Mätä

"Decay" (2015) on elokuva jossa pääosaa näyttelee Rob Zabrecky. Tämä on tärkeä tieto, sillä Zabrecky on tunnettu taikurina jolla on hyvin ... erikoinen maku. Elokuva on hyvin tähän kuvaan sopiva. Ja jos tuntee Zabreckyn tyylin, tämä on paras tapa esitellä elokuvan asenne ja henki. Elokuva on jonkinlaista surreaalia kauhua. Vaikka siitä juonellisesti puuttuvatkin kauhulle tyypilliset piirteet.

Elokuva kertoo keski-ikäisestä huvipuistosiivoojasta Jonathanista joka painii skitsofrenian ja OCD:nsa kanssa. Järjestelmällinen ja siisteysintoileva Jonathan on kuitenkin järjestelmällinen ja siivoustyö tuntuu sopivan hänelle. Hän juttelee lähinnä huvipuistotyökolleegalleen ja kotihoitajalleen. Naapurusto pitää häntä omituisena ja häneen viitataan lasten kauhistelukertomuksissa. Eräänä päivänä kaksi nuorta naista murtautuu hänen kotiinsa uteliaisuuttaan. Jonathanin tullessa kotiin, he pelästyvät. Toinen putoaa ja loukkaa itsensä letaalein vaikutuksin. Toinen juoksee pakoon ja jää auton alle; Jonathan, joka on kasvatettu epäluuloiseksi, ei kerro mitään poliisille. Sen sijaan hän kutsuu kuolleen naisen päivälliselle. Jonathan on iloinen uudesta ystävästään ja hänen onneaan haittaakin lähinnä poliisien nuuskiminen ja se, että naisen ruumis mätänee pikku hiljaa.

Olen suhteellisen varma että yksikään toinen elokuva ei ole kuvannut nekrofiliaa yhtä kauniisti. Siitä huolimatta, että elokuva on kuitenkin (ilmeisesti/teknisesti) kauhua. Tai ainakin se täyttää kauhuun liitettävissä olevan ns. ostoslista -metodin. Sen kuvasto ja aiheisto on kauhua ja mukana on kauhuelokuvista tuttuja kuvauskonventioita. Elokuvassa on rinnakkain kaksi linjaa ; Tarina lapsuudesta jossa pakkomielteinen ja paranoidi äiti kasvattaa lastaan ja antaa hänelle opit siitä miten pitää uskoa, olla ahkera ja varovainen. Ja aikuiselämän linja jossa käsitellään pikku hiljaa hajoavaa ruumista.

Elokuva on siitä hieno että Jonathan kuvataan yksinäisyyden ja tottelemisen kautta. Nämä asiat ovat tavallaan jännitteisiä sillä totteleminen vaatii jonkinlaista seuraa. Tämä on tehty siten että Jonathanin mielessä sosiaalisuus tapahtuu hänen päänsä sisäisten representaatioiden kautta. Ja sen, että hän on osittain tietoinen asioista.

Elokuvan kuvakielen surreaalisuus syntyy vahvoista kontrasteista. Jonathanin romanttinen illallinen kuolleen kanssa esimerkiksi kuvataan siten että hän kattaa kahdelle mutta kokkaa yhdelle. Ruokana on mikroruokaa. Jonathan syö tämän muovihaarukalla ja muoviveitsellä. Mutta hän pitelee ruokailuvälineitä hienostuneesti. Häntä vastapäätä on hihnoilla tuoliin kiinnitetty ruumis jota ei ole kuvattu mitenkään elävänoloiseksi. Kun kärpänen alkaa pörräämään, siirtää Jonathan kärpästentappolamppua lähemmäs.

Tämä kuvaustapa antaa vaikutelmaa siitä että tätä kuvataan nimenomaan ulkopuolisen näkökulmasta. Jonathanin sisäinen maailma jää elokuvan alkupuolella katsojan kuviteltavaksi. Kuitenkin elokuvan jatkuessa on selvää että jokin muukin on vinossa. Osa näistä voi vaikuttaa käsikirjoituksellisista outouksista. Esimerkiksi se, miten Jonathanin suhde tuntuu aina heijastuvan hänen huvipuistotyöntekijäkollegansa suhteeseen. Kollega on ilmaisuiltaan hyvin paljon roisimpi kuin Jonathan. Mutta onnet ja kriisit tuntuvat tapahtuvan samoihin aikoihin. Tämä tuntuu kätevältä mutta kliseiseltä konventiolta jolla halutaan kontrastoida sitä miten normaali suhde menee ja miten Jonathanin suhde mätänevään ruumiiseen on muutakin kuin pinnallista omistamista.

