Mätä

"Decay" (2015) on elokuva jossa pääosaa näyttelee Rob Zabrecky. Tämä on tärkeä tieto, sillä Zabrecky on tunnettu taikurina jolla on hyvin ... erikoinen maku. Elokuva on hyvin tähän kuvaan sopiva. Ja jos tuntee Zabreckyn tyylin, tämä on paras tapa esitellä elokuvan asenne ja henki. Elokuva on jonkinlaista surreaalia kauhua. Vaikka siitä juonellisesti puuttuvatkin kauhulle tyypilliset piirteet.

Elokuva kertoo keski-ikäisestä huvipuistosiivoojasta Jonathanista joka painii skitsofrenian ja OCD:nsa kanssa. Järjestelmällinen ja siisteysintoileva Jonathan on kuitenkin järjestelmällinen ja siivoustyö tuntuu sopivan hänelle. Hän juttelee lähinnä huvipuistotyökolleegalleen ja kotihoitajalleen. Naapurusto pitää häntä omituisena ja häneen viitataan lasten kauhistelukertomuksissa. Eräänä päivänä kaksi nuorta naista murtautuu hänen kotiinsa uteliaisuuttaan. Jonathanin tullessa kotiin, he pelästyvät. Toinen putoaa ja loukkaa itsensä letaalein vaikutuksin. Toinen juoksee pakoon ja jää auton alle; Jonathan, joka on kasvatettu epäluuloiseksi, ei kerro mitään poliisille. Sen sijaan hän kutsuu kuolleen naisen päivälliselle. Jonathan on iloinen uudesta ystävästään ja hänen onneaan haittaakin lähinnä poliisien nuuskiminen ja se, että naisen ruumis mätänee pikku hiljaa.

Olen suhteellisen varma että yksikään toinen elokuva ei ole kuvannut nekrofiliaa yhtä kauniisti. Siitä huolimatta, että elokuva on kuitenkin (ilmeisesti/teknisesti) kauhua. Tai ainakin se täyttää kauhuun liitettävissä olevan ns. ostoslista -metodin. Sen kuvasto ja aiheisto on kauhua ja mukana on kauhuelokuvista tuttuja kuvauskonventioita. Elokuvassa on rinnakkain kaksi linjaa ; Tarina lapsuudesta jossa pakkomielteinen ja paranoidi äiti kasvattaa lastaan ja antaa hänelle opit siitä miten pitää uskoa, olla ahkera ja varovainen. Ja aikuiselämän linja jossa käsitellään pikku hiljaa hajoavaa ruumista.

Elokuva on siitä hieno että Jonathan kuvataan yksinäisyyden ja tottelemisen kautta. Nämä asiat ovat tavallaan jännitteisiä sillä totteleminen vaatii jonkinlaista seuraa. Tämä on tehty siten että Jonathanin mielessä sosiaalisuus tapahtuu hänen päänsä sisäisten representaatioiden kautta. Ja sen, että hän on osittain tietoinen asioista.

Elokuvan kuvakielen surreaalisuus syntyy vahvoista kontrasteista. Jonathanin romanttinen illallinen kuolleen kanssa esimerkiksi kuvataan siten että hän kattaa kahdelle mutta kokkaa yhdelle. Ruokana on mikroruokaa. Jonathan syö tämän muovihaarukalla ja muoviveitsellä. Mutta hän pitelee ruokailuvälineitä hienostuneesti. Häntä vastapäätä on hihnoilla tuoliin kiinnitetty ruumis jota ei ole kuvattu mitenkään elävänoloiseksi. Kun kärpänen alkaa pörräämään, siirtää Jonathan kärpästentappolamppua lähemmäs.

Tämä kuvaustapa antaa vaikutelmaa siitä että tätä kuvataan nimenomaan ulkopuolisen näkökulmasta. Jonathanin sisäinen maailma jää elokuvan alkupuolella katsojan kuviteltavaksi. Kuitenkin elokuvan jatkuessa on selvää että jokin muukin on vinossa. Osa näistä voi vaikuttaa käsikirjoituksellisista outouksista. Esimerkiksi se, miten Jonathanin suhde tuntuu aina heijastuvan hänen huvipuistotyöntekijäkollegansa suhteeseen. Kollega on ilmaisuiltaan hyvin paljon roisimpi kuin Jonathan. Mutta onnet ja kriisit tuntuvat tapahtuvan samoihin aikoihin. Tämä tuntuu kätevältä mutta kliseiseltä konventiolta jolla halutaan kontrastoida sitä miten normaali suhde menee ja miten Jonathanin suhde mätänevään ruumiiseen on muutakin kuin pinnallista omistamista.

Elokuvan loppupuolelle mentäessä kuvastoa kuitenkin pikku hiljaa muutetaan kahdella tavalla; Ensinnäkin asioita näytetään Jonathanin harhojen kautta enemmän. Samalla toiminta muuttuu näiden harhojen mukaisemmaksi. Esimerkiksi kun elokuvan alkupuolella Jonathan säilöi ruumista kasveille tarkoitetuilla materiaaleilla jotka eivät ole ihmisille terveellisiä, loppuvaiheessa hän vie, ymmärrettävästi, likaiseksi kokemansa ruumiin kylpyyn. Romanttiseen kylpyyn. Jossa nähdään rinnakkain leikkauksia siitä miten ruumiin iho alkaa kaapiutumaan irti. Ja kohtauksia jossa nainen pestään puhtaaksi niin että suuret likasuikaleet poistuvat ja alta paljastuu puhdas ja siisti iho. Tähän toki mennään asteittain. Siirtymäkohdan ratkaisuksi voisi esittää kohdan jossa Jonathan näkee ruumiin huulien liikkuvan. Tässä vaiheessa sitä ikään kuin olettaa että ruumis alkaa puhumaan. Mutta luonnollisesti kyseessä ovat hyönteiset jotka tulevat suusta.

Selvää on että elokuvan nimi rinnastaakin Jonathanin mielen hajoamisen ja vahingossa kuolleen naisen ruumiin hajoamisen. ; Tarkkaavainen saattaa esimerkiksi huomata että vaikka Jonathan elää hyvin kaavamaista ja kurinalaista elämää, hän silti jättää lääkkeet ottamatta. Tai tavallaan ei jätä. Vaikka rituaali jossa hän ottaa lääkkeen, palottelee sen jauheeksi veitsellä, sekoittaa veteen ja nuolee veitsen puhtaaksi toistuu, jauhuun menevät pillerit eivät aina ole saman näköisiä.

Itse asiassa elokuvan loppuvaiheessa on selvää, että ainoat todelliset ihmiset joiden kanssa Jonathan on ollut tekemisissä olivat poliisit. Hän siivoaa huvipuistoa jossa oli käynyt kerran äitinsä kanssa. Huvipuisto on suljettu. Hänen kollegansa on joku jolle Jonathan juttelee heijastavissa pinnoissa. Jo pitkän aikaa ennen tätä on selvää että hänen kodinhoitajansa on kehitelmä, jonkinlainen kyhäelmä jossa yhdistyy Jonathanin mielikuva viranomaisesta että omasta äidistään.

"Joskus on parempi olla yksin".

Elokuvan teema on vapautuminen. On kiinnostavaa miten bakteerifobiainen Jonathan haluaa seuraa. Lapsena tämä ilmeni haluna käydä huvipuistossa ja hankkia koiranpentu. Jotka molemmat olivat mahdottomuus germofobisen äidin kanssa. Tässä mielessä elokuvassa Jonathan käsittelee ruumista. Mutta tosiasiassa hän on se jolla ei ole vapautta. Tämä sopii hyvin yhteen OCD:n kanssa. Ovien lukitseminen, avaimet, säntillistä hoitoa vaativat orkideat ja muut elottomat objektit määräävät Jonathanin elämää.

Samoin kaikki hänen äitinsä opit ovat ritualisoituneet. Tätä kuvastaa hyvin se, miten Jonathan antaa identtisiä iltarukouksia. Miten alun romanttisessa innossa hän kiittää saamista muistoistaan. Että sanoo saman silloin kuin poliisit ovat käyneet kyselemässä ja hän on "riidellyt" suhteessaan.

Elokuva on kuitenkin kasvutarina. Jonathan kasvaa elokuvan aikana kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen kasvu on siinä kun hän ymmärtää että romantiikka ei ole vain kivaa. Miten siihen liittyy uhrauksia. Tämä tuodaan esiin siisteysintoilun ja mätänevän ruumiin yhteensovittamattomuudesta. Jonathanista tulee itseään raapiva siivoilija.

Toinen vaihe kuvastaa sitä miten täytyy päästää vapaaksi. Tämä vaihe on, erikoista kyllä, yhdistettynä hänen pahimpaan romahtamiseensa. Jonathanin mielenterveys on hyvin heikolla tolalla. Hän kuulee miten hänen laatikossa suojattuna pitävä ruumiinsa kopistelee koska haluaa vapaaksi. Ja hän tekee tästä sen päätelmän jonka jokainen eettinen ihminen tietää oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka Jonathan on uhrautuva ja takertuva osapuoli "suhteessa", hän ymmärtää että hänen on päästettävä rakkaansa vapaaksi. Josta seuraa tietenkin se, mikä on järkevää. Eli se, että Jonathan palottelee ruumiin jäänteet, sulloo ne muovipusseihin ja ajaa ne polkupyörällä pois. Tähän liittyy myöskin elokuvan kaunein iltarukouskohtaus. Jossa ei noudateta kaavaa vaan sanotaan "Fuck it".

Tätä seuraa myös kaikkia muita romanssejen loppumisia kuvaava pettymys. Miten Jonathanin rakastamat orkideat ovat nekin vain mädäntyvää puuta. Ja miten Jonathan ei voi ymmärtää miten tarussa kuollut ihminen muutetaan sellaiseksi. Vaikka tämä on tavallaan se, jota hän on koko elokuvan ajan tehnyt. Jonathan päästää kuitenkin irti tästäkin. Erikoisinta on tietenkin se, että elokuvan lopussa Jonathan siivoilee huvipuistoa ilmeisen tyytyväisenä. (Poliisi ei koskaan saa häntä kiinni.) "Nähdään huomenna" hän sanoo peililleen. Tässä vaiheessa hänen pakkomielteensä ja harhansa ovat hänen omiaan. Eivät esimerkiksi äitinsä. Hän myös elää harhoissaan omilla ehdoillaan. Eikä jonkun toisen. Toki muu maailma koostuu lasten ällöttäväksi kutsumisesta. Mutta sillä ei ole väliä koska ainahan sitä voi heiluttaa tervehdyksiä iloisesti ohi ajaville tavarajunille.