Filosofioinnista ja sofistikoituneesta käytöksestä

PEA Soup -filosofiablogissa kirjoitettiin siitä, onko kohtelias filosofinen keskustelu mahdollista. Kysymys on tärkeä ja mielenkiintoinen. Sillä jossain määrin filosofia kohdellaan jännitteisesti ; Toisaalta hänet nähdään sofismin vastustaja Sokrateen tavoin jonkinlaisena paarmana joka kyseenalaistaa ilmiselvyyksiä. Ja sitten toisaalta hänen täytyy olla sofistikoitunut ja kohtelias. Vaikka toki on öykkäröinnin muotoja jotka ovat selvästi sekä filosofiaa, älyllisyyttä ja kohteliaisuutta vastaan, on jännite kuitenkin vaikea. Suomessakin esimerkiksi Jukka Hankamäki on korostanut että hyvää filosofia kuvaa poliittinen epäkorrektius.

PEA Soup korostaa, että "Furthermore, I will argue against the philosophical Henry Kissinger within many of us who worries that whatever might be true about war and war crimes, realistically speaking philosophical rigor just requires rudeness." Tässä korostetaan sitä puolta että epäkohteliaisuus ja konfrontaatio ei ole samaa kuin voimakas tai epänormaali kannanotto. Ja olemalla raaka estetään itse asiassa monia ihmisiä harrastamasta filosofiaa. "it has been said many times that women are put off by the idea of entering philosophy because girls are not taught to handle confrontational, adversarial situations, or situations where one’s abilities are judged harshly" Ja näin syntyy tilanne jossa öykkäreimmät ideologiat hallitsevat. Joka taas on vastoin niitä teesejä joiden pohjalta poliittista epäkorrektiutta suositaan.

Tässä on monia aivan ansioituneita ajatuksia. On kuitenkin selvää että tämä aihe koskee enemmän niitä ongelmia jotka syntyvät filosofiasta jota tehdään yliopistojen ulkopuolella. Julkisessa keskustelussa on kiistatta ongelmia. Silloinkin kun sitä pyritään käymään argumentaatio edellä. Tai ainakin väitetään että sitä pyritään käymään.

Koulun ydin

Suurin osa filosofian opiskelusta on nimittäin hyvinkin erikoista. Se nojaa koulun perinteelle. Ja koulutuksessa on se jännittävä puoli, että se näyttää yllättävän samalta. Koulutuksen takana oleva ideologiat voivat vaihtua ja teknologiaa voi tulla lisää. Mutta itse koulutustilanne vaikuttaa peruselementeiltään hyvin samanlaiselta.

Toki rangaistukset ovat muuttuneet. Ja esimerkiksi meillä ei ole enää samanlaista kulttuuria kuin mitä Michel Foucault kuvaa kirjassaan "Tarkkailla ja rangaista". Hän puhuu disipliinistä. Hän kuvaa sitä esimerkein. Esimerkiksi siten, miten koulujärjestyksen käsikirja 1800 -luvun lopulla piti sisällään tarkat ohjeet siitä minkälaisessa asennossa opiskelijan piti istua ; "Täytyy istua suorassa, hieman vasemmalle kääntyneenä ja aavistuksen eteenpäin kumartuneena, niin että kyynärspään ollessa pöydällä leukaa voidaan tukea nyrkkiin..." Melko pitkän ja detaljoidun kuvauksen jälkeen sanotaan, että "Opettajan tulee opettaa oppilailleen se asento, jossa heidän on kirjoittaessa oltava, ja korjattava tätä asentoa jollakin merkillä tai muulla tavoin milloin he poikkeavat siitä." Lapset eivät koulussa saa myöskään piiskaa. Tai laiteta tötterö päässä istumaan nurkkaan. Mutta muutoin koulussa oleminen ja tekeminen on hyvin tutunoloista. Isoäitikään ei saa kulttuurishokkia.

Filosofia koulussa ja yliopistossa onkin hyvin helposti Thomas Popkewitzin kuvaamaa identiteetin muovaamista. Kun oppilaalle opetetaan filosofiaa, hänelle opetetaan miltä tuntuu olla fiksu, miten tätä fiksuutta tulee ilmaista ja miten tätä fiksuutta voi ilmituoda sanavalinnoissa, puheissa ja eleissä. Tästä syntyy kuva sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta olla filosofi. Hyvin usein tähän liitetään ajatus siitä että filosofi on viileän etäinen. Kulttuurissamme onkin tietty ajatus siitä että objektiivisuus tarkoittaa tunteettomuutta. Näin ollen mukaan tulee kaikenlaista "koristelua". Ja tämä tulee mukaan väistämättä. Toisin sanoen filosofian opiskelu opettaa käytösetikettiä ; Pedagoginen diskurssi ja käytännöt muovaavat identiteettiä, minäkuvaa, itsesäätelyä ja käytöstä. Sekä luovat mallin joilla itse voidaan tarkkailla muiden sosiaalista käytöstä ja tehdä tästä jatkopäätelmiä hänen fiksuudestaan tai filosofiointikyvystään.

