Ylioppilaslehdessä kirjoitettiin siitä, että onko evankelisluterilainen kirkko humanismin viimeinen linnake. Tätä kysymystä lähestytään kirja-arvostelun kautta. (Mikä on varsin omituinen tapa tehdä oikein mitään. Mutta menkööt.) Michel Houellebecqin "Alistuminen" on teos jonka kautta asiaa peilataan.
Kysymys on siitä tärkeä että monelle modernille hipsterille ajatus humanismista liittyy helposti ns. sekulaariin humanismiin. Ja sen linnake kirkko ei ole. Itse asiassa kirkko on periaatteessa aina ilmaissut nimenomaan antisekulaareja kannanottoja. Se puoltaa esimerkiksi uskonnon julkistan näkyvyyttä. Mutta muutakin humanismia on ja tässä mielessä kirjoitus on kiinnostava. Vähintään muistutuksena tästä.
Mielenkiintoista on myös se, että teksti näkee dystopiana asiat jotka yleensä liitetään ongelmiksi joita uskonto tuottaa. Yksikulttuurisuus, se että perhe - eikä yhteiskunta - tuottaa hyvinvoinnin ja siksi sosiaalituka on minimoitu. Kaikki dystopian piirteet ovat PerusSuomalaisten haluamia. "Kunnia on jälleen niiden, joille se kuuluu: kodin, uskonnon ja isänmaan. Perhe on taas yhteiskunnan peruspalikka, ja perheen pää on mies. Naisen tehtävä on kasvattaa lapsia. Siihen heitä oikein kannustetaan lisäämällä kotihoidon tukia. Perheen puolesta tehty työ on työtä isänmaan puolesta, ja ammatti parasta, mitä isä voi pojalleen antaa. Poika oppii pärjäämään. Tietää, miten leipä tuodaan pöytään. Suuryritysten tuet on leikattu, mutta pienyrittäjyyteen kannustetaan sitäkin enemmän. Koulutuksessa huomioidaan perinteiset arvot ja uskonto, sillä vahva kansakunta on kulttuurisesti yhtenäinen. Monikulttuurisuutta ei ole, ja ongelmalähiöiden jatkuvat levottomuudet ovat rauhoittuneet. Sosiaalitukia on leikattu, siivellä eläjiä ei suvaita. Hyvinvoinnin luo perhe, ei yhteiskunta."
Toki dystopiaa lähestytään siten että voittajauskonto ei olekaan kristinusko vaan islam. Ja tätä kautta teksti palautuukin itse asiassa PerusSuomalaisten tulevaisuuden pelkoihin lähes 1:1. (Minun on vaikeaa nähdä kirkkoa torjumassa PerusSuomalaisia. Minun on sen sijaan helppo nähdä PerusSuomalaiset arvostamassa kirkkoa.) Mielenkiintoinen kulma - se joka kenties tulisi muistaa myös aina kun yhdistää liikaa PerusSuomalaista ja maahanmuuttokritiikkiä rasismiin tai islamofobiaan - on se, että kysymys ei oikeasti ole islamkriittistä vaan lähempänä Hofstadterin kuvaamaa anti-intellektuellismia. PerusSuomalainenkin pelkää suurelta osin "punavihreän median mädätysvoimaa". Ja tätä on vaikeaa nähdä islamofobiana tai rasismina. "Houellebecq on moralisti, mutta hän voi olla aivan oikeassa siinä, että liberaali kapitalismi ja individualismi ovat mädättäneet yhteiskunnan arvot. François’n hahmo alleviivaa tutun uhkakuvan siitä, miten ihminen vailla arvoja on tyhjä. Hän on mädättäjä, jolta liiallinen vapaus on vienyt kyvyn nauttia mistään."
Tässä ei toki ole uutta. Uutta on se, että kirkko nähdään tämänlaisen vastaisena linnakkeena. Teemana on se, että kirkko ajaa hyvinvointivaltiota. Tämä onkin tullut varsin hyvin esiin esimerkiksi Kari Mäkisen lausunnoista. Kirkolla on valtaa ja vastaavaa. Se on instituutio. "Todellisuudessa kirkosta on tullut järjen, edistyksen ja ihmisyyden ääni, ja oikeastaan liberaalimpi kuin valtiosta. Kirkko edustaa sitä hyvinvointivaltioajatusta, joka muualla vaietaan kuoliaaksi. Suomen valtiovallan lähimmäisenrakkaus on valikoivaa ja näytösmielistä hyväntekeväisyyttä. Koululaitoksen ja yliopistojen sivistysaate on riippuvainen siitä, millaisiin budjettikehyksiin se pakotetaan. Luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen on ainoa valtaapitävä, joka on ääneen huolissaan yhteiskunnan eettisen perustan romahtamisesta ja kansainvälisen talouden vaatimusten säälimättömyydestä. Hän puolustaa vähemmistöjen oikeuksia ja naispappeutta."
Kysymys on siitä kiinnostava, että periaatteessa kirkko todella on viimeinen linnake. Nykyään tosin voidaan huomata että enemmän arvolausuntoja tulee sosiaalisessa mediassa. Tämä on mielestäni humanismin näkyvämpi linnoite. Se ei tosin ole organisoitunut määrätyn johtajiston ja budjetin ympärille. Se on joustavampi, elävämpi, ja suttuisempi tartuttava.
Jossain määrin Ylioppilaslehden artikkeli nojaakin vanhaan järjestelmään jossa instituutiot ja virallinen lehdistö olivat ydinasia kun katsottiin valtaa. Nykyisin lehdistön mahti on kuitenkin murentunut - mikä näkyy esimerkiksi lehdistön rahoitusvaikeuksina. : Ja Jopa perussuomalaiset tietävät että tosiasiassa liberaalit eivät myllää arvotyhjiössä sanan täydessä mielessä. "Hyysääminen" -termi on sidottu liberaaleihin vahvasti aivan siksi että Kari Mäkisen ihanteet ovat myös liberaalien ihanteita. (Itse asiassa Kari Mäkinen on arvoliberaali kirkossa. Eli ei niin että liberalismi on arvotyhjiö kirkon ulkopuolella.) Tämä hyysääminen on juuri sitä "hyvinvointiyhteiskuntaa" eikä "taloudelliseen kilpailukykyyn perustuvaa menestysyhteiskuntaa".
Toisaalta kirkko on myös vanhoillisten linnake, sillä sieltä löytyy kaikenlaista. Cherry Pickingin tai vahvistusharhan makua ; Se että kirkon sisällä ollaan jokaisesta asiasta montaa eri mieltä johtaa väistämättä siihen että joskus kirkon edustaja sattuu myös olemaan oikeassa. Tämä ei tarkoita että se johtuisi kirkosta tai uskosta vaan kyseessä on tilastollinen väistämättömyys. Kirkolla onkin itse asiassa valtavan menestynyt PR -strategia ; Se kertoo menneisyydestä tarinoita siten että hyvät kristityt huomataan ja pahat kristityt unohdetaan.
Näistä heikkouksista huolimatta olisin halukas näkemään kirkossa muutosvastarintaista jähmeyttä juuri siksi että se on instituutio, peräti kulttuuriperinteeseen lähinnä rituaalivallalla sidottu byrokraattinen instituutio. Se ei aja ja edistä asioita vaan pitää niitä ennallaan. Kirkko on uskonnollinen järjestelmä joka on "malli yhteiskunnalle ja malli yhteiskunnasta". Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä että se ei seuraa populistisia voimia vaan on nimenomaan enemmänkin valtion kirkko kuin kansan kirkko. Kirkko ajaa hyvinvointivaltion mallia vielä kun muut ovat siitä luopuneet.
Ongelmallista mellakointia ei ole odotettavissa hallitukselta vaan ihmisiltä joihin hallituksen päätökset vaikuttavat. Sekä esimerkiksi uusnatseilta, antifasisteilta jne. äärisuunnilta.) Kirkko tuppaa olemaan "viimeinen linnake vähän kaikelle". Hyvässä ja pahassa. (Siellä jurnuttaa vielä naispappeuden vastustajiakin.) Jälkiviisaasti painotetaan että on aina ollut hyviä. Ja sitten ollaan luontevasti mukana kun joku muu on ensin käynyt arvostuspainotusten muuttumiset. Kirkko on yleensä jarru, muutosvastavirtavoima. Mikä ei ole välttämättä huono asia. Siksi viimeisen linnakkeen rooli sopii sille hyvin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hofstadter. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hofstadter. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. lokakuuta 2015
perjantai 13. joulukuuta 2013
Zen ja kiroilevat tietokoneet
Tekoälyn kehittäminen on aina ollut vaikeaa. Itse asiassa jopa niin vaikeaa, että vähentääkseen paineita "artificial intelligency" -sanaparin sijasta saatetaan käyttää synonyymiä "machine learning". Tämänlainen on varmasti tarpeen, koska ilmiön määritteleminen on monisyistä ja hyvin vaikeaa ilmankin, että se muutetaan keskusteluksi tietoisuudesta, informaation sekoittamisesta merkitykseen, mielen suhteesta determinismiin ja vapaaseen tahtoon tai mielen algoritmistamisesta. Puhumattakaan siitä, että osalla on lyöty lukkoon se, että koko tekoäly on lähtökohtaisesti mahdotonta ilman sielua ja siksi jotain josta ei ole järkevää edes puhua, saati että sitä tutkittaisiin.
On yksinkertaisesti siistimpää rajata aihe niin että asiaa lähestytään pienempi määrä muuttujia kerrallaan. Tämä ei tietysti miellytä niitä jotka haluavat valmiit vastaukset hopealautasella - ja mikäli edistystä tulee missään, niin he ovat peräti pahastuneita siitä että rajoittunut mieli kehtaa lähestyä tätä tabuasiaa. Muut joutuvat sitten ymmärtämään, että vajaata on ja että kysymys on oppimisesta. Ja kenties jonkin verran innovoinnista.
Yksi, melko erikoinen, parannus oli kun "Jeopardy" -kisaan ohjelmoitu tekoälyrobotti opetettiin ymmärtämään paremmin kieltä. Siihen asennettiin tämän vuoksi slangisanakirja, "Urban Dictionary". Tämän seurauksena kone alkoi kuulostamaan minulta. Se lainasi sanoja, mutta ei ymmärtänyt hienovirityksen päälle. Niinpä silloin kun "ei" riittäisi vastaukseksi, kone saattoi vastata että "bullshit". "Ultimately, Brown's 35-person team developed a filter to keep Watson from swearing and scraped the Urban Dictionary from its memory."
