Randi-teologiaa

Skeptikko James Randi on kommentoinut lukuisiin pseudotiedeasioihin. Hän ei ole niitä ihmisiä jotka yleisesti aktiivisesti ottaisivat uskontoa erityisen huomion kohteeksi, mutta kevyesti usutettuna hän selvästi astuu sillekin alueelle.

Eräässä haastattelussa hän kertoi että hän näkee että uskonto on syntynyt selitystarpeesta. Kun ihmiset eivät tiedä jotain he haluavat ymmärtää miten asia toimii. Ja kun asia ei toimi kuten pääsäännöt ja teoriat kertovat he haluavat ymmärtää miksi poikkeukset tapahtuvat. Ja selityksessä helpoin tapa on kyhätä vaikka teorioita sateenjumalista, ja näin ei tarvitse miettiä miten ilmaa painavampi vesi aina vaan putoaa ylhäältä.

Nähdäkseni tämä on hyvin suosittu näkemys. Ja jostain syystä sitä pidetään jonain joka korostaa että uskonto on taikauskoa. Kuitenkin tämä näkökulma korostaa sitä että Jumalat tarjoavat selitysmalleja. Ja nämä selitysmallit eivät kaikki suinkaan ole a priori tutkimuksen ja havaitsemisen ulkopuolella. Zeun puuhailut ihmisnaisten kanssa ovat havaittavissa, ja näin voidaan saada havaintoja salamoinnin taustoista. Niistä vain ei saada havaintoja joten ne keräävät suojakseen erilaisia ad hoc kyhäelmiä niin että ne tulevat toimeen ilman näitä tukevia havaintoja.

Tämä selitysmalli ei tee uskonnosta tyhmää vaan sanoo että ne ovat ajasta jälkeenjääneitä selitysmalleja. Epäonnistuneita tutkimusohjelmia. Ja vastaavia. Tätä kautta uskontoon pitäisi antaa myötämielisempi asenne. (Paitsi etiikan kannalta, koska no, monet uskovaiset ovat paskiaisia ja he ansaitsevat tämän vuoksi sen että heitä kohdellaan sellaisina.)

Olen toki itsekin huomannut että useissa uskonnollisissa asioissa ongelmana on juurii se, että vaaditaan selitystä sellaiselle joka selittyy sattumalla. Eli ei suostuta hyväksymään sitä että joku voittaa lotossa tai kohtaa onnea tai epäonnea elämässä. Asiaa ei lähestytä jakaumina ja todennäköisyyksinä. Vaan vaaditaan selitystä sille miksi juuri se tietty tyyppi voitti lotossa ja toinen sairastui syöpään, eikä joku toinen (vaikka toisinpäin). Tämänlaista ei pidä lähestyä järjettömyytenä vaan jonain jossa vaaditaan liikaakin järkeä maailmasta joka ei ole järjellä rakentunut tai ainakaan järkeväksi muodostunut.

Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

Corsaren

Huumoria, humoristisuutta tai humoristisuuden imitaatiota käytetään usein kritiikin, pilkan ja vallankäytön keinona. ; Usein on jopa niin että kun kritiikki ilmaistaan pilakuvana, sen laadun ei tarvitse olla kummoinen jotta siitä saadaan kritiikki -immuuni. Tämän tason jälkeen kaikki kyseisen kuvan moitteet ovat "huumorintajuttomuutta". Siksi monesti ei tarvita laadukasta huumoria jotta tämä tavoite saavutetaan.

Huumorin ja vallan soveltaminen on jotai jota on kenties paras lähestyä Søren Kierkegaardin kautta. Hän esitti että järkeilevät konseptit muuttuvat helposti joksikin jota ei voida moittia asiakeinoin. Hänen mukaansa etenkin ironialla on suuri valta. Ironisuus onkin kenties tämän vuoksi skeptikoiden usein käyttämä keino. Ja kun "Penn&Teller : Bullshit!" -televisio -ohjelmaa seuraa vähän pidempään, huomaa miten voimakas keino tämä on. Kun antaa toisen sanoa asiansa ja sanoo perään ihmettelevän ironisen "fuck" -sanan, on esitys kovilla. James Randi on jopa korostanut sitä miten homeopatia on sellainen vaihtoehtohoito, että sen idean kertominen vähentää ihmisten uskoa siihen. Systeemi on koherentisoitu sellaiseksi että tavallinen ihminen etääntyy siitä, "ironisesti".

Nähdäkseni kuitenkin jos jokin huumorin laji on voimakas vaikuttamisen keino, se on parodia. Se ei toki ole yhtä henkevänä ja älykkäänä huumorin laji kuin ironia. Mutta se keskittyy yleensä sitäkin vahvemmin vallankäyttöön. Ja tässä Søren Kierkegaard toimii opettajana. Ei tosin filosofiallaan, vaan käytännössä.

Hänen elossaollessaan Köpenhaminassa oli lehti nimeltä "Corsaren". Se oli huumorin ja parodian sävyttämä lehti. Sen seuraamista pidettiin jossain määrin halveksuttavana. Siksi sitä laitettiinkin kahviloihin, joissa sitä voi lukea tilaamatta sitä kotiinsa. "Kaikki" (eli useat) lukivat lehteä ja sillä oli itse asiassa yllättävän suuri valta. Tämä valta kuitenkin tapahtui anonyymiteetin kautta. Lehteä seurattiin mutta halveksittiin samanaikaisesti.

"Corsaren" teki Kierkegaardista karrikatyyrikuvia usein. Kierkegaard kuvasikin itseään "naurun marttyyriksi". Kierkegaard ei reagoinut julkisesti, ja hänen päiväkirjoistaan voi lukea että hän olisi osannut parodioida itseään paremmin. Tässä kohden on pakko ottaa esille Peder Ludvig Møller. Hän oli teatterin, kirjallisuuden ja teologian aloilta oppinut. Ja hänet liitettiin Corsaren -lehteen arvailuissa ja spekulaatioissa. Hän oli akateemisissa yhteyksissä kritisoinut Kierkegaardin "Stadier paa Livets Vei" -teosta. Ja arvio ei ollut mairitteleva. Kierkegaard oli vastannut tähän kritiikkiin varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin toivoi saavansa lukea moitteita ennemmin "Corsaren" -lehdestä. Ja korosti että arvon mestari Møller oli niitä harvoja joita lehti kohteli silkkihansikkain. Ja että muutenkin näytti siltä että Møllerin suhde "Corsareniin" oli yhtä luja kuin hengellä kirkkoon. Yhteys oli kiusallinen ja itse asiassa Møller menetti tämän yhteyden vuoksi paljon. Hän ei saanut estetiikan professuuria, johon hän oli aiemmin ollut vahvana ehdokkaana. Ja hän kuolikin myöhemmin syrjässä ja köyhyydessä.

"Corsarenilla" oli kuitenkin valtaa. Ja Kierkegaard oli yliarvioinut Møllerin ja lehden suhteen ; Hän oli vain kirjoittanut siihen juttuja silloin tällöin. Lehti kosti. Kierkegaard oli julkaissut teoksiaan erilaisilla pseudonyymeillä, salanimillä. Lehden omistaja, Aron Meir Goldschmidt, oli aiemmin henkilökohtaisella tasolla arvostanut Kierkegaardia, jopa kehunut tätä. Nyt hän kertoi lehdessään keksineensä kuka oli Kierkegaardin erään hahmon, Frater Taciturnus (suom. Veli Vaikenija) -salanimen, takana toimiva oikea henkilö. Yhteydeksi väitettiin hullua hevoskauppiasta Michael Nathansonia. Tämän seurauksena Kierkegaard joutui julkisesti tunnustamaan salanimensä, muutkin kuin edellä mainitsemansa Frater Taciturnuksen. (Tämä oli merkittävää koska Kierkegaardin tapa käyttää pseudonyymejä on internetistä tuttu. Kierkegaardilla oli laumoittain sock puppetteja ennen kuin internettiä oli keksittykään!) Tunnustuksen jälkeen "Corsaren" pahoitteli tekemäänsä väärinkäsitystä. Ja kehui Kierkegaardia kehuvin ylisanoin. Mairitteluissa muun muassa todettiin että Kopernikus oli hänen rinnallaan narri. Sillä hän väitti että maa kiertää aurinkoa, kun taas jokainen järkevä ihminen tietää että taivas, aurinko, taivaankappaleet, maa ja Köpenhamina kiertävät Kierkegaardin ympärillä. Myöhemmin lehti sitten julkaisi esimerkiksi karrikatyyrikuvia joissa Kierkegaardia ympäröi resuinen silmäpuolista ja muista koostuva pseudonyymiensä armeija - ja kaikki nämä näyttivät jotenkin Kierkegaardilta.

