Talebin nyrkkisääntö ; Relevanssin mittaamisesta ja kasvattamisesta

Streisand effect on ilmiö joka kuvaa nyky-yhteiskunnan toimintaa melko hyvin. Sen mukaan se, että jokin tieto yritetään avoimesti salata johtaa siihen että juuri tätä tietoa ei kyetä salaamaan. Ihmiset kiinnostuvat asiasta jota yritetään sensuroida. Ja se toimii jopa silloin kuin aihe ei muuten olisi kiinnostava.

Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.

Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.

Typerehtimisestä laadunvalvontaan?

Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.

Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)

Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:

"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)

Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?

Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.

Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.

Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)

Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.

Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)

Taistelu tylsyyttä vastaan

Richard Dawkins kuvasi dokumenttiprojektissa "Dawkinsin maailma" elämäntapamietelmiä. Kun häneltä toistuvasti kysytään, miten ateisti kykenee elämään epäuskonsa kanssa, hän vastasi siihen ottamalla erilaisia vaihtoehtoja joita ihmiset ovat tehneet kun he ovat kokeneet (eivät siis vain tiedostaneet) Jumalan puuttumisen.

Esimerkiksi hän kuvasi miten Tolstoi ahdistui menetettyään uskonsa, koki arvotyhjiön ja vetäytyi askeettiseen hengellisyyteen jossa hengellisyys oli ainut vaihtoehto koska ateismi oli niin musertavaa. Camus taas korosti arvotyhjiön sijasta absurdiutta ; Sitä että maailmaan on luotava oma merkityksensä kaiken toiston ja pinnallisen rutiininkin päälle. Osa ihmisistä heittäytyy kulutusjuhlaan jossa pelataan uhkapelejä ja hankitaan jännitystä kuluttamalla. Dawkins hylkäsi nämä kaikki itselleen sopimattomina ja lopputuloksena oli Ricky Gervaisin tapainen ateismi jossa yritetään kehittää elämää, luodaan, toimitaan ja tutkitaan. Ja jossa maailma on ihmeellinen ja elämä on niin positiivinen ja mukava asia, että sen ainut heikkous on rajallisuus, eli elämän lyhyys. Tässä mitä syvemmin asioita katsoo, sitä ihmeellisemmiltä ne näyttävät. Ja että tässä ihme ei tule mysteeriydestä jossa tiede pyyhkii ihmeen pois, vaan jossa ymmärtämisen tunne tuo juuri sen ihastuksen.
1: Monet uskovaiset tietysti ovat "miettineet asiaa paljon yksinään" ja päättäneet että vain Tolstoin tai LasVegasn -tapa ateismiin on uskottava. Olen aina hieman huvittunut miten nämä dogmaan jumiutuneet omassa ajatusvankilassaan olevat veikot osaavat päättää toisten puolesta - selviä toisten toiminnasta seuraavia havaintojakin vastaan - mitä nämä oikeasti tuntevat, kokevat ja eivät koe. Se, mikä on uskottavaa ja mahdollista on heidän "mietiskelyissään" kovassa osassa. Usein niitä kuvaa samastumisen puute. Joko ei ymmärretä ollenkaan tai sitten asiat ajatellaan vain sen "oman ateistisen historian" kautta.

Itselleni huomiota herätti kuitenkin Graham Greene. Dawkins otti hänen agnostiutensa esille, ja korosti miten hän oli heittäytynyt sattuman ja hallitsemattomuuden alueelle. Agnostiuden kokemus oli johtanut siihen että jännitystä haettiin esimerkiksi siten että Greene kokeili venäläistä rulettia aidoilla luodeilla. Kyseessä ei ollut itsemurhayritys vaan jonkinlainen jännityksestä saatava addrenaliinirush. Greenen agnostinen elämä oli ennen kaikkea taistelua tylsyyttä vastaan. Dawkins jatkoi tätä sillä, että usein uskonnoissa on kyseessä hallinnan pakosta. Ja että monet ihmiset näkevät Jumalisuuden nimenomaan sattuman takana. Ja että ihminen näkee Jumalisuutta kun luulee tunnistavansa järjestystä sattuman takana. (Ja että ihmisellä todella on tämänlainen illuusio.)

