Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

Tietoisuus suorituksena?

Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.

Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

Koneiden ja ihmisten suoritustehoista

Yleensä kun kirjoitan tekoälystä, aiheena ovat sen tyyliset kysymykset kuin "onko se aidosti tietoinen tai älykäs". Tämä on tärkeä kysymys ennen kaikkea etiikan kannalta. Jos esimerkiksi pitää miettiä voiko tekoälyllä olla oikeuksia ja olisiko ihmisillä velvollisuuksia niitä kohtaan, on relevanttia katsoa ovatko ne tietoisia. Asialla on kuitenkin myös toinen kulma. Pragmaattisuus. Jos meillä olisi käsillä Turingin testeissä ja vastaavissa pärjäävä algoritmi, joka kykenisi suorittamaan inhimillisiä suoritteita, olisi paljon pragmaattisia kysymyksiä jotka ovat tärkeitä. Ja niiden kannalta sillä onko ohjelma todella älykäs vai ei ei olisi hirveästi merkitystä. Toisaalta koneet voivat tässäkin tapauksessa opettaa jotain meistä itsestämme. Ihminen nyt on, kuitenkin, myös mekaaninen puurtaja ja suorittaja. Jota yhdistää tekoälyyn se, että molemmat eivät yleensä onnistu suoritteissa mitenkään kovin ilmiselvästi.

Vaikeita ja helppoja taitojamme

Hans Moravec on esittänyt tähän mielenkiintoisen huomion, ns. Moravecin paradoksin (Moravec's paradox). Siinä ytimessä on huomio siitä, miten monet ihmisille helpot taidot ovat todella vaikeita. Mutta sivistyneet taidot jotka hankitaan harjoittelulla ja työllä ovat sitten monesti hyvin helppoja. Esimerkiksi looginen ajattelu vaatii melko vähän laskentaa. Mutta jopa arkiset motoriset suoritteet vaativat hirvittävän paljon tehoja. Kuten Moravec itse asian asetteli "it is comparatively easy to make computers exhibit adult level performance on intelligence tests or playing checkers, and difficult or impossible to give them the skills of a one-year-old when it comes to perception and mobility."

Tähän ilmiöön on haettu selitystä. Moravec itse näki että evoluutio on hionut synnynnäisiä kykyjä, refleksejä ja automaatioita. Ja mitä vanhempi ja perustavanlaatuisempi toiminto on, sitä enemmän evoluutio on ehtinyt hioa sitä paremmaksi. Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että perustavissa biologisissa taitojen kuvautumiseen on kertynyt enemmän ja parempaa ja tarkempaa suorittamista. Joka on samaa tai oleellisesti samaa kuin vaikea laskennallisuus. Toisaalta tuoreus voi vaatia harjoittelua ja ponnistelua.

Myös Marvin Minskyn näkemys on kiinnostava ; Hän on esittänyt, että osittain vaikeus johtuu siitä että ihmisten monet toiminnot ovat alitajuisia. Emme ole tietoisia niiden toiminnasta. Joten sekoitamme vaivattomuuden yksinkertaisuuteen "we're more aware of simple processes that don't work well than of complex ones that work flawlessly".

Tämä kaikki on siitä kiinnostavaa, että usein ihmiset liittävät tekoälyn shakkiin ja muihin ihmisen "tuoreisiin taitoihin". Ne kun ovat ihmisten ominaisuuksia niitä pidetään parempina ja oleellisempina kuin niitä taitoja joita jaamme vaikkapa apinoiden tai koirien kanssa. Ihmiset kiinnittävätkin tässä osin huomiota "vääriin asioihin".

Taitoerot ovat usein esillä siten, että ne osoittavat että ihmiset ja tietokoneet ovat jotenkin oleellisesti epäanalogisia. Tuon tyylinen argumentti ei itse asiassa ole heikko tai huono. Kuitenkin nykyään tekoälyjen avulla voidaan suorittaa mitä ihmellisempiä toimintoja. Tätä kautta tekoälyn eräs kysymys onkin, että voidaanko kaikki ne taidot mihin ihmiset simuloimaan mekaanisesti. (Joka on eri kysymys kuin se, onko tämä tekoäly tietoinen.) Teknologinen työttömyys pelottaa monia nykyajan luddiitteja. (Itse olen teknofoobikko ja negatiivinen ihminen, joten koen sympatiaa tätä ihmisryhmää kohtaan.) Ja koneet marssivat nimenomaan niillekin alueille jotka ovat ennen olleet esimerkkejä niistä "vaikeista asioista".

Asiaan voidaan liittää ihmismäisempikin puoli.

Michael Polanyi on kuvannut paljon hiljaista tietoa (tacit knowledge). Hänen teesinsä oli se, että ihmiset voivat luottaa taitoihin jotka eivät täysin saavuta tietoista arvosteluamme. "We can know more than we can tell." Tätä pidetään usein jonain joka jotenkin osoittaa että teknologia ei voi saavuttaa ihmisyyttä. Tämä on sidottu melko voimakkaasti kvalioita koskeviin argumentteihin ; Esimerkiksi Frank Jacksonin "The Knowledge Argumentin" tyylisiin ajatuskokeisiin. Jackson esitti että Mary joka ei ole koskaan nähnyt punaista ei voisi saavuttaa punaisen kokemusta pelkästään sillä että hänelle kerrottaisiin fysikaalisia tietoja aivoista, silmistä ja punaisen värin ominaisuuksista. Josta seuraa se, että tietoisuus ei voisi olla mekanistista.

Tässä kuitenkin helposti sekoitetaan alitajuinen ei-mekaaniseen. Tämä piilo-oletus on toki mukana monessa. Onhan jopa Dreyfusin "What Computers Still Can't Do":ssa on korostettu sitä että ihminen ei ole kone koska ihminen on usein valinnoissaan harkitsematon ja mielivaltainen. Dreyfus kuvaa tätä ei-algoritmisena. Tilanne on siitä erikoinen että tavallisesti esitietoinen refleksi nähdään nimenomaan algoritmisena ja ei-tietoisena. Vapaa tahto ja tietoinen valinta sitten olisi se joka rikkoisi algoritmien vallan. Joten tätä kautta voidaan kenties jopa sanoa että kaikista vaikeimmat asiat ovat kenties niitä kaikista laskennallisimpia.

Miekkailussa tämä on hyvin vahvasti mukana

Miekkailukoulussamme perusajatuksena on se, että siellä ollaan hyvin analyyttisiä, etenkin aluksi. On syytä ymmärtää mekanismien taustat. Kuitenkin tässä on syytä huomata että ihmisen tietoinen käsittely on aika pientä. Meillä on tietoisessa toiminnassamme "varsin maltillinen" hrair -raja. Tarkkailemme vain muutamaa muuttujaa kerrallaan. Tietoinen havainnointi kattaa 4-7 yksikköä.

Toisaalta ihmisten kyky havaita on kaiken kaikkiaan tätä suurempi. Siksi kokeneemmille oppilaille opetetaan asioita myös "vain näyttämällä". Tämä ei toimi aloittelijoilla koska he eivät tiedä "miltä asiat tuntuvat" ja "miltä niiden pitää tuntua". Kun perustaso on kunnossa, sitä saadaan syvennettyä. Syynä ovat esimerkiksi peilineuronit. Ihmiset kykenevät oppimaan motorisia taitoja apinoimalla. (Kunhan heillä on se jonkinlainen perusta asiasta.)