Esimerkiksi itselläni pelkkä kirjojen lukeminen on vaikuttanut sanavarastooni. Ja itselleni aika normaali kirjoittaminen on monista jotain joka on pömpöösiä kun siinä on "liikaa hienoja sanoja". Tämä voi tuntua jopa ylimielisyydeltä. (Mikä toki kuvaa egoistista luonnettani monin paikoin. Mutta joskus se tuntuu siltä silloinkin kun se ei mielestäni ollenkaan kuvaa sitä asennetta jolla olen liikenteessä.) Toisaalta samanaikaisesti kieltämättä räväkämmät ilmituloni - jotka ovat minulle aivan yhtä luontevia ja persoonallisuuspiirteitäni - nähdään osoituksena sivistymättömyydestä. Joka taas helposti luo kuvaa siitä että en oikeasti sitten olekaan filosofiaa osaava. Kokonaisuutena käytöksestäni ja muusta ei perustelurakenteisiin liittyvästä syntyy vahva kuva siitä että olen tyyppi joka arvostaa pintaa sisällön yli. Tämä näkyy tekosivistyneisyytenä. (Vaikka mielestäni tekosivistyneisyys pyrkisi kattamaan kaiken käytöksen, ja se näyttäisi enemmänkin "Pokka Pitää" -sarjan Hyacinthin käytökseltä.) Itse koen pikemminkin sekä osaavani filosofiaa että olevani varsin vastenmielinen vihainen keski-ikäinen katkera paskiainen.

Filosofian graduissakin tietenkin vaaditaan autoritäärisyyttä ; Myös postmodernit humanistit ja omasta akateemisesti vapaasta ajattelustaan iloiset filosofit suorittavat tutkintoja. Ja suorittaessaan instituution byrokratiaan säädettyjä suoritteita he tekevät sen tavalla jossa odotetaan runsasta määrää siirrettyä tietoa ja vain pientä määrää itse luotua tietoa. Toisin sanoen vaikka kuuluisaksi filosofiksi pääsee yleensä vain sellainen ihminen joka luo oman omintakeisen ja uuden ajatusjärjestelmänsä, niin tämän väsäämiseen kannattaa ryhtyä vasta kun on tohtori. Tätä ennen kannattaa tehdä kuten Heikki Ylikangas on kehottanut ; "Jos haluat menestyä akateemisessa maailmassa, tee tiukasti perinteistä tutkimusta. Varoitus uuden kavahtamisesta on siis todellisuudessa tänään yhtä aktuelli kuin se oli 1600 -luvulla Turun yliopistossa."

Onkin mielenkiintoista huomata miten postmoderni ihminen jonka mielestä kaikki on intressejä ja valtaa, hurmioituu ja vakuuttuu vasta kun asiaa ei sano yksilö vaan yksilö osaa viitata oikeaoppisesti vaikkapa Michel Foucaultiin tai Jacques Derridaan. Tai miten itse luon filosofiaa käsittelevän tekstin joka haikailee poliittista epäkorrektiutta ajatteluun, ja teen tämän ei-yliopistossa. Ja silti se mikä monelle jää mieleen koko tekstistä on valtava määrä name-droppingia ja viittauksia jonkun muun ajatuksiin.

Loppukaneetti

Filosofia onkin koulussa, lukiossa ja yliopistossa ennen kaikkea "kouluaine". Jossa osoitetaan oma oppineisuus. Ollaankin siis vahvemmin Friedrich Baumeisterin kannalla jonka mukaan perusteellinen oppineisuus liittyy sola doctrinaan ; Perusteellinen oppineisuus on sellaista, joka koostuu riittävästi koetelluista ja todistetuista lauseista ja jotka on myös riittävästi selitetty. Pierre Bourdieau onkin kuvannut sitä miten filosofia voidaan jakaa kahteen hyvin erilaiseen osaan ; Filosofiasta tutkimuksena ja yliopistoaineena tehdäänkin filosofia kouluaineena.

Julkinen keskustelu nykyaikana demonstroi että sen käytänteet yliopistossa eivät toimisi. Se johtaisi pelkkään metelöintiin jossa itse asiassa vapaus tarkoittaa vahvimman vapautta. Vapautta jossa todellakin isoin dogmaatikko joka on kovin öykkäri voittaa koska pelokkaampi ajatusmalli joka ei uskalla astua keskelle konfrontaatiota ei saa ääntään kuuluviin.

Kuitenkin usein näitä pelkoja liitetään puheissa myös yliopistoon ja filosofiaan. Ne piirit taas tuntuvat noudattavan hyvin toisenlaista maailmaa. Sellaista joissa julkisen keskustelun konkretisoituneet riskit eivät ole niin relevantteja. Siellä sen sijaan konkretisoituvat toisenlaiset ongelmat.

Molempien ongelma on tavallaan sama ; Molemmissa hamutaan ajatusta siitä että tietynlainen käyttäytyminen on liitoksissa ajatteluprosessointiin. Ilkeys ja rohkeus ajaa omanlaista filosofiaa sekoittuvat liikaa yhdeksi ja samaksi. Tai sitten ajatus sivistyneestä käytöksestä sekoittuu liikaa filosofian sisällöksi. Aletaan puhumaan filosofioijasta filosofian sisällön sijasta.