Elokuvan loppupuolelle mentäessä kuvastoa kuitenkin pikku hiljaa muutetaan kahdella tavalla; Ensinnäkin asioita näytetään Jonathanin harhojen kautta enemmän. Samalla toiminta muuttuu näiden harhojen mukaisemmaksi. Esimerkiksi kun elokuvan alkupuolella Jonathan säilöi ruumista kasveille tarkoitetuilla materiaaleilla jotka eivät ole ihmisille terveellisiä, loppuvaiheessa hän vie, ymmärrettävästi, likaiseksi kokemansa ruumiin kylpyyn. Romanttiseen kylpyyn. Jossa nähdään rinnakkain leikkauksia siitä miten ruumiin iho alkaa kaapiutumaan irti. Ja kohtauksia jossa nainen pestään puhtaaksi niin että suuret likasuikaleet poistuvat ja alta paljastuu puhdas ja siisti iho. Tähän toki mennään asteittain. Siirtymäkohdan ratkaisuksi voisi esittää kohdan jossa Jonathan näkee ruumiin huulien liikkuvan. Tässä vaiheessa sitä ikään kuin olettaa että ruumis alkaa puhumaan. Mutta luonnollisesti kyseessä ovat hyönteiset jotka tulevat suusta.

Selvää on että elokuvan nimi rinnastaakin Jonathanin mielen hajoamisen ja vahingossa kuolleen naisen ruumiin hajoamisen. ; Tarkkaavainen saattaa esimerkiksi huomata että vaikka Jonathan elää hyvin kaavamaista ja kurinalaista elämää, hän silti jättää lääkkeet ottamatta. Tai tavallaan ei jätä. Vaikka rituaali jossa hän ottaa lääkkeen, palottelee sen jauheeksi veitsellä, sekoittaa veteen ja nuolee veitsen puhtaaksi toistuu, jauhuun menevät pillerit eivät aina ole saman näköisiä.

Itse asiassa elokuvan loppuvaiheessa on selvää, että ainoat todelliset ihmiset joiden kanssa Jonathan on ollut tekemisissä olivat poliisit. Hän siivoaa huvipuistoa jossa oli käynyt kerran äitinsä kanssa. Huvipuisto on suljettu. Hänen kollegansa on joku jolle Jonathan juttelee heijastavissa pinnoissa. Jo pitkän aikaa ennen tätä on selvää että hänen kodinhoitajansa on kehitelmä, jonkinlainen kyhäelmä jossa yhdistyy Jonathanin mielikuva viranomaisesta että omasta äidistään.

"Joskus on parempi olla yksin".

Elokuvan teema on vapautuminen. On kiinnostavaa miten bakteerifobiainen Jonathan haluaa seuraa. Lapsena tämä ilmeni haluna käydä huvipuistossa ja hankkia koiranpentu. Jotka molemmat olivat mahdottomuus germofobisen äidin kanssa. Tässä mielessä elokuvassa Jonathan käsittelee ruumista. Mutta tosiasiassa hän on se jolla ei ole vapautta. Tämä sopii hyvin yhteen OCD:n kanssa. Ovien lukitseminen, avaimet, säntillistä hoitoa vaativat orkideat ja muut elottomat objektit määräävät Jonathanin elämää.

Samoin kaikki hänen äitinsä opit ovat ritualisoituneet. Tätä kuvastaa hyvin se, miten Jonathan antaa identtisiä iltarukouksia. Miten alun romanttisessa innossa hän kiittää saamista muistoistaan. Että sanoo saman silloin kuin poliisit ovat käyneet kyselemässä ja hän on "riidellyt" suhteessaan.

Elokuva on kuitenkin kasvutarina. Jonathan kasvaa elokuvan aikana kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen kasvu on siinä kun hän ymmärtää että romantiikka ei ole vain kivaa. Miten siihen liittyy uhrauksia. Tämä tuodaan esiin siisteysintoilun ja mätänevän ruumiin yhteensovittamattomuudesta. Jonathanista tulee itseään raapiva siivoilija.

Toinen vaihe kuvastaa sitä miten täytyy päästää vapaaksi. Tämä vaihe on, erikoista kyllä, yhdistettynä hänen pahimpaan romahtamiseensa. Jonathanin mielenterveys on hyvin heikolla tolalla. Hän kuulee miten hänen laatikossa suojattuna pitävä ruumiinsa kopistelee koska haluaa vapaaksi. Ja hän tekee tästä sen päätelmän jonka jokainen eettinen ihminen tietää oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka Jonathan on uhrautuva ja takertuva osapuoli "suhteessa", hän ymmärtää että hänen on päästettävä rakkaansa vapaaksi. Josta seuraa tietenkin se, mikä on järkevää. Eli se, että Jonathan palottelee ruumiin jäänteet, sulloo ne muovipusseihin ja ajaa ne polkupyörällä pois. Tähän liittyy myöskin elokuvan kaunein iltarukouskohtaus. Jossa ei noudateta kaavaa vaan sanotaan "Fuck it".

Tätä seuraa myös kaikkia muita romanssejen loppumisia kuvaava pettymys. Miten Jonathanin rakastamat orkideat ovat nekin vain mädäntyvää puuta. Ja miten Jonathan ei voi ymmärtää miten tarussa kuollut ihminen muutetaan sellaiseksi. Vaikka tämä on tavallaan se, jota hän on koko elokuvan ajan tehnyt. Jonathan päästää kuitenkin irti tästäkin. Erikoisinta on tietenkin se, että elokuvan lopussa Jonathan siivoilee huvipuistoa ilmeisen tyytyväisenä. (Poliisi ei koskaan saa häntä kiinni.) "Nähdään huomenna" hän sanoo peililleen. Tässä vaiheessa hänen pakkomielteensä ja harhansa ovat hänen omiaan. Eivät esimerkiksi äitinsä. Hän myös elää harhoissaan omilla ehdoillaan. Eikä jonkun toisen. Toki muu maailma koostuu lasten ällöttäväksi kutsumisesta. Mutta sillä ei ole väliä koska ainahan sitä voi heiluttaa tervehdyksiä iloisesti ohi ajaville tavarajunille.

Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

Antipsykiatrian portaat

Kirjoitin mielenterveydestä tavalla jossa nostin esiin sen, että mielenterveyttä esitetään analogiseksi muunlaisten sairauksien kanssa. Tein tämän tavalla joka nosti esiin sen, että yhteys ei täytä klassisen formaalin todistamisen ja deduktion vaatimuksia. Sainkin siihen kommentin "Mielenterveyden ongelmat on helppo määritellä fyysisiksi sairauksiksi: välittäjäaineet aivokemia synapsit blaablaablaa" joka on oikeasti oleellinen pointti. Se johtaa toiseen, edellistä linkkiä hieman aikaisempaan, tekstiini, jossa käsittelen sitä miten aivojen ja fyysisen sairauden yhteys on mahdollinen mutta tiettyjen oletusten alainen. Sen valossa saamani syvällinen huomautus muuttuu "triviaalilla tavalla todeksi".

Tässä kohden minun on korostettava, että en ole "antipsykiatri". Tietyllä tavalla ensimmäinen linkkitekstini ei ollut pääasiassa mielisairautta koskeva argumentti, kuin tieteenfilosofiaa koskeva argumentti jossa mielenterveysongelmat otetaan enemmänkin yhtenä esimerkkinä. Tämän näyttääkseni teen tämän blogauksen, jossa käsittelen erilaisia asioita jotka vaikuttavat "klassisen formaalin deduktion" kautta samalta kuin "olettelu".

Havaintojen teoriapitoisuus.

"Knowing the names of things is the beginning of wisdom."
(E. O. Wilson, "Consilience")

Ensinnäkin antipsykiatria nojaa vahvasti positivismin henkeen. Siinä korostetaan oletuksettomuutta, metafysiikattomuutta ja vastaavaa. Heiltä on yksinkertaisesti jäänyt vaihde päälle. Tämä on ymmärrettävää, sillä filosofian historia on täynnä ajatuksia joissa korostetaan ehdottomuutta. Jo Sokrates odotti että argumentit olisivat vedenpitäviä. Eli ne olisivat eheitä tavalla jossa niitä ei voitaisi mitenkään kritisoida. Myöhemmin empiristit muuttivat tämän havainnoitavuusvaatimukseksi ja vastaavaksi.

Monia positivismin henki ärsyttää. Itsellänikin on niitä hetkiä jolloin uneksin aikakoneesta. Nimittäin jos ka kun aikakone keksitään, niin matkustan sillä aikaan ennen Wienin piirin tuhoisaa vaikutusta ja likvidoin vastuuhenkilöt. Koska nykyään tieteenfilosofiassa pitää ensin opetella työläästi positivismin asiat ja sitten ymmärtää että ne olivat mahdottomia ja väärin. Likvidointi olisi ihastuttavaa koska sitten ei tarvitsisi vaivata päätä metafysiikattomuudella, deduktiolla, analyyttisillä ja synteettisillä lauseilla eikä varsinkaan etu- ja takajäsenen vaihdoilla, jotka pitää opetella, vaikka Wienin piirin näkemykset sitten lytättiin.

Kuitenkin tässä on hyvä ja oleellinen huomata, että Wienin piiri teki tärkeän virheen. He sulkivat tien ajatukselle jossa vaaditaan 100% ehdotonta havaittavuutta ja mallinnettavuutta. Kaikenlaiset aiemmin suositut näkemykset ihmisen kognition virheettömyydestä jysähtivät Wienin piirin kieltämättä nerokkaiden ihmisten epäonnistumiseen. Wienin piirin jälkeen olemme joutuneet käsittelemään jotenkin havaintojen teoriapitoisuuden (theory-ladenness of observation). Tämä antaa luvan sanoa monille antipsykiatrian argumenteille, että "sen pahempi deduktiolle".

"We are drowning in information, while starwing for wisdom. The world henceforth will be run by synthesizers, people able to put together the right information at the right time, think critically about it, and make important choises wisely."
(E. O. Wilson)

Klassisesti asiat on vain määritelty. Ja nähdäkseni antipsykiatrian - kuten monien muidenkin modernin ajan denialistien - ongelma on se, että he ovat pitäytyneet siinä että jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on vahva. Tällöin jako syntetisoituun tietoon ja määritelmillä tehtyyn tietoon ovat toisiinsa liitoksissa. Tämä jako paistaa läpi myös mukaanlaittamistani Wilsonin lainauksista.

Quinen tapa suhtautua havaintojen teoriapitoisuuteen korostaa sitä, että tämä jako ei ole kovinkaan selväpiirteinen. Tosiasiassa havainnot johtavat määritelmien korjaamiseen. Tämä on esillä vaikka siinä että jos meillä esimerkiksi on mielenterveysongelmasta määritelmä, joka nojaa adaptiivisuuden vähenemiseen, voimme huomata että OCD:lla on evolutiivinen tausta. Quinen mukaan emme voi koskaan falsifioida mitään siististi. Jokaisessa tälläisessä tilanteessa joudutaan harkitsemaan sitä, onko OCD sittenkin jotain muuta kuin mielenterveyden häiriö, koska määritelmän mukaan se ei ole. Vai onko sittenkin se mielenterveyshäiriön määritelmä huono kun se ei selvästi pidä sisällään näin tehokasta vastaesimerkkiä (counter excample). Kaikki falsifiointi on "potentiaalista". Ja siksi määritelmä ei ole puhtaasti analyyttinen eikä mikään tiedon yhdistely ole puhtaasti synteettinen.

Käytännössä on katsottava kokonaisuutta. Duhemin-Quinen teesin mukaan on korjattava sitä jonka muuttaminen vaatii vähemmän korjailua muussa tiedossa. Näin huono määritelmä on heikko, ja se esimerkiksi veisi mukanaan hyvin monta ja oleellisena pidettyä mielenterveysongelmaksi nähtyä sairautta. (OCD haittaa yksilöiden elämää niin paljon, että suurin osa psykologeista hylkää puhtaasti evolutiivisen ja adaptaatiokeskeisen määritelmän.) Samoin jos määritelmä on erityisen vahva ja sen korjailu johtaisi erikoisten vastaesimerkkien syntyyn muualla, olisi syytä hyväksyä että kenties tämä mainittu ongelma ei olekaan mielenterveyden häiriö. (Näin on tehty ainakin homoseksuaalisuuden kohdalla.)

Lääketaito

"Assassins have been around for ages, and all of them fulfill the same purpose ; a job well done."
(Albert Camus)

Tämä taso koskee aivan kaikkea tiedettä. Lääketiede ei tässä osin eroa lainkaan vaikka biologiasta tai teoreettisesta fysiikasta. Mutta on huomattava, että lääketiede on käytännössä myös soveltavaa tiedettä. Ja tällöin sitä kohtaavat ne filosofiset ongelmat jotka ovat tuttuja teknologian filosofiassa.

Puhtaasti tieteellisenä mallinnettavana yksikkönä lääketiede on objektiivista. Silloin kerrotaan lähinnä korrelaatioita. Kun jossain tilanteessa tehdään jotain, tästä seuraa jotain. Kysymys siitä onko jokin asia toivottavaa ja pitääkö jotain tehdä on sitten se porras joka muuttaa asiat "sairauksiksi" ja tekojen tilastolliset seuraukset "parantamiseksi". Nämä termit piilottavat arvoladatut oletukset niin hyvin että vähemmän kieltä nyyläävä ei välttämättä huomaa ollenkaan, että lääketieteen jokainen sovellus kohtaa syviä eettisiä teemoja.

Teknologian kautta tilanne vertautuu siihen, että ydinpommia tehneet tiesivät mitä pommi tekee. Todellinen eettinen kysymys on sitten se, pitääkö rakentaa ydinpommi, ydinvoimala - vai molemmat vai ei kumpaakaan.

Onkin hieman erikoista, että antipsykiatriassa kohtaa melko usein vaihtoehtohoidoista tuttua moitetta siitä, että lääketiede hoitaa oireita eikä sairauksia. Kuitenkin nämä ovat arvoladattuja. Ja sitten toisaalla toiset antipsykiatrien suosimat auktoriteetit tekevät kuten Puhakainen, jonka käsittelyssä mielenterveydessä ei voitaisi puhua oireista ja sairauksista ollenkaan, koska ne ovat vain normatiivisia vaatimuksia siitä minkälainen ihminen on.

Puhakainen on siinä mielessä oikeassa, että nämä ovat oletuksia. Kuitenkin niiden ei voi nähdä olevan kovin ehdottomia. Sillä jos mietitään mitä oletuksia lääketieteessä yleensä tehdään, niin ne koskevat
1: Kärsimyksen vähentämistä. Ja kärsimys on monesti subjektiivinen asia jota voidaan kuitenkin lähestyä tilastollisesti. Kipu ei ole miellyttävää eikä kukaan nauti masennuksesta vaan ihmisiltä kysytäänkin ihan suoraan että "kärsitkö masennuksesta". Tässä lääketiede olettaa että kärsimyksen vähentäminen on eettistä. Tämä on kieltämättä olemisesta pitämiseen (is-ought) loikkaus.
2: Kuolemisen vähentämistä. Kuoleman kohdalla ei ole edes kovin paljoa subjektiivisuutta. Tietyt taudit johtavat kuolemaan ja tätä estetään toisin keinoin. Tässä vain oletetaan että kuoleminen ei ole hyvä. Jos pitää lääketiedettä huonona, pitäisi olettaa että tämä is-ought -loikkaus on huono. Eli että kuolema onkin hyvä, kaunis ja toivottava asia. En itse pidä tätä hirveän mahdottomana, mutta se on näkemyksenä melko vahvasti marginaalia.