Kierkegaard joutuikin tämän jälkeen ihmettelemään saamansa tuen vähyyttä. Vaikka julkisesti älymystö kritisoi ja halveksi parodialehteä, ihmiset jotka aikaisemmin olivat tervehtineet Kierkegaardia alkoivat välttelemään häntä. Ja kun Kierkegaard oli saanut muutamalta taholta tukea ja kysymyksiä mitä he voisivat tehdä asialle, Kierkegaard oli todennut että parasta oli toimia kuin mitään asiaa ei olisikaan. (Tämä on erikoista koska Kierkegaard on tosiaan korostanut ja arvostanut huumorin tehoa välineenä.)

Kaikki reaktio parodian ja huumorin keinoihin verhottuun vallankäyttöön ovat selkeästi erityisen tehokkaita. Huumori on jotain jota ei pidetä arvokkaana journalismina, mutta silti siihen uskotaan käytännössä. Pilkkaa varotaan vastustamasta koska "huumorintajuttomuuden tunnustamisen" lisäksi "pilkan seuraava kohde voi olla itse toimija". Kuitenkin huumorin käyttöä tällä tavalla todella halveksutaan aidosti koska jos se menettää anonyymiytensä, siitä tulee inhimillisen kokoista ja tätä ihmistä voidaan sitten kohdella karusti.

Kenties paras keino onkin halata pilkkaajaa. Moni näyttää olevan tässä kohden hyvinkin medialukutaitoinen. Silloin kun "hikipedia" oli vielä nuori, sen kanssa oli joitakin sensuurikampanjoita. Esimerkiksi lestadiolaiset olivat kovasti sitä vastaan että heistä kirjoitetaan. Tästä seurasi ei mitään. Paitsi että artikkeli sai päin vastoin suosiota - ja mikä kiusallisinta - sen yllättävän suuri faktuaalisuusaste varmistui. Vastustaminen on paras keino saada asia paisumaan itselle ikävämmäksi.

Tämä on ymmärretty.

Olen itse hieman huvittuneena ja toisaalta huvittuneena seurannut miten monet yksilöt ovat selkeästi haluamassa että heistä olisi hikipedia -artikkeli. Ihminen on tavallaan merkitsevä ja tärkeä julkinen hahmo vasta jos hänestä on juttu. Osa luultavasti jopa kirjoittaa niitä itsestään. ; Ainut keino hallita itseensä kohdistuvaa pilkkaa onkin kirjoittaa se itse. ; Kenties Kierkegaardkin olisi tehnyt muuta kuin kutsunut "pilkkaa kristityn osaksi" ja kuvannut itseään pilkatuksi marttyyriksi - kuten hän Corsaren -episodin jälkimainingeissa teki - jos hän olisi tehnyt kuten päiväkirjaansa uhosi. Eli kirjoittanut itse paremman parodian.

Ja silti. En laita hikipedian parissa tekemiäni työmääriä, juttuja ja siihen liittyviä luottamustehtäviä CV:seeni, en edes silloin kun olin nykyistä huomattavasti ahkerampi. Vaikka en olekaan yhteydestä mitenkään erityisen salaileva.

Muuntuvat skeptikot (aina pinnalla)

Olen ollut skeptikko tavallaan vasta varsin lyhyen aikaa ; Alalla on sellaisia megadinosauruksia kuin Randi, jotka ovat olleet skeptikkoja jo kauan ennen syntymääni. Kuitenkin sinä aikana mitä olen puuhastellut asian parissa ja sen ympäristössä (~ [10+]  [15-] -vuotta.), on tapahtunut suuria muutoksia.
1: Silloin kun aloitin, oli vielä jäänteitä vanhasta hengestä ; Kritiikin alla olivat esimerkiksi horoskoopit, kummitukset ja avaruusolennot. Nämä lähestymistavat olivat usein hyvin teoreettisia eivätkö kovin henkilökohtaisia. Itse asiassa voidaan sanoa että vaikka skeptikoiden aiheet olivat arjessa mukanaolevissa ilmiöissä, niiden aiheisto ja näkökulma oli kuitenkin hyvin kaukana arjesta. Asiat olivat teoreettisia. ; Näin ollen skeptikot olivat hyvin "teoreettisia".
2: Murroskautena ID - ja kreationismi nousivat hieman yllättäen skeptikoiden aihepiiristöön ; Ajatus siitä että uskonto olisi skeptikoiden kritiikin alla jakoi mielipiteitä hyvin vahvasti. (Sittemmin skeptikoista irtautui empiriakeskeinen uskontokritiikki, uusateismi,  jota osa pitää synonyyminä skeptismille, mutta ne ovat kuitenkin vain toisilleen läheisiä.) Näissä kohden aiheet etääntyivät arjesta mutta olivat yhä näkökulmiltaan teoreettisia.
3: Sittemmin skeptismi näyttäytyy yllättävän vahvasti nimenomaan vaihtoehtohoitojen ja vastaavien parissa. Skeptismi alkoi olemaan hyvin lähellä arvokeskusteuaiheita, ja se on aiheissaan ja sisällöissään ja näkökulmissaan hyvinkin konkreettinen. Tämä on tehnyt skeptismistä hyvin arjessa mukana olevaa, ja tätä kautta liike on politisoitunut erittäin vahvasti.

Tämä muutos on ollut itselleni hieman ikävä. Tosin monen mukaan skeptikkoliike on tätä kautta muotoutunut joksikin jolla on vihdoin jotain merkitystä. Että skeptikot paljastavat huijareita ja koijareita ja toimivat ikään kuin taiakuskon parissa toimivina "kuningaskuluttajina". Kritiikille nähdään aihetta koska lähes kaikkea muuta tuotetta valvotaan ja kritisoidaan. Mutta jos skeptikkojen aiheisiin tarttuu kritiikillä, sitä tuolkitaan ilkeäksi. Ja näin skeptikoiden rohkeutta tarttua näihin asioihin voidaan jopa ylistää.

Muutokset eivät ole olleet satunnaisia. Tästä saa hauskan kuvan lukemalla "unkurista" sitä miten maailma on hänen mukaansa muuttunut. Aikaisemmin neuvoa on haettu esimerkiksi filosofeilta. Mutta nyt näkökulma on kuluttajakeskeistynyt. "nyt on blogi; vaikkapa sellainen kuin kemikaalikocktail, kemikaalikimara ja kulutusjuhla, jotka kaikki ovat kuluttamiseen keskittyvä blogeja. kuluttajatietoisuus ja kuluttajien suojelu ovat hyveellisiä arvoja. tiedot kuluttajien kulutustottumuksista hyödyttävät tuotteita valmistavia ja markkinoivia myyjiä. oletamme, että tämä tieto ohjaa myyjäosapuolta tarjoamaan vain hyviä tuotteita. samoin kuluttajia voitaisiin suojella “pahoja” kauppiaita vastaan."

Toisin sanoen skeptikkoliike on nähtävissä tieteen popularisointiin keskittyvänä toimintana jonka retoriset menetelmät mukailevat aina ajan henkeä. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, että jos asiaa yritetään selittää ihmisille, on teksti ja viesti kohdennettava jollakin tavalla heille. Kuitenkin itse olen tästä skeptikoiden "kaupallistumisesta" hieman pahoillani. Ehkä syynä on se, että olen "kunnon konservatiivin tapaan" jäämässä ajassa jälkeen, pikkuhíljaa, huomaamatta.

