Esto.

"The first function of swordsmanship practice is defence against attack."
(Guy Windsor, "the Swordsman's companion", sivu 118)

Mielestäni tärkein asia on puolustautuminen hyökkäystä vastaan. Eräänlaiseksi periaatteekseni onkin noussut "En koskaan aloita tappelua, mutta lopetan sen aina." Siksi on hyvä puhua pari sanaa puolustautumisesta. Käytän tässä jutussa itseäni auttavan, mutta varmaankin kaikkia muita sekoittavan kielenkäytön, eli käytän eurooppalaisen miekkailun termejä ja rinnastelen niitä joissain kohdin joihinkin kendon periaatteisiin. Ideana on osoittaa, että niiden takana on yhteisiä taustaperiaatteita. Niiden ymmärtäminen on tärkeää, kaikissa kohdin systeemien rajaukset eivät ole yhtenevät, joten en ole näitä voinut täydessä mitassaan käyttää sekaannusten välttämiseksi. (Jos jotakuta kiinnostaa tarkempi tieto, suosittelen Guy Windsorin "the swordsman's companion" ja/tai Hiroshi Ozawan "Kendo - the definitive guide" kirjoja, jotka sisältävät hienostuneempaa ja tarkempaa tietoa.)

Puolustuksesta puhuminen on sinänsä melko turvallista aluetta, että puolustautumisien opettelu ei sisällä eettisiä ongelmia; Ne kun eivät ole aktiivista hyökkäämistä, kuin reagointia. Itsepuolustus on hyväksyttävämpää kuin kimppuun käyminen. Japanilaisittain ajatellen voidaan sanoa, että katsujinken, "elämää säilyttävä miekka" on useamman mielestä eettinen kun taas setsuninken "elämän riistävä miekka" on paljon harvempien eettisen systeemin hyväkäsite..

Luonnollisesti tärkein estotoimenpide arkielämässä on tietenkin ennaltaehkäisy. Mutta koska kukaan ei kuitenkaan kulje miekan kanssa kaupungilla, tällä ei ole miekkailun kannalta merkitystä; Itse asiassa paras estotoimenpide tässä suhteessa on olla harrastamatta miekkailua. Jos teet tämän, et koskaan joudu miekkamiehen hyökkäyksen kohteeksi. Mutta jos ajattelit rikkoa tätä sääntöä, kannattaa mennä kouluun jossa ammattilaiset ohjaavat toimintaa. Jos taas et, voit lukea harrastelijan kirjoittaman karkeistuksen pääperiaatteista ja kokea kokemustasoista epätyytyväisyyttä mutta nauttia mielellisen laiskuuden tuomasta raukeudesta.

Kun miekkailussa kohtaa hyökkäyksen, on periaatteessa käytettävissä kolme tapaa:
1: Counterattack, eli vastahyökkäys on tapa, jossa vihollisen hyökkäys estetään tavalla, joka samalla johtaa siihen että lyöt häntä. Tämä tapahtuu yleensä kahdella tavalla:
___1.1: "counterattack with opposition", jossa vihollisen hyökkäyslinja suljetaan samalla, kun lyöt tätä. Tässä miekka on samanaikaisesti kilpi, eli torjutaan ja lyödään samalla liikkeellä.
___1.2: "counterattack with avoidance" taas on yleensä tehty vihollisen kättä vastaan. Siinä suoritetaan väistö samanaikaisesti, kun isketään. Näin et ole hänen iskunsa linjalla ja saat suoritettua samalla hyökkäyksen. Kendossa tekniikkaa, jossa väistetään tuleva lyönti ja lyödään vastustajaa sillä hetkellä kun hänen lyöntinsä osuisi, kutsutaan nimellä Nuki-waza.

2: Parry (italian "parere", syrjään työntäminen.) , jossa miekat lyödään yhteen, jotta saataisiin jonkinlaista kontrollia toisen aseesta. Parryjä on kahden laisia:
___2.1: Block, tässä vihollisen asetta isketään siten että molemmat pysähtyvät. Tämä on yleisin ja luonollisin reagointitapa. Tämä ei kuitenkaan ole suositeltava tapa, mutta se on toki paljon parempi kuin saada osuma.
___2.2: Deflection, jossa vihollisen hyökkäyslinjaa siirretään syrjään. Tämä tarkoittaa sitä, että siirtoon tarvitaan vähemmän voimaa kuin blockilla pysäyttämiseen. Toisaalta kokenut hyökkääjä kykenee siirtämään voimaa tämän kautta siten, että hän kykenee tekemään vastahyökkäyksen. Vielä hieman taitavammat osaavat jopa käyttää hyväkseen toisen voimaa omassa hyökkäyksessään. Ideana on yksinkertaisesti sanoen sulkea vihollisen hyökkäyslinja, ja saada toisen terästä kontrollia. Paras tapa ottaa isku vastaan on torjua toisen miekan keskiosa oman miekan keskiosalla. Koska siirtämiseen tarvitaan voimaa, sitä kannattaa jollain lailla tehostaa. Käytännössä tätä saadaan vipuvoiman avulla, eli annetaan toisen miekan lipua kohti kahvaasi. Deflectioneja on useita erilaisia, ja ne voidaan jakaa karkeasti seuraavalla tavalla:
_____2.2.1: Impulse, jossa toisen miekan terä isketään syrjään terävällä iskulla. Tämä kannattaa tehdä siten, että vihollisen miekan terän lattanaan osaan isketään terävällä puolella. Tällä tavalla terävä kopautus siirtää toisen miekan pois keskilinjalta. (Miekat taipuvat eri tavalla. terän ja lappeen suuntaan. Puuaseilla eroa tässä kohden ei juurikaan ole.) Kendossa tämä tunnetaan nimellä Harai-waza.
_____2.2.2: Cutting through, jossa lyödään toisen iskun kanssa ristiin: Jos toinen lyö vaakasuuntaisen, voit lyödä läpi joko ylös tai alas iskemällä.
_____2.2.3: Collection, jossa tuleva hyökkäys kontrolloidaan miekan terällä siten, että se ajautuu väistimelle (eurooppalaisen miekan kahvan muoto -osa, joka tekee miekasta ristin näköisen.) Tässä tilassa toisen miekkaa voidaan kontrolloida samalla kun miekan kärki ohjataan kilpakumppaniin, eli "tekoviholliseen".
_____2.2.4: Yielding, jossa vihollisen tuleva hyökkäys otetaan vastaan mutta sitä ei vastusteta. Jos tämä tehdään oikein, sillä saa ryöstettyä vihollisen iskusta voimaa jota voi käyttää omaan puolustukseen. Kendossa tekniikka, joka perustuu siihen, että otetaan omalla miekalla vastustajan lyönti vastaan ja muutetaan vastustajan lyönnin liike-energia oman miekan liike-energiaksi, jolloin saadaan aikaan nopea vastahyökkäys, kutsutaan nimellä Kaeshi-waza.

3: Väistäminen. Tämä on luonnollinen tapa estää hyökkäys, koska perusperiaate koko estämisessä on olla siellä missä toisen isku ei ole. Jos et ole siinä, hän ei osu. Väistäminen tehdään jalkatyöllä, yleensä askeltamalla. Valitettavasti automaattinen reaktio ainakin itselläni näyttää olevan eräänlainen hypähtely, joka paitsi näyttää typerältä, hukkaa tasapainoa ja pilaa asennon. Tasapainon pitäminen on tässä erityisen tärkeää. (Jos toinen saa liikkeellään horjutettua tasapainoasi, hän saa etulyöntiaseman. Tässä tapauksessa melko kirjaimellisen sellaisen.)

Tietenkin on hyvä, jos onnistuu yhdistämään yhteen liikeeseen mahdollisimman monta näistä. Tällöin ei haittaa, jos yksi niistä pettää. Riittää että jokin toimii. Lisäksi on hyvä huomata, että todella hyvä hyökkäys on samalla puolustus ja toisin päin: On (itse)murhanhimoista vain hyökätä ilman puolustusta, ja toisaalta pelkällä väistöllä tilannetta ei saa loppumaan, joka on pitkällä tähtäimellä typerää. Pelkällä väistelyllä ei voi kuin hävitä pitkällä tähtäimellä.

Internetlait.

Koiran elämä, koiran virka, koiranilmassa.

"Hevosen voi nähdä, mutta hevosuutta ei voi nähdä".
(Antisthenes)

Kyynikot oli hellenistinen, Sokrateen jalanjäljille rakennettu koulukunta, joka keskittyi lähinnä etiikkaan. Koulukunnan nimen kerrottiin tulevan kreikan koiraa tarkoittavasta sanasta (κύων). Osasyynä voi olla se, että sen jäsenet kritisoivat kreikkalaista ajatusta luonnon arvojärjestyksestä, jossa ihminen on huipulla. Kyynikot sen sijaan ihailivat luonnonmukaista elämää, jossa ihminen oli eläinten tasolla. Kyynikot keskittyivät eläimien tapaan täyttämään vain luonnolliset tarpeet ja jättämään kaiken ylimääräisen pois. Oppiin kuului osana myös eläimille tyypillinen häpeämättömyys(anaiskhynthia), josta onkin paljon maukasta materiaalia Diogenes, joka on varmasti kuuluisin kyynikko oli tunnettu siekailemattomasta käytöksestään. Kun ihmiset pilkkasivat häntä heittämällä hänelle luita kuin koiralle, tämä reagoi pois lähtiessään virtsaamalla heidän jaloilleen kuin koira. (Jotkut filosofit, kuten Platon, olivat tosin sitä mieltä että tämä johtui Diogeneksen huomionkipeydestä. Tämä ei ole välttämättä perusteetonta, koska Diogenes valitsi oppilaansa erikoisesti. Tiedetään, että Monimos hankkiutui hänen oppilaakseen tekeytymällä hulluksi.)

Luonnollisesti siekailemattomuus ylti myös seksiin. Esimerkiksi kyynikko Krates esitti pojalleen, että paras tapa selvitä seksuaalisista asioista on käydä halvoissa huorissa. Diogenes taas hoiti hommansa masturboimalla julkisesti. Tässä kohden on syytä huomauttaa, että tuohon aikaan seksi oli ainakin yhtä paljon tabu kuin nykyään. Ja masturbointi taas oli monien mielestä miehen alentavaa toimintaa.

Muutoinkin kyynikoista liikkui paljon tarinoita, koska kyynistä filosofiaa ei niinkään välttämättä tulisi pitää koulukuntana(hairesis) kuin elämäntapana(enstasis biou). Tarinat sisälsivät elämäntavan, eivät kuitenkaan suorana ohjeena. Diogenes, joka oli sangen räväkkä, ei esittänyt että kaikkien tulisi olla yhtä räväköitä. Hän sanoi että hän pyrki olemaan esimerkki. Mikä oli eri asia kuin olla matkittu. Hän vain pyrki palaamaan luontoon keskellä sen ajan urbaaneinta maailmaa ja näytti että se oli mahdollista. Ja osoitti sen kaikille tahdittomalla tavalla.

Kyynisellä filosofialla kuitenkin oli tiettyjä positiviisia kannanottoja. Yksi niistä oli päämäärä (telos), joka oli luonnollista, hyveen mukaista elämää. Toinen merkittävä kannanotto oli se, että kaikki hyveen ja paheen välillä oli yhdentekevää (adiaforon). Tästä seurasi se, että askeesi oli suositeltavaa ja ylellisyys oli sen seurauksena paha asia. Kyynikot vihasivat luulottelua (tyfos). Tämä tarkoitti kopeutta, korskeutta ja turhuutta. He esimerkiksi ihailivat Heraklesta, mutta Diogenes moitti erästä hienostelijaa siitä, että tämä oli ostanut Herakleen omistaman kaltaisen leijonaviitan, jolla kerskaili. Luolamiesmäisestä varusteesta tuli siis statusesine, mikä oli kyynikoista tietysti kammottava asia. Sillä kyynikoista elämän tarkoitus ei ollut onnellisuus, vaan hyve.

Tästä malliesimerkkinä on tietysti Diogenes, joka asui savisessa viiniruukussa (pithos) ja omisti käytännössä vain viitan. Kyynikko kantoi omaisuutensa mukanaan. Monet kyynikoista olivat kasvissyöjiä, rajuimmat taas söivät raakaa lihaa. Sillä hyve oli tässä.

Antistheneen kyyniseen traditioon ei kuulu niinkään häpeämättömyyttä, kuin tunteettomuuteen pyrkiminen (to apathes). Tämä stoalaisuudesta vaikutteita saanut linja korosti askeesia ja konventioiden rikkomista. Antisthenes oli itse muun muassa sitä mieltä, että kaksi lausetta eivät voineet olla keskenään ristiriidassa. Hänen ajattelunsa päätyi logiikassa nominalismiin, jonka mukaan yleiskäsitteitä ei ole kuin yksilön mielessä. Kyynikoista tämä tarkoitti sitä, että henkilöt eivät voi loppu peleissä ymmärtää toisiaan. Etiikassa hän oli individualisti, joka kielsi sosiaaliset ja kansalliset suhteet mielettömiksi. Hän myös luopui argumentoinnista, tutkimuksesta ja koulutuksesta (paideia).

Rakkaus.

"What is love / Baby no hurt me / no hurt me / no more!"
(Haddaway, "What is Love")

Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.

Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.

Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.

Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.

Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.

Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.

Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.

Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.

Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.

Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.

Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.

Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")

Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.

Tyhjä taulu

Tieto.

"He deals the cards as a meditation / And those he plays never suspect / He doesn't play for the money he wins / He doesn't play for respect / He deals the cards to find the answer / The sacred geometry of chance / The hidden law of a probable outcome / The numbers lead a dance"
(Sting, "Shape of my heart")

Epistemologiassa tärkein asia on selvittää, miten ja millä ehdoilla asiaa voidaan sanoa tietämiseksi. Se siis eroaa olennaisesti ontologiasta, joka selvittää sitä miten asiat ovat. Epistemologia ei siis käsittele niinkään olemista kuin tietämistä. Voi siis olla jotain, jota ei voida todistaa. Tämmöinen on kuitenkin olemista, ei sellaista jota perustellusti voitaisiin sanoa olevaksi. Ontologinen kannanotto voi olla mahdollinen, mutta ei hyvin perusteltu. Epistemologian kenties keskeisin elementti on siksi evidenssi. Tyypillisesti se määritellään tärkeäksi jotta uskomus voidaan oikeuttaa tiedoksi. Tämän vuoksi evidenssin konseptin ymmärtäminen on tärkeää; Sen avulla voidaan
1: Miettiä sekä sitä millä ehdoin tiedämme
2: Edellisen avulla tarkastaa onko jokin väite tietoa vai vaan perustelematon kannanotto.

Käytän jutussa säännönmukaisesti anglismiin vivahtavaa sanaa "evidenssi" sanan "todiste" sijasta, koska sana "todiste" ymmärretään usein väärin. Epistemologiassa ja tieteessä harvemmin "todistetaan" mitään, eli esim. sanotaan jokin olemassaoloväite lopullisesti. Vain matematiikassa todistetaan tälläisiä absoluuttisia totuuksia. Tässä jutussa en siis käsittele matemaattista todistamista. Epistemologian lisäksi käsittelen mielestäni tärkeitä muita tietämisen tapoja.
1: Arkipäivän tieto. Kun otetaan esimerkiksi jokapäiväinen elämää ja katsomme mikä siellä on todistettua, se koskee jotain kohdetta. Ajattelemme esimerkiksi että fossiilit ovat toditeita siitä minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt, ja että röntgenvalokuva on todiste siitä potilaalla on murtunut jalka. Hyväksymme myös tietynlaiset epäsuorat todisteet, eli sen että kuume kertoo sairaudesta. Emme näe sairautta, mutta kuumeen näemme. Lisäksi kutsumme todisteiksi esimerkiksi silminnäkijän lausuntoja. Tosin lausunnot eivät ole yhtä helposti "objekteja", kuin esimerkiksi savuava ase, se on enemmän kielellinen entiteetti, emmekä miellä niitä yhtä konkreettisiksi. Arkipäivässä luotetaan yleensä havaintoihin ja jopa intuitioon sekä uskomuksiin, eikä juurikaan mietitä ovatko todisteiden takana olevat tavat eksakteja, aina samoja. Tämä onkin hyvä asia, sillä arkielämässä tärkeintä on selviäminen, ei takana olevien tietojen autenttisuus. Riittää että tulokset ovat "riittävän hyviä" ja "riittävän uskottavia". Aina niiden ei tarvitse olla sitäkään. Arkielämässä evidenssi on usein, joskaan ei aina, laadultaan melko kevyttä. Mutta sekin on usein jonkinlaista havaintopohjan logiikalla käsittelyä. Arkielämän evidenssi näyttää koostuvan konkreettisista kappaleista, joiden yhteydet ovat kaikille ilman muuta selvää.
___1.1: Arkielämän tietoa ei usein pidetä tärkeänä tai hyvänä. Arkielämässä kohdataan kuitenkin aina silloin tällöin tietoon, joka on hyvinkin hienostunutta. Tämä on hiljaista tietoa. Tämä on yleistä tietoa, jota on esimerkiksi monilla taitavilla käsityöläisillä. Tämä tieto koostuu työmenettelyistä ja tiedoista, joita ei voida tai ei ole helppoa ilmaista sanallisesti. (Hiljaisen tiedon ymmärtämiselle on keskeistä se, että jos henkilö osaa, mutta ei halua kertoa asiaa kielellisesti, kyseessä on protektionismi, ei hiljainen tieto.) Tämä liittyy olennaisesti ammattitaitoon. Hiljaista tietoa ei ole filosofiassa hylätty. Muun muassa Ludwig Wittgenstein tuotti käsitteen unsagbar, joka tarkoitti sanomattomissa olevaa tietoa. Myös Michael Polanyilla on käsite tacit knowledge, jolla tarkoitetaan piilevää tietoa. Hiljaisen tiedon ajatus perustuu sille, että tiedämme enemmän kuin osaamme sanoa. Hiljainen tieto voi olla käytännöllistä, jolloin se on taito. Sen merkitys koskee silloin vain jotain suoritetta, eikä päde sen ulkopuolella. Hiljainen tieto on usein sellaista, jossa kirjoissa oleva, kielellisesti esitetty tai kirjoitettu, ohjeistus on harjoittelulla saatu hallintaan. Esimerkiksi kiertopotkun voi kirjata kirjaan, mutta sen opettelu käytännössä on vielä jotain muutakin. Lisäksi kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia olisi todella hankala listata kirjaan, joten kiertopotkunkin opetteluun olisi hyvä saada joku joka arvioi asentoa ja korjaa esimerkiksi polvien taivutuksia ja askellusta. Lisäksi hiljainen tieto on voinut herättää erittäin hienostuneen kyvyn tehdä tarkkoja arvioita: Englannin kielellä tunnetaan erityisiä connaisseureja, joilla on jokin erityinen taito esimerkiksi tunnistaa taideväärennöksiä tai viinejä. Näiden sanomisilta ei vaadita kielellisiä perusteluja, ja tietojen tarkastaminen ei onnistu samaan tapaan kuin tieteelliseltä tiedolta. Tosin osa on sitä mieltä, että connaisseurejen tieto on tarkistettavissa muilta alan asiantuntijoilta, ja että tiedemaailmassakin kyseessä on samantapainen ilmiö: Vain toinen huippufyysikko voi tarkistaa toisen huippufyysikon työn.
_____1.1.1: Taitotieto on muusta hiljaisesta tiedosta poiketen kielellä ja asioita koskevilla väitelauseilla esitettävää proseduraalista tietoa, jossa kyseessä on tietoa koskeva taito. Tämänkaltainen tieto voidaan Ilkka Niiniluodon mukaan esittää myös sanallisesti. Taitotiedon tunnistamisessa tärkeä ero on kuitenkin siinä, että sanallisesti esitetyssä, propositionaalisessa, tiedossa kysymys on enemmän know that, jossa siis tiedetään että on jotain. Taitotiedon kohdalla kyseessä on know how, jossa siis tiedetäään kuinka.
2: Havaintopohjainen, propositionaalisesti käsitelty tieto, joka perustuu deduktiivisen päättelyn avulla induktiosta nostettuun selitysarvoon ja todennäköisyyksiin. Tämä on kenties yleisin tapa lähestyä tietämistä, ja sitä käytetään esimerkiksi empiirisessä tieteessä. Tässä on käytössä tietyt päättelyt. Esimerkiksi Timothy Williamson on päätynyt johtopäätökseen siitä, että perustellun evidenssin on oltava luonteeltaa propositionaalista. Eli että se edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla erilaisia väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli, mutta se voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä. Karkeimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen evidenssi, sen täytyy käsitellä väitelausetta, jonka mukaan joku joko on totta tai epätotta. Tämä taas rakentuu alkuoletusten ja jonkinlaisen lain tai säännön tai loogisen käsittelytavan päälle. Williamsonin mukaan evidenssi esitetään usein päättelynä, johon liittyy selitysarvoa ; ts. se rakentuu deduktiivisesti teoriasta nostettavien hypoteesien totuudellisuuden koettelusta. Williamsonin mukaan evidenssi on siis mitä hypoteesien kautta voidaan testattavasti selittää teorista. Ja Williamsonin mukaan tämä on nimen omaan propositionaalista. Hypoteesi on väite, joka nostetaan propositioiden avulla ja jota koetellaan ; Se, mitä hypoteesit olettavat ovat erilaisia propositioita. Objektien selittäminen taas ei ole kovin järkevää. Emme voi päätellä että veitsi on esimerkiksi verinen, jos meillä ei ole jonkinlaista propositionaalista kuvausta, eli määrittelyä, veitsestä ja verestä. Objekteihinkin rakentuva tieto on hänestä siis luonteeltaan propositionaalista. Williamsonin mukaan käytämme evidenssiä todennäköisyyksien kautta. Eli vertailemme vaihtoehtoisia malleja keskenään. Eli meillä on kaksi epäiltyä murhaajaa, ja vertailemme sitten evidenssin kautta, kumpi on todennäköisempi. Tämän taas voimme tehdä vain jos annamme todisteille jonkinlaisen todennäköisyysarvon itse vaihtoehtoisille malleille. Eli jos Pekka on murhaaja, hän käyttäisi veistä jossa on hänen sormenjälkensä todennäköisyydellä X ja jos Matti, hän käyttäisi veistä jossa on Pekan sormenjäljet jollain toisella todennäköisyydellä Y. Kuitenkaan havainnot ja kokemukset eivät itsessään ole luonteeltaan propabilistisia, ne joko ovat tai ne ovat havaitut. Tämä tarkoittaa sitä, että evidenssille antamamme arvo on luonteeltaan deduktiivista, se on propositionaalista. Williamson esitti myös, että ajattelemme usein että jokin todiste falsifioi, tai muutoin kumoaa tietyt hypoteesit: Jos tekijä on havaittu Amerikoissa, hän tuskin on samanaikaisesti tehnyt murhaa Helsingissä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan päätellä että tietyt asiat eivät tapahdu jos tietty taustateoria on voimassa. Voimme siis vetää näissä tapauksissa "ei X" -tyyppisiä hypoteeseja. Tämä tarkoittaa että nämäkin päättelyt ovat luonteeltaan propositionaalisia. Eli validi päättely on sellainen, jossa seuraa se että jos alkuoletukset ovat tosia, johtopäätöskin on tosi.
___2.1: Ongelmana tässä on se, että tämä vaatii aina uskomuksia, jotain jota ei ole perusteltu. Lähes kaikki hyväksyvät miettimättä sen, että henkilön uskomusten järkevyys riippuu siitä, mitä evidenssiä hänelä on. Jos siis esimerkiksi vaimo epäilee että hänen miehensä käy vieraissa, tämä ei ole perusteltua jos hänellä ei ole muuta todistetta kuin intuitionsa. Toisin sanoen, todisteiden puute ei tarkoita sitä että olisi hyväksyttyä pitää väitettä pätevänä. Kuitenkin itse tapahtuma tapahtuu siitä huolimatta, että onko petetyllä siitä todisteita vai ei. Vieraissa käyvän vaimo voi autuaan tietämättömänä kokoata kokouksessa olevalle miehelleen, eikä tämä tee itse tapahtumaa siitä että mies käy vieraissa olemattomaksi. Tässäkin tilanteessa tyhjästä epäileminen, eli ilman todisteita epäileminen, on perustelematonta. (Joskin esimerkissämme silti valitettavasti totta.) Toisin sanoen evidenssillä oikeutetaan ihmisten uskomukset. Evidenssi ei koske asioita, vaan uskomuksia. Toisaalta voidaan ihmetellä, että jos puolison uskollisuus on toinen vaihtoehto, eikö sillekin pitäisi olla todisteita? Jos vaimo uskoo uskollista miestään uskolliseksi, se ei ole perusteltua, jos uskollisuudesta ei ole todisteita? Toisaalta myös kaikki ne evidenssit perustuvat uskomuksiin. Induktion ongelma takaa sen, että jos päättelen että jos tapahtuu asia X, niin se tarkoittaa että on pätevää uskoa että puoliso on uskollinen, voidaan kysyä millä oikeutan X:än? Minulla voi olla tähänkin jonkinlainen evidenssi, teoria A josta on vedetty hypoteesi Y, jonka toteutuminen on vahvistanut sen, joka taas taroittaa että X on pätevä. Mutta entäs millä oikeutan tämän teoria A:n? Luultavasti hypoteesilla Z, joka on vedetty... tämä johtaa ikuiseen regressioon. Vaaditaan ääretön määrä todisteita voidaksemme sanoa yksinkertainen asia perustellusti. Lopullinen kysymys onkin: Missä vaiheessa ketjua todistusketjun varmuus on riittävä? Jossain vaiheessa se on joka tapauksessa, koska muutoin evidenssiä ei voisi tässä maailmassa olla, jolloin perusteleminenkin muuttuu turhaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä mitään, joitain uskomuksia on vain oletettava.
3: Subjektiiviset kokemukset, ja niiden pohjalle rakentuva tieto. Monissa tilanteissa, ja hermeunetiikassa, turvaudutaan henkilön omiin kokemuksiin. Ongelmana tässä on tietysti se, millä tiedämme että voimme luottaa kokemuksiimme. Voimme ajatella, että logiikan ketju päättyy siihen, mihin asti henkilön on järkevää uskoa. Se, missä loppuu havainnoinnin raja ja metafysiikka astuisi mukaan kuvioihin, olisi raja jota ei itse asiassa saisi ylittää. Tämän näkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeää ottaa pari esimerkkiä: näkemyksessä ajatellaan että uskon että minulla on selkävaiva. Viime kädessä oikeutan selkäkipuni sillä että selkäni on kipeä. Mikään ei tietenkään takaa sitä, että en kokisi harhoja. Selkäkipuni ei myöskään lakkaisi, jos lääkäri ei löytäisi syytä kivulle. Oikeuttaisin itselleni kipuni omalla kivun tuntemuksellani ; Lääkärin taas olisi ihan rationaalista uskoa että vikaa ei ole, että teeskentelen että saisin sairaslomaa. Mutta hänellä ei olekaan minun settiäni evidenssistä, joka on oma selkäkivun kokemukseni. Samoin jos kuulen salaman ja näen pisaroita ikkunasta, päättelen että ulkona ukkostaa. Tämä todiste taas tulee silmieni kautta. Mikään ei tietenkään takaa sitä, aistinjärjestelmäni eivät olisikaan hairahtuneet juuri hetkellisesti, tai ne ovat aina olleet epäluotettavia - kuten muidenkin "kehojen havaintolaitteistot". Tästä siis päästään siihen, että molemmissa tapauksissa, sekä selkäkivussani että ukkosessa epäilyksen alle tulee asioita, jotka eivät ole hevin testattavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden väitteiden takana olevat "kritiikit" ovat pohjimmiltaan metafyysisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotamme vain jonkinlaiseen (ei välttämättä eksaktiin, mutta niiden kaltaisiin asioihin.)
___3.1: Foundationalismiin, jossa odotetaan että takana on kaikille sama todellisuus, ja että esimerkiksi kemisti Matti Möttönen tutkii samaa maailmaa kuin fyysikko Pekka Perkele.
___3.2: Naiiviin tai tieteelliseen realismiin, jossa oletetaan että maailma on sellainen kuin havaitsemme tai laitteemme havaitsevat.
Voidaan jopa perustella, että näiden rakennetta ei voida eikä tarvitse miettiä, eikä sen takana olevaa syytä voida tietää koska ne ovat metafysiikkaa. Jos siis syyttää näitä uskomuksia "vain arvauksiksi", syyllistyy eräänlaiseen saivarteluun, jossa perusteiden kysely muuttuu merkityksettömäksi uteluksi. Eräällä lailla siis Wittgensteinilaisittain sanoen "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen." (Se, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.) Syynä on se, että jos logiikan kohdalla regressio hyväksytään ja päätetään että johonkin on vedettävä joka tapauksessa raja, niini miksipä ei vedettäisi sitä juuri tähän, jossa sille sentään on perustelu? Monet hyväksyvät rajanvedon, mutta kuitenkin ovat sitä mieltä että subjektiivisen kokemuksen ja uskomukset eivät sisällä perusteltua yhteyttä : On vain subjektiivinen kokemus, joka sitoo ne yhteen. Kokemus on tällöin vain eräänlainen mielipide, tunne, joka voi hyvinkin olla pelkkää arvaamista. Nämä kriitikot kannattavat sellaista näkemystä, jossa ei hyväksytä biljardipöytää, jossa palloja liikutellaan, vaan että selittämisen on jatkuttava kaikkialla samanlaisena, jolloin maailma koostuu aina palloista, jotka liikuttavat toisia palloja, ja kaikki pallon liikkeet on selitettävä pallon liikkeillä. Näin uskovatkin voivat kuitenkin hyväksyä subjektiiviset havainnot ; Jos he esimerkiksi kannattavat näkemystä, jonka mukaan uskomuksilla itsellään on tietty propositionaalinen rakenne, kokemuksien käyttö on rationaalista koska se on loogisen rakenteen kautta esitettäviä väitelauseita ; Jos kokemus voi syntyä siitä kun tietty lähtötila käy läpi jonkun käsittelytavan, joka koostuu eräänlaisista säännöistä eikä ole luonteeltaan mielivaltainen. Tällöin kokemus on todiste, sen kaavaa vain ei ole välttämättä (vielä) tiedostettu. Tällöin he eivät välttämättä ole sitä mieltä, että henkilön uskomukset olisivat irrelevantteja sille evidenssille, joka heillä on. Tällöin hekin ovat sitä mieltä, että subjektiiviset kokemukset ovat yhtä propositionaalisia kuin heidän omatkin näkemyksensä.

Sanasta härkää.

Tämä on vähemmän tekninen retoriikan käyttöä koskeva juttu, retoriikasta on myös aikaisempi versio, jonka näkökanta on toinen.

Puhetaitoa eli retoriikkaa tarvitaan muutamissa toimenpiteissä. Ja kuten huomataan, sitä tarvitaan oikeastaan kaikessa, missä on kommunikaatiota:
1: Suostuttelu, jossa henkilöiden toimintaa halutaan muuttaa. Tavoitteena on siis saada aikaan tietynlaista toimintaa, joka ei muutoin toteutuisi.
___1.1: Kehoitus toimintaan, joka tarkoittaa sitä, että henkilö vakuutetaan jostain toimenpiteestä, kuten vaikka ystävyyssuhteen solmimisesta.
___1.2: Kehotus olla toimimatta, joka tarkoittaa sitä että henkilö vakuutetaan siitä, että hänen ei kannata esimerkiksi jatkaa tappelua tai aloittaa sitä.
2: Syyttäminen, jossa henkilö ilmoittaa kokeneensa vääryyttä ja perustelee tätä.
3: Puolustautuminen, jossa henkilö puolustautuu syytteeltä.
___3.1: Kiistäminen, jossa henkilö osoittaa että hän ei ole tehnyt väärää.
___3.2: Liennytys, jossa henkilö osoittaa että hän on tehnyt väärää, mutta että syyt ovat olleet hyvät. Hän ei esimerkiksi ole tiennyt eikä hänen olekaan pitänyt tietää jotain asiaa, joten hän on ollut vilpittömällä mielellä liikkeellä.
4: Ylistys/Kehu, jossa puhuja perustelee että jokin taho tai ihminen on hieno ja arvostettava.
5: Moite, jossa perustellaan että jokin taho tai ihmisessä on puutteita, jotka olisi korjattava.
6: Opettaminen, jossa yritetään saada asiat ymmärretyksi.
7: Huvittaminen, jossa yritetään saada tunnelmaa kevennettyä tai saada ihmiset viihtymään.
8: Informointi, jossa yritetään saada kantaa ymmärrettäväksi ja samalla mahdollisimman yksiselitteiseksi.

Menestykselliseen retoriikkaan kuuluu muutama menetelmä:
1: Mitä pitää sanoa, eli mikä on sanoman sisältö joka halutaan tuoda esiin. Näitä ovat ne asiat, joita retoriikan käyttäjä haluaa tuoda esiin.
2: Miten paljon pitää sanoa. Tässä sanat mitataan siten, että kerrotaan juuri sen verran mitä täytyy, eikä enempää. Määrän täytyy olla riittävä, ei siis liian pieni eikä liian suuri.
3: Keille pitää sanoa, mikä tarkoittaa sitä että sanat on sovitettava yleisöön. Ideaalitilanteessa tämä ei tarkoita sitä että sanoman tulisi olla kouluttamattomille vähemmän peruteltua, vaan ainoastaan selkeämmin ja vähemmin teknisesti esitettyä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kouluttamattomille puhuminen olisi vaikeampaa ja haasteellisempaa. Käytännössä tässä usein kuitenkin joustetaan.
4: Millä ajoituksella sanotaan. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi puheessa on oltava oikea tempo ja rytmitys, jotta se tehoaisi hyvin. Suullisessa kommunikaatiossa tämä korostuu.
5: Millä muilla tavoilla korostetaan asiaa; joita ovat konkreettisessa kontaktissa korostuvat ilmeet ja eleet, äänenpainotukset, sekä muut vastaavat asiat sekä esimerkiksi aloittaminen. Aloittamisen olisi oltava korostetun hyvä, koska ilman aloitusta ihmiset tylsistyvät eikä tilannetta kuunnella..

Vihollinen keskuudessamme.

"En minä ole vainoharhainen, ne ovat!"

Ihminen kohtaa aina juoruja ja muita vastaavia kertomuksia. Tyypillisesti hän ei törmää itseään koskeviin huhuihin. Kuitenkin varmaan meistä kaikista liikkuu kaikenlaisia kertomuksia. Joku pitää meitä jollain asteena vihollisinaan tai ei muuten vain tykkää. Ja erilaisilla kertomuksilla me välitämme näitä tuntemuksia niistä jotka ovat oikeasti vihollisiamme, oletettavasti vihollisiamme, kuvitellusti vihollisiamme tai ääritapauksissa jopa sellaisia joita toivomme vihollisiksemme.

Juoruilla kuitenkin sidotaan myös itseä sosiaaliseen ympäristöömme. Tämän tyyppinen on yleistä. Joskus se on ihan harmitonta. Ja moni ymmärtää että retoriikka on retoriikkaa ja höpötys höpötystä. Juoruilu liiallisesti itse asiassa vie uskottavuuden juoruajalta. Juoruilu on kuin kiivastuminen: Jos sen tekee vaikka kerran vuodessa, se tehoaa ihan eri tavalla kuin jos sen tekee joka päivä.

Mutta kuitenkin nämä asiat voivat tietysti haitata elämää. On työpaikkakiusaamista, joka johtuukin siitä että joku juoruaa eikä hän jostain syystä menetäkään arvostustaan. Laajemmalla rintamalla juoruamista voidaan käyttää uskontojen ja politiikan välineenä. Kun kuningas, pappi tai muu auktoriteetti esittää juoruilua, hän ei voi menettää kasvojaan ja syntyy työpaikkakiusaamista vastaava tilanne. Tosin tämä mittakaava voi olla paljon laajempi koska henkilöillä on suurempi vaikutusvalta. Yleensä työpaikan juorukellolla on valtaa maksimissaan koko kyseisen työpaikan henkilöön. Kunigas taas voi hallita koko maata, ja teoriassa paavi voisi määrätä kaikkia katolilaisia.

Lisäksi vaikka huhupuheet helposti tuomitaan ilkeämieliseksi, olen ollut huomaavinani, että useasti juoruilijat yrittävät olla nimen omaan eettisesti aktiivisia. He itse kokevat että juoruiluun ja pahan puhumiseen on jonkinlainen oikeutus. Pitäähän ihmisiä tiedottaa, että joku edustaa vaarallista aatetta tai käyttäytyy sopimattomasti. Henkilön eristäminen ryhmästä tai työpaikalta on etu, koska "Se on huono työntekijä koska se on tiiätsä sellanen".

Toki kaikki demonisoinnit, juorut, huhupuheet ja noitavainot ovat periaatteessa ulkopulisesta absurdeja ja uskomattomia, on kuitenkin huomattava että ne ovat useimmiten setti uskomuksia, jotka on ainakin näennäisesti rationalisoitu, ryhmän sisäisesti ne ovat täysin konsistentteja ja järkeviä, ristiriidattomia ja eheitä. Niiden luonteesta jopa keskustellaan. Ja kaikesta naurettavuudestaan huolimatta ne toimivat erittäin hyvin sosiaalisessa kontekstissa. Ne eivät välttämättä ole "fiinillä tavalla rationaalisia", mutta ne toimivat ja ovat sitten sitäkin järkevämpiä sen kuuluisan "arkijärjen tasolla".

Syy siihen että tämä on mahdollista voi olla esimerkiksi se että ihminen on enemmän sosiaalinen kuin rationaalinen olio. Laumaeläin, jonka elämä on rakentunut enemmän toimivan yhteistyön ja sosiaalisen pelin ympärille. Eikä nero, joka tuottaa ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Laumaeläimelle kun riittää että joku keksii ratkaisun, sen ei tarvitse olla itse. Laumaeläimelle on parempi olla osa tiimiä, ja saada statusta miellyttämällä, kuin niskuroida ja joutua ajetuksi laumasta.

Jotta tietäisimme, mitä vainot ovat, heitän pari esimerkkiä. Olen listannut niihin muutamia messeviä yksityiskohtia.

Esimerkki 1: Noitavainot.

Noitia vainottiin Skotlannissa, Englannissa ja Saksassa ja muualla mannereuroopassa 1400 -luvulta 1700 -luvulle. Tämä johti siihen että syntyi noitaoikeudenkäyntejä, noitavainoja ja ihmisiä tapettiin. Noitavainot eivät olleet pelkkää katolisten toiminnasta. Itse asiassa ajallisesti myöhäisimmät vainot olivat nimen omaan puritaanien heiniä. 1600 -luvun englannissa noituudesta syytettiin tavallisesti alueilla, joilla he tavoittelivat valtaa. Kun puritaanit saivat alueen hallintaansa, noituustuomiot vähenivät. Myös Amerikoissa noitavainot, joista kuuluisin on varmasti Salemin tapaukset, olivat puritaanien aluetta. Eikä vainojen lietsojatkaan olleet aina teologiapelikortit taskussaan. Heillä oli poliittisia tavoitteita, joiden toteuttamiseen oikea huhu oikeaan paikkaan oli mitä kätevin keino. Esimerkiksi (nyt TV:n Tudors -sarjasta tuttu) Henry VIII päätyi toisen vaimonsa, Anna Boleynin, kanssa kiistoihin ja päätteli että hänen avioliittonsa oli noituuden tuotos. Tämä päättyi Annan teloitukseen. Samoin 1500 -luvun Skotlannissa noituussyytteitä heittivät erilaiset vallanpitäjät niillä alueilla, joissa heidän hallintansa oli heikompaa. Tämä oli kaksipiippuinen keino, koska jos jonkun hallitsijan valta -alueella sanottiin olevan noitia, se tarkoitti että hän oli heikko eikä hallinnut sitä kunnolla. Noituudella siis toisaalta saatiin tuhottua erimieltä olevia, mutta liiallisuus vei kunnioituksen.

Kuitenkin pitkin matkaa protestantit ja katoliset oppineet esittivät teologisia ja rationaalisia argumentteja koko noituuden olemassaoloa vastaan. Tämä päätelmä taas johti siihen, että heistä noitavainot olivat harhaa, ilkeämielisyyttä ja viattomien kiduttamista ja surmaamista. Esimerkiksi katolinen inkvisiittori Alonso de Salazar Frias on tullut tunnetuksi siitä, että hänestä monet vainot olivat sepitettä; Hänestä argumentti tämän puolesta oli se, että usein vasta kun noituudesta alettiin huhuamaan, noitia alkoi löytymään. Eli aikaisemmin paikat elivät rauhallsta elämää ja mutta heti huhun paikalle saapumisen jälkeen ihmiset alkoivat löytämään kertomuksia noituudesta ja paikka paljastuikin oikeaksi pirunpesäksi, jossa murha ja vääryydet kukoistivat. Brixenin piispa teki myös kantelun Kramerista. Monet kirkonmiehet siis ehdottomasti olivat huhua vastaan ja monet poliitikot halusivat sen jatkuvan, jotta voisivat ajaa omia tavoitteitaan.

Esimerkki 2 : McCarthy ja kommunistit.

Kylmän sodan aikana USA ja Neuvostoliitto kävivät kärhämää. Kiistan alla oli demokratia ja kommunismi sekä kapitalismi vastaan suunnitelmatalous. Henki oli kova, ja kommunismista syytettiin monia. Siksipä helmikuussa 1950 Senaattori Joseph McCarthy käytti kommunismikorttia edukseen lausumalla:
"while I cannot take time to name all the men in the State Department who have been named as active members of the Communist Party and members of a spy ring, I have here in my hand a list of 205 - a list of names that were made known to the Secretary of State as being members of the Communist Party and who nevertheless are still working and shaping policy in the State Department."

Toisin sanoen McCarthy teki juuri samaa mitä puritaanit tekivät: Heitti syytteen sille alueelle jota ei voida hallita. Koska listan nimiä syytettiin vakoojiksi. Kun noitia katsottiin pahan välikappaleiksi ja niiden olemassaoloon uskottiin, kommunistivakoojien pelkoa pidettiin rationaalisena, mahdollisena. Toisin sanoen McCarthyn sanoma oli, että joukossa oli pettureita ja että joukossa oli huijareita, heidän avustajiaan ja hölmöläisiä. McCarthyn väite oli tehokas, koska vakoojat olivat tietysti niin ovelia, että niitä oli vaikea tunnistaa. McCarthyn puolustajia ei kiinnostanut mistä McCarthy oli saanut em. listan tiedot. "Doubt is our product" -periaate toimi. Riitti että hän heitti epäilystä. Tietenkin McCarthyn kyseenalaistamiseta tuli syyllisyyden merkki; Kun McCarthyn aktiviteeteille pistettiin jarrua hallituksen toimesta 1954, hän itse julisti tämän voitoksi noille, jotka pelkäsivät kommunistien paljastamista. Tietenkin tilanne karkasi McCarthyn ulkopuolelle, kuten noitavainotkin eivät enää olleet riippuvaisia niiden kirjoittajista, vaan sikisivät eri puolilla. USA:n silloinen hallitus oli vaikeuksissa koska syytökset eivät oikeastaan tulleet mistään vaan kaikkialta. Ja jos se kiisti että mitään kommunistien vakoojaketjua ei ollut, vastaan tuli tietenkin kysely siitä, että miksi asiasta sitten niin kovasti puhutaan. Eli "Then what's all the fuss about?"

Muita esimerkkejä:

Tietenkin myös Mao Zedongin kommunismissa oli varjoja joissa syytettiin vainoharhaisesti vihollisia. Samoin kuin Kommunistit Venäjällä syyttivät milloin ketäkin ties mistä syystä. Jos kerroit Stalinvitsin, jouduit leirille, koska vastustit kommunismia ja kritisoit sitä. Tämä tarkoitti tietysti sitä että et uskonut kommunismiin, jolloin olit kapitalisti ja paha. Samoin Natsi -Saksassa demonisoitiin juutalaisia, heidät kuvattiin ahneina ja pahoina. Eikä Suomikaan ole immuuni tälle, riittää kun katsoo 1918 tapahtumia ja muistaa sanat "punikki" ja "lahtari", ja miten konkreettisia antipatioita sanoihin tuolloin liittyi.

Periaatteessa esimerkkilistaan voisi laittaa puolet maailmanhistoriasta, mutta nuo ovat pari hyvää esimerkkiä, joissa on selvästi esillä piirteet, jotka minusta kuuluvat vainojen luonteeseen. Josta puhummekin seuraavaksi. (Tässä olen käyttänyt suuresti apunani professori Rodney Barkerin näkemyksiä.)

1: Demonisaatio syntyy usein spontaanisti, se saa sisällön muutamasta yksilöstä. Mutta se voi joko valloittaa aikaisemman käsityksen tai joutua sen valloittamaksi. Pitkässä juoksussa ne eivät elä yhdessä. Vaino on paradigma kulttuurin tasolla. Jos vaino ei saa suosiota, se tyrehtyy vähemmistön toiminnaksi ; Tämä ei vielä tarkoita että se olisi vaaratonta. Jos siis esimerkiksi valtiosta 1% on dominionisteja joilla on tavoiteena kristillinen valtio ja joista osa toivoo homoille kuolemantuomioita, se on siemen josta näkemys lähtee leviämään, jos ajat ovat suotuisat. Toisaalta myös tälläiset pienet ryhmät ovat vaarassa joutua itse vainon alle, jos heistä esimerkiksi levitetään sellaista kuvaa että dominionistit ovat vallan ja murhanhimoisia, tästä tulee helposti syy kieltää heidän toimintansa. Tämä voi muuttua vainoksi, jos se tehdään esimerkiksi antamalla dominionismin kannatuksesta rangaistukseksi kuolemantuomio.
2: Vainoissa olevat ideat eivät tule tyhjästä. Ne eivät ole mitään järjettömyyksiä, vaan niiden teho perustuu nimen omaan siihen aikaan sopivista rationalisoinneista. Jos ajattelemme että natsit saivat valtansa pelkällä irrationaalisuudella, ollaan väärällä tiellä. Demonisoinnit tekee vaarallisiksi se, että ne ovat tavallisen ihmisen silmissä hyvinkin rationaalisia. Jos ne näyttävät järjettömiltä, ne eivät saa valtaa. Toisin sanoen: Heidän tarinansa ovat usein "mahdollisia" ja ne ovat "arkijärkeen sopivia". Ja juuri tämä tekee ne vaarallisiksi. Juuri se tekee niistä paradigmoja (jotka tunnistetaan "after the fact"): Niiden kannattajat saavat vakuutettua tavalliset, muutoin rauhanomaiset ja lainkuuliaiset kansalaiset, siitä että on OK poltella juutalaisia. Tämä tehdään tietynlaisilla rationalisoinneilla, ei millä vain soopalla ja vihassa huudetuilla järjettömyyksillä.
___2.1: Demonisaatio syntyy kulttuurin yleisideologiasta; Jos suosittu näkemys uskoo noitiin, kommunistivakoojiin tai sabotööreihin tai terroristeihin, tätä voidaan lietsoa. Kysymys ei loppupeleissä ole siitä, onko pahutta oikeasti; Riittää että siihen uskotaan. Esimerkiksi McCarthyn aikana kommunistit, kuten Amerikkalaisetkin, taatusti harjoittivat tiedustelua. Kyseessä on siksi tässä kohden enemmänkin mittakaavakysymys. Toisaalta taas noitia ei ollut keskiajalla, mutta niiden pelko oli todellisuutta. Kohteen olemassaolo on irrelavanttia, pelko sitäkin relevantimpaa. Sillä demonisaatiossa olemassaolevaa pelkoa korostetaan ja lietsotaan, tai pelkoa synnytetään yleisestä maailmankuvasta, jonka mukaan jokin on mahdollista. Tästä mahdollisesta sitten vain tehdään uskottavaa.
3: Demonisointi tapahtuu aina jonkun ideologian nimissä. On joku valtionjärjestys, uskonto tai muu elementti, jonka suojelemista pidetään tärkeänä. Tämän nimissä saadaan sitten tehdä pahaa. Vaino ei voi toimia, jos ei ole jotain "suurempaa hyvää", jonka nimissä pahuus voitaisiin tehdä. Olisi kuitenkin väärin kutsua tätä yliluonnolliseksi tai metafyysiseksi, koska esimerkiksi rationalismia voisi periaatteessa käyttää vainoamisvälineenä. Jos uskottelemme että jossain on "järjen vihollisia", niitä vastaan taisteleminen on hyväksyttyä, koska niitä edustavat "vaaralliset taikauskot", joiden takana on tehty vaikka mitä kauheuksia.
4: Demonisoinnin kohdetta ei suinkaan tehdä helposti näkyväksi, vaan se on päinvastoin ikään kuin näkymätön, supertavallinen. Tämä tarkoittaa sitä, että vihollinen kuvataan sisäisesti kammottavaksi hirviöksi, joka ei millään lailla ulkoisesti eroa muista. Tämä johtuu siitä, että pelottavin salamurhaaja on sellainen, joka ei eroa muusta massasta ennen iskuaan ja joka palaa massaan heti iskunsa jälkeen.
___4.1: Vihollinen ei ole ulkopuolinen taho. Hän voi toki edustaa ulkopuolista tahoa, mutta hänet tuodaan lähelle. Siinä missä esimerkiksi sodassa vihollinen yritetään tehdä helposti erotettavaksi, demonisoinnissa aatteen tekee vaaralliseksi se, että vihollinen on "omaa ryhmää". Tämä vaatii isompaa valppautta.
5: Kertomukset ja syyte kulkevat yhdessä. Ei ole niin että kertomuksista seuraa syytettä tai syyttestä kertomuksia. Ne kulkevat käsi kädessä. Siksi on monimutkaista nähdä, johtuuko viha siitä että henkilöt halusivat demonisoida tietyt ihmiset, vai vihattiinko henkilöitä siksi että heidät oltiin demonisoitu. Ilmiöt kasvattavat toisiaan, ja ovat symbioosisuhteessa. Syntyy itseään ruokkiva kehä. Voidaan sanoa että et voi syyllistää ryhmää ennen kuin se on määritelty, ja tosiasiassa kun esimerkiksi henkilöä syytettiin noidaksi, noituus samalla määritettiin samoissa kansissa. Voit syyllistää ryhmän vasta kun sinulla on se.
___5.1: Vainoissa seuraajien vilpittömyys on keskeistä. Ei voida loppupeleissä erottaa, onko toimija vilpitön vai käyttääkö se van retoriikkaa oikeuttaakseen toimensa. Ja kun loppupeleissä kyseessä ei ole henkilön näkemys, vaan "kansan paradigma", käy niin että vaikka alku olisi pelkkää retoriikkaa, seuraajat ovat hyvinkin vilpittömiä. Vainoa toteuttaville ihmisille oikeutus ja retoriikka muuttuu yhdeksi. Heillä on "oma kieli", ja "oma looginen systeemi", jota he seuraavat loppuun asti. Heille tiukatkin syytteet menevät läpi, koska siinä kontekstissa jossa he toimivat, ne ovat täysin loogisia.
6: Demonisointi ei suinkaan tarkoita että olisi jokin oppi joka olisi annettu ja dogma. Ne voivat päin vastoin olla rationaalisen mietinnän alla. Itse asiassa ainut, mikä pysyy muuttumattomana on uskomus demonisoitavan ryhmän olemassaoloon. Sen luonteesta, toimintatavasta ja muusta olevat asiat voivat muuttua paljonkin ja yksityiskohdista voidaan jopa keskustella ja ne muuttuvat ajan mittaan. Olennaista on se, että vaino loppuu vasta kun taustaryhmää ei uskota olevaksi, tai sen mahdin uskotaan olevan käytännössä nolla. Siksi kylmän sodan loppuminen lakkautti kommunistifobian ja taikuuteen uskomisen lakkaaminen lopetti noituuden.

Tietosanakirjan nielleet.

"En puhu totuuksia niin paljon kuin voin, vaan siinä määrin kuin rohkenen."
(Michel de Montaigne)

Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)

Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.

Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.

He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.

Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.

1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)

Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.

Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.

Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.

Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.

Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.

Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)

Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.

Toisin sanoen:

Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".

Inspiraation lähde vs. hypoteesien tarkistus.

Kappaleet liikkuvat. Kappaleet pysähtyvät. Me kaikki havaitsemme molemmat näistä asioista. Filosofit ovat miettineet asiaa melko paljon. Ja he päätyivät kahteen ratkaisuun: Kyse oli loppupelissä siitä, kumpi on määräävä, ja kumpaa tarvitaan tilanteen muuttumiseen. Molemmat olivat pintapuolisesti rationaalisia ja selittivät samat asiat. Lopulta tilanne ratkesi, mutta ei sohvafilosofialla. Inspiraatiot tulivat erilaisista maailmankuvista ja elämäntilanteista, mutta asiat ratkaisivat, eivät puhujat. Ratkaisemiseen käytettiin empiiristä tiedettä.

Aristoteleellä kappaleilla oli luonnolliset paikat, johon se hakeutui automaattisesti. Tämä tarkoitti sitä, että voimaa tarvitiin siihen, että se saatiin poistumaan tästä tilasta. Aristoteleen mukaan keihään lento vaati ilmapyörrettä tai väliainetta joka selitti liikkeen, koska hänen mukaansa heti jos johonkin ei kohdisteta voimaa, se pysähtyy. Tämä oli rationaalista, koska kappaleet tosiaan pysähtyvät. Jopa heitetty keihäs pysähtyy jonkin ajan päästä.

Sanotaan tätä kitkanäkemykseksi.

Toinen näkemys taas on käsitys, jonka mukaan liike säilyy, ellei sitä pysäytä jokin voima.Tässä teoriana oli se, että liike säilyy, ja liikkeen pysäyttäminen sen sijaan vaatii jonkinlaista voimaa. Tämä oli järkevää muun muassa sitä kautta, että kun jokin vaunu saadaan liikkeelle, sen pysäyttäminen vauhdista on todella raskasta. Tämän ajatuksen varhaisimmat muodot tunnetaan Hipparkhoksen sekä Synesiuksen tuotannossa.

Tämä ajatus tuli laajemmin tunnetuksi Filoponoksen esittämässä impetus -teoriassa. (Luultavasti hän kuitenkin keksi ajatuksen edellä mainituista irrallaan.) Filoponos oli Aleksandrian filosofeja ja oli läheisesti yhteydessä Aleksandrian uusplatonilaiseen koulukuntaan. Filoponoksella oli myös yhteyksiä kristinuskoon. Hänen myöhäisajan tuotantonsa näyttää myös, että hänellä oli yhteyksiä Egyptin ja Syyrian alueen triteistisiin näkemyksiin; Niiden mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat toisistaan irrallisia, erillisiä Jumalia. Näkemys, joka oli puhtaassa kristinuskossa vääräoppisuutta. Hän on luultavasti saanut ajatuksiaan molemmista suunnista, sillä ihminen on harvemmin tyhjä ruukku, joka uskontokuntaa vaihtaessaan unohtaa kaikki ajatukset joita vanhassa on esitetty. Voi olla että seikkaileminen molemmissa antoi hänelle näkemystä, joka auttoi häntä hänen löytöretkellään.

Filoponoksen impetus -ajatusta kannattivat sitten myös Buridan, Bonaventura, Gersonides ja Galilei.

Sanotaan tätä inertianäkemykseksi.

Nämä näkemykset olivat keskenään taistelevia - tosin epäsuhtaisesti, sillä Filoponoksen teokset olivat pannassa 600 vuotta. Sillä vaikka Aristoteles ja kristinuskonto olivat sangen erilaisia, katolinen kirkko määritteli tiensä molempien seuraamisen kautta. Lopulta Newton kehitti tämän impetusteorian pohjalta ajatuksen inertiasta, liikemäärän säilymislaista, ja mikä tärkeintä, koetteli sitä. Myös kitkan ajatus oli tärkeä, ja sitäkin käytetään tieteessä. Tieteen kannalta olennaista oli tiedon varmennustapa. Puhtaasti rationaalisesti ajatellen molemmat näkemykset on järkeviä; Kitkakäsitys sen takia että jos otamme vaikka kärrit ja vedämme niitä, liike lakkaa kun veto lakkaa. Inertiakäsitys sen takia että kun ammumme jousella, nuoli jatkaa kulkuaan. Toisaalta rationaalisesti molemmat ovat järjettömiä, koska vaunu pysähtyy kun veto lakkaa, pinnallisesti inertian vastaisesti ja nuoli jatkaa lentoaan kun se on tyhjiössä. Sekä pysähtymisellä että jatkamisella on paikkansa tieteessä.

Ja molempia ovat kannattaneet kristityt. Samoin molempia näkemyksiä ovat kannattaneet kreikkalaiset. (Aristoteles, Hipparkhos)

Nämä näkemykset ovat olleet onnekkaita, koska moni rationaalinen oletus on osoitettu tieteellä virheelliseksi. Esimerkiksi maakeskisyys näyttää järkevältä. Kun menet ulos ja otat kuvan taivaasta pitkällä valotusajalla, huomaat että tähdet kiertävät kuvassa. Maa näyttää pysyvän paikoillaan ja aurinko näyttää kiertävän sitä. Tämä ei tarkoita sitä että näiden taustamaailmankuvat - kuten kristinusko - saisivat heikennystä. Moni haluaa kuitenkin korostaa ideoiden lähteen tärkeimmäksi sijaksi.

Esimerkiksi moni puolustaa noituutta sen mukaan mitä ideoita niiden piirissä on nostettu esiin. (Niin hienoja lääkkeitä ja parannuskeinoja, että on pakko olla metafyysinen Totuus takana, kun ilman kokeita selvittävät asioita.) Kuitenkaan hypoteesienmuodostamismenettelylle ei voida tarjota patenttiratkaisua : Esimerkiksi hiiliketjujen rakenne keksittiin unessa, jossa kemisti näki unta siitä kuinka käärme puri häntäänsä. Olennaisinta ei siksi olekaan se, mitä aatetta jonkun idean saanut on edustanut, vaan siinä miten hän on niitä koetellut. Siksi on väärin sanoa impetusta tieteellisesti merkittäväksi keksinnöksi joka osoittaisi esimerkiksi kreikkalaisen kulttuurin hienoudet, kun Hipparkhos sen niin etevästi keksi.

Sillä tieteellisyyden synnyttää loppupelissä se miten ne ideat tarkistetaan. Siksi, vaikka olenkin Kuhnin kanssa samaa mieltä siitä, että impetus oli uusi paradigma, eli uusi teoria, ja olen ehdottomasti sitä mieltä että idea oli filosofisesti hieno ja elegantti, se ei vielä tarkoittanut että se olisi ollut tiedettä - ennen kuin sen tulokset oli tarkistettu oikealla metodilla.

Juuri tätä tarkoittaa tieteen maailmankuvanvapaus; Ideaa ei tuomita oikeaksi tai vääräksi pelkästään sen mukaan mistä sen ajatus tulee, vaan että pääasiassa on se voidaanko sitä testata tieteellisesti ja minkälaisia tuloksia siitä on saatu. (Ei se kuka sanoo vaan mitä sanoo.) Ja että olipa ihmisen maailmankuva mikä tahansa, hän saa siitä samat tulokset. (Tulosten tulkinta voi toki olla eri eri kalkyyleissä ja taustateorioissa, mutta pääasia on se, että koe antaa aina saman lopputuleman.) Toki moni on myös sitä mieltä että tieteelle ei voida tehdä tuollaisia listoja ja kutsua niitä pakotetuksi tieteen kriteeristöksi, mutta hekään eivät ole erimielisiä siitä että erilaisten tiedekäsitysten yhteneviä piirteitä voidaan kasata yhteen. Ja usein esimerkiksi Niiniluodon tieteen kriteeristön listausta kritisoivat ovat nimenomaan postmodernisteja, joiden kenties suurin yhteinen nimittäjä - ellei peräti ainut - on nimen omaan maailmankuvavapauteen pyrkiminen.

Sillä jos tämä tarkistusvaihe unohdetaan eikä sitä pidetä tärkeänä, kyseessä on perinteisempi filosofia, ei luonnontiede. Ja tämän eron keksiminen on se, mikä on tieteen kehityskessä ratkaisevaa. Esimerkiksi Anaksimandros oli varma siitä että kuu ei ole erillinen taivaanvalo, vaan lainaa valonsa auringolta. Tämä ei vielä tarkoita sitä että hänen maailmankatsomuksensa olisi erityisen hyvä, eli että kreikkalainen monijumalaisuus olisi hyvä ratkaisu filosofian tekemiseen. Sillä Anaksimandros, kuten eikä Filoponoskaan ajatellut järin tieteellisesti. He vain filosofioivat. Eikä se, että heidän tuloksensa on myöhemmin paljastunut oikeaksi tarkoita että heidän maailmankatsomuksensa olisi sen aidompi, kuin sekään jotka ovat filosofioineet ja olleet väärässä. Sillä he eivät olleet empiirikkoja, joten he olivat vain vahingossa oikeassa. Ja tämä on paljastunut myöhemmin.

Siksi esimerkiksi noiden keksintöjen keksijöiden taustavakaumus ei saa tukea, muuta kuin auktoriteettiin vetoamisen kautta. Tämän pätemättömyyden tajuaminen on olennaista - mutta onneksi lapsellisen helppoa - sillä vaikka taustamaailmankuvasta on vedetty uusia paradigmoja, kuten impetus, itse tuo taustamaailmankuva on jäänyt tieteellisesti testaamatta - olipa se sitten uusplatonistinen, kristillinen tai molempia.

Siitä ei siis ole saatu mitään takeita koska se on erilainen, kuin taustateoria, jolla on tietty luonne, josta voidaan deduktiivisesti nostaa jotain hypoteeseja. Jos tälläistä voitaisiin tehdä Raamatusta, eli tietyistä jakeista nostaa esiin ennusteita, jotka voitaisiin suoraan koetella, ilmoittaisi että jakeista löytyisi jotain salattua tietoa, se olisi jonkinlaista gnostilaisuutta, oletusta että Raamatussa olisi tieteellinen tieto universumista ja maailmasta saavutettavissa ilman kokeellista tutkimusta.

Maailmankuva on korkeintaan taustahypoteesi, alkuoletus jota ei ole testattu. Jos tätä väittäisi johtopäätökseksi saatujen tulosten pohjalta, tekisi alkuoletuksesta johtopäätöksen. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä olisi kehäpäätelmä.

Tohtori Falsenstein.

"Asioiden vuoksi, jotka ovat liian vaikeita sinun ymmärtää ja liian pitkiä minun kertoa, voin vain sanoa että moni tiedemies on sitä mieltä että kannattamasi näkemyksesi on väärä. Sitäpaitsi tiedän että päätelmäni toimii, koska Jeesus itse kertoi minulle että argumentti on pätevä."

Auktoriteettiin vetoaminen (Appeal to Authority, Argumentum ad Auctoritatem) on yleinen argumentaationvirhe. Se on pohjimmiltaan geneettinen virhepäätelmä, jossa jollekin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, ja sitten päätetään että hän on jotain mieltä, jonka seurauksena tämä mielipide on hyvä ja kannatettava. Auktoriteettien väärinkäytöksissä on tietenkin myös toinen tapa, eli eri mieltä olevan tahon asiantuntijoiden mollaaminen ad hominem -tyylisellä loukkauksella. Tässä nämä esitetään vastemielisessä valossa, he edustavat esimerkiksi kommunismia. Äärimmilleen vietynä ad hominem kohdistettuna auktoriteettiin on se, että ensin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, sitten osoitetaan että hän on tehnyt 1 virheen, jonka jälkeen esitetään että myös henkilön esittämä mielipide 2 -itse asiassa koko hänen maailmankuvansa- on väärä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin henkilölle annetaan kunniaa ja sitä kautta oma kunnia päihityksestä jotenkin kasvaisi valtavasti, vielä suuremmaksi. Tämä on siis näiden kahden yhdistäminen. Itsestä tehdään auktoriteetti alentamalla toinen huipulta.

Molemmat vääränlaisiin auktoriteettiin vetoamiset saadaan tiivistettyä seuraavanlaiseen argumenttirakenteeseen:
1: A esittää väitteen B;
2: Esittäjässä A on jotain positiivista/negatiivista,
→ siispä väite B on tosi/epätosi.

Toisin sanoen molemmat tiivistyvät geneettiseksi virhepäätelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asian oletetusta alkuperästä tehdään arvo sinänsä, ja alkuperään vedoten joko oman asian oikeudellisuutta tuetaan tai sitten asialla hyökätään toisen argumentteja vastaan. Toisin sanoen alkuperä ratkaisisi eikä itse asia. Tässä kohden eivät siis enää tarkastelun alla olekaan asiat ja argumentit, vaan ihmiset ja muut vastaavat tahot niiden takana. Tämän auktoriteettien virhekäytön virhepäätelmäluonne on suoraa seurausta siitä, että yleisesti katsotaan siten, että argumentti toimii riippumatta siitä kuka sen esittää. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi oikein ja tarkasti tehty tutkimus on pätevä, vaikka sen tekijä harjoittaisi voodoota ja kävisi vieraissa naisissa. Onkin ihan yleisesti hyväksyttyä esittää että kyse on siitä että "ei ole väliä sillä, kuka sanoo, vaan mitä sanoo."

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen ja helppo: Sitä nimittäin mutkistaa yksi asia. Asiantuntijalausunnot. Esimerkiksi kun jossain televisiohaastatteluissa keskustellaan jostain asiasta ja mielipiteitä kysytään joltain asiaa koskevalta ammattilaiselta, kyseessä ei ole auktoriteettiin vetoaminen. Paitsi jos esitetään pelkästään että tämä henkilö on asiantuntija ja hän on tätä mieltä, joten tämä on "lopullinen kanta". Toisin sanoen asiantuntijan mielipiteen kysyminen ei välttämättä ole virhepäätelmä. Tämän vuoksi on jopa esitetty, että argumentin englanninkielistä nimeä tulisi muuttaa muotoon "appeal to inappropriate or irrelevant or questionable authority". Tähän kuvaukseen kun sopisivat suurin osa, ne filosofisesti vähiten kiistanalaiset, auktoriteettiin vetoamiset.

Monien pseudotieteilijöiden mielestä kaikki heille epämieluisat asiantuntijalausunnot tai tiedemaailman yleiseen mielipiteeseen viittaavakin on aina ja väistämättä auktoriteettiin vetoamista, ja että paradigmat ovat vain valtarakennelmia. Tämä kuitenkin tarkoittaisi myös sitä, että ei olisi mitään väliä harjoittaa tiedettä. Koska tämä on pätevää vain jos tiedemaailman yleinen näkemys ei voi nousta mielipiteen yläpuolelle. Tämä on sinänsä merkittävää, sillä tyypillisesti pseudotieteilijät itse kuitenkin pyrkivät tiedemaailmaan ja esittävät että heillä on uusi, tuleva, nouseva paradigma. He myös viittaavat mielellään tieteelliseen aineistoon ja esiintyvät asiantuntijoina. (Ja tässä on helposti nähtävissä vissi ristiriita. Asiantuntijalausunto eroaa rivikansalaisen lausunnosta vain mikäli luotat tieteentekoprosessiin, etkä pidä sitä vain vallanpönkityksenä. Oikeastaan tulisikin muistaa että asiantuntija esittää tyypillisesti tiedemaailman yleiskannan, ja tämä lausunto on luotettava mikäli luottaa tieteeseen.)

Auktoriteettien väärinkäytössä on muutamia alatyyppejä:

1: Argumentum ad verecundiamissa viitataan yleiseen arvovaltaan, joka on esimerkiksi tiedemaailmalla, ja että tämän johdosta tunnetun tiedemiehen, kuuluisan kirjan siteeraus tai muu vastaava tekee asiasta luotettavan. Tämä tarkoittaa likimain sitä, että jos et luotakaan tuohon tiedemiehen lausuntoon, olet koko tiedemaailmaa vastaan.
2: Ipse dixit (lat:"hän sanoi"), jossa vedotaan johonkin tiettyyn henkilöön sanomisineen.
3: Argumentum ad populum taas viittaa näkemyksen suosioon, eli siihen että sitä kannatetaan. Lähtökohtana on "vox populi, vox Dei eli" , eli että "Kansan ääni on Jumalan ääni". Tässä totuus muuttuu rivikansalaisten suorittamaksi käsiäänestykseksi. Tässä esimerkiksi kirjojen painosmäärät muuttuvat "todisteeksi".
4: jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos "Paha Ateistien Koalitio" uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Tätä argumenttia voidaan käyttää myös oman kannan virheelliseen tukemiseen, jolloin esimerkiksi jos löydetään instanssi, joka kannattaa tiedettä ja edustaa vaikka ateismia ja pääteltäisiin tästä että tiedemaailma edustaa kyseistä näkemystä. Jukstapositiossa olennaista on että toisiinsa liittymättömät asiat esitetään yhtenä esittämällä ne yhdessä, vaikka yhteys onkin irrationaalinen.
___4.1: Argumentum ad Hitlerum taas tarkoittaa sitä että vastustajien näkemykset liitetään yhteen johonkin muuhun pahana tai epämiellyttävänä koettuun instanssiin, mikä tietysti tekee kaiken hänen sanomansa vääräksi. Tämä on usein natsikortti, eli natseihin ja Hiteriin rinnastaminen, (Natsitkin kannattivat, natsitkin tekivät...) mutta periaatteessa mikä tahansa negatiivinen mielleyhtymä voi käydä.

Virheellisessä auktoriteettiin vetoamisessa kyseessä on manipulaatio, joka toimii normaaleihin ihmisiin erittäin hyvin. Ja sen vuoksi sitä käytetään paljon. Otan muutamia esimerkkejä siitä, miten henkilöstä saadaan tehtyä auktoriteetti. Nämä ovat erilaisia esimerkkejä, joiden kaltaisia käytetään paljon:
1: Henkilöä kutsutaan aivan oikein esimerkiksi "professoriksi". Kuitenkin jätetään mainitsematta että henkilö onkin jonkun aivan muun alan professori. Esimerkiksi evoluutiota kritisoiva Lubenow on toki tieteellisesti koulutettu henkilö, mutta hän ei ole edes luonnontieteilijä. Kun mainittsee, että Lubenowin ala on teologia ja apologetiikka, paljastuu hänen asiantuntijuutensa laatu. Hän kritisoi alaa, joka ei ole hänen omansa. Tämä tarkoittaa sitä hänen asiantuntemuksensa alalla ovat samanarvoiset muiden alaan kouluttamattomien kanssa.
2: Henkilö on oikean alan professori, mutta on saanut tohtorinhattunsa erikoisella tavalla. Tämä ei ole ongelma Suomessa, mutta Amerikoissa on erityisiä diplomimyllyjä, joita kuka tahansa voi periaatteessa perustaa. Ja näistä tohtorinhatun saaminen voi onnistua esimerkiksi muutamassa kuukaudessa - pahimmillaan ihan puhtaasti lataamalla riittävästi dollareita oikealle tilille. Esimerkiksi Kent Hovind on ostanut tohtorinhattunsa "Patriot Bible Universitystä", jossa kandidaatin tutkinto tulee muutamassa kuukaudessa, vajaaeen 25$ kuukausihintaan.
3: Henkilö on kirjoittanut kirjan. Näin henkilöstä tulee auktoriteetti. Tämä on yleistä kaikilla pseudotieteiden aloilla. Tosiasiassa omakustannekirjan kirjoittaminen ja itsensä tämän jälkeen aihetta koskevan tieteen tekijäksi on sama, kuin jos minä maksaisin jollekin painolle siitä että tämä blogi painettaisiin paperimuotoon ja kansiin, myisin sitä ja kutsuisin itseäni tämän jälkeen filosofian tekijäksi. (Terve näkee että tämä ei voi toimia. Sillä onko esitetty PDF -muodossa, tai ruutupaperilla tai kirjana ei vielä ratkaise.)
4: Henkilö on harjoittanut kritiikkiään niin monta vuotta, että hän on sen asiantuntija, jonka sanaan tulisi heti luottaa. Tässä auktoriteetti ei tule siitä, että hänellä olisi koulutusta tai osaamista. Aika ei valitettavasti ole osaamisen paras mittari, tärkeää on se, miten sen ajan on käyttänyt.
5: Henkilö on muissa ansioissaan kiistattoman hyvä tiedemies. Tällä hetkellä verkossa kohua on herättänyt Einstein vakaumuksineen. Hänen kirjeistään on paljastunut, että hän on ilmeisesti ollut ateistisempi ja "vapaa -ajattelijaluonteisempi" kuin aikaisemmin on luultu. Asiasta on keskusteltu jopa Suomeksi, parin artikkelin voimin. Minulle on aivan yksi ja sama, mikä Einsteinin vakaumus oli. Sillä minulle Einstein oli ihminen, joka saattoi erehtyä, ei mikään Einstein^TM, joka oli aina oikeassa. Minusta tällä huomiolla on ollut merkitystä ainoastaan sen vuoksi että kristityt ovat käyttäneet Einsteinin "Spinozan Jumalaan" uskomisen eräänlaiseksi uskonnonpuolustuslyömäaseeksi. Minulle virheargumentti ei muutu päteväksi sillä että sen puoli vaihtuu.

Näitä huomioidessa on kuitenkin huomattava, että tämä ei tarkoita sitä, että henkilöiden sanomiset olisivat automaattisesti virheellisiä. Heillä ei vain ole asemaa, joka tekisi heidän lausunnoistaan koulutuksella ja muulla asiantuntemuksella varmistettua. Jos sen sijaan esittää että nämä tahot eivät voisi mitenkään tietää mistään kritisoimastaan asiasta, syyllistyy esoteeriseen omahyväisyyteen, joka tarkoittaa sitä, että ajattelee että "Suutari pysykööt lestissään." Tämä taas on pohjimmiltaan sama kuin väittäisi että tiedemiehet ovat niin viisaita, että eivät voisi erehtyä, ja että vain heillä voi olla kykyä ymmärtää asioita.

Siksi tieteellisen konsensuksenkaan ei voida sanoa takaavan takana olevaa totuutta. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että tiedemaailma olisi jotenkin väärässäkään. Mikäli luottaa tieteeseen, uskoo että tiedemaailman konsensus tekee totuudesta todennäköisemmän, ja "arki -ihmisen tasolla luotettavamman." Monesti asia ymmärretään ja asiantuntijoihin luotetaan koska he ovat alan tutkijoita. Ihmiset eivät mene maallikkopohjalta sairaalaan arvostelemaan kirurgien työtä, ja insinöörien lentokoneiden tekemiseen ei saa puuttua, koska D.I. on viisas ja alaan koulutettu. Sen sijaan joissain muissa asioissa asiantuntemuksella ei näytä olevan väliä, vaan niistä tulee saada tehdä maallikon intuitiolla kritiikkejä, ja asiantuntijat ovat suorastaan velvollisia vastaamaan niihin kaikkiin; Kritiikkiin vastaamattomuus kun kertoisi siitä että teoria on kriisissä, eli viittä vajaa entistä tiedettä.

Toki tiedemaailman konsensus ei suinkaan tarkoita sitä että näkemys olisi lopullisen oikea, eikä voisi muuttua. Mutta toisaalta samaan virheeseen sortuvat ne, jotka esittävät että tämä väistämättä myöskään tulisi muuttumaan, vielä vähemmän että se tulisi muuttumaan juuri tiettyyn kantaan. (Väite tässä kohden on siis argumenttina yhtä relevantti kuin sen esittäminen että punainen on maku.) Tärkeintä olisikin sen vuoksi sanoa että "Aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta." Mutta tässä kohden kyseessä on keskityttävä argumentteihin. Jos ei esitä argumentilleen sisältöä vaan auktoriteetin tai hylkää eri mieltä olevat näkemykset sillä että argumentin on esittänyt epämiellyttävä "maailmankuvansa sumentama" ihminen, syyllistyy tähän virhepäätelmään.

Toisin sanoen: Auktoriteettiin vetoaminen ja ad hominem ovat siitä erikoisia argumentteja, että se ei väitä että virheargumentissa esitetty väite olisi väärä. Se sanoo ainoastaan että auktoriteetilla ei ole tässä kohden merkitystä. Tulos ei ole sinänsä yhtään yllättävä, kun tiedostaa että virheargumentti ei itse asiassa liity lainkaan käsiteltävään asiaan, vaan sen ympärillä pörrääviin ihmisiin. Tämä on kuitenkin minusta kenties käytössä hävettävim virhepäätelmä. Mutta lähinnä siksi että se toimii massojen manipuloinnissa tehokkaasti.

Lopullinen ratkaisu.

"Tahto tuhoutua, lienee eräs sielun loimilanka / Toinen vallan halu yli piirin tunnetun /
Taistelu on kahden sanan välin mittainen / Kyllä vaiko ei kas siinä pulma / Maailmako painajainen josta ei voi herätä / Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä"
(CMX, "melankolia")

Itsemurha on yleinen tapahtuma. Sen käsitteleminen Suomessa on siksi melko tärkeää. Itselleni aihe on melkoisen henkilökohtainen. Ja omakohtaisen tilanteen kohtaamisen edessä huomasin, että itsemurhaan liittyy voimakkaita kannanottoja ja näkemyksiä. Jos jokin herättää kinastelua enemmän kuin uskonto, se on itsemurha ja siihen liittyvät ilmiöt. Asia on myös tilastojen kannalta tärkeä. Suomessa tehdään itsemurhia paljon. En varmasti ole ainut tilanteen jollain lailla kohdannut.

Itsemurha on toki muutoinkin arvoituksellinen ja hämmentävä ilmiö. Koska ihmiset ovat kyvyttömiä samaistumaan suoraan itsemurhaa tekevän mielen, sen tapahtuminen kerää helposti itselleen yksinkertaisia ja jopa leimaavia selityksiä, samalla kun sen oikea selittäminen on haasteellista. Esimerkiksi "Virgin Suicides" -elokuvassa viisi sisarta tekevät itsemurhan ja heidät tunteneet pohat keräilevät heidän esineitään ja yrittävät selvittää miksi he kuolivat. Lopullista selitystä ei ole, mutta monia erillisiä elementtejä esitetään. Lopullista selitystä ei löydy, mutta periaatteessa lähes kenet tahansa voitaisiin syyllistää leimakirveellä. Toisaalta myös sellainen kulttuuriklassikko, kuin Shakespearen "Hamlet" sankari pohtii kuuluisassa "ollako vai eikö olla?" lausumassa nimenomaan itsemurhan järkevyyttä. Myös Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" päädytään itsemurhaan. Se ei siis ole mikään uusi tai nykyaikainen tehoelementti. Se on aina puhuttanut.

Itsemurhan määritelmä.

Itsemurhan määritteleminen on todella monimutkaista. Siihen liittyy käsityksiä motiiveista ja suoritustavoista. Toki yksinkertaisissa tapauksissa ihmiset ovat yksimielisiä. Hitler teki itsemurhan. Sen sijaan monimutkaisemmat tapaukset herättävät keskustelua. Esimerkiksi Sokrates käskettiin juomaan itse myrkkyä. Hänelle tarjottiin pakomahdollisuus jota hän ei käyttänyt. Oliko kyseessä siis itsemurha? Toinen, erikoisempi, tapaus on sitten tietysti Jeesus Nasaretilaiseen liittyvät käsitykset. Jeesushan tiesi, että hänet tapetaan. Ja hän olisi periaatteessa voinut kieltäytyä tapauksesta. Mutta hän päätti vapaaehtoisesti kuolla. Eikä hän käytökselläänkään millään lailla yrittänyt pelastaa itseään oikeudessa.

Euroopassa itsemurhan rajoja keskusteluttaa myös eutanasia (eu-thanatos, hyvä kuolema). Yhden näkemyksen mukaan se on avustettu itsemurha (Suomessa se on rikos), jossa sairas potilas jonka elintoiminnot keskeytetään aktiviisesti esimerkiksi antamalla hänelle tappava annos kipulääkettä tai passiivisesti jättämällä sairaskohtaus hoitamatta. Toiset taas määrittelevät tämän armomurhaksi. Lopullinen keskustelu on tietysti siinä, kummalla on suurempi vastuu, lääkärillä, joka on vannonut pelastavansa elämää, vai potilaalla, jonka parasta lääkärin on ajettava -ja melko usein potilaan parhaan katsotaan tulevan potilaan mielipiteistä. Tämän vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat saavat kieltäytyä verensiirroista. Tässäkin tapauksessa vakaumuksen puolesta tehty lääketieteellisestä hoidosta kieltäytyminen itsemurha, onko siihen suostuminen eutanasiaa, vai onko kyseessä hengellisten johtajien vastuulla oleva murha: Hehän ovat indoktrinoineet henkilölle tuon käsityksen, joka päätti hänen elämänsä.

Lisäksi itsemurhan rajoja häilyttelevät muun muassa suicide by cop, joka tarkoittaa sitä että poliisi huijataan luulemaan olevansa vaarassa tavalla joka pakottaa hänet käyttämään ampuma -asetta. Mielenkiintoinen kulttuurillinen itsemurha on myös intialaisten suttee, jossa vaimo asettuu palamaan puolisonsa polttohautaukseen liittyvällä roviolla. Tämä symbolisoi surua ja murhetta ja kuvastaa sitä rakkauden syvyyttä ja menetyksen tuskaa, jota vaimo kokee miehen poismenosta. Mutta kun kyseessä oli kulttuurilliseksi tavaksi muuttunut ilmiö on ihan soveliasta kysyä onko kyseessä itsemurha vai itsemurhan symboli, "näytelty itsemurha".

Erilaiset sankarikuolemat herättävät myös runsaasti keskustelua. Tosin luultavasti siksi, että itsemurhaan liitetään valtavasti negatiivisesti latautuneita tunteita. Jos esimerkiksi sankarillisesti syöksyn bunkkeriin tipahtaneen kranaatin päälle pelastaakseni ihmisiä, ja kuolen tämän vuoksi estäen muita haavoittumasta vakavasti, on vakavasti mietittävä että onko kyseessä itsemurha vai ei.

Samoin pohdintaa on herättänyt se, että jos joku tekee jotain jackass -tyylisiä vaarallisia temppuja ja kuolee sitä tehdessään, onko kyseessä vahinko, tyhmyys, vai itsemurha. Filosofit ovat vetäneet aiheeseen mukaan jopa tupakoinnin : Jos ihminen tietää että tupakka on terveydelle vaarallista, ja voi jättää tupakoimatta, onko teko itsemurha? (Tämä johtuu siitä että yksi näkemys itsemurhalle on likimain "kuolemaan johtava itse vapaavalintaisesti suoritettu teko.") Fairbairn on jopa ehdottanut, että itsemurhan ei lainkaan tarvitse johtaa kuolemaan. Hänestä pelkkä yritys riittää. Jos hyppään junan alle, ja vahingossa putoankin raiteiden väliin niin että juna jyristää yli ja jään henkiin, kyseessä olisi itsemurha.

Suurin keskustelunaihe on tietysti siinä, että itsemurhaan liitetään usein intentio kuolemasta, jossa kuolemaa pidetään tavoiteltavana. Kuitenkin monet ovat sitä mieltä, että itsemurhan tekijä ei tavoittele kuolemaa, vaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi vapatutusta kivusta tai masennuksen tunteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että määritelmä jonka mukaan itsemurha on kuoleman tavoittelemista on hieman puutteellinen. Myös "venäläisen ruletin" pelaaminen on toisien mielestä itsemurha, vaikka siinä ei tavoitella tai edes haluta omaa kuolemaa.

Yleisesti ottaen itsemurhien määritelmissä on kuitenkin jokin seuraavista elemeteistä:
1: Henkilö tekee tappavan suoritteen itse, tietäen sen seuraukset.
2: Henkilö tekee jotain, joka kasvattaa hänen kuolemansa todennäköisyyttä suuresti. Lopullinen tekijä voi tässä olla joku toinen henkilö tai vaikka ajastettu pommi.
3: Henkilö tekee jotain jonka uskoo tappavan hänet.
4: Henkilö tavoittelee kuolemaa, mutta ei onnistu.
5: Henkilö tekee jotain, jonka hän tietää tai hänen pitäisi tietää olevan hengenvaarallista, ja hän tekee sen silti.
6: Henkilö tekee tietoisesti, ei väliä onko se käskystä tai omasta halusta, suoritteen joka tappaa hänet.
7: Henkilö jättää tietoisesti tekemättä jotain jonka suorittaminen pelastaisi hänen henkensä.

Suhtautuminen itsemurhaan

Länsimaisessa kulttuurissa itsemurhaan on suhtauduttu monella tavalla:
0: Kyynikko Diogenes (Sinopelainen, eli se minun "perusdiogenes", ilman lisämääreitä) suhtautui kenties erikoisimmin itsemurhaan. Hänhän eli mahdollisimman vaatimattomasti ja julkeasti. Hän oli kosmopoliitti anarkisti, joka söi halpaa ruokaa, asui viiniruukussa ja masturboi julkisesti. Hänelle itsemurha oli valheellinen tabu, samanlainen kuin esimerkiksi kannibalismissa tai insestissä. Hän ei esittänyt varsinaisia kannanottoja itsemurhaan, mutta hänen kerrotaan tehneen itsemurhan päättämällä lopettaa hengittämisen. Hän myös moitti kuolemansairasta Antisthenestä, kun tämä ei tarttunut Diogeneen tarjoamaan tikariin. Diogenes suhtautui itsemurhaan yhtä välinpitämättömästi kuin hautaukseen. Hänen mielestään ei haittaa, jos vaikka pedot syövät kuolleen ruumiin.
1: Stoalaiset hyväksyivät itsemurhan. Tosin tämä oli sallittua vain tiettyjen ehtojen edessä: Jos stoalainen asetetaan tilanteeseen, jossa ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, itsemurha oli suorastaan ihailtavaa. Samoin stoalaiset näkivät että ihmisen terveys oli asia, joka piti hänet onnellisena. Jos stoalainen huomasi että hän on sairas eikä voi mitenkään parantua (esimerkiksi vanhuuteen ei vieläkään tunneta lääkettä) hänen on luvallista tehdä itsemurha. Se ei suinkaan haittaa hänen hyveellisyyttään vaan pikemminkin parantaa sitä.
2: Platon kirjoitti Faidronissa aiheesta dialogia Sokrateen suuhun: Sokrates piti itsemurhaa aina vääränä tekona. Hän viittasi Pythagoralaiseen ajatukseen, että elämä oli rangaistus, jossa jumala oli laittanut sielun ruumiiseemme, ja että itsemurha oli pako tästä rangaistuksesta. Laeissa Platon ilmoitti että itsemurha on häpeällistä, ja että itsemurhaajaa ei saa haudata normaalisti.
3: Aristoteles viittasi Nikomakhoksen etiikassa siihen kuinka itsemurha on huono asia valtiolle, ja että sen vuoksi itsemurhaa yrittänyttä olisi oikein rangaista jotenkin.
4: Roomalaisessa kulttuurissa itsemurha oli joissain tilanteissa kunniallinen teko.
5: Kristinuskossa itsemurhaa on perinteisesti pidetty pahana asiana, koska heidän mukaansa elämä on ikään kuin lahja Jumalalta ja itsemurha on jonkinlainen halveksinta tätä kohtaan. Tässä näkemyksessä ihminen on Jumalan luoma olento ja että Jumala päättää ihmisen elämästä ja kuolemasta, eikä ihmisellä ole oikeutta "ottaa Jumalan roolia". Siksi itsemurhaan suhtauduttiinkin ennen ankarasti. Joko itsemurhaajaa ei haudattu lainkaan tai sitten hänet haudattiin hautausmaan pohjoispuolelle, joka tuon ajan jaon mukaan oli varattu rikollisille. Kenties radikaalein versio kristillisestä suhtautumisesta itsemurhaan on Englannissa, jossa itsemurhan tehnyt haudattiin Dracula -malliin tienristeykseen seiväs sydämen läpi iskettynä. Tällä rituaalilla estettiin kummittelu, joka muutoin siunaamattomaan maahan haudattu ruumis ja teoista seurannut katumus muutoin olisi heistä tuottanut.
6: Thomas More esitti Utopia -kirjassaan että ihmisen on lupa tappaa itsensä, jos hän on todella sairas ja tuskainen.
7: de Montaignen mukaan itsemurha oli yksilön ratkaistava asia. Kirkko tai ulkopuolinen ei voinut sanoa oliko se moraaliton teko. de Montaigne siis salli ihmisen itsensä päättää elämästään. Mutta jos itsemurhan tehnyt koki että teko oli moraaliton ja teki sen silti, teko oli moraaliton.
8: Jean Calvin piti itsemurhaa moraalittomana tekona, mutta piti hyvinkin mahdollisena että Jumala antoi itsemurhaajille erityistä armoa.
9: John Locken mukaan Jumala oli antanut ihmisille valinnanvapauden, mutta itsemurha ei kuulunut niihin.
10: John Donne taas oli sitä mieltä että kristittyjen tulisi korostaa että itsemurha ei välttämättä aina ole synti. Se ei ole vastaan luonnonjärjestystä, eikä välttämättä Jumalan tahtoakaan. Hänestä itsemurha oli joskus, ei aina, teko joka ei ollut syntiä.
11: Immanuel Kantin mukaan itsemurha on ihmisen omista valinnoista seuraava teko, jossa hän pyrkii saavuttamaan ikuisen rauhan. Tämä taas tarkoittaa sitä, että itsemurhan tekijä ei ole päämäärä sinänsä, vaan sen sijaan hän tekee itsestään välineen. Toisin sanoen itsemurhaajan kuolemalla ei ole itseisarvoa, vaan ainoastaan välinearvo. Kantin mukaan tämä oli aivan sama asia kuin se, että käsky sotaan välineellistää miehestä sotilaan, joka Kantin logiikan mukaan tarkoittaa siis sitä, että sodassa ihmisellä ei ole arvoa, vaan sotilaalla on välinearvo. Kantia lainaten: "To annihilate the subject of morality in one's person is to root out the existence of morality itself from the world as far as one can, even though morality is an end in itself. Consequently, disposing of oneself as a mere means to some discretionary end is debasing humanity in one's person" (Kant, Metaphysics of Morals)
Kantin mukaan ihmisen välineistäminen on aina moraalitonta, koska emme voisi toivoa sitä yleiseksi laiksi, ja tämä taas rikkoisi kategorista imperatiivia. Kantin mukaan henkilö, joka harkitsee itsemurhaa, käyttää itseään vain välineenä, ja antaa itselleen valheellisen lupauksen käyttää itseään pelkästään välineenä, vaikka loppujen lopuksi itsemurha kohdistuu myös henkilön persoonaan itseensä. Tämä tarkoittaa sitä että tälläisen valheellisen lupauksen antava ei kunnioita persoonaa tarkoitusperänä ja päämääränä sinänsä. Itsemurha oli Kantista moraalitonta silloinkin henkilö aikoo tehdä sen "saadakseen siedettävän olotilan elämänsä loppuun", hänestä henkilö tuolloinkin käytti persoonaansa "pelkkänä välineenä".
12: Hume kirjoitti itsemurhasta melko kuuluisaksi tulleen jutun, "Essays on Suicide and the Immortality of the Soul". Humen mukaan itsemurha ei riko velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan, eikä se riko velvollisuuksiamme itseämme kohtaan. Ja että itsemurhan kieltämiseen liittyy näkemyksiä jotka ovat lähinnä taikauskoisia. Hume korostaa valistusajalle tyypillistä yksilön valinnanvapautta.
13: Johann von Goethe kirjoitti itsemurhasta sallivaan sävyyn. Muun muassa "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirjassa henkilö tekee itsemurhan. Kuvaustapa on ymmärtävä. Kirjan seurauksena seurasi jopa itsemurha -aalto, kun moni lukija päätti päivänsä.
14: Libertarismissa katsotaan ihmisillä on oikeus päättää elämästään. Heillä on oikeus itsemurhaan samoin kuin heillä on oikeus nimeen, uskonnonvapauteen, mielipiteeseen ja omiin ajatuksiin. (Nämä ovat itseisarvoja, joita ei perustella samaan tapaan kuin jos ne olisivat välinearvoja. Näistä ei välttämättä tarvitse seurata hyvää, koska ne itsessään ovat hyvää.) Libertarismin mukaan jokaisella on oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan aivan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta.
15: Antroposentriset jonkinlaiseen luonnon teleologiaan luottavat taas ajattelevat että ihmiselämä on itsessään niin arvokas, ettei sitä pitäisi lopettaa luonnottomasti. Heille elämän tulee alkaa ja loppua itsekseen.
16: Utilitaristisessa näkemyksessä tyypillisesti vastustetaan itsemurhaa. Tämä tehdään siksi, että itsemurhan tekeminen poistaa yhden ihmisen kärsimyksen, mutta siirtää sen omaisille, joita on yleensä monta. Toisaalta utilitaristisella periaatteella esimerkiksi sairas ihminen voi perustella eutanasiaan esimerkiksi sillä että hänen hoitamisensa tulisi kalliiksi yhteiskunnalle.
17: Itsemurhaa yleisellä tasolla kannattavat taas viittaavat usein siihen, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus elämäänsä nähden. Ihmisen pitäisi siis saada itse päättää elämästään. Tämän vuoksi itsemurha pitäisi jopa laillistaa, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan. He ovat sitä mieltä, ettei ihmisellä ole velvollisuutta elää. Heidän mukaansa itsekkyysperustelu ei ole pätevä, koska jos omaiset vaativat ihmisen kärsimystä, jotta he itse eivät kärsisi, he ovat vain itsekkäitä ; Jos itsemurhan tekeminen on itsekästä kun se tehdään itsen puolesta omaiset unohtaen, tilanne on itse asiassa tasapeli. Itsekkyys ei tällöin käy perustelusta kumpaankaan suuntaan.

Ja lopuksi mennään Japanin ihmemaahan, hakemaan todella erilaista näkökantaa asiaan.

Japanilaisessa kulttuurissa itsemurha on tärkeä elementti. Toki kaikki tuntevat tietyt itsemurhatyypit, joihin yhdistettiin armo: Kun japanilaisessa kulttuurissa keskityttiin häpeään ja kunniaan, rituaali -itsemurhan tekeminen oli keino palauttaa kunnia sen menettämisen jälkeen. (Tämä voi tietysti tuntua ihmeelliseltä -että mitä tekee sillä kunnialla kuolemansa jälkeen- mutta kun kuitenkin puhutaan kulttuurista, jossa hienostunut samuraisoturi laittoi kypäräänsä tuoksuvia aineita jotta hänen irtileikattu päänsä, joita otettiin voitonmerkeiksi, olisi siisti ja tuoksuva ja sitä kautta voittajalle mieluisa.) Mutta heillä on toki monia muita käsitteitä itsemurhalle. (Luettelo on siitä erikoinen, että siinä kuvataan erilaisia tapoja, joita ei tuliso itselle mieleen määrittelytilanteessa. Ja kuitenkin ne opitaan yksiselitteisinä termeinä.)

1: jisatsu on normaali itsemurha, joka ei ole rituaalinen. Japanilaisetkin masentuvat elämässään.
___1.1: inseki jisatsu, syyllisyydestä tehty itsemurha. Tämä on nykyäänkin jonkin verran tavattu ilmiö esimerkiksi japanilaisten epäonnistuneiden liikemiesten puolella.
2: seppuku (epäkunnioittavasti harakiri) on rituaalisesti suoritettu samuraiperinteeseen kuuluva itsemurha, jota myös määrättiin kuolemantuomiona. Tämän suorittaminen oli rituaalinomainen ja siinä oli avustaja, joka lopulta löi samurain pään irti. Tämän suorittaminen toi kunnioituksen itsemurhan uhrille.
___2.1: jumonji-giri, jossa lisäksi viillettiin pystysuora viilto normaalin vaakasuoran lisäksi. Tämän suorittaminen osoitti että olit todella harvinaisen pahoillasi. Mikä tietysti kasvatti anteeksiannon
3: jyunshi, joka tarkoitti herran seuraaminen kuolemaan.
___3.1: oibara, joka tarkoitti sitä että seuraat feodaaliherraasi suorittamalla itsemurhan.
_____3.1.1: maebara, joka taroitti sitä että surmasit itsesi juuri ennen kuin herrasi kuoli
_____3.1.2: sakibara, jossa surmasit itsesi juuri herrasi kuoleman jälkeen.
4: shinju, joka on itsemurha, jossa riistetään myös jonkun toisen henki.
___4.1: joshi, rakastavaisten itsemurha.
___4.2: oyako shinju, vanhemman ja lapsen itsemurha
_____4.2.1: bohsi-shinju, äidin ja lapsen itsemurha
_____4.2.2: fushi shinju, isän ja lapsen itsemurha
___4.3: ikka shinju, jossa koko perhe tekee itsemurhan.
___4.4: goi shinju, jossa kaikki osapuolet ovat halukkaita itsemurhaan.
_____4.4.1: netto jisatsu, joukkoitsemurha, jossa itsemurhan tekijät sopivat tapaamisesta ja itsemurhapaikasta.
___4.5: muri shinju, jossa itsemurhaaja on tappanut toisen osapuolen ilman tämän suostumusta.
5: rokubara, jossa itsemurha tehtiin perheen puolesta.
___5.1: kobara, joka oli itsemurha joka tehtiin lapsen vuoksi
6: kamikaze, jossa itsemurha tehdään sotilaallisena tehtävänä. Lentokone petrooleineen on pommi, jonka lentäjä lentää päin vihollisen tärkeää kohdetta -kuten lentotukikohtaa- päin menettäen tietoisesti ja tarkoituksellisesti henkensä prosessissa.

Tämä kertoo siitä, että itsemurha on japanissa tärkeä asia. Huomattavaa on, että määrittelyt koskevat pääasiallisesti sosiaalista tilannetta, jossa ne tehdään sekä motiiveja joiden vuoksi se on tehty. Japanilaiset eivät sen sijaan ole antaneet yksiselitteisiä termejä sille, että suorittaa "itsemurhan tylsällä voiveitsellä" tai "köydellä" tai muilla tavoilla. Selvästi japanilainen itsemurha on aina jonkinlainen yhteisöllinen suorite, jos ei muuten niin samanlaisuuden kautta. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta länsimaiseen individualismiin tottuneille tämä ajatus on silti jotenkin outo ja vieras. Se jää faktan tasolle, joksikin jonka tietää, mutta jota ei sisäistä. Euroopassa taas käytetään enemmän sellaisia termejä kuin "hirttäytyminen" ja itsemurhaa käsitellessä kohtaa useimmiten mekaniikkaa. Sitä kerrotaan että "nappasi pillereitä", "viilsi auki ranteet", "hyppäsi junan alle". Japanilaiselle yhteisöllisyys korostuu jopa tässä kohden. Eurooppalaisella taas on enemmän Lostista lainattu elämänohje "yhdessä elää, yksin kuolee". (Tosin Lostissa tässä sanomassa on toinenkin merkitys, koska sänkilääkärimme kommentti voidaan käsittää myös siten että ilman yhteistyötä he tulevat kuolemaan ja että selviäminen vaatii sitä että paiskitaan hommia yhdessä.)

Puhutaankin, että japanissa olisi häpeäkulttuuri, ja että länsimaissa on muun muassa kristinuskon vaikutuksen vuoksi enemmänkin armokulttuuri. Toisin eroja voidaan nähdä myös sen kautta, että länsimaissa ollaan oltu yksilökeskeisiä, ja japanissa ryhmähenkisiä. Eurooppalaiset keskittyvät -ainakin sanojen tasolla- enemmän mekanismiin, japanilaiset muuhun tilanteeseen. Tunteita löytyy varmasti molemmilta puolilta maailmaa.

Ja tuska on ainakin yhteistä kaikille.