Itse asiassa eettiset oletukset ovat yllättävän vähälukuisia. Tämä kertoo siitä, että lääketieteen soveltaminen on tietyssä määrin helpommin "eettistä" (tai jos olet pilkkuaviilaava filosofi, "eettisesti ihmiselle lajinmukaisempaa") kuin vaikkapa teknologian ja tieteen kohdalla, jossa keksinnön tai teorian sovellukset johtavat suurempiin ongelmiin. (Toki lääketieteessä on usein vääntöä etiikasta. Jos esiin otetaan vaikka eutanasia, sen voidaan nähdä olevan kompromissinhakua mainitsemani kärsimyksen ja kuoleman kriteerin välillä. Usein kärsimys ja kuolema liittyvät yhteen, mutta eutanasia muistuttaa että näin ei ole.)

Aivojen mutkikkuus.

"The essence of humanity's spiritual dilemma is that we evolve genetically to accept one truth and find another. Is there a way to erase the dilemma, to resolve the contradictions between the trancendentialist and empiricist world views?"
(E. O. Wilson)

Mielenterveyden kohdalla ongelmana on aivojen toiminnan ja niihin liittyvien järjestelmien mutkikkuus. Mielenterveysongelmat liitetään usein joko suoraan aivojen sairauksiksi tai umpierityksen sairauksiksi. Tällöin ne ovat täsmälleen yhtä fyysisiä kuin vaikka murtunut jalka.

Vaikeutena on kuitenkin se, minkä nostin siinä kommenttia saaneessa blogauksesani esiin ;  että tässä joudutaan hyvin usein luottamaan analogisuuteen sen sijaan että olisi todella sidottu mielenterveyden ongelma aivoihin. Tämä on usein oletus.

Toki monet kemialliset lääkkeet toimiessaan osoittavat yhteyttä ja esimerkiksi Antonio Damasion kirjoja lukiessa ei voi olla huomaamatta, miten tietyt mielenterveyden ongelmat liittyvät aivojen leesioihin, jotka ovat yhtä tavalla havaittavia fyysisiä vammoja kuin vaikka irronnut pikkusormi. (Aivoissa on vaikka aivoverenvuodon aikaansaama konkreettinen ruhje.) Tämä tarkoittaa oikeastaan sitä, että ajan mittaan mielenterveyspuoli lähestyy muuta lääketiedettä ja lopulta kenties jopa saavuttaa sen.

Siihen asti joudumme luottamaan ekstrainduktioon. Siihen, että kun on löydetty aivoihin ja hormoneihin sidottuja ongelmia A, B, C .... niin myös D, E, F... joiden syntytapaa emme vielä tiedä tai ole todistaneet, voivat hyvinkin olla samanlaisia. Siksi yhteys on monesti metafora. Mutta tämä ei ole este, vaan pikemminkin muistutus siitä että aivotutkimus on suuri tutkimusohjelma jolla on edessään vielä monta hedelmällistä vuotta työtä.

Ja siksi en ole antipsykiatri. En vain ole positivisti, enkä pidä positivistisuutta vaativia tai sellaista odottavia kovinkaan älyllisinä - tai oikeastaan edes tieteellisesti ajattelevina - ihmisinä.

Mennään ja rakennetaan maailma meille huonommaksi!

"I'd like to share a revelation that I've had during my time here. It came to me when I tried to classify your species and I realized that you're not actually mammals. Every mammal on this planet instinctively develops a natural equilibrium with the surrounding environment but you humans do not. You move to an area and you multiply and multiply until every natural resource is consumed and the only way you can survive is to spread to another area."
("Matrix")

Ylivilkkaus on nykymaailmassa ongelma. Se liittyy oppimisvaikeuksiin ja luokassa riehumiseen. Se, että usein ihailemme "Carpe diem" -asennetta, ei tietenkään tarkoita että olisimme iloisia kun kohtaamme näitä ihmisiä jotka elävät tämän periaatteen mukaan. Näemme lyhytjännitteisyyttä, jonka koemme tyhmyytenä ja laiskuutena. Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä (13/2011)" kuvattiin miten ylivilkkaus on kuitenkin ollut menneisyydessä ihmiselle hyödyllinen. Se on ajanut ihmisiä uteliaisuuteen ja tutkimaan uusia alueita. Ylivilkkaat tai impulsiiviset olivat siksi riskinottajia ja visionäärejä. Tämä tarkoittaa sitä että ADHD tai ADD olivat ennen hyödyllisiä ominaisuuksia. (Nykyään tiedetäänkin että ADHD liittyykin esimerkiksi luovuuteen. Kuitenkin haitat korostuvat yleensä kun näistä asioista puhutaan ääneen.)

Tämä on toki tärkeää nykyaikana esimerkiksi sitä kautta että tämänlainen tieto liitetään arvostukseen. Kun ylivilkkaudelle, ADDlle tai ADHD:lle annetaan kunniakas menneisyys, se saa ikään kuin oikeutuksen olla olemassa nykyäänkin, vaikka niistä onkin haittaa vaikkapa työelämässä. ~ Ihmisten on helpompi hyväksyä riehuvatkin "ritalinlapset".

Samalla näyttää että mielenterveys on tietyllä tavalla määritelmäkysymys kuin jokin joka vaikkapa "ruton tavoin tappaa kaikkina aikoina tautina". Monien piirteiden tautiluonne voidaan sitoa hyvin vahvasti olosuhteisiin jossa ne ilmenevät. Toisissa oloissa terve ja toivottava piirre tuottaa toisaalla vaikeuksia. Kuitenkin tämä vihjaa myös siihen että vaikka leikimme olevamme nykyään erityisen suvaitsevaisia, olemme itse asiassa ajaneet yhteiskunnan tilaan jossa ei olla yhtä suvaitsevaisia kuin monessa muussa kulttuurissa.

Ja tämänlainen on tärkeää.

Mutta on tietyllä tavalla huvittavaa huomata, että ADHD on malliesimerkki ilmiöstä jota kutsutaan ekologiseksi loukuksi ; Ominaisuus joka on ollut jossain olosuhteissa hyödyllinen muuttuukin toisessa olosuhteissa haitaksi. Näin ylivilkkaat ihmiset ovat auttaneet muuttamaan maailmaa. Ja maailma on muuttunut sellaiseksi että ylivilkkaiden ihmisten on vaikeampaa olla.

Vastaavia ongelmia on tietysti monien muidenkin ilmiöiden kanssa. Obsessiivis-Kompulsiivisuus esiintyy nykyään lähinnä ongelmana. Jonain jota voisi kutsua ilmeästi esittämällä että siinä on määritelmällisesti kaksi komponenttia ; Obsessiivisuus tarkoittaa sitä että ei voi olla ajattelematta hulluja ja kompulsiivisuus tarkoittaa että näiden ajatusten toteuttamista tekoina ei voida estää. Kuitenkin OCD voidaan liittää vanhempien huolenpitoon ; Kivikaudella on luultavasti ollut vain hyödyllistä tarkistaa vielä kerran, että onko nuotion lähellä myrkkykäärmeitä ja siivota vielä kerran. Nykyaikana, kun ei enää ole hämähäkkejä ja myrkkykäärmeitä ihan samalla tavalla ympäriinsä, ongelmaksi tulee se että joku tarkistaa hellan levyjä ja kahvinkeittimen päälläoloa uudestaan ja uudestaan. Tai ovat uskovaisia. (Onkin kenties hyvä katsoa vaihtoehtoa, että uskovaiset muokkaavat uskontoa, uskonto ei tee tavoista pikkutarkkaa toistamista, OCD -kannattajat tekevät.)

Tämä voidaan tietysti liittä uskontohistorian miettimiseen. Useinhan uskonto sidotaan esiin monella tavalla:
1: Uskonnon suhde elossapysymiseen kiistetään. Niitä pidetään eri asioina.
2: Uskomiseen uskominen ; Uskonto nähdään elossapysymistä lisäävänä ; Sen ajatellaan sitovan yhteistyöhön. Tällöin uskonto, olipa Jumalakonsepti sitten totta tai ei, on hyödyllinen piirre.
3: Uskonnon vaarallisuusluonne. Tämä on Dawkinsin ajatus siitä että uskonto on ikään kuin piirre, joka on itsessään aina tuhoisa. Hän vertaa sitä perhosten tapaan lentää kynttilänliekkiin. Tämä piirre johtuu perhosten tavasta lentää tietyssä suhteessa valoon. Ja sillä on tälläinen epämiellyttävä haittavaikutus. Dawkinsista esimerkiksi tottelevaisuus vanhemmille on ongelma.

Kuitenkaan juuri kukaan ei näytä miettivän sitä, että kenties uskonto on ollut menneisyydessä hyvä ja että se on nykyään enemmänkin haitta. Ekologinen loukku ei olekaan ajattelutapa, jota kovin usein muistetaan käyttää. Toki me ymmärrämme jossain määrin että selitämme selkäkipujamme metsästäjä-keräilijöiden erilaisesta elämästä. (Mikä muistuttaa että ihminen on ollut modernissa maailmassa sen verran vähän aikaa, että evoluutio ei ole ehtinyt sopeuttaa meitä siihen. Evoluutio ei muista menneisyyteen, vaan edistymistä ei tapahdu taianomaisesti silmänräpäyksissä..)

Tämä voitaisiin heijastaa jopa arvokeskusteluun. Se ei suinkaan vähentäisi suvaitsevaisuutta, koska uskovaiset ovat hieman kuten ADHD -ihmisiä. "Glorious past" tekee asiasta jostain syystä monille hyväksyttävämmäksi. Tämä johtaisi muistutukseen siitä että ei heitä saa kiusata siitä mitä he ovat. Sen sijaan meidän kenties kannattaisi miettiä niitä esteellisyysasioita. Esimerkiksi jos oppilas tylsistyy normaaliopetuksessa, asia huomioimalla ja ohjaamalla mielekkäämmäksi saadaan aikaan kenties niitä haluttuja opiskeluhaluja.

---

Kirjoittaja edustaa jotain tässä mainitsematonta mielen anomaliaa, joka lienee ollut haitallinen menneisyydessä, mutta nykyään senlainen "synnynnäinen nörttiluonne" on muotia. Hän olisi toivonut että hänen olisi lapsena vaan annettu laskea muurahaisia ja tehdä muuta omituista. Samalla tavalla monille muillekin ihmisille pitäisi antaa oikeus tehdä jotain omituista. Vaikka tässä outoudeessa ei olisi mukana ainuttakaan muurahaista.