Toisaalta se kertoo myös siitä että yhteiskunta on muuttanut suhtautumistaan tieteeseen ja tieteellisyyteen yllättävän runsaasti ; Pseudotieteiden kohdalla vastaavaa muutosta ei kuitenkaan ole havaittavissa. Pikemminkin näyttää siltä että ne mukautuvat yllättävän huonosti vallitseviin aikoihin. Siksi tietyt aiheet tulevat muotiin ja katoavat muodista muotoaan muuttamatta. Skeptikot sen sijaa ovat ja pysyvät, koska he mukautuvat vallitseviin muuntuneisiin olosuhteisiin.

Puskuritarra -ateismi

Businessweekissä oli artikkeli joka käsitteli ateismia markkinoiden kohderyhmänä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys, koska ateistejen määrä on kuitenkin jo melko suuri -ja kasvussa. Uskonnollisuus on laskenut 13% sitten vuoden 2005. Muutos on siis ollut nopeaa. Tutkimukset näyttävät peräti sitä, että "That works out to about 15 million Americans who describe themselves as "convinced atheists," more than many mainline Protestant denominations, Jews, or Muslims." Tämä tarkoittaa sitä että ateistit ovat kaupallinen kohderyhmä. ; Uskonnollinen oheistuotanto on ollut (ja on yhä) hyvä kaupallinen segmentti ; On kirjoja, helyjä, palveluita ja vastaavia. Uskonto myy, uskonnolla myydään ja vakaumus muuttuu kiliseviksi kolikoiksi.

Ateistejen kohdalla kaupalliset markkinat ovat kuitenkin "lastenkengissä", hyvin alkeellisella tasolla; Syynä ei ole selvästi ateistejen määrä. Teoriassa jos ateismi olisi vakaumus muiden joukossa, sille voisi myydä kaikenlaista ja paljon. Etenkin kun ateisteja yleensä pidetään varsin pinnallisina, jopa niin että ateismi tarkoittaisi sitä että ihminen latistuisi hengettömäksi ja sieluttomaksi kuluttajaksi. Jos ateismi on hedonismia, markkinoiden pitäisi olla naamaa vasten jopa kovempi kuin uskovaisten. Näin ei kuitenkaan ole.
1: Yhdeksi syyksi analysoidaan se, että uusateismi on levinnyt pääasiassa netissä, eli se ei ole levinnyt kaupallisten väylien kuten kirjojen tai palvelujen kautta. (Eli on siis lähtökohtaisesti väärin sitoa uusateismi tiettyyn kirjaan, kuten Dawkinsin "God Delusion" -teokseen. Tämänlaisten vetojen tekeminen kertoo että ei ymmärrä koko ilmiötä.) Ateistejen suuret "kohtaamispaikat" verkossa, kuten "James Randi Educational Foundation" ovat luonteeltaan ja ytimeltään eikaupallisia.
2: Toinen syy on aika karu ja kertoo paljon siitä elämästä joka ateisteilla, USA:n vainotuimmalla vähemmistöllä, on elämässään vastassa. "The nonreligious have long faced perceptions that they are immoral or angry, which likely keep more small businesses and larger brands from selling at or sponsoring conventions."

Ateismi onkin siksi nappikauppaa ja sen kaupallinen puoli on jämähtänyt "Puskuritarrojen tasolle". Tämä onkin hyvin mielenkiintoinen huomio, koska erilaiset ateistien merkit ja symbolit ovat tulleet monille tutuksi ; Esimerkiksi punainen A on näkyvä ja toistuva merkki jota saa jopa T -paidoissa. Mitään tämän kummallisempaa ateistisessa markkinoissa ei sitten olekaan.

Tästä päästään siihen että ateismissa onkin oikeastaan vielä syvempiä vaikeuksia kuin markkinat. Markkinat ovat itse asiassa yksi hyvä kulma joka valottaa suurempaa kokonaisuutta. ; Kirjoitin muutama vuosi sitten Ryösön reagoinnista juurikin puskuritarraan. Se muistutti ettö Darwin -kala, joka suututti ensin uskovaisen mielen koska se oli kerettiläisyyttä, oli kuitenkin symboli siitä että ihminen oli tehnyt jonkinlaisen uskonratkaisun, tehnyt uskon hypyn. Tosiasiassa puskuritarra on kuitenkin "vähemmän kuin tämä". Se on aika pinnallinen. Se on sosiaalinen merkki siitä että kuuluu tietyn valinnan tehneeseen ihmisjoukkoon. Puskuritarra ei siksi ole Ryösön vihjaama eksistenssiin heijastuva merkki. Se on puhdasta essenssiä, ulkoista identiteettiä.

"Friendly Atheistin" Mehta onkin huomauttanut että uusateismilta puuttuu emotionaalinen ja sosiaalinen turvaverkosto. Ihmisillä kuitenkin on sosiaalisia tarpeita. Ja markkinatutkimus näyttää että ihmiset vastustavat ja dissaavat ateisteja melkoisen voimakkaasti. ; Mehtan mielestä uusateistit tarvitsisivat ikää kuin "kirkkoja" jossa hoidettaisiin näitä puolia. Larry Moran näkee että tämänlainen on omituista. Että ateismi ei teknisesti ole uskontoa. Hän näkee että yhteiskunnan tehtävä on hoitaa turvaverkkopuoli, ja että heillä Kanadassa asia onkin kunnossa.

Tämä kysymys on tietysti hankala. Sillä uusateistit ovat internetvellova liike, jota yhdistää löyhästi mutta ei välttämättä skeptismi ja liberalismi. Sillä ei ole perinteistä tiukkaa ideologiaa. Dawkinsin "Kissojen paimentaminen" on vahvana ohjenuorana. ; Ateistit nähdään individualistisena liikkeenä jossa ateistejen tärkein tehtävä ei ole tuottaa "oikeaoppista ateismia" vaan lähinnä sanoa että ateistit ovat olemassa, heitä on paljon ja heidän pilkkaaminen vainoaminen ja vastustamisensa ei käy. (Tämä ajatusrakenne löytyy siitä edeltämainitusta "God Delusion" -kirjasta.) Tätä kautta kaikki järjestäytyminen nähdään helposti pahana.

Ilman kunnollisa järjestäytymistä on kuitenkin ongelma. Se liittyy juuri Mehtan mainitsemaan sosiaaliseen turvaverkkoon. Olen sitä mieltä että uskonnottomat ehdottomasti tarvitsevat turvaverkon. Mutta tätä ei pidäkään nähdä ideologisena vaan sosiaalisena ja emotionaalisena ilmiönä. Tätä sisältöä taas vaaditaan jotta ateismi ei jäisi pelkästään ulkoisiksi symboleiksi joilla ei ole oikeastaan mitään sisältöä. A -tunnus nykytilanteessa kertoo vain siitä mitä ei ole. Eli henkilö ei ole uskovainen. Se ei kuítenkaan kerro juuri mitään siitä mitä tämä ihminen on. Ulkoisena symbolina tämä on hieman omituinen. Siksi kaikenmaailman puskuritarrat ovatkin onttoja jengitunnuksia jos Mehtan emotionaalis-sosiaalinen puoli unohdetaan.

Lähestyn asiaa kotimaamme kautta. (Osittain ihan siksi että Amerikan tilanne ei kosketa itseäni muuta kuin siten että nykyuskovaiset copy-pasteavat "kalvinistista Amerikanherkkua" oikeistofundamentalisti-kreationisti-dominionismi -sivustoilta ja nappaavat ne sellaisenaan meidän kulttuuriimme.) ; Kotimaassamme valtionkirkollakin on itse asiassa paljon eiuskonnollista toimintaa. Ja se itse asiassa myös perustelee ja oikeuttaa olemassaoloaan niiden kautta. ; Argumentti etenee siten että kirkosta eroaminen on (a) itsekäs teko joka jättää lapsien nuorisotyötä pois jota ateistikin varmasti osaa arvostaa ja (b) uskonnoton itse jää ilman näitä apuja. Tämä nähdään usein argumenttina uskonnon puolesta. Se voidaan kuitenkin nähdä myös uskonnollisena erioikeutena ; eli uskonnosta erottautuminen on "tavallaan rangaistavaa" toimintaa josta tulee rajoitteita.