Graham Greenekin kääntyi myöhemmin katoliseksi. Ja hän jatkoi jännityshakuisuutta elämällä varsin seikkailullisen elämän esimerkiksi vakoilijana.

Näin Greenessä jotain oleellista itsessäni. En siten että näkisin jännityksenhaun jonkinlaisena Jumalan hakemisena. Vaan, että Jumalisuuden puute tarkoittaa ennen kaikkea maailman pelikenttämäistymistä. Tämä eroaa hyvin oleellisesti Dawkinsin ja Camusin mallista. Sillä Camus alistuu tilanteeseen ja Dawkins ajattelee että voit mestaroida omaa elämääsi ja hallita sitä monin paikoin kaikesta huolimatta. Greenen tapaan haen helposti jännitystä nimenomaan jotta elämässä ei olisi hallintaa. Ikään kuin tunnustaakseni että asiat eivät nimenomaan ole hallussa. Riskit ovat seikkailullista, eivät absurdia eivätkä hallinnan tai ymmärtämisen pakkoa.

Itse asiassa on vaikeaa sanoa onko tämänlainen
1: Asenne seurausta agnostismista, joka ytimessään perustuu tietyn tietämättömyyden halaamiseen ja esimerkiksi sen tunnustamiseen, että kuolemanjälkeisen elämän olemassaolo ja kohtalo sen jälkeen eivät ole millään tavalla hallittavissa tai ymmärettävissä. - Ja on sitä kautta jo ensimmäinen aika iso askel kohti sitä että asiat voivat olla vain pelleilyä, trollaamista ja vain puoliksi ymmärtämistä varten.
2: Seuraako agnostismi asenteesta jossa ymmärtämistä tarvitaan lähinnä rajallisuuden tiedostamiseen jotta voidaan toimia järjettömästi ja puuhata mitä typerämpiä ylilyöntejä.

Uskoisin että tähän ei ole yhtä ratkaisutapaa tai perustaustaa ; Eihän ateistitkaan suhtaudu jumalattomuuden tiedostamiseen samalla tavalla. Tolstoi tunsi filosofisesti identtisen tilanteen oleellisesti eri tavoin kuin Dawkins, Camus tai Greene.
1: Etenkin uskovaisten halaama lajityypillinen homo religiosus -ihmiskuva hämmentää monia uskomaan että reaktiot olisivat tässä jotenkin lajityypillisiä. Eivät ne ole. Uskovaisiksi kääntyneiden omat kokemuksenne ja kaveripiirinne entisten ateistejen kokemukset eivät ole satunnaisesti valikoituneita. Kaveripiiri koostuu uskovaisista jotka ovat lähteneet tietylle tielle. Tämä valikoi otoksen ja vääristää saadut tulokset.

Olenkin huomannut että suuri osa agnostikoista vaikuttaa "lähes hengellisiltä" ; Suoraan sanoen agnostikkojen skaala näyttää noin usein olevan sitä että (a) joku on "hengellinen ja de facto uskovainen joka ei uskalla tunnustaa tätä koska itsensä uskovaiseksi tunnustamisen olisi jonkinlainen stigma" siihen että (b) joku on "de facto ateisti, mutta liian kohtelias tunnustaakseen tätä kristityille päin naamaa". (c) Osa näyttää kuitenkin seuraavan Greenen tietä. Heitä voinee sanoa jonkinlaisiksi fundamentalistiagnostikoiksi. Jostain syystä heitä ei oikein saada mediaan puhumaan. Agnostikkojen osuus julkisissa keskusteluissa on minulle - heidän aatetovereilleen - yleisesti ottaen sitä kaikista nukuttavinta materiaalia. Olo ei ole sellainen että tekisi mieli kuunnella ja nyökkäillä. Heidän kuuntelunsa ei siis ole taistelua tylsyyttä vastaan.