Mielenkiintoisen eksentrismin sairastamisesta ja muita kertomuksia.

Lance Mannion on mainio mies. Hän on syventynyt aspergerin syndroomaan liittyviin asioihin. Hän on muun muassa kirjoittamassa aiheesta kirjan.

Hän ottaa kantaa hyvin yleiseen ongelmaan. Maailmassa on oikeasti ihmisiä, joista mielenterveyden häiriöt ovat mielenkiintoisia. On tietysti mahdollista että katsoo vaikka Woody Allenin elokuvia, ja saa kuvan siitä että obsessiivis-kompulsiivinen käyttäytyminen (OCD) ja neuroosit ovat lähinnä huvittavia, hauskoja. Ja että niiden kanssa eläminen olisi harmittomalla tavalla erilaista, huvittavaa. Jotain joka värittää elämästä ikään kuin mielenkiintoisempaa. Sama asia on tietysti "tietyissä wannabe-taiteilijapiireissä". Koska monilla taiteilijoilla on ollut joitain mielenterveyden ongelmia, ajatellaan että näihin ongelmiin tarttuisi jotain gloriaa.

Tämänlainen idealismi on "helppoa ja halpaa". Tosiasiassa OCD kahlitsee käyttäjänsä elämää. Maanisdeprsessiivinen saattaa yrittää itsemurhaa joka on jotain muuta kuin "taiteellinen mielenkiintoinen angst -ilmiö".

Mannionin mukaan Aspegerin syndroomassa on hieman vastaavaa. Se, miten tila ilmenee ulkopuolisille korostuu. Ja tämän seurauksena löytyy ihmisiä, jotka teeskentelevät kyseistä ongelmaa. Hän lainaa muusikkoa joka oli tunnustanut teeskentelevänsä kyseistä oireyhtymää "I just like to pretend I do. It makes me sound more interesting." Aspergerin toiminta näyttäytyy ulkopuoliselle outona käyttäytymisenä, joka on yleensä melko harmitonta. Sisäinen elämä, tilan kanssa eläminen, on sitten toinen asia. Sen kanssa eläminen ei ole sitä, että vain hyväksyy olevansa outo.

Tila ilmenee "sisäänpäin" siten, että ei kykene olemaan "samalla aaltopituudella" muiden kanssa, koskaan. "It's suspecting that you are always missing the point, that you are not quite in on the joke, that there was something that was said you should have paid closer attention to, that you said something you shouldn't have said but you have no clue what it was or why you shouldn't have said it. It’s wondering, all the time, "What did I do this time?"" Se on sitä, että kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu akrobaattitempuksi, jossa tajutaan kaikki olennaiset piirteet. Se on kuin olisi etiketti -illallisilla joissa odotetaan oikeaa käytöstä ja jotka eivät koskaan lopu. Se on sitä, että tietää että on vain ajan kysymys milloin sitä vain tekee jotain päin persettä, eikä oikein voi tehdä mitään estääkseen sitä. Eikä ole mitään oikotietä jolla tämän voisi korjata. Voit vain kovasti keskittyä ja paikata yleisimmät vuototavat, opettelemalla sen etikettikirjan ulkoa ja seuraamalla sitä koko ajan.

Se on sitä, että tietää että on vaikeuksia ymmärtää edes läheisiä ja että läheisienkin on vaikeaa ymmärtää sinua. Ja että tiedät että näin tulee aina olemaan ja että asiaan ei ole mitään ratkaisua vaikka haluaisit toisin.

Se on sitä, että saa ihan itse omalla käytöksellään valita, pidetäänkö outona ja paikoin huonotapaisena ilkiönä joka rikkoo kaiken mikä elämässä asetetaan kunnioitettavaksi vai etäisenä kylmän kovana ja tunteettomana olentona. Ja vaihtoehdot olivat suunnilleen siinä. (Ellei asiaa sitten halua hoitaa säälin keinolla, eli tiedottamalla asiasta joka fuckin vastaantulijalle jotta kaikki tietää että et ole normaali, ja voivat sopeuttaa käytöstään.)

Esimerkiksi kuten tilassa oleva nainen nimimerkillä "Ohio mom" kommentoi halaamiseen liittyen "I've never lacked for empathy. Just have a funny way of expressing it sometimes - for example, I don't enjoy touching other people, so hugging a sad person isn't an automatic reaction." Tämä vääränlainen ja etäinen toiminta sekoitetaan tunnekylmyyteen. Oikeasti on vain fiksuinta play it safe. Eli jos jossain piirteessä on riski olla yliampuvaa, tätä pitäisi karsia elämässä mahdollisimman paljon.

Varovaisuudesta taas seuraa kummallisuuksia. Se on sitä, että joutuu soittamaan kaverille, että onko hyvän yön toivottaminen eri sukupuolta olevalle vieraalle jotain johon sosiaaliset normit kannustavat vai onko se hirvittävän iljettävää vieraissakäymissodomiaa. Aivan fucking hilarious. Eisapergerit joutunevat elämään tälläisessä hupaisen eksentrisessä tilassa lähinnä silloin, kun he heräävät pahaan krapulaan kovan kännäysyön jälkeen ja huomaavat parin tunnin päästä että heidän naamaansa on piirretty viikset. Ja hieman aikaisemmin sen, että heidät on riisuttu, haidän sukuelinkarvansa on ajettu ja heidät on puettu tutuhameeseen. Sekin näyttää hauskalta kaikista muista.