Samanaikaisesti ihmiskunta kehittää robotiikan sovellusta, esimerkiksi puhelinmyynnin ajatellaan olevan jotain joka voidaan korvata robotilla. Ja tässä ollaan onnistuttu sen verran hyvin, että ihmisenkaltaisuus on jo hieman häiritsevällä tasolla. ; Mikä itselleni kertoo, että Turingin testiä ei ole vielä läpäisty, mutta ollaan niin lähellä, että ollaan ns. uncanny valleyssa. (Mikä taas vastaa asennettani lähes kaikkeen tämän hetken kivoimpaan tekoälyteknologiaan.)
1: Täytyy toivoa, että tämä puhelinmyyjien korvaaminen roboteilla on totta. Sillä puhelinmyynti ei ole "ihmisten hommaa". Sitä voi tehdä vähän aikaa, mutta merkittävän pitkäksi uraksi siitä ei ole. Ei palkkauksen vuoksi, eikä sen vuoksi että se on niitä töitä joihin pitkässä jänteessä ei totu, vaan joihin ensin turtuu ja sitten tylsistyy.
Näkisin, että "Urban dictionary" tekoälyn liitetiedostona on ollut siitä fiksu lähestymistapa, että sen takana on pakosti jonkinlainen ajatus karkeudesta. Tekoäly tuntuu omaan silmääni nimenomaan liian ... älykkäältä. Ihmisiä katsellessa tämänlaista ei sen sijaan näytä tapahtuvan. Ihmiset ovat nimenomaan ... typeriä.
Ja tästä voidaan ottaa askel ZENiin.
Zenhän suhtautuu hyvinkin vahvasti logiikkaan. Douglas R. Hofstadter kuvaa tätä kirjassaan "Godel, Escher, Bach: an Eternal Golden Braid". Siinä hän käsittelee logiikkaa. Hän esittää siinä myös väitelauseen ZEN:in ytimestä. Hän esittää, että ZEN olisi antilogiikkaa. Hän esittää, että ZENin ytimessä olevat paradoksit viittaavat että logiikka olisi hylättävä. Tämäntapaisia tulkintoja tulee usein.
En pidä niitä täysin väärinä, mutta kun katsoo ZENin harjoittajia, näyttää että se, mitä he tekevät ja mihin heidän toimintansa ohjaa.ei ole suoraan antilogiikkaa. Kysymys on enemmänkin mielentilasta joka saavutetaan sillä että selityksistä luovutaan. Kysymys ei siis ole logiikasta ja siitä luopumisesta. Kysymys on mielentilasta. Ja jos mielentila on itseisarvo, Hofstadter kuvaa Zenin välinearvoa itseisarvona. ; Osa Zenin harjoittajista itse asiassa menee tässä asenteessa niin pitkälle että heille koaneihin (zen -paradokseihin) ei liity ristiriidan ja järjettömyyden kokemusta. Ristiriita on kielen tasolla, kun sitä yritetään selittää auki mutta sen sijaan kokemusmaailmassa ei ole tämänlaista tunnetta. (Tämä tosin näyttää jakavan. Zenin harjoittajat.)
1: Ongelma ei ole uniikki itämaisille maailmankatsomuksille. Esimerkiksi kristityistä osa moittii minunlaisia ihmisiä siitä että osaamme täikammalla mitä "Raamattu" sanoo, mutta emme ymmärrä mitä merkitystä tällä on elämän kannalta. Tämänlainen henkisyyden puute minussa vaivaa kohtuu monia jollain tasolla.
Tämä ei tietysti kovin paljoa auta tekoälyn Turinin testin kanssa painimisessa. Sillä kokemus ei näy ulospäin. Ja Hofstadterin antama kuvaus riittää tietyllä määrin määrittelemään ZENin ydintä. Se sisältää ohjeita joita robotin tulisi matkia jollain tavalla. Kysymys on siitä käykö riittävän omituisia höpisevä robotti ihmisen imitaatiosta.
Ja tämä on monista röyhkeää. Mutta en välitä.
Näkisin, että tässä kohden on hyvä uuslogiikastaa asioita. William Lane Craig on esimerkiksi ottanut vahvasti kantaa siihen, että tiede on naturalistista dogmaattisesti. Hänestä on väärin uskoa että jos olisi einaturalistisia ilmiöitä, että emme voisi tietää niistä. Hänestä naturalismi on metodologinen rajoite (methodological constraint) joka on salakuljetettu mukaan filosofisesti (philosophically imposed). Tämä johtaa siihen, että Craig toisaalta vahvasti selittää että emme voi tehdä päättelyä (won't conjecture) siitä missä Jumala tai yliluonnollinen on vaikuttanut, mutta toisaalta hän kunnioittaa Aukkojen Jumala -argumentaatiota ja esittää että todisteissa olevat aukot voivat perustella Jumalan.
Nähdäkseni koko naturalismi-einaturalismi -kysymys voidaan jättää syrjään. Kysymys on soveltamisesta ja oppimisesta. Ja tämän vuoksi Craigille tulee esittää kysymys siitä, että miksi Jumalahypoteesi ei näytä toimivan. Esimerkiksi kvanttifysiikan kohdalla on syytä huomata, että ihmiset eivät ymmärrä sitä. Richard Feynman väitti että kukaan ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa. Ja hän sentään sai Nobelin palkinnon antamalla sille hyvän selityksen ja mallintamalla sitä. Asia on vielä relevantimpi tekoälyn ja kognitiotieteen kohdalla. Sillä siellä vastaukset ovat vielä mysteerisempiä kuin kvanttifysiikassa - ja tutkimusohjelman rajoitteiden korottaminen hyvin samantapaisin keinoin eivät ole tavattomia.
Samoin tekoälyssä ja jumalahypoteesissa kysymyksen pitää olla tutkimusohjelman hedelmällisyydestä, siitä miten hyvin se ohjaa uuden tutkimuksen äärelle. Tässä mielessä paska puhelinmyyntirobotti, joka on varsin pelottava ja joka kiistää olevansa robotti, on kiinnostavaa edistymistä, joskaan ei tietysti vielä valmista kysymykseen vastaamista. Se sentään vie sitä kohti. Vaihtoehto sen sijaan näyttää ristivän käsiään ja huutavan, että sen toisen selkeästi edistyvä työ on turhaa. Ja sitten he jättävät omat hihansa käärimättä ja pitävät niitä ristissä rukoiluasennossa. Rukoilu on tässä kohden vähän kuin Chalmersin vahva ongelma. Se on "herttaista mutta tehotonta".
Näin ollen
Esimerkiksi sattuman generoinnissa on monesti käytetty hyvin ZEN -henkisiä ratkaisuja. Lämpökamera jossa on linssinsuojus päällä kerää kohinaa joka on hyvin satunnaista, tasolla jota on hyvin vaikeaa tuottaa millään satunnaisuutta imitoivalla algoritmilla. Samoin tekoälyssä olisi varmasti hyvä tunkea koneisiin enemmän ristiriitoja. Ja tehdä tätä nimenomaan silloin, kun yritetään ratkoa Turinin testiä.
"Urban Dictionary" oli hyvä yritys, mutta se ei käyttänyt tarpeeksi banaalia, karkeaa ja alhaista lähdettä. Sen sijaan auttaisi jos kone tungettaisiin täyteen saarnoja, uskonnollisia pamfletteja, ristiriitaisinta kreationistidataa ja minun paskimpia puujalkavitsejä. Sillä tämä on sitä ryönää josta ihmisen puhe ja toiminta koostuu.
Tämä on toki vain "ehdotus". Joka taas nojaa sellaisiin henkistenkin ihmisten kunnioittamiin asioihin kuin "intuitioon". Minulla on tästä asiasta hyvin vahva "johdatuksen tunne". Tämä tunteilu on tietysti siitä hankala, että sille ei ole kunnon evidenssiä, koska jos näin olisi, en joutuisi käyttämään mitään "intuitiota". Tukenani on tosin se, että Zen on tekoälyn etiikan kysymysten kannalta tärkeä ja nörttikiinnostuksen kohde.
Samoin se tietysti kuvastaa varsin negatiivista näkemystäni ihmisten kyvystä loogiseen tai tieteelliseen ajatteluun. Uskoisin, että jos tekoälytestiksi asetetaan Turinin testi, ei algoritmin kannata tavoitella älykkyyttä ja vielä vähemmän viisautta. Sillä ne ovat imitaation kohteilla hyvin vähissä. Kannattaa sen sijaan hakea analogisuuden kautta. Tässä mielessä koneen tunkeminen täyteen uskonnollista höpöpuhetta voisi olla äärimmäisen tehokasta.
Ilman asian testaamista minun olisi kuitenkin parasta pitää turpani kiinni ja lyödä odotellessani luuria korvaan puhelinmyyntiroboteille. - Tai sitten ihmisille jotka ovat tehneet puhelinmyyntityötä niin kauan, että ovat alkaneet imitoimaan tekoälyä. (Minä en näitä toisistaan erota.)
On yksinkertaisesti siistimpää rajata aihe niin että asiaa lähestytään pienempi määrä muuttujia kerrallaan. Tämä ei tietysti miellytä niitä jotka haluavat valmiit vastaukset hopealautasella - ja mikäli edistystä tulee missään, niin he ovat peräti pahastuneita siitä että rajoittunut mieli kehtaa lähestyä tätä tabuasiaa. Muut joutuvat sitten ymmärtämään, että vajaata on ja että kysymys on oppimisesta. Ja kenties jonkin verran innovoinnista.
Yksi, melko erikoinen, parannus oli kun "Jeopardy" -kisaan ohjelmoitu tekoälyrobotti opetettiin ymmärtämään paremmin kieltä. Siihen asennettiin tämän vuoksi slangisanakirja, "Urban Dictionary". Tämän seurauksena kone alkoi kuulostamaan minulta. Se lainasi sanoja, mutta ei ymmärtänyt hienovirityksen päälle. Niinpä silloin kun "ei" riittäisi vastaukseksi, kone saattoi vastata että "bullshit". "Ultimately, Brown's 35-person team developed a filter to keep Watson from swearing and scraped the Urban Dictionary from its memory."
Samanaikaisesti ihmiskunta kehittää robotiikan sovellusta, esimerkiksi puhelinmyynnin ajatellaan olevan jotain joka voidaan korvata robotilla. Ja tässä ollaan onnistuttu sen verran hyvin, että ihmisenkaltaisuus on jo hieman häiritsevällä tasolla. ; Mikä itselleni kertoo, että Turingin testiä ei ole vielä läpäisty, mutta ollaan niin lähellä, että ollaan ns. uncanny valleyssa. (Mikä taas vastaa asennettani lähes kaikkeen tämän hetken kivoimpaan tekoälyteknologiaan.)
1: Täytyy toivoa, että tämä puhelinmyyjien korvaaminen roboteilla on totta. Sillä puhelinmyynti ei ole "ihmisten hommaa". Sitä voi tehdä vähän aikaa, mutta merkittävän pitkäksi uraksi siitä ei ole. Ei palkkauksen vuoksi, eikä sen vuoksi että se on niitä töitä joihin pitkässä jänteessä ei totu, vaan joihin ensin turtuu ja sitten tylsistyy.
Näkisin, että "Urban dictionary" tekoälyn liitetiedostona on ollut siitä fiksu lähestymistapa, että sen takana on pakosti jonkinlainen ajatus karkeudesta. Tekoäly tuntuu omaan silmääni nimenomaan liian ... älykkäältä. Ihmisiä katsellessa tämänlaista ei sen sijaan näytä tapahtuvan. Ihmiset ovat nimenomaan ... typeriä.
Ja tästä voidaan ottaa askel ZENiin.
Zenhän suhtautuu hyvinkin vahvasti logiikkaan. Douglas R. Hofstadter kuvaa tätä kirjassaan "Godel, Escher, Bach: an Eternal Golden Braid". Siinä hän käsittelee logiikkaa. Hän esittää siinä myös väitelauseen ZEN:in ytimestä. Hän esittää, että ZEN olisi antilogiikkaa. Hän esittää, että ZENin ytimessä olevat paradoksit viittaavat että logiikka olisi hylättävä. Tämäntapaisia tulkintoja tulee usein.
En pidä niitä täysin väärinä, mutta kun katsoo ZENin harjoittajia, näyttää että se, mitä he tekevät ja mihin heidän toimintansa ohjaa.ei ole suoraan antilogiikkaa. Kysymys on enemmänkin mielentilasta joka saavutetaan sillä että selityksistä luovutaan. Kysymys ei siis ole logiikasta ja siitä luopumisesta. Kysymys on mielentilasta. Ja jos mielentila on itseisarvo, Hofstadter kuvaa Zenin välinearvoa itseisarvona. ; Osa Zenin harjoittajista itse asiassa menee tässä asenteessa niin pitkälle että heille koaneihin (zen -paradokseihin) ei liity ristiriidan ja järjettömyyden kokemusta. Ristiriita on kielen tasolla, kun sitä yritetään selittää auki mutta sen sijaan kokemusmaailmassa ei ole tämänlaista tunnetta. (Tämä tosin näyttää jakavan. Zenin harjoittajat.)
1: Ongelma ei ole uniikki itämaisille maailmankatsomuksille. Esimerkiksi kristityistä osa moittii minunlaisia ihmisiä siitä että osaamme täikammalla mitä "Raamattu" sanoo, mutta emme ymmärrä mitä merkitystä tällä on elämän kannalta. Tämänlainen henkisyyden puute minussa vaivaa kohtuu monia jollain tasolla.
Tämä ei tietysti kovin paljoa auta tekoälyn Turinin testin kanssa painimisessa. Sillä kokemus ei näy ulospäin. Ja Hofstadterin antama kuvaus riittää tietyllä määrin määrittelemään ZENin ydintä. Se sisältää ohjeita joita robotin tulisi matkia jollain tavalla. Kysymys on siitä käykö riittävän omituisia höpisevä robotti ihmisen imitaatiosta.
Ja tämä on monista röyhkeää. Mutta en välitä.
Näkisin, että tässä kohden on hyvä uuslogiikastaa asioita. William Lane Craig on esimerkiksi ottanut vahvasti kantaa siihen, että tiede on naturalistista dogmaattisesti. Hänestä on väärin uskoa että jos olisi einaturalistisia ilmiöitä, että emme voisi tietää niistä. Hänestä naturalismi on metodologinen rajoite (methodological constraint) joka on salakuljetettu mukaan filosofisesti (philosophically imposed). Tämä johtaa siihen, että Craig toisaalta vahvasti selittää että emme voi tehdä päättelyä (won't conjecture) siitä missä Jumala tai yliluonnollinen on vaikuttanut, mutta toisaalta hän kunnioittaa Aukkojen Jumala -argumentaatiota ja esittää että todisteissa olevat aukot voivat perustella Jumalan.
Nähdäkseni koko naturalismi-einaturalismi -kysymys voidaan jättää syrjään. Kysymys on soveltamisesta ja oppimisesta. Ja tämän vuoksi Craigille tulee esittää kysymys siitä, että miksi Jumalahypoteesi ei näytä toimivan. Esimerkiksi kvanttifysiikan kohdalla on syytä huomata, että ihmiset eivät ymmärrä sitä. Richard Feynman väitti että kukaan ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa. Ja hän sentään sai Nobelin palkinnon antamalla sille hyvän selityksen ja mallintamalla sitä. Asia on vielä relevantimpi tekoälyn ja kognitiotieteen kohdalla. Sillä siellä vastaukset ovat vielä mysteerisempiä kuin kvanttifysiikassa - ja tutkimusohjelman rajoitteiden korottaminen hyvin samantapaisin keinoin eivät ole tavattomia.
Samoin tekoälyssä ja jumalahypoteesissa kysymyksen pitää olla tutkimusohjelman hedelmällisyydestä, siitä miten hyvin se ohjaa uuden tutkimuksen äärelle. Tässä mielessä paska puhelinmyyntirobotti, joka on varsin pelottava ja joka kiistää olevansa robotti, on kiinnostavaa edistymistä, joskaan ei tietysti vielä valmista kysymykseen vastaamista. Se sentään vie sitä kohti. Vaihtoehto sen sijaan näyttää ristivän käsiään ja huutavan, että sen toisen selkeästi edistyvä työ on turhaa. Ja sitten he jättävät omat hihansa käärimättä ja pitävät niitä ristissä rukoiluasennossa. Rukoilu on tässä kohden vähän kuin Chalmersin vahva ongelma. Se on "herttaista mutta tehotonta".
Näin ollen
Esimerkiksi sattuman generoinnissa on monesti käytetty hyvin ZEN -henkisiä ratkaisuja. Lämpökamera jossa on linssinsuojus päällä kerää kohinaa joka on hyvin satunnaista, tasolla jota on hyvin vaikeaa tuottaa millään satunnaisuutta imitoivalla algoritmilla. Samoin tekoälyssä olisi varmasti hyvä tunkea koneisiin enemmän ristiriitoja. Ja tehdä tätä nimenomaan silloin, kun yritetään ratkoa Turinin testiä.
"Urban Dictionary" oli hyvä yritys, mutta se ei käyttänyt tarpeeksi banaalia, karkeaa ja alhaista lähdettä. Sen sijaan auttaisi jos kone tungettaisiin täyteen saarnoja, uskonnollisia pamfletteja, ristiriitaisinta kreationistidataa ja minun paskimpia puujalkavitsejä. Sillä tämä on sitä ryönää josta ihmisen puhe ja toiminta koostuu.
Tämä on toki vain "ehdotus". Joka taas nojaa sellaisiin henkistenkin ihmisten kunnioittamiin asioihin kuin "intuitioon". Minulla on tästä asiasta hyvin vahva "johdatuksen tunne". Tämä tunteilu on tietysti siitä hankala, että sille ei ole kunnon evidenssiä, koska jos näin olisi, en joutuisi käyttämään mitään "intuitiota". Tukenani on tosin se, että Zen on tekoälyn etiikan kysymysten kannalta tärkeä ja nörttikiinnostuksen kohde.
Samoin se tietysti kuvastaa varsin negatiivista näkemystäni ihmisten kyvystä loogiseen tai tieteelliseen ajatteluun. Uskoisin, että jos tekoälytestiksi asetetaan Turinin testi, ei algoritmin kannata tavoitella älykkyyttä ja vielä vähemmän viisautta. Sillä ne ovat imitaation kohteilla hyvin vähissä. Kannattaa sen sijaan hakea analogisuuden kautta. Tässä mielessä koneen tunkeminen täyteen uskonnollista höpöpuhetta voisi olla äärimmäisen tehokasta.
Ilman asian testaamista minun olisi kuitenkin parasta pitää turpani kiinni ja lyödä odotellessani luuria korvaan puhelinmyyntiroboteille. - Tai sitten ihmisille jotka ovat tehneet puhelinmyyntityötä niin kauan, että ovat alkaneet imitoimaan tekoälyä. (Minä en näitä toisistaan erota.)
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Vertailun voima
Systomykoosi -blogissa nostettiin esiin se, että natsikortti ei ole argumenttivirhe. Hänen mukaansa se on vain analogia. Itse tietysti tungin väliin monia syitä joiden vuoksi natsikortti usein on nimenomaan argumenttivirhe. Ja itse asiassa implisiittisesti moitin blogissa valittua tapaa määritellä argumenttivirhe pelkästään loogiseksi virheeksi. Itse lasken argumenttivirheeksi myös harhaanjohtamisen ja manipuloinnin keinot joissa mielipiteeseen vaikutetaan keinoilla jotka muuttavat mielipidettä ilman että siihen on kunnon syitä ; Onhan esimerkiksi ad hominem kiistämättä argumenttivirhelistoissa ja se ei tosiasiassa sano itse asiasta yhtään mitään. Se sanoo että asiaa pitää vastustaa koska sen esittäjä on halju tyyppi.
Kuitenkin perussävy oli molemmilla nähdäkseni pohjimmiltaan samanlainen ja jaettu. (Jos ei identtinen niin oleellisesti analoginen.) Pelkästään se, että verrataan natseihin ei ole automaattisesti argumenttivirhe ; Se miten verrataan natseihin on paljon oleellisempaa. Natsikortti on argumenttivirhe vasta jos sen käyttö redusoituu vaikka red herringiksi tai horse laughiksi. Ja silloin voi suoraan viitata näihin virheisiin.
1: Tai, kuten ehdotin, kun mutkia pilkotaan niin miksi ei saman tien sitten ohiteta argumenttivirheiden nimet ja oteta esille niiden taustat ; Argumenttivirheet ovat virheitä syystä. Ja nostamalla nämä syyt esiin voidaan osoittaa toisen arugmentaation virheellisyys ilman että käytetään argumenttivirhelistojen nimiä. Natsikortin taakse saadaan referenssisuhde tälläiseen nimeämiskikkaankin. Hauskaa on se, että tämä referenssi perustuu analogisuuden huomaamiseen!
Tässä on taustalla toinenkin erikoinen piirre. Se itse asiassa koskee analogiaa laajemminkin. Se kuuluu induktiivisten argumenttien piiriin. Ja itse asiassa osa näkee sen enemmänkin semirationaalisena keinona kuin jonain jota voi pitää argumenttina sanan vahvimmassa mielessä. Korrelaatio esimerkiksi on luonnontieteellisen metodin ytimessä. Korrelaatio ja analogia ovat molemmat induktioita, mutta korrelaatio tekee tarkempia ennusteita. Analogia enemmänkin vertailee ja näkee samanlaisuuksia tavalla jota ei ole määritelty kontekstiin - analogiassa konteksti valitaan ja voidaan valita mielivaltaisestikin. Korrelaatio taas vertailee muutosta kun asioita muutetaan.
Itse käytän paljon analogioita. En pidä niitä, mutta pidän analogiaa ennen kaikkea luovuuden ja oppimisen kannalta oleellisena. Tässä kohden on kenties hyvä viitata Douglas Hofstadterin ja Emmanuel Sanderin kirjaan "Surfaces and Essences: Analogy as the fuel and fire of thinking" jota suosittelen. Heidän teesinään on että analogia kuvaa arkiajatteluamme hyvin vahvasti. Ja että se itse asiassa on useiden mielen kykyjemme takana. Kykenemme tekemään monia asioita jotka ovat eläimille mahdottomia koska meillä on kyky käyttää analogioita. Esimerkiksi sosiaalisessa kommunikaatiossa analogiat kattavat valtavan paljon.
Jos otetaan esille esimerkki.
1: Practical Ethics käytti eetikkojen luokitteluun eläinvertausta. Eri filosofeja verrattiin siileihin ja kettuihin. Siili on spesialisti joka osaa yhden asian ja ketut osaavat monta asiaa. Molemmista päistä löytyy kuuluisia ja taitavia eetikkoja. (Joskin itse olen sitä mieltä että tieteet vaativat spesialisteja kun taas filosofin olisi oltava generalisti. Mutta olenkin sillä lailla harhainen.) Tämä on vertaus, joka peräti tunnustaa että oikeastihan kukaan ei ole tyylipuhtaasti siili tai kettu ja että erotteu ei ole binäärinen joko-tai vaan harmaansävyinen sekä-että. Vertaus on silti ymmärrettävyyttä parantava.
2: Kerran kommentoin erästä työntekijöiden välistä skismaa siitä miten asioita pitäisi tehdä, saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuvasin heitä "Myytinmurtajiin". Toinen heistä oli ikään kuin Adam Savage ja toinen taas on Jamie Hyneman. Adam säätää lennosta.. Hyneman taas miettii ja on hyvin vähän räiskähtelevä. Kuvasin että molemmissa on hyviä puolia ja huonoja puolia - ja että ne ovat samat puolet, eli rusinoita ei voi poimia. Ja että myytinmurtajat olisi huono ohjelma jos siellä olisi vain toinen. Ja että minusta molempien työpanos pitää vain suunnata oikeisiin juttuihin sen sijaan että oltaisiin häijyjä - korostaen sitä että häijyys on minun spesiaalioikeus työpaikalla eikä siitä saa kilpailla. Tässä vertasin eläviin kokonaisiin ihmisiin, mutta koska referenssini oli varsin tuttu, ihmiset ymmärsivät mitä ajoin takaa. Käytin analogiaa, joka oli miltei hauska. (Tai ainakin Savage ja Hyneman olivat hauskoja joten toivon että tämä attribuutti siirtyi eikä juttuni jäänyt vain kuivaksi kuvailuksi kuten luultavasti jäi.)
Itse asiassa analogioita tarvitaan myös taiteessa;
1: Tarinat vaativat analogioiden tajua. Tarinassa nimittäin on tavallista että otetaan jokin hahmo tai teema jolle annetaan kuvaus. Tämä voidaan jättää sivuun ja palauttaa kertomukseen myöhemmin. Ihmiset tunnistavat tämän koska se on vertailtava sen aiemman hahmon kanssa. Näin esimerkiksi taianomainen kolmikko jossa ensimmäinen pyytää vähän, toinen enemmän ja kolmas hirveästi on tuttu eikä jokaista haastajaa tarvitse rakentaa kattavasti koska ihmiset osaavat yhdistää että tässä sadussa jätit vaan nyt tekevät tälläistä. Analogiaa käytetään saduissa apuna toistuvasti kun selitetään jotain joka on hieman uudenlaista. Ja itse asiassa sadut käyttävät analogioita aivan uudenlaisten asioiden kuvaamiseen ; Aarnikotkat ja muut vastaavat ovat ns. kompleksiseja ideoita ; Ne koostuvat tunnettujen eläinten osasista. Ne ovat analogisia muille asioille siten että eri kohteiden osia sekoitetaan yhteen. Kompositio on uusi ja luova. Analogia kuuluukin tämän vuoksi mielikuvituksen ja luovuuden kentälle.
2: Vitsit suorastaan elävät analogioista. Jokainen joka on huvittunut siitä miten isäntä ja koira näyttävät toisiltaan tai on kiinnostunut siitä kuinka joku (julkkis, kaveri tai kadunmies) näyttää joltakulta julkkikselta on tiedostanut analogisuuden. Ja jokainen joka on laillani nauranut kikkelin näköiselle juurekselle on nauranut halpamaisella ja banaalilla tavalla analogiantajunsa avulla. Vertailu ja samanlaisuus on vitsien peruspolttoainetta.; Voi esimerkiksi olla räävittömän hauskaa tajuta että talvisodan sankari Simo Häyhää ja homoseksuaaleja yhdistää se, että molemmat ottavat venäläiseltä poskeen.
Selvästi elämä on täynnä analogioita. Mutta dissaan arkiajattelua. Pidän sitä harhaanjohtavana ja huonona. Analogioista on kuitenkin kiistatta myös hyötyä. Ja tämä tekee siitä filosofisesti relevantin välineen hallita.
Itse asiassa kun mietitään mitä stereotypiat (negatiivinen sana jota voidaan pitää huonona analogiana) ovat ja mitä skeemat (positiivinen sana joka kattaa kognitiiviset mallit joilla tunnistamme ilmiöitä ja asioita nopeasti) ovat tajutaan että molemmissa on kysymys vertailun ja yhteenliitoksen tekemisestä hyvinkin pienin vihjein. Stereotypiat voivat tehdä ideologioista helppoa, mutta etenkin skeemojen tehokkuus on hyvin tiedettyä. Ihmisillä on mielessään kognitiivinen struktuuri joka esittää tietoa konsepteista ja ärsyketyypeistä, ja se kattaa niiden attribuutteja ja suhteita toisiin attribuutteihin. Ihmisen skeemat ovat osittain synnynnäisiä mutta opimme niihin täsmennyksiä elämänkokemuksen kautta - ja teknisesti sanoen kun se epäonnistuu syntyy stereotypioita. Hofstadter ja Sanders korostavatkin että analogioita kehitetään ajan mittaan. Heistä etenkin arkielämässä ihmiset oppivat ja kasaavat tietoa sillä että he tietävät jotain jostain ja siirtävät tämän tiedon toiseen aiheeseen näkemällä nämä asiat analogisina ja siksi vertailtavina. ; Tästä seuraa yllättävä kumulatiivisen oppimisen malli ; Ihmiset voivat tämän ilmiön vuoksi jäädä jälkeen vaikkapa koulussa. Syy on se, että oppiminen vaatii usein muita tietoja. Ja kun perustasolta puuttuu oleellisia tietoja, niitä ei voida liittää uusiin opittaviin asioihn. Ja näin kuilu osaajien ja eiosaajien välille kasvaakin nopeasti. Ja se kasvaa eksponentiaalisesti. Voidaan jopa sanoa että tämä selittää miksi osaajan odotukset siitä mitä jonkun voidaan olettaa tietävän ja oppivan eroaa niin valtavasti siitä mitä ihminen todella oppii ja tietää.
Tämä ihmisen luontainen taipumus analogioihin on yksi syy jonka vuoksi blogini sana-avaruudet pursuavat "esimerkiksi" -sanaa. Käytän sitä hirvittävissä määrin. Syynä on arkikielisyys ja kuvailu ja selittäminen. Jos esittää väitteitä ja statementteja, ei analogioita tarvita. Mutta kun selittää jollekulle jotain, ihmiset sekä luontaisesti soveltavat että myös odottavat - ja jossain määrin myös vaativat - analogioita. Analogia ei ole vahva perustelu, mutta se on hyvä keino kuvata, selittää ja ymmärtää jotain uutta joka perustuu johonkin mitä me tiedämme valmiiksi. Oppiminen analogioiden on sitä että ymmärrämme asioiden yhteenliittymisen mutta tiedostamme niiden eroavat yksityiskohdat.
Tästä seuraa sellainen erikoinen piirre, että joskus natsikortin esilletuominen voi olla oikeasti opettavaista. Menen siis pidemmälle kuin Systomykoosissa jossa vain korostettiin että natsikortti ei ole aina argumenttivirhe. Ja että natsien esiintuominen on kenties klisee ja osoittaa huonoa makua mutta ei ole silti sen omituisempi virheargumentti kuin mihinkä tahansa muuhun rinnastaminenkaan. Harva haluaa totaalikieltää analogioiden käytön keskustelussa ja intellektuellissa väittelyssä tai edes tieteellisessä debatissa. Suurin osa haluaa vain kontrolloida että käytetyt analogiat ovat asiaankuuluvia ja osuvia. Saman luulisi pätevän siksi myös natsikorttiin, joka on pohjimmiltaan natsivertaus, natsianalogia.
Ongelmana on tietysti myös se, että niillä voi kliseyttää ajatteluaan ja rakentaa stereotypioita ja ohjata mielikuvia myös harhaan. Tämän syynä on se, että analogia on hyvä väline, mutta se ei siltikään muutu maailman parhaaksi argumentaatiotavaksi. Analogia on kuvaus ja deskriptiivinen selvennys joka kertoo miten asia nähdään, sen sijaan se ei kovinkaan usein ole mikään hyvä perustelu sille että se myös olisi näin. Analogioiden relevanttius ja käyttötapa on siksi aina analysoitava tilannekohtaisesti erikseen.
Kirjoittaja ei osaa sanoa onko Jeesuksen näkeminen paahtoleivässä tai muu pareidoloa analogisuuden näkemistä. Sillä mistä ihmeestä ihmiset muka tietävät miltä Jeesus näytti? Asiassa näyttääkin olevan epäselvyyttä koska kun katsoo niitä Jeesuksen näköisiä kuvioita ties missä pilvissä ja leivissä, niin vain yleislinjoista ollaan yksimielisiä. Jeesus on milloin roteva ja milloin luikku, esimerkksi. Oikeasti se on tietysti analoginen Jeesusta esittävän taiteen kanssa, ja onkin ihmeellistä miten Jeesustaide ilmestyy erilaisiin leipomotuotteisiin.