Kirkko toki pyrkii näyttämään miten avulias ja hyödyllinen se on. Samalla se kuitenkin näyttää että kaikki vakaumukset, uskonnot ja maailmankuvat eivät ole samanarvoisessa elämäntilanteessa. Eli karkeasti Suomessa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että ateistejen on luovuttava oikeuksistaan jotka ovat kristityille automaattisia. ; Kirkko peräti käyttä tätä eriarvoisuutta aktiivisena porkkanana jolla houkuttaa ateisteja olemaan mukana kirkossa. Kun muistetaan että kirkko yrittää esiintyä kansankirkkona, on peräti huvittava miten se yrittää saada ihmisiä pysymään kirkollisveronmaksajina omaa henkilökohtaista ja mahdollisesti syvää vakaumustaan vastaan selittämällä mitä hyötyjä tästä mukanaolosta olisi. (Tämä asennekokonaisuus vääntää minun mielessäni sen verran montaa ruuvia varsin huolestuttavaan suuntaan että en kehtaa kirjoittaa tästä enempää ettei päässäni ratkea joku heikko verisuoni.)

Kirkon avuliaan toiminnan sivutuotteena onkin se, että vaikka esimerkiksi lastenhoito ja nuorisotyi ei ole uskonnon erityisoikeus, vaan  on jotain joka ei oikeastaan liity mitenkään yksinoikeudella tai automaattisesti ja vain uskontoon. Eli lastenhoito ja muut ovat vaan on jotain jota uskonnot harjoittavat, siitä tulee kuitenkin helposti rajoite kaikkien muiden vastaavalle toiminnalle. Sillä kunnissa helposti mietitään että asiaa ei tarvitse hoitaa koska kirkko hoitaa. Näin yksinkertaisesti säästetään kuluja. Näin tapahtuu jotain jota kirkko ei tietysti intentionaalisesti hae tai tavoittele. Se saa monopolin, joka rajoittaa ja haittaa uskonnottomien elämää. Uskonnon hyöty jää pois. Näin ollaan pakosti altavastaajina. De facto sosiaalinen verkosti ei ole sisällöltään uskontoa mutta de jure maailmaa hallitsee uskonnollisen turvaverkoston monopoli.

Ateistejen elämänkokemuksia kuunnellessa ihmetyttääkin juuri vahva turvaverkkojen puute ja poisrajaaminen. En usko että se johtuu siitä että valtaosa ihmisistä ole "tarkoituksellisesti ilkeitä", (vaikka on näitäkin joukossa aivan liian monta). Sen sijaan suurin osa uskovaisista on osallisena prosesseissa joiden sivutuotteena syntyy tämänlaisia tilanteita.

Rehellisesti sanoen Moranin ajatus siitä että yhteiskunta voisi tai haluaisi hoitaa esteet on utopistinen. En yksinkertaisesti usko että kukaan ihminen millään järjellä, etiikalla tai vastaavalla houkuttelee yhtään ainutta uskovaista muuttamaan mieltään mihinkään suuntaan ; Ihmiset yksinkertaisesti pitävät mielipiteensä ja ainut joka niitä isosti muuttaa on sukupuolten vaihtuminen, jossa vanhat ja vanhentuneet mielipiteet menevät hautaan kannattajiensa kanssa. ; Näin ollen ateisteilla ja uskonnottomilla on otsassaan stigma ja polttomerkitty leima, ja tästä ei päästä omana elinaikana eroon. Siksi asialle olisi tehtävä muutakin kuin valitettava.

Ongelmana onkin se, että uusateistien piiri on hyvin tietoinen kohtaamastaan vainosta. Esimerkiksi kotimaassamme Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" ja Jussi K. Niemelän toimittama "Mitä uusateismi tarkoittaa" pitävät sisällään monenlaisia varsin konkreettisia näytteitä siitä miten uskonto harjoittaa laajamittaista vallankäyttöä ja miten ateistejen elämä ei tältä osin ole helppoa. Samanaikaisesti sosiaalista järjestelmää ei oikeastaan haeta koska se rikkoisi individualismin henkeä. ; Rehellisesti sanoen tässä ongelmana on se, että järjestelmä nähdää liiankin helposti juuri "kirkkona". Eli jonain joka huoltaisi ideologiaa. Tosiasiassa lastenhoito ja muu sosiaalinen apu ei ole sellaista että sen tarvitsisi olla ideologista tai uskonnollista - kuten valtionkirkkoamme kritisoivat varmasti muistavat siinä kontekstissa.

Siltikin kun uusateistejen ja ateistejen toimintaa katsoo, ei ole vaikeaa huomata, että vanhaa ateismia (siis ei uusateismia) edustavat "Vapaa-ajattelijat" on juuri ensisijaisesti ideologiantuotantolaitos, jonka sosiaalinen työ on mukana mutta jossa päällimmäinen ja näkyvin osa toimintaa on kuitenkin ideologinen sisällöntuotanto. Ja laitos on tunnettu sisäpiirikiipimisistään. Samoin meillä on "Pro Seremoniat" joka osallistuu juhliin ja pääasiassa pitää juhlapuheita (mutta sillä ei ole juridisia oikeuksia esimerkiksi avioliitossa joten esimerkiksi ateistejen naimisiinmeno on byrokraattisesti mutkikkaampaa kuin kristityillä joilla pappi hoitaa paperitöitä ammattitaitonsa mukanatuomalla rutiinilla.) Uusateismi tunkee siis nimenomaan ulkoisiin merkkeihin ja juhliin. Se luo siis ulkoista identiteettiä jolla suku ja ystävät voivat nähdä sen ideologian mitä ihminen kannattaa. Kuitenkin se olennaisin elämässä oleminen puuttuu.

Ja niin kauan kuin näin on, uusateistit ovat yksin ja vainottuja. Ihan sen takia että turvaverkot eivät vain synny. Kirkko tuskin luopuu parhaasta PR -lelustaan. Ihmiset tuskin muuttuvat myötämielisemmiksi. Uusateisteista tuskin edes välitetään ihmisinä. (Moni ihmettelee onko heillä sieluakaan?) Toisin sanoen uusateistien kohdalla tilanne on de facto se, että jos jotain ei ole, se on tehtävä itse.

Ihan sen takia että asiat eivät muutu pelkällä räkyttämisellä. Uusateistit eivät siksi voi jäädä ikuisiksi ajoiksi "Uskontopiirien PerusSuomalaisiksi", eli joksikin joka ei tiedä mitä tehdä mutta tietää mihin olla tyytymätön. Räkyttäminen ei auta. Kun ongelmat ovat esillä, pitää kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Uusateisteja syytetään militanteiksi ja aktivisteiksi. Kuitenkin he tosiasiassa ovat juuri kaikkea muuta. Ideologia - siinä muodossa mitä Moran sitä kannattaa - latistuu kevyeksi tyytymättömäksi murinaksi. Sellaiseksi hampaattomaksi, jota esimerkiksi lehtien mielipidepalstoilla on aina ollut. Sellaista jossa joku sanoo tyytymättömyytensä ääneen ja saa sen painettua paperille (tai blogiin) ja olettaa että tämä on ollut sitä että asialle on tehty jotain. Tosiasiassa tämänlainen murina ei ole aktivismia, se on passivoivaa. Mikään ei lannista ja toimi yhtä tehokkaana muutosvastarintana kuin se, että luulee tehneensä asialle jotain vaikka ei ole.

Uusateistejen tulisi tajuta pikku hiljaa se, että arjen vaikeuksissa ei auta juhlapuhe. He huomaavat eriarvoisuuden varsin konkreettisesti, mutta tuntuvat peittävän mutta eivät ratkaisevan tätä ongelmaa varsin omituisilla keinoilla. En oikeasti ymmärrä miten symboliikka, kuten A -tunnusten esillepaneminen, muuttaa mitään. Itse koen että tälläinen ulkoinen symbolinkanto on lähinnä taikauskoa. (Ateistien kohdalla taikauskoa ilman uskoa taikaan.)

Skeptikko"natsit" ja natsi"skeptikot"

Internetissä oli pilakuvamainen piirros, jossa oli valtava määrä tekstiä. Kuvassa esitettiin skeptikko Shermer varsin epämiellyttävässä kuvassa. Skeptikkoliikkeen (Skeptic Society) S -merkit oli taivutettu natsisaksan SS -liikkeen symboliksi. Pilakuvassa yleisössä ihmeteltiin miten Shermer voi kutsua itseään skeptikoksi, kun hän kuitenkin ajaa vain dogmaattista ajattelua joka vastustaa esimerkiksi ilmastonmuutosta tai (revisionismi) holokaustia kiistävää skeptismiä.

Pilakuva oli toki varsin omituinen ja koominen, koska siinä uusnatsismiin liittyvä revisionismi näytettiin hyvänä ja tätä kritisoiva Sherme natsina. Lisäksi se on argumenttina hyvin omituinen ; Se ei perustu skeptismin luonteeseen vaan yksinkertaiseen yritykseen vääntää "epäily" -sanan eri määritelmien kautta skeptismiliike sisäisesti ristiriitaiseksi. Kuitenkin tosiasiassa skeptismi ei tarkoita sitä että epäillään asioita, vaan sitä että asioille vaaditana perusteluja. Eli mitään asiaa ei uskota ennen todisteita mutta uskotaan toki niiden jälkeen. Toisin sanoen skeptismi ei väitä olevansa tietorelativisti joka ei tiedä mitään, vaan että ensimmäinen asenne on se, että asia on todistettava. Näin ollen asia menee enemmän tieteellisen todistamisen vaatimisen puolelle. Toisin sanoen Shermeriä syytettiin kaksoisstandardista jota hän ei ollut tehnyt. Tämä onnistuu jos ensin vääristetään toisen sanoma ja sitten rinnastetaan tämä tarkkailemalla toimintaa ; Tämä on olkiukkoargumentointia. Ja koska se tehtiin "skeptismi"/"epäily" -sanan erilaisilla määritelmäsisällöillä kikkailemalla tämä päättelyvirhe onnistui vain ekvivokaatio -päättelyvirheen kautta. Ja koska natsit olivat osallisena, oli se ad hominem joka esitettään tympeän kassisessa natsikorttimuodossa. Vain skeptikoiden vastustajat ja jotkut muut vastaavat tahot osaavat liittää näin runsaasti sisäisiä omituisuuksia ja päättelyvirheitä niin lyhyeen tilaan.

Oli varsin huvittavaa kuinka kuva valittaa kovasti skeptikoiden ad hominem -asenteesta. Sitten se kuitenkin koristaa vastustajansa SS -koristein. Ja samassa kuvassa se puhuu holokaustidenialisteista positiivisesti ja kunnioittavasti skeptikkojen vastustajina. Tässä on muutama mutka liikaa jotta tämä olisi otettavissa vakavasti. (Itse asiassa ; Jos tämä kuva on argumentti, niin se on argumentti sen puolesta että tämänlaisen tuottajalla ei ole uskottavuutta minkään sortin argumentoijana tai älyllisenä ihmisenä, itse asiassa myöskään hänen eettisenä ihmisenä elämiskykynsä ei ole kovin vakaasti perustellulla pohjalla.)

Näiden helppojen itsestänselvyyksien lisäksi mielenkiintoinen puoli ; Se nimittäin kuvaa sitä mitä monet vastustavat skeptismissä. Vihan kohde ei ole oikeasti skeptismi, vaan mielikuva siitä. "James Randi Education Foundationin" sivuilla oleva teksti "There is Nothing Wrong With 'I Don't Know'" kuvaa juuri tätä asiaa. Se korostaa sitä, että skeptikoista on usein mielikuva joka keskittyy debunkkaamiseen. "When a skeptic, new to some topic or curious about a new development in a more explored one, asks, “I have a friend who believes x,y,z…how do I debunk this?”, or “Does anyone know any good arguments refuting x,y,x…?,” the group steps up. Whether on forums or phones, the consensus is put forth. I believe the skeptics who do this are asking the wrong questions." Toki tämä ei tarkoita sitä että joskus vastausta ei olisi, ja itse asiassa että asian puolella tiede ei selvästi painottaisi sitä että jokin vastaus on paljon paremmin perusteltu kuin toinen. Tässä on kuitenkin vakavia riskejä. "Modern skepticism, however unknowingly, has become a community of science communicators. Those who we look up to, the beacons of reason that we so embrace, are some of the best science communicators in the world. To live up to this, boots-on-the-ground skeptics take up the charge of communicating our science-based positions. While well meaning, an unfortunate consequence of this is that there arises a compulsion to offer an answer to every phenomenon, an explanation for every weirdness. Being in the minority, we feel challenged by the majority who feel the burden of proof is on us to explain the queerness of the universe. This can drive us far from our foundations of scientific inquiry, until we are merely reciting the positions of the group."

Toisin sanoen skeptismi on oikeasti jotain hyvin muuta kuin usea miettii. Se on tieteen popularisoimista. Se on tiedekommunikaatiota. Se, että tiede kykenee oikeasti antamaan vastauksia valtavaan määrään kysymyksiä johdetaan usein siihen että aivan kaikki olisi vastattava:
1: Ongelmana on se, että moni pseudoskeptikkokin kokee että skeptismiliikkeen tehtävänä olisi vastata aina selityksellä että mitä esimerkiksi joku UFO -kuva on. Että jokaiseen Loch Nessin kuvaksi väitettyyn olisi jokin skeptinen selitys. Ja että tämän vastauksen antaminen olisi skeptikkoliikkeen tiedemiesten tehtävä.
2: Lisäongelmia tulee itse asiassa siinä, että tämä debunkkaus on ainut tila joka kelpaa myös UFO: kuviin avaruusolentoselityksen automaattisesti tarjovaille ystävillemme ja lajitovereillemme. He eivät suostu todistamaan itse että kuvassa on oikeasti jotain ja että se ei ole väärennös vaan  he esittävät että todistustaakka olisi aina skeptikkojen puolella. Että heidän tulisi selittää kuva ja liittää se johonkin ilmiöön, ei heidän. He unohtavat että on paradoksaalista selittää että siitä että asia on tuntematon tarkoittaisi että sen tausta olisi taikuutta tai mysteeristä yliluonnollista ; Oikeasti se, että emme tiedä tarkoittaa että emme tiedä. Se ei tarkoita että tietäisimme, eli että olisi perusteltua uskoa että selittämätön läiskä valokuvassa olisi itsessään todiste jonka pohjalta olisi rationaalista uskoa vaikka avaruusolentoihin.

Tosiasiassa molemmat ymmärtävät skeptismin, tieteellisen perustelun, kaiken perustelun, ajattelemisen, viisauden ja kaiken muun ihmistiedon ja asiallisen kommunukaationkin kannalta arvokkaan aivan väärin. Moni luulee että skeptikoiden tehtävänä olisi olla paatuneita skientistejä jotka selittävät kaiken tieteellisesti eivätkä hyväksy tietämättömyyttä. Ja että tästä poikkeaminen olisi väärin ja osoittaisi että skeptikko olisi epäonnistunut. Lisäksi "epäily" -sanan ytimessä on liikkeellä runsaasti vääriä käsityksiä. (Tässä eri tahot ymmärtävät asiat väärin eri tavalla, toisin kuin "selitä aivan kaikki, munapääskeptikko" -asenteen kohdalla joka oli yhteinen.);
1: Pseudoskeptikko näkee että epäily tarkoittaa sitä että kaiken edestä on pyyhittävä verho syrjään, eli on epäiltävä tiettyjä asioita kuten avaruusolentoja ja Loch Nessin hirviötä. Tässä unohdetaan että tiede voisi periaateessa todistaa Loch Nessin hirviön. (Tarvitaan vain riittävän hyvä ja suuri haavi, riittävän pitkä vipuvarsi haaviin ja paikka jolla seistä ja ihminen voi kammeta Loch Nessin ruumiin paikoiltaan.)
2: Skeptikoiden vastustaja - joka toisaalta mielellään vaatii skeptikoilta selityksiä eli tunnustaa sen tiedonpaljastamisluonteen kikkailee mielellään tämän vaatimuksen kanssa täysin vastakkaisen lähtökohdan kanssa eli - näkee "skeptikko" -termin ignoraatiotasona joka edustaa totaalista epätietoa jossa kaikki tietäminen kiistetään.

Väärinkäsitykset ovat ikäviä. Sillä ne ovat tosiasiassa skeptikkoideaalin vastaisia. "Of course, coming at an investigation or query with an end in mind is the very hallmark of motivated reasoning, the antithesis of skepticism." Näin ollen kun pseudoskeptikko lähtee liikkeelle perusasenteella että UFO -kuva voi olla vain väärennös, hän ei ole oikea skeptikko. Samoin jos joku avaruusolentointoilija tulee vaatimaan debunkkausta jotta olisi oikeutettu olemaan skeptikko, olettaa loukkaavan perusasetelman skeptikosta. Molemmat unohtavat todistamisen perusidean, ja itse asiassa tämänlaiset kysymykset ja niihin vastaaminen ei ole oikeastaan edes rakentavaa. "There is nothing wrong with saying “I don’t know.” In fact, it is more intellectually honest to say this in place of some explanation you heard the group whisper of. We try to shrug off the accusations of "armchair skepticism," but much skeptical discussion on the Internet fits this bill. We cannot come at questions with conclusions in mind. The askers see right through this, think less of us for it (or think us cynics), and most likely get very little from the exchange." Pseudoskeptikko eikä avaruusolentointoilija ei saa mitään vastauksesta.

Skeptismin, jopa Randikeskeisen skeptismin, ytimessä ei ole "selitä kaikki" vaan näkemysten tieteellisyyden arviointi. Skeptinen epäily tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että ilman tietoa ja todisteita ei uskota avaruusolentoihin. Että ei riitä pelkkä "tuntematon". Sillä "emme tiedä" on skeptikolle riittävä vastaus. Se ei ole tosin riittävä vastaus sille että uskoisimme avaruusolentoihin. Sillä "emme tiedä" on itse asiassa todistus tietämättömyydestä eikä todiste siitä että avaruusolennot olisivat totta. Tämän tiedostaminen johtaakin siihen että skeptismi on nimenomaan tiedekommunikaatiota. Ja tosiasiassa todistamisen taakka onkin oikeastaan kaikilla muilla paitsi skeptikoilla. Sillä perusasetelmana oleva epäily on vain nollahypoteesi "emme tiedä". Tästä poikkeaminen mysteerisillä tai skientistisillä selityksillä on tästä perustilasta poikkeamista. Ja TÄHÄN tarvitaan perustelemista ja tieteellistä todistamista. (Skeptismi ei siis tavallaan ole peruasetelmaltaan ateistista vaan agnostista. Siis jos sen kohdalla ei olisi kysymys pääosin monista muista[kin] aiheista kuin uskonnosta.) Skeptikko ei siis päättele a priorisesti että mitä jonkun UFO -kuvan takana on tai mikä sen selityksenöä tulee olemaan. Skeptikko poistuu tästä perusasetelmasta todisteiden valossa ja tieteen avulla hän voi sitten a posteriorisesti päätellä vaikkapa sen, että revisionismi on pseudotiedettä jolla on niin huonot todisteet että sen suosion ainut perustelu on haettavissa motiiveista, esimerkiksi uusnatsistisesta ideologiasta.

Täydellinen kosto

Rick Santorum on tullut tutuksi ennen kaikkea yhdestä asiasta. Se ei ole hänen poliittinen uransa, vaikka se onkin ollut melko huomattava. Hänen nimestään on tullut käsite ja ilmiö, santorum. Tästä termistä on jopa wikipedia -artikkeli, ja se löytyy oikeistakin sanakirjoista. Kuuluisuuden voisi luulla olevan positiivinen asia. Ikävä vain että santorumin sanakirjamerkitys on seuraava "that frothy mixture of lube and fecal matter that is sometimes the byproduct of anal sex." Syynä on se, että Santorum teki uskonnollis-ideologisia ylilyöntejä homoseksuaalien tuimassa kohtelussa. Termi on levinnyt niin laajalle, että santorum -googlehaku antaa ensimmäisenä linkkinä juuri tämän varsin kyseenalaisen määritelmän. Suomenkielellä sama termi on sley, joka viittaa homoseksuaalejen oikeuksiin liittyvään yhteisöön.

Olen niitä ihmisiä joiden mielestä tämänlainen nimeäminen ja määrittely on levitessään ja onnistuessaan ns. täydellinen kosto. Se ei ole väkivaltainen ja se saa suosiota jos ja vain jos se nähdään jollain tavalla omaksi. Näin määritelmän yleistyminen antaa sille demokraattista yllättävää voimaa. Santorumin kohdalla ei tarvitse kuin muistaa se, että todennäköisesti tämä määritelmä on se ainut asia joka hänestä jää historiankirjoihin. Ja koska kyseessä on termi jonka syntytapa tunnetaa, tästä tulee etymologien alati tuntema tarina, joka jää vähintään tiedemaailman tietoon.

On itse asiassa vaikeaa sanoa onko tämänlaisten termien tekeminen totaalista ad hominem -argumentaatiota vai ei. Sillä termien määrittelyssä sisältö yleensä ratkaisee. Toisaalta tämänlainen asennoituminen on taatusti hyvinkin herjaushenkistä. Näin ollen syntyy minulle ideaalinen tilanne jossa argumentin perustelupuoli ei kärsi jos määritelmää käytetään koherentisti. Loogisesti kysymyksessä ei siis ole ad hominem. Kuitenkin retoriikkatasolla sävytys on häijy ja herjahenkinen (herjaus ei ole välttämättä ad hominem) ja tällä tasolla olen "ylipäätään ottanut melko suuria vapauksia".

The Philosophical Lexicon on hieman kuten tämänlainen kosto. Siellä määritellään termejä liittämällä niitä erilaisiin filosofeihin. Määritelmät ovat filosofisia ja viittaavat usein osuvasti johonkin tiettyyn hahmoon. Tämä on toki vähemmän makaaberi, ja itse asiassa mukana on asiallisia ja kohteliaitakin määritelmiä. Tämänlaiset termit ovat usein joko hauskoja tai opettavaisia.Esiin voisi nostaa vaikkapa seuraavat pari kappaletta, jotka koen paitsi osuviksi, myös käteviksi termeiksi ottaa arkikäyttöön:
1: "lewis, adj. (said of an argument) Having premises and conclusions unrelated in content (e.g., The entailment of "Russell is the Pope" by "2+2=5"). If the argument is valid, the relation between premises and conclusion is that of lewis implication." Joka viittaa Lewisin omituiseen vakiokäytänteeseen sekoittaa loogista päättelyä ja jargonia ties mihin mielikuvallisiin vertauksiin ja kuvitella että tämä jotenkin tekee vertauksista perusteltuja.
2: "hintikka, n. A measure of belief, the smallest logically discernible difference between beliefs. "He argued with me all night, but did not alter my beliefs one hintikka.""
3: "rand, n. An angry tirade occasioned by mistaking philosophical disagreement for a personal attack and/or evidence of unspeakable moral corruption. "When I questioned his second premise, he flew into a rand." Also, to attack or stigmatise through a rand. "When I defended socialised medicine, I was randed as a communist."" Joka on luonnollisesti sekä Randia että itseäni varten hyvä muistutus ja adjektiivi.

Tämän jälkeen toki alkaa pelottamaan lähinnä se, että onko jossain joku joka määrittelee pian käsitteitä kuten:
1: "hämäläinen, Filosofinen tehottomuusyksikkö ; Ero joka kulkee nerokkaan argumentaation rakentamisen ja turhan pedanttisesti käytetyn liian vapaa-ajan välillä."
2: "tuomoilu, Tiedon prosessointimetodi. Tapa keskittyä metodirakeen nyyläämiseen ja siivoamiseen niin että retorisesta tasosta rakentuu kieliopillisesti ja sosiaalisesti tarkastellen totaalinen kaatopaikka. Esimerkiksi tapa käyttää teitittelymuotoja ja likimain kaikkia kohteliaan sanankäytönmuotoja loukkaavassa tarkoituksissa etäännyttävänä keinona."
3: "oravanmitta, (1) Filosofisen väittelyn pistetilin karttumistila. Ennen kaikkea väsyttämiseen perustuva etumatka jonka saa väittelyssä pelkästään sillä sillä että kuluttaa hämäläisiä tuomoiluun (2) ja tämän tilan synnyttämä helpotuksen ja ylimielisyyden tunne tunne kun tämän etumatkan avulla murskaa toisen henkisesti, hengellisesti, sosiaalisesti, mielellisesti, psyykkisesti - ja joskus fyysisestikin."

Nämä olisivat itse asiassa aika täydellisiä kostoja.

Uskonnolla ahkerasti taikauskoa vastaan.

Luin jutun jossa kerrottiin miten Papua Uusi-Guineassa on ongelmana noituus. Esimerkiksi vuonna 2009 arvellaan kuolleen noin 50 ihmistä noituudenharjoittamiseen liittyvissä olosuhteissa. "Christian missions and the Australian territorial administration of PNG, along with the PNG government, have done their best to end the belief in sorcery, but strong superstitions remain."

Tässä kohdassa on kieltämättä ainakin ensisilmäyksellä jotain melko kummallista jännitteisyyttä.
1: Suhtautumistapa ei selvästi ole sitä, mitä korostettaaan kun aiheena ovat monenlaiset manaustapaukset, joita aina silloin tällöin saadaan kuulla. Tai kun pastorin tekemä vauvan mikroaaltouuniin laittaminen selitetään hyvin päin vetoamalla demoniseen possessointiin. Silloin meitä muistutetaan että tekijöillä viiraa päätä, ja että on karsittava tekojen väkivaltaisuutta ja keinoja, eikä käyttää tätä uskonsodan välineenä. Tässä kuitenkin on vastassa myös taikausko.
2: Asiaan saadaan järkeä kun tajutaan että noituudenharjoittamisessakin on kysymys nimen omaan uskonasioista. Itse asiassa kyse on kilpailevasta uskonnosta. Kysymys on kerettiläisyydestä. Mutta tässä hengessä uskonto rajoittaa paljon tietynlaista uskontoa. Tässä ollaan ahkeria niin ulkomailla kuin Suomessakin. Saatanapaniikinkin aikaan täällä valistetettiin roolipelien saatananpalvonnallisista linkeistä ja vastustettiin tähän liittyvää taikauskoa. Vaikka täällä ei noituusmurhia näy. Mutkikkaaksi käy kun muistaa että esimerkiksi Nigeriassa kristillisillä argumenteilla perusteltuja noitavainoja tapahtuu. Ja tässä uhrin ja rikollisen tekijät ovat menneet nurin.
3: On hyvin vaikeaa ottaa vakavasti ajatusta että uskonto kitkisi taikauskoa, kun katselee miten täällä PISA -menestyneessä - ja erinäköisten väittämien mukaan skeptikkojen ylivallan alla elävässä - Suomessa uskotaan että Harry Potter on okkultiikkaa, ja että persoonallisen pahuuden voimilla voidaan oikeasti tehdä loitsuja. Ja joista perusluonteeltaan mullistavia, yliluonnollisia ja ehdottomasti empiirisesti havaittavia maailmanloppuja, ylöstempauksia ja vastaavia tulee ihan pian. Ja joista ihmeparanemiset rukouksella ovat ihan tavallista kauraa.

Tästä "helpoista kohdista". Voidaan nimittän miettiä vakavasti sitä, että onko uskovainen skeptismi (mallia Randi) mahdollista. Pintatasolla uskovainen voi toki epäillä, mutta skeptisyys on astetta enemmän. Uskova tekee epävarmuustilanteessa valinnan joka on olennaisesti päinvastainen kuin skeptikon. Molemmat epäilevät, mutta epäilyyn on aivan olennaisesti erilainen asenne. On selvää että uskovainen voi olla skeptinen "Harry Potterin" kautta saataville autenttisille noitavoimille olematta ristiriidassa uskonsa kanssa.

Olennaista onkin miettiä sitä, onko jossain sellainen raja joka muuttaa uskonasian typeryysasiaksi. Eli onko Jumala, tuonpuoleinen ja muut vastaavat jollain luonteella oleellisesti erilaisia kuin konkreettiset väitteet joissa esitetään esimerkiksi maailmanlopun, esineiden levitaation, ajatustenluvun, teleportaation tai ylöstempauksen kaltaisia väitteitä jossa on väitteitä jotka koskevat havaittavaa ympäröivää todellisuutta.

Tällöin avuksi voidaan ottaa ainakin ajatuksia Larry Laudanilta. Hänhän korostaa epäonnistuneen tieteen roolia esimerkiksi kreationismissa. Laudanin argumenteissahan on suoraan sanottu että kreationismi on huonoa tiedettä koska se väittää tosiasiakannanottoja esimerkiksi maan iästä - ja nämä taas eivät nykytiedemaailman näkemyksen mukaisia. Kreationistien näkemys ei ole nykyhetken tieteen näkemysten mukaisia (ja muuta tieteellistä näkemystähän meillä ei ole!)

Tätä kautta voitaisiin sanoa että noituus tekee rohkeita ennusteita todellisuudesta ja mokaa näissä. Siksi taikausko on typeryysasia. Uskonto on taas perusluonteeltaan käsiäheiluttelevampaa, eikä sillä ole minkäänlaista ennuste tai selitevoimaa todellisuudessa -ja on siksi uskonasia. Eli vähän kuten Kari Enqvist sanoi tuoreesti: "Tiede selittää miten, uskonto miksi." -lausumaan annettuna kannanottona. "tyytyi toteamaan sen tiimoilta vain, että tämä ei itse asiassa pidä paikkaansa. Enqvist selosti, että uskonto antaa ainoastaan tunteen siitä, että selitys on annettu." Tätä kautta voidaan jopa sanoa että toisin kuin taikausko, usko ei ole epäonnistunut tutkimusohjelma. Se kun ei ole edes tutkimusohjelma.

Taikauskoissa onkin siis itse asiassa "liikaa tiedettä" ollakseen puhtaasti uskomusasia. Ja näin uskovainen skeptikkokaan ei ole mikään aivan mahdoton ajatus.

Onko "uskova skeptikko" oksymoroni?

Kun ajatellaan skeptikoita, mieleen tulee helposti yliluonnollisen kieltäminen, tieteellinen ajattelu, skientismi ja muu vastaava. Leimallinen piirre on se, että skeptikon eräällä tavalla oletetaan olevan ateisti tai ateistinen. Tätä klisettä vastaan astuu "Uskova skeptikko". Hänestä sanat "skeptinen" ja "uskovainen" sopivat yhteen.

Ennen kyseistä tekstiä olin ikään kuin automaattisesti ajatellut että kristitty voi olla skeptikko. Mutta kun kannanotto esitetään ääneen, siitä tulee tietysti samalla kysymys. ; Jos skeptinen vaatii todisteita esimerkiksi Loch Nessin hirviöistä, niin miksi hänen pitäisi ottaa todistamatta jokin Jumalan kaltainen olento? Tästä heräsi heti ja vahvasti kyseenalaistamisen olo.

Tässä vaiheessa on hyvä miettiä mitä yhteensopiminen oikein tarkoittaa. Jos esimerkiksi väittää että voi olla samanaikaisesti kristitty ja skeptikko, esittää itse asiassa että kristinoppi ei ole ristiriidassa skeptisen asenteen kanssa JA skeptinen asenne ei ole ristiriidassa kristinuskon kanssa. Systeemin on kuljettava molempiin suuntiin.

Kristitty skeptikko käykin varsin vakuuttavasti sen puoleen että Raamattu suorastaan kannustaa skeptiseen asenteeseen. Asennetta tarvitaan "ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa." (Ef. 4:14) On siis selvää että Raamattu sopii skeptisyyden kanssa yhteen - ellei peräti kehota ja kannusta skeptisyyteen. Tältä osin skeptisyys on teologisesti korrekti vaihtoehto kristitylle.

Toinen puoli onkin se, vastaako Jumala skeptisyyden haasteeseen. Eli kestääkö Jumalan käsite itsessään sen kriittisen käsittelyn johon se esittää alistuvansa. Tässä kohden tilanne menee tietysti paljon mutkikkaammaksi. Ratkaisevaa on likimain se, onko Jumala outo väite johon on suhtauduttu varauksellisesti, ja onko Jumalaa sitten lähestyy asiaa varovaisesti ja epäillen mutta ennakkoluulottomasti, ja sitten yrittetty selvittää mahdollisimman hyvin, onko asia todella niin vai ei.

Tässä on monta vaihtoehtoa. Esimerkiksi minä kykenen kuvittelemaan skeptikon jolla on oikea asenne ja joka silti kannattaa Loch Nessin hirviön olemassaoloa. Mahdollisuus tähän tulee sitä kautta, että hän on ennakkoluulottomasti tutustunut aiheeseen ja on tulkinnut sitä siten että Loch Nessin hirviö näyttää hyvinkin todelliselta. Yksi tapa tähän on se, että hän on esimerkiksi erehtynyt tulkinnassaan jossain kohdasa eikä ole huomannut tätä - kenties jokin epäluotettava lähde on vaikkapa saanut liian kovan painoarvon. Erehtymistä ei voitane pitää riittävänä syynä poistaa skeptikon statusta. Asenne on kuitenkin ollut oikea. Samalla logiikalla uskova skeptikkokin olisi varsin mahdollinen.

Toinen teema liittyy siihen onko skeptismi samaa kuin skientismi. Jos skeptikko/skientisti katsoo näin, on "uskova skeptikko" tietysti sisäisesti ristiriitainen koska Jumala ei ole tieteellä todistettu. Tälläiselle skientistille:
1: Kaikki selitykset tieteen puutteellisuudesta ovat merkityksettömiä, koska olennainen kysymys on se, miten ihmeessä uskolla olisi tietoauktoriteetti kysymykseen. Se, että tiede ei voi vastata ei automaattisesti johda siihen että asian voisi ratkaista juridisesti, uskonnollisesti tai millään muullakaan tavalla. Näin ollen kyseessä on väärä dikotomia. "Jos ei sinun niin minun tavalla". Täsä voi skeptikko viitata kintaalla ja kysyä "entä jos ei kummallakaan?"
2: Tälläisessä perustelussa on siis kysymys kerman kuorinnassa, jossa oman näkemyksen ja tieteen yhteensopivat asiat hyväksytään, mutta jos tiede on erimielinen viitataan siihen että tiede on kesken. Näin syntyy cherry pickingiä.
3: Se, että eri asioita punnitaan eri vaa-oilla tuntuu skientististä jopa epäreiluudelta. Kuinka esimerkiksi käsilläparantajaa tai karismaattista rukousjohtajaa jonka megakirkko tuottaa rukousdollareita liukuhihnalla hänen taskuunsa voidaan vaatia perustelemaan ja todistamaan tekemänsä ihmeet tieteellsiesti, mutta toiset asiat kuten Jumala jätetään saman todistamisvaatimuksen ulkopuolelle? Reiluus vaatisi sitä että asioille vaadittaisiin samanlaiset todisteet vastaavalla vaikeustasolla. Se, että oma näkemys päästetään helpoilla kriteereillä ja työvaatimuksella ja jos samalla muilta vaaditaan paljon, on ideologisesti värittynyttä - ja joskus jopa ilkeämielistä.

Skeptismiä voidaan ajatella todistustaakan kautta : Asiat ovat epäilyttäviä tai väärässä kunnes toisin todistetaan. Tällöin skeptikko ei usko auktoriteettia, ilmestystä tai muuta jos tämän totuusarvoa ei voida osoittaa. Tällöin skeptismi on ensiasetelmaltaan epäilyä. Tätä kautta voidaan ajatella että skeptinen ateismi sopisi hyvin yhteen koska tiede ei ole antanut Jumalalle selitysarvoa (toisin kuin mustia aukkoja tai karhuja). Ja skeptinen agnostikkokin, koska elää sitä kautta että jos Jumala on piilossa ta yliluonnollinen, ei voida sanoa että sen olemassaoloa tiedetään.

Kuitenkin skeptismi voidaan ajatella käytännön tasolla tapahtuvana itsekritiikkinä. Sillä "uskovaisella skeptikolla" on selvästi hyvinkin kriittinen suhde uskontoonkin. Hänhän muun muassa nostaa esiin Randin osoittaman paljastuneen huijauksen. Popoff teki ihmeparanemisia televisiossa ja tienasi paljon. Ihmeet paljastuivat kikkailuksi ja silmänkäännöksi, tahalliseksi petokseksi. Popoff jopa tunnusti huijauksensa. "Uskova skeptikko" kirjoittaa tästä näin: "Kuitenkin jopa tämän tunnustuksen jälkeen tuhannet uskovat olivat edelleenkin täysin vakuuttuneita siitä, että parantumiset olivat oikeita ja että hän oli oikea Jumalan mies ja saarnaaja. Hänen 80-luvun "parannuskokouksia" elevisioidaan yhä tänä päivänä yhdysvaltalaisilla kristityillä tv-kanavilla muka oikeina parannuskokouksina." Hän jopa muistuttaa että moni uskova uskoo liian helposti erilaisia asioita vain siksi että ne ovat kristillisiä. "on surullista kuinka moni uskova on niin rakastunut huijaukseen ja valheeseen, että he pitävät siitä kiinni jopa sen jälkeen kun se on osoittautunut valheeksi. He syytävät rahaa tällaisille huijareille vaikka he voisivat sen sijaan tehdä jotain paljon hyödyllisempää työtä Jumalan evankeliumin edistämiseen." Tämän tapaisia asioita ei ääneensano joku joka ei ole itsekriittinen. Itse asiassa hän kohtelee omaa vakaumustaan kovemmin ja rehellisemmin kuin moni muu, likimain kaikki. Tälläisestä rohkeudesta pitää kyllä antaa ansioita, ja skeptismin määritelmä on hyvinkin perusteltu, koska Jumalaan uskova suhtautuu Jumalaan skeptisesti sikälimikäli Hänen väitetään vaikuttaneen maan päällä konkreettisesti jotenkin. Yliluonnollisena olentona muuhun ei puututa ja sitä pidetään uskon asiana, ei tiedon.

Tässä kohden ainakin minulle tulee mieleen sekin, että jokaisella on pakosti jotain alkuoletuksia joita ei voida kyseenalaistaa. Ilman aksioomia ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja aksioomien todistaminen sisäisesti johtaa kehäpäättelyyn. Näin ollen skeptikkokin joutuu olettamaan jotain asioita. Tätä kautta skeptismiä voidaan lähestyä myös harmaan sävyinä. Osa on enemmän skeptikoita kuin toiset. Ja jossain menee raja, jossa henkilöä ei enää järkevästi voida pitää "riittävän skeptisenä ollakseen skeptikko". Ja joskus henkilön skeptisyydestä voidaan olla täysin varmoja.

Kaiken tämän horinan jälkeen olen tullut siihen tulokseen että kristitty voi olla skeptikko. "Uskova skeptikko" ei ole oksymoroni muuta kuin joissain hyvin hyvin tiukoissa raameissa, niin tiukoissa että en jaksa hyväksyä niitä "skeptismin" kaltaisen yleiskäsitteen määritelmäksi. Se voi kuitenkin edustaa kenties jotain fragmenttia "skeptikkoilmiön" sisällä. (Siinä määrittein tosin minäkään en ole skeptikko. En usko että kovin usea nielee sitä sentään, toivonluulentiedän.)

"Uskova skeptikko" ei siksi ole nimensä sisällön kautta automaattisesti ristiriitainen sanapari. Selvää on kuitenkin se, että uskovaisuus ei ole skeptinen ansio tai osoitus erityisestä onnistumisesta skeptisyydestä. Uskova skeptikko on skeptikko uskostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Skeptinen puoli ei uskosta hyödy tai laadullisesti parane. Kristillinen teologia voi kuitenkin tarkoittaa sitä että uskova skeptikko olisi skeptikko Raamatuntulkinnan, joka saa voimansa hänen uskostaan, seurauksena.