Kaksi mestaria.

Miekkailun harjoittelu voi tuntua ulkopuolisesta harvinaisen typerältä. Siinähän toisia lyödään metallitikulla. Ja tehdään tätä tavalla jota on vaikeaa soveltaa "elävässä elämässä". Tätä kautta se voisi tuntua turhalta. Jos ennen miekka oli ritarin työkalu, on miekka on nyky -yhteiskunnassa turhake. Harrastus. Leikkimistä. Eli jotain jonka edelle pitää priorisoida esimerkiksi työ. Jotain jolle varataan aikaa kun deadlinetettyä ja aikataulutettua pakkoa on tehty sen verran mitä velvoitetaan.

Se, mikä yllä olevassa ajattelussa on ongelmana, on sen rakentuminen välineelliseen hyötyajatteluun. Siitä katsoen elämästä tulee helposti iloton myopia. Kun tämän tajuaa, miekkailusta tulee elämän avain. Jos ymmärrät tämän ja syvennyt asiaan tarkemmin, miekkailun parempi ymmärrys johtaa siihen että saat näkemystä kaikkiin muihin kysymyksiisi. Olivatpa ne sitten mitä tahansa.

Vastaus ei tietysti tule mistään miekkailun Jumalalta, tai että taistellessa saavuttaisi harmonian syvemmän todellisuuden kanssa. Kysymys on siitä että rakkaus saa ihmisen muuttamaan muotoaan. Naiset muuttavat miehiä kaiken aikaa, mutta kysymys ei ole pelkästään tästä, vaan jostain lajemmasta. Intohimo saa ja jopa pakottaa ihmisen kohtaamaan rajoituksensa ja modifioimaan omaa syvintä olemustaan ja luonnettaan. Näin matka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä oli. Ja tämä oman ytimen muokkaus onnistuu vain vapaaehtoisuudella, pakote saa ehkä tottelemaan mutta ei olemaan. Vastarinta ja kauna heräävät helposti pakottamisesta : Jopa nainen joka muuttaa miestä muuttaa miestä miehen rakkauden kautta, naisen rakkauden vuoksi.

Tämän vuoksi asialle omistautuneita ihaillaan. Mutta tämä ei ole koko totuus. Sillä usein spesialistit ovat ulkopuolisille outoja. He ovat ulkopuolisia. Sillä asia vaatii aikaa ja uhrauksia, jotka eristävät tekijän muista.

Siksi otanesille kaksi miekkailumestaria. He kuvaavat miten rakkaus voi muuttaa.

Joachim Meyer vastaa melko hyvin perinteistä mestarin roolia. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, joten valtaosa hänestä ovatkin hänen itsensä sanomia. Hän kuului freifechtereihin, ja oli sen verran kuuluisa taistelutaidoistaan että häntä pyydettiin tekemään kirja osaamisestaan. Hänen työnsä olikin hyvin vaikutusvaltainen ja aikanaan merkittävä. Hänestä saa hyvin kunnianarvoisan ja arvostetun kuvan. Taito oli varmasti vaatinut uhrauksia.

Paulus Hector Mair on sen sijaan jotain aivan muuta. Hän kokosi useita eri manuaaleja, opiskeli niitä ahkerasti ja yritti tiivistää niiden takaa yleisen taistelutaidon. Hän harjoitteli ja hioi taitojaan ahkerasti ystäviensä kanssa. Hän hioi tekniikoita ja sitten maalautti niistä kuvia omiin manuaaliinsa, kuvat olivat koristeellisia ja ammattitaiteilijoiden tekemiä. Tämä kaikki nieli paljon aikaa ja varoja. Konkurssi odotti. Hän selvisi kavaltamalla vuosien ajan rahoja Ausburgin kaupungin varoista. Hän jäi tästä kiinni ja hänet hirtettiin, joskin niinkin vanhana kuin 62 vuotiaana.

Siksi on ehkä hyvä pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. Innostus voi muuttua pakkomielteisyydeksi. Tällöin toiminta on ritualisoitunutta, pakonomaista. Näillä rituaaleilla suojataan itseä ahdistavilta ajatuksilta joita muuten voisi seurata. Ääriversiona on se, että toiminta on suorastaan pakko -oireisuutta (OCD, Obsessice Compulsive Disorder) Silloin pakonomaisiin toimiin kuluu paljon aikaa, ja taustalla on ahdistus jota peitetään toiminnalla, ja joka nousee esiin jos toiminta lopetetaan.

Jossain tässä sekasotkussa leijailee idea mystikosta, jolle toiminta on medium, keskus, välittäjäkanava, apuväline transsitilaan pääsemiseksi jotta saataisiin mystisiä kokemuksia. On erikoista miten mystiikkaa käytetään puheessa vapautuksena. Kun se kuitenkin ennen kaikkea sitoo. Mystikosta kukaan ei voi sanoa, onko kyseessä taidon hiomista, rakkautta tekemiseen, vapautumista, vai äärimmilleen vietyä pakko -oireisuutta ja pakkomiellettä.