nonsense-datum

Klassisesti kristinuskolla on ollut hyvin vahva ote Totuudesta. Tämä on toki siinä mielessä erikoista että tieteen ja tietoteorian kehityttyä nykyään kristinuskon tärkein rooli näyttää olevan siinä että se puolustaa tiedon maailmankuvallisuutta. Syynä on luultavasti se, että tietoa koskevat näkemykset ovat kehittyneet ajan saatossa sellaisiksi että on melko selvää että kristinuskoa kannatetaan tiedon sijasta tiedosta huolimatta.

Tässä klassisessa Totuusnäkemyksessä on ollut vallalla ajatus joka tunnetaan foundationalismin nimellä. Foundationalismin perustalla on ajatus siitä, että on olemassa perususkomuksia jotka ovat välittömästi oikeutettuja. Toisin sanoen niiden oikeutukseen ei tarvita muita asioita. Tämän premissin varassa foundationalismi elää tai kaatuu.

Descartesin ajatukset ovat tässä varmasti klassisinta malliesimerkkiä. Descartesin mukaan perususkomuksen tulee olla erehtymättömiä, kumoamattomia ja epäilyksettömiä. Hänestä tämä tarkoitti sitä että ihmiset aistivat Jumalan jumala-aistin avulla. Ja että Jumala oli hyvä ja kaikkivaltias joka ei valehtele meille ja on siksi antanut luotettavan järjen ja aistit, myös em. jumala-aistin.

Nykyaikana tätä asennetta on vaikeaa nähdä tämänlaista kartesiolaista kehää oikein minkään muun kuin psykologian kautta ; Uskonnollisen dogmaatikon on psykologisesti mahdotonta epäillä perusnäkemyksiä ja tästä ilmiselvyyden tunteesta vedetään asian ilmiselvyys. Klassisella foundationalismilla on tunnettuja ja hyvin ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Toki Descartesin ajatuksissa on myös jotain oleellisesti osuvaa. Hänen cogito -oivalluksestaan kun vedettiin esiin näkemys jonka kautta omat sisäiset kokemuksemme ovat itse asiassa kumoamattomissa. Meillä on kokemus omista ajatukistamme. Ja tästä tiedämme että olemme. Tätä voidaan pitää perususkomuksena. Kenties jopa ainoana sellaisena.

Ajatusta on kuitenkin yritetty laajentaa moneen paikkaan. Esimerkiksi A. J. Ayer esitti että väitteet omista tunteistamme ja ajatuksistamme ovat kumoamattomia (incorrigible). Jos siis esimerkiksi väitän että en koe vihaa Jumalaa kohtaan, tätä omia tunteitani koskevaa väitelausetta ei mikään C. S. Lewis -sitaatti voi osoittaa vääräksi. Tätäkin voidaan pitää foundationalismille voimaa antavaksi ajatukseksi ; Se, että minulla on tämänlainen tuntemus osoittaa että se on Tosi. Eikä minun tarvitse argumentoida asiasta mitenkään muuten itselleni.

Kysymys on valitettavasti laajempi. Niin kovasti kuin haluaisinkin vain virnistää jokaiselle C.S. Lewis -sitaatille, niin joskus tunteitamme koskevat väitteet paljastuvat epäuskottaviksi. Tunteet heijatuvat toimintaan. Toiminta voi olla käyttäytymistä tai aivotoimintaa. Tunteet eivät olisikaan omiamme ja empiirisen käsittelyn ulkopuolella. C. S. Lewis -sitaatilla voi olla voimaa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että tämän tason ymmärrys ei olekaan täysin mikään tyylipuhdas perususkomus.

Lisäksi foundationalismilla on erikoisia vaikeuksia. Taustalla on esimerkiksi Humen huomioita siitä miten rakennamme yksittäisistä havainnoista todellisuutta kuvaavia näkemyksiä. Foundationalismin haasteena onkin em. ongelman lisäksi varmistaa sitä miten näistä perususkomuksista rakennetaan perustaa muille uskomuksille. Kysymys on siitä onko perususkomuksia riittävästi jotta niiden varaan voidaan rakentaa oikein minkäänlaista maailmankuvaa.

Foundationalismiin on tässä kohden rakennettu esimerkiksi G. E. Mooren kannattama sense-datum -teoria. Jonka mukaan kun ihmiset erehtyvät jostain havaitsemastaan asiasta, he erehtyvät tulkitsemaan asiaa joksikin muuksi. Mutta itse havaintokokemus on kuitenkin ollut perususkomus. Eli jos joku kokee jonkin vaikka jonkin väriseksi, tämä värikokemus on ollut aito.

Näiden kokemusten kriitikot ovat usein määrittäneet ilmiötä toisella tavalla. Näissä on otettu ei-foundationalistisia taustoja ja rakennettu esimerkiksi Sellarsin ajatus siitä että jos jotain koetaan jonkin väriseksi, niin tosiasiassa tämä väri tunnistetaan siten että vaikka ruskea on sitä miltä ruskeaksi koetut asiat ovat noin yleisesti näyttäneet. Tällöin ruskekin on induktioperustainen kokemusperäinen perusteltu tieto jonka takana on paljon tietoa a posteriori. Näin ollen ruskeuskin on jotain joka ei ole perususkomus, uskomus sinällään ja yksinään. Nämä ovat toki käteviä jos ei ole foundationalisti. Mutta foundationalisti ei varmasti vakuutu. Sillä tässä ei osoiteta ristiriitaa foundationalismin sisällä. Lähinnä tässä osoitetaan että ei-foundationalistinkin näkemys voi olla perusteltu.

Itse ongelma ei tätä kautta ratkeaisi. ; Foundationalisti voikin vaikka jaotella havainnot komparatiivisiin ja ei-komparatiivisiin havaintoihin. Ei-komparatiivisessa muodossa havaintodata koostuisi silti perususkomuksista. Kun taas Sellarsin kuvaama tilanne on sitä että havaintodataa käsitellään komparatiivisessa muodossa. Ja Sellarsin argumentti kuvaa vain tätä tilannetta. Jos väittää että kaikki havaintodata on komparatiivista, joutuu olettamaan että muunlaisia perususkomuksia ei ole. Ja tämä on vähän sitä että oletetaan mitä yritetään todistaa. Foundationalisti voi sitten vastavuoroisesti ihan itse oletella että muunlaisia perususkomuksia on ja päästä yhtä epätyydyttävään mutta yhtä huonoon/hyvään sisäisesti ehjään lopputulokseen.

Kuitenkin ongelma on laaja. Sillä edellämaintisemani Hume tuottaa kiusaa. Foundationalisti joutuu aina luokittelemaan käsitejärjestelmiä kielen ja muiden vastaavien kanssa. Ja tämä tuottaa ongelmia jopa silloin kun puhutaan ei-komparatiivisesta materiaalista. Goldman onkin osoittanut että käsitteellistäminen on aina vaikeuksissa ; Ei ole mitään deduktiivista tai induktiivista keinoa jolla aistikokemuksista mentäisiin ottamaan kantaa ympäröivään uskomusmaailmaan ilman että mukaan tulee heikkouksia.

Eli jos foundationalismin ympärille rakennetaan mitään niin aistikokemusten sisältö ja luotettavuus ovat toisilleen vastakkaisia. Aina jos yritetään puolustaa aistikokemusten sisältöä eli luoda sitä kautta vaikka jotain merkityksellistä maailmankuvaa joka sanoo tosimaailmasta yhtään mitään, luodaan järjestelmään epäluotettavuutta.  Jos taas rakennetaan perususkomuksista mahdollisimman luotettavia, käteen ei tahdo jäädä mitään muuta kuin oma olemassaolo kun taas kaikki muu muuttuu sisällyksettömäksi. ; Eli joko perususkomukset ovat sellaisia että niiden perususkomusluonne voidaan kyseenalaistaa. Tai sitten ne ovatkin sellaisia että niiden perusteella ei voi väittää oikein mitään maailmasta.

Siksi moni foundationalisti onkin hylännyt ajatuksen siitä että havainnot olisivat luotettavia. On rakennettu lievempiä malleja. Niissä esimerkiksi foundationalistisen teologi Alvin Plantingan ajatus warrantista on hylätty. Tässä yhteydessä on otettu esiin ajatus siitä että aistihavainnot ovat prima facie -oikeutettuja. Eli ne ovat jotain jotka voivat erehtyä. Mutta niihin luotetaan kunnes ne osoitetaan jotenkin vääriksi.

Toisin sanoen jos joku vaikka näkee värit väärin, se johtuu ympäröivästä kontekstista. On vaikka tarjottu esine valossa joka ei näytä sitä tavalliseen tapaansa. Ja näin ollen ulkoiset kokemukset ja kontekstisidonnaisuus on mukana vain sillä kannalla että ne voivat kumota perususkomuksen. Tämä ei ole uhka perususkomuksille sinänsä. Ajatus on siinä mielessä viehättävä että sen perusasenne tunnetaan fallibilismissa. On esitetty ajatuksia siitä että teorioita voitaisiin falsifioida eli kumota. Ja tämä kumoutuvuus ei ole osoitus siitä että teoria on epäluotettava. Vaan todiste siitä että sitä voidaan koetella.

Tosin prima facie -puolustettu foundationalismi ei ole fallibilistista. Sillä se ei vaadi perususkomuksilta kumottavuutta. Ja tästä onkin seurannut aika isoja vaikeuksia. Sillä foundationalismin tällä muodolla voidaan luoda suojia hyvin monenlaisille aistimusväitteille. Mitä tahansa väitteitä vaikka paranormaaleista kyvyistä tai keskusteluista Jumalan kanssa voidaan väittää. Voidaan vaikka esittää että LSD avaa mielen toisiin todellisuuksiin ja tätä kautta saadaan perushavaintoja toisesta todellisuudesta. Voidaan esittää että on henkilökohtainen kokemus Jumalasta ja että tämä ei ole tunteilua jossa Jumalusko laitetaan kumoamattomissa olevaksi premissiksi vaan havaintotasolla tapahtuva perususkomus.

Foundationalismi ei ole fallibilistinen. Joten se voi sanoa että kenties vaikka paranormaali telepatiakokemus on jotain jossa ihmiset epäonnistuvat usein. Eli vaikka ihmisellä olisi vankka kokemus omasta paranormaalista ajatuksenlukukyvystä he eivät kykene demonstroimaan kykyjään valvotuissa olosuhteissa skepsis-ry:n - tai skepsistä paremmin rakennetuissa koejärjestelyissä - missään. Voidaan vain sanoa että tämä näyttää että joskus tämä aistihavainto on väärä mutta prima faciae -luotettavuus on yhä säilynyt. Lehrer onkin huomauttanut että väitettä paranormaaleista kyvyistä ei voitaisi mitenkään kumota. Kaikki kritiikki voitaisiin niellä vakavasti mutta pitää sitä vääränlaisena ja epärelevanttina. Koska ne näyttävät vain että joskus näissä voidaan erehtyä ja että silloin vain prima faciae -perusteesta luovutaan after the fact. Se ei kuitenkaan koskaan koskisi itse yliaistillista havaitsemista yleisesti.

Foundationalismin lievennetyn version haasteena onkin se että se on valikoivalla tavalla avomielinen niin että mitä tahansa olemassaoloväitekokemusta voi väittää aistihavainnoksi mutta mistään olemassaolemattomuusväitteestä ei voida saada perususkomusta. Kaikista olemassaoloväitelauseista saadaan perususkomuksia kun se vain sanotaan sellaiseksi. Moni pitää tämänlaista melko höpönä.

Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..

Darwinin epäilys - ja joitain siihen reagoimisen tapoja

Darwin esitti evoluutioteorian kohdalla hämmästelyä siitä miten ihminen voi olla järkevä jos hän on eläin. Tässä ihmettelyssä taustalla on sen tiedostaminen, että (a) adaptaatio koostuu reaktioista ja reaktioiden ei tarvitse olla tiedostettuja reaktioita (b) hengissä selviäminen ei ole samaa kuin totuudellisuus. Perimmiltään tämä on paitsi isku empirialle, myös rationaalisuudelle. Sillä kuilu vihjaa että näiden välillä voi olla merkittäväkin ero. Eli rationaalisuus ja empiirisyys eivät korostetusti ole mitenkään väistämättä yksi ja sama asia.

Tätä huomiota sitten hierotaan arvon evoluutikoiden kasvoille, jotta he ymmärtäisivät ottaa Herran Totuudessa ja tehdä iltarukoukset ennen maatenpanoa. Sillä epävarmuus on ilmeisen pelottavaa monelle. Heistä absoluuttinen varmuus ja Totuus on niin tärkeää että sitä täytyy tavoitella myös metafysiikan premisseissä niin että vain sellainen metafysiikka jossa ihminen on "perimmiltään erehtymätön" ovat riittävän hyviä. Ilman täydellisyyttä maailma olisi uhkaava ja pelottava. Hieman kuin yöllä sängyn alla lymyävä mörkö lastenhuoneissa. Mörkö joka kuvitellaan tietämättömyydestä. Mörkö jonka kuvitteleminen on pahempaa kuin se oikea pimeys. Pimeys joka on kyllä oikeasti hieman pelottavaa ja jättää meidät ikävästi näköaistimme kanssa informaatiovajaustilaan.

Tähän "Darwinin epäilyyn" on sitten otettu montaa erilaista kantaa. (Hyvin harvasta asiasta ollaan samaa mieltä.) Vain ensimmäinen edustaa kantaa jossa naturalismi kumottaisiin sitä kautta mitä vaikutuksia naturalismin totuudella olisi epistemologiseen varmuuteen:
1: Sellaiset hahmot kuin C. S. Lewis ja Alvin Plantinga ovat korostaneet tämän epäilyn merkitystä. Heistä se että jos evoluutio ja naturalismi on tosi niin rationaalisuus ei olekaan välttämättä ontologiseen totuuteen viittaavaa. Ja siksi meidän tulisi hyväksyä jonkinlainen supernaturalistinen versio. Heidän argumentaationsa menee miltei niin että koska logiikka on tosi - tai koska haluamme sen olla totta - meidän olisi sitten pakko ottaa Jumala ilmiselvyytenä.
2: Toisaalta moni naturalisti vahvistaa tätä epäilyä käänteisesti ja korostaa sen tyylistä maailmankuvaa mitä Friedrich Nietzsche kannatti. Hän korosti että kun naturalismi on totta, niin sen pahempi rationalismille. Siksi hän korosti että luonnontieteellinen mallintaminen on Apollonista ja edustaa jonkinlaista heikkoa elämistä. Mallinnus on aina jonkinlainen harha.
3: John Dewey taas on kiistänyt kuilun relevanssin - tai ainakin sen ratkaisemisen relevanssin. Hänestä naturalismi ja rationaalisuus ovat keskenään konsistentteja. Hänestä filosofiset traditiot nojaavat ihmisen järkeilyyn. Ja hänestä meidän pitäisi hylätä Platonin ja Hegelin varassa kulkevat perinteet. Dewey moitti koko "the Quest for Certainty" -asennetta ja korosti sitä että meidän tulee ottaa käsittelyyn nöyrempi ihmisen kognitiivisia kykyjä käsittelevä ote.
4: Wilfrid Sellars ja Robert Brandom taas korostivat sitä että meidän tulisi hylätä epäily. Sillä naturalismi ja rationaalisuus ovat konsistentteja. Itse asiassa voidaan sanoa että rationaalisuus on seuraus naturalistisista ilmiöistä ; Kun mietimme rationaalisuutta kykynämme diskursseihin ja kieleen, ja nämä taas nojautuvat havaitsemiseen ja käytännön maailmassa toimeen tulemiseen nojaaviin kykyihimme. (Jotka osittain myös jaamme muiden eläinten kanssa.) Tässä mielessä havaitsemiseen suhtaudutaan myös Merleay-Pontyn fenomenologiassa.

Itse yhdistelen eri teemoja sillä tavalla, että pidän Plantingan huomiota totena. Mutta en lähde puolustamaan mitään warrantia. Sillä tämän todistaminen vaatisi "itsemme ulkopuolelle menemisen" eli pääsyn johonkin ehdottoman absoluuttiseen objektiiviseen ihmisen kognition yläpuolella olevaan varmistukseen. Ja jos voisimme tehdä näin, koko kysymystä ei olisi olemassa in first place. (Jumalakin on jotain jonka olemassaolosta ja luonteesta ihmiskognitio päättää että onko kohde uskottava kaikkitietävä, ja onko tämä luotettava, vai ei. Joka on joka tapauksessa ihmisen omalla kognitiollaan tekemä arviointi.)

Kaiken kaikkiaan, pragmatistien tyyliin, korostan että tietyt kysymykset on syytä naulata vessan seinälle, koska elämässä eläminen on terveempää kun niille ei anna hirveästi painoarvoa. Rationaalisuus taas on aivojemme ominaisuus ja looginen järkeily on tässä mielessä yhteensopiva naturalismin kanssa. Otan tähän jopa kontrastiksi Churchlandin joka korostaa sitä että neurofysiologiset prosessit tuottavat semanttista sisältöä. Ne suorittavat kartoitusta ja tekevät tapahtuneen kautta oppivaa hahmontunnistusta (~pattern recognition) ja näin toimimme ympäristössä tavalla joka jos ei viittaa totuuteen niin ainakin siihen pärjäämiseen ja hengissä selviämiseen.
1: Logiikkaa kuitenkin pidän yksinään tuhoontuomittuna. (Jos joku tuo minulle jonkun "matemaattisen jumalatodistuksen" niin kerron että se on vain matikkaa -ja valitettavan usein ei edes sitä.) Rationalismi ei riitä, koska mitä tahansa saadaan perusteltua kun vain valikoidaan sopivia premissejä. Rationalismi puhtaana on kuollut. Samoin looginen positivismi jossa empiria sidottiin warrant -ihanteen mukaiseen objektiivisuuteen. Empiriaa koskevat ongelmat voidaankin tämän jälkeen hoitaa argumentaatiolla jota jo Popper aikanaan harrasti.

Jollain tavalla valvetila on kuin unta. Perimmäisestä Totuudesta riippumatta kokemukset ovat aitoja ja kaikki kuitenkin elävät kuin se olisi totta.

Naturalismi.

"Even so, this entry will not aim to pin down any more informative definition of ‘naturalism’. It would be fruitless to try to adjudicate some official way of understanding the term. Different contemporary philosophers interpret ‘naturalism’ differently. This disagreement about usage is no accident. For better or worse, ‘naturalism’ is widely viewed as a positive term in philosophical circles -few active philosophers nowadays are happy to announce themselves as ‘non-naturalists’"
(Stanford Encyclopedia of Philosophy "naturalism")

Eri aikoina filosofiassa on keskitytty erilaisiin asioihin. Esimerkiksi Platonin ideamaailmassa keskityttiin ideoiden metafysiikkaan ja maailman ilmiöt nähtiin vain heijastumia, ja keskiaikana keskiössä olivat sieluun liittyvät käsitteet, kuten tietoisuus, tahto ja muut asiat, joiden arvo saatiin teologiasta -joka korostaa tuonpuoleista tämänpuoleisuuden sijasta. Voisi sanoa, että jos nykyään olisi pakko valita jokin yksi, se olisi ehkä parhaiten naturalismi. Tämä on filosofinen suuntaus, jonka sisältö on joustanut aikojen saatossa. Sen vuoksi sen sisältö vaihtelee historiallisten ajankohtien vuoksi. Syykin tähän on selvä, kun katsoo mistä lähtökohdista termiä on lähdetty kehittämään ; John Dewey, Ernest Nagel, Sidney Hook ja Roy Wood Sellars halusivat lähentää filosofiaa tieteeseen. He korostivat sitä että luonnontieteellisiä menetelmiä pitäisi käyttää myös radikaalilta tuntuvissa alueissa, kuten ihmisen mielen tutkimuksessa.

Tämä tarkoittaa sitä, että naturalisti keskittyy tutkimuksessaan tieteellisten metodien käyttämiseen. Naturalismissa onkin sitten enemmän variaatiota monissa kohdissa. Keskeisin lienee seuraava jako:
1: Ontologinen naturalismi, jossa kaikki mitä luonnossa on, on fysikaalista. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys, että se voidaan tulkita ateistiseksi. Kuitenkin sen piirissä voisi periaatteessa uskoa jumalolentoihin, kunhan nämä vaan toimisivat fysikaalisilla tavoilla ja olisivat esimerkiksi energiasta koostuvia olentoja, joilla on vaikka kyky manipuloida aikaa. Ja tästä päästään itse asiassa siihen, että esimerkiksi ainuttakaan Raamatun tai edes Bhagavad Gitan kertomusta ei tarvitsisi hylätä. (Mistä minusta ihan hauskana esimerkkinä on kvanttijoulupukki.) Tässä on takana se mielenkiintoinen huomio, että "riittävän hienostunut teknologia tuottaa samanlaisia asioita kuin magia".
2: Metodologinen naturalismi eli tietoteoreettinen naturalismi on sitä mieltä että kaikki luonnossa havaittavat piirteet selviävät parhaiten sen hetken luonnontieteellisillä menetelmillä. Tässä kohdassa näkemykset voidaan jakaa kahteen päänäkemykseen: (1) Luonnontieteellinen tutkimus on ainut tapa saada tietoa, joten jos on jotain muutakin ilmiöitä, emme voi saada siitä tietoa ja tätä koskevat väitteet ovat arvailua. (2) Luonnontieteellinen metodi on paras, ja muut ovat huonompia ja niitä tulee käyttää vain kun on aivan välttämätöntä. Jos vastakkain on muuten samanarvoiset luonnontieteellinen näkemys ja eiluonnontieteellinen näkemys, luonnontieteellinen näkemys on uskottavampi. Tästä seuraa automaattisesti yliluonnollisten selitysten karsiutuminen (Tämä johtuu oikeastaan yliluonnollisen määrittelytavasta: Se on määritelty eiluonnolliseksi. Valitettavasti yliluonnollisen määrittely on siksi aika epämääräistä. Luonnontieteellisen selityksen ja yliluonnollisen ihmeen erottaakin toisistaan se, että esimerkiksi sattuman tai gravitaatiolain ominaisuuksia tunnetaan ja niistä saadaan tätä kautta ote, ja tätä kautta niitä voidaan myös "tunnistaa kohdatessa" eli havaitessa.) Metodologiselle naturalismille voidaan tietenkin antaa aina jonkinlainen kuvaus, joka on sama kuvaus kuin sen ajan empiirisen teen sisällä kulkevat kuvaukset. Se siis toisaalta myös muuttuu ajan kanssa, ja voi olla että tämän päivän yliluonnollinen on ylihuomisen luonnollista.
3: Lisäksi on konsilienssia, eli kaikkien tieteiden yhteyttä korostava naturalismi, jota edustavat esimerkiksi Quine ja George Santayana. Heistä tiede ja filosofia tutkivat samaa todellisuutta, ja tavoitteena on saada aikaan mahdollisimman yhtenäisiä ja sisäisesti ristiriidattomia verkkoja. Tiede ja filosofia ovat ikään kuin toistensa jatkumoja, ja toisiinsa kietoutuvia. On hyvä huomata, että tässä naturalismissa ei tämän tarkemmin määritellä tiedonhakemisen menettelyjä.

Koska naturalismissa sinällään ei ole metodia, vaan se pikemminkin mukailee aikansa tieteellisiä käsityksiä, on hyvä huomata, mitä aihetta käsitellään milloinkin. Jos tätä ei huomata tehdä, syntyy paljon sammakkoja skeittilaudoilla, eli Texas sharpshooter fallacyja. Otan esiin lainauksen Karl Popperilta, joka kirjoitti "The Logic of Scientific Discoveryssä" seuraavaa: "I reject the naturalistic view: It is uncritical. Its upholders fail to notice that whenever they believe to have discovered a fact, they have only proposed a convention. Hence the convention is liable to turn into a dogma. This criticism of the naturalistic view applies not only to its criterion of meaning, but also to its idea of science, and consequently to its idea of empirical method." Kuitenkin nykyään ei ole tavatonta törmätä naturalistiin, joka olisi fallibilisti, eli henkilö, jonka mielestä tieteen on oltava nimen omaan Popperin ehdottamien ehtojen mukainen: Se on voitava kumota jollain havaintoaineistolla. Ja juuri tämän puutetta Popper kritisoi tuossa lainauksessaan. Naturalismissa on siis selvästi myös ajallinen ulottuvuus. Siksi osa sinänsä osuvasta kritiikistä on ikään kuin vanhentunutta. Muutenkin se on sisällöltään joustava : Yleensä tähän näkemykseen liitetään reduktionismi ja fysikalismi, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Eli kuten Internet Encyclopedia of Philosophyn "Naturalism" -artikkeli sanoo: "That does not require that in embracing naturalism one also embrace determinism, physicalism, and reductionism. (However, it is true that many advocates of some or all of those are also very often naturalists.)" Toisin sanoen se, että olet holisti tai uskot Jumalaan ei tarkoita että et olisi naturalisti. Mutta jos olet ateisti, joka uskoo reduktionismiin, determinismiin ja pelkkään fysikaaliseen todellisuuteen, olet miltei varmasti naturalisti.

Naturalismin tai ainakin siitä juttelemisen suurin ongelma on muuntuvuus : Oikeastaan, kun puhutaan naturalismista tai kritisoidaan sitä, pitäisi aina erittäin huolellisesti määritellä mitä tarkoittaa, ja kun sitä käsitteleviä lainauksia tai juttuja lukee, pitäisi aina selvittää ajallista kontekstia. Tämä aikaansaa tiettyjä vaikeuksia. Kuitenkin jotain voidaan sanoa. Otan esiin ontologisen ja metodologisen naturalismin kahtiajaon järkevyyden kritiikkiä.

Alun perin naturalismin ensisijaisena tavoitteena oli se, että metafysiikasta ei pidetty. Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata Wittgensteinin keksimä asia: Kun lähdemme hakemaan luonnontieteellistä tietoa, emme aluksi tiedä että onko sitä mahdollista saada. Siksi jo tutkimuksen tekeminen on metafyysinen hyppäys. Samanlaista ajattelua on Suomessa edustanut Sami Pihlström, jonka mielessä naturalismi on ylipäätään järkevä vain muodossa, jossa kaikki yliluonnolliset tai muut luonnontieteen maailmankuvaan sopimattomat oliot poistetaan järkiperäisen ajattelijan todellisuuskäsityksestä.
1: Mielestäni hän on unohtanut ignoraation mahdollisuuden. Kieltämättä Pihlström on siinä mielessä oikeilla jäljillä, että eiluonnontieteellisiä väitteitä ei tulisi esittää perusteltuina empiirisinä väitteinä. Kuitenkin jos myöntää että nämä ovat mielipidekysymyksinä ja vakaumusasioina, tilanne mielestäni muuttuu radikaalisti.
2: Olen toisaalta myös sitä mieltä, että luonnontieteiden menetelmä on toiminut hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme kenties ennen hyppyä ole tienneet onko mahdollista saada tieteellistä tietoa, nyt tiedämme että voimme tietää sillä jotain, eli tälläistä tietoa todella on olemassa. Ainoana vaihtoehtona tälle näkemykselle on tietenkin täydellinen tieteenvastaisuus aina ja kaikkialla, jolloin sen tuloksetkin voi tulkita vaikka jonkinlaisiksi konstruktioiksi. Myönnettävä kuitenkin on, että ainakin minä olen vakuuttunut siitä että mikään metafysiikasta vapaa naturalismi ei silti ole. Mutta tämän ei pitäisi olla yllätys. Olenkin metafysiikan kanssa samaa mieltä kuin mitä olen alkuoletusten kanssa: Niitä on aina mukana, mutta tavoite on niiden minimoiminen.