Jani Kaaro kirjoitti raportin lestadiolaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista. Kun erästä lestadiolaista oli syytetty insestipohjaisesta seksuaalisesta häirinnästä, lähteeksi paljastui jokin hieman muu "Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista."
Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.
Syytöksissä uskonnollisella vakaumuksellakin on osansa "Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen." ... "Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää."
Kaaron tekstissä on tiettyjä puutteita.
Siitä löytyy kannanottoja niinkin erikoisesta ja yllättävästä paikasta kuin "Kotimaan" puolelta. Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."
Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse.
Tästä huolimatta
Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että "lestat vaan teippaa pesukoneen lasin öhö öhö" - luovat ennakkokäsitystä ihmisistä jotka ovat outoja. Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
1: Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.
Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.
Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.
Samoin olen pitkään ja usein moittinut ns. lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.
Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi.
Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.
Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään.)
Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."
Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut. Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista. Ja mitä voimakkaampi pettymys ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".
Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti