Jokainen "skientismin" tai "tiedeuskon" kriitikko tietää että loogisen positivismin kaipaama ihannetodellisuus ei ole mahdollinen. Eli ajatus siitä että voitaisiin tehdä tiedettä täysin ilman metafysiikkaa. Tästä saadaankin sellainen ajatus jossa tieteellä on rajat. Omituista kyllä tämä päätyy usein siihen miten nämä rajat sijaitsevat tietyissä paikoissa. Mikä taas ei ole sitten lainkaan niin yksinkertaista. On hämmentävän tavallista että esitetään että esimerkiksi tietoisuus tai Jumala olisivat tieteen rajojen ulkopuolella. Ja siksi tiede tutkii eri asioita.
Sävy on nähdäkseni enemmän siitä että tieteeseen noin yleensä luotetaan ja kuitenkaan ei haluttaisi luopua uskonnosta. Ja siksi itse asiassa luotetaan että olisi olemassa. Toisin sanoen tosiasiassa ihmiset eivät ole luopuneet loogisen positivismin ideaaleista vaan kokevat ja luottavat tieteeseen monissa asioissa. Tiedettä ei vihata siksi että se olisi huonoa vaan sen takia että omat tietyt maailmankuvalliset näkemykset eivät ole tieteellisiä.
Asiaa voi lähestyä kohtuullisen argumentatiivisestikin.
Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten kreationisteilla on vahvasti sellaisia näkemyksiä että (a) Jumalaan liittyvät asiat ovat vahvasti todistettuja ja tieteellisiä kysymyksiä. (b) Samanaikaisesti tiede ei voi tutkia edes historiallisia kysymyksiä.
Jos katsotaan kreationistien tapaa jakaa tiede, voidaan huomata että heillä on naïvin realismin mukainen maailmankuva. He luottavat Raamattuun koska se on heille silminnäkijäkertomus ja kaikkea mitataan Hovindin tyylisellä "were you there" -meiningillä. Eli historiassa katsotaan silminnäkijätodistuksia. Tämä tietysti sopii siihen että uskovaiset kannattavat kertomuksia. Anekdootit ovat heille vahvaa todistusmateriaalia.
Tehtävänäni ei ole ruotia tämän ajattelun aukkoja, pääasiassa siksi että olen tehnyt sitä valmiiksi jo aiemmin aivan riittämiin, riittämiin jotta kehtaan selittää että noissa piireissä "tiedeuskoa" vihataan lähinnä koska tiede sotii arkijärkistä todellisuuskäsitystä vastaan maailmankuvallisesti ikävistä syistä. Niiden kaikkien ongelmat tiivistyvät kuitenkin samaan henkeen kuin ID -teoriankin kohdalla. Nimittäin siinä miten niissä suhtaudutaan demarkaatiokriteereihin. Intelligent Design korostaa että metafysiikatonta tiedettä ei ole. Ja sen vuoksi demarkaatiokysymys on väistämättä joltain osiltaan avoin kysymys. Ei ole mitään täydellistä maailmankuvatonta tietoa siitä mitkä ovat demarkaatiokysymyksiä ja mitkä eivät.
Kuitenkin se, mitä tästä lähtökohdasta todistetaan on päinvastaista. He ottavat hyvinkin vahvasti kantaa demarkaatiokysymyksiin. Jos väitteenä on, että tieteellä ei ole demarkaatiokysymyksiä on sisäisesti ristiriitaista väittää että on ilmiselvä tosiasia, että tiede ei voi tutkia menneisyyden tapahtumia. Moderni kreationismi on induktiokammonsa ja menneisyydentutkimuskieltoineen tieteenfilosofiassaan sisäisesti ristiriitainen. Se on kuin taruolento jota ei sen omien kriteerien mukaan voi ollakaan.
Tällä on syvempiäkin yhteyksiä.
Kreationistit ovat siitä hauska rinnastuskohta, että vain melko harva on kreationisti. Enemmistö sitten puolustaa tunteenomaisesti asioita jotka ovat hyvin samanlaisia kuin ne asiat joita kreationistit puolustavat tunteenomaisesti.
Kirjoitin tuoreesti mielenfilosofiasta, tarkalleen ottaen Chalmersin P-zombimaailmasta. Chalmersin ajatukset ovat sen tyylisiä että moni ottaa ne vakavasti ja niiden älyllistä rehellisyyttä ei kyseenalaisteta. Niitä pidetään hienoina. Monille sellaisille joista on naurettavaa että kreationistit torppaavat evoluutioteoriaa koska siinä ei ymmärretä tieteen ja uskon suhdetta on aivan luonnollista ja älykästä korostaa että tiede ei voi selittää tietoisuutta.
Kuitenkin näissä argumenteissa tapahtuu juuri kuten tuossa Chalmersin maailmassa. Kun yleinen tieteenfilosofian täydellisyyden ongelma muutetaan silmänkääntötempulla yleisestä (general) ongelmasta tiettyä aihetta koskevaksi (particular) ongelmaksi, prosessissa käytetään maailmankuvallisia taustaoletuksia joista voidaan olla erimielinen. Systeemissä itse asiassa käytännössä väistämättä onkin metafysiikkaa. Koska jos ei olisi, looginen positivismi eläisi ja hengittäisi hyvin.
Kun joku selittää että tietoisuutta ei voi tutkia koska se ei ole fysikalistisen ohjelman piirissä, oletetaan että
1: Tiede voi olla rajoittunut vain fysikalistiseen maailmaan - joka taas on eri asia kuin vaikkapa korostaa että tiede voi tutkia vain sellaista mitä ihmiset voivat havaita niitä (enkelit ja Jumalat tarjoavat itsestään näkyjä muuttumatta fysikalistisiksi) ja
2: Mielellä on tietty rakenne. Chalmersin taustafilosofian kautta tarkalleen ottaen mieli ei ole fysikalistinen koska meillä olisi kvalioita. Jos meillä on tietoisuus ja kokemus, voimme tietää siitä Rene Descartesin Cogito -oivalluksen kautta vain sen että on kokija. Emme voi ilman metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia tietää onko tämän kokijan kokemus (aka. tietoisuus) rakenteeltaan sitten mitä. Jos havainto voi olla demonin kiero hallusinaatio niin aivan yhtä hyvin voimme tietää että meillä on tietoisuus, mutta ajatus siitä että se koostuisi kvalioista ei ole metafysiikaton.
Tästä taas seuraa ihan oikeasti se, että jotta voidaan sanoa että mieli olisi jotenkin eri tavalla tutkittavissa kuin tiiliskivet ja maan vetovoima, niin niihin ladataan erilaisia rajoittavia maailmankuvallisia oletuksia. Ja suurimmat osat näkemyseroista fysikalistien ja ei-fysikalistien välillä on juuri siinä että näihin metafyysisiin oletuksiin suhtaudutaan eri tavalla.
Miten itse suhtaudun tähän ongelmaan?
Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, siinä mielessä että olen vahvasti sitoutunut pragmatismin asenteeseen. Jos "Platonin luolan ulkopuolella ei ole mitään", voin suhtautua asiaan tutkimusohjelmina. Jos joku sanoo että "mieli koostuu materiasta" hänen näkemyksestään ainakin voidaan tehdä tutkimusohjelma. Ja jos hän on oikeassa, tästä tullaan myös saamaan löytöjä. Vastapuoli on merkittävä jos se saa omista asioistaan tehtyä tutkimusohjelmallisen.
Kirjoitin tähän liittyen aiemmin Popperista ja tämän suhteesta tietoon. Siinä esitin hänen kuvaamansa ajatuskokeen. Jos kuvitellaan tietojen ja taitojen tuhoutuvan, ja toisessa skenaariossa käytettävissä on kirjasto ja toisessa ei, niin onnistuisiko esimerkiksi maataloustaitojen kehittäminen näiden kirjojen pohjalta paremmin kuin ilman. Jos vastaus on kyllä, niissä ei ole ehkä ehdotonta totuutta eli universumin parasta mahdollista maataloudenhoitotapaa. Mutta niissä on kuitenkin tietoa. Kysymys ei tavallaan edes ole siitä onko mieli materiaa vai ei. Vaan siitä että että tutkitaan asioita. "Tiede ei voi tutkia" on tiedepysäytin, jarru tiedon etsimiselle. Eikä oikeastaan mitään muuta.
Se on demarkaatiokriteeriksi väitetty asia. Ja jos sillä ei ole perustaa se on enemmän pelkkä maailmankuvallinen sensuristinen heitto kuin jokin joka kertoo tosimaailmasta. Tämä pakottaa huomaammaan esimerkiksi sen miksi "Aukkojen Jumala" -argumenttia puolustetaan syyttämällä vastapuolta väärin "Aukkojen Naturalismista". Tavoilla joita olen aiemmin hupsuksi todennut. Niissä on tämä sama henki. Tieteen rajoitteet muutetaan "yleisestä" "tiettyyn" oletuksin. Ja tämä tehdää jotta voidaan korostaa sitä miten ollaan niin hiton varmoja siitä oman itselle rakkaan maailmankuvan erehtymättömyydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti