Isän, Pojan ja Sarjamurhaajan nimeen

Olen lomallani katsonut "Dexter" -sarjan. Sarja on aiemmin ahdistanut minua, joten olen katsonut sitä sieltä täältä. Nyt kykenin katsomaan sen melko vaivattomasti. Se on tehty harvinaisen vahvasti tuotantokausi kerrallaan. Jonka seurauksena sarjan jaksojen välinen laatu on hyvin vaihteleva. Alussa tuotantokauden keskeiset teemat ja henkilöt esitetään, ja tämä on usein paikoitellen tylsää. Loppukautta myöten asioita ei tarvitse esitellä ja sarja etenee mukavasti. Tämän rakenteen vuoksi sarja ei toimi yksi jakso sieltä täältä katsottavaksi. Kokonaisuus menee rikki.

Sarja kertoo poliisissa työskentelevästä veriroisketutkijasta joka on sarjamurhaaja joka murhaa sarjamurhaajia. Tapahtumapaikkana on Miami, osavaltio jossa tarjotaan kuolemantuomiota sarjamurhaajille. Mikä on kaiken kaikkiaan varsin viehättävä kokonaisuus.

Tavallaan sarjassa ällistyttävää onkin se, että Dexter Morgan os. Moser on varsin kammottava hahmo. Kuitenkin hän on ollut myös pidetty hahmo. Hänen puolestaan jännitetään. Tämä ei toki ihmetytä niitä jotka tiedostavat että Dexter itse asiassa on monin paikoin "täydellinen uuskonservatiivi". Hän ei luota hallituksen kykenevän hoitavan ongelmia ja toimii oman käden oikeudella jakaen ajatusta siitä kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla.

Mutta vakavammin.

Sarjan perusviesti ei kuitenkaan oikeasti ole se, että murhaaminen on perhearvo. Sen sijaan se käsittelee ennen kaikkea vieraantumista, autenttisuutta ja rooleja. Jotka taas ovat tuttuja kaikille niille meistä jotka eivät satu olemaan sarjamurhaajia.

Ensimmäisissä kausissa Dexter on korostetusti irrallinen. Hänelle asiat ovat rooleja. Hän on hankkiutunut seksittömään suhteeseen koska se on kätevää. Perhe luo illuusion normaaliudesta. Näin hän voi ikään kuin toteuttaa omaa itseään. Suhde Ritaan luonnollisesti syvenee sarjan edetessä. Häntä alkaa korostetummin huolettamaan se voiko kulisseja pitää yllä. Etenkin avioliiton, lapsen syntymän ja Ritan kuoleman kautta Dexter muuttaa suhtautumista ihmisiin. Samoin kuin suhteet muihin ihmisiin. Kaudella 7 hän jo aivan suoraan tunnustaakin että häntä huolestuttaa se, että hän oli näytellyt rooleja niin kauan että kyseessä ei enää ollut rooli vaan aito asia.

Karkeasti sanoen alkuvaiheessa Dexter on hedonistis-utilitaristinen hahmo. Ja pikku hiljaa hän muuttuu hyvin Kantilaiseksi hahmoksi.
1: Merkittävää on, että Dexter puhuu sarjassa varsin pitkälle omasta murhanhimostaan nimellä "Dark Passenger", joka ottaa hänet valtaansa. Tämä on tarve ("need") joka on pakottava ja ylitsepääsemätön. Sarja alleviivaa tämän taustafilosofian erään Dexterin murhaamaksi tulevan hahmon, self-help -kultin perustaneen Jordan Chasen kautta. Tämä kun kertoo lukeneensa Platonin ajatuksen särkyneestä minuudesta ("notion of the fractured self") ja painaneensa tämän kirjoihin ja tienanneensa miljoonia. Puhe on "alkukantaisesta minästä" jonka tahtoa ja intuitioita on kuunneltava ja sitten otettava se. ("Take it!") Tätä sirpaloitujen roolien keskeisyyttä on korostettu myös kaudella jossa Dexter painii vastasyntyneen vauvan, työn, vaimon, adoptiolasten, sisarensa ja sarjamurhaamisen paineissa. Hänellä on useita eri rooleja. Ja jos kysytään mikä niistä hän oikeasti on, hän on ne kaikki. Tämän tarpeen tyydyttäminen pakonomaisesti tekee Dexteristä hedonistin. Nimeomaan ja tarkemmin utilitaristin hänestä taas tekee vahva ajatus siitä että tappamalla murhaajia tuotetaan suurempi hyöty yhteiskunnalle. Suuri osa utilitarismin suuntauksista kieltää murhaamisen. Mutta jos pitää löytää jostain ajatusmalli jossa yksilöitä voidaan uhrata suuremman hyvän edestä, ratkaisu tämänlaiseen löytyy utilitarismista. Utilitarismin hyötylaskelmaa sarjassa edustaa Dexterin isän hänelle opettama periaatteista. ("The Code of Harry")
2: Myöhemmin, tarkalleen ottaen kaudella 7, Dexter on jo niin pitkällä että hän ymmärtää että "Dark Passenger" ei ole jokin hänestä erillinen osa joka ottaa hänet valtaansa. Hän taistelee sen kanssa että tämä tarkoittaa sitä että hän itse on vastuussa kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. Tämä tiedostaminen tekee hänestä Kantilaisen. Kant on siitä sopiva että Dexterin ei tarvitse muuttaa suhdettaan murhaamiseen vaan ainoastaan suhdetta vapauteen ja autenttisuuteen. Kant nimittäin kannatti retributiivista rankaisumallia. Eli hänestä rangaistuksen tehtävänä on nimenomaan kostaa tehty. Tämä oli peräti moraalilaki. Näin ollen Dexter antaa sarjamurhaajille mitä nämä ansaitsevat. Kantilaisuudessa ei tietenkään voida olla "Dark Passengerin" possessoimia koska Kantin mukaan eettisyys implikoi mahdollisuutta. Eli jotta jokin teko olisi eettinen tai ei-eettinen sen olisi oltava valinta. Himo ei tässä maailmassa ole valinta, vaan pakote jota vastaan voidaan tarvittaessa taistella. Dexter osoittaa vapautensa jättämällä henkiin naisen jonka pitäisi kuolla Harryn koodin mukaan. Ja surmaa toisen sen vuoksi että tämä paremmin ansaitsee kuolla. Lopulta Dexter vapautuukin puunhakkaajaksi. Hän sarjamurhaa enää puita.

On mielenkiintoista miten sarjassa käsitellään monia muitakin teemoja. Eräs silmiinpistävä ajatus on siitä että Periaate kuvastuu Dexterillä melko lailla samaan muotoon millä William Lane Craigin "God Command Theorya" voisi kuvata. Dexter kuvaa miten hän on oppinut tiettyjä periaatteita joita noudattamalla hän ei joudu vaikeuksiin. Dexterin sisar tuomitseekin tämän joksikin jonka voisi opettaa vaikka koiralle. Tämä demonstroi sitä että Dexterin koodisto on epäkypsä ja lapsellinen laajemmassakin mielessä. (Dexteristä on tehty myös avoimesti ateisti, mikä on tietenkin monista kätevää ja ymmärrettävää.) Se, että Dexter noudattaa pakkomielteistä murharituaaliaan ja tottelee itsensä ulkopuolista koodistoa eli käskyjä onkin jotain jota törmäytetäänkin uskontoon kokonaisen kauden verran. (Kausi 6, ns. Doomsday Killer.) Sävynä on se, että tottelu voi olla sitä että ollaan osana itseä suurempaa. Mutta se voi olla myös vastuun väistämistä, syyllisyyden siirtämistä jonkun muun käsiin.

Harry keskustelee sarjassa Dexterin mielikuvituksessa erikoisella tavalla joka ei ole hallusinaatio tai kaksoispersoona. Hän on ikään kuin Dexterin omatunto. Joka ei ole aina oikeassa. Onkin vaikeaa nähdä onko Dexter vapaa ja Harry on vain hänen omatuntonsa, vai onko Harry itse asiassa osoittamassa siitä miten joku nalkuttava superego kahlitsee. Ja tämä onkin sarjan eräs tärkeistä ideoista. Jos sarjaa seuraa vähän tarkemmin voi huomata että Dexter on ns. epäluotettava kertoja.

Sarja on itse asiassa hyvin täynnä asioita missä Dexter on kauhea hyvin omituisella tavalla. Esimerkiksi kun hän saa kuulla Ritan naapurin suudelleen Ritaa, hän käy dramaattisesti lyömässä naapuria turpaan. Hän ravistelee kättään kuin olisi tottumaton tappelija (jota hän ei ole) ja on Ritalle ihmettelevinään ja pahoillaan siitä että tämä on huomannut tapahtuman. Temppu on sosiopaatin laskelmoivaa peliä. Mutta jos tätä ei huomaa Dexter vaikuttaa itseään monta kertaa karismaattisempana. Tämä näkyy myös siinä miten Dexter itse asiassa puhuu asioita itselleen parhain päin. Syy löytyy aina muista. Vaikka tarkempi katsominen vihjaa että tosiasiassa syy löytyy hänestä itsestään. Tätä vähennetään hienosti sarjan mittaan asteittain ja tämä kuvastaa Dexterin kasvua ihmisenä. Valitettavasti moni Dexterin hahmosta pitänyt ei todennäköisesti ole huomannut tätä muutosta. Vaikka se on sarjan "ison tarinan" kannalta hyvin tärkeä.

"Dexterin" keskeisin paradoksi on siinä että sarjassa punnitaan kahta varsin suosittua näkemystä. Ensimmäinen on se, että ihminen luo itsensä valinnoillaan. Toinen on se, että valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on. Probleemana onkin se että jos valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on, onko mahdollista pettää itseään ja teeskennellä. Ja jos ihminen luo itsensä valinnoillaan niin mikä on se minuus joka valitsee. Jos on periaatteet, nämä voivat olla minuutta. Ja jos muuttaa näitä voi pettää itsensä. Toisaalta identiteetti voi olla vankila joka estää olemasta oma itsensä. (Ja tämä kaikki voi muuttua vaikka ulkoisesti kietookin ihmisiä muoviin, tuikkaa heitä sydämeen, paloittelee heidän ruumiinsa ja heittää jäänteet mereen veneestä jonka nimi on osuvasti "Slice of Life".)

Tämä kysymys onkin niin vaikeaa että se vaatii paljon asioiden pilkkomista pieniksi palasiksi. Prosessin lopputulokseen on helposti niin pettynyt että ei voi muuta kuin heittää syntyneet jäänteet mereen. Ja toivoa että rikospaikalle ei jää yhtään todistusaineistoa siitä että mitään olisi tapahtunutkaan.