Oravain käytöskoulu

Aikaisemmasta oravablogauksestani on jostain syystä tullut melko suosittu. Se ei ole oikein tämän blogin normaalilinjaa, mikä tekee suosiosta yllättävän. Tai jos ei yllättävän niin nöyryyttävän, koska se suosio voi johtua juuri siitä että se ei ole tämän blogin normaalilinjaa. Ajattelin että suosiolla ratsastavana voisin tietysti hakea uutta muodikkuutta kirjoituksiini kertomalla lisää näistä suloisista mutta raivostuttavista pikku olennoista, joihin minulla kuitenkin on jonkinlaista suhdetta aina nimimerkkiä myöten. ;Jos otan aiheeksi vaikkaoa oravien kommunikaation.

On muodikasta kuiskailla hevosille tai koirille. Kuitenkin oravillakin on viestintää, jota on ymmärrettävä. Ne eivät ole lemmikkejä joten tästä ei tietysti saa samanlaista hyötyä eläimen käsittelyn tai muiden ongelmien ratkaisun kautta kuin domestikoidumpien eläinten signaalikielen opettelusta. Mutta koska, kuten edellä mainitsin, oravat ovat joskus myös hurjia, on tämäkin taito syytä opetella. Oravain puremaksi ja surmaamiseksi joutuminen kun on miltei yhtä relevanttia kuin susien pelkääminen (joka ei tosin ole kovin relevanttia).

Oravat eivät tietysti puhu sanoilla. Niillä ei ole edes mitään oravien kieltä sanan varsinaisessa mielessä. Siksi onkin puhuttava enemmänkin signaaleista jotka reagoivat ja viestittävät yleisiä teemoja.

Toki oravilla on jonkinlainen ehdollistumiskyky, ja jos annat niille nimen, käytät sitä kärsivällisesti ja muistat ruokkia, ne oppivat yhdistämään tämän äänteen ruokaan. Koska orava ei koskaan ole kesy, se tarkoittaa sitä että tämä on suunnilleen lähintä mitä oravaa kiinnostaa oppia nimen merkitys. Kielifilosofisesti tämänlaatuinen tilanne on tietysti hitusen mutkikas. On helpompaa kuitenkin ohittaa tämänlainen saivartelu lillukanvarteiluna ja ajatella että oravat eivät "puhu" ja "keskutele", vaan ikään kuin "miltei puhuvat" ja "käyttävät signaaleja".

Oravalla on muutamia äänteitä. Oravilla on lyhyempi ja pidempi naksausääntely. Ääntelyssä on nähtävänä vaihe jossa haitta huomataan. Silloin on usein sarja lyhyitä naksahduksia - joita orava päästää esimerkiksi juostessaan pakoon. Tämä itse asiassa on se ääni, minkä useimmat ihmisistä kuulevat oravista. On toki antropomorfista kuvata tätä naksutussarjaa kiroiluna, mutta tämä on kuitenkin jossain määrin kuvaava selitys tälle naksutussarjalle ; Toki se on enemmän hälytysääni kuin aktuaalista vihaa tai edes kiukkuisuutta.

Tämä ei ole yllättävää. Valtaosa ihmisten kuulemista eläinten äänistä ovat joko ääniä joilla on reviirinpuolustus ja puolisonkutsuvaikutus, tai sitten ne ovat varoitusääniä. Itselleni oli jokseenkin avartava kokemus kuunnella ensimmäisiä kunnollisia linnunääninauhoituksia, koska vasta niiden kautta tajusin että valtaosa metsän äänistä oli lähinnä sitä että ne elikot huusivat että minä olen paikalla. Se siitä luonnontilasta ja häiriintymättömästä linnunlaulusta!

Orava yleensä informoi myös tilanteen loppumisesta. Oravat siis myös lopettavat uhkakokemuksensa ääntelyyn. Ne ovatkin varsin sosiaalisia eläimiä. Oravat varoittelevat toisia oravia.

Oravat eivät pelkästään ääntele. Itse asiassa näkyvin piirre on hännän heilutus. Tämä on tärkeä visuaalinen signaali, jota oravat käyttävät hälyttääkseen muita. Itse asiassa hännän heilutus on ensimmäinen tai ensimmäisiä signaaleja joita oravat käyttävät aina kun ne löytävät jonkin häiritsevän, uhkaavan, yllättävän tai vastaavan asian, tai jos ne löytävät jonkun uuden paikan. Jos uhka tai yllätys koetaan vakavampana, sitä korostetaan myös ääntelyllä. Siksi esimerkiksi se kun katsot oravaa jonka häntä nytkähtelee selkää vasten samalla kun tänä naksuttelee, yleensä pitkiä naksahduksia, se signaloi tehokkaasti että edessä on vaarallinen uhka jota on syytä valvoa ja josta on ehdottomasti ilmoitettava kaikille tutuille - myös sokeille tai kuuroille oraville.

Tämänlainen tarkkuus tuo itse asiassa joustavuutta oravien toimintaan. Esimerkiksi jos ne näkevät laiskottelevan kissan tai haahuilevan ihmisen, ne eivät välttämättä pidä mitään ääntä tai näytä kiinnittävän huomiota tämän toimiin. Täsmälleen sama kissayksilö tai ihminen voi kuitenkin käytöstään muuttamalla saada aikaan eritasoisia reaktioita. Oravat elävät dynaamisessa maailmassa.

Oravat pystyvät arvioimaan uhan etäisyyttä monella tavalla. Varoitussignaali, kuten naksutusääni tai hännänheilutus, usein vain herättelee oravan huomion. Orava voi havahtua ja nähdä uhan. Toisaalta orava voi myös kuulostella naksutuksia ja tietää että uhka on siellä missä naksutus tuntuu olevan kovaäänisempää. Näin uhan sijainnista saadaan jonkinlainen arvio. Itse asiassa aika usein käy niin että ihminen ei näe oravia koska nämä varoittavat toisiaan hyvissä ajoin ennen kuin ihmien kuulee koko naksuttelijoita. Oravat ovat siis joko paossa tai puun rungon toisella puolella piilossa kun ihminen menee ohi. Tällöin viestintää ei tietysti kuulu, mutta se on ollut paikalla aiemmin. Metsän hiljaisuus, äänien puute, kertoo joskus paljon.

Itse asiassa joskus jos on varovainen tai alueella jolla on paljon kesyjä oravia, voi kuulla myös oravien keskinäistä kommunikaatiota. Silloin kuuluu ääniä joissa on sekä lyhyitä että pitkiä naksutuksia. Oravat naksuttelevat toisilleen. Joskus kyseessä on erimielisyys, mutta yleensä ne lähinnä viestivät asenteitaan. Esimerkiksi potentiaalinen uhka - eli yleensä sinä - voivat olla aiheena. Oravat voivat esimerkiksi varoittaa toisiaan siitä että jossain on potentiaalinen uhka. Ja ne voivat myös naksuttaa siitä että tämä uhka onkin todettu vaarattomaksi. Mahdollisesti jopa joksikuksi joka tuo pähkinöitä tai peräti oravienkin terveydelle vaarallista roskaruokaa jota oravat rakastavat vähintään yhtä paljon kuin ihmiset.
1: Tässä kohden on syytä olla siinä määrin varovainen, että oravat ovat fiksumpia kuin luulisi. Ja lisäksi niillä on kärsivällisyyttä. Esimerkiksi jos orava saa päähänsä että seinän takana on palkinto, se mielellään nakertelee ja syöksyilee. Ne voivat yrittää repiä ovenkarmeja auki tai nakertaa itselleen reitin hyvän äärelle. Se, että oravat seuraavat sinua ulkona ollessasi kotipihalle asti ei siis välttämättä ole kovin mukava ajatus pitkällä tähtäimellä.

Joskus oravilta kuulee muutakin kuin naksutusääniä. Niitä kuulee harvemmin luonnossa, mutta kesyjen ja puolikesyjen oravien kohdalla nämä äänet tulevat useammin esiin. Silloin orava ikään kuin narskuttaa. Tämä on itse asiassa signaali siitä että orava kokee että lähentelet sitä liikaa. Se on myös aggressiivinen signaali. Se on syytä ottaa vakavasti.