Toisalta on hyvä huomata että jos huonoa käytöstä aletaan sietämään, niin sitten se vaikuttaa käytännössä siihen minkälaista filosofiaa uskalletaan esittää tulevaisuudessa ; Julkisessa keskustelussa tapahtunut kun vaatii vain sen että julmalle käytökselle annetaan tilaa. Siihen liittyvä valta konkretisoituu. Se miksi ilkeys saa vallan ei ole merkittävää. Siksi käytännössä jonkinlainen käytöskontrolli ja disipliini voi olla hyvin relevanttia.

Onkin kenties haettava ajatusta jostain Aristoteleen kultaisen keskitien kaltaisesta. Liian kurittamisen ja liian anarkistisen kaaoksen välillä oleminen vaan on vaikeaa. Koska sitä ei voi tiivistää yksinkertaisiin onelinereihin.

Idefix -strategia

"Asterix" -sarjakuvissa on pieni suloinen koira. Sen nimi on Idefix. Tämä rakastaa luontoa, etenkin puita. Aina kun Idefix näkee että puu kaadetaan, tämä pieni koira itkee kovasti. Näin esimerkiksi kun väkivahva soturi Obelix vahingossa kaataa jonkin puun, itku saa hänet lupaamaan että ei tee sitä toiste. Idefix on löytänyt -joskaan ei välttämättä tavoitteellisesti ymmärtänyt- todellisen tehokkaan vallankäytön ytimen.

Keskusteluissa, etenkin erimielisten kanssa keskusteluissa, olisi syytä välttää ad hominem -argumentaatiota. Tässä haetaan takaa sitä, että sillä kuka argumentin sanoo ei pitäisi olla mitään merkitystä ; kunhan hänen lähteistykensä, logiikkansa ja muu vastaava on pätevää, on lausuntokin pätevä. Sarkastista kielenkäyttöä ja kirosanoja ad hominem ei kiellä.

Niiden lisäksi on siis hyvät tavat. Ne eivät käsittele argumentin sisältöä, vaan sen muotoilua. Johtopäätösten vetämisessä tässä ei saisi olla merkitystä. (Mutta ihmisten kanssa näin kuitenkin usein käy.)

Tässä mukaan astuu kohteliaisuus. Kohteliaisuus on usein sinällään hyve. Silloin ihmiset esittävät kannat sillä tavalla että toista ei tarkoituksella pilkata. Eli tarkoituksellinen loukkaaminen ei ole hyvä asia. Ja jos asian voi sanoa nätisti ja rumasti, on asiallista käyttää sitä kohteliasta keinoa kun se kerran on mahdollinen. Osa haluaa kuitenkin vetää tämän astetta pidemmälle ; Heistä jos jokin asia herättää loukkaantumisen tunteita, se tarkoittaa sitä että asiasta ei saa puhua.

Tällöin kuvioon astuu tabu. Asiaa pidetään sellaisena että jos siitä on erimielinen, on syytä pitää suunsa kiinni. Siinä missä aito kohteliaisuus on kaksisuuntaista ja kommunikatiivitsa, tässä strategiassa toimintatapa on "aseistariisuvampaa". Kun Idefix pillittää, ei Obelixin argumentoinnilla tai mielipiteillä ole väliä. Obelixilla on käytännössä vain pienen koiran totteleminen mukisematta. Idefixin aktio ei tällöin ole kahdensuuntaista keskustelua jossa toisen näkemys ymmärretään, vaan se on sensuuriaktio jossa on vain yksi toimintatapa tai sitten nousee pirunmoinen poru.

Syytän/Syytön.

Idefix joka itkee tai henkilö joka vaatii keskustelulta kohteliaisuutta, lähestyy asiaa pyyteettömän kannan kautta; Kohteliaisuus ei koske ideologista kinaa jota ollaan käymässä. Tätä kautta mukaan saadaan käsite pyyteettömyysstrategia.

Tätä kautta voin nostaa esiin Bourdieun. Hänellä oli kova kanta intellektuelleista. Bourdieu huomautti että kaikki muut yhteiskunnalliset argumentoijat ja toimijat olivat valtapelissä. Mutta intellektuellit esiintyivät tuomareina, jotka vain kommentoivat toisten valtapelejä. Bourdieu näki että tässä on kyseessä pyyteettömyysstrategia ; Älymystö korosti olevansa hyveellinen, taho jota kiinnostaa vain tieto, kauneus, sivistys, ymmärrys ja asioiden tarkastelu. Se kuitenkin määritteli, tuomitsi ja osallistui muutenkin valtapeleihin. Itse asiassa Bourdieu esitti että älystään ylpistyneet intellektuellit itse asiassa ottivat snobistisen suuruudenkuvitelmaisen asenteen, josta he sitten erityisen kärkkäästi ja ahkerasti osallistuivat valtapeliin. He eivät olleet vain osallistujia, vaan erityisen taitavia ja aggressiivisia pelaajia.

Bourdieun vastakritiikki oli muistuttaa siitä että hän oli itse intellektuelli. Ja hänen intellektuellin moite oli myös pyyteettömyysstrategia, jossa viitattiin omaan puhtaaseen haluun puhdistaa älymystön puheet erilaisista manipuloinneista, huijauksista ja intressien eduntavoittelusta ikään kuin hän olisi symbolisen taistelun ulkopuolella. Häneltä löydettiin intressejä, kuten akateemisesta maailmasta ulkopuolisuuden tunteminen. Tätä kautta häneen osui hänen oma kritiikkinsä.
1: Bourdieu puolustautui syytöksiltä sanomalla että hän oli vain tarkastellut älymystön valtapelejä älymystön omilla välineillä. Että hän vain taisteli omilla keinoilla. Tämä oli sinällään totta.

Tilanne muistuttaa hieman valehtelijan paradoksia ; Jos kreetalainen kertoo että kreetalaiset valehtelevat, syntyy paradoksi ; Jos hän valehtelee, hän puhuu totta ja jos hän puhuu totta, hän valehtelee.
1: Merkittävää Bourdieun kohdalla on, että tämä ratkaisu ei perustunut siihen että osoittautui, että älymystö olisi rehellistä ja pyyteetöntä.

Selvää että tilanne ei ole kovin yksinkertainen. Intressien näyttäminen voi olla intressi itsessään. Ja lopputuloksen kannalta tällä ei välttämättä ole merkitystä. Vaikka ihmisiin, heidän ideologioihinsa ja muuhun suhtaudutaan antaumuksella ihmistutkimuksessa, se ei vielä itsessään sano oikein mitään moraalista. Eikä edes todellisuudesta - ihmisten käsitykset todellisuudesta ovat vähintään kukonaskeleen verran eri konsepti kuin itse maailmassa oleva totuus.

Rajanvetona.

Kohteliaisuus on hyvä asia. Mutta selvää on myös, että jossain menee järkevät rajat. Käytännön maailmassa toiset kreetalaiset valehtelevat vähemmän. Eikä kukaan valehtele koko aikaa. Mutta kaikki valehtelevat joskus.

Hyvillä tavoilla kun on puolustettu hyvinkin outoja asioita. Niillä on vähennetty keskustelua ja lisätty sensuuria. Akira Kurosawa kohtasi elokuvanteossaan vahvaa sensuuria. Hän lähestyi asiaa seuraavantapaisella logiikalla ; Sensorit olivat perverssejä. Pervoutensa vuoksi he näkivät lähes kaikessa sairaita asioita. Asia ei itsessään ollut vakavasti ottaen rivoksi luokiteltavaa, mutta kaikki mitä pervertikot näkevät rivoilla silmillään, muuttuu rivoksi. Tätä kautta yliampuvat reaktiot ja vaatimukset on ymmärrettävissä mutta ei hyväksyttävissä.

Sensuuria edustaa nykyään poliittinen korrektius. Koska suora "kiellän sananvapautesi" maistuu PR -puheissa pahalta, on paljon poliittisesti kätevämpää värittää puhe sanomalla "sinulla on oikeus mielipiteeseesi, mutta toivoisin että esittäisit sen kohteliaammin." Ja sanoa tätä joka väliin, sanoipa toinen sitten asiat ihan riittävän kohteliaasti ellei peräti erittäin kohteliaasti.

Tällöin japanin perverssit sensorit eivät sensuroi, vaan pyytävät jättämään asiattomat härkävankkurit jotka voivat kenties loukata jotakuta ja pilkata jonkun arvoja pois.

Olen niin loukkaantunut.

Etenkin "uusateismin" kohdalla tämä strategia ja sen yleisyys on yllättävän kovaa. Ateisteja pidetään ilkeinä kun he tekevät esimerkiksi julkisia bussimainoskampanjoitaan. Sellaisia joissa sanotaan "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Ymmärtäisin suuttumuksen jos teksti olisi häijyä, jotain sellaista jota alakuvassa on (ihan itte tein! Kannatan!).Mutta tästähän ei ole kysymys. Ateistit hakivat lauseelleen sisältöä tietty tavoite mielessään. Sen tehtävänä oli olla ystävällinen, esittää ateismia positiivisessa ja elämäniloisessa valossa. "Rauhanomainen" ja "kannustava" olivat sanavalintojen taustaideat. Minusta ne peräti ovat onnistuneet tässä tavoitteessa.

Tämä ei estänyt uskovaisia ihmisiä vetämästä aktiivisesti hernettä nenään maailmanlaajuisesti ja suomessa. Idefixin täytyy itkeä puulle, koska muuten Obelixin toimintaa ei kontrolloida. Kysymys koko bussikampanjassa oli selvästä valtapelistä. Ateistit olivat poliittisia kun "tulivat kaapista". Uskovaiset pitivät valtapeliä halutessaan rajata poliittista keskustelua kieltämällä julkinen kannanotto - vaikka samanaikaisesti he haluavat pitää sitä itsellään maksimaalisesti, esimerkiksi katujulistajia kävelyttämällä. Minusta politiikka kuuluu politiikkaan. Ateismista syytetään politisoinnista ja poliittisten asioiden esilletuomisesta. Onhan se agenda, mutta en keksi poliittiselle toiminnalle muutakaan paikkaa.

Jopa Dawkinsin päälle on manattu ylenmääräistä epäkunnioitusta. Hän käyttää paikoin kovaa kieltä. Jännittävää on, että vain nämä kohdat näyttävät kiertävän uskovaisten keskuudessa, tai ainakin vain niihin referoidaan. Näin ollen hänen näkemyksestään ja persoonastaan tehdään olkiukko. Strategia on jo itsessään cherry picking yhdistettynä ad hominem -strategiaan.
1: Jussi K. Niemelä tosin huomauttaa vielä siitäkin, että itse asiassa ateisteistakin vain äksyimmät on otettu esiin uskovaisten puolella. Toki minäkin voin maalata vihollisistani mitä tahansa, jos saan valikoida vain näkemykseeni sopivat. (Uskovaiset ovat siis väkivaltaisia murhaajaterroristeja joilla on surkea pukeutumismaku ja typerä parta -koska Osama bin Laden?)

Tosiasiassa uskontokeskustelu ei ole sävyltään erityisen kovaa. Kun sitä verrataan vaikkapa tasa -arvokeskusteluun, feministien puheisiin, ilmastonmuutoskeskusteluun tai mihin muuhun vastaavaan tahansa, se näyttäytyy kaiken kaikkiaan joko normaalina ellei peräti melko kohteliaana. Käytännössä kun muistetaan että keskustelua käyvät elävät, hengittävät, kokevat ja tunteita omistavat - siis myös suuttuvat - tahot, on ateistejen käyttämät keskustelun sävyt peräti mietoja.

Moni on vihjaillut että uskovaisten suuttuminen on itsessään todiste ateistien hurjuudesta. Eiväthän he muuten käyttäytyisi siten. Tässä on ongelmana se, että kyseessä voi olla aivan yksinkertainen pikkumaisuus. Tätä korostaa mielestäni se, että useimmiten hiljenemis-kunnioitusta vaativa uskova peräti vihjaa että "En minä loukkaannu, olen paksunahkainen kuin norsu. Mutta ajattelen herkempiä." Tämänlainen huolipuhe on yleinen strategia, jolla voidaan kehittää onglmia jotka eivät ole kovin aktuaalisia. Siinä viitataan "voi olla" -henkilöön joka on tietysti aina poissa.

Herkkänahkaisuus itsessäänkään ei kerro paljoa. Moni voi loukkaantua mitättömyyksistä, etenkin kun ideologinen johtaja vähän vuosia ensin valistaa että tässä on tosi tärkeä asia jota ei saa edes ajatuksissa pilkata. Liian pienestä loukkaantuminen kertoo suoraan suvaitsevaisuuden puutteesta. Jo määritelmänsä kautta suvaitseminen tarkoittaa sitä että kestää itselle epämiellyttäviä asioita. Jos vetää herneen nenään siitä että joku sanoo julkisesti olevansa ateisti, niin se on jo vakavasti ottaen hänen oma ongelmansa. (Tai sitten tuollainen käytös on niin kauheaa että sen ääneen lausuminen loukkaa syvästi minun syvimpiä tuntojani ja hänen täytyy vaieta ettei olisi epäkohtelias moukka. Minulle käy ihan miten päin vain.)

Samoin "homoillan" jälkikorinoissa ateismia ja uskonnottomuutta syytettiin räyhäämisestä. Milloin oltiin kirkon ulkopuolelta valittajia ja milloin mitäkin. Tosiasiallinen närkästyksen syy oli massapako. Tämä ei ole edes suullinen pilkanteko. Se on vain jäsenrekisteristä eroaminen. Joukkopako homoseksuaalisuuspuheella tapahtui. Paon syy kerrottiin, jotta tieto annetaan tilaisuus joko korjata tai ignoroida. Tämä koettiin todella pahana ja vakavana asiana.

Loppumurina.

Minä olen törmännyt sairaampiin kristittyjen julistuslappuihin, sellaisiin joissa on kovempia juttuja ja syytöksiä ja vihjailuja kuin bussikampanjassa. Mutta niitä saa levittää koska uskonnonvapaus. Ateistit eivät ole vetäneet hernettä nenään ja sanoneet että koko lapunjakotoiminta olisi kiellettävä koska se loukkaa heidän arvojaan.

Toki minuakin julistajat ärsyttävät, joskus, paitsi silloin kun huvittavat sellaisella pörröisen ylenkatseellisella tavalla. Samoin kuin puhelinmyyjät, katusoittajat ja muut näihin verrattavissa ammattikunnat (joita vain en ole itse vielä ehtinyt kokeilla.) En ole kuitenkaan vaatimassa sensuuria. Sillä minulla on sellainen erikoinen tapa, että ihmisiltä ei pidä kieltää pihviä vain siksi että vauvoilla ei ole hampaita. Ne, joilla hampaat on, sitä käyttäkööt. Ja joka valittaa hampaistaan, ei saa ihmetellä jos häntä ei oteta täysikasvuisena ja täysivaltaisena vaan kohdellaan kuin alaikäistä vauvaa.

Kaikista korneimpia ovat ihmiset, jotka väittävät ajavansa keskustelua, mutta kuitenkin vaativat lujasti keskustelun loppumista, sensuuria. Minusta asiallinen keskustelukenttä voi edetä sitenkin, että ensin sanotaan jotain, josta toinen kertoo loukkaantuvansa, ja johon aloittaja sanoo että en välitä tuollaisesta niuhottamisesta. Kohteliaisuutta tulee toki vaalia ja kannattaa. Mutta vain silloin kun se on oikeasti tarpeellista. Kynnyksen tarpeeseen taas pitäisi olla melkoisen suuri.

Näkemyksen kieltäminen siksi että position ääneen lausuminen loukkaa jotain jonkun toisen ihmisen tabua on jo itsessään epäkunnioittavaa ja loukkaavaa. Niin epäkunnioittavaa ja loukkaavaa, että jos epäkunnioitus ja loukkaavuus on todella jokin kriteeri sille että jokin asia on kannatettavaa tai ei, niin tämä olisi pretty much the first to go.

Imitoinnilla harhaanjohtavat

Mimicry -ilmiössä on jokin laji joka näyttää joltain toiselta lajilta. Mimicry oli, ehkä hieman yllättäen, yksi varhaisimpia todisteita, jota käytettiin evoluution tukemiseksi. Esimerkiksi A. R. Wallace kirjoitti siitä jo vuonna 1866 "On the phenomena of variation and geographical distribution, as illustrated by the Papilionidae of the Malayan region". Muutenkin se on saanut huomiota merkittäviltä evoluutiotutkijoilta: Müller kirjoitti siitä "Ituna and Thyridis; a remarkable case of mimicry in butterflies" ja R. A. Fisher kirjoitti "On some objections to mimicry theory; statistical and genetic".

Yksinkertainen kuvaus.

Mimicryn takana on mielenkiintoisia prosesseja. Esitän alkuun yksinkertaistetun version: Jos meillä on eliö, jolla on suojaväri. Se on hyvä ominaisuus ja suojaa sitä. Kuvitellaan sitten että tämä muuttuu myrkylliseksi joko erittämällä myrkkyä itse, tai sitten siirtämällä ravintoaineksessaan olevan myrkyn siten että se on itselle harmiton mutta syöjälle ikävä. Tässä vaiheessa syövien eläinten kannattaa alkaa varoa sitä: Samaan tapaan kuin ihmiselle on haitallista sekoittaa puolukkaa ja kielonmarjaa, eli näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Tässä vaiheessa myrkyllisen eliön kannattaa muuttua helpommin tunnistettavaksi. Koska tunnistaminen tarkoittaa syömättä jättämistä, on sen fiksua olla helposti huomattavissa ja tunnistettavissa. Näin tunnistaminen ja varoitusvärit muotoutuvat yhteen. Tässä sivussa muuttuu tietysti kannattavaksi näyttää kyseiseltä myrkylliseltä eläimeltä. Sen imitointihan tarkoittaa syömättä jäämisen todennäköisyyden kasvua. Samalla syöjän kannattaa tietysti tarkentaa tunnistamista. Näin on yhä parempia imitoijia että parempia imitoinnin tunnistajia että vahvistuvaa varoitusväriä.

Yleensä keinona on näyttää vaaralliselta eläimeltä. Esimerkiksi mustekala joka itsessään on myrkytön ja herkullinen, saa rauhaa näyttämällä merikäärmeeltä. Samoin myrkkykäärmeeltä näyttävä tavallinen käärme saa helposti olla rauhassa häirinnältä, joka voi olla luonteeltaan muutakin kuin saalistavaa. Sitä ei ajeta pois.

Saalistuksen ulkopuolellakin ilmiötä esiintyy: Esimerkiksi orkideoista useat pölyttyvät siten että niiden ulkomuoto muistuttaa hyönteisnaarasta. Koirasta kiinnostaa tietysti läheisyys, ja näin kukka pääsee leviämään, kun saman lajin toinen yksilö huijaa samaa hyönteistä. Tietenkin moni kasveista käyttää hajuja, jopa raadonhajua, houkutellakseen hyönteisiä, mutta tämä tietysti ajaa "saman asian". Hyötyä tästä voi olla vaikkapa siten että se sallii geenien leviämisen laajalle alueelle : Syynä on se että hyönteisillä on tapana hakea parittelukumppania kauempaa kuin ruokaa. Näin naarasta imitoiva kukka välttää sisäsiittoisuutta.

Dawkins on korostanut mitten mimicry voi lähteä käyntiin pienestäkin. Koska riittää että saalistajaa tai hyönteiskoirasta huijataan huonossa valaistuksessa tai vain joskus. Tämän jälkeen tilanne onkin nopeutuvassa asevarustelussa, koska mitätarkempaa mimicryä on, sitä tarkemmin saalistajan kannattaa tunnistaa "huijarit" "aidoista".

Astetta hienostuneempi kuvaus.

Yllä olevat olivat enimmäkseen "havainnollistavia esimerkkejä". Sitä kautta saa "jonkinlaisen kuvan" asiasta, mutta yleensä määrittelyssä arvostetaan sitä että kuvailua ei jätetä sille tasolle että sitä osoitetaan sormella ja sanotaan "tuo".

Tarkemmin katsoen voidaan sanoa että mimicryssä on kyseessä vähintään kolmen osapuolen viestintäpelistä: Yksinkertaisimmillaan mimicryssä on yksi "vastaanottaja" (esimerkiksi saalistava lintu) ja kaksi "lähettäjää" (myrkyllinen hyönteinen ja tätä matkiva hyönteinen.) Mimicryä syntyy kun molemmat lähettäjät hyötyvät samasta vastaanottajan responssista. Tästä seuraa jonkinasteista samanlaisuutta, joka käsittelee juuri tätä tiettyä reagointitapaa.

Esimerkiksi kimalaisen varoitusväri antaa signaalin vastaanottajalle. Toinen laji hyötyy siitä että se ei joudu hyökätyksi kun se näyttää samalta. Müller korosti että tässä sama aposemaattinen signaali on yhteinen hyöty. Vastaanottajalla ilmiöstä ei välttämättä ole juurikaan haittaa: Hyönteisiä riittää syötäväksi. Tilanne tietysti voi muuttua, jos ravinnonlähteitä on vähän, tai jos mimikoiva laji yleistyy runsaasti. Silloin muuttuu yhä vähemmän haitalliseksi iskeä "sen näköiseen kohteeseen." Tässä vaiheessa korostuu tietysti sen voima, jos vastaanottaja kykenee erottamaan paitsi signaalin, myös sen lähettäjän luonteen. Tämä tapahtuu aika usein "signaalinlukua tarkentamalla", eli samankaltaisuuden pitää olla tarkempaa.

Mimicryn tehokkuutta puoltaa kuitenkin se, että imitoitavan kohteen ulkonäkö ei välttämättä ole kovinkaan muuttuva maali. Sille ei ole erityistä hyötyä näyttää erilaiselta kuin imitoiva laji. Imitoivan lajin kannattaa näyttää samalta. Saalistajan tarkkuus erottelussa on ainut joka vaikuttaa signaalin luonteeseen "aktiivisesti". Kuitenkin tässä vaikuttaa pieni etäännyttävä voima, jonka Dixey on esittänyt : Nimittäin kun saalistaja on napannut "tunnistimeensa" piirteen joka on matkijalla, mutta ei vaarallisella, jokainen vaarallinen jolla on tämä matkijan piirre, on sille taatusti haitallinen. Näin mutaatiot jotka tekevät erinäköisiksi kuin matkija, ovat näihin verrattuna edullisia. Tästä seuraa se, että geneettisen ajautumisen vaikuttaessa ulkonäkö tietysti muuttuu hieman, ja muutoksella on trendi. Tällaisessa tilanteessa etäisyys kasvaa, mutta hitaasti. Fisher ei pitänyt tätä eriyttävää voimaa kovin suurena, ja esittikin että "selection will tend to modify the model so as to render it different from the mimic and as conspicuous as possible".

Mimicryn sovellus "meemimaailmaan".

Jos ajatellaan että meemit olisivat ideoita tai kulttuuriolentoja jotka joko muistuttavat toisiaan tai eivät muistuta toisiaan, ollaan tietysti vähän eri asiassa kuin mitä evoluutiossa käsitellään. (Varovaisuutta!) Mutta jos asiaa lähdetään vertaamaan yllä olevan kanssa, voidaan ehkä oppia jotain sekä ihmisistä että mimicrystä. (Kyseessä on siis pedagoginen, ei faktuaalinen, toiminto.)

Kun ihmiset ovat kyseessä, me tiedämme että vaikutelmat voivat vaikuttaa ajatteluun ja mielipiteisiin. Tätä kautta ihmisillä on "laajennettuna fenotyyppinä" (extended phenotype) vaikkapa olkatoppauksia tai silikonirintoja. Ne antavat "huijaavan vaikutelman", ne imitoivat oikeita ominaisuuksia joita pidetään (liian?)usein toivottavina. Tässä katsoja on kohde, ja lähettäjiä ovat sekä ne joilla on isot rinnat tai leveät hartiat, ja ne jotka laittavat toppauksia. On yksi vastaanottaja ja kaksi lähettäjää. Tosin ihmisillä ne ovat kontekstisidonnaisessa verkossa toisiinsa. Mimicryä voi tapahtua moneen suuntaan, ja sitten eräänä kauniina iltana olkatoppauspoika tapaa silikonirintatytön ja he saavat yhdessä ihanan kapoisia kakaroita jotka voidaan piilottaa heinäseipäiden taakse. (Ja jotka sitten ehkä aikanaan kuluttavat erinäiset pennit vaattureille ja kirurgeille.)

Ihmisten toiminnassa on tietysti muitakin vastaavia. Tähän voidaan liittää esimerkiksi luokkayhteiskunta. Pierre Bourdieu on esittänyt että "ylemmät luokat" pyrkivät erottautumaan keskiluokasta tietyllä elitistisellä muodilla. Ja että ylempi keskiluokka pyrkii erottumaan alemmasta keskiluokasta, jotka yrittävät erottautua alemmista sosiaaliluokista. (Joilla ei sitten ole varaa erottautua). Mimicry vertautuu tässä niihin jotka "pukeutuvat hieman yli varojensa", eli teeskentelevät olevansa paremmin toimeentulevia kuin ovat. (Lienee iso osa ihmisistä tätä.)

Myös puheet voivat huijata, ja tätä kautta saadaan paljonkin etuja. Tavoitteita ja ideologioita piilottamalla voidaan saada poliittista menestystä ja tätä kautta rahaa, jolla taas saa "naisia ja miehiäkin". Ilmeitä matkimalla voidaan saada muitakin etuja, sinua pidetään mukavana, tuettavana. Ja jokainen tietää että naisia voidaan saada tietynlaisella käytöksellä (enkä tarkoita tässä pelkkiä romanttissävyisiä filosofisitaatteja, jotka sinällään tietysti tehoavat, kuten myös vaikka ranskankielisen puhelinluettelon lukeminen ääneen. Fyysisempiäkin konsteja on ja niitäkin voidaan imitoida. Ja niin "naiset rakastuvat renttuihin".)

Tätä kautta taas päästään pseudotieteisiin.

Sillä mitä muuta pseudotieteet ovat kuin mimicry -ideologia joka yrittää näyttää tieteeltä. Tästä seuraa tietysti se, että vastaanottajana voi olla skeptikko, joka saalistaa heikoimpia argumentteja useammin kuin vahvempia. Ja samalla he saalistavat myös muotoseikkoja. Myös eikriittinen lukija kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Itse asiassa tästä on se seuraus että pseudotieteet muuttuvat paremmiksi. Paremmuus tarkoittaa sitä että niitä on vaikeampi erottaa aidosta tieteestä.

Joku voisi sanoa että jos ideologia onnistuu olemaan tiedettä, se tietysti on tiedettä, olipa sen historia missä tahansa taikauskossa tahansa. Ja tämä on totta. Sillä jos tarkennukset parantavat pseudotieteen argumentteja, itsekriittisyys parantaa sitä ja työn jälkeen siitä saattaa tulla "ihan oikeaa tiedettä". Kuitenkin pseudotieteet voivat muuttua paremmiksi kahta kautta, jotka eivät poista sen pseudotiedeluonnetta:
1: Se voi parantaa uskottavuuttaan panostamalla sisällön sijasta ulkoisiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa jossain tapauksissa sitä että humanoidi-avaruusaluksista paasaava ajaa partansa ja lopettaa kuolaamisen. Hänen uskottavuutensa paranee. Hän rekisteröi liikkeensä "instituutioksi" (Yleistä USA:sta peräisin olevissa pseudotieteissä.) Hän voi hankkia antropologian professuurin tai ystäviä jotka ovat antropologeja, jolloin hänen uskottavuutensa paranee vaikka todisteet eivät. (Vaikka antropologian opinnot unohdettaisiin heti tutkinnon saamisen jälkeen ja vaikka antropologien työtapoja ei sovellettaisikaan.) Hän voi myös kirjoittaa siistimmin, ja käyttää asettelua, fontteja. Ja viitata viisaisiin miehiin sulussa. Laittaa lähdeviitteitä toisien UFOjen kannattajien kirjoihin sivun loppuun. Asian perustelutaso ei parane, mutta ulkonäkö on parempi.
2: Epämääräistämällä väitteitä. Tässä olennaista on se, että aluksi väite voi olla hyvinkin konkreettinen "Avaruusolennot kävivät minun pihalleni piirtämässä ympyrän kello 23.31" Se voi myöhemmin muotoutua malliin "Maailmassa on paljon tunnistamattomia lentäviä kappaleita eikä niitä kaikkia voida tuomita automaattisesti vääriksi. Ehkä yksi, vain yksi, niistä on oikein." Tässähän ei todisteta että yksi niistä olisi todella oikein, ja siinä ei ole mitään konkreettista. Sen kumoaminen vaatisi sen verran valtavasti työtä että se on työmäärältään mahdoton tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tälläinen maalin siirtäminen (Moving the goalposts) -argumentaatiotapa, etenkin jos se yhdistetään sanasaivarteluihin tuottaa hyvinkin helposti "retorista voi ollaa". Tämä ei tee siitä parempaa tiedettä, vaan ainoastaan niin saippuaista pseudotiedettä että sillä on käytännössä kritiikki -immuniteetti.

---

Kuvassa kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Se muistuttaa kimalaista. Yksi melko suosittu teoria samankaltaisuudesta vetoaa juuri mimicry -ilmiöön. Asiasta on kuitenkin erimielisyyttä.