Kuitenkin perussävy oli molemmilla nähdäkseni pohjimmiltaan samanlainen ja jaettu. (Jos ei identtinen niin oleellisesti analoginen.) Pelkästään se, että verrataan natseihin ei ole automaattisesti argumenttivirhe ; Se miten verrataan natseihin on paljon oleellisempaa. Natsikortti on argumenttivirhe vasta jos sen käyttö redusoituu vaikka red herringiksi tai horse laughiksi. Ja silloin voi suoraan viitata näihin virheisiin.
1: Tai, kuten ehdotin, kun mutkia pilkotaan niin miksi ei saman tien sitten ohiteta argumenttivirheiden nimet ja oteta esille niiden taustat ; Argumenttivirheet ovat virheitä syystä. Ja nostamalla nämä syyt esiin voidaan osoittaa toisen arugmentaation virheellisyys ilman että käytetään argumenttivirhelistojen nimiä. Natsikortin taakse saadaan referenssisuhde tälläiseen nimeämiskikkaankin. Hauskaa on se, että tämä referenssi perustuu analogisuuden huomaamiseen!
Tässä on taustalla toinenkin erikoinen piirre. Se itse asiassa koskee analogiaa laajemminkin. Se kuuluu induktiivisten argumenttien piiriin. Ja itse asiassa osa näkee sen enemmänkin semirationaalisena keinona kuin jonain jota voi pitää argumenttina sanan vahvimmassa mielessä. Korrelaatio esimerkiksi on luonnontieteellisen metodin ytimessä. Korrelaatio ja analogia ovat molemmat induktioita, mutta korrelaatio tekee tarkempia ennusteita. Analogia enemmänkin vertailee ja näkee samanlaisuuksia tavalla jota ei ole määritelty kontekstiin - analogiassa konteksti valitaan ja voidaan valita mielivaltaisestikin. Korrelaatio taas vertailee muutosta kun asioita muutetaan.
Itse käytän paljon analogioita. En pidä niitä, mutta pidän analogiaa ennen kaikkea luovuuden ja oppimisen kannalta oleellisena. Tässä kohden on kenties hyvä viitata Douglas Hofstadterin ja Emmanuel Sanderin kirjaan "Surfaces and Essences: Analogy as the fuel and fire of thinking" jota suosittelen. Heidän teesinään on että analogia kuvaa arkiajatteluamme hyvin vahvasti. Ja että se itse asiassa on useiden mielen kykyjemme takana. Kykenemme tekemään monia asioita jotka ovat eläimille mahdottomia koska meillä on kyky käyttää analogioita. Esimerkiksi sosiaalisessa kommunikaatiossa analogiat kattavat valtavan paljon.
Jos otetaan esille esimerkki.
1: Practical Ethics käytti eetikkojen luokitteluun eläinvertausta. Eri filosofeja verrattiin siileihin ja kettuihin. Siili on spesialisti joka osaa yhden asian ja ketut osaavat monta asiaa. Molemmista päistä löytyy kuuluisia ja taitavia eetikkoja. (Joskin itse olen sitä mieltä että tieteet vaativat spesialisteja kun taas filosofin olisi oltava generalisti. Mutta olenkin sillä lailla harhainen.) Tämä on vertaus, joka peräti tunnustaa että oikeastihan kukaan ei ole tyylipuhtaasti siili tai kettu ja että erotteu ei ole binäärinen joko-tai vaan harmaansävyinen sekä-että. Vertaus on silti ymmärrettävyyttä parantava.
2: Kerran kommentoin erästä työntekijöiden välistä skismaa siitä miten asioita pitäisi tehdä, saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuvasin heitä "Myytinmurtajiin". Toinen heistä oli ikään kuin Adam Savage ja toinen taas on Jamie Hyneman. Adam säätää lennosta.. Hyneman taas miettii ja on hyvin vähän räiskähtelevä. Kuvasin että molemmissa on hyviä puolia ja huonoja puolia - ja että ne ovat samat puolet, eli rusinoita ei voi poimia. Ja että myytinmurtajat olisi huono ohjelma jos siellä olisi vain toinen. Ja että minusta molempien työpanos pitää vain suunnata oikeisiin juttuihin sen sijaan että oltaisiin häijyjä - korostaen sitä että häijyys on minun spesiaalioikeus työpaikalla eikä siitä saa kilpailla. Tässä vertasin eläviin kokonaisiin ihmisiin, mutta koska referenssini oli varsin tuttu, ihmiset ymmärsivät mitä ajoin takaa. Käytin analogiaa, joka oli miltei hauska. (Tai ainakin Savage ja Hyneman olivat hauskoja joten toivon että tämä attribuutti siirtyi eikä juttuni jäänyt vain kuivaksi kuvailuksi kuten luultavasti jäi.)
Itse asiassa analogioita tarvitaan myös taiteessa;
 | |
| Reformers tree:n muistomosaiikki Hyde Parkissa tuo mielikuvia perusbrittiläisen Tolkien -herran Keski-Maan Gondorin puusta. Siitä huolimatta, että Tolkien itse kiisti kirjansa metaforaluonteen. Ja vaikka se puukin oli valkoinen. |
2: Vitsit suorastaan elävät analogioista. Jokainen joka on huvittunut siitä miten isäntä ja koira näyttävät toisiltaan tai on kiinnostunut siitä kuinka joku (julkkis, kaveri tai kadunmies) näyttää joltakulta julkkikselta on tiedostanut analogisuuden. Ja jokainen joka on laillani nauranut kikkelin näköiselle juurekselle on nauranut halpamaisella ja banaalilla tavalla analogiantajunsa avulla. Vertailu ja samanlaisuus on vitsien peruspolttoainetta.; Voi esimerkiksi olla räävittömän hauskaa tajuta että talvisodan sankari Simo Häyhää ja homoseksuaaleja yhdistää se, että molemmat ottavat venäläiseltä poskeen.
Selvästi elämä on täynnä analogioita. Mutta dissaan arkiajattelua. Pidän sitä harhaanjohtavana ja huonona. Analogioista on kuitenkin kiistatta myös hyötyä. Ja tämä tekee siitä filosofisesti relevantin välineen hallita.
 |
| Geologi vertaa kiveä ruusuun |
 |
| Kuvassa aristoteleen lyhty, merisiilin suu Aristoteleen mielestä kun kohde näytti lyhdyltä, ei tarvittu pitkää kuvausta. Joskus yksi mielikuva-analogia vastaa ainakin tuhatta sanaa. Jälkipolvia harmittaa koska on epäselvää vertasiko Aristoteles koko eläintä vai vain sen suuosaa valaisuvälineeksi. |
Tästä seuraa sellainen erikoinen piirre, että joskus natsikortin esilletuominen voi olla oikeasti opettavaista. Menen siis pidemmälle kuin Systomykoosissa jossa vain korostettiin että natsikortti ei ole aina argumenttivirhe. Ja että natsien esiintuominen on kenties klisee ja osoittaa huonoa makua mutta ei ole silti sen omituisempi virheargumentti kuin mihinkä tahansa muuhun rinnastaminenkaan. Harva haluaa totaalikieltää analogioiden käytön keskustelussa ja intellektuellissa väittelyssä tai edes tieteellisessä debatissa. Suurin osa haluaa vain kontrolloida että käytetyt analogiat ovat asiaankuuluvia ja osuvia. Saman luulisi pätevän siksi myös natsikorttiin, joka on pohjimmiltaan natsivertaus, natsianalogia.
Ongelmana on tietysti myös se, että niillä voi kliseyttää ajatteluaan ja rakentaa stereotypioita ja ohjata mielikuvia myös harhaan. Tämän syynä on se, että analogia on hyvä väline, mutta se ei siltikään muutu maailman parhaaksi argumentaatiotavaksi. Analogia on kuvaus ja deskriptiivinen selvennys joka kertoo miten asia nähdään, sen sijaan se ei kovinkaan usein ole mikään hyvä perustelu sille että se myös olisi näin. Analogioiden relevanttius ja käyttötapa on siksi aina analysoitava tilannekohtaisesti erikseen.
Kirjoittaja ei osaa sanoa onko Jeesuksen näkeminen paahtoleivässä tai muu pareidoloa analogisuuden näkemistä. Sillä mistä ihmeestä ihmiset muka tietävät miltä Jeesus näytti? Asiassa näyttääkin olevan epäselvyyttä koska kun katsoo niitä Jeesuksen näköisiä kuvioita ties missä pilvissä ja leivissä, niin vain yleislinjoista ollaan yksimielisiä. Jeesus on milloin roteva ja milloin luikku, esimerkksi. Oikeasti se on tietysti analoginen Jeesusta esittävän taiteen kanssa, ja onkin ihmeellistä miten Jeesustaide ilmestyy erilaisiin leipomotuotteisiin.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Pieni ajatus - Älyttömät älyköt
Timo Hännikäinen käsitteli intellektuellismin käsitettä.
1: Hän itse nosti esiin että kyseessä on sosiaalinen normi "intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää." ja tämä valta-asema antaa heille erityisen statuksen "Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin."
2: Kommenttisektorissa löytyy lisäksi huomautus "Ensimmäinen ongelma on se, että kun intellektuellit kritisoivat intellektuellismia, myyttisen intellektuellin helposti korvaa myyttinen "kadunmies, joka tietää". Asiaa mitenkään tutkimatta sorrutaan uskomaan, että kadunmies ei sortuisi samanlaiseen sepittelyyn kuin intellektuellit." ... "että käytännöllisten taitojen hallinta jotenkin suojaisi hörhöilyltä, ja Ihmisen viheliäisyydestä -teoksessakin väitetään, että rahvaan typeryys on muka jotenkin erilaista."
3: Toinen kommentoija nosti esiin että "intellektuellien vastapainoksi ei asetettu oletettua kadunmiestä, vaan toinen älymystön ryhmä, jota paremman puutteessa voisi kutsua vaikka sivistyneistöksi. Samalla tavalla, kuin intellektuellit, he näkevät hörhöyden kaikenlaisten tasapainorannekkeiden takana, mutta eivät juurikaan piittaa siitä, koska näkevät perinteisten instituutioiden arvon ja totuudellisuuden. Niiden rinnalla tuollaiset rannekkeet ovat vain harmitonta hupia. Intellektuelleille ne taas ovat haaste, koska ne todistavat siitä, että itse intellektuelleihin ei uskota."
En malta olla yhdistämättä tätä kolmenlaista älymystön kommentointia Amnellin esittämään kulttuurin kolmikantaan. Tätä kautta voidaan jopa saada lähestyminen siitä mitä eri ihmiset ylipäätään tarkoittavat silloin kun puhuvat viisaudesta. Ja kuten huomataan, niissä kaikissa kysymys on jonkinlaisesta asenteesta ja toiminnasta. Tämän jäsennyksen valossa voidaan sanoa että vaikka älymystön ja sen vastavoimien kuvat ovatkin kovin erilaisia, niissä on kaikissa hyvin paljon totuutta, ja ne kuvaavat jotain olemassaolevaa ja harjoitettua kulmaa ajattelusta.
1: Postmoderni maailma edustaa voimakkaasti snobismilta tuoksahtavaa sivistystä, joka on yhdistettävissä lukeneiseuutteen ja siihen että löytyy kannanottoja - mielellään mahdollisimman yllättäviä, luovia ja provokatiivisiakin - hyvinkin monenlaisiin aiheisiin. Osaaminen ja Mestaruus nähdäänkin sen piirissä helposti lähinnä auktoriteettiin vetoamisena. Kuitenkin postmodernissa maailmassa on "kaikkitietävän kirjoittajan ongelma" jonka kautta lausunnonantaja saa uskottavuutta valta-asemansa kautta. Näin syntyy Hännikäisen elitistinen älymystö. Sen parissa epäonnistuminen ja onnistuminen ovat vain valtadiskursseja.
2: Moderni näkemys on taas valistushenkinen ja korostaa asiantuntijuutta. Asioista on hankittava tietoa ja tätä kautta tehdä harkitut johtopäätökset. Tämä on usein spesifiä, mutta sen piiriin voidaan periaatteessa sovittaa myös moniosaamista, renessanssiajan yleistietäjäihannetta. Tämä on kuitenkin erityisen vaativaa. Ja vaikka modernismi korostaakin yksilön ajattelua, sen kuva tiedon luonteesta tekee asiantuntijuudesta erityisen harvinaista ja sitä ei saa sen keskustelukentässä sosiaalisesti vaan ansioilla, osaamalla. Tässä mallissa epäonnistuminen on todellista ja vakavaa. Ihmisen tulee olla epäileväinen.
3: Uskonnollinen maailma korostaa sydämen sivistystä, jossa helposti korostuu arkijärjen käyttö. Tässä kadunmiehenkin järjen odotetaan yltävän jonkinlaisiin saavutuksiin, mutta tässä onnistuminen ja epäonnistuminen ei ole niin olennaista. Erehtymisestä tehdään, mutta niihin suhtaudutaan leppeämmin.
Tämä voidaan tietysti yhdistä Hofstadterin näkemykseen anti-intellektuellismista. Tällöin kysymys voidaankin nähdä "kritiikistä vääränlaista asennetta ja asiantuntijuutta kohtaan" ;
1: On kuitenkin merkillepantavaa, miten postmoderni ja uskonto käyttävät voimakkaasti kaikkia näitä kolmea anti-intellektuaalisia perustelutapaa ; He (1) syyttävät modernisteja elitisteiksi, (2) korostavat tieteellisen metodin rajallisuutta ja (3) kertovat että tiede ei vastaa kokemusta ihmisenä elämisestä eikä vastaa tavallisen ihmisen kokemusmaailmaa joten se voidaan nähdä arjesta irtautuvana.
2: Modernistit taas käyttävät likimain pelkästään postmodernistejen ja uskovaisten yhteiskunnalliseen elitismiin viittaavia asioita. Muutoin sen parissa argumentteja ei nähdä esittäviensä ihmisten jatkeina.
+ Syynä tähän voi olla se, että (1) modernismi ei nojaa siihen että on asioita joista voidaan vain suoraltakädeltä väittää että ne ovat jotenkin, ja on samalla osoittanut oman luonnontiedekeskittyneen ajattelutapansa tehokkuuden ja toimivuuden, tällöin argumentin näkemistä ihmisten jatkeena ei tarvita. (2) Ja joka tapauksessa se on saanut itselleen niin merkittävimmän aseman, ja siksi sen nähdään olevan erityisen kritiikin tarpeessa ; Postmodernisteja ja uskovaisia voikin motivoida ihan sekin että modernisti näyttää että ei usko heidän auktoriteettiaan ja on silti vahvoilla, heistä liiankin vahvoilla.
1: Hän itse nosti esiin että kyseessä on sosiaalinen normi "intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää." ja tämä valta-asema antaa heille erityisen statuksen "Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin."
2: Kommenttisektorissa löytyy lisäksi huomautus "Ensimmäinen ongelma on se, että kun intellektuellit kritisoivat intellektuellismia, myyttisen intellektuellin helposti korvaa myyttinen "kadunmies, joka tietää". Asiaa mitenkään tutkimatta sorrutaan uskomaan, että kadunmies ei sortuisi samanlaiseen sepittelyyn kuin intellektuellit." ... "että käytännöllisten taitojen hallinta jotenkin suojaisi hörhöilyltä, ja Ihmisen viheliäisyydestä -teoksessakin väitetään, että rahvaan typeryys on muka jotenkin erilaista."
3: Toinen kommentoija nosti esiin että "intellektuellien vastapainoksi ei asetettu oletettua kadunmiestä, vaan toinen älymystön ryhmä, jota paremman puutteessa voisi kutsua vaikka sivistyneistöksi. Samalla tavalla, kuin intellektuellit, he näkevät hörhöyden kaikenlaisten tasapainorannekkeiden takana, mutta eivät juurikaan piittaa siitä, koska näkevät perinteisten instituutioiden arvon ja totuudellisuuden. Niiden rinnalla tuollaiset rannekkeet ovat vain harmitonta hupia. Intellektuelleille ne taas ovat haaste, koska ne todistavat siitä, että itse intellektuelleihin ei uskota."
En malta olla yhdistämättä tätä kolmenlaista älymystön kommentointia Amnellin esittämään kulttuurin kolmikantaan. Tätä kautta voidaan jopa saada lähestyminen siitä mitä eri ihmiset ylipäätään tarkoittavat silloin kun puhuvat viisaudesta. Ja kuten huomataan, niissä kaikissa kysymys on jonkinlaisesta asenteesta ja toiminnasta. Tämän jäsennyksen valossa voidaan sanoa että vaikka älymystön ja sen vastavoimien kuvat ovatkin kovin erilaisia, niissä on kaikissa hyvin paljon totuutta, ja ne kuvaavat jotain olemassaolevaa ja harjoitettua kulmaa ajattelusta.
1: Postmoderni maailma edustaa voimakkaasti snobismilta tuoksahtavaa sivistystä, joka on yhdistettävissä lukeneiseuutteen ja siihen että löytyy kannanottoja - mielellään mahdollisimman yllättäviä, luovia ja provokatiivisiakin - hyvinkin monenlaisiin aiheisiin. Osaaminen ja Mestaruus nähdäänkin sen piirissä helposti lähinnä auktoriteettiin vetoamisena. Kuitenkin postmodernissa maailmassa on "kaikkitietävän kirjoittajan ongelma" jonka kautta lausunnonantaja saa uskottavuutta valta-asemansa kautta. Näin syntyy Hännikäisen elitistinen älymystö. Sen parissa epäonnistuminen ja onnistuminen ovat vain valtadiskursseja.
2: Moderni näkemys on taas valistushenkinen ja korostaa asiantuntijuutta. Asioista on hankittava tietoa ja tätä kautta tehdä harkitut johtopäätökset. Tämä on usein spesifiä, mutta sen piiriin voidaan periaatteessa sovittaa myös moniosaamista, renessanssiajan yleistietäjäihannetta. Tämä on kuitenkin erityisen vaativaa. Ja vaikka modernismi korostaakin yksilön ajattelua, sen kuva tiedon luonteesta tekee asiantuntijuudesta erityisen harvinaista ja sitä ei saa sen keskustelukentässä sosiaalisesti vaan ansioilla, osaamalla. Tässä mallissa epäonnistuminen on todellista ja vakavaa. Ihmisen tulee olla epäileväinen.
3: Uskonnollinen maailma korostaa sydämen sivistystä, jossa helposti korostuu arkijärjen käyttö. Tässä kadunmiehenkin järjen odotetaan yltävän jonkinlaisiin saavutuksiin, mutta tässä onnistuminen ja epäonnistuminen ei ole niin olennaista. Erehtymisestä tehdään, mutta niihin suhtaudutaan leppeämmin.
Tämä voidaan tietysti yhdistä Hofstadterin näkemykseen anti-intellektuellismista. Tällöin kysymys voidaankin nähdä "kritiikistä vääränlaista asennetta ja asiantuntijuutta kohtaan" ;
1: On kuitenkin merkillepantavaa, miten postmoderni ja uskonto käyttävät voimakkaasti kaikkia näitä kolmea anti-intellektuaalisia perustelutapaa ; He (1) syyttävät modernisteja elitisteiksi, (2) korostavat tieteellisen metodin rajallisuutta ja (3) kertovat että tiede ei vastaa kokemusta ihmisenä elämisestä eikä vastaa tavallisen ihmisen kokemusmaailmaa joten se voidaan nähdä arjesta irtautuvana.
2: Modernistit taas käyttävät likimain pelkästään postmodernistejen ja uskovaisten yhteiskunnalliseen elitismiin viittaavia asioita. Muutoin sen parissa argumentteja ei nähdä esittäviensä ihmisten jatkeina.
+ Syynä tähän voi olla se, että (1) modernismi ei nojaa siihen että on asioita joista voidaan vain suoraltakädeltä väittää että ne ovat jotenkin, ja on samalla osoittanut oman luonnontiedekeskittyneen ajattelutapansa tehokkuuden ja toimivuuden, tällöin argumentin näkemistä ihmisten jatkeena ei tarvita. (2) Ja joka tapauksessa se on saanut itselleen niin merkittävimmän aseman, ja siksi sen nähdään olevan erityisen kritiikin tarpeessa ; Postmodernisteja ja uskovaisia voikin motivoida ihan sekin että modernisti näyttää että ei usko heidän auktoriteettiaan ja on silti vahvoilla, heistä liiankin vahvoilla.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Opettavaista!
Groucho Marxin kerrotaan kehuneen television opettavaisuutta ; Hänestä televisio oli opettavaista, koska silloin kun vieraat kokoontuvat television ääreen, hän itse voi mennä eri huoneeseen lukemaan kirjaa.
Tämänlainen näkemys on yleinen myös monilla muillakin ihmisillä. Viestin välityskanavaa pidetään olennaisen tärkeänä ; Viestin kanava määrää sisällöstä. Tämä on tietysti osittain tottakin. Mutta jokainen ihminen osaa kuitenkin keksiä esimerkiksi televisiolle valistuksellisia avuja. Televisiossa on yllättävänkin paljon erilaista tieteen popularisointia. Ja selvästi tieteen popularisointi on jopa suosittua. Esimerkiksi Carl Saganista tuli aikanaan jopa tähti - ja hieman samaa roolia voidaan nähdä vaikkapa "Bullshit!" -sarjan skeptikoille, Pennille ja Tellerille. ~ Noah Chomsky näki tieteen popularisoinnin jopa tärkeäksi osaksi vastuullisten tiedemiesten elämää. Hän korostikin näkemystä jossa tavallinen ihminen on sidottu työhönsä niin että hänellä ei ole resursseja hankkia riittävää taitoa ja paneutumista käsillä oleviin aiheisiin. Chomskyn mukaan akateemikoilla onkin resurssit ja aikaa paneutua ideoista keskusteluun, joka taas on jotain jota tavalliset ihmiset eivät oikein jaksa tehdä. Näin akateemikko voi ihan oikeasti valistaa kansaa ja saada heille keinoja ja välineitä prosessoida asiat itse loppuun asti. Tieteen popularisoija on siis "tiedottaja ja saattaja" jonka aika ja panostus olivat tärkeitä.
Tämänlainen valistusajattelu on jotain joka on nykykulttuurissakin suorastaan läpitunkevaa. Meillä on tätä tarkoitusta varten esimerkiksi museoita. Niitä kautta saadaan esille kuitenkin toinen ongelma. Kun ihmiset menevät museoon, he hakevat sieltä yllättävän usein viihdettä. Esimerkiksi jos lapset viedään katsomaan keskiaikaista linnaa, syynä on se, että miekat ovat siistejä. Vierailulla lapset saavat esteettisiä elämyksiä jotka ova samantapaisia kuin jos he kävisivät taidenäyttelyssä tai katsoisivat kotona juonellisilla koukeroilla oikeutettua viihteellistettyä väkivaltaa. ; Ilo ja kiinnostuneisuus miekoista sekoitetaan tässä helposti miekoista oppimiseen. (Se on sama kuin hämmästys ja ymmärrys sekoitetaan usein hieman samalla tavalla.) Eli suomeksi sanoen museokäynneistä ei yleensä ottaen opita historiasta.
Samoin luonnontieteellisessä museossa käynyt voi muistaa sen, miten täytetty elefantti eteisessä oli valtavan iso. Tämä ei ole mitään merkittävää valistumista. Ja tarkemmalla mietinnällä vastaavat ongelmat ovat itse asiassa mukana likimain kaikessa museotyyppisessä valistamisessa ; Ihmiset menevät sinne hieman kuten ennenmuinoin mentiin sirkuksen "kummajais showhun". Tarjolla on ällistystä maailman ihmeistä. Ja tätä kautta ihmiset helposti reflektoivat maailmaa yhtä hyvin kuin muinaiset ihmiset oppivat sirkuksissa vammaisuudesta. Eli eivät kovin merkittävästi.
Näin ollen Groucho Marx oli yllättävän oikeassa.
Tieteen popularisoinnissa on olemassa myös toinen ongelma. Se tulee esiin Richard Posnerin "Public Intellectuals : A study in Decline":ssä. Siinä Posner kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi. Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.
Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin. Tällöin tilanne käy sellaiseksi, että markkinatutkimustulokset ihmisten haluista ja odotuksista, eikä tieteen tulokset ja niiden esittämisen laatu, ovat yleensä olennaisempia. Näin tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa (1) viihdyttävyys (entertainment) ja (2) ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity). Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi. Näin popularisoinnista ei enää valistuta ja opita, vaan sen sijaan kertojasta tulee jonkinlainen viisas mies, joka oikeuttaa oman näkemyksen rationaaliseksi ja tieteenmukaiseksi koska hän on viisas ja samaa mieltä kuin popularisoinnin seuraaja.
Posner ei toki pidä tieteen popularisointia totaalisen surkeana. Hän korostaakin sitä, että laaduntarkkailu on olennaisempaa kuin ennen. On hyviä ja huonoja popularisoijia. Tässä kuitenkin noustaan siihen, minkä Chomsky esiinmainitsi ; Tieteen popularisointi oikeuttaa itsensä valistuksen kannalta sillä että hän on kyvykäs prosessoimaan jotain, jota yleisö ei muuten osaisi. Luokittelussa taas tarvittaisiin siinäkin näkemystä, jolloin tieteen popularisoinnissa tehty valikointi tarkoittaa sitä että yleisön oletetaan osaavan luokittelun ja tiedon pureksinnan ja valikoinnin niin hyvin että tässä onnistuessaan he osoittavat taidoillaan, että he eivät sitten enää tarvitse koko popularisoijaa!
Tämä johtaa paradoksiin, jossa popularisointia on paljon, mutta se on monin paikoin menettänyt arvonsa ; Olitpa mitä mieltä tahansa, jostain löytyy joku joka väittää että näkemyksesi perustuu tieteeseen ja popularisoi tätä. Jostain nurkan takaa löytyy aina vähintään totaalisen inkompetentti Chopra joka selittää että maagisetkin unelmasi ovat totta "koska kvanttifysiikka" ja käyttää niin hienoja sanoja että pökerryt ja vakuutut että asiassa on pakko olla jotain perää.
Tämä ongelmallisuus, maailman postmodernisoituminen, onkin huipentunut nykyisiin "maailmankuvasotiin" joita näytetään etenkin Amerikoissa. Niissä on aina aiheena tieteellisyys ja ilmeisesti niihin suhtaudutaan juuri kuten museoihinkin. Niitä pidetään opettavaisina, mutta kuitenkin niistä haetaan etupäässä huvia. Itse asiassa niiden kohdalla pääongelma onkin juuri siinä, että kun ihmiset eivät yleensä halua miettiä asioita kovin vakavasti ja vielä harvemmin muuttaa omaa maailmankuvaansa, on näiden debattien yksi ilmenemismuoto itse asiassa antivalistuksellinen. Tässä ei haeta selvittelyä ja prosessointia, vaan tämä selvittely ja prosessointi delegoidaan jollekin symboliselle oman näkemyksen edustajalle, josta tulee ikään kuin koko ideologian oikeuttaja. Jo debatti itsessään antaa merkitysarvon; Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor" , mutta tässä puku on tyhjä, eli symbolisen edustajuuden takaa ei nähdä sisältöä. (Siinäkään tapauksessa että keskustelijat sitä ihan oikeasti keskusteluun tuovat.)
Tämä itse asiassa tarjoaakin valtavasti tilaa erilaisille pseudotieteille.
Niillehän tieteellisen esityksen tekeminen on ikään kuin ydin. Tässä tematiikassa esiin nouseekin jännittävä suhde nimenomaan tieteen popularisointiin. Sillä tosiasiassa pseudotiede väittää olevansa tiedettä, mutta käytännössä se ilmenee siten että he tekevät ennen kaikkea jotain jota voisi kutsua tieteen popularisoinniksi. (Toki sillä oletuksella että heillä olisi aktiivinen tutkimusohjelma ja tieteenala sen popularisoinnin takana, mikä heiltä puuttuu tai se on ainakin hyvin vähäistä.) Kuitenkin näissä on, hieman yllättäen likimain aina mukana myös toinen puoli.
Tiede on jokin joka antaa pseudotieteelle arvostusta, mutta samalla se on jotain jota he myös vastustavat. Tieteen rajallisuuden korostaminen ja teorioiden moittiminen on niiden ydinmehua. Tämä kahtiajakoinen suhde tieteeseen onkin yksi olennaisimmista pseudotieteen tunnusmerkeistä. Se väittää olevansa jotain jota se kuitenkin toisaalla moittii.
Tässä voidaan oppia jotain olennaista Richard Hofstadterin aloittamasta linjasta. Hän käsitteli anti-intellektuellismia 1960 -luvulla nimellä "Anti-Intellectualism in American Life". Hän nimittäin käsitteli tässä tiedevastaisuutta. Hänen aiheensa on jotain, josta internetajan vitsauksen, denialismin, voidaan katsoa alkaneen oikein kunnolla. Hän luokitteli anti-intellektualismin kolmeen pääluokkaan;
1: Antielitismi jossa tiede nähdään ikään kuin luokkayhteiskuntana, jossa tiedemiehet ovat huipulla. Tämä nähdään loukkauksena tavalliselle ihmiselle, jonka järkevyyttä korostamalla saadaan suosiota. Tämä vetoaa populismiin.
2: Instrumentalismi taas korostaa sitä, että tiede on teoreettista. Tätä halutaan irtauttaa arkielämästä ja käytänteistä. Tässä maailmassa tiedemies on "norsunluutornissa", ilman maailman realiteetteja. Tämän nähdään tarkoittavan samaa kuin etääntyminen tiedosta ja ymmärryksestä myös teoreettisissa aiheissa, joihin tavalliset ihmiset mielellään ottavat mielipiteitä.
3: Anti-rationalismi taas vastustaa koko perustelu- ja argumentointikonseptien mielekkyyttä. Tässä tiede ei kykene ratkaisemaan oikein mitään asioita ja vastaamaan kysymyksiin. Näin siitä tehdään irrelevanttia. Yhtenä keinona on tietysti hylätä koko rationaalisuuden konsepti ja selittää esimerkiksi että kun tieteen määritelmä ei ole yksiselitteinen (yhtä demarkaatiokriteeriä ei ole) joten mikä tahansa on tiedettä, jolloin koko rationaalisuuden konsepti romahtaa.
Jonkinlainen ratkaisu ongelmaan.
Näin lähdekritiikkiin voidaan saada jotain apuja jotka eivät vaadi sisällön tuntemista. Nämä ovat jotain jota kautta tieteen popularisoinnille voidaan antaa arvo. Ne opettavat. Mutta samalla niiden painoarvoa voidaan arvioida. Tämä perustuu metodologiaan ja käytettyyn diskurssiin ; Jos keskustelija "ratsastaa kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin", eli hän vetoaa tieteeseen itsensä oikeuttajana samalla kun esittää että tiede on huonoa, hän on todennäköisesti denialisti. Tämä viittaa siihen että tieteen popularisointia arvioitaessa on hyvinkin voimakas tarve noudattaa "Goldmanin metodia".
Tämänlainen näkemys on yleinen myös monilla muillakin ihmisillä. Viestin välityskanavaa pidetään olennaisen tärkeänä ; Viestin kanava määrää sisällöstä. Tämä on tietysti osittain tottakin. Mutta jokainen ihminen osaa kuitenkin keksiä esimerkiksi televisiolle valistuksellisia avuja. Televisiossa on yllättävänkin paljon erilaista tieteen popularisointia. Ja selvästi tieteen popularisointi on jopa suosittua. Esimerkiksi Carl Saganista tuli aikanaan jopa tähti - ja hieman samaa roolia voidaan nähdä vaikkapa "Bullshit!" -sarjan skeptikoille, Pennille ja Tellerille. ~ Noah Chomsky näki tieteen popularisoinnin jopa tärkeäksi osaksi vastuullisten tiedemiesten elämää. Hän korostikin näkemystä jossa tavallinen ihminen on sidottu työhönsä niin että hänellä ei ole resursseja hankkia riittävää taitoa ja paneutumista käsillä oleviin aiheisiin. Chomskyn mukaan akateemikoilla onkin resurssit ja aikaa paneutua ideoista keskusteluun, joka taas on jotain jota tavalliset ihmiset eivät oikein jaksa tehdä. Näin akateemikko voi ihan oikeasti valistaa kansaa ja saada heille keinoja ja välineitä prosessoida asiat itse loppuun asti. Tieteen popularisoija on siis "tiedottaja ja saattaja" jonka aika ja panostus olivat tärkeitä.
Tämänlainen valistusajattelu on jotain joka on nykykulttuurissakin suorastaan läpitunkevaa. Meillä on tätä tarkoitusta varten esimerkiksi museoita. Niitä kautta saadaan esille kuitenkin toinen ongelma. Kun ihmiset menevät museoon, he hakevat sieltä yllättävän usein viihdettä. Esimerkiksi jos lapset viedään katsomaan keskiaikaista linnaa, syynä on se, että miekat ovat siistejä. Vierailulla lapset saavat esteettisiä elämyksiä jotka ova samantapaisia kuin jos he kävisivät taidenäyttelyssä tai katsoisivat kotona juonellisilla koukeroilla oikeutettua viihteellistettyä väkivaltaa. ; Ilo ja kiinnostuneisuus miekoista sekoitetaan tässä helposti miekoista oppimiseen. (Se on sama kuin hämmästys ja ymmärrys sekoitetaan usein hieman samalla tavalla.) Eli suomeksi sanoen museokäynneistä ei yleensä ottaen opita historiasta.Samoin luonnontieteellisessä museossa käynyt voi muistaa sen, miten täytetty elefantti eteisessä oli valtavan iso. Tämä ei ole mitään merkittävää valistumista. Ja tarkemmalla mietinnällä vastaavat ongelmat ovat itse asiassa mukana likimain kaikessa museotyyppisessä valistamisessa ; Ihmiset menevät sinne hieman kuten ennenmuinoin mentiin sirkuksen "kummajais showhun". Tarjolla on ällistystä maailman ihmeistä. Ja tätä kautta ihmiset helposti reflektoivat maailmaa yhtä hyvin kuin muinaiset ihmiset oppivat sirkuksissa vammaisuudesta. Eli eivät kovin merkittävästi.
Näin ollen Groucho Marx oli yllättävän oikeassa.
Tieteen popularisoinnissa on olemassa myös toinen ongelma. Se tulee esiin Richard Posnerin "Public Intellectuals : A study in Decline":ssä. Siinä Posner kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi. Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.
Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin. Tällöin tilanne käy sellaiseksi, että markkinatutkimustulokset ihmisten haluista ja odotuksista, eikä tieteen tulokset ja niiden esittämisen laatu, ovat yleensä olennaisempia. Näin tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa (1) viihdyttävyys (entertainment) ja (2) ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity). Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi. Näin popularisoinnista ei enää valistuta ja opita, vaan sen sijaan kertojasta tulee jonkinlainen viisas mies, joka oikeuttaa oman näkemyksen rationaaliseksi ja tieteenmukaiseksi koska hän on viisas ja samaa mieltä kuin popularisoinnin seuraaja.
Posner ei toki pidä tieteen popularisointia totaalisen surkeana. Hän korostaakin sitä, että laaduntarkkailu on olennaisempaa kuin ennen. On hyviä ja huonoja popularisoijia. Tässä kuitenkin noustaan siihen, minkä Chomsky esiinmainitsi ; Tieteen popularisointi oikeuttaa itsensä valistuksen kannalta sillä että hän on kyvykäs prosessoimaan jotain, jota yleisö ei muuten osaisi. Luokittelussa taas tarvittaisiin siinäkin näkemystä, jolloin tieteen popularisoinnissa tehty valikointi tarkoittaa sitä että yleisön oletetaan osaavan luokittelun ja tiedon pureksinnan ja valikoinnin niin hyvin että tässä onnistuessaan he osoittavat taidoillaan, että he eivät sitten enää tarvitse koko popularisoijaa!
Tämä johtaa paradoksiin, jossa popularisointia on paljon, mutta se on monin paikoin menettänyt arvonsa ; Olitpa mitä mieltä tahansa, jostain löytyy joku joka väittää että näkemyksesi perustuu tieteeseen ja popularisoi tätä. Jostain nurkan takaa löytyy aina vähintään totaalisen inkompetentti Chopra joka selittää että maagisetkin unelmasi ovat totta "koska kvanttifysiikka" ja käyttää niin hienoja sanoja että pökerryt ja vakuutut että asiassa on pakko olla jotain perää.
Tämä ongelmallisuus, maailman postmodernisoituminen, onkin huipentunut nykyisiin "maailmankuvasotiin" joita näytetään etenkin Amerikoissa. Niissä on aina aiheena tieteellisyys ja ilmeisesti niihin suhtaudutaan juuri kuten museoihinkin. Niitä pidetään opettavaisina, mutta kuitenkin niistä haetaan etupäässä huvia. Itse asiassa niiden kohdalla pääongelma onkin juuri siinä, että kun ihmiset eivät yleensä halua miettiä asioita kovin vakavasti ja vielä harvemmin muuttaa omaa maailmankuvaansa, on näiden debattien yksi ilmenemismuoto itse asiassa antivalistuksellinen. Tässä ei haeta selvittelyä ja prosessointia, vaan tämä selvittely ja prosessointi delegoidaan jollekin symboliselle oman näkemyksen edustajalle, josta tulee ikään kuin koko ideologian oikeuttaja. Jo debatti itsessään antaa merkitysarvon; Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor" , mutta tässä puku on tyhjä, eli symbolisen edustajuuden takaa ei nähdä sisältöä. (Siinäkään tapauksessa että keskustelijat sitä ihan oikeasti keskusteluun tuovat.)Tämä itse asiassa tarjoaakin valtavasti tilaa erilaisille pseudotieteille.
Niillehän tieteellisen esityksen tekeminen on ikään kuin ydin. Tässä tematiikassa esiin nouseekin jännittävä suhde nimenomaan tieteen popularisointiin. Sillä tosiasiassa pseudotiede väittää olevansa tiedettä, mutta käytännössä se ilmenee siten että he tekevät ennen kaikkea jotain jota voisi kutsua tieteen popularisoinniksi. (Toki sillä oletuksella että heillä olisi aktiivinen tutkimusohjelma ja tieteenala sen popularisoinnin takana, mikä heiltä puuttuu tai se on ainakin hyvin vähäistä.) Kuitenkin näissä on, hieman yllättäen likimain aina mukana myös toinen puoli.
Tiede on jokin joka antaa pseudotieteelle arvostusta, mutta samalla se on jotain jota he myös vastustavat. Tieteen rajallisuuden korostaminen ja teorioiden moittiminen on niiden ydinmehua. Tämä kahtiajakoinen suhde tieteeseen onkin yksi olennaisimmista pseudotieteen tunnusmerkeistä. Se väittää olevansa jotain jota se kuitenkin toisaalla moittii.
Tässä voidaan oppia jotain olennaista Richard Hofstadterin aloittamasta linjasta. Hän käsitteli anti-intellektuellismia 1960 -luvulla nimellä "Anti-Intellectualism in American Life". Hän nimittäin käsitteli tässä tiedevastaisuutta. Hänen aiheensa on jotain, josta internetajan vitsauksen, denialismin, voidaan katsoa alkaneen oikein kunnolla. Hän luokitteli anti-intellektualismin kolmeen pääluokkaan;
1: Antielitismi jossa tiede nähdään ikään kuin luokkayhteiskuntana, jossa tiedemiehet ovat huipulla. Tämä nähdään loukkauksena tavalliselle ihmiselle, jonka järkevyyttä korostamalla saadaan suosiota. Tämä vetoaa populismiin.
2: Instrumentalismi taas korostaa sitä, että tiede on teoreettista. Tätä halutaan irtauttaa arkielämästä ja käytänteistä. Tässä maailmassa tiedemies on "norsunluutornissa", ilman maailman realiteetteja. Tämän nähdään tarkoittavan samaa kuin etääntyminen tiedosta ja ymmärryksestä myös teoreettisissa aiheissa, joihin tavalliset ihmiset mielellään ottavat mielipiteitä.
3: Anti-rationalismi taas vastustaa koko perustelu- ja argumentointikonseptien mielekkyyttä. Tässä tiede ei kykene ratkaisemaan oikein mitään asioita ja vastaamaan kysymyksiin. Näin siitä tehdään irrelevanttia. Yhtenä keinona on tietysti hylätä koko rationaalisuuden konsepti ja selittää esimerkiksi että kun tieteen määritelmä ei ole yksiselitteinen (yhtä demarkaatiokriteeriä ei ole) joten mikä tahansa on tiedettä, jolloin koko rationaalisuuden konsepti romahtaa.
Jonkinlainen ratkaisu ongelmaan.
Näin lähdekritiikkiin voidaan saada jotain apuja jotka eivät vaadi sisällön tuntemista. Nämä ovat jotain jota kautta tieteen popularisoinnille voidaan antaa arvo. Ne opettavat. Mutta samalla niiden painoarvoa voidaan arvioida. Tämä perustuu metodologiaan ja käytettyyn diskurssiin ; Jos keskustelija "ratsastaa kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin", eli hän vetoaa tieteeseen itsensä oikeuttajana samalla kun esittää että tiede on huonoa, hän on todennäköisesti denialisti. Tämä viittaa siihen että tieteen popularisointia arvioitaessa on hyvinkin voimakas tarve noudattaa "Goldmanin metodia".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)