Oravan pakeneminen itsessään voidaan nähdä viestinä. Oravien luontainen juoksu koostuu melko suoraviivaisista lähimpään puuhun kiipeämisistä, mutta oravan pakeneminen on keskittynyt yllättävän tehokkaasti yhteen asiaan: Seuraajan hämmentämiseen. Oravat osaavat vaihtaa suuntaa, ja joskus ne jäävät yht'äkkiä puun rungon taakse kököttelemään jolloin on vaikeaa arvata mihin suuntaan me pakenevat. Toisaalta pakenevaa oravaa ei välttämättä kannata jahdata nurkkaan. Sillä oravan purema on signaali jonka merkitystä ei tarvitse kääntää.

Toinen merkittävä piirre on joskus nähtävät oravien "juoksukilpailut" jossa ne jahtaavat toisiaan. Olen nähnyt tätä harrastavia oravia lähinnä kahdessa alatyypissä (a) nuoria oravia / miltei poikasia jotka leikkivät ja mahdollisesti harjoittelevat pakenemisstrategioita (b) lisääntymisaikana tapahtuvaa aikuisten oravien juoksentelua jossa on yleensä useampi orava. Tämä ei ole saalis-pakene käyttäytymistä, vaan se tapahtuu yksinkertaisesti lisääntymisaikana.

Pieni puluongelma

Ei ole vaikeaa tai tavatonta nähdä pulujen kosiskelua. (Sen sijaan pulujen poikaset ovat niin piilossa että voisi miltei luulla, että on vain aikuisia puluja.) Siksipä ei pidä ihmetellä, että paikoissa joissa noita pieniä siivekkäitä tuholaisia on laumoittain, kosiskelu on jotain jota nähdään vain aivan koko ajan.

Huomioni kuitenkin kiinnitti pieni mutta erityinen tapaus. Buckinghamin palatsin lähellä sijaitsevassa puistossa olevassa puluparvessa uros yritti kosiskella väritykseltään harvinaisen vaaleaa naarasta. Naaras ei vastannut kosiskeluihin mitenkään. Läheltä, parin kymmenen metrin päästä, paikalle lennähti toinen naaras. Aivan viivasuoraan ja mutkittelematta se iski tämän uroksen torjuneen naaraan kimppuun niin että sulat pöllysivät. Naaraan nokkaan jäi tukku sulkia ja värimuunnoksinen pulu pakeni paikalta.

Tämä tapaus herätti heti ensimmäisen mielikuvan siitä että tässä on kyseessä naaraan harjoittama seksuaalikontrolli. Ihmisen kannalta voisi tietysti olla omituista että jos mies flirttailee ja yrittää iskeä vieraita naisia, niin nainen menisi haukkumaan ne muut naiset patalujaksi jos nämä eivät näihin lähentelyihin reagoi. Sen sijaan olisi normaalia että mies saisi ympäri korvia.

Mutta pulut ovat puluja. ; Tämänlainen oletus on kuitenkin järkevä vain tietyin ehdoin. Jos koiras osallistuu poikasten ruokkimiseen ja hoivaamiseen, naaraan on järkevää pitää huoli siitä että koiras ei katoa muualle lisääntymään - tai oikeastaan naaraan kannalta ennen kaikkea hoitamaan vieraita pesiä, koska koiraan lisääntyminen ei itsessään ole naaraalta pois vaan kysymys on koiraan hoitoresursseista. Koiraalle syrjähyppy tarjoaa suoraa kelpoisuutta, naaraalle kontrollin tarve syntyy epäsuorasti koiraan voimavaroista ja kyvystä hankkia ravintoa jälkeläisille ja sen jakautumisesta. Naaraan kannalta tässä on kyseessä nollasummapeli.

Ongelmana on kuitenkin se, että tosiasiassa en tiedä pulujen elämästä paljoakaan. Ne lentävät parvissa, joilla näyttää olevan omituinen tapa kaarrella ja kartoittaa alueita kiertelemällä ympyrää lennellessään. Ne paskovat ja kuhertelevat. Ja ovat aika aggressiivisia toisilleen. Tämä tietämättömyys on oleellista koska ensimmäisenä mieleeni tulleessa selityksessä luotettavuus nojautuu lajin tyypilliselle käyttäytymiselle ja sen varaan. Jos uros ei yleensä ottaen osallistukaan jälkeläisten hoitoon seksuaalikontrolliteoria falsifoituu välittömästi ns. paskojen ideoiden laariin.

Muitakin selityksiä voidaan tietysti luoda. Esimerkiksi voidaan ajatella että puluilla voisi olla jonkinlainen reviirinkaltaisuusajattelu. Silloin vaalean naaraan paikalletuleminen johtuisi enemmän elinpiiristä taistelusta. Tässä vaikuttaisivat lisääntymisen lisäksi esimerkiksi ravintotalous. (Tietääkseni puluilla ei ole tämänlaista, mutta monilla muilla linnuilla kyllä. Ja pidän tätä siksi lähtökohtaisesti heikkona ideana. Mutta en tiedä puluista tarpeeksi joten se siitä ja sen suorasta alasampumisesta...)

Toisaalta parveissa on usein hierarkia. Kanat tunnetaan nokkimisjärjestyksestä. Kenties vaalea lintu ei ollutkaan seksuaalisen assaultin uhri vaan tämä yksinkertaisesti ei noudattanut paikkaansa ja asemaansa parvessa. Hallitsevampi "pulukuningatar" vain siinä laittoi "hovineidin" kuriin. Tällöin helposti mieleen tuleva yhdistäminen uroksen kosiskeluun muuttuukin irrelevantiksi ja hämääväksi. Se, että jotain tapahtuu jonkun yhteydessä tai jonkun jälkeen ei välttämättä tarkoita sitä että näiden välillä on syy-yhteys. Kenties paikallaolo oli se joka suututtu pulun, eikä se että tässä olisi potentiaalisesti joku jonka kanssa oma uros ns. "menisi vieraisiin". Se, että kosiskelu tapahtui vähän ennen olisi vain sattumaa. Tämän selityksen vahvuudeksi voidaan sanoa juuri se, että kosiskelua tapahtuu paljon muutoinkin joten on selvää että miltei kaikki puluparven tapahtumat tapahtuvat sen jälkeen kun joku on kosiskellut jotakuta muuta. On selvää että aivan kaikki pulujen toiminta ei voi liittyä puhtaaseen paritteluun ja lisääntymistä ja jälkeläishoitoa koskeviin piirteisiin.

Ja sitten on se yksinkertainen selitys joka voi tuntua hoopolta, mutta joka on varsin relevantti vaihtoehto. Pulut ovat vittumaisia otuksia jotka kähinöivät keskenään vain aivan koko ajan. Se, että joku pulu vetää toista turpaan on toistuva asia ja sitä tapahtuu ties mistä syistä. Voikin olla että tapaus liittyi pelkkään pulujen yleiseen aggressiivisuuteen.

Joka tapauksessa on selvää että minä en tiedä puluista riittävästi voidakseni vastata edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Kenties se kuitenkin samalla valottaa sitä miksi etologia tuntuu monista helpolta. Siinä ytimessä on "ensiksi mieleen tuleva ajatus". On helppoa luoda tarina tai tarinoita jotka selittävät pulujen toimintaa siinä mielessä että toiminta ei itsessään ole ristiriidassa sen kanssa. Tämäntapainen compatibility ei ole kovin relevanttia tai kiinnostavaa. Ad hoc -selittely sopii jollekulle muulle kuin itseään kunnioittavalle luonnontutkijalle. Se, mitä kaivataan oikeasti on se, että asia selitetään, eli luodaan malli joka sitoo toiminnan sen taustaselitykseen paljon voimakkaammin. Ja käytännössä tätä ei voi tehdä tietämättä jotain muuta oleellista kyseisestä lajista. Toivottavasti pieni puluongelmani valottaa tätä vähemmän mainosteltua puolta etologiasta.

---

Jos lukijoilla on pulutietoutta, tai halua saivarrella, he voivat vastata aiheeseen liittyen kommenttien puolelle. Se on jopa toivottavaa. Luultavasti ad hoc mallien kirjosta voisi luoda kohtuullisen helposti hyvinkin laajan selittelyverkon. Hyvän perustelun rakentaminen, selitysten naulaaminen ilmiöön tieteenfilosofisesti vahvojen periaatteiden määräämissä rajoissa, sen sijaan on hyvin vaikeaa.