Tätä kautta voidaan myös ymmärtää Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa esitetty. Se, miten aluksi harjoitellaan aivan kaikki välivaiheet jousen vetämisestä nuolen pitelyyn. Ja miten lopuksi harrastetaan "suoraa tiedonsiirtoa" jossa ei ole suusanallista opettamista.

Tilanne onkin niin että "The Knowledge Argument" ei todista kovin aukottomasti tai edes hyvin sitä että miksi emme koe punaista lukemalla fysiikkaa paperilta. Tilanne on siinä että tietoisen käsittelyn kaistanleveys on varsin kapea. Ja se on kuin yrittäisi katsoa videota pätkivällä nettiyhteydellä. Vika ei ole siinä että lähetetty video ei koostuisi biteistä. Vaan siitä että käsittelykapasiteetti ei vastaa tarvittavaa määrää. Esitietoinen prosessointimme on olemassa. Joten tosiasiassa se miten prosessoimme on aina laajempi kuin pelkkä tietoinen käsittelymme. On vaikeaa tiivistää ilman hävikkiä tietoisuus+esitietoisuus ja pakottaa se tietoisuuden kaistanleveydelle sellaisenaan

Onko tietoisuutemme ja kielitaitomme vain hupsu simulaatio?

Searlen kiinalainen huone on hyvin tunnettu vertaus/argumentti/ajatuskoe. Kun hän mietti kysymystä "Could Computers Think?" hän kuvitteli input-output -kopin. Siltä kysytään kysymyksiä kiinaksi. Ja saadaan vastaukseksi syötteitä kiinaksi. Turingin testin hengessä näyttäisi että joku huoneessa osaa kiinaa. Mutta kun ovi avataan, siellä onkin joku joka simuloi kiinan ymmärtämistä. Siellä on monimutkainen ohjeistus siitä että kun sisään tulee tiettyjä merkkejä, että miten niitä prosessoidaan.

Vertauksessa huoneen sisällä on kiinaa osaamaton mies joka vertautuu tietokoneen "rautaan". Ohjekirja joka vertautuu "ohjelmistoon" ja sen lisäksi kiinalaiset merkit tietysti vertautuvat nolliin ja ykkösiin joita tietokone käyttää.

Tämä vertaus on siitä tärkeä huomautus että se muistuttaa että on olemassa paljonkin sellaisia toimintoja jotka vaativat kalkyyliä mutta jotka eivät ole tietoisia. Taskulaskin tuottaa kysymys-vastauspareja jotka voivat simuloida sitä että joku osaa laskea. Mutta kuitenkin laskin ei laske. Ongelma onkin siinä kuinka pitkälle tämä on yleistettävissä. Kysymys on siitä että onko tietoisuuden simulaation ja tietoisuuden välillä jokin oleellinen ero. Vai onko niin että sitten kun laskin pystyy tekemään kaikki ne toiminnot mitä ihminenkin, niin sitten laskin jollain tavalla on tietoinen. Searlen mukaan simulaatio ei ole ymmärrystä. Mikään määrä syntaksia ei tuota semantiikkaa. (Ja vaikka huoneessa oleva mies miten tarjoaisi erilaisia nerokkaasti vinoilevia clever comebackeja, tai muuta vastaavaa, niin hän ei olisi huumorintajuinen. Tai tietoinen.)

Kiinalaiseen huoneeseen liittyy mutkan kautta monia teemoja, jotka tuovat haasteita sen lopulliselle vakuuttavuudelle. (Se tosin onkin perimmiltään ajatuskoe joka ohjaa näkemyksiä enemmän kuin klassinen argumentti jossa mennään tiukasti premisseistä johtopäätökseen ja keskitytään sitten näiden premissejen oikeuttamiseen esimerkiksi empirialla.)
* Niistä keskeisin koskee kvalioita ja niiden olemassaoloa. Kenties tämänlaisia ei olekaan. Filosofit ovat hyvin jakautuneet siitä ovatko kvaliat olemassa. Ilman niitä tullaan toimeen, joten miksi niistä pitäisi tehdä
* Toisaalta Searlella on argumentissaan myös näkökulmavirhe sinä mielessä että vertaus kiinnittää huomiota huoneen sisällä olevaan mieheen. Kun asiaa pitäisi kenties katsoa kokonaisuutena. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka neuroni ei ole tietoinen voi koko aivo yhdessä olla tietoinen. Joka tarkoittaa karkeasti sitä että vaikka huoneen sisällä oleva mies ei ymmärrä kiinaa, niin kokonaisuus jossa on kaikki sen osaset kuitenkin sitten ymmärtää kiinaa. Kiinalainen huone on muutakin kuin se osanen siellä sisällä. Kokonaisuus ei ole koskaan sama kuin sen yksi osakokonaisuus. Ja tämä voi olla kiinalaisen huoneen kohdalla erityisen relevantti

Kiinalaisesta huoneesta kiinalaiseksi ravintolaksi

Tilanne muuttuu toisaalta kiinnostavaksi kun otetaan kiinalaisen huoneen sisältä ihminen joka ei osaa kiinaa. Hän on toiminut mutkikkaan ohjekirjan tai laitteiston avulla. Hän ei siis osaa kiinaa vaikka hän tuottaa järkeviä kiinankielisiä lauseita. Otan tässä kuitenkin esiin mahdollisuuden siitä, että Searlen kiinalaisessa huoneessa ollut kiinaa osaamaton mies opettelee huoneessa olevan algoritmin ulkoa. Hän sisäistää sen toimintaperiaatteen. Tämän jälkeen hän osaa tarjota kysymyksiä ja vastauksia kiinalaisen huoneen malliin. Hän ei osaa kenties lausua sanoja oikein, joka tekee hänestä hieman kuten aika monet internetissä toimivat. He ovat tottuneet keskustelemaan kirjoitetussa muodossa joten ääntäminen ja puhuminen ei ole välttämätöntä. Jossain mielessä kuitenkin yleensä ajatellaan että heillä on kielitaitoa ja he ymmärtävät jossain määrin tuota kyseistä kieltä näistä lausuntaongelmista huolimatta. Searlen kiinalaisen huoneen mukaan näin ei pitäisi mitenkään ehdottomasti tapahtua. Itse asiassa voidaankin kysyä että miksi tuo kiinaa lukeva ja kirjoittava henkilö osaisi kiinaa. Ja Searlen kannattajan on vaikeaa sanoa että mikä tuossa huoneen sisällä olleessa miehessä nyt sitten muka ymmärtäisi kiinaa.

Jos tätä verrataan siihen että mies menisi kiinalaiseen ravintolaan töihin, hän luultavasti oppisi kiinaa hitusen, ihan toiston kautta. "Nuo merkit tarkoittavat kalaa ja tuo lihaa" -hengellä. Kiinaa oppisi "Nuo ovat tervehdyksiä" -tasolla. Interaktio on tätä kautta melko algoritminomaista. Searlen kannattajat korostavat tässä sitä että tässä ymmärrys tapahtuu kontekstissa. Jolloin heidän pääpointtinsa, eli se että pelkkä algoritmin pyörittäminen ei tee tietoisuutta, pätee.

Mutta tässäkin on mutka. Jos otamme esiin sen että kiinan sijaan voitaisiin kommunikoida vaikka inkojen kielellä, päädymme toiseen asiaan josta olen aikaisemmin kirjoittanut. Tavallisesti ihmiset oppivat kieltä kontekstissa. Teoriassa on vaikeaa tietää mihin pitää kiinnittää huomiota kun käsillä on jokin määritelmä. Mutta jos koneeseen ohjelmoidaan tarkkaavuus-mielenkiintoisuussääntöjä saadaan "inkahuone" joka oppii. Itse asiassa ihmisillä näyttää olevan ymmärtämistä ja semantiikkaa koskeva ongelma joka on ratkaistavissa laittamalla systeemiin lisää algoritmisutta sen sijaan että siihen laitettaisiin jotain ei-algoritmista.

Ongelma pyöriikin karkeasti ottaen toisen kysymyksen kohdalla.

Onko ymmärtämisessä mukana jokin subjektiivinen osanen. Ja onko tässä subjektiivisuudessa jotain ei-algoritmista. Jos ihmisen mieli on kuin tietokone - tai peräti on jonkin tyylinen tietokone - silloin on järkevää tuottaa sellainen myös mekaanisesti. Jos taas ei, niin yritys on tietysti tuomittu epäonnistumaan. Tämä johtaa siihen että käytännössä sekä ne tahot jotka kiistävät tietoisen tekoälyn mahdollisuudenkin että ne jotka ovat aivan varmoja siitä että tietoinen tekoäly onnistuu heti kun vain Turingin testi tai sen kaltainen simulaatiotesti läpäistään sortuvat petitio principii -tilanteeseen. He olettavat tietyt taustaoletukset jotka itse asiassa ovat juuri niitä joiden oikeudellisuudesta tässä pitäisi olla keskustelemassa.

On selvää että ihmiset tekevät joitain samoja asioita kuin tietokoneet. Osamme jossain määrin päätellä, laskea ja prosessoida vaikka näköaistinelimiin tulevaa informaatiota. Tim Cranen "The Mechanical Mind" -teos esittää että tietokone on mikä tahansa asia joka prosessoi representaatioita systemaattisesti. "Any thing, which processes representations systematically". Ja on helppoa nähdä että ihmisen tietoisuus joko on yksi suuri tietokone. Tai ainakin sen sisällä on osanen tai osasia joka on tai jotka ovat sitten "pieni mutta tehokas tietokone". Tässä on kaksi osaa. Systemaattisuus. Ja representaatiot.
1: Monesti ihmisen vapaan tahdon nähdään rikkovan systemaattisuusperiaatetta vastaan. Ja tällä voidaan jopa korostaa tietoisuuden ei-algoritmista luonnetta joka vahvistaisi Searlen näkökulmaa asiasta. On huomattava että ihmiset priorisoivat kaupassa, ja tätä voidaan jopa kuvata tilastollisesti ja heidän mieltymyksiään mallintaa. Kuitenkin monesti ihmiset näyttävät nimenomaan valitsevan merkityksettömiä onttoja valintoja, kuin buridanin aasit tai jotkut jotka ovat merkityksellisten ja tiukkojen "torn decision" -mallisten valintojen edessä . Tämä on toki virheellisyyteen asti liioittelua. Sillä asia ei ole noin yksinkertainen. Ja vaikka olisikin niin fysikalismissa indeterminismi mahtuu kyllä prosessiin vaikka kvantti-sanan ylikäytöllä. Ja vaikka maailma olisi deterministinen, kysymys olisi silti enemmän siitä mitä vapaa tahto perimmiltään on  - joka ilmenee vajavaisille ihmisille muodossa "miten vapaa tahto määritellään" - kuin sitä että vapaa tahto olisi mahdoton. Tätä kautta ; esimerkiksi Dreyfusin "What Computers Still Can't Do":ssa esitetty argumentti ohjaa näkemyksiä siihen suuntaan että ihminen olisi usein valinnoissaan harkitsematon mielivaltainen ja siksi ei-algoritminen on intuitiivisesti vakuuttava. Mutta se nojaa hyvin rajalliseen algoritmin määritelmään. Ja nämä rajoitteet ovat jotain jotka voidaan kiertää nojaamalla aivan vakiintuneisiin tapoihin katsoa tämän hetken fysiikkaa. Sen lisäksi Dreyfusin ajatus siitä että ajattelematta valitsemme sekoittaa tietoisen harkitun päättämistason muunlaisesta päättämisestä joka se taas saattaa olla algoritmista. Huomio on siitä jännittävä että tavallisesti ihmisten on helppoa nähdä esitietoinen refleksi algoritmisena ja ei-tietoisena. Joten Dreyfusilla onkin tässä kohden hieman erikoinen tilanne. On kuitenkin mielenkiintoista huomata että ihmiset eivät kaadu samalla tavalla kuin tietokoneet. Ihmiset kompastelevat mutta heitä ei uudelleenkäynnistetä. Karkea algoritmi jossa valintaa rikotaan jollain poikkeuksella kaatuu helposti. Ihmisten tapa päätellä ja valita on selvästi joustavampi tämänlaiselle ; Evolutiivisesti tärkeintä on olla kaatumatta, ja tuottavat riittävän hyviä päätelmiä.
     1.1: Kun esimerkiksi Pekka Reinikainen heittää kysymyksen "mitä tietoisuus on?" ja esittää että ateistit eivät kykene siihen vastaamaan, hän tekee hyvin omituisia oikomisia. Myös hänen teologiansa on erikoista, koska siinä ei tiedosteta sitä mahdollisuutta että esimerkiksi kalvinismin tapaa ajatella predestionaatiosta. "Kuinka tietokoneita voitaisiin suunnitella tai ihminen lähettää kuuhun ilman vapaata tahtoa? Vapaan tahdon puute merkitsisi, että käytöksemme olisi refleksinomaista. Se merkitsisi samalla, että tietoinen synnin tekeminen ei olisi mahdollista ja syntien sovitusta ei tarvittaisi." Hän leimaa ajatuksen ateistiseksi "Monet ateistit väittävät, että ihmisellä ei olisi vapaata tahtoa" joka on itse asiassa tosi. Tässä kuitenkin ohitetaan se, että vapaan tahdon ja tietoisuuden ongelma eivät ensinnäkään ole täysin yksi ja sama. Ja toisaalta sitä kautta helposti unohtuu että evoluution tuottaa tietoisuus ei olisi refleksi-automaatti. Toki Reinikainen viittaa Thomas Nagelin lepakkoonkin, ja muistaa mainita että mies on ateisti. Mutta pitää silti hänen argumenttiaan heikkoutena ateismille. Mikä on tietenkin tavallista, jos suhtautuminen mielenfilosofiaan on asenteellista ja sen sisällön tuntemus ei kuulu oman erikoisosaamisen piiriin.
2: Tietokoneet esittävät symboleita. Mutta toimiiko ihmisen mieli tällä tavalla? Tässä kohden kysymys on siitä onko tietoisuuden kokemuksessa kvalioita vai ei. On tietenkin helppoa huomata että jos ei, niin mitään ongelmaa algoritmilla kehittämiseen ei ole. Mutta jos on, niin sitten tietokonevertaus on hyvinkin heikoilla.
     2.1: Tätä argumenttia lähestytään usein myös ajatuksilla siitä että "meillä ei ole tietoa siitä rakastetaanko meitä". Missä oma rajallisuutemme tunnistaa tietoisesti algoritmisuutta tarkoittaisi todistetta algoritmisuuden puuttumista, joka tietenkin on omituina. Ja toisaalta voidaan aivan täysin sanoa että kenties rakkaus ilman todisteita on stalkerointia ja tosiasiassa ihmisillä on tilastollista kontekstii sidottua tietoa ilmeistä, eleistä ja toiminnasta. Ja näistä päätellään hyvinkin paljon asioita jotka ovat kaikkea muuta kuin 100% a priorisia.

Onkin hyvä katsoa että kysymys kiinalaisen huoneen pätevyydestä nojaa muutamaan ns. mielipiteeseen. Argumentointi tekoälyä vastaan onkin tavallaan samaa asenteellisuutta joilla selitetään että jos ateismi olisi totta, elämä olisi merkityksetöntä. (Ja Reinikaiselle ne varmasti ovatkin yhteenlimittymiä.)

On kuitenkin syytä muistaa että kiinalainen huone on tavallaan filosofinen zombie.

Aku Visala ottaakin "Seurakuntalaisessa" kantaa päänsiirtoon. Hän määrittelee ensin vakiintuneimmat koulukunnat "Niin sanotun animalismin mukaan ihminen on Homo sapiens –lajiin kuuluva organismi. Homo sapiens ei häviä päänsiirrossa, mutta jää epäselväksi, mitä päänsiirto merkitsee, koska organismin kokonaisuus muuttuu." ... "Perinteisemmän ajattelutavan mukaan olemme ajattelevia olioita. Yksi mahdollisuus on ajatella, että olemme sieluja, jotka ovat tavalla tai toisella linkittyneitä ruumiisiin, Visala selittää. Tällöin sielut ajattelisivat aivojen avulla. - Tällaisen nykydualistisen ajattelun voi tiivistää niin, että sielu on siellä, missä aivot ovat." Hän kuitenkin ottaa esiin että "Visala edustaa itse niin sanottua konstituutioteoriaa, joka ei sisällä edellä kuvattua ajatusta aineettomasta sielusta. Konstituutioteorian mukaan ihminen on itsetietoisuus, joka koostuu Homo sapiens -organismista. Jos teoria pitää paikkansa, päänsiirtoleikkaus ei välttämättä hävittäisi ihmistä."

Vaikeutena on tämän itsetietoisuuden todistaminen leikkauksen jälkeen. Samoin kuin itse asiassa sen demonstroimisessa ennen leikkausta. Kiinalaisessa huoneessa on periaatteessa järkevässä ytimessä se, miten vaikeaa jonkun kohteen itsetietoisuuden havaitseminen on. Ja tästä monesti vain sitten oiotaan siihen että todistettavaa kohdetta ei ole. Kun argumentti sanoo "ei ole helppoa tai kenties ei edes mahdollista erottaa toisistaan vaihtoehtoa a ja b" niin ihmiset johtavat siitä päätelmiä siitä että "se ei siis voi olla b". Ja tätä sitten pidetään hirvittävän älyllisenä. Vaikka se onkin oikeastaan aikamoisen asenteellista ja esioletettua.

Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

Aistien passiivisuudesta ja skientismistä

Keskustelin hieman enaktivismista (enactivism) muutamassakin paikassa internetissä. Oppi on jotain jota en itse kannata. (Pidän sitä kuitenkin kiinnostavana ja relevanttina.) Muutkaan eivät kannattaneet. Ja tästä samanmielisyydestä syntyi hyvin erikoinen erimielisyys. Tässä keskustelussa heräsi erikoinen teema. Monelle ihmiselle on hyvin tärkeää pysyttäytyä Aristoteleen tyylisessä havaitsemisteoriassa. Eli näkemyksessä jossa aistit ovat passiivisia ja objektiivisia mittareita joiden dataa tulkitaan.

Enaktivismi koettiin vähintään hitusen loukkaavana. Tämä on kiinnostavaa, koska periaatteessa aiheesta tehdyt tutkimukset ovat "klassikkoja" ja erittäin vakiintunutta tiedettä. Esimerkiksi David Hubel ja Torsten Wiesel saivat Nobelin palkinnon havainnoistaan jotka he tekivät jo 1958. Heidän tutkimuksissaan, kuten "The period of susceptibility to the physiological effects of unilateral eye closure in kittens" kertovat, että kissoja pidettiin tiloissa joissa oli vain pystysuoria linjoja. Jos kissat laitettiin tämänlaisiin tiloihin niin nuorena, että ne eivät olleet vielä avanneet silmiään. Ja jos niitä pidettiin tämänlaisissa tiloissa melko kauan, ne oppivat näkemään vain pystysuoria. Ne tulivat sokeiksi vaakasuorille. Colin Blakemoren ja Grahame Cooperin "Development of the brain depends on the visual environment" toisti saman, mutta vaakasuorilla linjoilla 1970 -luvulla.

Merkittävintä näissä "kissakaruselleissa" on ollut se, että kun tällä tavalla tuotettujen kissojen aivoja tutkittiin, havaittiin myös se että näiden kissojen aivot olivat erilaiset. Aivot on havaittu muokkautuviksi elimiksi. On tavallaan väärin sanoa onko havainnointi a priorista synnynnäisesti saatua vai a posteriorisesti opittua. Enaktivismissa kokonaisuus ratkaisee. Se että meillä on tietty biologinen järjestelmä joka reagoi ympäristöön ja muuttuu tätä kautta ei-satunnaisesti vihjaa että havainnointia ei ole pidettävä joko-tai -tilanteena. Tässä ei tietenkään ole mitään kovin erikoista. Ihmiset ovat tottuneet siihen että ihmisten pituutta selitettäessä asiaa on lähestyttävä sekä geenien että elämäntapojen kautta. Aistit ovat kuitenkin hyvin eri asia. Tätä samaa logiikkaa ei oikein haluta laittaa tähän yhteyteen.

Näkisin että tässä on kaksi syytä;

Ensimmäinen syy on se, että enaktivismi hylkää kvalia -käsitteen. Kvaliakäsite onkin tavallaan sivutuote siitä että ollaan hyvinkin sitouduttuja Aristoteeliseen havainnointiteoriaan. Ja tietoisuus tarvitsee tässä kontekstissa tämäntyylisen konseptin. Enaktivisti tulee aivan täysin toimeen ilman tätä kyseistä hypoteesia. Kvaliahypoteesi taas on monille tärkeä koska se jättää tilaa ns. "sieluhypoteesille". Kvalia ei ole tietenkään 1:1 sama. Mutta se on riittävän samansuuntainen. Aika moni rakastaa kvaliaa uskonnollisuutensa vuoksi. (Toki tämä ei varmasti ole ainut syy. Mutta se on osaltaan vaikuttamassa. Ja vaikuttaa varmasti vahviten juuri netissä keskustellessa.)

Toinen syy on sitten se, että jos katsomme "tiedeuskon vastustamista" ja "skientismin kritiikkiä" voidaan huomata että siellä toistuu sama mitä löytää akateemisessa maailmassa reformoidusta epistemologiasta.

Reformoitu epistemologia on puhdasta kalvinismin vahvasti sävyttynyttä teologiaa, jossa vastustetaan "naturalismia" (EAAN -argumentti) ja samanaikaisesti korostetaan vahvasti positivistista henkeä jossa ihmisen havaitseminen ja järki nimenomaan vastaavat täysin todellisuutta (warrant) ja tekee tätä positivismia +1 aistilla olettamalla että Jumala on hyvä ja antaa meille erehtymättömät aistit ja tiedämme Jumalasta koska meillä on erityinen aisti Jumalaa varten (sensus divinitatis). Eli aistit nähdään passiivisesti Jumalan säätäminä. Tämä on asenne jossa ensin haukutaan positivismi naurettavana. Ja seuraavaksi kannatetaan täysillä positivismia kun ihmisille vain on oletettu yksi aisti lisää.

"Skientismiä" ei nähdäkseni useinkaan moitita kovin järkevästi. Se on jotain jonka ilmentymät huutavat kognitiivista uskontotiedettä. Erityisesti teologisen korrektiuden käsitettä. Olenkin aikaisemmin vihjannut siihen suuntaan että "tiedeuskon kritiikki" näyttä olevan jotain jota pitää katsoa modernin hengellisen (tai kristillisen) maailmankuvan jännitteisyyden ja sen synnyttämän kognitiivisen dissonanssin varaan. Sillä samat antiskientistiset argumentit osataan vain niissä lempiaieissa, mutta ne unohdetaan muualla.

On nimittäin havaittu että ihmiset osaavat kyllä antaa teologisesti oikeaoppisia käsityksiä asioihin, mutta käytännössä se miten he toimivat näyttää hyvinkin toiselta. Skientismin kritiikissä näyttääkin olevan se, että kritiikki on hyvin domeenispesifiä ; Skientismiä moititaan vain uskonnon kohdalla. Ja muualla skientismin kritiikissä ulkoa ja automaattisesti osatut loogisen positivismin ongelmat unohtuvat heti kun puhtaan arjesta ja kokemuksellisuudesta. Suhde näiden kohdalla on hyvinkin vahvaa naïvia realismia ja äärimmäisen vahvasti asenteeltaan positivistista. Tässä kulmassa jopa moraali nähdään objektiivisena ja reaalisena. Toisin kuin naturalistien venkoilut ties missä aiheessa joka loukkaa uskovaista milloinkin. Kreationisteille tämä on evoluutiossa, aivojen plastisuus näyttää havaintoteoriaan kohdistettuna ärsyttävän "aivan tavallisiakin ihmisiä".

Enaktivismin ärstytävyys yllätti hieman. Mutta jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt ihmetellä yhtään. Olisi pitänyt muistaa omat teoriat ja muistaa oleellinen.

Zombie P:stä

David Chalmersin "The Conscious Mind" pitää sisällään erään argumentin. Hän kuvittelee siinä filosofisten zombien maailman, eli maailman, jota ei voi fysikaalisesti erottaa omastamme, mutta josta puuttuu kaikki tietoinen kokemus. Siellä ei esimerkiksi olisi tietoisia ja kokevia ihmisiä mutta ulkoisesti kaikki toimisivat samalla tavalla kuin mitä meidän maailmamme ihmiset.

Chalmers teki tästä argumentin:
P1: Jos fysikalismi on tosi, kaikki tosiseikat ovat täysin fysikaalisten tosiseikkojen määräämiä; tämän vuoksi mikä tahansa maailma joka olisi fysikaalisesti mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme olisi kokonaisuudessaan mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme. Fysikalistisessa maailmassa ei ole eroa "tavallisen" ja "zombiemaailman" välillä. Eri ei ole mahdollinen.
P2: On kuitenkin mahdollinen maailma, jossa kaikki fysikaaliset tosiseikat ovat samat kuin aktuaalisessa maailmassamme, mutta jossa on myös lisätosiseikkoja kuten tietoisuus. On kuviteltavissa maailma jossa kaikilta puuttuvat kvaliat ja jotka näyttävät aivan maailmamme olennoilta joilla taas on kvaliat.
J: Fysikalismi on epätosi eli sen vaihtoehto ei-fysikalismi on tosi.

Noin muotoiluna päätelmä on validi. Se on muotoa modus tollens. Premisseistä seuraa johtopäätös. Sen vuoksi moni tarttuukin siihen että ei hyväksy premissejä. Tarkalleen ottaen useimmiten premissiä nro 2.
* Useimmat itse asiassa pitävät ensimmäistä premissiä uskottavana ; Siinä missä Turingin testi pitää sisällään mahdollisuuden erottaa simulaatio asiasisällöstä, se ei ole Chalmersin kuvaamassa tilanteessa mahdollinen koska simulaatio joka tuottaa samanlaisia ulospäin näkyviä syötteitä eroaa aktuaalisesta asiasta siten että se tuottaa sen erilaisella metodilla ja tavoilla. Ja nämä toimintaperiaatteet ovat fysikaalisia asioita joita voidaan ainakin periaatteessa tutkia ja havaita. Toki olisi mahdollista ajatella että kvaliat redusoituvat tai päältävät fysikaalisia maailmoja emergentisti joten olisi periaatteessa mahdollista ajatella että kvaliat ovat todellisia ja perimmiltään fysikalistisia. Tämä ei vain ole kovin suosittua.
* Esimerkiksi minä, kuten moni muukin, pitää nimenomaan premissiä 2 kyseenalaisena. Itse pidän kvalioita ei-totena konseptina, joten en tietenkään voi tätä kautta pitää relevanttina että olisi maailma jossa olisi jotain muita kuin kvaliattomia olentoja. Jolloin ei ole kuviteltavissa kahdenlaista verrattavaa maailmaa, sellaista jossa on filosofisia zombieita että sellaisia jotka eivät ole filosofisia zombieita.

Toisaalta Chalmersin maailmassa on myös metodinen ongelma. Se tarkoittaa sitä että premissien hyväksyminen ei tarkoita sitä että olisi todella hyväksyttävä päätelmä. Tässä on taustalla hyvin erikoinen ekvivokaatio. Sana "mahdollinen" on siinä hyvin erikoisella tavalla käytetty. Siinä puhutaan yhtäällä loogisesta mahdollisuudesta (heikosta mahdollisuudesta), vaan metafyysisestä mahdollisuudesta (vahvasta mahdollisuudsta). Chalmers itse tunnustaa eron mutta korostaa että fenomenologisella alueella se olisi sallittua. On vaikeaa nähdä miksi.

Sillä on varsin yksinkertaista kuvata asia arkisellakin kielellä. Sellaisella tavalla että on hyvin järkeenkäypää miksi "mahdollisuus" on hyvinkin erilainen. Voidaan rakentaa seuraavanlainen päätelmä;
P1: Naturalismi kieltää yliluonnolliset asiat. Yliluonnolliset asiat ovat sen mukaan mahdottomia ja olemassaolemattomia.
P2: Nykytietojemme valossa yliluonnollisuutta ei ole falsifioitu, kenties yliluonnollisuutta ei edes voida falsifioida. On siis olemassa kuviteltavissa oleva mahdollinen maailma jossa on vähintään yksi yliluonnollinen ilmiö.
J: Siksi naturalismi on epätosi eli falsifoitu ja tätä kautta supernaturalismi on tosi.

On selvää että harva lähtisi uskomaan tuollaista päätelmää. Korostin tuossa sitä miten ontologisella tasolla naturalisti todella näkee että maailmassa on vain ei-yliluonnollisia asioita. Ja voidaan todella nähdä että emme epistemologisella tasolla tällä hetkellä tiedä onko maailma oikeasti naturalistinen vai ei. Siitä että yliluonnollisuus on mahdollista ei kuitenkaan voida nähdä että naturalismi olisi epätosi. Päätelmä sanoo vakavastivakavasti enemmänkin niin, että naturalismia ei ole täysin todistettu. Joka on aivan käsittämättömän paljon eri asia. Ja tämä ero häivytetään siten että asiayhteydessä 1 käytetään "mahdollisuutta" konkreettisena ja asiayhteydessä 2 "mahdollisuus" on abstraktimpi. Käyttämällä samaa sanaaa eroa voidaan piilottaa. Perustelu ei onneksi välitä sanamuodoista vaan määritelmien sisällöstä joten argumentilla ei ole rakenteensa puolesta arvoa. Sanamuodot ovat enemmänkin tapa hämätä argumenttia seuraavia, se on ikään kuin yritys huijata tavalla jota olisi hankalampi huomata. (Tämänlaisten huomaaminen on sitten filosofista taitoa. Kyse on vähän kuin "poliisityöstä" ja huijauksien huomaamisesta.)

