haaskaisin kenties katsomalla huonoa ohjelmaa TV:stä.

Kuitenkin pääasia on merkityksessä.

Uskonnolla on yleensä ottaen sosiologinen ryhmittymä, jonka sisällä komennetaan myös tiettyihin mielipiteisiin. Esimerkiksi tuoreet presidentinvaalit näyttivät että mielipide homoseksuaaleista ja avioliitosta olivat selvästi sidottuja uskontoon. Näin ollen uskontolaitokset ovat mielipiteenvapaudenrajoittimia ja mielipiteiden ohjaajia. Niiden kohdalla on siis kysymys merkityksestä.

C. S. Lewis esitti että kristinusko on luonteeltaan sellaista että se ei ei ole keskiarvojen uskontoa. Jos se on totta, sillä on kaikki merkitys. Ja jos se ei ole totta, se on merkityksetöntä. Kompromisseja ei ole mahdollista tehdä. ~ Toki hän käsittelee tätä hieman erikoisesti ja tulkitsee ateismin Jumalavihaksi osittain juuri siksi että hän olettaa että jos teologinen taso on tuo, niin sosiologinen puoli seuraisi mukana. Useimmiten ateismissa ei ole vihaa Jumalaa kohtaan, vaan uskontoa ja uskovaisia kohtaan. Sosiologinen järjestelmä on olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole tässä jutussa oleellinen, ja olenkin tässä ehdoin Lewisin kanssa aivan yhtä mieltä.

Koska uskonto sitoutuu vahvasti merkitysasioihin, uskonnon rooli on se, että tämänlaisissa asioissa kokeilu todennäköisesti muuttaa kokeilijaa joka tapauksessa. Uskoontulleet myöntävät tämän lähinnä jos vastaus kokeiluun on myöntävä. He korostavat että uskonto on muuttanut heidän luonnettaan. Valitettavasti uskallan kokeilleena sanoa senkin, että jos kokeilu ei tuota tulosta, ja kokeilun jälkeen vastaus on kieltävä, on tavallista että sekin jättää vahvoja jälkiä. Sillä kun pelastus nähdään tärkeäksi apostasia on iso ongelma; Ja nämä eivät ole aina instituution ongelmia, vaan useimmiten syynä ovat innokkaat yksityishenkilöt. Näiden kohtaaminen on uskonnollisissa laitoksissa vain hyvin todennäköistä, ja kun arvioidaan "et voi menettää mitään" -tilannetta, on hyvä katsoa myös näitä puolia. Moni ajattelee että uskovaiset ovat mukavia kun ovat niin iloisia siitä kun ventovieras kiinnostuu. Ongelmana on se, että eroamishetkellä teologiset syyt pettymykselle ovat vähintään yhtä voimakkaat. Ja tässä vaiheessa nämä ihmiset tuntevat sinut ja sinä tunnet heidät.
1: Käännyttäjille itselleenkin pettymys. Koska kristityn merkitysmaailma on voimakas, ei ole vaikeaa löytää ihmistä joka pelastaakseen sielunsa tekee sinulle asioita jotka ylittävät normaalin arkijärjen hyväksymät soveliaisuuden rajat.
2: Toinen yksilöiden reagointitapa on He kiistävät koko kokeilun. Jos kokeilet, ja yrität tuloksena on se, että tulkitaan että "Se ei ole ollut Jeesus ensinkään." Et siis ole vain kokeillut tarpeeksi, ja sinut nähdään jopa jonkinlaisena soluttautujana. Joku on valehdellut koko ajan. Vain varsin omalaatuinen ihminen kestää muuttumatta ja murtumatta tämänlaiset sosiaaliset painostukset.

Usein muutos ja vetoavuus on mukana myös toiminnassa. Kokeilussa on siksi mukana suuri riski sille, että kokeilijaan yritetään vaikuttaa ja että mukana on keinoja jotka ovat manipulatiivisia. Itse asiassa onkin selvää että tapahtumissa esimerkiksi lauletaan yhdessä ja tehdään muita vastaavia asioita jotka vetoavat ihmisten mieleen ja saavat heidät samanmielisiksi riippumatta asian muista ansioista. Mielipiteisiisi yritetään siis vaikuttaa siten että yritetään vedota niihin naruihin jotka ihmisillä useimmiten toimivat. Tähän en sano kuin sen verran, että voidaan yrittää selittää indoktrinaation vastakohdaksi, mutta on hyvinkin perusteltua sanoa että nimenomaan tämänlainen on pahinta indoktrinaatiota, indoktrinaatiota joka on kognitiivisesti kevyttä ja siksi toimivaa. Pelastamisella oikeutettuna moni lisäksi katsoo että heillä on lupa joutaa moraalissakin. Se, että uskolla on heille merkitystä tarkoittaa sitä että he yrittävät tehdä niin että sillä olisi muillekin merkitystä. Ja koska oman teologisen vakaumuksensa lisäksi ihminen on sosiaalinen olento, tarkoittaa sitä että juuri näin tapahtuukin. Ihmisten pettymys-suuttumus-kahdenkeskiset itkuparkukeskustelut jättävät jälkiä ja jos kokeilet uskontoa ja lähdet pois, on tämänlaisia asioita odotettavissa.

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että merkitys ja muutosvoima ovat voimakkaassa yhteydessä riskeihin. Jos uskonto selittää että se muuttaa ja mullistaa elämäsi, se tarkoittaa sitä että sillä on vaikutuksia. Se, että elämäsi muuttuu pitää aina sisällään sen että "voit menettää jotain". Sen joka siinä muuttuu. Jos haluat saavuttaa oikean uskon joudut esimerkiksi kenties ryhmään joka ruopii jäsenistöstään vaikkapa ksenofobisen ja suvaitsemattoman denialistin. Tilanne onkin tämänlaisissa asioissa mukana siksi juuri kuten Nietzscheläinen ; Kärsimys ja nautinnot ovat toisiinsa nuoralla sidottuina.

Siksi uskonto on vähän kuten kokaiini, itsemurha tai fundamentalistis-islamilainen totalitarismi. Niitä ei "vain kokeilla". Nämä esimerkit muistuttavat tietysti myös siitä että kaikkea ei tarvitse kokeilla omakohtaisesti jotta voi sanoa että sen kokeilu ei kenties ole kovin järkevää tai kannattavaa.

Arvojohtajapresidentti? Toivon mukaan EI!

Nyt pyörivissä vaaleissa on usein mainittu ääneen presidentin kuvaukseksi termi arvojohtajuus. En ole, kuten jotkut ehkä ovat huomanneetkin, pidä tästä termistä ja sen käytöstä noin suunnilleen ollenkaan. Sanalla on hieno vihvade, mutta se ei usealle näytä merkitsevän oikeastaan mitään. Tämä termi on ollut mielessäni myös lähellä keskustelun ja riitelyn tematiikkaa ; Itse asiassa tämä minun pieni blogipoloiseni on viime päivinä ollut nimenomaan keskustelemisen määrittelyä, esimerkiksi koulujen uskontokeskustelu on ollut aihe jonka kautta olen lähestynyt poliittista keskustelukenttää.

Moni on varmaan hieman pettynyt kun en kannata sellaista mukavaa ja eettisenkuuloiseksi nimettyä määritelmää arvojohtaminen. Sen vastustaminen kun tuntuu helposti samalta kuin vastustaisi koko etiikkaa, moraalia ja arvoja. Eli jos ei ole arvojen puolesta niin on arvoja vastaan. Kuitenkin taustalla oleva ilmiö on mutkikkaampi ; Olenhan moittinut uskontokeskustelukenttääkin nimenomaan siitä että se on määritelty ja pedattu sellaiseksi että se ei ole keskustelukenttä vaan epäkeskustelukenttä. Määritelmän nimi on väärien mielikuvien saamisen vuoksi vain vaihdettava niin että se on osuvaa sisällön kanssa. (Missä näkökulmassa määritelmän sisältö rakennetaan yhteiskunnan konnotaatioiden eikä vapaan mielivaltaisesti vain nimeämällä mikä tahansa merkkijono termin nimeksi ja määrittelemällä mitä sen takana on.) Syynä on se, että uskontokeskustelussa hengellinen puoli yrittää itse asiassa olla nimenomaan arvojohtamista.

Tästä aiheesta Hakamäki kirjoitti tekstin "Arvojohtajuus on vaarallista". Hän kirjoittaa siinä paljon sellaista jota en ole oikein osannut ilmituoda. En tiedä missä määrin tämä määritelmä vastaa virallisia arvojohtamisen sisältöjä tai miten ihmiset kokevat sen. Koska tottapuhuen kyseinen termi näyttää varsin tyhjältä, epäkoherentilta PR -kieleltä jossa paketti ostetaan koska kuori näyttää kivalta mutta sisällöstä ei sitten oikein olekaan mitään tietoa. Paitsi se, että sen täytyy olla hyvä asia kun se nimikin on niin positiivisilla sanoilla varattu. Se kuitenkin joka tapauksessa käsittelee juuri niitä syitä minkä vuoksi itse en ole pitänyt arvojohtamisesta, eli missä määrittein olen ollut kyseistä ilmiötä vastaan.

Hankamäki nostaa esille sen, että arvoja, kuten hyvyys ja kauneus on sinällään vaikeaa liittää johtamisen perusteiksi, vaan ne ovat enemmänkin lähtökohtia. Hän korostaakin sitä että arvojohtaminen olisi teknisesti määriteltävä uudestaan. Näistä Hankamäki sanoo seuraavasti "Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten "Auringonpaiste on kaunista" tai "Viinimarjamehu on hyvää". Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia. Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu "arvojohtaminen" (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua."

Olen Hankamäen linjoilla ja näen että arvojohtajuuspainotus presidentillä on symbolina ja väitteenä jotain joka institutionalisoi jotain joka on äärimmäisen yksityistä. En siis kannata suoranaista sensuuria tai sananvapauden rajoituksia presidentillekään sellaisenaan. Kysymys on enemmän siitä että yksilöiden arvolauselmien rakenne ohjataan presidenttisymbolin taakse ja tälle annetaan valtaa jolla sitten harjoitetaan kontrollia arvomaailmoissa. Näen että rajoitteisiin on joskus tarvetta, ja silloin julkisen tahon, kuten presidentin tai virallisen koulujärjestelmän symbolit ovat ensimmäisenä rajoitettavien listalla. Sillä tuollaisissa paikoissa ne edustavat ideologista valtaa ~ Näytteilläolo on valtakannanotto itsessään, tilanhallinnan merkki.

Siinä missä moni näkee arvojohtamisen jonain joka nousee ruohonjuuritasolta näyttämään kaapin paikkaa, näen että arvojohtajuus yrittää nimenomaan nostaa moninaiselta ja ideologiselta tasolta kokonaisuuden tasolla varsin epäkoherentista ihmismassasta yläpuolelleen ideologista valtaa. Arvojohtaminen muuttuu tällöin joksikin tiivistyy symboleihin ; Suvivirren lauluun kevätjuhlassa (uskonnon valta), ritarilippujen (poliittis-sodankäynnillinen valta), natsien hakaristimerkkeihin (poliittis-tuhomielinen valta) ja vastaavankaltaisiin ulkoisiin merkkeihin. Moni pitää näiden ilmilausumista mielipiteenä. Eräässä mielessä ne ovat siitä kuitenkin etääntyneet, etenkin jos niihin liittyy osalistuttamista, eli jos niiden lausuminen on muukin kuin oman spontaanin mielen ilmaus, vaan rituaali joka katsotaan tehtäväksi olipa mitä mieltä tahansa. ~ Niiden kohdalla on siis tavallaan irrelevanttia - jopa sisäisesti ristiriitaista - viitaata sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun normit päin vastoin kertovat että tässä symbolia esiinnostavassa rituaalissa tulee sanoa tiettyjä asioita olipa itse sitten mitä mieltä tahansa.

Siksipä näenkin, että presidentin tehtävä on olla ensisijaisesti jotain muuta kuin olla arvojohtaja. Toki aina kun tehdään päätöksiä jotka muuttavat maailmaa, ne sisältävät myös relaation asioiden välille. Ja ihmiset tulkitsevat tämän etiikan perspektiivistä ja näkevät sen tämän arvojen valinnan jälkeen hyvänä tai huonona asiana. Etiikka on aina mukana päätöksenteossa. Kuitenkin arvovalintojen rajoittaminen itsetarkoituksellisesti, arvojohtaminen, on jotain jota politiikassa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Ei siksi että etiikka olisi turhaa, vaan sen takia että olen vahvasti sitä mieltä etiikka kuuluu mahdollisimman rikkaasti ihmisyksilöille, ei ideologioille tai edes valtiolle.

Näen presidentinvalinnan tärkeänä tehtävänä esimerkiksi ulkopoliittisena keulakuvana toimimisen. Näen presidentin jonain jota on vaikeaa nähdä tulosjohtamisen tai arvojohtamisen välineenä. Näkisin että tässä mielessä nämä presidentinvaalit eivät kuitenkaan antaneet minulle oikein mitään. Yleensä olen ollut kiinnostunut demokratiasta ja pitänyt äänestyksen tuomaa vaikutusasiaa jonain jota kannattaa tehdä ihan periaatteen vuoksi - jos ei äänestä, ei saa valittaa lopputuloksesta.

Näiden presidentinvaalien kohdalla tilanne oli kuitenkin se, että jokainen ehdokas oli omalla tavallaan riittävän hyvä presidentiksi, mutta yksikään heistä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Moni tutuistani tuntuvat olevan hyvin innoissaan Haavistosta. Hän on varmaan asiantunteva ja hyvä diplomatiassa, mutta samalla heräsi mietteitä siitä onko homoseksuaalisuus diplomaattinen piirre islamilaisissa maissa. Ja samalla heräsi mietteitä siitäkin kuinka moni äänestää seksuaalista suuntautumista ihmisen sijaan - ajatus ei ole niin omituinen, sillä tiedän monen naisen ainakin ääneen kompanneet ihmisiä siihen että äänestäisivät Halosta ensisijassa siksi että hän on nainen. (Sitä miten tämä on oikeasti vaikuttanut äänestyksiin en sitten tiedä.) Itselleni Haavisto jäi ehdokkaista eniten auki, mysteeriksi. Hän ei selvästi edusta puoluettaan vaan itseään, ja itse näyttää olevan kovasti poliittisesti korrekti. Tämä ei ole huono asia, mutta se ei oikein saanut minua innostumaan. (En painanut kakkoseen.)

Tai oikeastaan oli yksi ehdokas joka herätti minussa tunteita. Hänen nimensä on Paavo Väyrynen. Nämä tunteet olivat sellaisia mitä saan kun katson aamulla peiliin. Hänen heikkoutensa ja vahvuutensa - jotka ovat hänen kohdallaan sama asia - ovat juuri sillä tavalla valikoituneita, että hänen äänestämisensä olisikin ollut vähän kuin itseään äänestäisi. Toisaalta minulla oli mukana vahva motiivi joka olisi hyödyttänyt Suomen kansaa ja omaa puoluettani - olen korpikepulainen korkkiruuvijuntti - mahdollisesti enemmän kuin minkään muun ehdokkaan valitseminen. Sillä presidenttinä Väyrynen olisi ollut poissa puolueen toiminnasta. En siis olisi äänestänyt häntä siksi että halusin hänet virkaan vaan siksi että saisin hänet toisesta pois. Lisäksi Väyrynen oli ainut joka luterilaisen kirkon "arvoillassa" (koska kirkkohan omii termin arvoista ja arvojohtamisesta itselleen) osasi ottaa huomioon sen, että uskonnon sekoittaminen politiikkaan on monimutkaista. Uskoisin että hän viittasi tässä juuri siihen että niinkin viaton pieni asia kuin Jumalan Siunausta puheenlopuksi voi olla oikeasti symbolina jotain joka ei ole ilmiselvästi hyvä ja että on kenties diplomaattisempaa jopa valita sen puute kuin osallistuttaminen. Väyrynen osasi siis ainakin tässä yhdessä asiassa tunnistaa sen, että arvojohtamisen nimellä kulkeva asenne presidentiltä on sellaisenaan nimenomaan paha asia.

Kun sitten tuli vaalipäivä, sain pienen oksennustaudin. Siinä sitten harkitsin että ihanko oikeasti olen menossa vaaliuurnille äänestämään henkilöä jonka luonteenpiirteistä en pidä vain siksi että en halua että hän on puolueen toiminnassa. Vai halailenko ämpäriä - ja Assassins Creedin peliohjainta - kotona. Jätin äänestämättä. Jos minulla olisi ollut yksikin ehdokas joka olisi oikeasti herättänyt minussa tunteen että juuri tämä jotenkin muita ehdokkaita olennaisesti innostavampi, olisin kenties saattanut ohjata yökkivän itseni vanerikopille. Nyt en päätynyt äänestämään miestä virasta.

Tämän päivän viittauksen mukaan päättelen olevani epäpoliittinen idiootti, mutta toisaalta en välitä koska sama paikka kertoo että "Presidentin valinta on kuitenkin parilla tavalla merkittävä: se on arvokannanotto ja mediavoitto." Hänkin näkee presidentinvaalissa arvojohtajuuden ja mediakontrollin jollain tavalla arvokkaan asiana. Nyt heitänkin loppuun ilkeän provokaation ; Jätin siis äänestämättä. Valitan silti. (Tein tämä lieventävien asianhaarojen vallitessa mutta tietoisesti.) Onko tämän valittamisen kieltäminen demokraatian vastaista sensuuria, jossa äänestys on ensisijassa oikeus ja ilo ja vain sekundaarisesti velvollisuus? Vai onko valittaminen oikeus joka aidosti syntyy palkkiona äänestämisen velvollisuudesta demokraattisessa ajattelussa? Näihin en osaa sanoa vastausta, mutta näen tälläisenkin kannanottamisen jonain jossa poliittisen käyttäytymisen normi nostetaan johonkin asemaan jonka kautta sitten sovelletaan arvojohtamista. Siksi heilutan hilpeästi keskisormea jokaiselle valittamisestani valittaville riippumatta siitä mitä mieltä he - tai minä itse - olen tästä kyseisestä asiasta.

---

Kirjoittaja ei ole valitettavasti immuuni arvojohtajuudelle. Hän huomaa joskus olevansa sellaiselle hyvinkin suopea ja joskus hän harjoittaa sitä itsekin. Tämä kertoo vain siitä että hänen eettinen käyttäytymisensä on homssuita ja hänellä on läpeensä turmeltunut perversi persoonallisuus noin yleensäkin. Älkää siis tehkö kuten teen vaan kuten arvojohtajana sanon!

Ystävällinen, tasapuolinen ja kaikinpuolin kelpo mies.

Uskontokeskustelu on yksi niistä aiheista joiden parissa raadollisuus tulee varsin pian tutuksi. Tämän tasapainoksi - kuten monet ehkä muistavatkin - olen haeskellut ystävällisiä ateisteja ja teologeja (voit osallistua projektiin itsekin!) jotka siis tässä tapauksessa ovat valmiita puolustamaan "erimielisiä" "samanmielisiä" vastaan. Eli vaikka uskovainen puolustamassa ateistia uskovaisten asiattomalta argumentaatiolta. Tai ateisti hyökkäämässä ateistin kimppuun koska katsoo uskovaista loukatun.

Tuore Daniel Camen "theGuardianiin" kirjoittama teksti otsikolla "Richard Dawkins's refusal to debate is cynical and anti-intellectualist" moittii Dawkinsin kieltäytymistä debatoinnista. Tämä onkin hyvä esimerkki tämänlaisesta hakemastani ja tavoittelemastani asenteesta ; Craig on tunnetusti mukana antamassa ateistisia sävyjä erilaisiin uskontokeskusteluihin.

Tämä johtikin monet uskonmiehet parissakin paikassa keskustelemaan tästä aiheesta. Asenteet näyttivät jakautuvan seuraaviin luokkiin.
1: Ihmettely siitä miten tämänlainen ateisti on olemassa. On ikään kuin ihme jos joku ateisti ei ole militantti. Tässä oli taustalla asenne että Camen kaltainen ystävällinen ateisti olisi jonkinlainen omituinen poikkeus ja ihme. Tämän voi nähdä hieman epäkohteliaana.
2: Tämä tilanne sai ihmiset korostamaan sitä että on mielekästä tehdä jako "ateismiin" ja "uusateismiin" joka on militanttia. Tässä on taustalla kuitenkin sen ohittaminen että Came voidaan nähdä modernin ateismin esiintyjänä, ja ainakin minä lasken hänet nimenomaan uusateistiseksi. Dawkins ei ole koko uusateismin kirjo.
3: Tällä huomautettiin miten huonoa ateismi on yleisesti ottaen. Dawkins on väärässä joten koko ateismi kaikissa muodoissaan on väärässä, epäkohteliasta ja militanttia. Tämä tuntuu omituiselta koska Came on ateisti eikä hän varmasti pidä itseään tai kaikkia ateisteja ääliönä ja anti-intellektuaalisena, vaan ainoastaan Dawkinsia ja hänen kaltaisiaan. Tässä on kenties takana ajatus siitä että kun ateistit ovat erimielisiä jostain, ei ateistit sano asiasta mitään ja silloin voi olla ihan täysin suoraan uskova. (Valitettavasti tämä ajattelutapa tuhoaisi teologian laitoksen miltei tyystin, sillä siinä talossa sitä erimielisyyttä riittää isommissakin aiheissa.) Erimielisyys ei tuhoa, vaan näyttää että järjestelmä kykenee sekä sisäiseen että julkiseen oman ideologiansa kritiikkiin. Itsekriittisyys vaatii jotain tämänkaltaisia kinoja.
4: "Jengi" tulkitsi Dawkinsin kieltäytymisen pelkuruudeksi, koska Dawkins tietää olevansa väärässä ja argumenttiensa kumotuiksi. Dawkins on kuitenkin jo vuosia selittänuyt miksi hän ei osallustu debatointiin kreationistien ja tietynlaisten uskovaisten kesken. Hän ei toki ole kieltäytynyt kaikesta debatoinnista mutta hänen asenteensa voidaan nähdä varsin konsistentiksi tässä kohden. On tietty kriteeristö jonka mukaan hän hylkää ja hyväksyy haastattelut, debatit ja muut julkisen toiminnan. En pidä tätä selitystä uskottavana myöskään sen takia että ihmiset harvoin "tietävät olevansa väärässä", uskon päinvastoin että Dawkins luottaa - jopa hamaan luupäisyyteen asti - argumentteihinsa. Hän on enemmänkin niitä miehiä jotka toistavat virheitä korskeasti vaikka ne olisi juuri kumottu, kuin jonain joka tajuaisi erheensä ja väistäisi vahvemman tieltä. Egon puutteesta tätä miestä ei voi moittia, ja tätä kautta koko tämä skenaario näyttäytyy varsin epäuskottavana ad hominem -ylimielistelyltä.

Minä luonnollisesti trollailin paikoissa ja yritin provosoida ihmiset huomaamaan sen, että miten teologeista ei oikein löydy Cameen verrattavia. Siis sellaisia jotka ilmiselvästi olisivat "valmiita puolustamaan" vääräuskoista ja "kyvykkäitä hyökkäämään" oikeauskoista vastaan. Tässä nostettiin esiin että valtaosa teologeista olisi ystävällisiä ja debattiasenteiltaan kunnossa. He olisivat ystävällisiä ihmisiä.

Pumppaamisen jälkeen minulle tiputettiin asiasta esimerkiksi jopa yksi nimi ; William Lane Craig. Nimi varmasti tupsahti esiin sen takia että Came moitti Dawkinsia siitä että hän ei suostunut keskustelemaan Camen kanssa debatissa koska ei pitänyt Craigin asennemaailmaa ollenkaan sellaisena jonka kanssa on soveliasta tai mahdollista keskustella ollenkaan. Hänestä se oli anti-intellektuaalista. Tästä pääteltiin ilmeisesti niin että Craigin täytyy olla muutoinkin Dawkinsin vastakohta. Eli asiallinen keskustelija.

Hänen kerrottiin olevan debattiasenteiltaan kohtelias, ateisteja arvostava, ystävällinen, ja keskusteluissaan viileän asiallinen. "Camels with Hammers" -blogista löytyikin analyysiä Craigin asennemaailmasta. Sitä kautta selviää miten epäkohtelias Craig on.

Voidaan aloittaa siitä miten hän kohtelee ateisteja. Hän on onneksi antanut selityksen siitä miten ateistista tulee ateisti. "I firmly believe, and I think the Bizarro-testimonies of those who have lost their faith ant apostatized bears out, that moral and spiritual lapses are the principal cause for failure to persevere rather than intellectual doubts. But intellectual doubts become a convenient and self-flattering excuse for spiritual failure, because we thereby portray ourselves as such intelligent persons rather than as moral and spiritual failures." Tämä ei toki ole kovasanaisin tai julmin näkemys (idiootteja saatanan manipuloimia, moraalittomuus, kyvyttömyys tunteisiin ovat nekin tavallisia teorioita). On selvää kuitenkin että tässä ei ole kunnioitusta. Ateisti nähdään enemmän sairaana ja vammaisena. Luuserina, johon kohdistetaan enemmänkin sääliä kuin arvostetaan "mahdollisesti kunnioitettavana rationaalisena olentona".

Mutta ihminen ei ole tietysti kaikki. Onhan se toisen näkemys. USA:ssa ja esimerkiksi ID -piiristössä kauniina trendinä on se, että selitetään että "both sides should be heard". Eli e kunnioittavat kaikkia näkemyksiä koska niihin pitää tutustua. Craig tietysti itsekin edustaa pinnallisesti debatoidessaan tätä. Mutta vain PR -julkisuuden valokeilassa. Ja vain kun darwinisteja kehotetaan tutustumaan uskontomateriaaliin. Sillä seuraavalla tavalla hän suhtautuu ajatukseen siitä että uskovainen lukisi ateistejen materiaalia ;"Be on guard for Satan's deceptions. Never lose sight of the fact that you are involved in a spiritual warfare and that there is an enemy of your soul who hates you intensely, whose goal is your destruction, and who will stop at nothing to destroy you. Which leads me to ask: why are you reading those infidel websites anyway, when you know how destructive they are to your faith? These sites are literally pornographic (evil writing) and so ought in general to be shunned. Sure, somebody has to read them and refute them; but why does it have to be you?" Toki hänen muutkin sanomisensa ovat monin paikoin asenteellista, häijyä, ilkeää ja herjaamiseen taipuvaista. Mutta tämä lainaus oli kenties kuvaavin yksityiskohta joka näyttää että on aivan selvää että tämä mies ei nimenomaan kunnioita rationaalisena olentona sitä joka ei jaa hänen näkemystään Jumalan olemassaolosta.

Tämä asenteiltaan täysin kunnossa oleva kiva ystävällinen teologi siis kehottaa että sekulaareja sivuja ei edes lueta tai niihin tutustuta, niitä verrataan pornografiaan pelkästään sen vuoksi että ne ovat harhaoppisia ja voivat vaikuttaa uskoon. Uskovainen joka lukee sekulaaria aineistoa on keskellä henkien sotaa, jossa tärkein asia on se että lukee ne ja kumoaa niiden sisällön. Mutta tämä tehtävä olisi jätettävä Craigin kaltaisille henkisen sodan asiantuntijoille.

Toki Craigin PR -julkisuuskuva näyttää vain pintahaastatteluja seuraten puhtoiselta. Mutta tämä ei ole kunnioitusta vaan strategiantajua. Jos Craig laukoisi tämänlaista ryönää televisiossa medialamppujen loisteessa, olisi selvää että se haittaisi hänen uskonnollista agendaansa. Eli halua saada suosiota kristinuskolle ja nuijia ateistit maanrakoon tässä vakavassa henkien sodassa jossa Saatana ja Jumala taistelevat ihmisten sieluista pelissä jossa Dawkins on Saatanan pelinappula ja Craig itse Jumalan. Craigin asenne paistaakin voimakasta poteronkaivuuta ja asenteellisuutta, jossa vastapuolella on tärkeä rooli vain osana "Saatanan piestäviä sotajoukkoja" jotka tietysti tuovat kunniaa voittajalle.

Kun tämänlainen asennemaailma löytyy tasapuoliseksi kehutulta mieheltä, on selvää että teologien puolella ei ns. "mene kovin hyvin" - ainakaan tällä minun esittämälläni ja kannustamallani diplomatiaanhaastamisrintamalla. Herää kysymys (tai oikeastan ei herää, enemmänkin shokkiutuu nuijanukutusasteelle) siitä mitä "kunnioitus" sitten oikein on ; Sitä, että takapihalla ei ole noitarovioita vääräuskoisille? Craigia kohteliaaksi ja asialliseksi kuvannut on sortunut siihen mikä näyttää vaivaavan likimain joka ikistä uskonnon ystävää. He ovat pinnallisia ja katsovat pelkkiä sanavalintoja, eivät niiden merkityksiä. Heille kohteliasta ja asiallista on kun "hymyilevät kivat sedät" herjaavat röyhkeästi todella tiukkoja, tärkeitä ja vakavia syytöksiä, mutta sanovat ne sivistyssanoilla. Ja ilmeisesti siksi tätä sarjaa onkin tarjolla ylenmääräisesti..

Olen jotenkin hirvittävän pettynyt, vaikkakaan en rehellisyyden nimissä yllättynyt. Voit parantaa mieltäni ottamalla osaa projektiin ja löytämällä sinne jonkun mukavan teologin. Jonkun joka nimenomaisesti ei ole Daniel Lane Craig. Ilman tämänlaista lohdutusta mieleni ikään kuin automaattisesti hakeutuu sellaiseen sfääriin että siinä missä ateistejen kohdalla on relevanttia jakaa "militantteihin" ja "kunnollisiin" ei uskovaisten kohdalla vastaavaa jakoa tarvitse tehdä ollenkaan. Pakosti syntyy ajatus joka vihjaa että jos ystävälliseksi mainostettu on noin häijy, niin minkälaisia ne häijyt sitten (muka) voisivat olla, ja miten he (muka) voisivat olla pahempia ja kiivaampia?

majakaksi pilkaten.

Suomenlinnan kirkko on samalla Suomenlinnan majakka. Sen kirkontornissa on majakan kupu. Sielä valo sitten pyörii ja vilkuttaa mukavasti yöhön. Kirkko toimii tässä siis ohjastajana.

Tässä yhdistelmässä onkin jotain, joka kieltämättä tiivistää taakseen perinteisen symbolin jossa kirkko nähdään valaisijana ja ohjastajana. Kirkko palvelee, on osa systeemiä, ja sillä on konkreettinen rooli että ihmiset eivät eksyisi. Tätä symbolista näkemystä ajaa esimerkiksi Relander.

Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin se onkin. - Tosin samalla tavalla kuppikivet ja hirvenpääkirveet, "Kalevala", Sibelius, tervanpoltto tai kuparitikarit ovat kulttuuriamme. Tässä mielessä Relander on oikeassa. Emme voi hylätä kirkkoa totaalisesti tai kulttuurin perusrakenteita tuhoutuu ; . Kuitenkin tätä kautta voimme huomata sen, mikä Relanderin kannattamassa näkemyksessä on hieman erikoista. Se näkee erottautumisen hyvin totaalisena. Ateismi ei siis ole hänelle uskonnon hylkäämistä ja Jumalan totuusarvon hylkäämistä, vaan koko uskonnon unohtamista. Kuitenkin ateistit yleensä näkevät etääntymisen samaan tapaan kuin miten esimerkiksi ruotsalaiset ovat tehneet muinaisjumaliinsa. Toria ei palvota eikä siihen uskota. Ihmiset ovat ateistisia OY AB Odin et kumpp. kohtaan, vaikka sillä oli historiallisesti katsoen merkittävä kulttuurillinen arvo. Heitä ei kuitenkaan ole "unohdettu ja hylätty" totaalisesti.

Konseptien sekoittelu tällä tavalla on tietysti uskonnollisessa kielenkäytössä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tässä mielessä hän vaikuttaa kovasti Lewisiltä jonka Lewis trilemman kohdalla yksi Lewisin tärkeimmistä lausumista on siinä että Jeesusta ei voi eikä saa kutsua opettajaksi. Lewis niputtaa näkemyksen ja väittää että Jeesus oli joko Jumalan poika, hullu tai valehtelija. Muut vaihtoehdot hän kieltää tyystin. Tämä luokittelu on tietysti varsin omituista, koska Jeesukseen voidaan ottaa suhde samoin kuin joihinkin tietämiini oveliin hörhöihin. He ovat kompleksisia hahmoja ja tietyissä asioissa heitä voi pitää hyvinkin viisaina. Toisaalla he ovat pösilöitä. Ihminen ei yleensä mahdy dikotomiseen luokkaan, joten Jeesustakin kykenee pitämään viisaana, joskin jossain asioissa erehtyneenä, inhimillisenä opettajana.
1: Tämä on helppo huomata viimeistään siinä vaiheessa kun muistetaan että Islamilaiset ovat harjoittaneet samantapaista argumentaatiota Muhammadista. He ovat toki yrittäneet kunnon kristittyjen tapaan myös eliminoida vaihtoehdoista kaksi, eli että ei olisi järkevää väittää Jeesusta hulluksi tai valehtelijaksi. He ovat tehneet sen samoilla argumenteilla. Tämä on tietysti huvittavaa.

Lewisin näkemys on ymmärrettävä siltä kannalta, että opettajaksi kutsuminen on yleinen näkemys ja uhka. Sillä uskonnon kulttuurillinen arvo, kirkkojen kauneus ja yhteiskunnalliset positiiviset vaikutuksetkin ovat jotain, joiden arvo on monille uskovaisille tärkeää ensi sijassa välinearvona käännytykseen. Jos ihmiset hyväksyvät että voit kunnioittaa kulttuuria ja uskontoa palvomatta ja uskonatta siihen, menee tämä tärkeä vipuvoima tyystin pois. Lewisin trilemmahan ei argumenttina - selvästikään - ole kovin looginen tai yleispätevä, ja sen suosiokin on ymmärrettävissä tästä kulttuuriarvojen välineellistämisen käsin.
1: Uskovaiset tuovat tässä mielessä mieleeni Musashin ja hänen miekkailutaitonsa. Hän valitteli sitä, että jo hänen aikanaan moni harjoitteli katanankäyttöä taitona, ilman että sitä sidottiin taisteluun ja tappamiseen. Harrastusmiekkailijoita Musashi käsitteli kovin sanoin ja pilkaten. Hän esitti että tekniikkaa harjoittelevat laittoivat kukan pähkinän edelle. Samoin monelle uskovaiselle kulttuurinen arvo ilman vakaumusta on selvästi kuin laittaisi kukan pähkinän edelle.

Kuittinenkin ihmettelee, miten Relanderin näkemys oikein toimii. Sillä siinä uskonto on kritiikki-immunisoitu omituisella tavalla, jossa mikään kritiikki ei voisi olla olennaista. Sillä silloinkin kun kirkko toimii selvästi huonosti ja väärin (tai kuten nykyään, eli ei mitään paitsi lupailee ja jättää tekemättä), se siltikin kuljettaisi ideaa ja ideaalia, joka taas on Relanderin maailmassa se olennainen. Emme siis saisi hylätä kirkkoa vaikka kirkko hylkäisi meidät, koska kirkko on ollut osa esi-isiemme elämää. Perinteisiin vetoaminen toimii siis kummallisesti, olemme osa kirkkoa koska kirkko on ollut maassamme kauan. Eikä kirkko hylkää ideana vaikka se hylkäisikin meidät käytännössä. Joten ruusuisen eitoteutuvan instituutio-unelman vuoksi emme voisi vaihtaa toimivaan instituutioon koska kirkko "kantaa ideaa".

Toki uskon että tässä näkemyksessä on myös yltiöromanttista näkemystä siitä että Suomen köyhät ja pienetkin huomioiva humanistinen kulttuuri olisi kristinuskon ilmenemää. Tätä on vaikeaa uskoa, sillä kristinuskon vallan ilmetessä humanismi oli kaukana. Näyttää pikemminkin siltä että humanismi ja suvaitsevaisuus on joutunut taistelemaan joka ikisen etuaskeleen verisessä, tiukassa ja vihaisessa arvokeskustelussa. Jossa jarrupuolella on aina ollut uskonto. Näin on ollut, kun on puhuttu orjuudesta, naisten äänioikeudesta... Ja on tässä tietysti hyvä muistaa se, että jos kirkon ääntä oltaisiin kuunneltu 1970 -luvulla, homoseksuaalien asema olisi hyvin hyvin hyvin paljon nykyistä huonompi. Näin voisi jopa nähdä että se ideaali on aina ollut jokin toinen, kirkko on ensin vastsustanut asiaa. Ja sitten kun asia on tullut vallitsevaksi sen edustajat ovat vain naama peruslukemilla väittäneet että he ovat olleet tätä mieltä koko ajan.

Kirkkojen hylkääminen onkin johtanut erikoisiin ajatuksiin. Josta päästään siihen miten paljon monet kristityt itse asiassa arvostavat sitä kirkon kulttuurista panosta, jos siihen ei liity sitä suoraa palvontaa. "Satakunnan kansa" tarjoaa tästä esimerkin rattoisalta Ruotsin maalta. Sielläkin kirkko on vaikeuksissa kun sekularisoituva ja maallistuva kansa jättää kirkon taakseen. Siellä ennen tuomiorovastin virkaa tehnyt on esittänyt, että "paras vaihtoehto hänen mukaansa olisi, jos kirkot räjäytettäisiin." Tässä on sellaista henkeä, että kun kirkko ei ole uskonnonharjoittajia varten, on kristitylle helppoa ajatella että "ei sitten kenellekään". Kirkon arvo on siis selvästi sidottu vahvasti palvontaan ja uskontoon. Tässä on kenties taustalla hieman Relanderin tyyppistä ajattelua, jossa uskon hylkääminen tarkoittaa totaalista unohtamista.

Kenties tuomiorovastin muista ajatuksista on kuitenkin saatavissa irti jotain kauniimpaa. Hänhän ehdottaa "ei parhaiksi, mutta hyviksi" ratkaisuiksi esimerkiksi "voitaisiin hänen mukaansa muuttaa yksityisasunnoiksi, kahviloiksi tai pitserioiksi." Itse ehdottaisin - jos sille tielle mentäisiin, kuten tässä vaiheessa tuskin vielä ei mennä - että Suomenlinnan kirkko muutettaisiin majakaksi. Ei vain symbolisesti, vaan fyysisesti. Tämä ei edes vaatisi rakennukseen mitään muutoksia.

Miten internet kertoo yhteiskuntamme arvostuksista

Usein ihmisiä kannustetaan toimimaan siten miten sydän osoittaa. Usein tässä on leppoisa sävy, mutta kuitenkin tosiasiassa sydämellä puhumisessa on mukana myös se "vihapuhepuoli". Samastuminen uhriin esimerkiksi kannustaa kostamispuoleen. Ihmiset neuvovat asioissa joita kokevat tärkeinä. Ja lisäksi ihmiset suuttuvat asioista mitkä liittyvät heidän mielestään tärkeisiin asioihin. Tabun rikkomisesta seuraa suuttumusta. Irrelevantista aiheesta johon suhtaudutaan nihilistisesti ei saada aikaan riitaa.

Tätä kautta voidaan rakentaa puolileikillinen - mutta vakavasti otettava - pika -analyysi siitä miten internet kuvaa yhteiskuntamme arvoja. Internet on hyvin demokraattinen laitos sinänsä, että sitä ei kokonaisuutena voida sensuroida. Paikalla on myös ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ongelmana on tietysti se, että flamettajat saavat helposti ylikorostuneisuutta. Näin on vaikeaa sanoa onko arvostuskysymykset yleisiä, isompia trendejä, vai onko niiden kohdalla vain voimakasta lukumäärältä pienenmää liikehdintää. "Määrällistä suosiota" ja "laadullista suosiota" voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Mutta jotain pientä ja kenties kiinnostavaa ja huvittavaa siitä kuitekin voidaan saada irti.

Internetissä neuvomista saa, jos keskustelee laihdutuksesta ja ruokavaliosta, vanhemmuudesta ja lastenkasvatuksesta, tietokonesoftan valmistajista, oireista ja sairastumisesta olipa aiheena sitten normaali sairaus tai mielenterveysasiat. Suuttumusta taas kohtaa jos aiheena ovat kissojen kynsien amputointi, tipinanto ravintoloissa, se onko [0.999..... = 1], ympärileikkaus, kasvissyönti. Ja tietysti koirankakka ja sen kerääminen.

Ylläolevat kuvastavat sitä että tärkeät aiheet nostavat esiin sellaisia isoja pääteemoja kuin perhe, terveys, eläinten hyvinvointi ja ruoka. Perhe kenties näytetään kokevan laajennettuna, jolloin mukana tulevat kotieläimet. Joka tapauksessa luontosuhde nousee esiin nimen omaan lemmikkien kautta, joihin ihmisillä katsotaan olevan vastuuta samaan tapaan kuin lapsiinkin. Ruoka on ikään kuin terveyskeskeisyyden sivujuonne. Lisäsävyä terveysaiheeseen saa sitten uskonnosta ; Kun kaikki kannattavat terveyttä mutta lähtökohdat ovat totaalisen erilaiset, nousee esiin tietysti ympärileikkausaihe. Sen ympärillä voidaan nähdä jopa kerettiläispuheen sävyä.

Itse asiassa minulle aiheet itse asiassa vihjaavat että ihmisillä on arvomaailma, eikä se ole itse asiassa niin totaalisen huolestuttava kuin usein annetaan ymmärtää.