Keikistelijät

Kuntoni on ollut viime aikoina tavallista huonompi. Hamamslääkäriprojekti ja sairaslomasta ja liikuntakiellosta seurannut kotona laiskottelupakko yhdistettynä aktiiviseen "Assassins Creedin" pelaamiseen (sekä ennen sairaslomaa että sen aikana) olivat hyvin turmiollisia, etenkin kun pelaan huonolla ergonomialla ja esimerkiksi puristan peliohjainta niin että jänteet lukkiutuvat. Siksipä olen tässä viime aikoina yrittänyt päästä takaisin "kesäkuntoon". Eli lihoontua muutaman kilon lihasmassaa. (Haluan näyttää hyvältä bikineissä.)

Kävin eilen töiden jälkeen leppoisalla noin 10 kilometrin lenkillä. Lähdin Sörnäisistä ja päädyin kulkemaan muun muassa Pasilan olympiastadionin ohi. Sen pusikoissa minua odotti yllättävä pelmahtaja-keikistelijä. Paikalliset tiaiset olivat oppineet yhden asian ihmisistä. Sen, että niiltä saa ruokaa. Siksipä ympärilläni oli tiaisia jotka olivat melko lähellä. Ne myös keikistelivät päätään erittäin omituisesti. Vajaassa kahdessa minuutissa ne tajusivat että en ruoki niitä joten koko parvi hajosi ja katosi lähipusikoihin.

Tämänlainen käyttäytyminen on tietyllä tavalla kuvottavaa. Sitä on tottunut että luonnon otuksilla on tietty lajinmukainen käyttäytyminen. Tämänlainen parveilukäyttäytyminen ja etenkin siihen liittyvä luonnonvastainen pään heiluttelu puolelta toiselle näyttäytyvät tässä kulmin luonnonvastaiselta, kieroutuneelta tai jopa perverssiltä, rappiokäyttäytymiseltä. Sitä siintää mielessä tämän jälkeen luontoidylli jossa asiat olisivat niinkuin pitäisi. Ja missä tiaiset olisivat tietysti lunnollisempia ja onnellisempia kuin tämänlaisessa hyvin keinotekoisessa kaupunkiympäristössä. ; Etenkään luonnonharrastajien parista tämänlaista asennetta ei ole vaikeaa löytää. Ja jopa minun silmiini pisti esiin nimenomaan se, miten "oppikirjanvastaisesti" tiaiset keikistelivät. Ensimmäisenä kun näin sen päänpyöritystavan, tuli mieleeni se, että lintu tekee tuota vain sen vuoksi että ovelalla tavallaan se tietää että ihmiset pitävät senlaista toimintaa söpönä ja että tämä on suorassa yhteydessä anteliaisuuteen. (Sillä tavalla jossa teleologian luonnetta voi olla syytä täsmentää; Siitä on eläimen harjoittama psykologisointi pois. Tiainen ei tunnista ihmisen mieltä, tunnistaa vain syy-seurauksen.) Tämä tuo helposti mieleen sen että tiainen jotenkin toimisi "väärin".

Kuitenkaan tiainen ei ole lakannut olemasta luonnoneläin. Se toimii miten tiainen toimii tämänlaisessa ympäristössä. Kysymyksessä on oppiminen. Ja väitän että tiainen joka saa usein helpon ateriansa ohikulkevalta mummolta on sellaisella "pinnallisella ja eläimellisellä tasolla" onnellisempi kuin se tiainen joka joutuu kamppailemaan nälkää vastaan tosissaan. Ja eläimet ovat tässä suhteessa melko pinnallisia.

Kenties nämä tiaiset auttavat suhtautumaan jopa ihmisten kieroutuneisuuteen. Onko Johanna Tukiaisen keikistelykään oikeastaan mitään muuta kuin oppimista siihen että kun käyttäytyy tietyllä tavalla, niin saa siitä sen päiväisen ruuan ja muun kivan?

etovan loogista

Etologia, eläinten käyttäytymisen tutkimus on sanan virallisen etymologian mukaan peräisin "hahmosta ja karäktääristä". "from L. ethologia, from Gk. ethologia, from ethos "character"" Sanan epävirallinen (eli todellisempi) selitys johtuu siitä että monilla eläimillä on ihmissilmiin varsin makaaberejä toimintatapoja, sellaisia jotka iljettävät ihmistä.

Osa eläinten tavoista on vaistomaisia ja osa opittuja. Tämä käsittelee selvästi sellaista joka on maliltaan viimeisintä (toisin kuin vaikkapa käenpoikasen ihastuttava tapa tappaa loisimansa pesän poikaset jota se ei ole oppinut vanhemmiltaan joita se ei ole koskaan tavannut.) Se liittyy juniin.

Ilkka Koivisto on "Elämänmittainen luontoretki" -kirjansa sivulla 47-48 kertonut siitä miten Koivisto sai joltakulta tavalliselta ihmiseltä vihjeen. Hän oli valitettavasti unohtanut vinkkaajan nimen.

Vihjeen perusteella Koivisto sai havainnon jonka mukaan Helsingin naakat olivat oppineet paljon junista. Koivisto oli saanut vihjeen joltain tavalliselta ihmiseltä ja meni seuraamaan naakkoja. Naakat söivät hyönteisiä joita oli tarttunut junaan. "Paikallisjunien saapuminen ei kiinnostanut naakkoja lainkaan, mutta joka ikisen kaukojunan veturin maskin ne puhdistivat. Sen lisäksi että naakat kykenivät erottamaan kaukojunat paikallisjunista, saatoin niiden touhuja seuratessani huomata, että jo kaukojunia koskevat kuulutukset saivat ne valpastumaan. Rajansa kuitenkin naakkojenkin ällillä: ne valpastuivat yhtä lailla, kuulutettiinpa sitten junan lähtemisestä tai saapumisesta." Ne olivat siis oppineet että kaukojunien pitkä matka ja suuri nopeus tarkoitti runsasta hyönteissaalista ja että kuulutuksien ja junien tulemisen välillä oli yhteys.

Tämänlaiset herttaiset huomiot innostavat ja moni varmasti kiinnostuu luontoretkestä jonka voi tehdä vaikka Helsingin rautatieasemalle, jos luontoisimpaan paikkoihin ei vaikka pääse tai halua.

Vastaavasti minua "tippasi" lintujen käyttäytymisestä VR:än leivissä toimiva ammattikondyktööri. Muistan hänen nimensä, mutta jätän tämän tällä kertaa mainitsematta, koska tämä tippaus ei ole sellainen joka tuo mukavia kiinnostuneita luontoretkeilijöitä kiinnostumaan VR:än palveluista.

Hän kertoi että valtionrautateillä on (muistaakseni Ilmalassa) erityinen raide, jonne junia viedään puhdistettavaksi jos sen alle on jäänyt ihminen. Kun juna saapuu tälle tietylle huoltoraiteelle, linnut kerääntyvät.

---

Suomessa kuolee vuosittain noin 60 ihmistä junan alle. Kenties heitä varten kivimiehet lauloivat VR:än mainoksessa "Näin voin mä matkustaa kohti paikkaa parempaa / Sillä nyt tiedän että pysyy elämä raiteillaan."

Aika luonnollista?

"Unkurissa" kuvattiin miten halaaminen muissa kulttuureissa on hyvinkin luontevaa. Halaaminen ja jopa suutelot kuuluvat tervehdyksiin ja ovat muutenkin osana normaalia kanssakäymistä. Unkuri ehdottaa tunnekylmyyden sijasta halauksen merkityksellisyyttä. Se, että suomalainen ei halaa ei tarkoita että hän olisi epäkohtelias ja etäinen, vaan siinä että suomalaisessa kulttuurissa koskettamista on pidetty hyvin voimakkaana sosiaalisena eleenä. Toisin sanoen halaaminen merkitsee suomalaiselle paljon enemmän kuin monille ulkomaisille ihmisille.

Toisin sanoen ulkomaalaisen halaus on ikään kuin "pennejä" ja siksi niitä kylvetään ympäriinsä. Panostus ei ole suurta, eikä halaaminen merkitse hirveän paljoa. Suomessa halaus on "euroja", ja panostus on moninkertaista. Siksi niitä "kylvetään säästeliäämmin".

Halaamisen käsittely tällä tavalla tuo mieleeni erään stand-up koomikon lausunnon "Halaaminen. Se on toisille luonnollista ja toisille ei. Mulle se on vähän kuin näkis omat vanhemmat panemassa. Aika luonnollista." Vaikka kosketus, esimerkiksi kosketus käteen, onkin likimain kaikille voimakas ele, halaamisen vakavuus ei kuitenkaan ole mikään kulttuuririippumaton ja yleisinhimillinen vakio.

Jos lähdetään siitä hyvästä oletuksesta, että kulttuuri värittää halaamiseen liittyviä merkityksiä, on suomi jännittävä maa ottaa esimerkiksi. Sillä täällä halaaminen merkitsee. Voimakas merkitys taas tarkoittaa myös sitä, että halaamista ei voi ohittaa kovin helposti ja se välittää voimakkaita viestejä. Tämä taas voi tarkoittaa sitä, että syntyy kiusallisia tilanteita. Esimerkiksi jos mies halaa naista, on mietittävä sellaisia kysymyksiä kuin se, että missä vaiheessa asia menee seksuaaliseksi häirinnäksi.

Kulttuurin lisäksi on myös yksilöllisiä eroja. Nämä tekevät halailusta hyvin vaikean asian ; Halaaminen on toisille vaikeaa ja toisille helppoa. Tässä on toki mukana myös yksilökohtainen henkilökohtaisen reviirin pitäminen. Toisille halaaminen on hyvin arkaluonteista, koska siinä tullaan oman mukavuusalueen sisäpuolelle. Kysymys on siis eräänlaisesta ruumiin koskemattomuuden varmistamisen järkkymisestä.

Se, millä ehdoin kukin on valmis tekemään tämän on hyvinkin monisyinen ja henkilökohtainen asia. Toisille halaaminen on voimakas seksuaalinen viesti, kun toisille se taas on hyvinkin spontaania kaveruutta. Ongelmia asiasta voi tulla jos henkilöt ovat hyvin erilaisia viestimisvälineineen. Esimerkiksi minulla on ollut sekaannuksen hetkiä koska minulla on hyvin tiukka koskemattomuuden kenttä. Minuun saa siis koskettaa vain hyvin tiettyjen ehtojen täyttyessä. Minulla on sen sijaan ollut ystäviä, joista esimerkiksi hartiahieronta tai halaaminen ovat hyvinkin normaaleja asioita, eivätkä he koe siinä olevan mitään erityistä. Tämä on tietysti aiheuttanut konfliktintynkääkin. Näin on käynyt etenkin jos tilanne on ollut yllättävä.

Minulla on ollut kuitenkin halaamisen kanssa omituisia hetkiä. Esimerkiksi miten tulisi ajatella siitä että entinen tyttöystävä halaa sinua nyt kun sinä että hän seurustelevat jonkun toisen kanssa? Miten tehdä kun ninjutsumestari halaa sinua julkisella paikalla kiehnäten jalkaasi vasten erittäin homoseksuaalisti heti kuultuaan että sinulle halaaminen on yleisesti vaikea paikka, ja että miesten halatessa pitää päästää sellaisia turvaääniä "örr örr örr - en ole homó" -tyylillä?

Päädyin siihen tulokseen että molemmat näistä tuntuvat aika luonnollisilta.

Etiikkaa? Ainakin lajinmukaista käytöstä.

"All that I'm living for / All that I'm dying for / All that I can't ignore alone at night / All that I'm wanted for / Although I wanted more / Lock the last open door - my ghosts are gaining on me."
(Evanescence, "All that I'm living for")

Televisiosta tuli mielenkiintoinen sarja nimeltä "Life on Mars." Siinä hahmo Sam Tyler vaipuu koomaan ja seikkailee menneisyydessä, ja joutuu menneisyyden poliisipiiriin, jota hallitaan aika kovaotteisesti. Poliisipäällikkönä julmisteleva juoppo Gene Hunt muun muassa pieksee kuulusteltavia jotta saisi nämä lavertelemaan tietojaan. Koko sarjan jännite perustuu enimmäkseen "sukupolvien väliseen kuiluun", jossa "menneisyyden" (tai katsantokannasta nykyisyyden) moraaliarvot asettuvat vastakkain nykyajan(tai tulevaisuuden) arvojen kanssa. Lähes koko sarjan ajan Sam Tyler yrittää muuttaa Huntia ja opettaa "edistyksellisiä metodeja", jotka tulevat olemaan myöhemmin (vai aikamatkustuksen kohdalla pitäisi kenties sanoa "tulevat olimaan"? En oikein tiedä minkälaisia aikamuotoja pitäisi soveltaa tälläiseen tilanteiseen ; "futuurin imperfektiä"?.) Hunt taas katsoo että hänhän tekee mitä vain saadakseen pidettyä kadut rauhallisina ja ihmiset turvassa. Tylerin tyyli ei ole hänestä realistinen vaan hienostelevaa ja todellisuuspakoista. Koko sarjassa oli pääasiana moraaliset erimielisyydet. Ja sen aikana näytettiin, kuinka näkemykset olivat muuttuneet ajan mittaan. Ainakin minusta tuntuu että Tyler toimi eettisemmin, kuin Hunt, ja että etiikka oli mennyt eteen päin. Joku voi tietenkin olla erimielinen. Joka tapauksessa muutos on tässä kohden varma asia. Ja se ei ole pelkkää televisiosarjan tapahtumaa.

Etiikkaa pidetään tärkeänä filosofisena asiana, koska sen avulla loppujen lopuksi voitaisiin määritellä se, miten tulisi elää. Sen tulkinnalla syntyy ratkaisut siihen, pitääkö psykoottista mutta ei rikosta vielä tehnyttä pitää pidätettynä jotta hänet ehdittäisiin pakottaa terapiaan.

Etiikan alkuperää ja luonnetta koskeva keskustelu on jatkunut vuosisatoja. Käytännössä etiikan alkuperästä ollaan kahta mieltä:
1: Etiikka on ihmisen kokemusten ja tiedon sekä päätäntävallan ulkopuolinen asia. Ihminen ei siis määrittele moraalia, hän voi vain seurata sitä. Tämä moraali on joko muuttumaton moraalilaki tai Jumalallinen käsky.
2: Etiikka on ihmisen eettinen käytösnormisto, yhteydessä moraalin kanssa. Tällöin moraali on ihmisen päättämää ja mahdollisesti kokemuspohjalta punnittua, ja se koskee siveellisiä käsityksiä, arvostuksia ja käyttäytymissääntöjä. Ihminen säätää jollain tavalla sen mikä koskee hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, ar­vokasta ja arvotonta, hyväksyttävää ja hylättävää.

Etiikan luonne on näistä irrallinen ja se tulee joko velvollisuudesta, yleisestä hyödystä tai sitten on seurattava tunteitaan. Nämä voivat olla sovellettuna siten että päätännän tekee yksilö tai monta yksilöä, jolloin velvollisuus voi olla henkilön itsensä määräämää (Nietzschen yli -ihmisyys) yhdessä päätettyä lainsäädäntöä (demokratia/lainkuuliaisuus), tai Humen mukaan yksilön tunnetta siitä mitä pitää tehdä. (Tämä ajatus on itse asiassa jopa omatunnon käsitteessä: Että vaikka kaikki naapurit tekisivät jotain ja pappi seuraa heidän esimerkkiään, sen tekeminen on väärin jos se tuntuu siltä.) Edward Wilson taas kannattaa moraalikäsitystä, joka saa sisältönsä "lajinmukaisesta käytöksestä". Osa on moraalirelativisteja, joiden mukaan ei ole lainkaan objektiivista etiikkaa, heistä etiikka on vain yksilön subjektiivinen mielipide, joka on juuri sen verran mutta ei enempää - eikä vähempää.

Lisäksi ovat nihilistit, jotka ovat sitä mieltä että moraalia ei ole lainkaan olemassa. Mutta kokolailla tässä ovat kaikki vaihtoehdot moraalin alkuperästä ja luonteesta. Sitten päästäänkin siihen "oikeutuspuoleen", eli siihen millä etiikkanäkemykselle annetaan uskottavuus.

Etiikka sidotaan tyypillisesti kahteen asiaan - vaikka tästä ei ole mitään takeita - joko Jumaluuskysymyksiin tai siihen mitä on hyvä ja onnellinen elämä. Varsinaisesti kysymys Jumalasta on kuitenkin ulkopuolinen sille, onko etiikka ihmisistä vai sen ulkopuolelta lähtöisin - tai onko sitä lainkaan olemassa.
1: Deistisissä näkemyksissähän ajatellaan että Jumala on vain rakentanut maailman, joten on aivan mahdollista että tälläinen Jumala antaa ihmisten itse päättää tai olla päättämättä etiikastaan.
2: Toisaalta taas moraalilaki voi olla olemassa ihmisestä ulkopuolisena sääntönä ilman Jumalaalkin. Tätä on perusteltu muun muassa seuraavalla argumentilla: Jos Jumalan säätämä moraali on perusteltua, sillä on jokin perustelu, joka on itsessään viisas ja voimme oikeuttaa moraalin sillä. Ja jos tätä ei ole perusteltu, se on Jumalan heitto, eikä sen seuraamiselle ole mitään syytä: Jumalan valtahan on pohjimmiltaan auktoriteettiin vetoamista eli argumentaatiovirhe, paratiisilla lupailu taas lahjontaa, Helvetillä uhkailu taas ad baculum -argumentaatiovirhe..
3: Kuitenkin säädetty moraali tuntuu monista uskomattoman paljon vahvemmalta, koska se tuntuu paremmalta oikeutukselta kuin pelkkä yhdessä sopiminen voi tehdä: Historia - ja Life on Mars - näyttävät että moraalinäkemykset muuttuvat, ja tästä seuraisi se, että eilisen pahat teot voivat olla huomenna hyviä. Ja että natsien toiminta on kulttuuriin sidottua toimintaa, ja siksi se oli sinä aikana eettisesti oikein.
4: Kuitenkin pysyviin moraalilakeihin uskovilla on ongelmana se, että näitä objektiivisia muuttumattomia moraalilakeja on niin paljon, että niistä valitseminen on mielipidekysymys: Islamin, kristinuskon vai hindulaisuuden opit? On kuitenkin havaittavissa että tätä valintaa ei tehdä miettimällä asiaa ja valitsemalla paras, vaan uskonnot jakautuvat aina alueittain: Jos asut Islamilaisessa kulttuurissa, valitset Koraanin etiikkasi lähteeksi. Intiassa taas olet hindu. "Maassa maan tavalla" toteutuu siis siitä huolimatta, että moraali nähdään ihmisestä ja kulttuurista riippumattomana. (Natsitkin perustelivat juutalaisvainoaan. He seurasivat omaa logiikkaansa, ja on aika erikoista vain sanoa että se olisi automaattisesti väärin.) Ne ehkä ovatkin, mutta niiden valinta ei selvästi sitä ole. Lisää päänvaivaa asiaan tuottaa tietenkin se, että näyttää siltä että uskonto paitsi säätää ihmisten moraalia, on myös toisin päin: Ihmiset säätävät sitä minkälaisia sääntöjä uskonto saa antaa ilman että uskovaiset kaikkoavat. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti nyt vellovassa naispappeusasiassa. Ihmiset haluavat - molemmin puolin - vaikuttaa siihen, minkälaisia arvoja uskonto esittää. Samoin ihmiset kritisoivat erilaisia kultteja, koska nämä esittävät sellaisia moraalisia sääntöjä jotka tuntuvat ulkopuolisista epäoikeudenmukaisilta. Uskonnot instituutioina ovat tuhoutuneet ihmisten mieltymysten mukaan ja uskonnot ovat aina joutuneet myös joustamaan tämän asian edessä. Siksi vaikka olisikin jokin ylempi moraali, näyttää siltä että ihmiset joka tapauksessa seuraavat sitä mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.

Yleensä ihmisillä on melko voimakas näkemys siitä, kumpi on oikeassa. Moni ajattelee että tarvitaan ihmisistä riippumaton sääntö, tai muutoin se ei voisi toimia koska se olisi subjektiivista, mielipiteistä riippumatta. Se ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista - tai intersubjektiivisuuden eli useiden ihmisten yhdessä päättämänä massan voimaan perustuvaa. (Toisaalta demokratiahan toimii juuri samalla periaatteella, joten tämän pitäisi olla suora kannanotto intersubjektiivisuuteen yleisesti. Eihän hallitusta voida johtaa subjektiivisesti, sehän ei olisi rationaalista vaan mielivaltaista ja massan voimaan nojaavaa.) Toisaalta taas toiset vihjaavat siihen, että jos etiikka ei ole ihmisten väliseen suhteisiin perustuvaa kulttuurillista "hyvää tapaa toimia", niin mitä ihmettä se sitten muka on - ja pyytää hieman mielipiteistä riippumattomia perusteluja sille että tämä muu on todellakin jotakin muutakin kuin henkilön oma subjektiivinen viehtymys esimerkiksi jonkun uskonnon säätämiin normeihin. (Esimerkiksi Kristityn kokema syvä rakkaus, subjektiivinen tunne, uskontoonsa on selviö, kaikki muu on se, mistä käydään keskustelua. Eihän tunnetta voida oikeuttaa vain siksi että se on joillakuilla vahva.)

Kumpaakaan näkemystä ei kuitenkaan voida täysin perustella. Ne ajautuvat aina siihen, että siitä miten asiat ovat pitäisi jotenkin johtaa se miten niiden pitäisi olla. Ne ovat kuitenkin muutoin loogisesti koherentteja. Niiden valinta vain tapahtuu perustelematta.

Kuitenkin onneksi on havaittavissa selvä asia: On oikeastaan aivan sama, mitä käsitystä kannatat, pidät tiettyjä asioita hyvinä ja toisia pahoina. Siksi jokaisessa maassa pidetään perheestä ja läheisistä. Jokainen haluaa ystävän. Itse asiassa tämä seikka on niin tunnettu, että eri kultit käyttävät aivopesussa menetelmää, joka ei suinkaan ole mitään kuola suussa saarnaamista, vaan joka on hienostunutta ja hienovaraista. Sama esiintyy muissakin, asiallisissa, uskonnoissa, joskin lievempänä: Käännyttämisessä on tärkeää että ei pelästytetä kohdevva. Tämän vuoksi toimivinta on se, että aluksi puhutaan niistä asioista jotka ovat kaikista mukavia ja jotka eivät satu olemaan tuon uskonnon kieltolistassa. Siksi aluksi puhutaan lempeitä perheestä, terveydestä ja mukavista asioista. Tämä ei toimi siksi että nämä olisivat se asia, jota uskonto opettaa ja jonka se tuo ihmisille, vaan sen takia että näiden asioiden arvostus on heillä jo valmiina. Ihminen rupeaa ajattelemaan, että kun ne pitävät perheestä, ne tuskin ovat mitään "kauheita kulttilaisia".

Vasta myöhemmässä vaiheessa korostetaan niitä asioita, jotka ovat juuri tuolle uskonnolle tyypillisiä. Daniel Dennett kuvaa asiaa kirjassaan "Lumous murtuu" sivulla 226 seuraavalla rabbin lainauksella:

"On sataprosenttisen osuva, että enemmistö kashrut -(kosher) lait ovat jumalallisia rituaaleja ilman järkeä. On erittäin helppoa olla murhaamatta ihmisiä. Erittäin helppoa. On hieman vaikeampaa olla varastamatta, koska siihen on toisinaan kiusaus. Niinpä tämä ei ole suurenmoinen todiste sille että uskon Jumalaan ja toteutan Hänen tahtoaan. Mutta jos Hän sanoo minulle, etten voi juoda kupillista maitokahvia lounaalla jauhelihan ja herneiden kera, kyseessä on testi. Ainoa syy siihen, että menettelen näin, on että minun on käsketty menetellä näin. Se on vaikean asian tekemistä."

Näillä uskonto eriytetään. Uskonnot seuraavat siis pikemminkin yleistä inhimillisyyttä ja eriyttävät itsensä muista uskonnoista tälläisillä testaavilla ja eriyttävillä säädöksillä, jotka ovat ikään kuin "punkkareitten niittirannekkeet" tai emo -tukka: Niillä tunnustetaan väriä, ja niiden kautta ryhmään kuuluvat tunnistavat olevansa samaa porukkaa. Kaikki ihmiset vihaavat murhaamista, kuten Rabbi vihjasikin.

Tästä päästään oikeastaan vetämään syrjään koko etiikan säätämisen ongelma: Useinhan uskontojen edustajat kritisoivat muita siitä että koska he eivät seuraa Jumalaa, he ovat moraalittomia. Heistä on pelottavaa että ainut tae sille että toinen ei murhaa heitä, on heidän omat tuntemuksensa. Minusta taas paljon suurempaa oikeutusta ei voida saada, koska ihmisillä on tapana seurata tunteitaan. He ovat vähemmän rationaalisia kuin ajatellaan - ja itse asiassa jos joku uskovainen sortuu rikokseen, muut uskovaiset ilmoittavat että syynä on se että seuraaja on vain ihminen inhimillisine tunteineen. Tunne on siksi itse asiassa aika kova vakuutus. Lisäksi, jos joku esitetty sääntö onkin "ihmisen lajinmukaista käytöstä", eli moraalilla onkin epigeneettinen sisältö, ihmiset joka tapauksessa seuraavat näitä tuntemuksiaan - ja seuraavat niitä riippumatta siitä, ovatko ne Jumalan ohjelmoimaa sisäistä omaatuntoa, tai ovatko ne sisältönä jossain uskonnossa X - tai vain seurausta siitä että olemme evoluution muokkaamia ja satumme olemaan "laumaeläimiä".

Moni varmasti pitää tätä vielä hieman perustelemattomana. Heistä esimerkiksi Kantin näkemys etiikasta on oikea; Kanthan katsoi että ihmisen eettisellä valinnalla on arvoa vain jos hän valitsee niiden kesken vapaasti. Kant oletti että ihmisellä on vapaa tahto jolla hän tekee eettiset valinnat. Kun hän samanaikaisesti uskoi kategoriseen imperatiiviin, hän itse asiassa esitti että ihmisillä ei ole sellaisia sisäänrakennettuja mekanismeja, jotka ohjaisivat hänen käytöstään niissä asioissa jotka ovat kategorisen imperatiivin mukaisia. (Muutenhan lopputulos olisi että ihminen luonnostaan seuraisi etiikkaa näiltä osin, eikä etiikalla olisi arvoa. Kant tuskin ajoi tätä asiaa.) Toisaalta myös Sigmund Freud esitti että ulkopuolinen maailma asettaa haluillemme rajoittimia, ja nämä rajoittimet olivat moraalinormiston etiikkaa koskevia väitteitä, jotka kielsivät luonnollisen halumme esimerkiksi naida äitiämme.

En ota kantaa moraalin sisältöön vaan luonteeseen. Vaan itse asiassa siihen, että kun uskovainen tai joku muu taho esittää esimerkiksi että "jos tästä luovutaan, ihmiset voisivat raiskata ja murhata mielensä mukaan", hän ei enää puhu etiikasta vaan on jo määritellyt sen. Voimme sanoa että "jos etiikka on tuota, seuraisimme sitä luonnostamme ilman että siihen tarvitaan mitään lisäkäskijää". Tämä kannanotto ei siksi riko Humen giljotiinia, jonka mukaan siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, päättelyvirheeseen ei siis syyllistytä vaikka se pinnallisesti ajatellen voisi siltä tuntuakin. Mutta vaikka siis teen näin, enkä tee moraalin sisältökannanottoja, voin sanoa että "jos etiikka on tuota", niin Kant ja Freud ovat perusteluineen yksinkertaisesti väärässä.

Otan esimerkiksi Westermarck -efekti. Tämä on insestiä koskeva ihmiselle lajityypillinen ilmiö, joka ei riipu ympäröivästä kulttuurista. Joka ikisessä paikassa ihmiset välttävät insestiä sisarusten kesken. (Tämä voidaan perustella evoluutiolla: Sukusiitoksen tuottamat epämuodostumat ovat yleisiä. Siksi jo Aristoteles argumentoi, että insesti on väärin koska siitä syntyy usein sairaita jälkeläisiä. Muissa kulttuureissa sama on taatusti huomattu myös - täällä selitys on voinut olla vaikka Jumalan kosto ja kirous synnistä tai muuta pahuudesta. Me "länsimaiset skientistit" taas olemme taipuvaisia selittämään asiaa puhtaasti genetiikalla.) Itse asiassa koe on jo osoittanut että tämä ei ole kuitenkaan kulttuurien opettamaa, vaikka kulttuuri perusteleekin sen pahuutta ; Arthur P. Wolf teki tutkimuksen joka koski kibbutsien perinnettä, jossa lapset yhteiskasvatettiin. He siis asuivat aivan pienestä lapsesta toistensa kanssa yhdessä. Ei avioliittoja näiden kesken, eivätkä murrosikäiset kibbutsit olleet seksuaalisesti kiinnostuneita toisistaan yhteissuihkuissa - hehän olivat "ikään kuin" sisaruksia. Aivan sama huomattiin myös taiwanissa, jossa lapset pistettiin naimisiin aivan pieninä ja kasvatettiin yhdessä. Näissä heidän suhdettaan ei paheksuttu koska kyseessä oli avioliitto, eivätkä puolisot olleet oikeita sisaruksia. Silti he eivät rakastuneet toisiinsa, ja näissä suhteissa eroaminen oli paljon suurempaa, onnellisuus pienempää, seksuaalisuus pienempää ja vieraissa käyminen yleisempää kuin muissa avioitumistavoissa. (Mukaan lukien muut "pakkoavioittamisen" lajit.) Ihmisellä on siis sisäänrakennettu periaate, joka perustuu siihen että jos hän ns. "käy lapsena samalla potalla" hän ei harrasta tämän kanssa seksiä aikuisena. Tämä on siis eräänlaista "ihmisten leimautumista". (Hanhethan kiintyvät ensimmäiseen näkemäänsä liikkuvaan kohteeseen ja pitävät tätä äitinään. Tämä voi olla vaikka ilmapallo tai Konrad Lorenz. Tämä on geneettinen ominaisuus, vaikka siihen liittyy oppimista sen ensimäisen havainnon kautta.) Toisin sanoen Kant oli väärässä koska ihmisillä on emotionaalinen vastenmielisyys insestiin silloinkin kun se on vain "insestiä", jolloin kyseessä ei ole täysin vapaa valinta, vaan siihen vaikuttaa voimakkaasti emootiot. Freud taas oli väärässä kun ajatteli että yhteiskunta vaan kieltää ja tämä tuo sen syyllisyyden joka koetaan: Jos inho on vain kahlittua halua harrastaa seksiä toisen kanssa, taivanilaisten luulisi olleen onnessaan, kun tähän haluun suorastaan kannustettiin. Mutta kuten tiedämme, näin ei kuitenkaan ole.

Ehkä onkin mukavaa huomata, että vaikka etiikan alkuperästä ollaan kovasti erimielisiä ja sisällöstäkään ei saada yhteneväisyyttä aikaiseksi, ymmärrämme kuitenkin toisiamme koska meillä on inhimilliset aivot. Kun tapaamme toisen, tiedämme hänen tunteensa ja voimme suhtautua hänen emootioihinsa oikein, koska ne ovat kaikilla melko lailla samanlaisia. Maailma ei etiikan ihmeellisyydestä huolimatta ole mikään Forrest Gumpin suklaarasia jossa "ei koskaan tiedä mitä saa." Elämässä moni asia on selviö: Jos jättää syömättä, tulee pahantuuliseksi, emotionaalisilla ja muita kuuntelevilla ihmisillä on enemmän ystäviä kuin itsekkäillä. Ja vaikka meillä on valtavia erimielisyyksiä eri asioista, ja uskonnolliset vakaumuksemme eroavat toisistaan valtavasti, olemme silti pohjimmiltaan hyvin samanlaisia ; Arvostamme samoja asioita ja samoja asioita pidämme kammottavina. (Kulttuureissakin tyypillisesti erot johtuvat siitä että kaikki pitävät kunniaa, oikeudenmukaisuutta ja montaa muuta ilmiötä hyvinä - ja insestiä pahana, mutta eri kulttuureissa nämä asetetaan eri järjestykseen. Japani ei siksi ole niinkään "häpeäkulttuuri" kuin "kunniallisuutta korostava" kulttuuri eikä kristinusko niinkään "syntisyys/syyllisyyskulttuuri" kuin "armokulttuuri". Kaikki pyrkivät "vaalimaan sitä minkä hyväksi kokevat", eivätkä nämä kokemukset sitten olekaan "niin erilaisia" kuin monet haluavat esittää.)

Siksi elokuvissakin pahikset ovat aina "mielenkiintoisia" - he ovat erikoisia. Elokuvien pahathan ovat: Demonisoituja pahoja, joiden luonne on epänormaalius ja epäinhimillisyys. "He ovat meidän ja me heidän emootionaalisen ymmärtämisen ulkopuolella", psykopaattisia pahoja, jotka ovat älykkäitä mutta tunteettomia - siis patologisia ja epänormaaleja. "Me olemme heidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella". Kaaoottisia pahoja, jotka ovat irrationaalisia. Heillä joko on tunteet tai ei ole. Pääasiassa on kuitenkin se, että he eivät toimi ennustettavasti. He ovat siis erilaisia kuin muut ihmiset. "He ovat meidän emotionaalisen ymmärryksemme ulkopuolella." Surullisia pahoja, jotka ovat puutteellisia ihmisiä. Heillä ei ole kaikki asiat ihan hyvin. Näillä on yleensä "toivoa muuttua hyviksi" -tai sitten nämä jäävät apeuteensa tai päätyvät itsemurhaan. Hyvät taas ovat joko yltiöhyviä tai sitten heidän heikkoutensa ovat tavallisia. Heillä taas on perhe -elämää ja muuta vastaavaa jota kuvataan, jotta ihmiset samaistuisivat heihin. He ovat "tavallisia", siksi he usein ovat myös vähemmän värikkäitä. Kaikesta jännittävin seikka on kuitenkin se, että Hollywood pyrkii ensi sijaisesti myymään. Se ei siksi luo arvoja, jotka olisivat riskejä. (Mistä seuraa se, että niitä haukutaan tässä alueessa jopa "hengettömiksi". Ne eivät pistä ajattelemaan koska myynnin riskittömyyden tae on se että se on "yleisinhimillinen", tarjoaa sitä mitä kaikki jo tietävät.) Silti Suomalaiset ja Kiinalaiset tunnistavat ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Sitä ei tarvitse leimata ja erikseen kertoa. Ja lopussa hyvä voittaa, koska se on sitä mikä ihmisistä tuntuu reilulta.

Epikuros kettuhäkissä

Eläimien oikeudet ovat hätkähdyttäneet melko paljon. Esimerkiksi kettutytöt ovat tulleet kuuluisiksi eläinoikeustaistelijoina. Toisaalta myös vähemmän radikaalit tahot ovat kiinnostuneet eläimien oikeuksista. Luomua kannatetaan koska se on vaihtoehtona tehotuotannolle. Ja jopa minua kiinnostaa eläimien hyvinvointiasiat. Kuten aikaisemmin blogissani käsittelinkin, Eläinten oikeuksiin on tietenkin monenlaisia näkemyksiä. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä jutussa kuitenkin lähdetään ajatuksesta että eläimillä on jotain oikeuksia. Että eläimellä on oikeus jonkinlaiseen hyvään elämään. Sitten vain täytyisi miettiä, mitä se on.

1: Antropomorfistinen näkemys, jossa eläin ihmisenkaltaistetaan. Tämä näkemys on erittäin yleinen esimerkiksi monille lemmikkien omistajille. He ostavat koirilleen timanttikaulapantoja ja muuta ylellisyystavaraa, joka heistä tuntuu mukavalta. Melko yleinen tapa on kuitenkin ajatella, että tämä toiminta ei ole viisasta. Että eläimellä ei ole ihmisen oikeuksia, eikä ihmisen mieltymyksiä. Siksi äänioikeus tai kiinteä halpakuukausihintainen mokkula vuohille ei siksi varmasti ole kovin tärkeänä osana hyvää vuohen elämää. (Ihmiset ovat sitten oma lukunsa.) Hieman samanlaista suhtautumista olen ollut huomaavinani turkistarhoihin iskeviin henkilöihin. Hehän vapauttauvat esimerkiksi minkkejä luontoon, vaikka minkki luonnossa ajaakin vesikon sukupuuttoon. Muutoinkin vapautetuista minkeistä suurin osa kuitenkin kuolee, tuskallisesti nälkään. Ja selvinneetkin ovat sangen konemaisia tappajia. Suomen luonto ei ole sopeutunut minkkiin, ja vapauttamisesta on luonnolle haittaa. Kettutytöt perustelevat kuitenkin iskujaan vapaudella. Heistä vapaus on se ominaisuus, joka tekee elämästä elämisen arvoisen. Minkeiltä, vesikoilta ekosysteemiltä tai minkkien saaliiksi joutuvilta hiiriltä he eivät ole asiaa kysyneet, vaan he ajattelevat tilannetta ikään kuin itsensä kautta. (Olen ollut havaitsevinani tiettyä vapauden ihannointia kettutytöissä. Hehän vastustavat kapitalismiakin koska se orjuuttaa ihmisen oravanpyöräänsä. Vapaus on heille tärkein arvo ihmisinä. Ja tämän he heijastavat eläimiinkin.)

2: Luonnollisuuskeskeinen näkemys, jossa ajatellaan (Humen giljotiinin vastaisesti) että luonnonmukainen elämä on hyvää eläimen elämää. Tässä kohden tilanne on siitä erikoinen, että naudan luonnollisessa elämässä olisi normaalia, että susi kävisi silloin tällöin syömässä. (Itsekin olen nähnyt karkuun päässeen naudan, jota ilves jostain syystä oli raapinut. Kenties luonnollinen seuraus, mutta en usko että se kuuluu mitenkään olennaisesti hyvään lehmän elämään.) Myös tämä näkemys on yleinen. Eläinsuojelijoista monet pitävät laitosmaista tuotantotapaa luonnonvastaisena, joka tarkoittaa heistä samaa kuin huono elämä.

3: Hedonistinen käsitys, jossa keskitytään eläimen lajinmukaiseen tyytyväisyyteen ja tarpeiden täyttämiseen. Tässä näkemyksessä eläimen annetaan tehdä asioita joista se pitää. Tässä näkemyksessä ongelmana on se, että on selvitettävä missä kohdin eläinten mieltymykset ovat järkeviä pitkällä tähtäimellä ja missä kohdin niiden mieltymykset haittaavat niiden terveyttä. Eläimien kaikki mieltymykset eivät ole järkeviä. Itse asiassa evoluutio voi aiheuttaa jossain oloissa eläimelle vaarallisiakin ominaisuuksia : Luonnossa eläimet kuolevat nälkään, harvemmin ylensyöntiin, joten ylensyöntiä kohtaan eläimillä tuskin on mitään erityisiä suojamenetelmiä. Päin vastoin, ravinnon puute joka on "normina" luonnossa suorastaan johtaa siihen että eläin mielellään ylensyö itsensä sairaaksi. (Ja miksi ei ihminenkin.)

Tässä kohden voidaan sanoa että eläimen hyvinvointi on hieman kuin kuin ihmisen hyvinvointi epikurolaisuudessa. Epikuros korosti sitä, kuinka esimerkiksi mässäily tuottaa sairautta pitkällä tähtäimellä, jolloin mässäilyä tuli välttää. Hänen mukaansa hyvinvointia ei siis tuonut ylettömyys tai mässäily, vaan kohtuullisuus. (Myös kohtuudessa. Hän oli mm. varannut itselleen ruukun juustoa jotta voisi joskus herkutella jos hänelle tulisi sellainen mieli.) Tuomas Akvinolaisen käsityksen mukaan taas eläimet eroavat ihmisistä juuri siten, että ne seuraavat lyhyemmän tähtäimen mukaan vaistojaan. Tässä näkemyksessä eläimet ovat valitettavasti hieman kuten amerikkalaiset lapset, jotka lihovat ja tulevat sairaiksi koska syövät liikaa. Lyhyen tähtäimen halukkuus muuttuu pitkän tähtäimen sairaudeksi. Toisaalta eläimet myös elävät lyhyemmän aikaa, joten niiden elintasosairaudet eivät pääse kehittymään yhtä pahoiksi kuin ihmisillä. Toisaalta eläimen tyytyväisyys lyhyellä tähtäimellä pätee taatusti niissä asioissa, joista se pitää. Ja pitäväthän amerikkalaiset ylilihavat lapsetkin hampurilaisista.