Tästä voidaan palata siihen alkuperäiseen argumenttiin. Tiedämme että samantapainen metodiikka törmää tuohon argumenttiin melkoisen vahvasti. Chalmersin filosofisten zombieidenkin päätelmässä voidaan nähdä että jokaikinen mahdollinen maailma joka ylläpitää filosofisen zombien on eifysikalistinen. Olettamalla että tälläinen fysikalistinen maailma on todellinen hän toditaa että sen automaattinen vastakohta on väärin. Kuitenkin ajatus ei-fysikalismista on esitetty johtopäätöksenä. Se on kuitenkin enemmänkin salakuljetettu itse päätelmään ikään kuin puolisalaisesti. ~ Saadakseen filosofisen zombien mahdolliseksi Chalmers olettaakin, että jokin muu on mahdollista. Tarkalleen ottaen hän vertailee "meidän maailmaamme" tavalla joka itse asiassa olettaa että nimenomaan meidän maailmamme koostuisi muusta kuin ei-filosofisista zombieista. Nämä oletukset ovat siitä ikäviä että kun niiden sisältö jätetään pois, päätelmästä ei jää oikein mitään jäljelle.

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

Kuinka monta kiinalaista tarvitaan korvaamaan aivosolu?

P. Z. Myers käsitteli Michael Egnorin mielenfilosofista argumenttia. Egnor on yksinkertaisesti selittänyt että aivot eivät voi tallettaa muistoja. Että se on täysi mahdottomuus. "It’s helpful to begin by considering what memory is - memory is retained knowledge. Knowledge is the set of true propositions. Note that neither memory nor knowledge nor propositions are inherently physical. They are psychological entities, not physical things. Certainly memories aren’t little packets of protein or lipid stuffed into a handy gyrus, ready for retrieval when needed for the math quiz. The brain is a physical thing. A memory is a psychological thing. A psychological thing obviously can’t be “stored” in the same way a physical thing can. It’s not clear how the term “store” could even apply to a psychological thing." Ei vaadita kovinkaan syvämietteistä ajattelijaa tajuamaan että tämä kannanotto on varsin laaduton. Siinä perimmiltään väitetään että muisti on jotain ja vain väitetään että se on aivan eri asia kuin se mitä aivot tekevät. Kokonaisuus koostuu väitteistä joita ei itse asiassa perustella. "argument consists of defining memory as a certain category of thing, and then asserting that that particular category is "obviously" incapable of being represented in a physical matrix. How does he know this? It suits his thesis, so he simply insists on it." Tästä ei tietenkään saa kiinnostavaa argumenttia blogiini. Koska tämänlainen kikkailu nyt ei veny tämän pidemmäksi. Se on kuopattu minilyhärillä ja kumouksen argumenttirakenne paljastuu yhden sitaatin lainaamisella.
1: Ei sillä mitään. Minun ei ole kovin vaikeaa uskoa että Egnorilla on jonkinlaista kokemusasiantuntijuutta mukana. En usko että hän tarvitsee aivosolujaan kovin paljoa. Hän ei joko käytä niitä tai sitten hän vähintään väärinkäyttää niitä. Egnorin tekstien lukeminen toisaalta myös laskee ihmiskunnan keskimääräistä älykkyysosamäärää kovaa vauhtia. Yksi lukija kerrallaan. Tai näin ainakin sarkasmilandiassa.

Naturalistilla on sentään puolellaan se, että tietyt aivovammat aikaansaavat muistihäiriöitä. Intelligent Designin puolella ei ole edes kummituksia todisteena siitä että tietoinen muisti voisi olla eiaivollisessa tilassa. Voisin johdattaa mietteet algoritmihuoneen suuntaan. Mutta en tee sitä. Sillä on kiinnostavaa huomata että Egnorin ajattelutapa on melko yleinen. Se ei tunnu vaativan Intelligent Design -epätieteeseen uskomusta. Kun kirjoitin muutama päivä sitten Pekka Pihlannon kannanotoista joiden mukaan tekoäly ei voi saavuttaa viisautta, on Pihlannon tekstin kommenteissa käynyt selväksi että hän lähinnä kokoaa mitä tahansa eri ihmisten sanomisia jotka tuntuvat tukevan hänen mielipidettään. Ja hän ei katso ovatko nämä lausunnot keskenään ristiriitaisia ja miten nämä nivoutuvat yhteen. Meno on varsin assosiatiivista.
1: Esimerkiksi samanaikaisesti korostetaan että fenomenaalinen tietoisuus, kvaliat, ovat teknologian ulottumattomissa. Tässä käytetään kiinalaisen huoneen ajattelutapaan nojaavia argumentoijia jotka korostavat että toimi ja tietoisuus ovat eri asia. Ja sitten selitetään että ilman tietoisuutta koneet eivät voi tehdä mitä ihmiset tekevät koska jos ne tekevät näitä asioita niin ne ovat tietoisia. Että ilman tietoisuutta asioita ei voida tehdä. Joka taas väittää että jos koneet ovat tietoisia, niin niiden toiminnasta tasan tarkkaan löydetään se. Argumentti toki koetaan induktiona jossa ensin todistetaan että kone ei saa kvalioita. Ja sitten todistetaan että kvaliat tarvitaan jotta voidaan olla teknologisia. Mutta valitettavasti viitatut viisaat argumentteineen eivät sano mitään tämänlaista. Niiden yhteenlaittaminen on vain jättimäinen kontradiktio. Tämä on yleistä sillä yleensä ihmisillä on tärkeämpää tekemistä kuin esimerkiksi opetella kognitiotiedettä ja mielenfilosofiaa. Ihminen voi oikeasti tehdä paljon relevantimpiakin asioita elämällään.

Mutta rehellisesti sanoen osa mielenfilosofiastakaan ei ole kovin hyvää. Jos otamme perinteen jossa on sellaisia kunniakkaita ja tärkeitä konsepteja kuin filosofinen zombie, Searlen kiinalainen huone tai Comptonin ongelma, on niissä kysymys argumenteista joihin on nähtävissä jonkinlaista argumentatiivista sisältöä. Toki näissä mielikuvia ohjataan ja leikitään intuitioiden eikä suoran todistamisen keinoilla. Mutta valitettavasti kaikki tämän perinteen filosofit eivät tyydy tekemään Nagelin tapaisia kysymyksiä siitä "millaista on olla lepakko?". He voivat luoda jotain hyvin omituista. He eivät ole Chalmerseja, mutta sen sijaan heillä on asiasta mielipide joka on Chalmersin johtopäätösten kanssa yhtenevä. Ja päästä tästä huolimatta jonkinlaiseksi klassikoksi. Vaikka niiden argumentaatio on suoraan Michael Egnorin kynästä. Tämä itkettää minua paljon enemmän kuin se että joku kaappikreationistinen helppoheikki sanoo jossain jotain typerää. (Siis jos sieluttomat liharobotit itkisivät, that is.)

