Huonosti kokoonparsitut ideat

Jumaluskoa pidetään hyvin tavanomaisena ja arkisena ajatteluna. Tämä paistaa etenkin niissä lausunnoissa joissa uskonnollisuus on niin ihmiselle tyypillistä että uskonnollisuudesta poikkeamista täytyy redusoida vaikkapa autismiin tai valehteluun. ; Toisaalta sitä kuvataan myös että uskonto olisi jotain tieteelle rinnakkaista toimintaa. Molemmat haluavat ymmärtää. Arkijärki, tiede ja uskonto edustavat täten keskenään samansuuntaisia asenteita. Jumalusko, tiede ja arkijärki löisivät kättä.

Rinnastus jumaluskosta ja arkijärjestä ei ole huono. Olen itse tunnetusti korostanut sitä että arkijärki johtaa usein kohtuullisen tyhmiin tai ainakin virheellisiin toimintamalleihin. Olen niitä ihmisiä joista on luonnollista sanoa että "en usko kummituksiin mutta pelkään niitä". Jossa arkikokemus, ensimmäinen intuitio ja tietynlaisen miljöön face value ei ole sama kuin järkevien uskomusten lähde. Arkijärki ilmeneekin usein tämänlaisena epätosiin ohjaavana tunteiluna.

Toisaalta voidaan kuitenkin nähdä että vain osa arkijärjen toiminnasta on tuota ylläkuvattua. Arkijärki on laaja kirjo erilaisia heuristiikkoja. Ei ole ihme että ne kaikki eivät ole "vain hyviä tai vain huonoja".

Jos otetaan se mitä opitaan kognitiivisesta uskontotieteestä, voidaan jopa saada aikaan kuva jossa teismi ja muut selvästi erottuvat muusta arkijärjestä. On nimittäin huomattu että ihmiset käsittelevät tiettyjä aiheita skeemoina. Niitä kuvaavat tietyt lainalaisuudet. Näistä poikkeamisista yllätytään. Ne ovat yksinkertaisia intuitioita maailmasta. Ne voidaan nähdä tieteellisinä tai esitieteellisinä yksinkertaisina maailmaa koskevina mallinnuksina. Niillä on hyvä parsimonia.

Uskonto taas kuvaa nimenomaan näitä yllätyksen hetkiä. Ja niitä kuvaa usein skeemojen sekoittuminen jolloin puhutaan komplekseista ideoista. Ideana on karkeasti sanoen se että jos meillä on esineen skeema jonka mukaan luudat eivät puhu, niin puhuva luuta yllättää meidät sekoittamalla ihmisen skeeman ja esineen skeeman. Tämä yllätys tekee siitä kiinnostavan ja helposti muistettavan. Intuitioiden tämän puolen vuoksi ei ole yllättävää miksi monet tarueläimet ovat sellaisia kombinoivia asioita kuin härän ja kotkan sekoituksia.

Näitä kuvaa selvästi huono parsimonia ; Niillä haetaan selitystä. Mutta voi miten niillä haetaan selitystä. Ne selittävät poikkeustapauksia joita koetaan vetoavina ja jopa ainutlaatuisina. Ja kompleksi idea on itsessäänkin mallina sekä poikkeuksellinen että kompleksi. Monimutkainen ja poikkeuksellinen selittäjä manataan esiin viitaten johonkin yllättävään. Tämä on antiparsimoniaa.

Tässä mielessä on syytä lokeroida kolme eri käsitettä. Arkijärki, uskonto ja tiede. Niillä on aika vähän keskenään tekemistä. Ja heikoimmalla näyttää olevan uskonto.

On hyvä katsoa huonoa

"Saadakseen äänensä kuuluviin pitää jakaa persettä. Tunteakseen maailmaa pitää joskus uida sen saastassa. "
(CMX, "Kysymykset ja vastaukset", 21/12/2014)

Renessanssiajasta ja sen taiteesta saa helposti sellaisen kuvan että kaikki olivat kuuluisia mestareita. Tämä sitten tulkitaan helposti kahdella tavalla ; Joko ajatellaan että sen ajan suhde taiteeseen oli erityisen nerokas. Tai sitten syntyy sellainen ajatus että tosiasiassa renessanssiajan taide oli helppoa. Koska eihän sitä olisi muutoin syntynyt niin paljon.

Ilmiössä on kuitenkin enemmän kysymys siitä mikä säilyy ja siitä mitä halutaan katsoa ja mitä halutaan näyttää kuin renessanssin toistuvasta erinomaisuudesta. Tämän voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katsomalla renessanssiajan uncanny valleysta repäistyjä maalauksia vauvoista. Epäonnistumisen läsnäolo on tärkeä. Eikä pelkästään siksi että voidaan nauraa näiden kuvien maalareille vielä hautaamisen jälkeenkin ylenkatseellisesti. Vaan juuri siksi että nämä toimivat tärkeänä kontrastina niille totutuimmille ja nähdyimmille teoksille.

Tämä sama koskee tietenkin myös alkuun laittamani videota huonosti täytetyistä eläimistä. Ne muistuttavat siitä että eläinten täyttäminen on taito. Ja taidot ovat usein nimen omaan suhteellisia. Jos kaikki tekisivät hienoja täytettyjä eläimiä, sen täytyisi olla todella todella helppoa. Ja olisi todella kyseenalaista olisiko kyseessä todella mikään taitokaan. Myös nämä eläimet näyttävät olevan uncanny valleyssa.

Tämä tuo mukaan näkökulman jota voi olla rakentavaa laittaa myös pseudotiedeasioihin. Jos nimittäin mietitään miten pseudotiede eroaa muista typerehtimisistä, on asiaan helppoja ja vaikeita vastauksia. Helppo tapa on sanoa että pseudotiede väittää olevansa tiedettä. Mutta kenties oikeampi tapa lähestyä asiaa onkin nähdä pseudotiede jonkinlaisena kompleksina ideana jossa yhdistyy kahden hyvin erilaisen pääteeman sekoituksia. Ne eivät siis ole vain hörhöilyä vaan ne ovat itse asiassa hörhöilyä joka lähestyy tiedettä tavalla joka pahimmillaan näyttää yhtä karsealta kuin mikä tahansa "uncanny valleyssa oleva robottikyhäelmä". Tämänlaiset erikoisuudet ovat poikkeavia ja jäävät mieleen. Ja kenties siksi pseudotieteet ovat kiinnostavia myös ei-tieteellisistä syistä. Ja ne muistuttavat siitä miten tiede on todellakin taito. Jos kaikki vain onnistuisivat koko ajan, niin eihän se voisi vaatia koulutusta ja harjoitteluakaan...

Miksi "goat simulator" on niin suosittu?

"Goat simulator" on jostain syystä tullut hyvin suosituksi. Se on yksinkertainen, periaatteessa tuntemattoman pienen pelitalon purkkaviritelmä joka on tehty parissa viikossa. Sen tekeminen on halpaa, mutta ilmeisesti sen pelaaminen on priceless. Pelin olemassaolokin on itse asiassa puolivahinko. Se syntyi tavallaan vitsillä. Ja sitten se muuttui jotenkin suureksi ja tärkeäksi populaarikulttuuriksi ja tärkeäksi huumoripeliksi.

Pelissä ei ole tarinaa, ei juonta, ja vaikka sinne on piilotettu absurdeja detaljeita, ei näitä voi pitää minään merkittävinä saavutuksina. Pelissä on pistesysteemi joka ei kuitenkaan ole kovin relevantti. Ruoholla makaamalla ja penkkejä nuolemallakin saa pisteitä. Vuohi ei voi edes kuolla, joten pisteiden kerääminen on suunnilleen kiinni vain siitä miten kauan peliä pelaa.

Yhtenä syynä on se, että peli käyttää yllättävän nerokkaasti itse pelaamista huumorin lähteenä. Perinteisesti huumoripelit ovat koostuneet pelaamisosuudesta joka on hyvinkin samanlainen kuin vakavammat pelit. Mutta niihin on kirjoitettu vitsejä. Pelissä on dialogeja ja välidemonpätkiä joissa on käsikirjoitettu hauskoja asioita, vitsejä ja tilanteita. Tämä on hyvin elokuvamainen tai televisiosarjamainen tapa, ei peleihin sopivalla tavalla interaktiivinen tapa rakentaa huumoria. (Se toimii. Koska se toimii elokuvissa ja televisiossa.) Pelit ovat klassisesti jotain jossa huumorin tekijä on pelitalolla ja pelaaja on yleisö. Tämä ongelma, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on toki jotain joka koskee lähes kaikkia pelejä.

"Goat Simulator" pitää sisällään hyvin vähän käsikirjoittamista. Kaikki skriptaus mikä tätä peliä koskee ovat pelimaailman toiminnan rajoituksia. Tässä mielessä maailma toimii peleissä hieman yllättävästi. Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "intuition pumps and other tools of thinking" sitä miten normaalielämässä taloon pitää rakentaa paksut seinät jotta naapurin häly ei kuulu. Tietokonepelien maailmassa pitäisi sen sijaan rakentaa jokin kanava joka välittäisi äänet paikasta toiseen. Tietokoneiden maailmassa kappaleet kulkevat toistensa läpi ellei niihin erikseen kirjata rajoitteita. Nämä fysiikkarajaukset ovat pääasiassa se jota Goat Simulatoriin on tehty. Ja niitä on tehty hyvin vähän. Peli on itse asiassa ottanut näistä glitcheistä itselleen positiivisen imagon. Se on määritellyt ominaisuudeksi jotain joka muutoin olisi määritelty virheeksi. ~ Olisi ollut helppoa ohjelmoida vuohi kiipeämään tikkaita, mutta sen sijaan vaakatasossa oleva vuohi ja päänpyöritys jätettiin jäljelle. Samoin jos pelissä fysiikka sattuu venyttämään vuohen pään viisimetriseksi ilmalennon aikana niin so to be it. Tätä anomaalisuutta ei lähdetä paikkaamaan ja normalisoimaan. Huumori syntyy juuri tästä minimipanostuksesta. Mahdollisimman vähäisestä käsikirjoittamisesta.

Pelin slapstick -pohjainen huumori onkin luonteeltaan jotain johon on panostettu äärimmäisen vähän. Kaikki jää oikeastaan pelaajan käsiin. Näin ollen hupi on itse pelimoottorissa. Ja jokainen pelaaja voi ikään kuin kokeilla että mitä kaikkea hän voi tehdä. Hänestä tulee enemmänkin jonkinlainen vitsin kertoja että sen yleisö. Ja tällä mekaniikalla ollaan pärjätty tosimaailmassakin. Ja tämänlaisessa hauskuudessa pärjää vallan mainiosti "vähän heikommallakin materiaalilla".

Koska Goat Simulatorissa ei ole juonta, se on sitä mitä Jerry Seinfeld väitti "Seinfeld" -sarjan olleen "a show about nothing". Vuohisimulaattori on tätä vain oikeassakin elämässä. Se on tätä kautta hyvin anarkistinen peli. (Vaikka luulisi että tällä perusasetelmalla syntyisi nihilismiä.) Koska peliin on koodattu mahdollisimman vähän rajoitteita, tämä peli saa pelaajat tuntemaan olonsa vapaaksi. Pelimaailman pieni koko on tässä kohden sen ainut ongelma. Se tuntuu kuitenkin kokoaan suuremmalta.

Tästä huolimatta pelin huumori voidaan tiivistää varsin yksinkertaisiin periaatteisiin. Mikä onkin väistämätöntä kun pelissä ei ole välidemoja tai keskusteluja tai muuta komediallista käsikirjoitusta. Kun isosta valikoimasta jätetään valtava määrä ulos, lopputulos muuttuu käsitettävän kokoiseksi. Peli sanoo vain että tässä on vuohi, mene tekemään hassuja asioita:
1: Surreaali absurdi yllättäminen. Pelin premissi on vuohi. Vuohet ovat mielikuvissamme leppoisia. Pelin ympäristökin on hyvin arkinen ja se korostaa tätä kautta sitä miten maailma olisi tavallinen. Tapahtumat eivät sitten ole. Tämä kaikki perustuu yksinkertaiseen yllättävyyteen. Tämänlainen ns. kompleksi idea on helppo muistaa. Ja tämä tekee pelistä kiinnostavan ja ikimuistoisen.
2: Pelin fysiikka on liioiteltua. On tunnettua että tragediaa näytellään yksityiskohdilla ja komediassa on kysymys siitä että maalataan isolla paletilla. Kun vuohi lentää viisikymmentä metriä, se on jotenkin huvittavaa.
3: Suurin osa pelimekaniikasta nojaa vaarattomia uhkia korostavan huumorin psykologiassa ajateltuun teoriaan (benign violation theory). Tässä huumorimallissa hauskuus syntyy siitä että tilanne koetaan uhkaavana mutta sitten se ei olekaan. Tästä syntyy helpotusta, yllättyneisyyttä ja muuta huvittuneisuutta. Siinä missä monissa hiekkalaatikkopeleissä voi puuhastella asioiden kanssa hyvinkin vapaasti, ja joka mahdollistaa vastaavantyyliset humoristiset tempaukset, niissä on tavallisesti jotain pelimaailmallisia rajoitteita. "Assassins Creedissä" notoriety -status johtaa siihen että joutuu juoksemaan pakoon virkavaltaa. Ja näissä peleissä voi kuolla. Goat Simulatorissa ei ole tätä ominaisuutta ollenkaan. Siihen ei ole ohjattu toimintaa ohjaavaa valvontaa ja siinä ei voi tuhoutua. Paitsi ympäristö. Kuitenkin on komediallisuudelle parannusta että tempuilla on impakti. Vuohi joka lentää kaaressa metritolkulla on hauskempi kuin räjähdyksessä paikallaan liikahtamatta tönöttävä vuohi.

Kaikista erikoisin asia pelissä on kuitenkin se, että se tuntuu vaativan sosiaalisen elementin. Simulaattorin pelaaminen yksin on tyhmää. Tämä peli tarvitsee kaverin. Vuohi saadaan tekemään vitsejä joita pelaaja käsikirjoittaa. Yleisölle voidaan sitten jopa rakentaa narraatio tähän päälle. Siksi tämä peli onkin suurelta osin suosittu siksi että (a) sen päälle on hauskaa tehdä ns. let's play videoita ja (b) se saa mainetta kun ihmiset näkevät YouTubesta siihen liittyviä let's play -videoita. Vuohen simulointi on tässä mielessä riittävän alkeellista toimiakseen pienimpänä yhteisenä nimittäjänä. Jossain määrin tämä onkin peli joka on yksinpelattavana hitusen tylsä, mutta joka saadaan helposti laajennettua jonkinlaiseksi yhdessäolon muodoksi. Kun peli antaa slapstickin, siihen tarvitsee vain lennosta keksiä käsikirjoitus päälle. Sitten ei tietysti kaivata kuin yleisöä.

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Parisuhdevinkkejä taikauskoisille

Wisemanin "Yliluonnollinen ilmiö" kertoo esimerkiksi siitä miten erilaiset puoskari ennustajat voivat vetää oikeista naruista. Nyrkkisääntönä oli se, että ihmiset ovat kiinnostuneita työstä, rahasta, rakkaudesta, seksistä ja matkustamisesta. Nämä aiheet vetoavat ihmisiin ja ne ovat heistä hyvin kiinnostavia. Siksi ei varmasti ole ihmeellistä että horoskooppeja käytetään talouselämän ja rakkauselämän kartoittamiseen.

Ja itse asiassa Wisemanin aihelistaus koskee muitakin taikauskoja. Kuten vaikkapa rakkautta. Tai sen puutetta. Otan tästä esiin muutaman erikoisen mutta aivan täysin eurooppalaisen uskomuksen. Ne koskevat rakkaudessa epäonnistumista. Ja ennen kaikkea sitä mitä pitää tehdä jotta rakkauselämä alkaa kukoistamaan.

Victor Noirin hauta,
Père Lachaise -hautausmaa,
Pariisi

1: Ensimmäisen uskomuksen mukaan Victor Noirin patsas. Hän oli lehtimies. Ammattina toki enemmän romanttinen kuin verovirkailija, mutta kuitenkin nimenomaan rakkaudenpuutteen korjaamisen kohteena hieman erikoinen, tai ei ainakaan alleviivatun ilmeinen. Joskin jonkinlaista romanttista auraa hänen ympärillään on ollut, sillä hän esimerkiksi kuoli kaksintaistelussa, tosin kaksintaistelussa joka ei tiettävästi noudattanut kaikkia kaksintaisteluihin kuuluvia herrasmiessääntöjä. Herrasmiessääntöjen puutteen vuoksi hänen kuolemastaan tuli aikanaan suuri skandaali. Jostain syystä hänen haudastaan, jolla on hänen patsaansa, tuli toisenlaisen kohinan kohde. Alettiin uskomaan, että jos patsasta suutelee suulle, antaa tälle kukkia ja kourii patsaan kieltämättä varsin miehekästä etumusta, nainen saisi ratkaisua hedelmättömyysongelmiin ja rakkauspulmiin. Ja tästä sitten tuli yleinen uskomus. Itse asiassa uskomus on jopa niin yleinen, että patsaan kulumisesta on tullut ongelma.

Casa di Giulietta,
Verona, Italia

2: Toinen uskomus koskee sitten Julian patsasta. Tämä Shakespearen kirjoista tutun "Romeon ja Julian" Julian patsas joka sijaitsee Italiassa paikassa jota kutsutaan oikeiden Romeon ja Julian taloksi. Jos ihmisellä on epäonnea rakkaudessa, voisi olla luultavaa että tukea haettaisiin jostakula muusta kuin sellaiselta jonka oma rakkauselämä oli vaikeaa kunnes päättyi epäonnistumiseen ja kuolemaan. Mutta monet ihmiset näkevät että Julian patsas on juuri oikea paikka hakea apua rakkaushuoliin. Tämänkin patsaan kohdalla avunhakemiskeino on kohtelias ja herrasmiesmäinen. Patsasta kouritaan. Tämä uskomus on yllättävän suosittu ja tämänkin patsaan ongelmana on ollut eroosio. Metallipatsasta on kourittu niin paljon että patsaan ontto sisusta on paljastunut. Se on helvetin paljon pikkutuhmaa näpelöimistä.

Tämänlaiset uskomukset tuntuvat hassuilta, siis jos ei itse usko niihin. (Itse suhtaudun varovaisella kohteliaisuudella näihin tapoihin, ja lievällä positiivisuudella jos niiden lieveilmiöinä on alleviivaavia vitsejä tai jotain muuta.) Niissä on kuitenkin säännönmukaisuus. Itse asiassa säännönmukaisuus, joka muistuttaa että taikauskot eivät usein ole niin mielikuvituksellisia, avomielisiä, kokeilevia tai erilaista laatikon ulkopuolelta ajattelemista vaativia kuin usein esitetään.

Pascal Boyer ei toki puhu kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" patsaiden kourimisesta. Sen sijaan hän kyllä puhuu komplekseista ideoista, skeemoista ja niiden sekoittumisesta.
1: Hän korostaa, että ihmiset, puhuessaan ihmeistä, eivät usein hae hirveän suuria ihmeitä. Vaan nimenomaan pienet ihmeet ovat uskottavampia. (Tämä omalta osaltaan selittää "joonaongelmaa" ; Vaikka korostetaankin että suuret ihmeet olisivat mahtavia, kuitenkin ihmeitä pidetään jotenkin kiusallisina.) Siksi esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kirkoissa olevien patsaiden tai alttarien ääressä rukoilu koetaan uskottavampana ja tehokkaampana vaikka samalla teologisesti korrektilla tasolla Jumala olisi kaikkialla.
2: Toisaalta se mikä on suurta ja pientä määräytyy sen mukaan minkälaisia mielikuvia ihmisille syntyy. Nämä taas ovat mielessä olevia skeemoja ; Jotkin asiat kuuluvat tiettyyn samaan joukkoon. Ja toiset tälläise joukot ovat relevantteja ja toiset eivät. Ja mielenkiintoista on se, jos jonkin skeeman piirteitä lainataan toiseen ja nämä sekoittuvat. Näin voidaan saada vaikka käveleviä ja puhuvia patsaita. Tai kentaurien kaltaisia taruolentoja jotka ovat puoliksi hevosia ja puoliksi ihmisiä. Ja nämä kompleksit ideat, joissa on useamman skeeman yhteensulautuminen, ovat kaikien uskontojen ja taikauskojen ydinmehua. Olipa kysymys puhuvasta aseesta tai ihmeitätekevästä patsaasta.
+: Siksi ei tavallaan ole yhtään ihmeellistä että hedelmällisyys-rakkausasioissa apua haetaan realistisen näköiseltä patsaalta jolla on kiistatta "iso mulkku". Ja että apu on tehokkainta kun kouritaan suoraan metallia joka sattuu representoimaan sukuelintä. Sillä oikeassa elämässäkin suutelu, kikkeli, rinnat ja kouriminen liittyvät romanssielämään.

Toki tässä on sellainen pieni häiritsevä puoli, että jos tämä taikauskojen ymmärrettävyys jätetään syrjään, niin mieleen tulee se, että kenties... Miten muotoilisin tämän kohteliaasti ... Sanotaan näin, että jos jossain sattuu olemaan "sanotaan anonyymi ystävä", jolla sitten on ongelmia rakkaudessa. Ja hän haluaa tehdä tälle jotain. Niin hänen kannattaisi kenties kiinnittää huomiota esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin että onko hän sen tyylinen pervertikko että no sanotaan nyt vaikkapa käy hautausmailla oikeiden ihmisten haudoilla hinkkaamassa patsaita sillai rivosti. Ja jos vastaus on "kyllä" niin kenties tämänkaltaisten piirteiden ratkaiseminen voisi oikesti korjata ne ongelmat. Taikauskon kohdalla toki usein nimenomaan ydinkäsitteet sekoittuvat, ja syvästi. Esimerkiksi sellaiset ydinkäsitteet kuin "ongelman ratkaiseminen" ja "kohkaaminen samalla kun intentiot ovat kovasti ongelman ratkaisemisen suuntaisia."

Se, että horoskooppi tai patsaiden kouriminen käsittelee tiettyjä aiheita ja kertoo ratkaisuja näiden aiheiden parissa olevien ongelmien ratkaisemiseen ei tarkoita että näiden kriitikko ei haluaisi ratkaista näitä ongelmia. Luultavasti usein asia onkin niin että juuri näitä kriitikoita kuuntelemalla se oikeakin ongelma ihan oikeasti ratkeaa. Sillä voimavarat käytetään muuhun kuin irrelevanttiin kohkaamiseen, joka vie aikaa ja voimavaroja jotka voisi oikeasti käyttää ongelman ratkaisemiseen sen pahentamisen sijasta.

Hullut tiedemiehet anti-intellektuellismin kuvaajina (ja lopuksi täydellinen skeptikko)

Hullu tiedemies on jonkinlainen arkkityyppi. Tai ainakin klisee. Se, mikä heissä on ihmeellistä on se, että heissä tuntuu yhdistyvän kolme piirrettä (a) tiedeyhteisö ei hyväksy heidän ideaansa (b) he tekevät jotain massiivista joka todellakin toimii (c) asiassa on moraalinen ongelma, kuten maailmanvalloitus (d) suunnitelma epäonnistuu sankarin väliintulon vuoksi, eikä siksi että hullun tiedemiehen keksintö ei toimisi varsin hyvin ja tieteellisesti validoitavalla tavalla.

Tämä on hieman erikoista, koska kaava näyttää tuovan esille eri asioita.
1: Toisaalta se korostaa että hullujen tiedemiesten tieteessä ei ole ongelmaa. He tekevät varsin vaikuttavia asioita, joita kuvaa se, että ne ovat oikeasti vaarallisia ja tekevät suunnilleen sitä mitä hullu tiedemies haluaakin. Tämä liittää tarinan usein siihen että tieteestä varoitellaan. Hullu tiedemies on siis jonkinlainen klassinen golemien, faustisten demonien ja lampun henkien kanssa pelaamisen jatke.
     1.1: Ne tuotokset ovat toki usein omituisia nimenomaan laitteita. Ja ne ovat kompleksisia omituisella tavalla, kuten lasersäteillä varustetut piraijat, mutta tämä on sitten toinen asia ; On hyvä huomata että laitteet ovat komplekseja ideoita, mutta tämä ei ole yllättävää. Ihmiset pitävät sellaisia mielenkiintoisina, riittävän yllättävinä herättääkseen huomion ja riittävän tuttuja jotta ne eivät etäännytä ja ole liian uskomattomia. .
2: Toisaalta tiedeyhteisön ulkopuolisuus on jotain jota halutaan korostaa. Tässä henkenä voi olla positiivinen sävy tutkimusetiikasta. Mutta melko usein tällä kuitenkin halutaan selvästi korostaa myös toista vaihtoehtoa. Sitä, että tiedeyhteisö on syrjivä, nurkkakuntainen ja elitistinen, laitos joka on byrokraattinen ja epäluova.

Tiede ja tiede-etiikka kiedotaan sen verran omituiseen pakettiin että näissä tarinoissa on usein omituisia jännitteitä. Osa niistä tuntuu olevan skeptikon elämässä arkipäivää. Osa ihmisistä käyttäytyy kuin tämä tiedemalli olisi totta. Eli samanaikaisesti tiede olisi riski, että se olisi samalla elitistinen.
1: Erotuksena sille oikealle ja toimivalle tieteelle jota tasapainorannekkeet, homeopatia, ja kreationismitieteen uusimmat Lunar Bukkake -teoriat. Jotka eivät tietenkään ole fringejä vaan syrjinnän takia torjuttuja ja eettisiä.

Hyvin usein hullu tiedemies on myös sarjoissa esiintyvä. Tällöin niiden hulluus saa uuden omituisen piirteen. Nimittäin pakkomielteen. Lex Luthorin täytyy aina tuhota teräsmies. Tohtori Doom tekee aina samoja asioita. Pakkomielteen jota kuvaa Albert Einsteinin määritelmä mielipuolisuudelle "Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results." Näissä yllättävintä onkin se, miten ilmiselvästi kaikki uskottavuus nerokkuudesta rapisee. Käy hieman kuten Batmanin "Banelle" ; Sarjakuvassa hän on nerokas, mutta raivoisa. Ihmiset käsittävät hänet kuitenkin lähinnä tyhmäksi lihaskimpuksi. Ja kun Banen toimintaa seuraa, ei tätä tulkintaa voi ihmetellä. ; Näyttääkin että suurella osalla hulluista neroista on etiikkavajauksen lisäksi yllättävän matala älykkyysosamäärä, vaikka heitä kuvataan päinvastaisin attribuutein. Nerokkuus ilmenee vain spesifisti sen suunnitelmaan liittyvän teknologian kohdalla. Tämänlainen nerokkuus on vähintään hyvin spesifiä ja rajattua, se on kenties jopa jotain joka vihjaa että hullut tiedemiehet eivät ole kovin hyvin mietittyjä hahmoja. (Tosin jos hahmo on klisee, tästä ei pidä yllättyä. Tämänlaista ei kai pitäisi edes mainita ääneen julkiseksi tarkoitetuissa kirjoituksissa, koska se olisi lukijoiden halveksuntaa.)

Koska suhtaudun tieteeseen positiivisesti, olisi miellyttävää jos tiedekuva ei olisi kuin pahimpien crankien pseudotiedekuvastosta. Kuitenkin toisaalta haluaisin että tieteen soveltamisen etiikkaa ei hylättäisi. Näin ollen hullun tiedemiehen rooli voisi jäädä.

Helpoiten asia voitaisiin tehdä luomalla uudentyyppisiä apureita hulluille tiedemiehille. Apurina voisi olla oikeaoppinen skeptikko, sellainen joka edustaisi modernin ajan tiedekuvaa ja etiikkaa. ; Sellaista joka hyödyttäisi sekä hullua tiedemiestä että yhteisöä. Hullujen tiedemiesten apurit ovat usein varsin tyhmiä. Tämä johtunee osittain rekrytointivaikeuksista. Mutta olisi piristävää törmätä kriittiseen skeptikkoon.

Ajatus ei ole aivan toteutuskelvoton. Tosin nähdäkseen tälläisen pitää toistaiseksi seurata "Animaanisia". Siinä on justiinsa sellasta tiedekuvaa, jota meikäläinen jaagaa. Se vastaa kuvaamaani ihannetta yllättävänkin hyvin. Sillä siinä on loistava hullun tiedemiehen stereotyyppi. Ja se antaa loistavan kuvan siitä mihin tervettä skeptismiä tarvitaan joka päivä, myös silloin kun se ei varsinaisesti kuulu primaarisiin työtehtäviin - ja jopa etenkin silloin kun ei.

Brain hiiri joka haluaa valloittaa maailman. Hänen ystävänsä Pinky on toinen laboratoriohiiri, se joka käyttäytyy sekavasti. Mutta kun alkutunnus selittää "one is genius - other insane" (suom. "Toinen on nero - toinen taas ei.") on hyvä huomata, että sarja viittaa siihen että Brain on nero ja Pinky hullu. Kuitenkin sarjaa tarkemmin seuraaja saattaa muuttaa tulkintaa. Sillä jokainen sarja aloittaa jo tunnuksessaan siitä että päättäessään sen päivän toiminnoista Brain määrää auktoriteetillaan että "The same thing we do every night, Pinky - try to take over the world!" Ja sitten alkaa jakso jonka perusrakenne on vähintään yhtä ennustettava kuin 1980 -luvun "Aku Ankka" -lehden Mikkihiiriseikkailut. Brainilla on suunnitelma, monimutkainen suunnitelma. Pinky sanoo jotain yksinkertaista ja typeränoloista suunnitelmasta. Brain toteuttaa suunnitelmaansa - ja se epäonnistuu jollain sellaisella tavalla johon Pinky on aluksi relevantisti viitannut. Sen tietää jo ennen kuin jakso alkaa.

Tämä pakottaa miettimään asiaa siltäkin kannalta että jos katsojaa hämätäänkin tarkoituksella stereotyypeillä ; Että Pinkyn habitus ja huono esiintymistaito hämäisi ja että hän on se nero ja Brain vain se toinen joka taas ei. Eräässä mielessä voidaan siis tulkita että Pinky on täydellinen skeptikko. Hän edustaa sekä osuvaa huomiokykyä että etiikkaa. Hän ei ole turhantarkka, byrokraattinen. Sen sijaan on varsin luovanoloinen. Mielestäni Pinkyn kaltaisia sankarihahmoja pitäisi kasvatuksellisista syistä laittaa piirrettyihin enemmänkin. Pinkyssä on ainesta uudeksi arkkityypiksi, elämää suuremmaksi hahmotyypiksi jolla voisi korvata kasvatuksellisista syistä muita, moraaliltaan kyseenalaisempia, sankarihahmoja. Vaikka ne, joita kauhistellaan ja joita moititaan siitä, että sankari ympäröidään väkivaltakuvastolla. Kuten esimerkiksi se Jeesus -heppu.

uskonkritiikki vs. uskontokritiikki ~ Eli taistelu tietäminen vs. hyöty

Systomykoosissa kirjoitettiin uskonnosta. Se tiivistää mielestäni hyvin osuvasti ateistikritiikin. Se on myös epätavanomaisesti kohtelias. Sellaisena se on jossain määrin kunnioitettava, jonkinlaisena äärimmäisenä harvinaisuutena.

Se nostaa esille joitain piirteitä joita haluan nostaa esille. Se määrittelee uskonnon hyvin mielenkiintoisesti. "Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen." ... "Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen." Tällä määritelmällä on väliä. Sillä sitä sovelletaan ateismikritiikkiin. Tämä on se usko, jota puolustetaan ja jossa määrittein kuljetaan.

Mielestäni siinä on ongelma. Uskonto ja usko tupataan nimittäin erottaa toisistaan jopa kristittyjen parissa. Ja mielestäni tämä on erinomaisen hyvin huomioitu ateistien puolella. Itse asiassa moni saattaa kokea esimerkiksi minun uskontovouhkaamiseni perin epäkiinnostavana koska jauhan instituutioista, vallasta ja jumalatodistuksista - ja jopa kreationismista joka ei nojaa uskoon vaan siihen että tiede kumoaa ateismin ja todistaa Raamatun kertomukset tosiksi. Tämä on uskontokritiikkiä, josta puuttuu uskokritiikki. ~ Minunkin teksteistäni löytyy kasoittain juttuja siitä, miten jumalatodistuksissa on aukkoja siihen miten uskovaisilla on hyvin epäreiluja instituutioita historiassa että nykyajassa. Moitin kirkkoa ja uskondogmeja. Näkökulma tässä on hyvin vahvasti "apolloninen". Pääsyy on se, että minulla ei ole mitään tarvetta moittia uskoa.

Jotenkin uskovaiset elävät sellaisessa maailmassa jossa instituutiokritiikki on joko uskoon kohdistuvaa tai irrelevanttia. Siksi kaikki uskontokritiikki nähdään uskokritiikkinä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, koska se ei ole vain päätös uskovaisten omasta maailmankuvasta. Vaan se on jotain jossa pelikenttä määritetään yhteiskunnan kokoiseksi. Se on yritys tuoda maailmaan teokratiaa. Valitettavasti systomykoosin tapa määritellä "uskonto" "uskon" kautta siten että kaikki muut kulmat irrelevantisoidaan on tässä mielessä vaarallinen. Hän toki huomioi tähän liittyviä ongelmia blogauksessaan, koska hänestä uskontokeskustelu pitää rajata uskonnon hyödyllisyyteen.

Uskon ja uskonnon määritelmä itsessään on Systomykoosin soveltamistavassa kuitenkin hyvin rajattu. Se ei kata uskonnonfilosofian uskonkäsitteitä kovinkaan laajasti. - Se on käytännössä hyvin triviaali ja vaatii kovan tason dogmaattisuutta hyvin monissa asioissa. Se ei kata kovin suurta osaa ilmiöstä jota kuvaamme uskonnoksi. Sen kanssa erimielisiä on uskovaisten parissa ja uskontofilosofiassa paljonkin.

 Esimerkiksi oma suosikkini asiaan on se, että uskonto on määrittynyt Pascal Boyerin kognitiivisen näkökulman kautta. Uskonto ei olekaan uskoa, vaan se on instituutio joita voidaan tutkia sosiologisesti siinä missä pallopelejäkin. Ja niiden taustalla oleva psykologiakin on, jos ei yksilötasolla redusoituva niin ainakin tilastollisesti kokonaiskuvaa antavasti kuvattavissa. Ja tällöin uskonto on sitä, että on (a) dogmi jossa uskotaan (b) sellaisen (c) kompleksin idean rakennetta mukailevan olennon olemassaoloon jolla on (d) pääsy henkilön ns. strategiseen tietoon eli kiusallisiin yksityisiin seikkoihin, olivatpa nämä sitten ajatusrikoksia tai muita asioita joita ei haluta ihmisyhteisön tietoon (e) ja joka kykenee rankaisemaan tästä. ; Tämäkään ei ole sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Mutta Jumalan olemassaolo on sidoksissa siihen.

"Systomykoosi" uskaltaa esittää että uskonto ei tee todellisuusväitteitä koska silloin se lakkaa olemasta uskoa ja muuttuu pseudotieteeksi. Tämä on sinänsä hyvä huomio. En - ihan oikeasti - tiedä montaa positivistisempaa maailmankuvaa kuin nuoren maan kreationismi. Siinä Jumala on ihan oikeasti empiriakysymys. "Raamattu" on luonnontieteenkirja, joka on niin oikeassa että jos tutkimukset falsifioivat Raamatun niin tutkimukset on huonosti tehty ja ne pitää tehdä uusiksi paremmin. Nuoren maan kreationismi tekee tiukkoja ennusteita maan iästä, fossilisoitumisprosesseista ja radioaktiivisen hajoamisen fysiikasta. Tässä mielessä kreationismi on uskonto jolla ei ole uskoa. Ja "Systomykoosin" kirjoittaja naulaa tämän mielestäni oikein kivasti esille.

Kreationismi on kuitenkin uskonto sanan oikeassa mielessä. Uskonto ei siis vaadi uskoa. Ja kreationismi nostaa esille tärkeän seikan. Jumala ja uskonto ovat hyvinkin monesti käytännössä falsifioitavissa triviaalissa mielessä. Uskonnosta puhuttaessa huomio keskittyy hyvinkin helposti Jumalaan sen sanan abstrakteimmassa mielessä. Kuitenkin joka ikinen jumalatodistuskritiikki tosiasiassa todistaa että jonkin tietyn tyyppinen Jumala ei olekaan perusteltu. Kaikkia mahdollisia Jumaluuksia ei voida kumota, mutta yksittäisiä kenties voidaan. Esimerkiksi jos kreationistit sanovat että Jumala ja evoluutio ovat ehdottomasti yhteensovittamattomissa, niin se on sen pahempi sille Jumalalle. Empiirinen kysymyksenasettelu tuomitsee kreationismin Jumalan. Luonnontiede tarttuu Jumaliseen. Ja se, että systomykoosi määrittelee uskonnon hyvin tiukalla ja kognitiivisesti triviaalilla tavalla ei muuta tätä tosiasiaa.

Mutta kreationistit ovatkin uskonnoissa sitä mieltä että "usko" itsessään vaatii lisätarkkuutta. On mietittävä faithia ja beliefiä. Ja systomykoosin määritelmä selvästi kattaa vain melko triviaalin osan jopa käsitteestä "usko". (En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa hänestä otsikoita "ei tiedä uskonnosta mitään." Hän saattaisi jos osamme vaihtuisivat. Mutta lupaan. Olen toisella tavalla ärsyttävä vittupää. Ei siksi että systomykoosin kirjoittaja olisi. Vaan siksi, että minä olen.) Sen kuitenkin sanon, että usko -käsitteen tarkka pilkkominen ja uskonnon muuttaminen ihmisten emootioihin naulatuksi instituutioksi johtaa siihen, että on monia syitä olla erimielinen lausunnon "Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista."

Uskonto on hyvin usein kritisoitavissa ja kumottavissa triviaalissa mielessä. Esimerkiksi monet paranormaalit ilmiöt ja kirouksiin ja vastaaviin uskovat näkemykset ovat maailmasta olevien tietojemme pohjalta tyystin falsifioidut. Syy-yhteyttä ei näy ; Kirotut eivät kuole useammin kuin eikirotut. Tämä voi tuntua banaalilta rinnastukselta, mutta muistutan kuitenkin että ihmisillä on aina usko jossain hyvin triviaalissa mielessä. Hindulainen ei usko johonkin abstraktiin Jumalaan vaan hän nojautuu tiettyyn uskontoon jolla on tietyt dogmit ja tiettyjä tosiasiaväitteitä. Jokainen uskovainen puolustaa Jumalakäsityksensä koskemattomuutta NoMa -periaatteella. Periaatteella johon itsekin, näin agnostikkona, uskon. Mutta NoMa -käsittelee Jumalaa "yleismielessä". Ja sillä puolustetaan uskontoja, jotka käytännössä tiivistyvät triviaaliksi uskonnoksi.

Katsokaa vaikka:
1: Tosiasiassa usko Jumalaan on sidottu Jumalan määritelmään. Systomykoosi ei sattumoisin lähesty tätä piirrettä, vaikka se on teismin ja uskonnon kohdalla hyvin oleellista. Usko ilman Jumalaa on itse asiassa samanlainen tilanne kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa moitittiin rituaalikeskeistä uskonnon tuijottamista pinnallisena ja huonona. Ja syystä. Valitettavasti tämä sama syy on tässäkin kohden. Jumalan määritelmistä esimerkiksi pahan ongelma on falsifiointiyritys Jumalalle joka on hyvä ja kaikkivaltias. Tämä on eettinen argumentti eikä siksi johdata monia uskomaan siihen että tämä falsifiointi on onnistunut. Mutta huomatessaan miten alkusyyksi määritelty Jumala on yritetty todistaa argumentatiivisesti ja miten tämän argumentin heikkoudet on tuotu esille, on selvää että ateismi voi todellakin perustella miksi Jumalaan uskominen muuttuu yhtä tyhjäksi kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa tarkastellaan sitä että Jumalasta ei voi tietää. Tässä nojataan siihen että onko määritellynkaltaista Jumalaa olemassa. Usko tietyssä mielessä voi toimia ilman tietoa, mutta se ei toimi ilman ontologiaa.
2: "Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset." Tämä on itse asiassa todiste siitä että ateismi voi perustua uskontokritiikkiin jossa ateismi nimenomaan on rationaalinen. Se perustuu pääasiassa kahteen argumenttiin. (1) Russellin teekannuun, joka viittaa siihen että kohteen piilottelu tarkastelun ulkopuolelle itsessään tekee siitä epäuskottavan ja (2) Flewn näkymätön mies joka osoittaa että mitä falsifioimattomammaksi Jumala tehdään, sitä enemmän se on sitä että Jumalasta ei jää mitään jäljelle. Ja tätä kautta päädytään siihen että Jumalakritiikki riittää. Ateistin ei tarvitse falsifioida Jumalaa, riittää että hän osoittaa että on rationaalista ja konsistenttia nähdä, että Jumalaa ei ole.
   2.1: Flew onnistuu tässä kohden paremmin kuin mitä alkusyyksi Jumalan määrittäneet. Ja tieteessä ei ole kysymys ehdottomasta todistamisesta vaan siitä kummalla on paremmat argumentit. Keskustelulla voi olla ehdoton voittaja vaikka ehdoton absoluuttinen tieto ei olisikaan saavutettavissa.

Uskontopuolen ateismikritiikki nojaa yleensä tieteenfilosofian rajallisuuksiin. Popperin tuhoama positivismi ei ole vaihtoehto ja sen jälkeen on oleellista tajuta vain se, että tietoteorian rajat koskevat yhtä paljon induktiota joka koskee teoriaa siitä että nopeasti liikkuva tiiliskivi tuhoaa pääkalloja kuin evoluutio vai kreationismi -debattia. Ateistit ovat skientistejä, eivät positivisteja tai ontologisen totuuden absoluutteja. Tämä on ateismin ydintä. Ja se näkyy monia ärsyttäneessä "There is propably no God" -lauseessa. Tätä ei näytä ymmärtävän vaan skientisteiltä vaaditaan eiskientistisiä vaatimuksia, uskovaisten omia ehdottoman varmaan faith-uskoon nojaavia hype -intoiluja. Ateistit eivät yksinkertaisesti väitä mitään sellaista mitä heidän väitetään väittävän. Ja asiallisen kritiikin minimitaso on kritiikin kohteen ymmärtäminen edes jollain tasolla. "Voitamme ateismin koska teimme olkiukon jota t oistamme ja levitämme keskuudessamme"  ei ole mikään argumentti.

Itse asiassa ateismikritiikkiä vaivaakin se, että uskon käsitekin tunnetaan paremmin kuin tiedekäsite. Ja valitettavasti kun puhutaan tieteen rajoista, sitä ei voida tehdä ottamalla esille tiedekäsityksiä ja niiden kykyjä. "Tiede ei voi todistaa kaikkea" on  toki ehdoton tieteenfilosofinen todistus jota ei voi kiertää. Mutta se, että (a) Jumala triviaalissa mielessä ei missään tapauksessa ja (b) juuri Jumalakysymyksen ei välttämättä ja auttamatta tarvitse olla sen kummemmin tieteen ulkopuolella kuin gravitaationkaan. Se, että todisteiden puute ei ole todiste puuteesta on Jumalan kohdalla jotenkin ilmiselviö, mutta jos tätä sanoo Jumalan a priorisesta todistamattomuudesta kohtaa "demonstroi" tai "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun". Asenne on selkeästi hyvin ristiriitainen. Pikemminkin estradi voisi olla siinä että todistaa että minkään uskonnon yksikään Jumala ei koskaan ikinä missään ole minkäänlaisen falsifiointikriteerin alla. Ja tämän voitettuaan ei voi muuta kuin tajuta että jäljellä ei ole mitään merkitystä. Uskonto katoaa välittömästi jos siinä ei ole väitelauseita. Boyerin kognitiivinen näkemys näyttää että usko muuttuu. Se ei enää olekaan jotain johon sidotaan identiteetti ja pidetään suurena kysymyksenä tai tärkeänä asiana.

Huomattavaa on, että ateistikriitikot kutsuvat tätä jäännettä uskomiseen uskomiseksi. Ja sitä pidetään lähinnä epäkiinnostavana. Selvästi heillä on kysymys uskontokritiikistä epistemologisessa ja uskontoinstitutionaalisessa ja psykologisessa mielessä. Ateistejen keskustelu ei siis mene "uskon" alueelle ja heitä pidetään silti epäkunnioittavina törkyilijöinä jotka muka jotenkin sorkkivat tieteensä ja maailmankuvansa kanssa uskovaisten alueella.

"Systomykoosissa" yritetään olla rakentavia. Tämä on hyvä asia. Ja se tarkoittaa sitä että yritetään rajata asiallisen uskonkeskustelun sisältö. "Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla." Valitettavasti tämä on juuri se jota tapahtuu. Jos tämä on se mitä haetaan, asia on jo tapahtunut. Sillä uskontokriitikot, olivatpa he agnostikkoja tai ateisteja tai teistejä,  harjoittavat uskontokritiikkiä. Usko on yksinkertaisesti jo jätetty pois. Moni moittiikin uusateismia siitä että se käsittelee vain fundamentalismia ja kreationismia. Ja että se "ei päde uskoon" (tai uskontoon Systomykoosin määrittein). Kuitenkin samanaikaisesti Systomykoosi moittii "skientistejä" tunkemisesta alueille joissa pelikentät eivät toimi. "Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa." Minä sanon vain, että valitkaa kumpaa haluatte. Ja korostan sitäkin että uskovaiset kumoavat toistuvasti ateismia juuri siten että vaativat ateismilta uskonnon kriteereitä. On inaisen turhaa vaatia muilta mitään jota ei ole itse valmis noudattamaan.
1: Toki ymmärrän että uskovaiset voivat tehdä tämänlaisia, koska heillä nyt on tärkeintä vain se usko. Ei se, että ollaan konsitentteja tai reiluja, asiallisia tai edes alkeellisesti humaaneja toisille ihmisille. "Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen." Lying for Jesus kannattaa - kysy vaikka Lutherilta. Martti Lutherilta. Jotenkin merkittävä äijä uskonnolle ja kristinopille.

Tässä mukaan astuu uusateistien toinen keskeinen käsite. Nimittäin uskonnollistaminen. Tosiasiassa uskonto on tunkenut itsensä aivan kaikkeen. Aborttikeskustelu ja homoseksuaalisuus on kenties verevin sellaisista aiheista, joihin tehdyt sekulaarit kannanotot muuttuvat väistämättä uskondogmista vääntämiseksi. Samoin kuin se, että pidetäänkö kauppoja auki sunnuntaina. Huomiona onkin se, että uskomiseen uskominen muuttuu sosiaalisesti joksikin muuksi. Ihmisen normistossa asia jostain syystä menee siten, että kun tieto loppuu niin usko alkaa. Mutta heillä usko "make sense" ja sen jälkeen siinä missä usko loppuu ei alakaan tieto. Tai jos alkaakin niin uskonto tungetaan siihenkin.

Uskomiseen uskomisen ongelma onkin se, että uskonnossa on kysymys hyödystä ja ilosta. Uskoa harjoitetaan koska siihen liittyy tunteita. Ja uskoa levitetään koska nämä tunteet koetaan lajityypillisiksi edes jollain karkeasti yleistettävällä tavalla. Puhutaan yhteiskuntarakenteiden säilymisestä. Puhutaan instituutioiden väkivaltakoneistoista tai niiden puutteista. Puhutaan onnellisuudesta. Ja valitettavasti nämä redusoivat uskonnon psykologian kysymyksiksi. Ne ovat väitteitä jotka ehdottomasti eivät ole mitenkään periaatteellisesti tieteen ulottumattomissa.
1: Esimerkiksi väite arvotyjiöstä ja angstista eivät jää intellektuellin väitelauseiksi. Ne ovat psykologian kysymyksiä. Siksi se, että mitä usko on on Systomykoosilla sidottu "moniin uskovaisiin" eli ihmisten toimintaan. Pascal Boyer manifestoi tästä pohjasta ihmisen lajityypillisen kognition. Ja voimme sanoa että jopa uskon määritelmä on vähintään lujasti sidoksissa empiriaan.

Moni niistä ei ole tiedossa mutta emme voi sanoa että etsimistä ei kannata yrittää. Ja hirvittävän monessa kohden tiede on itse asiassa jo vastannut kysymyksiin. ; Joka ikinen näistä väitteistä redusoituu tiedekysymykseksi joka tekee kyseisestä yksittäisestä uskonnosta "triviaalin" sillä tasolla että se altistuu falsifioituvuusmahdollisuudelle. Uskomiseen uskominen korostaa uskon positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen. Ja jokainen tämälainen näkemys on periaatteessa kumottavissa ja tieteen vaikutuspiirissä. Ja ilman tätä keskustelua uskontokeskustelusta ei jää paljoa mitään jäljelle.
1: Surullista onkin se, että se mitä olen itse huomannut uskontokeskustelussa on se, että vaikka Jumalatodistuspuolta pidetään turhana ja erityisen moitittavana, pahimmat loukkaantumiset olen saanut silloin kun olen puhunut (a) uskonnosta instituutiona joka koostuu ihmisistä (b) uskonnosta tieteeseen tunkevana fundamentalismilaitoksena (c) uskontoa jonain joka on itselleni yksilönä (aiheen rajauksesta riippuen) joko epäesteettinen tai turha. Karkeasti sanoen jumalatodistukset eivät herätä kinaa vaan keskustelua. Kreationismiin kuuluu tappouhkailut, mutta niiden takana on loppujen lopuksi kämyisen pieni fundamentalistien joukkio. Niistä voi jutella kaikista neutraaleimmin. Kakka lentää laajasti tuulettimeen etenkin silloin kun otan esille uskontojen epäeettisiä käytänteitä ja niiden yhteiskunnallisia vaikutusalueita ei saa tuoda esiin. Ja epäesteettisyys on hirveää koska jokaisen täytyy olla sitä mieltä että Joulun tarina on kaunis. (Missä kohdin? Kun se kälyinen pömpööseillä koristeilla ympäröity passiiviseksi kohteeksi jäävä äpärä livahtaa talliin epähygienisesti paskan keskelle?) Koska se on sitä loukkaavaa ja aivan hirveää. Tässä vaiheessa puhutaan rienaamisesta ja jumalanpilkasta ja ikonoklasmista. Selvästi tämä uskopuoli on tässä kohden hyvin ... erikoinen. Sillä vaikka tämän pitäisi olla sitä uskon ydintä, se ei itsestäni tunnu muuta kuin oman subjektiivisen oksetuksen esilletuomiselta, mutta siihen reagoidaan kuin se olisi sitä relevanttia ydintä joka olisi jotenkin oleellisesti objektiivista. Ja että tämä on jotenkin kumottava. Kuin se olisi kuitenkin argumentatiivinen tavalla jossa mieli olisi voitava muuttaa! (Ja äkkiä!) Tätä minun uskonnäkemysten tallaamista ei pidetä ollenkaan asiattomana. Se ikään kuin kuuluu asiaan ja keskusteluun.
2: Toki maksimisuru on siinä että uskontoa käsitellään kielipelinä joka ei olekaan kielipeli. Kielipeli kun pitää itsessään sisällään ajatuksen relativismista. Mutta tässä kielipeli tarkoittaa vain sitä että uskonnon ei tarvitse perustella uskon kohdetta, ja että ateistien kielipeli on vain väärä ja kumottu. (Ymmärtänette ongelman. Paitsi jos olet teisti, jolloin siinä voi olla vaikeuksia.) Eli ateisti tai eiyliluonnolliseen halaava ei sa pelata omilla säännöillään. Skientismi ei siis ole vain kerettiläistä, vaan sitä ei saa olla ilman että tulee ns. isosti vaikeuksia. Syynä on se, että uskonto on valtapeliä. Ja uskonto on usein kielipelissään jopa ylilyömisasemassa. Eli jossain jossa uskonto määrittää uskonpelin ja ateisti ottaa peliin osaa pelin ehdoilla tai ei pelaa ollenkaan. "Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan."
     2.1: Valitettavasti itselläni on taustallani aika, joka alkaa 2000 (kun ystäväni teki sotkuisen itsemurhan junan alle) ja päättyi noin vuonna 2003. Siinä aikavälissä minulla oli tyylipuhdas ateismivaihe ja sitten päädyin shamanismiin vuoden 2003 tienoolla. Josta sitten erkaannuin ja ryhdyin agnostikoksi (minulle syvästi vaikean vuoden 2004 aikana) joka nykyään olen. Moni on huomannut että minulla on uskontoon liittyvää nettihistoriaa hyvin niukasti ajalta ennen 2003 puoliväliä jolloin aloitin kreationismikeskustelun. Syy on se, että kokeilin minkälaista on elää ilman että ottaa kantaa uskontoon. Ajattelin että on kohteliasta kertoa esimerkiksi armeijatovereille, että olen ateisti mutta että uskonto on minusta kaunis osa elämää ja että ilman sitä onnellinen elämä voisi olla vaikeaa. ;  Tämän lopputuloksena he katosivat että on OK pistää minut esirukouksen alle. Konkreettiseksi rituaallikohteeksi. Että minulle on kiva puhua uskonnosta. Vaikeneminen nähtiin pinnallisuutena.
     2.2: Mannermaisen filosofian käyneet teologit esittivät minulle päin naamaa, että uskonto on niin yleisinhimillinen aihe,m että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus miettiä niitä kysymyksiä ja myös sosiaalinen velvollisuus ottaa kantaa aiheeseen. Tämä oli aikaa ENNEN uskontokeskustelun polarisoitumista. Se oli aikaa ennen Dawkinsin Jumalharhaa. Sittemmin ajat ovat muuttuneet vittumaisemmiksi. Lähes joka päivä saa lukea kolumneja siitä miten uskonnottomuus, skeptismi ja ateismi ovat ikään kuin lähtökohtaisesti epäkohteliaita ja että ne hylkäävät oleellisen osan ihmisyyttä. Olen hyvin pahastunut siitä että tämänlaista ali-ihmiseksi latistamista tehdään. Se on sitä latistamista josta Nietzschen yli-ihmiskuvaa aina syytetään, mutta joka näyttää osuvan paremmin hyvän ja pahan tällä puolen talsiviin teisteihin uskontoinstituutioineen, väkivaltakoneineen ja onnellisuusväitteineen jotka he ovat suojanneet väittämällä peruskysymyksiä sekä ihmiskunnan kannalta tärkeimmiksi ja suurimmiksi kysymyksiksi ETTÄ samanaikaisesti Jumalaa ei voida todistaa tai falsifioida. Mutta kyllä ne ateistit ja uskontokriitikot ovat silti ehdottomasti ilkeitä ja typeriä ihmisiä. Kun moraalikin on uskonnottomalle jotenkin vähemmän mysteeri kuin uskovaisille. (Vaikka se on kaikilla ihan yhtä hakusessa.) Nykyään uskontokeskustelu on pahentunut. Kreationistien vähentymisen on korvannut vihaisten epä-älyllisiä ja vittuilevia keinoja soveltavien uskovaisten määrän lisääntyminen.

Mutta ei. Minäkään en itse asiassa ihmettele että uskovaisissa on älykkäitä ihmisiä. "Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle." Sen sijaan ihmettelen, että uskovaiset jotenkin korostavat että uskonto on rationaalinen - tai kristinuskon puolella ateismia vastaan - Alister McGrathin terminologiassa "make sense" koska niin moni rationaalinen ihminen uskoo siihen. Omassa maailmassani ihmiset ovat tyhmiä ja ristiriitaisia. Nikola Teslan mielenterveyden puute ei todista että hänen tieteelliset ansionsa katoaisivat. Ja toisaalta Teslan tieteellinen nerous ei millään tavalla todista että hänen skitsofreniansa on mielenterveyttä.
1: Minulle Ihminen on kaikkea. Ja tällä on oleellinen suhde esimerkiksi näkemyksissäni mielenterveyteen. Samasta syystä järkevien ihmisten uskonnollisuus - tai sen puoleen ateistien suuremmiksi tilastollisesti osoitetut älykkyysosamäärätkään - eivät ole kiinnostavaa tai relevanttia materiaalia. Ne ovat jonkinlaista ad hominem -pohjaista argumentaatiota jossa yksilöiden ominaisuudet rinnastetaan asioihin. Jos järjellä olisi jotain aitoa tekemistä asian kanssa, se järki löytäisi ne todisteet emmekä enää tarvitsisi järkevyyttä auktoriteettina. (Ja ne, toisin kuin herjaaminen ja haukkuminen, eivät kuulu rationaaliseen keskusteluun. Herjaaminen ei kuulu kohteliaaseen keskusteluun, mutta itse olen uskontokeskustelun kohdalla hylännyt tämän mahdollisena.) Ja he ovat kunnioitettavia siinä mielessä missä (a) tunnustavat että ovat typeriä (b) yrittävät korjata sen tai elävät absurdiudessa (c) eivätkä nojaa typeryyksiin innolla väittäen niitä järkevien ihmisten jutuksi. Olen jo vuosia hokenut siitä, että jos Jumalatodistukset eivät onnistu ja tunnustaa että usko on vain omaa absurdia typerehtimistä, niin ei minulla ole mitään intoa haukkua tätä.
2: Näin ollen näen valtavan syvän asenne-eron agnostismin ja uskovaisuuden - ja mikä olennaisinta, jopa uskon - välillä. Systomykoosi on toki oleellisesti oikeilla linjoilla esittäessään että "agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä." mutta hän ei tajua, että esimerkiksi minun agnostismini perustuu falsifioituvaan agnostismiin. Eli siihen että jos joku tuo esiin argumentin jolla voi joko todistaa tai kumota Jumalan, niin otan sen vakavasti. ~  Itse asiassa vielä enemmän. Agnostismini koskee tasan tarkkaan omaa tietoani joka koskee ihmiskunnan tämänhetkistä filosofian tasoa. Agnostismi joka väittäisi tietävänsä että Jumala olisi ehdottomasti tietämisen ulkopuolella pitäisi itsessään ehdotonta tietoa Jumalasta. Ja tämä paradoksi johtaisi ikuiseen ristiriitaan. Tämä on nähdäkseni vakava NoMa -ajatusmaailman kumous. NoMa ei ole "puhtaana ja ehdottomana" mikään rationaalisen ihmisen uskomus vaan ristiriitainen ajatus. Skientisti tunnustaa että hän ei tiedä kaikkea. Mutta hän ei halaa tietämättömyyttä ja killitä sitä. Hän ei sido identiteettiään mihinkään yksittäiseen kysymykseen tai asiaan vain siksi että jos kaikkea ei voi todistaa niin tähän yhteen asiaan hän saisi uskoa kuitenkin. (Paitsi jos tämä yksi asia on se, että hän on olemassa koska hän ajattelee - luultavasti huonosti ja Descart -klisein, mutta kuitenkin.) Minun ja NoMa -uskon välillä ei systomykoosin mukaan ole eroa. Minä näen siinä loogisen ristiriidan kokoisen eron. Se on filosofille miltei elämän ja kuoleman kysymys. (Tai jos kysymys on jonkun muun kuin itsen kuolemasta, niin kenties jopa suurempi. Riippuu varmasti filosofista tämä.)

Uskallankin sanoa että Pascalin vaaka, uskon hyödyt, ylikorostuvat nykymaailmassa. Ateistit puhuvat Totuudesta ja uskovaiset Hyödystä. Ateisteilla ei ole ainakaan toistaiseksi ja tietääkseni oikein rahkeita muuhun kuin "triviaaleihin jumaliin" - ja tästä seuraa korkeintaan se, että kenties maailmassa ei ole yhtään  mahdollista uskontoa, joka on irrelevantti Jumalan olemassaolon eli ateismin pääkysymyksen kanssa. Uskovaiset taas ovat yllättävän haluttomia tarttumaan siihen että hyöty on eettinen ja yhteiskunnallinen konsepti joka voidaan altistaa vakavalle keskustelulle. Ja että tämä keskustelu osoittaa hyvin monen uskonsuuntauksen olevan nimenomaan antihyödyllinen. Ja että meillä on tämä tieto jo nyt käsissämme.

Uskonnolla on kuitenkin tärkein valta-asema. Sillä se on ikään kuin määritellyt uskon ja uskonnon ja ateistit joutuvat näin ikään kuin pakotettuna uskovaisten pelikentälle. Asiaa pahentaa se, että uskonnollistettuja aiheita on vain lähes kaikki. Pääsyy siihen miksi osaan teologisia seikkoja on se, että olen generalisti. Ja uskontoa tungetaan kaikkiin asioihin. Generalisti kohtaa sitä kaikkialla. Ja ulkopuolelle ei saa jättäytyä koska siinä vaiheessa sinut määritellään pinnalliseksi ääliöksi. Ja miten väärässä tämä määrittely onkaan! Minä olen vain ääliö!

Vertailun voima

Systomykoosi -blogissa nostettiin esiin se, että natsikortti ei ole argumenttivirhe. Hänen mukaansa se on vain analogia. Itse tietysti tungin väliin monia syitä joiden vuoksi natsikortti usein on nimenomaan argumenttivirhe. Ja itse asiassa implisiittisesti moitin blogissa valittua tapaa määritellä argumenttivirhe pelkästään loogiseksi virheeksi. Itse lasken argumenttivirheeksi myös harhaanjohtamisen ja manipuloinnin keinot joissa mielipiteeseen vaikutetaan keinoilla jotka muuttavat mielipidettä ilman että siihen on kunnon syitä ; Onhan esimerkiksi ad hominem kiistämättä argumenttivirhelistoissa ja se ei tosiasiassa sano itse asiasta yhtään mitään. Se sanoo että asiaa pitää vastustaa koska sen esittäjä on halju tyyppi.

Kuitenkin perussävy oli molemmilla nähdäkseni pohjimmiltaan samanlainen ja jaettu. (Jos ei identtinen niin oleellisesti analoginen.) Pelkästään se, että verrataan natseihin ei ole automaattisesti argumenttivirhe ; Se miten verrataan natseihin on paljon oleellisempaa. Natsikortti on argumenttivirhe vasta jos sen käyttö redusoituu vaikka red herringiksi tai horse laughiksi. Ja silloin voi suoraan viitata näihin virheisiin.
1: Tai, kuten ehdotin, kun mutkia pilkotaan niin miksi ei saman tien sitten ohiteta argumenttivirheiden nimet ja oteta esille niiden taustat ; Argumenttivirheet ovat virheitä syystä. Ja nostamalla nämä syyt esiin voidaan osoittaa toisen arugmentaation virheellisyys ilman että käytetään argumenttivirhelistojen nimiä. Natsikortin taakse saadaan referenssisuhde tälläiseen nimeämiskikkaankin. Hauskaa on se, että tämä referenssi perustuu analogisuuden huomaamiseen!

Tässä on taustalla toinenkin erikoinen piirre. Se itse asiassa koskee analogiaa laajemminkin. Se kuuluu induktiivisten argumenttien piiriin. Ja itse asiassa osa näkee sen enemmänkin semirationaalisena keinona kuin jonain jota voi pitää argumenttina sanan vahvimmassa mielessä. Korrelaatio esimerkiksi on luonnontieteellisen metodin ytimessä. Korrelaatio ja analogia ovat molemmat induktioita, mutta korrelaatio tekee tarkempia ennusteita. Analogia enemmänkin vertailee ja näkee samanlaisuuksia tavalla jota ei ole määritelty kontekstiin - analogiassa konteksti valitaan ja voidaan valita mielivaltaisestikin. Korrelaatio taas vertailee muutosta kun asioita muutetaan.

Itse käytän paljon analogioita. En pidä niitä, mutta pidän analogiaa ennen kaikkea luovuuden ja oppimisen kannalta oleellisena. Tässä kohden on kenties hyvä viitata Douglas Hofstadterin ja Emmanuel Sanderin kirjaan "Surfaces and Essences: Analogy as the fuel and fire of thinking" jota suosittelen. Heidän teesinään on että analogia kuvaa arkiajatteluamme hyvin vahvasti. Ja että se itse asiassa on useiden mielen kykyjemme takana. Kykenemme tekemään monia asioita jotka ovat eläimille mahdottomia koska meillä on kyky käyttää analogioita. Esimerkiksi sosiaalisessa kommunikaatiossa analogiat kattavat valtavan paljon.

Jos otetaan esille esimerkki.
1: Practical Ethics käytti eetikkojen luokitteluun eläinvertausta. Eri filosofeja verrattiin siileihin ja kettuihin. Siili on spesialisti joka osaa yhden asian ja ketut osaavat monta asiaa. Molemmista päistä löytyy kuuluisia ja taitavia eetikkoja. (Joskin itse olen sitä mieltä että tieteet vaativat spesialisteja kun taas filosofin olisi oltava generalisti. Mutta olenkin sillä lailla harhainen.) Tämä on vertaus, joka peräti tunnustaa että oikeastihan kukaan ei ole tyylipuhtaasti siili tai kettu ja että erotteu ei ole binäärinen joko-tai vaan harmaansävyinen sekä-että. Vertaus on silti ymmärrettävyyttä parantava.
2: Kerran kommentoin erästä työntekijöiden välistä skismaa siitä miten asioita pitäisi tehdä, saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuvasin heitä "Myytinmurtajiin". Toinen heistä oli ikään kuin Adam Savage ja toinen taas on Jamie Hyneman. Adam säätää lennosta.. Hyneman taas miettii ja on hyvin vähän räiskähtelevä. Kuvasin että molemmissa on hyviä puolia ja huonoja puolia - ja että ne ovat samat puolet, eli rusinoita ei voi poimia. Ja että myytinmurtajat olisi huono ohjelma jos siellä olisi vain toinen. Ja että minusta molempien työpanos pitää vain suunnata oikeisiin juttuihin sen sijaan että oltaisiin häijyjä - korostaen sitä että häijyys on minun spesiaalioikeus työpaikalla eikä siitä saa kilpailla. Tässä vertasin eläviin kokonaisiin ihmisiin, mutta koska referenssini oli varsin tuttu, ihmiset ymmärsivät mitä ajoin takaa. Käytin analogiaa, joka oli miltei hauska. (Tai ainakin Savage ja Hyneman olivat hauskoja joten toivon että tämä attribuutti siirtyi eikä juttuni jäänyt vain kuivaksi kuvailuksi kuten luultavasti jäi.)

Itse asiassa analogioita tarvitaan myös taiteessa;

Reformers tree:n muistomosaiikki
Hyde Parkissa tuo mielikuvia
perusbrittiläisen Tolkien -herran
Keski-Maan Gondorin puusta.
Siitä huolimatta, että Tolkien itse
kiisti kirjansa metaforaluonteen.
Ja vaikka se puukin oli valkoinen.

1: Tarinat vaativat analogioiden tajua. Tarinassa nimittäin on tavallista että otetaan jokin hahmo tai teema jolle annetaan kuvaus. Tämä voidaan jättää sivuun ja palauttaa kertomukseen myöhemmin. Ihmiset tunnistavat tämän koska se on vertailtava sen aiemman hahmon kanssa. Näin esimerkiksi taianomainen kolmikko jossa ensimmäinen pyytää vähän, toinen enemmän ja kolmas hirveästi on tuttu eikä jokaista haastajaa tarvitse rakentaa kattavasti koska ihmiset osaavat yhdistää että tässä sadussa jätit vaan nyt tekevät tälläistä. Analogiaa käytetään saduissa apuna toistuvasti kun selitetään jotain joka on hieman uudenlaista. Ja itse asiassa sadut käyttävät analogioita aivan uudenlaisten asioiden kuvaamiseen ; Aarnikotkat ja muut vastaavat ovat ns. kompleksiseja ideoita ; Ne koostuvat tunnettujen eläinten osasista. Ne ovat analogisia muille asioille siten että eri kohteiden osia sekoitetaan yhteen. Kompositio on uusi ja luova. Analogia kuuluukin tämän vuoksi mielikuvituksen ja luovuuden kentälle.
2: Vitsit suorastaan elävät analogioista. Jokainen joka on huvittunut siitä miten isäntä ja koira näyttävät toisiltaan tai on kiinnostunut siitä kuinka joku (julkkis, kaveri tai kadunmies) näyttää joltakulta julkkikselta on tiedostanut analogisuuden. Ja jokainen joka on laillani nauranut kikkelin näköiselle juurekselle on nauranut halpamaisella ja banaalilla tavalla analogiantajunsa avulla. Vertailu ja samanlaisuus on vitsien peruspolttoainetta.; Voi esimerkiksi olla räävittömän hauskaa tajuta että talvisodan sankari Simo Häyhää ja homoseksuaaleja yhdistää se, että molemmat ottavat venäläiseltä poskeen.

Selvästi elämä on täynnä analogioita. Mutta dissaan arkiajattelua. Pidän sitä harhaanjohtavana ja huonona. Analogioista on kuitenkin kiistatta myös hyötyä. Ja tämä tekee siitä filosofisesti relevantin välineen hallita.

Geologi vertaa kiveä ruusuun

Itse asiassa kun mietitään mitä stereotypiat (negatiivinen sana jota voidaan pitää huonona analogiana) ovat ja mitä skeemat (positiivinen sana joka kattaa kognitiiviset mallit joilla tunnistamme ilmiöitä ja asioita nopeasti) ovat tajutaan että molemmissa on kysymys vertailun ja yhteenliitoksen tekemisestä hyvinkin pienin vihjein. Stereotypiat voivat tehdä ideologioista helppoa, mutta etenkin skeemojen tehokkuus on hyvin tiedettyä. Ihmisillä on mielessään kognitiivinen struktuuri joka esittää tietoa konsepteista ja ärsyketyypeistä, ja se kattaa niiden attribuutteja ja suhteita toisiin attribuutteihin. Ihmisen skeemat ovat osittain synnynnäisiä mutta opimme niihin täsmennyksiä elämänkokemuksen kautta - ja teknisesti sanoen kun se epäonnistuu syntyy stereotypioita. Hofstadter ja Sanders korostavatkin että analogioita kehitetään ajan mittaan. Heistä etenkin arkielämässä ihmiset oppivat ja kasaavat tietoa sillä että he tietävät jotain jostain ja siirtävät tämän tiedon toiseen aiheeseen näkemällä nämä asiat analogisina ja siksi vertailtavina. ; Tästä seuraa yllättävä kumulatiivisen oppimisen malli ; Ihmiset voivat tämän ilmiön vuoksi jäädä jälkeen vaikkapa koulussa. Syy on se, että oppiminen vaatii usein muita tietoja. Ja kun perustasolta puuttuu oleellisia tietoja, niitä ei voida liittää uusiin opittaviin asioihn. Ja näin kuilu osaajien ja eiosaajien välille kasvaakin nopeasti. Ja se kasvaa eksponentiaalisesti. Voidaan jopa sanoa että tämä selittää miksi osaajan odotukset siitä mitä jonkun voidaan olettaa tietävän ja oppivan eroaa niin valtavasti siitä mitä ihminen todella oppii ja tietää.

Kuvassa aristoteleen lyhty, merisiilin suu
Aristoteleen mielestä kun kohde
näytti lyhdyltä, ei tarvittu pitkää kuvausta.
Joskus yksi mielikuva-analogia
vastaa ainakin tuhatta sanaa.
Jälkipolvia harmittaa koska on epäselvää
vertasiko Aristoteles koko eläintä
vai vain sen suuosaa valaisuvälineeksi.

Tämä ihmisen luontainen taipumus analogioihin on yksi syy jonka vuoksi blogini sana-avaruudet pursuavat "esimerkiksi" -sanaa. Käytän sitä hirvittävissä määrin. Syynä on arkikielisyys ja kuvailu ja selittäminen. Jos esittää väitteitä ja statementteja, ei analogioita tarvita. Mutta kun selittää jollekulle jotain, ihmiset sekä luontaisesti soveltavat että myös odottavat - ja jossain määrin myös vaativat - analogioita. Analogia ei ole vahva perustelu, mutta se on hyvä keino kuvata, selittää ja ymmärtää jotain uutta joka perustuu johonkin mitä me tiedämme valmiiksi. Oppiminen analogioiden on sitä että ymmärrämme asioiden yhteenliittymisen mutta tiedostamme niiden eroavat yksityiskohdat.

Tästä seuraa sellainen erikoinen piirre, että joskus natsikortin esilletuominen voi olla oikeasti opettavaista. Menen siis pidemmälle kuin Systomykoosissa jossa vain korostettiin että natsikortti ei ole aina argumenttivirhe. Ja että natsien esiintuominen on kenties klisee ja osoittaa huonoa makua mutta ei ole silti sen omituisempi virheargumentti kuin mihinkä tahansa muuhun rinnastaminenkaan. Harva haluaa totaalikieltää analogioiden käytön keskustelussa ja intellektuellissa väittelyssä tai edes tieteellisessä debatissa. Suurin osa haluaa vain kontrolloida että käytetyt analogiat ovat asiaankuuluvia ja osuvia. Saman luulisi pätevän siksi myös natsikorttiin, joka on pohjimmiltaan natsivertaus, natsianalogia.

Ongelmana on tietysti myös se, että niillä voi kliseyttää ajatteluaan ja rakentaa stereotypioita ja ohjata mielikuvia myös harhaan. Tämän syynä on se, että analogia on hyvä väline, mutta se ei siltikään muutu maailman parhaaksi argumentaatiotavaksi. Analogia on kuvaus ja deskriptiivinen selvennys joka kertoo miten asia nähdään, sen sijaan se ei kovinkaan usein ole mikään hyvä perustelu sille että se myös olisi näin. Analogioiden relevanttius ja käyttötapa on siksi aina analysoitava tilannekohtaisesti erikseen.

---

Kirjoittaja ei osaa sanoa onko Jeesuksen näkeminen paahtoleivässä tai muu pareidoloa analogisuuden näkemistä. Sillä mistä ihmeestä ihmiset muka tietävät miltä Jeesus näytti? Asiassa näyttääkin olevan epäselvyyttä koska kun katsoo niitä Jeesuksen näköisiä kuvioita ties missä pilvissä ja leivissä, niin vain yleislinjoista ollaan yksimielisiä. Jeesus on milloin roteva ja milloin luikku, esimerkksi. Oikeasti se on tietysti analoginen Jeesusta esittävän taiteen kanssa, ja onkin ihmeellistä miten Jeesustaide ilmestyy erilaisiin leipomotuotteisiin.

Helppoa, pinnallista, taikauskoa

"Mythopoeia" -blogissa kerrottiin että maaginen realismi toimii pelimaailman asenteena. Kirjoittaja korostaa että moitittu "Itran kaupunki" -pelimaailma toimisi mukavasti. "Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai “mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin." Kommenteissa mietitään esimerkiksi sitä mikä on fantasiaa ja maagista realismia. "maaginen realismi ei tarkoita, että teoksessa on joku yksittäinen fantasiaelementti, vaan ennemmin kyseiselle genrelle ominainen piirre on mahdottoman sekoittaminen sosiaaliseen ja psykologiseen realismiin. Eli siis voi ajatella, että se on “realismi”-nimisen kirjallisuusgenren piiriin sijoittuva teos, jossa sattuu olemaan maagisia elementtejä. Nyrkkisääntönä siis: jos se ei ole realismia, niin tokkopa se sitten on myöskään maagista realismia." ... "Tämä siis kommenttina siihen, kun annat yllä ymmärtää, että maagista realismia on nykyään joka paikassa. Päin vastoin itse sanoisin, että maaginen realismi on harvassa, kun taas fantasia on voimissaan. Nämä nykyään suositut urbaanifantasiaeepokset, kertovat sitten velhoista tai vampyyreista, ovat nimenomaan fantasiaa, eivätkä maagista realismia. Ne eivät ole realismia, koska eivät pyri realistiseen ideaaliin, mutta ovat kyllä fantasiaa, koska tarjoavat fantastisen kosmologian."

Tämä on itse asiassa oleellista perinteisesä tavassa jakaa taidetta - erityisesti kirjallisuutta - korkeakulttuuriin ja alakulttuuriin. Pinnallisen ja syvällisen kirjallisuuden ero on usein nähty juuri aiheen ja asenteen kautta. En tunnetusti ole kovin kranttu tyylijaoissa ; Minua on moitittu milloin toiselta puolelta snobiksi ja milloin toiselta puolelta alatyyliseksi. Syytökset ovat luontevia, sillä käytän molempia konventioita ja luultavasti peräti niiden pahimmissa muodoissa. (Teen työtä tämän eteen, arvostakaa ponnistelujani.) Tämä on tietysti epätervettä kapinahenkeä näitä jaotteluja kohtaan. Kenties tässä on vaikutusta silläkin että olen lapsuudessani Järvenpäässä asunut "pikkusormialueella" mutta vanhempani olivat kuitenkin varsin köyhiä - osittain juuri siksi että he asuivat alueella johon heillä ei "tavallaan oikein olisi ollut" varaa.

"Systomykoosi" -blogissa ajettiinkin niitä puolia joita itsekin olen kannattanut. Eli että aihe ja genre ei saisi olla se, joka määrittää itsetarkoituksellisesti aiheen korkeakulttuuriin tai populaarikulttuuriin. Tässä kritisoidaan sitä klassista tapaa nähdä asiat että "”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista." Vaihtoehdoksi ei suoraan ehdoteta tai määritetä mitään, mutta keskustelun keskiöön nousee jonkinlainen "vähintään ehdotus". Dialogisuus. "Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja." Pidän tuosta jaottelusta, koska siinä syvälliseksi määritelty aihe ei muuta asiaa hyväksi tai pahaksi vaan laatu jolla se käsitellään.
1: Samalla sen ansioksi tulee subjektiivisiakin mieltymyksiäni. Sehän tuomitsee esimerkiksi C.S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -teoksen matalaksi viihteeksi. Koska vaikka se on mukanokkelasti demonien kirjoittama, se opettaa oikeaoppista kristillisyyttä ja tekee vain tämän. Se on asenteellinen monologi ja tätä monologisuutta korostetaan sillä että se rakentuu yksisuuntaisista kirjeistä joissa ylempänä oleva demoni neuvoo alempaansa. Valtasuhde ja yksisuuntaisuus ikään kuin pönkkää kirjan monologin lukkoon. Lukukokemukseni teoksesta on sen tapainen että olen tuottanut paskojakin joiden taiteellinen, esteettinen ja mahdollisesti jopa moraalinen arvo on suurempi.

Perinteine genrejako on kuitenkin jotain jossa tuntuu olevan jotain järkeä. Ei lopullisena arviona, vaan ikään kuin epäsuorana ennusmerkkinä. Se, että kirja on fantasiaromaani kertoo valitettavasti siitä että se on todennäköisesti kliseesoppaa jossa matkusteaan paikasta A paikkaan B eeppisten maisemien läpi hakaten jotain joka on periaatteessa joukko random encountereita. Eli jotain joka sopii täydellisesti krapulapäivän roolipeliin, mutta ei oikein mihinkään muuhun.

Ja vaikka taide ja tiede ovat ainakin minulle "erillisiä magisterioita", näkisin että tässä on ajatus josta voisi ponnistaa skeptismin käsittelyyn.

Syy-yhteys lienee selvä sitä kautta että kannatan Pascal Boyerin ajatuksia skeemoista ; Hän korostaa että ihmiset muistavat asioita jotka muodostuvat muutaman skeeman yhteennivoutumisesta eli ns. komplekseista ideoista. Tässä esimerkiksi esine voi olla skeema ja elollinen eliö toinen. Puhuva miekka, joka on näiden yhdistelmä, on ihmisestä omituinen mutta kiinnostava. Eli se muistetaan jännänä koska se rikkoo odotuksia mutta ei liikaa. ; Tämä tietysti selittää valtaosan fantasiakirjojen hahmoista ja muista ilmiöistä. Taruolennotkin ovat sekoitelmia oikeasti olemassaolevista eläimistä. ; Ajattelu voidaan vetää myös uskonasioihin. Ja pian huomataan että demonit ovat inhimillisiä. ~ Uskallankin sanoa että Twilightin ja JeesusKristuksen fanittamiseen liittyy elementtejä jotka ovat hyvinkin samanlaisia.

Ja tämä voidaan liittää oleellisesti skeptismiin. Tässä ydinsanaksi tulee "todellisuudentaju". Konsepti on itselleni vieras, mutta luotan tässä Hannu Lauermaan. Hän pistää toimeliaasti tuulemaan "Kirkon kellarissa". Hänen näkemyksensä ytimessä on se, että demonologia on sitä että ihmisen muutostilat selitetään ulkoisin voimin. Psykiatrian menestys taas johtuu siitä että syitä haetaan ihmisen sisältä. Ulkoisia voimia hallitaan ideologialla, kun taas siten että ihminen kontrolloi itseään tai häiriön elimelliseen syyhyn puututaan ja se korjataan. Tämä voidaan liittää vaikkapa Jalovaaran mediarykäyksen vuoksi muodikkaiksi tulleisiin demoneihin.

Lauerma korostaa että demoneista selittäminen ei yllätä, siihen törmää melko usein. Vaihtoehtohoidoissa on kysymys "magian markkinoista", joilla häiriötilaa tuetaan sen sijaan että tuettaisiin todellisuudentajua. "Valtaustilatyöskentely ja henkien karkottaminen ovat ikivanhaa maagista toimintaa, joka pahimmillaan syrjäyttää esimerkiksi lapsen psykoosin tai depression hoitamisessa perheterapian, psykoterapeuttisen yksilötyöskentelyn ja välttämättömän lääkityksen. Usein esitetty väite, jonka mukaan ns. ”vaihtoehtoiset hoidot” eivät koskaan syrjäyttäisi välttämättömiä ja tehokkaita lääketieteellisiä hoitoja, ei pidä paikkaansa. Olen itse nähnyt jälkitilat kolmesta perheiden sisällä tapahtuneesta hoitamattomaan psykoosisairauteen pohjanneesta henkirikoksesta, joiden tekijöitä oli ”hoidettu” vain tehottomilla yrteillä tai homeopatialla. Henkienmanaus psykiatrisista potilaista on vielä tätäkin epäeettisempää toimintaa, koska se vääristää potilaiden todellisuudentajua entisestään."