Tosin, jos emme halua pelkkää lyhyen tähtäimen tyytyväisyyttä, voimme täydentää näkemystämme; Jonkin elementin vaikutukset terveyteen voidaan havaita. Jos koira haluaa aina syödä, ja se lylleröityy lihavaksi ja sairaaksi, tämä huomataan ja syömistä voidaan vähentää niin että koira saa riittävästi ruokaa. Kun tämä tieto otetaan huomioon, hedonistista käsitystä voidaan käyttää eläimen onnellisuuden tavoittelussa eläimen pitkän tähtäimen terveyttä vaarantamatta.

Tässä kohden on siksi hyvä huomata, että "lajinmukainen käytös", josta monessa eläinten hyvinvointia käsittelevässä kohteessa puhutaan ei suinkaan sorru Humen giljotiinin rikkomiseen väittämällä että luonnollinen on hyvää. Se vain korostaa pikemminkin eläimen lajinmukaisia mieltymyksiä. Näiden toki voidaan nähdä mukailevan "luonnollisia tarpeita". On kuitenkin hyvä huomata, että hedonistisessa näkemyksessä on mukana mahdollisuus tarjota myös tuotantoeläimelle hyvä elämä. Luonnoton elinympäristö ei tässä näkemyksessä välttämättä tarkoita eläimen surkeaa elämää. Lemmikkieläimille ja tuotantoeläimille voidaan tarjota hyvääkin hoitoa, jossa niiden terveyttä ei vaaranneta. (Eläinten luonnonmukaista käytöstä korostavat oppaat tyypillisesti kannattavat maatalouden eläintuotantolinjoja. Onhan ne näitä tiloja varten tehtykin.)

Tuotantoeläimien terveyden ylläpito onkin erittäin tärkeää jo kannattavuudenkin kannalta. Esimerkiksi maidontuotannossa sairas eläin tuottaa maitoon enemmän soluja, mikä laskee maitolitroista saatavaa hintaa. Antibioottikuuria ei voi tarjota parannukseksi, koska antibiootit testataan meijereissä, eikä antibioottimaidosta saa mitään hintaa koska antibioottimaito poistetaan maidon jatko ketjusta. On huomattava että eläinkin kärsii ainakin jonkinlaista stressiä, ja tämäkin vaikuttaa niiden terveyteen, joka taas vaikuttaa kasvuun ja tuotokseen. (Rikkinäinen, purtu tai kiehnätty häkkiketun turkki joita joissain nauhoissa -ja todellisuudessakin- valitettavasti näkee, laskevat nahan hintaa. Terve nahottavan ikäinen kettu sen sijaan on ehjäturkkinen. Tosin suuren koon tavoittelu tässä kohden johtaa myös lihomiseen.) Itse asiassa tässä kohden "markkinataloudelliset" kylmät voittoa ja rahaa takaa ajavat tavoitteet jopa ajavat eläinten hyvinvointiasioita, eivätkä ole pelkästään niitä vastaan. Tältä kohdin eettinen eläimenpito maataloudessa on ainakin periaatteessa mahdollista.

Tätä kohti siis ; Tästä kohden olisi siksi vain selvitettävä, mitä eläin haluaa ja mitkä asiat eläintä miellyttävät.

Tässä kohden ongelma on sitten tutkimuksellinen. Eläimet eivät osaa kommunikoida ihmisten tapaan kielellisesti, joten niiden toiveiden täyttymistä on vaikeaa arvioida. Behavioristisellä menetelmällä voidaan tutkia eläimien käyttäytymistä. Näitä voidaan arvioida, koska eläimillä on tiettyjä stressireaktioita, jotka osoittavat että se ei voi hyvin. Toisaalta tutkimuksessa voidaan antaa erilaisia mittareita, jotka osoittavat kuinka paljon vaivaa eläin on valmis tekemään jonkin palkinnon eteen ; Eläin voidaan esimerkiksi opettaa painamaan vipua ja katsoa paljonko tämä haluaa tehdä vaivaa saadakseen ruokaa, lajitoverin seuraa tai namupalan.

Tämä talousteoriasta lainattu toimintatapa ratkaisee kuitenkin vain tärkeysjärjestyksen, ei tavoittelun absoluuttista arvoa. Tätä voidaan kuitenkin seurata, ja sen avulla saadaan niin tyytyväisiä eläimiä, kuin mihin asti ollaan valmiita näkemään vaivaa. Tosin on otettava huomioon, että halut riippuvat myös olosuhteista. Monimutkainen verkosto vaatii paljon tutkimuksia. (Ei siis riitä että kalibroidaan yksi vipu nappuloille ja toinen hiekalle ja katsotaan mitä tästä seuraa.) Joskus sattuu yllätyksiäkin: Jos esimerkiksi testataan kettujen erilaisia koppeja, ja huomataan että ketut viihtyvät enimmäkseen koppien katoilla, häkkeihin kannattaakin laittaa hylly pesäkopin sijasta. Ketut viihtyvät sitten tämän luukun päällä.

Toisaalta tässä on monimutkaisempiakin ongelmia. Sillä jotta koejärjestely toimisi, tulisi jollain tavalla varmistaa että testataan vain sitä asiaa, mitä ollaan tavoittelemassa. Esimerkiksi jos ollaan tekemässä tutkimusta, jossa minkkejen häkkiin laitetaan luukku, tilaan jossa on uimistilaa, ja laitetaan luukkuun punnus ja katsottiin kuinka paljon painoa minkki oli valmis ja halukas nostamaan päästäkseen veden äärelle, pitäisi ensin varmistaa että minkki kaipaa vettä, eikä esimerkiksi pelkkästään lisätilaa liikkua. Myös puhdas uteliaisuuden tarve, eli esimerkiksi se että minkki kokee punnuksellisen luukun avaamisen ja uudelle alueelle tunkeutumisen ikään kuin "kivana seikkailuna" olisi jotenkin eliminoitava. (Minkkien uimatutkimuksista tarkemmin kiinnostuneille suosittelen luettavaksi C.M. Vinke et al, "Review To swim or not to swim: An interpretation of farmed mink’s motivation for a water bath" , Applied Animal Behaviour Science 111 (2008) 1-27.) Olisi siksi jollain tavalla testattava, että testataan mitä testataan. Ongelmallisinta on, jos itse kokeen testimittaus on juuri se, mitä minkki tai muu koe -eläin haluaa ilokseen. Tällöin vaikka koe olisi muutoin miten hieno ja kaikkia elementtejä olisi otettu huomioon, se antaa silti vääriä tuloksia. (Tämä korostaa tyhjän luukun tärkeyttä testeissä. Ja tietenkin sitä, miten anomalioita voidaan löytää haluttaessa periaatteessa mistä tahansa tutkimuksesta. Kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen karsiminen on käytännössä mahdotonta, eli on aina mahdollisuus että korrelaatio johtuu muusta elementistä kuin siitä mikä on yritetty saada ainoaksi eroksi testijärjestelyissä. Tämä ei tietenkään tarkoita että kokeilla ei päästäisi kohti totuutta. Ainoastaan sitä, että absoluuttista totuutta ei voida tässäkään asiassa saavuttaa.)

Mutta toisaalta näitä mittareita käytettäessä voimme tarkistaa näkemyksiämme siitä mikä on sekä hyväksi että mukavaksi eläimelle. Ja näillä tiedoilla voimme aidosti pyrkiä kohentamaan eläinten hyvinvointia molemmilta tasoilta. Ja tähän tarvitaan eläinkokeita. (Ihminen tai solutesti ei "ainakaan toistaiseksi" voi ratkaista tälläisiä mieltymystekijöitä.) Aivan kaikki eläinkokeet eivät siis ole epäeettisiä. (Osa toki on.)