Kyseessä on ajatuskoe jossa kiinalaiset päästetään kaapista. Ned Block loi vertauksen jossa otetaan koko kiinan kansa. Heidät laitetaan kasaan. Ja jokainen heistä teeskentelee olevansa yksi neuroni. Heillä on käytössään matkapuhelimia joiden kautta he voivat olla yhteydessä moneen muuhun kiinalaiseen. Sitten he simuloivat hermosolua. Block kysyy että onko kiina tätä kautta muuttunut tietoiseksi entiteetiksi joka kokee vaikkapa vihreän värin aistimuksia?

Kysymys on tietenkin hyvin kiinnostava. Sillä se nojaa hyvin tärkeään tilanteeseen. Jotta analogisuus kiinalaisen ja hermosolun ja aivon ja kiinan välillä olisi validi, pitäisi vertauksen toimia niin että välissä ei ole relevantteja epäanalogioita. Ja Blockin vertauksesta näitä ei ole vaikeaa löytää.
1: Ensimmäinen asia on siinä että kiinalaisia on paljon vähemmän kuin ihmisellä on neuroneja. Tämä ei kuitenkaan ole kovin relevantti seikka siinä mielessä että mielestäni tietoisuus ei vaadi yhtä monta hermosolua kuin ihmisellä on. Kenties kiina simuloi vaikka kärpästä. Tämä on tärkeä tuoda esiin lähinnä siksi että se on oireellinen vihje siitä että Block ei ole muuallakaan miettinyt sitä mitä neuronien ja aivojen simuloiminen kaiken kaikkiaan tarkoittaisi.
2: Toinen asia koskee sitten neuronien yhteyksiä. Tosiasiassa kiinalaisten reaktioaika on melko hidas ja se että he voisivat juuri oikein vaikuttaa toisiinsa vaatisi juuri jotain antenniteknologian kaltaista. Joka tekee siitä hyvinkin sellaista että on vaikeaa nähdä mitä niillä kiinalaisilla on tekemistä asian kanssa.
3: Block käsittelee aivoja. Mutta samalla kun hän kysyy että aistiiko aivo vihreän kokemuksen, on mukana jo aistien läsnäolo. Tämä on "imputkysymys". Eli olisi ratkottava miten kiinalaiset aivot saisivat realistiset ärsykkeensä jossa on kaikki vihreän aistimiseen tarvittava informaatio. Miten tästä tehdään kiinalaisanalogia. Tämä on kuitenkin oleellinen osa vihreän värin kokemusta joten selvästi havaitsemisen ja kokemisen prosessia ei ole mietitty kovin tarkasti. Vaikka tämä on argumentti nimenomaan tästä aiheesta.
4: Itse asiassa virheenä on jo sellaiset asiat kuin viive ja mittakaava. Jo veneiden ja vastaavien kohdalla tiedetään että leluveneen toimivuus ei vielä takaa toimivaa täysikokoista laivaa. (Kun kokoa kasvatetaan, tilavuus kasvaa eksponentiaalisesti kun taas sitä kantava rakenne kasvaa vain lineaarisesti joten yhä vähempi tukee yhä enempää.) Kiinalaisten kohdalla mittakaavaero on älytön. Tämä ongelma on itse asiassa tuttu mind uploading -kysymyksessä. Kysymyksessä johon minulla on aika vahva kanta. Olen itse kovasti sitä mieltä että oikea analogi ihmistietoisuudesta saadaan kopioimalla mielen rakenne. Mutta jos mietitään mikä toimii samalla tavalla kuin hiiliatomi voidaan huomata että se on "toinen hiiliatomi".
5: Toisaalta kaikista erikoisin huomautus on se, että Block ei itse asiassa argumentoi että kiina ei olisi tietoinen. Hän vain pitää intuitiivisesti ilmiselvänä että näin on. Tämä herättää erikoisia kysymyksiä. Sillä kenties jos imitaatio tehtäisiin täydellisesti niin kiina todellakin olisi tietoinen. Kenties intuitio-onglma syntyykin siitä että ihminen olisi tästä kiinan älykkyydestä yhtä vähän tietoinen kuin yksittäinen neuroni olisi tietoinen laajemmasta aivojen tuottamasta tietoisesta mielestä.
6: Kuitenkin kenties pelottavin puoli Blockin argumentissa on se, että hän korostaa että kiinalaisista koostuva verkosto ei olisi tietoinen. Hän nimittäin tekee reduktionismia vastustavan argumentin. Tällöin ajatellaan yleensä niin että eitietoinen asia ei voi koota tietoista asiaa. Tämä argumentti osoittaa että vaikka todellisuus olisi perimmiltään panspykismin tapaan tietoista, niin siitä huolimatta kokonaisuus ei välttämättä olisikaan tietoinen. Block siis tavallaan tekee argumentissaan kiinalaisen huoneen jossa huone jossa on kiinalainen ei tuota tietoista vastausta. (Ja mikä pahinta : Kiinalaisia on monta ja he eivät edes ole kaapissa. Tätä argumenttia ei enää mikään tasa-arvoinen avioliittolaki pelasta. Se on aivan yhtä fakta kuin että tarvitaan kahden miehen pari jotta lapsella voisi olla isä ja isä, tähän kombinaatioon ei heteroparit pysty!)
+: Plussana voi sanoa että hermosolunkorvausargumentteja on myös fysikalistien puolella. Klassikko on ajatuskoe jossa jokainen neuroni muutetaan yksi kerrallaan koneeksi, ja tässä todella onnistutaan, ja tämän koneen rakenne kopioidaan, ei koneaivoille tarvitsisi edes antaa elämänkokemusta koska ne olisivat suoraan rakenteessa. (Jonka eri puolet käsittelin siinä mind uploading -linkissä) Tämä on jotain joka on ilmiselvää jos aivot tuottavat tietoisuuden. Ja se on mahdotonta jos ja vain jos aivoilla ei ole mitään tekemistä tietoisuuden kanssa. Michael Egnor sentään luottaa avoimesti sieluun. Mutta moni lähinnä väistää näitä puolia koska vaikka esitetään että tietyt asiat ovat aivoille tai tekoälylle mahdottomia, niin samalla esitetään että sielukysymys on uskonasia eikä tieteenasia. Vaikka näitä konsepteja tarvitaan jotta se "mahdottomuus" ylipäätään tapahtuisi niissä argumenteissa joita sitten pidetään hyvinkin valideina ja eiuskonnollisina argumentteina. Block väistää tätä kysymystä tekemällä hermosoluista kiinalaisia. Huomio ikään kuin siirtyy muihin teemoihin tällä rajauksella.

Väite-intuitio-tunnemanipulointi-mielikuvaohjailu-toiveajattelu. Sillä voi tehdä uraa paitsi teologiassa niin myös mielenfilosofiassa. Ja tämä on surullista. Chalmers ei tee minua surulliseksi sillä hänellä on mielenkiintoinen epistemologinen kysymys. Thomas Nagel tuottaa jotain jonka haluaisin olla totta (ja johon heikkona päivänä uskonkin olevan totta) ja Searle asettaa vähintään tärkeän haasteen kumottavaksi. Block taas lähinnä tappaa hermosoluja. (Eli jossain mielessä hän asettaa jossain kiväärejä pienten kiinalaisten päänmenoksi, että "ei noilla kommarivinosilmillä tee mitään Michael Egnorkaan". Samperin rasisti! Murhaaja! Proletaatin vihollinen!)

"Uskotko että vaimosi rakastaa sinua?"

Hyvin usein uskovaisten parista kuulee ajatuksen siitä että tunteet olisivat mysteeri. Ja siksi jos esimerkiksi uskoo että vaimo rakastaa itseä uskoisi eiempiiriseen lausuntoon. Itseäni tämä ajatus ihmetyttää. Sillä tarkalleen ottaen voin tehdä empiirisiä mittalaitetestauksia. Esitän mittaustestin ja saan responssin. Periaatteessa vaimon käyttäytyminen on jotain joka voidaan testata aivokuvauksella. Ja tässä tunteista todella voidaan tehdä empiirisen tutkimuksen alaisia.
1: Jos joku sanoo että näissä pyydetään responssia, eli koehenkilö voi kertoa olevansa surullinen. Ja että tässä voidaan valehdella, voin muistuttaa että jos aivoja ärsytetään satunnaisesti tai jaetaan "kaksoissokkoutetun tapaan" eri ryhmiin joissa aivoja stimuloidaan tietyiltä alueilta tai laitteet eivät stimuloi mitään, voi olla että ihminen valehtelee. Mutta miten hän saa kaikki kohderyhmän jäsenet valehtelemaan samalla tavalla siten että se osuu aineistoon tietyllä tavalla vaikka he eivät tiedä ovatko he verrokkiryhmä vai eivät. Näin ollen ilmiö saadaan testauksen piiriin valehteluilmiönkin kiertävällä tavalla. Ilmiö on ainakin falsifioitavissa joten tätä kautta on perusteita uskoa että se olisi nimenomaan empiirinen kysymys.

Objektiivinen-subjektiivinen jaottelu on tässä kohden maailmankuvallinen ja uskovainen itse asiassa määrittelee vastapuolen näkemyksiä oman maailmankuvansa kautta. Ei vaimon tunteiden olettaminen ole mitään täysin eiempiiristä.
1: Ehkä tässäkin on jokin ajatus siitä että empirismi olisi loogista positivismia joka taas on naurettavaa. Sen valossa emme täysin varmasti tiedä että tiili putoaa kun pudotamme sen kymmenen kerroksen korkeudelta. Tetknisesti joo, mutta silti jos pudotan tämän tiilen jonkun päähän ei epäuskoselitystäni pidetä vilpittömän mielen mukaisena. "Skientismikritiikki" onkin tältä osin hyvin syvällisellä tasolla tapahtuvaa kategoriavirheilyä.

Ja kolmanneksi tunteita voidaan lähestyä monella tavalla. Moni ajattelee että tunteet määritellään ikään kuin oman henkilökohtaisen sisäisen phaneronin kautta. Ja että tämä olisi jakamaton. Joku voisi kuitenkin nähdä että tunteet ovat itse asiassa ilmaisua. Että vaimon tunteista puhuminen kertookin jollain tavalla hänen käytöksestään. (Kvalia ei kenties ole edes relevantti lähestymistapa.) Että rakkaus ei tarkoita ruokaa ja seksiä mutta että nämä ovat sen ilmenemismuotoja. Ja kun kaikki nämä ilmenemismuodot pienintäkin kulmakarvanräpäytystä ja neuronin stimuloitumista myöten otetaan pois, ei rakkaudesta jää jäljelle mitään. Eli hieman kuten vertauksen appelsiinin kanssa jossa appelsiinista poistetaan kaikki ominaisuudet joiden kautta se vaikuttaa maailman kanssa. On täysin mahdollista että kun jäljellä on massaton, väritön ja muodoton appelsiini ei ole jäljellä mitään "appelsiinin essentiaalista ydintä" vaan "ei mitään". Nämä maailmankuvalliset seikat ovat oleellisia kun mietitään onko vaimon tunteet empiirinen kysymys vai ei. Määrittelemällä asiat tietyllä tavalla voidaan tietysti aina sanoa että uskomus olisi eiempiirinen. Mutta ei ateisti tai skientisti silti näe näitä asioita eiempiirisinä. Ristiriita tulee siitä että heidän ajatuksensa ja käyttämänsä sanat määritellään uusiksi. Tätä strategiaa kutsutaan olkiukottamiseksi. Ja se on argumenttivirhelistoissa. Ja se on perusrakenteeltaan looginen argumentointivirhe. Kritiikki kohdistuu johonkin muuhun kuin mitä toinen sanoo, joten on väärin väittää sen koskevan sitä.

Mutta vaikka uskottaisiinkin että "rakkaus ilman todisteita on stalkerointia" niin on filosofisesti kiinnostavaa ottaa argumentti vakavasti. Koska se näyttää miten koherentti ja laadukas tämä argumentti on.

Jos olisikin perusteltua sanoa, että uskot johonkin jota et voi tieteellisesti osoittaa? Eikö tuo enimmilläänkin tarkoita sitä että ihmiset ovat hyvin laajaasti ja mahdollisesti lajinmukaisest idiootteja? Että empiria on kuin synnin karttamisen ideaali. Se, että jokainen kristitty on syntinen ei tarkoita että he eivät pyrkisi synnittömyyteen tai pitäisi tätä ihanteellisena. Samoin skientisti voi epäonnistua ja olla tyhmä. Mutta ei tämä tarkoita sitä että tämä empiirisyysperiaate olisi pakko hylätä.

Tämän lisäksi ei tämä tilanne ole mikään oikeutus vaikkapa teismille tai kristinuskolle. Se, että joku uskoo ilman todisteita niin eihän se todista että nyt kristinusko olisi järkevää ja hyvin perusteltua rationaalisen ihmisen toimintaa. Itse asiassa strategia on tu quoque -argumenttivirhe. Jossa "kun sinäkin teet tuon virheen niin ei se ole oikeasti virhe". Kyllä se voi olla. Ja tämänlaiset argumentit kuvioissa tarkoittavat että vaikka skientisti kenties tekee virheitä niin teisti osaa niitä aina tu quoquen verran pahentaa. Eli kukaan ei ole synnitön mutta jotkut ovat pahempia syntisäkkejä kuin toiset. Ja tämä vertailu on kenties ainut mitä meillä on. Ja että tähän seikkaan on syytä paneutua erityisen syvästi ja tarkasti.

Se, että jokin asia uskotaan yleisesti ilman empiirisiä todisteita ei ole myöskään todiste siitä että jokin toinen asia voitaisiin uskoa. Esimerkiksi jos joku ilman empiirisiä todisteita uskoo vaimonsa tunteita - vaikka tavalla jotka falsifioituvat kun aivokuvia ei oteta ja yksi päivä eukko vain heittää vaatteet pihalle ja kukkaruukulla päähän, ilman syytä vain siksi että kävit huorissa - niin ei se tarkoita että jokin uskomus jossa uskon että Kuningatar Elisabeth on liskoihminen joka hallitsee ihmiskuntaa HAARP -ajatushallintasäteillä olisi sekin järkevä oletus.

Ei tämän argumentin kohdalla voi oikeastaan tehdä muuta kuin kysyä. Sellaisia kysymyksiä kuin että "Mistä perseestä noita argumenttikliseitä oikein vedellään?" Tai jopa "Oletteko te jotain erityisen omalaatuisia käsilläiseisojia kaikki kun näyttää siltä että piereskelette suullanne?"

Filosofinen zombie vs. zombiefilosofia

Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.

Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."

Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.

Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.

Mutta se menee pahemmaksi.

Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."

Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."

Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi  saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.

Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.

Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.

Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.

Ja itse asiassa vielä pahemmin.

Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.

Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)

Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.

Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.

Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)

Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.

Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.

Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)

Lopuksi pieni huomautus determinismistä.

Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."

Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.

Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.

Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.

Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)

Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.

Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)