On toki selvää että kaikki hengellisyys ei ole tätä. Tai sen pitäisi olla selvää. Tosiasiassa skeptikoiden joukossa on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä jotka eivät tätä ymmärrä. Heitä kutsutaan pseudoskeptikoiksi. ; Pseudoskeptikoiden perusideana on se, että he katsovat pelkästään aihetta eivätkä evidenssiä. He eivät kykene huomaamaan että tämä on enemmänkin ennuste joka koskee genren luokittelemista. Pseudoskeptikon erottaminen skeptikosta voi olla vaikeaa, sillä molemmat vastustavat samoja asioita ; Molemmat esimerkiksi voivat olla kriittisiä homeopatialle. Myös argumentit ovat yleensä samankaltaisia. Asenne paistaa esiin vasta pidemmän tarkastelun jälkeen. ; Uskovaisten ja hengellisten puolelta erottelussa on itse asiassa kyse hyvin samantapaisesta asiasta. Muotoseikat voivat hämätä. Molemmat voivat esimerkiksi uskoa enkeleihin ja demoneihin, mutta osa pitää niitä jonain joka kuuluu ikään kuin osaksi "kristillisen tieteen maailmankuvaa" kun taas osalle ne ovat "metaforia" tai joihin "uskotaan sillei jollain tasolla".

Kunnon skeptikko sen sijaan lähestyy asiaa siten että väite on mahdollinen mutta se pitää todistaa. Asiallinen skeptikko epäilee ja voi siksi lausua Lauerman malliin että "Näitä todistamattomia ihmeitä ei toki varsinaisesti luvata, vaan ne toimivat vain esimerkkeinä auttamistyön tehokkuudesta. Ilmoittelua hallitsee ihmisläheisyys ja herttaisuus – ja ”esimerkillinen nöyryys”. Samalla nöyryydellä perusteli lääkäriaseman johtaja yrityksensä homeopatiavastaanottoja: ”Emmehän me tiedä kaikkea”, kuului selitys, vaikka todistustaakka kuuluu väitteen esittäjälle, ei epäilijälle." Pseudoskeptikko näkee taas että evidenssi aiheen parista on irrelevanttia, koska keskustelua ei tarvitse edes käydä koska se mikä on taikauskoa on selvästi erotettavissa. He luottavat "arkijärkeensä". Tässä on vain se ongelma että tosiasiassa myös vastapuoli luottaa vahvasti juuri intuitioonsa ja siihen samaiseen arkijärkeensä.

Pseudoskeptikko jakaakin vaihtoehtohoitoilijoiden kanssa dialogittomuuden. Molemmille kysymyksessä on julistus-opetuksellinen suhde. Eli lähtökohtana on se, että harhautuneita yritetään oikaista. He eivät ole tieteilijöitä tai skeptikoita tai filosofeja. He ovat asianajajia. Heillä on ennalta valittu puoli jolle he yrittävät rakentaa mahdollisimman hyvän casen. Totuus on irrelevanttia koska tässä on kysymys voittamisesta. Asianajajista ei tarvitse muistaa muuta kuin se, että asianajajien retoriset taidot kehittyvät argumentaatiotaitoja nopeammin koska he eivät pyri totuuteen vaan asiakkaan parhaaseen. Ja he ovat "50% ajasta hävinneen puolella". Ja myös rikollisella ja väärässä olevalla on sellaisia.

Tiede ei ole absoluutti. Ideologia on. Teorioisssa ei ole täydellisyyttä eikä siksi sellaista erehtymättömyyden auraa mitä pseudoskeptikot ja uskonmiehet yrittävät rakentaa omien näkemystensä ympärille. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalle ei kelpaa yhtään vähempi kuin erehtymättömyys. Hänen ajattelunsa kun nojaa warrant -väitteen ympärille. Hänestä ilman sitä ei ole luottamusta tieteeseen. Warrant taas tarkoittaa käytännössä skeptisyyden vastakohtaa ja sen antiteesiä : Ajatusta siitä että ihmisen aistit ja mieli ja rationaalisuus ovat pohjimmiltaan erehtymättömiä. Vain perisynti ja erehdys voi harhauttaa niitä. Tämä ei ole tieteellistä ajattelua tai skeptisyyttä. Se on positivismia, joka on asenteena tieteellisyyden irvikuva ja olkiukko. Se on valitettavasti vain myös se, jota pseudoskeptikko ja taikauskoilija pitää tieteen ytimessä.
1: Pelkästään väitteiden totuusarvoja tarkastellen skeptikko on yhtä oikeassa kuin pseudoskeptikko. Sillä homeopatia on yhtä totta tai väärin sanoo sen sitten skeptikko tai pseudoskeptikko. Samoin on tietysti, jos uskoo demoneihin. Tärkein opetus onkin oikeastaan siinä että tässä ei puhuta Totuudesta vaan Tietämisestä ja Perusteluista. Ihminen ei kykene tätä parempaan. Ja relativisteja emme oikeasti halua olla - valtaosa relativisteista on itse asiassa "mukadiplomaatteja" jotka käyttävät pehmosanojaan ollakseen rasittavia monologiakoneita. Heille mielipiteen vapaus tuo laatua kun asia muuttuu ikään kuin laadukkaammaksi vain sillä että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni ainut keino pakottaa dialogisuuteen on falsifiointikriteerien tai sen kaltaisten vaatimista. Ilkka Niiniluodon argumentaatio siitä miten tiede ei voi olla auktoriteetti tai teoria absoluutti jos sillä on kumoutumisehto. Että erehtymättömyys syntyy jos tiede olisi vain koherenttia ja jotain jota saisi paikkailla erilaisin suojelevin lisäoletuksin ad hoc tai post hoc.
1: Nähdäkseni falsifiointipuolella onkin niin että sillä on tieteenfilosofisia vaikeuksia. Esimerkiksi suosikkini Quine selittää siitä, että falsifiointikriteerit ovat usein aikamoista kusetusta. Eli tosiasiassa niiden kohdalla heitetään lähinnä ad hoc -suojaus ja jatketaan menoa onglmista välittämättä. Ja että ilman tätä jokainen mittausvirhe olisi suuri ongelma. Eli tieteenteko ei olisi edes mahdollista. Falsifioinnilla on kuitenkin vahva psykologinen syy. Ihminen paikkaa ja suojaa maailmankuvaansa yllättävän automaattisesti, usein peräti sitä tiedostamatta ja joskus saivartelua tehdään ihan tietoisestikin kun ajatellaan että pohjimmiltaan tiedetään että se oma kanta on totta joten pohjimmiltaan asiaan olisi oltava jokin selitys. Ja jos kumouttamispakko laitetaan mukaan, saadaan aikaan henki jossa oma näkemys edes uskalletaan kyseenalaistaa.

Loppulaastarointi.

Toki joku voisi huomauttaa että tässä ollaan argumentoimassa "väärän tieteenalan kentältä". Sillä osa jaottelee todellisuuden genrejen kautta. Tälläin ajatellaan että psykologia, että yhteiskuntatiede tutkivat tietoisuutta, valintoja ja mielipiteitä mutta ne tutkivat sitä eri tavoin ja niin edellisellä ei voi tehdä politiikkaa. Psykologia tutkii mm. kuinka monimutkaisia asioita ihminen voi tietyssä ajassa hahmottaa. Yhteiskuntatieteet taas tutkivat ihmisen tietoisuuden sisältöä.

Esimerkiksi kysymys: "Mitä ajattelette demoneista?" on tietoisuuden sisältöä koskeva kysymys. Yhteiskunnassa käydään koko ajan kamppailua kansansuosiosta. Se on pohjimmiltaan taistelua ihmisten tietoisuuden sisällöstä. Kuka parhaiten pystyy vaikuttamaan ihmisten tietoisuuden sisältöön, saa tavoitteensa läpi demokratiassa. Käymme esimerkiksi ideologista kamppailua koko ajan siitä, ovatko tuloerot hyvä vai huono asia. Usein kyse ei ole siitä, että joltain puuttuu älykkyytä, vaan kyse on puhtaasti siitä, kuka onnistuu eri keinoin ajamaan omat näkemyksensä kansan tietoisuuden ydinarvoiksi. ; Tänään juuri luimme uutisista, että nyt homoavioliiton kannattajat ovat saaneet ajatuksensa siitä, että "tasa-arvoinen avioliitto on hyvä asia" ajettua kansan enemmistön tietoisuuden sisällöksi. Demoninäkemys on toinen tälläinen.

Tässä mielessä Boyer on yhteiskuntatieteilijä ja psykologi ; Nähdäkseni on itse asiassa mahdotonta erottaa yhteiskuntatiedettä psykologiasta. Sillä jos halutaan manipuloida tehokkaasti on tiedettävä mistä naruista on vedeltävä. Jopa "asianajajatasolla" suosio kertoo siitä että strategiat toimivat. Joko se on tietoista, tai sitten tiedostamatonta. Toimimattomat strategiat eivät saa suosiota emmekä edes näe niitä. Jalovaaran suosiokin johtuu siitä että osaa vedota ihmisen mieleen. Ei siitä että hänen seuraajansa olisivat huijattavia idiootteja joilla on erityisen vahvasti vikaa "arkijärjessä".

Jalovaaran kannalta ongelmallista on vain se, että demoneista ei ole ollenkaan samanlaisia todisteita kuin basilleista. Molemmat ovat "näkymättömiä mörköjä", mutta tämä analogisuus pätee vain arkijärjen tasolla. Tieteellisellä tasolla molemmat voivat olla a priorisesti samanmuotoisia väitelauseita joilla on sama uskottavuus/epäuskottavuustaso. Havaintojen jälkeen tilanne on eri ; Ja kun muistamme sen että emme tiedä kaikkea ei ole selitys, vaan tunnustus todisteiden puutteesta, Jalovaaran ideat eivät ole läheskään yhtä hyvin perusteltuja kuin bakteereihin uskovien todisteet omastaan.
1: Pseudoskeptikot ovat siis karkeasti sanoen niitä elitiestejä jotka moittivat fantasiakirjallisuuden lähtökohtaisesti alatyyliseksi ja huonoksi taiteeksi vain siksi että valtaosa fantasiakirjoista sopii korkeintaan krapula -aamujen roolipeleiksi. Mutta tämä on vain ennuste eikä oikeasti kerro että fantasia olisi läpituomittu. Yksikin hyvä fantasiakirja kumoaa induktion, tai sen pitäisi kumota. Usein aihepiiriä dissataan asenteella jossa tälle ei anneta edes mahdollisuutta. Tämä on oleellisesti mukana suhteessani pornografiaan. Ajan samanaikaisesti näkemystä jonka mukaan pornografia ei ole lähtökohtaisesti nihilististä tai hedonstista paskaa, mutta samalla totean että en ole itse törmännyt vielä ainoaankaan kiinnostavaan tai taiteellisesti laadukkaseen pornografiseen teokseen. Se, että minä en ole sitä löytänyt ei tarkoita että sellaista ei voisi olla. Mutta kyllä se kokemuskin tietysti jotain painaa. Ja samoin fantasiagenreäkin voidaan moittia tietyistä latteista konventioista joihin näyttää olevan vaikeaa puhaltaa henkeä kun yritystä on ollut paljon ja epäonnistumisia vähintään lähes yhtä usein ellei peräti täsmälleen yhtä usein.

Vika ei ole järjessä vaan ymmärryksessä. Ja ymmärrys vaatii skeptistä dialogisuutta. Moni moittii että nykyaika olisi tieteen läpitunkemaa ja hengetöntä. Itse näen yllättävän paljon pseudotiedepuhetta, sitä että käytetään termejä jotka tuovat mielikuvan siitä että nyt puhutaan tiedegenrestä käsin.