Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.
Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus.
Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."
Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)
Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.
On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.
Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."
Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".
Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti
kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen
paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty
onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.
On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.
Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.
Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.
Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.
Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti