Nenää rikollisuudelle - ja muita lausumia joilla ihmiset ylentävät itseään

Rikollisuus on siitä jännittävä aihe, että (a) olemme aika harvoin rikollisia (b) kohtaamme yllättävän harvoin rikoksia (c) työskentelemme aika harvoin rikollisuuteen liittyen ja (d) aika harva kouluttautuukaan tälle alalle. Silti käytännössä jokaisella on näkemyksiä siitä miten yhteiskunnan rikostilastot saataisiin laskuun.

Tämä tuntuukin olevan sopiva paikka heilutella Lake Wobegon -efektiä. Psykologiassa tunnetaan että ihmiset ovat yllättävän itseriittoisia. Suurin osa luulee olevansa keskivertoa parempia (olipa tämä asia sitten mikä tahansa). Ihmiset luulevat ymmärtävänsä ja hallitsevansa maailmaa hyvin elleivät vielä paremmin.

Esimerkiksi uskovaiset voivat selittää että kouluampumiset vähenisivät jos kouluissa olisi uskonnonopetusta. (Ajatus on korni maassa jossa on nykyään uskonnonopetusta aika paljon verrattuna muihin aineisiin. Se onkin luultavasti Amerikanlainaa, siellä kun uskontoa ei opeteta koulussa ja siellä tämänlaisia juttuja pyörii toistuvasti.) Tässä kohden taustaideana on siis se, että ihmisten ideologia on tärkein syy rikollisuudessa. He ottavat esille teoissa olleita ateisteja tai sellaisiksi tulkittavia ja pitävät tätä todisteena. Samat ihmiset pahastuvat jos otamme esille tuoreen uutisen jossa vanhemmat surmasivat lapsensa koska näkivät että tässä oli demoni. Tämänlaiset eivät kuulu uskontoon, eikä näitä ihmisiä voi nähdä "uskonnollisesti haasteellisina" vaan asia pitää selittää mielenterveydellä.

Valittamisessa tuskin huomataan sitä, että rikollisuuden taustateoria on vaihdettu lennosta ja vain tämän takia näitä demonintuhoajavanhempia tulkitaan eri tavalla kuin koulusurmaajaa joka on sekä koulusurmaaja että ateisti. (Joita on tilastollisesti aika paljon.) ; Ideologia merkitsee, paitsi jos se on itselle epämieluisa jolloin selityksen täytyy olla psykologinen. Omalle viiteryhmälle ja muille on eri tulkintanormit.

Samantapainen ajattelu koskee myös raiskaamista. Ja tässä ei nähdä taustalle ideologiaa. Klassisesti jokainen tietää että raiskaaminen ei ole seksuaalista, vaan sitä että raiskaaja hakee valtaa.

Kuitenkin Seghornin ja Cohenin työryhmä jakoi jo 1969 raiskaajat neljään luokkaan:
* Aggressiivinen raiskaus, jossa ytimessä on viha. Mukana on muuta väkivaltaa ja raiskaus on vain samaa kategoriaa kuin lyöminen ja potkiminen ja pureminenkin.
* Raiskaus on seksuaalisten tarpeiden tyydyttämistä ja raiskaus on vain keino
* Seksi ja sadismi ovat toisiinsa sekoittuneita, eli raiskaajan seksuaalinen nautinto kasvaa tai jopa vaatii sitä että kohde kärsii.
* Impulsiivinen raiskaus, jossa asiaa ei suunnitella ja se ikään kuin vain tapahtuu. Vaikka ryöstöyrityksenä lähtenyt tilanne päätyykin ennalta suunnittelemattomaan raiskaukseen.

Tässä on jo useampia luokkia. Sittemmin raiskausluokitelmat ovat laajentuneet ja syitä on tullut lisää. (Mitä enemmän aihetta tutkii sitä moninaisempia motiiveja ja syitä sen taakse kumpuaa.) Silti Jaana Haapasalon "Kriminaalipsykologia" kertoo että 25% kaikista raiskauksista ei luokitu oikein mihinkään luokkaan. Samalla on havaittu että luokka ei ole jokin joista aina vain yksi toteutuu. Esimerkiksi vain harva raiskaajista on puhtaasti aggressiivista tyyppiä.

Selvästi asiat ovat mutkikkaampia kuin "yhden selityksen ihmiset" näkevät.

Useimmilla ihmisillä on jokin yksi suosikkiteoria rikollisuuden taakse. Esimerkiksi:
* Konsensusteorioiden moninaisissa alatyypeissä ajatellaan että rikosoikeus käsittelee yleistä käsitystä hyväksyttävästä ja eihyväksyttävästä. Ja tällöin rikollisuus voi olla (a) seuraus päämäärien ja keinojen välisestä erosta (b) ihmiset ovat normatiivisia ellei heitä pakoteta (c) ihmiset ovat pahoja, jotain joita on pakotettava kurilla ja kontrollilla ja ideologialla jotta he eivät olisi rikollisia (d) ihminen oppii rikolliseksi seurassa, oppien ne sosiaalisessa kanssakäymisessä (e) sosiaalinen hajaannus tuottaa rikoksen, eikä tämä vaadi erityistä sairasta mieltä.
* Konfliktiteorioissa ajatellaan, että rikollisuus on ikään kuin alakulttuurien välistä sotaa. Valtaapitävä määrää mikä on rikollista. (a) Köyhät turvautuvat rikoksiin saadakseen jotain, rikkaat turvautuvat rikoksiin saadakseen lisää (b) Rikokset ovat tavallista toimintaa ryhmillä joilla ei ole valtaa (c) alemmissa sosiaaliryhmissä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla joten he voivat saavuttaa asioita lähinnä laittomin keinoin.

Näissä kaikissa on jonkin verran järkeä. Nämä kaikki mainitsemani mallit voidaan itse asiassa sitoa sosiologien teorioihin. Kysymys onkin juuri siitä että ihminen ottaa liian helposti yhden ja vain yhden mallin, jolla tulkitsee asioita.

Esimerkiksi tiedämme, että osa rikollisuudesta johtuu psykologiasta. Esimerkiksi Haapasalon teos kuvastaa lapsensurmaajia moniin luokkiin. Lasta voidaan surmata vaikkapa altruistisesti, kun ei haluta tätä pahaan maailmaan, tai kostoksi puolisolle jostain tämän rikkeestä. Oleellisin luokka tässä kohden on kuitenkin luultavasti psykoottiset teot, joihin voi liittyä harhaluuloja. Teon syy on siis psykologinen. Toisaalta rikostilastot eri maissa eivät ole identtisiä, joten tiedämme myös, että yhteiskuntarakenteilla on selvästikin vaikutusta. Ei siis edes ole mitään yhtä syytä. Tässä mielessä vaihtamisessa tilanteen mukaan voi olla järkeä. Mutta ei sillä tavalla millä tässä aluksi demonstroin.

Entäs profilointi?

Profiloinnin perusidea voidaan todellakin tiivistää siihen, että luokitelmia ei ainakaan lisätä. FBI:n mukaan se tehoaa 80% tapauksista. Haapasalo kuitenkin korostaa, että profilointi on hyvin salaista. Raportteja ei ole julkistettu eikä altistettu tiedeyhteisön tarkastelulle. Lisäksi profiloinnista kirjoittavat profiloijat jotka varmasti valitsevat mahdollisimman hyvin demonstroivia malleja, jotka ovat myös osuvia. Tätä kautta tapahtuu helposti cherry-pickingiä jossa suotuisimmat esimerkit ja vain ne päätyvät julkisuuteen. Tämä ei toki tarkoita että profilointi ei voisi aivan hyvin toimia juuri niin hyvin kuin FBI esittää. (Siellä on kyllä fiksuja kavereita töissä.) Avoimuuden puute kuitenkin vihjaa että kyseessä ei ole tiede sanan varsinaisessa mielessä.

Mutta vaikka olettaisimmekin, että profilointi toimisi, sen perushenki on silti se, että profilointi on rikoksen selvittämisen heuristinen apuväline, ei näyttöä. Tämä nousee esille profiloijien omistakin lausunnoista Douglasin ja Olshakerin esitys Tylenol -särkylääkkeeseen liittyneessä myrkyttämisessä oli hankala : Vaikka profilointi viittasi vahvasti tiettyyn syylliseen, ei asiasta tahtonut oikein olla näyttöä.

Lisäksi profilointi on joskus aivan tiedetysti väärä väline. Ja koulusurmat ovat juuri sellainen. Syynä on jo aiemmin blogaamani seikka. Profilointi rajaa tilastollisen joukon, joka voi olla melko pieni. Tällöin saattaa olla niin, että vaikka tietty ryhmä tekee tilastollisesti enemmän jotain rikosta, huomion keskittäminen näihin ei auta koska tämän profiilin ulkopuolellakin on tekijöitä, ja vääriä tunnistuksia tapahtuu. Lopputulos on suoraan tilastomatematiikassa, joten sitä ei oikein voi kiertää.

Haapasalo kuvastaa joukkomurhista sen, että niihin nähdään hyvin monenlaisia motiiveja. Osa voi esimerkiksi tehdä altruistisista syistä. Joskus tilanne eskaloituu, eli halutaan kostaa tietylle ihmiselle ja muut ovat jotenkin tiellä. Useimmiten surmaajalla on kuitenkin ollut jonkinlainen epäonnistumisen tai hylkäämisen kokemus, joko todellinen tai kuviteltu. (Mutta kenelläpä ei.) Kouluampujat ovat sosiaalisesti tietynlaisia, tekijät ovat aktiota edeltäneesti olleet usein väkivaltaisia, uhkaavia tai antisosiaalisia. Myös masennus, surmaamisella fantasiointi ja vastaavat psykologiset seikat ovat yleisiä.

Näiden pohjalta on kuitenkin hankalaa tehdä uhka-analyysiä. Suurin osa profiiliin osuvista ei tee mitään. Lisäksi kaikki eivät osu profiiliin ja joukkosurmaaminen on tilastollisesti niin harvinaista, että on hyvinkin todennäköistä että surmaaja "pääsisi profiilin ohi". ; Tilastomatematiikassa on tässä kohden eräänlainen ansa. Oikeilla tiedoilla koulusurmaajista voidaan rakentaa seula, jonka päällelaittaessa läpi pääsee enemmän koulusurmaajia kuin mitä ilman seulaa. 

Siksi minä haluaisin tietää minkä kriminologisen uuden innovaation kristillisdemokraatit ovat kehittäneet. Heillä on pakko olla sellainen. Sillä eiväthän he heitä (a) ideologisia ennakkoluuloja (b) uskonnottomia herjaavaa ja leimaavaa vihapuhetta, (c) puolitotuuksia tai (d) ennakkoluuloja pelkästään hatustaan. Eiväthän he muutoin olisi poliittisia vaikuttajia joihin luotetaan, jos he näin tekisivät. Eiväthän?

Lakkaa auttamasta!

Doverin oikeudenkäynnissä Behe lausui itse oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta melko pienen, mutta silti kovaksi PR -iskuksi muodostuneen lausunnon. Kun häneltä ensin kysyttiin minkälaista tiede on luonteeltaan, hän kieltäytyi antamasta kovin tarkkaa kuvausta - tämä kuuluu olennaisena osana ID -maailmaa, he eivät ole tarkkoja metodologiasta, joka nähdään rajoittavana ja luonnontieteiden kohdalla "naturalistisena", "pathetic level of details." Kuvaus sattui sopimaan astrologiaan (taikauskoinen horoskooppikyhäelmä) ja Beheltä kysyttiin eikö näin olekin. Hän myönsi asian. Jälkikäteen asiaa on lievennetty esittämällä että Behe olisi erehtynyt hieman ja luullut että kysyjä tarkoitti astronomiaa (tähtitiedettä). Kuitenkin tässä ohitetaan se, että astronomialla on kiistämättä rakenne, joka täyttää Behen antaman tutkimusohjelman muodon.

Tämänlaista ajattelua tarvitaan. Sillä kun eilen moitin sitä miten teologiaa haluttiin ulos yliopistosta on nyt tullut esille jotain joka näyttää mistä tämänlainen teologian luonteen vääristymä on lähtöisin. Rintamalle astui Tapio Puolimatka. Hän esitti että teologia on tieteiden ydin. Hänen näkemyksensä rakentuu perinteisiin vetoamiseen, jossa on vahva "maailmankuvan vihjeellisyyskulma". Eli taikauskoille tyypillinen näkemys, jossa rakastetaan "ideaa luonnontieteistä" samalla kun itse luonnontieteitä halveksitaan ja sen metodiikkaa pidetään rajoittavana.

Hän esittää esimerkiksi että "Matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead (1861-1947) korostaa, että tiede ei ole mahdollinen ilman syvää intuitiivista vakaumusta, että maailmankaikkeus on järjestynyt. Vakaumus luonnon yksityiskohtaisesta järjestyksestä on puolestaan historiallisesti peräisin vakaumuksesta, että maailmankaikkeuden Luoja on järjellinen Olento." Puolimatka näyttää unohtavan että mekanistinen maailmankuva on nimen omaan naturalistista "pathetic level of details". Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Puolimatkan suosikki Plantinga esittää että evoluutio ei taa warrantia, eli erehtymättömiä aisteja. Hän esittää adaptaation, joka vaatii sekin säännönmukaisen mekanistisen maailma ; Adaptaatiohan on mahdollista vain jos maailmassa on jotain säännönmukaista tai pysyvää. Jos maailma on mielivaltainen, ilman säännönmukaisuuksia, ei siihen saa adaptaatiota.
1: Puolimatkan perusargumentaatio on se, että naturalisti ei saa olettaa että maailma ei vain ole luonnonlakien mukainen. Mutta teisti saa mielivaltaisesti olettaa että Jumala on juuri tietynlainen, eikä missään tapauksessa minkään muunlainen. Tämän huomaaminen tuhoaa Puolimatkan peruslaskelman ja tekisi Teismistä naturalismia epätodennäköisemmän ja epärationaalisemman vaihtoehdon. Teistillä on tarjota vain kehäpäätelmä ja mielivaltainen Jumalavalinta joka on epärationaalisempi kuin se, että vain suoraan olettaisi että maailmassa on luonnonlait ja niiden varassa toimii evoluutio.
2: On hauskaa miten Puolimatka pitää warrantia tärkeänä. Tässä näkemyksessä aisteja pidetään erehtymättöminä. Ilman varmuutta empiria kuulemma romahtaisi. Kuitenkin tässä Aamulehden jutussa hän selittää miten aistien epäily on nimenomaan hedelmällistä "Teologiset keskustelut ihmisen syntiinlankeemuksesta painoivat leimansa luonnontutkimuksen uusiin lähestymistapoihin 1500- ja 1600-luvuilla. Näissä keskusteluissa pohdittiin, miten ihmisen järki ja aistit olivat vaurioituneet syntiinlankeemuksen seurauksena ja miten tätä vauriota voitaisiin korjata kehittämällä tieteen metodia." Ei ole vaikeaa nähdä tässä sisäistä ristiriitaisuutta. Onkin sanottu että kaikki ne puolustukset joita teologit käyttävät pahan ongelman ratkaisemiseen johtavat siihen että kristinuskolta katoaa tae.
3: Puolimatkan suhde metodologiaan on ID -tyyppien vakiotapaan hyvin kaksijakoinen. Kun sama metodi ja tarkkuus on naturalistilla, kyseessä on kauhea rajoittuneisuus, väkivalta, toisinajattelijoiden lokerointi, ja mielivaltainen "naturalistien sisäinen peli". Eli metodiikka on vallankäyttöä kuten kunnon relativistiset postmodernistit uskovatkin. Kuitenkin kun hypähdetään teistien puolelle, metodologia muuttuu vain tarkkuudeksi ja laaduksi - vaikka kyseessä olisivat samat kriteeritkin. Näin Puolimatka voi kirjoittaa esimerkiksi seuraavaa "Tieteenhistorioitsija Floris H. Cohen toteaa, että kristillinen realismi johti "tunnolliseen uskollisuuteen kovia tosiasioita kohtaan", minkä seurauksena kiinnitettiin paljon huomiota tarkkojen havaintojen tekemiseen ja niiden systemaattiseen kirjaamiseen." Metodologia ei tällöin olekaan mielivaltaa. Tämä ei tietysti yllätä kun muistaa että Puolimatka esittää hyvin usein postmodernistista tiedekritiikkiä ja kohdistaa sen "skientismiin" jonka katsoo tarkoittavan ateisteja. Samalla hän kuitenkin lainaa Plantingan warrantia joka taas on nimenomaan ääriskientistinen näkemys jonka mukaan ihminen voi tietää varmasti ja hyvin laajalti - joka taas on juuri sitä mitä postmodernistit kiistävät.

Toki tässä on hauskaa huomata, miten Puolimatka nappaa lainauksia. Kun joku sanoo jotain, se muuttuu todeksi. Tieteenhistorian värittäminen tällä tavalla on varsin tavanomaista apologetiikkatoimintaa. Vastakkaista mieltä oleva voi valita toiset auktoriteetit. Sellaiset jotka muistuttavat esimerkiksi siitä, että euroopassa on muutakin eroa muuhun maailmaan nähden kuin uskonto. Kuten esimerkiksi maantieto ja ilmasto ja metallivarat. Ja tietynlainen kulttuurinen infrastruktuuri joka on vanhempaa perua kuin kristinusko.
1: Kristinuskohan marssi "valmiiseen maailmaan", jossa oli kreikkalaisia ja roomalaisia. Ja kreikkalaiset Aristoteles ja Platon taas värittävät kristinuskon teologian. Puolimatka ei kuitenkaan mene historiassa taaksepäin tänne asti, vaikka hänen alkuperien ajattelutapansa tätä itse asiassa vaatisikin ; Ja jos tätä hylätään ja katsotaan yksityiskohtia, on helppoa huomata että Puolimatka selittää muutosta jollain joka on pysynyt paikallaan. Kristinusko vaikutti satoja vuosia ennen empiiristä vallankumousta.
___1.1: Tämän huomion jälkeen herää miete siitä että kristinuskon väkivaltaisuus - esimerkiksi toisinajattelija Brunon kohtalo - selitti miksi kulttuuri oli vahvasti kristillinen. (Erimielinen ei voinut olla, uskonto näytteli yhteiskunnassa niin suurta roolia.) Ja mietteet alkavat kiinnittymään siihen miten empiriinen vallankumous sattuikin ajoittumaan hetkeen kun teologinen valta alkoi vähentymää nopeasti ja radikaalisti. Erilaiset "lievennetyt" ja aiemmin syntisenä pidettävät deistiset ja jopa ateistiset sävyt astuivat näyttämölle juuri tuolloin.

Tämä on väsyttävää, enkä siksi tartu tähän sen enempää.

Sen sijaan on hyvä huomata minkä varaan Puolimatka rakentaa nykyteologian puolustuksensa. Hän hakee puolustusta syvemmin historiasta ja alkuperästä. "kristilliselle luomisopille ominainen luonnonlain käsite tarjosi länsimaiselle kristilliselle kulttuurille älyllisen ilmapiirin, joka teki modernin luonnontieteen synnyn mahdolliseksi." Toki tässä ongelmana on se, että tässä idean syntytapaa pidetään ikään kuin oikeutuksena sille että maailmankuva on oikea. Tämähän ei pidä paikkaansa. Luonnontieteen historiassa on ollut tärkeässä osassa monenlaisia harhapolkuja. Emmekä voi esimerkiksi nykyään hyväksyä elementtiajattelua vaikka siinäkin oli matemaattisesti mallinnettava maailma, johon uskottiin pitkään ja josta kehittyi alkemia, jonka tuloksista ponnistaen nykykemiaa on kehittynyt. Emme silti arvosta alkemiaa.

Samoin lääketieteen kehittymiselle oli olennaista vanhakantainan humoraalioppi. Tässä ajateltiin nesteiden tasapainoa ruumiissa. Näitä vääristäviksi voimiksi ajateltiin esimerkiksi erilaisia eielollisia huuruja, eikä elollisia taudinaiheuttajia. Nämä näkemykset olivat tärkeitä koska ne sisälsivät ajatuksen siitä että ihmisruumis oli ikään kuin hallittavissa ja manipuloitavissa kemiallisesti. Mutta sillä ei silti ole mitään osaa eikä arpaa tai arvoa nykyisessä lääketieteessä.

Puolimatkan logiikka onkin itse asiassa "jälkiviisastelua", kuten vihheellisyysloogikoilla usein näyttää olevan ; Koska olemme havainnoineet että maailmankaikkeudessa löytyvän säännönmukaisuuksia, niin intuitiivista vakaumusta ei enää tarvita. Empiriaperiaate on vahvistanut itseään, joten mitään intuitiota ei enää nykyään tälläiseen tarvita. Jumalahypoteesia ei ole testattu pätkääkään, luonnonlakiperiaatetta sen sijaan on. Meillä on siis täysi oikeus "hyväksyä yksi ja hylätä toinen". Keksijän maailmankuva ei takaa että keksijän maailmankuva on oikea. Ja siksi emme voi vahvistaa alkemiaakaan Newtonilla ja muilla tiedettä ja filosofiaa kehittäneillä fiksuilla miehillä. Koska heidän tutkimuksensa ovat vakuuttavia vain toisilla alueilla ja toisissa ollaan jääty hedelmättömän spekulatiivisen sepeämisen asteelle.

Puolimatka ei ymmärrä että vaikka joku ajatus on kenties ollut tärkeä välivaihe, se ei tarkoita sitä että sitä ei voitaisi potkaista pois myöhemmin ; Kun ideoiden tikkaita on kiivetty ei niitä välttämättä enää tarvita. Samoin hän ylikorostaa maailmankuvan roolia hypoteesinmuodostuksessa - kuten "vihjeellisyysajattelussa" aina tietysti tehdäänkin. Samalla nämä "maailmankuvansa viisastaneet" ovat harvoin tekemässä yhtään mitään järkevää.
1: Puolimatka näyttää toteen omaa vihjeettömyyttään ja näkemyskyvyttömyydenpuutettaan. Tästä voisi toki olla esimerkkinä jo se, että hän arvostaa Intelligent Designiä kovasti. Mutta tästä näkemyksettömyydestään varmin osoitus on se, miten hän nieli petollis-valheellisen "Uncommon Descentin" Piankan kiusakampanjan. Hänestä asia ei vaatinut varmistamista tai tarkistamista vaan piti sitä uskottavana ja laittoi sen kirjoihin ja kansiin. Kun kriittisyyskyky on sitä rataa että mainitsemani kaksi asiaa niellään uskottavina ja järkevinä (~ perustelu on mikä tahansa jossa sanotaan jossain välissä sana "koska"), ei ole ihme jos "keksijän maailmankuva, keksinnön kulttuuriympäristö ja keksinnön kannalta olennainen ajatusasenne = ikuinen oikeutus joka ei koskaan voi osoittautua vääräksi" menee läpi ja tämänlaisia tekstejä ilmestyy Aamulehden toimitukseen.

Jos Puolimatkan näkemys teologian roolista olisi oikea, teologia olisi juuri siinä asemassa mihin Myllykangas sen asettaa. Myllykankaan virhe taas oli oletta se, että Puolimatkan kaltaiset teologianäkemykset olisivat koko teologia ja hän laajentaa "ei kuulu yliopistoon" -lausumat siksi liian pitkälle. Jos olisin teologi, huutaisinkin Puolimatkalle vihaisena siitä että hänenlaistensa pitäisi "lakata auttamasta".

COOL

Useissa televisiosarjoissa on koomisia nyhverömiehiä. Tälläisiä ovat esimerkiksi "Xena" -sarjan Jukser, wnb -sotur ja luuseri. Ja "Aarteenmetsästäjä" ("Relic Hunter") Nigel. On tavallaan luontevaa, että nämä koomiset sidekickit ovat miehiä ; Perinteisesti miespuolista sankaria on seurannut avuton ja autettava nainen. Ja kun sankarin sukupuoli on vaihdettu, on helppo ratkaisu vaihtaa myös sidekickin sukupuoli. ~ Maskuliinisten naisten lisäksi on feminiinisiä miehiä. Näin tarinoissa sukupuolisuuteen liittyvät normit ja valtarakenteet pysyvät ennallaan ja vain biologinen sukupuoli kääntyy ympäri.

Sivuhahmoihin suhtaudutaan usein ihan myönteisesti - olivatpa he sitten naisia tai miehiä. Sillä heidän tarkoituksenaan on myös tuoda kontrasti joka korostaa sankareiden erinomaisuutta. Itse asiassa näitä hahmoja ei välttämättä idiotisoida, vaan he ovat tavallisia ihmisiä ja heidän tavallisuuttaan jopa korostetaan. Jukser on toki idiotisoitu hahmo, mutta Nigelillä on useinkin tarjota jonkinlaista kompetenssia. Nämä selittävät, miksi hän pyörii kuvioissa. - Jukser ja muut idiotisoidummat hahmot taas vähän kuin tuppautuvat mukaan tai tätä ei vaan voi jättää pulaan johon tämä itsensä laittaa.

Jos sarjat ovat vähänkin pidempiä, mukaan sattuu yleensä muutama näitä koomisia sivuhahmoja sankaristava jakso. Näin käy esimerkiksi Xenassa jaksossa jossa Afrodite ottaa Jukserin erityisen siunauksensa kohteeksi ja tätä kautta Jukserista kehkeytyy romanttinen sankari, joka muistuttaa kovasti swashbuckler -elokuvien rämäpäisen romanttisia rapiireilla varustettuja miekkasankareita, kuten merkkareita tai muskettisotureita. Nigel taas saa eräässä jaksossa supervoimia telottuaan itseään afrikkalaiseen muinaisesineeseen.

Näissä sankaruusjaksoissa ei yleensä muutu vain yksi ominaisuus. Esimerkiksi Nigel saa voimien lisäksi itseluottamusta ja hän ei käyttäydy normaalin nyhverösti. Sen sijaan hän on alfauros, joka tekee ja sanoo asioita joita ei muuten tekisi. Myös suhtautumistapa naisiin muuttuu. Lisäksi Nigel kävelee ryhdikkäästi ja jostain syystä hänen tyylitajunsakin kohenee. (Mikä selitetään naamioitumisella, hän ottaa näköisensä rikollisen näyttelemisen roolikseen saadakseen pahat miehet vankilaan.) Jukserin kohdalla kontrasti on vielä suurempi. Tollo, egoismissaan karismaton ja korostetun ruma kömpelys muuttuu teräväkieliseksi, ovelaksi ja sosiaalisilta kyvyiltään mahtavaksi. Ulkonäkökin kohenee.

Nämä kohdat itse asiassa näyttävät miten ulkonäköön liittyy myös "sisäisiä teemoja". Vaikka sarjoissa onkin tarpeetonta idealisointia, eli yhden asian huonous ikään kuin kasautuu ja samoin hyvät asiat kutsuvat toisiaan puoleensa. Mutta takana oleva ajatus ei ole aivan totaalisen tuulesta temmattu.

Ensinnäkin tyylitaju vaikuttaa paljon ulkonäköön ja siihen miten ihmiset katsovat sinua ja minkälaisena he pitävät. Tästä saa humoristisen mutta osuvan esimerkin "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogin jutusta nimellä "paha jaska". Toki muotimiesten tyylittely saa hieman karua kohdeltavaa, mutta se, minä sama näyttelijä nähdään riippuu hyvinkin paljon esimerkiksi ruumiinkielestä. ; homssuinen hahmo jota kuvaa "Vaikuttaa kaverilta, jonka kanssa voi puhua suoraan. Hyvää seuraa työmatkalla. Osaa tarpeeksi huonoja vitsejä. Osaa pyytää anteeksi seuraavana aamuna. Vilpitön. Mahdollisesti nero." muuttuu sliipatuksi hahmoksi "Heti aluksi on selvää, että kyseessä on perseennuolija, eikä suinkaan sillä hyvällä tavalla. Nimikylttiä vaille mormooni. Liero. Vastenmielinen nuoleskelija. Osaa sitoa krakansa, muttei pitää sanaansa. Hymyilee päin naamaa ja puhuu paskaa selän takana." Muutos on valtava. Ja kaikki tehdään ennakkokäsityksen mukaan joka saadaan yhdestä kuvasta. Huikea ero johtuu niin pienistä asioista kuin vaatteiden sileydestä ja niiden "huolellisesta/huolettomasta" päälläpitämisestä, kravatin kireydestä, silmäpussien poismeikkaamisesta, hymyn tyylistä sekä ryhdistä.

Tästä päästään siihen että ulkonäköön vaikuttaa myös asenne. Sillä asenne vaikuttaa ulkoisiin asioihin kuten ryhtiin ja liikehdintään. Ja tämän ihmiset osaavat katsoa. Jopa minä kykenen tähän ahkeran harjoittelemisen vuoksi kohtuullisesti. Mutta normaali ihminen osaa harjoittelematta minua enemmän ja paremmin (joskaan eivät välttämättä ole reflektoineet yhtä tarkasti mihin he kiinnittävät huomiota.)

Ja ne ruokkivat toisiaan. Esimerkiksi kun itse aloitin miekkailun harjoittelemisen, minulla oli huono ryhti. Hartiani olivat korotettu ylös, "hartiat olivat korvissa". Sittemmin ryhtini on parantunut huomattavasti ja "hartiat ovat laskeutuneet". Tämä näkyy koko olemuksessa ja ihmiset kohtelevat minua eri tavalla. He eivät enää pidä minua ujona nörttinä, ennen se oli ilmsielvää koska näytin sellaiselta, pelokkaalta silloinkin kun en ollut. Nyt näytän ryhdikkäältä ja itseni pituiselta. Ihmiset yhdistävät tämän avoimuuteen ja rohkeuteen.

Ja tämä perusasetelma itse asiassa luo roolin, jonka yritän jossain määrin täyttää - sillä ihmisyys on sitä, kukaan ei varmasti ole täysin immuuni toisten sanomisille, tekemisille ja mielipiteille. Ihminen on sosiaalinen eläin. Näin ollen ryhtini on vaikuttanut persoonallisuuteen. Tietysti myös sisäinen kompetenssi johtaa asennemuutokseen. Toki tässä on ollut takana muutakin. Minun ei ikään kuin ole tarvinnyt yleisemmin perustella olemassaoloaan ja tekemistään vaan voi rohkeammin ottaa oman paikkansa. Tämä on vaikuttanut asenteisiini ja siihen miten ihmiset minua kohtelevat.

Asiat ovatkin kaksisuuntaisia. Esimerkiksi Mika Virpirannan kirja - erittäin hyvä, sellainen joka kaikkien tulisi lukea - "Seitsemän puolustustaitojen teoriaa" pitää sisällään asentojen lukemisohjeita. Ideana on tunnistaa onko ihminen pelokas, rohkea, aggressiivinen vai mitä. Sillä tätä kautta voidaan ennakoida onko henkilö jotain jota kannattaa välttää. Itsepuolustustaidoista kenties tärkeintä kun on olla jossain muualla. Eli pysyä erossa riskityypeistä. Moni asennoista on sellaisia, että niissä on mukana maininta siitä, miten asento ilmentää jotain tunnetilaa ja että tätä tunnetilaa voi rakentaa itsessään ottamalla tämän asennon. Syntyy mielenkiintoinen yhteisvaikutus.

Olisin kuitenkin halukas jatkamaan askeleen eteenpäin. Kuka tahansa rokkari voi olla Cool, jos hänellä on aurinkolasit, musta nahkatakki, hän on kalpea, häntä kuvataan alaviistosta. Ja hänellä on sähkökitara ja kuvaan piirretään salamointia, luurankoja ja demoneja. Minäkin, joka olen erittäin geek, olen kuitenkin swordgeek - and that makes me cool. On kuitenkin vaikeampaa olla Cool kun on puistossa arkivaatteissa ruokkimassa puluja. Helpon cooliuden voi rakentaa rekvisiitalla ja mietityillä asennoilla. Mutta oikeasti cool voi olla päheä vaikka olisi pinkki nalle kainalossa. Proppaamalla ennakkovailutelmaa voidaan manipuloida ja rakentaa. Näin saadaan rakennettua imago, josta taas rakentuu identiteetti (sekä ulkoinen että mutkan kautta sisäinen). Tiettyjä asioita ei kuitenkaan voi "vain rakentaa" keinotekoisesti.

Olen kenties vanhanaikainen, kun esitän että Leonard Cohen voisi olla esimerkki siitä vaikeammasta cooliudesta.

Saatana : Metallimusiikkia ja roolipelejä.

Uusimmassa ylioppilaslehdessä oli artikkeli black metallista. Se oltiin tehty haastattelemalla black metallisteja. Juttu on lehtihaastatteluksi pitkä, mutta otan siitä yhden kohdan lainaukseen: "Vandalismia tapahtui ympäri Suomen. Kirkon omaisuuden tuhoamisesta tuli lähes muodikasta, ja vaikka kaikilla tapauksilla ei ollut yhteyttä black metaliin, usein ne linkitettiin genreen tavalla tai toisella. Jos sen ajan mediaa olisi uskonut, oli saatananpalvonta Suomen merkittävimpiä sosiaalisia ongelmia 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Julkisuuteen haluttiin myyviä kommentaattoreita ja niitä kaivettiin hurmosuskovaisten puolelta. Nuorisoevankelista Riku Rinteen, saarnaaja Leo Mellerin ja opettaja Keijo Ahorinnan lisäksi mediatilaa saivat "saatananpalvonnasta selviytyneet" Aki Jääskeläinen ja Päivi Niemi. Suojelupoliisi otti black metal -piirit tarkkailuunsa.
Mediajulkisuus johti genren piirien hajoamiseen. "Black metal -tyyppien omissa riveissä tuli hirveä hinku alkaa selitellä, miten jonkun Päivi Niemen ja Keijo Ahorinnan jutut ovat ihan paskanjauhantaa, vaikka niistä suurin osa oli ihan totta. Se oli niin naurettavaa. Samaan aikaan haluttiin olla sekä salonkikelpoisia että niin pahoja kuin mahdollista", Werwolf muistelee.
Nyt hautakivien kaatamiset ovat kutistuneet sanomalehtien alareunojen yksipalstaisiksi uutisiksi. Se on ollut osittain tarkoituksellista, sillä Norjassa huomattiin jo 1990-luvulla huomion vain lietsovan muita kirkonhäpäisijöitä. Vaikka mediakohu on vaiennut, eivät hyökkäykset kirkkoa vastaan ole loppuneet."

Lainaus tuotti ainakin minulle nostalgisen olon. En ole koskaan ollut black metallisti. (En itse asiassa edes osaa luokitella metallimusiikinlajeja toisistaan.) Tuossa nousee tietenkin esille se, miten jokin musiikintyyli voi tehdä alakulttuurin. Ja miten alakulttuuri voi olla jakautunut. Werwolf muistuttaa uskovaista fundamentalismia esittäessään että "salonkikelpoisuutta" tavoittelevat olivat epäaitoja. On kuitenkin selvää että Werwolfin sisäpiiriin esitetyt kritiikit sopivat. Jopa niin hyvin että tästä ollaan tietyllä tapaa ylpeitä tai se ainakin ääneen mainitaan.

Ulkopiiriin sopiminen on sitten oma lukunsa. Sillä black metallin kritiikki on osa laajempaa ilmiötä, saatanapaniikkia. Siitä suurin osa on liioittelua ja ylenmääräistä pelkoa.

"Michelle Remembers" -kirja 1980 -luvulla sai melko suurta suosiota ja näkyvyyttä. Siinä esitettiin lapsen joutuneet saatanallisten rituaalien kohteeksi. Tämä sai tietyt kristilliset kohderyhmät aktivoitumaan. Niin kristilliset psykoterapeutit, eksorsistit kuin muut vastaavat ryhmät ryhtyivät Jumalan Sotureiksi. (Ei minua Soturina olo haittaa, eikä oikeastaan se Jumalakaan. Mutta yhdistelmässä on jotain sairasta.) Tilanne oli pääosin salaliittoteorioihin perustuvaa asiaa. (Esimerkiksi valemuistojen rakentamiseen perustunut tapaus on aikaisemminkin ollut kirjoitteluni kohteena.) Jan Guilloun kirjaa jossa on noitavainojen esittelyä josta hän jatkoi modernissa Ruotsissa tapahtuneeseen hysteriaan olemattomista rikoksista, ei voi jättää tässä kohden mainitsematta.

Kuinka asiasta hypätään syyllistämiseen henkilökohtaiseen ärpytykseen? Tekemällä ideologisesti värittynyt loikka roolipelien maailmaan.

Suomessa etenkin helluntailaisten parissa asia sai eriskummallisen käänteen. Syynä oli se, että heidän ideologinen sotajoukkonsa USA:n puolella päätti että D&D on saatananpalvontaa. Tämä näkemys sai suosiota. Perustelut olivat usein analogisia. Esimerkiksi käytettyjen noppien muodot rinnastettiin okkultismiin. Tämä riitti. Koska fundamentalististen kristittyjen mielestä noituus ja velhous on saatanalta voimien pyytämistä, se tarkoittaa sitä että pelaaminen kannustaa saatananpalvontaan. Muita vaihtoehtoja ei heistä ole. Tämä sitten levisi Suomeen. Suomen kannalta roolipelaamisen saatananpalvontalinkittämiseen on jopa löydettävissä aikajanataulukko. 1980 -luvun lopulta eteenpäin roolipelaaminen on joutunut kovasti vastaamaan saatananpalvontasyytöksiin. Kovimmillaan se oli 1990 -luvulla.

Ehkä erikoisin tapaus oli "Pulling Trophy List", jota leviteltiin "tutkimuksen" nimellä : Siinä listasssa oli ihmisiä jotka olivat (1) pelanneet D&D:tä - eli yhtä tiettyä roolipelisysteemiä ja (2) tehneet itsemurhan. Kasaan saatiin peräti kymmenkunta nimeä. Motiivien ja tilanteiden rekonstruointi tällä tavalla on tietysti kyseenalaista. Minäkin tiedän henkilöitä jotka ovat (1) tehneet itsemurhan ja (2) ovat olleet kristittyjä..

Ilmiön synnyttäjä oli Patricia Pulling, jonka lapsi pelasi roolipelejä ja teki itsemurhan.

1980 -luvulta lähtöisin oleva "B.A.D.D." ("Bothered About Dungeons & Dragons") nosti esille roolipelaavien nuorten itsemurhat. Se oli perussävyltään fundamentalistikristillinen. Sen pääsyytös oli että roolipelaaminen aikaansai murhia, itsemurhia, huumeiden käyttöä ja tietysti saatananpalvontaa. Syynä oli se, että todellisuudentaju hämärtyy. Eli fantasiaa ja realismia ei osata erottaa toisistaan : "It appears that a significant amount of youngsters are having difficulty with separating fantasy from reality. Or in other instances, their role playing has modified their behaviour to the extent that they react in real life situations in the same fashion that they would react in a gaming situation. This is not always obvious or apparent to the suspect. The personality change is so subtle that in some cases the role player is unaware of any behaviour or personality changes."

Vaikka Pulling on ehkä kaikista voimakkaimmin liitetty roolipelien vastustamiseen, oli hän itse asiassa kuitenkin melko lievä tapaus. Hän oli toki näkyvä hahmo ja syynä siihen että toiminta otti vauhtia. Aivan kuten Guilloun kirjassa ollut noitavainoesimerkkikin lähti pienestä, joka sitten muuttui vaiheittain massahysteriaksi.

Tästä on suomeksi melko hyvä käsittely. Pulling ei ole sellainen vainoaja mitä häneen on yhdistetty roolipelaajien parissa. Kirja on toki sellainen että se voidaan melko helposti väärintulkita. (Sama koskenee tätä blogiakin.) Tulkintavirhe on kuitenkin vahvasti mukana siinä miten kirja vaikutti "maailmassa", ja etenkin kirjan suomennoksessa se on konkreettisena läsnä. Suomennos oli niin asenteellinen, että roolipelaajien näkemys Pullingin roolista on ymmärrettävä. "Pullingin pelastus" lisääkin tässä kohden vastuuta väärinymmärryksistä Suomessa nimen omaan hänen kirjansa kääntäjän niskaan.

Pullingin tapana oli "ylireagoida" itsemurhariskiin. Eli ottaa vakavasti itsemurhan uhka. Tähän taas kannustetaan nykyäänkin, kenties liiankin kärkkäästi ja väärissä asioissa. Mutta henki on olennaisesti sama. Takana ei siis ollut niinkään roolipelien vastustus kuin huoli. Huolta kenties liioiteltiin, mutta yhteys roolipelin ja saatananpalvonnan välille ei alun perin esitetty automaattisina vaihtoehtoina. Kysymys oli enemmänkin siitä onko pelaaminen riski pakkomielteenä. Toki tätä tuettiin amatöörin innolla. Ja väärillä tilastoillakin.

Sen sijaan kaikki eivät toimineet yhtä fiksusti. Tulkinnat ns. "menivät käsille".

"Kuva ja Sana" käänsi kirjan ilmeisesti tutustumatta varsinaiseen roolipelien terminologiaan. Esimerkiksi "character" on käännetty pelaajahahmon sijasta "henkilöksi". Muutenkin käännös on hämärtänyt sen, mitä tapahtuu pelissä ja sen ulkopuolella. Tätä kautta pelin sisällä tapahtuva rituaali jossa seisotaan ympyrän sisällä muuttuu tulkinnaksi ulkoisesta ympyräksi jossa pelaajat todella tekevät okkultistisia juttuja. Ja se, että pelinjohtaja voi halutessaan tuhota pelaajahahmot muuttuu siksi että pelaajat antavat oman konkreettisen elämänsä pelinjohtajan valtaan sen sijaan että pelinjohtaja vain tappaisi kuvitteellisen hahmon, jonka jälkeen pelaaja itse vain rakentaisi uuden hahmon. Kun tämän ymmärtää, konteksti muuttuu täysin. Asiaa ei tietenkään auta yhtään se, että "Kuva ja Sana" ymppäsi käännöksen alkuun osion, jossa käsiteltiin saatananpalvontaa Suomessa. Marja Rantanen liitti mukaan jopa lööppejä saatananpalvonnasta ja ohjeita siitä miten rukouksella voi poistaa pahoja henkiä. (Tässä ollaankin tosi vahvasti todellisuudessa kiinni. Ymmärtäähän sen että tämän tasoiset henkilöt ovat tarkkoja siitä että todellisuuskäsitykseen ei tule mitään kummallisia taikauskoja!)

Siinä missä Pulling ei suinkaan esittänyt että roolipelit automaattisesti tappaisivat pelaajat ohjaamalla nämä itsemurhaan tai olisivat saatananpalvontaa, suomeen tullessaan yhtä varovaisia ei oltu. Ja syy oli selvä. Asia sai hysterian hengen USA:Ssa ja roolipelien ja saatananpalvonnan yhteys yhdistettiin kirjaan jo ENNEN kuin sitä ryhdyttiin kääntämään. Tämä konteksti väritti kääntäjän mieltä, ja luultavasti aikaansai sen että se ylipäätään käännettiin

David Waldron kirjoittamasta läpikäynnistä selviää varsin hyvin että aihe herätti massahysterian tunnuspiirteet täyttävää liikehdintää USA:ssa.

Roolipelien vastustaminen sai aikaan moraalisen paniikin, joukkohysteriaan. Se täytti Cohenin ehdot siten, että siinä ensinnäkin ulkopuolinen väritti sisäpiirin tietyillä väitteillä joita sisäpiiri ei hyväksynyt. Toinen piirre on se, että ilmiö sai voimaa ennen kaikkea kuuluvuudesta. Vetoaminen vaikuttaviin poliitikkoihin ja muu vastaava aktiivisuus sekä tietyn piirin parissa saatu suosio olivat leviämisen syy, akateeminen maailma ei ottanut sitä vakavasti.

Sen sijaan väitettyjä yhteyksiä ei todistettu. Ei tehty tutkimuksia jossa vertaillaan roolipelaajien koko porukkaa ja heidän itsemurhiensa määrää muihin, esimerkiksi kristillisiin vastaaviin ryhmiin. Tästä seurasi sensuroimisia "varmuuden vuoksi". Ja huvittavaa kyllä, sensuuri tietenkin vahvisti käsityksiä siitä että takana on oikeasti jotain vaarallista.

Juttu sai eriskummallisen käänteen, kun kriminologistit tarttuivat kuvioihin. Esimerkiksi Robert Hicks huomasi että suurin osa todisteita oli lehtileikkeitä. Niissä ei ollut päiväystä, paikkaa eikä yksityiskohtia. Myös tilastoilla oltiin leikitty vääristelevästi.

Tässä vaiheessa tilanne otti suorastaan koomisia sävyjä. "700 club" ja muut vastaavat, BADDia komppaavat ja tästä eteenpäin jatkavat, tahot esittivät että roolipelit olivat astetta enemmän kuin tähän asti oltiin ajateltu. Ne olivat itsessään aina saatananpalvontariitti. Sen esitettiin, ilman sen kummempia lääketieteellisiä todisteita, aiheuttavan skitsofreniaa. Samoin esitettiin että roolipelaaminen aikaansaa lykantropiaa ja vampyyreiksi muuttumista. (Eli niiden pelaajat muuttuvat oikeasti ihmissusiksi ja vampyyreiksi! Tämä riski täytyy tietysti ottaa erityisen vakavasti huomioon!) Nämä erikoisuudet rajasivat ilmiön niin että siitä tuli täysin sisäpiirin juttu, jota ei enää massamedioissa tai muualla katsottu vakavasti. Täytyy olla "todella syvällä" näkemyksessä jotta niitä voitaisiin ottaa vakavasti.

Itse asiassa Waldronin jutusta selviää sekin, että roolipelaajat kohtasivat vainoa. Aggressiivisuuteen heitä vastaan kannustettiin. Jopa sitä että roolipelaajilta ei löydy pahaa materiaalia voitiin korvata sillä että "totuus tuodaan esiin väärennöksellä", eli livauttamalla pelitiloihin vaikkapa huumeita, saatanallista tai okkulttista materiaalia tai vastaavaa, josta heidät sitten "narautetaan". Kristillisistä piireistä peräisin olevat kohtasivat tämän tietysti vahviten. Heitä voitiin eristää koteihinsa ja katkaista sosiaalisia yhteyksiä. Heitä voitiin helpoiten pilkata.

Itse asiassa juttu ampuikin kristittyjä omaan nilkaan. Waldronin artikkelista on pakko ottaa kommentti: "The most obvious impact of the RPG moral panic is widespread hostility to Christianity, presented as a bigoted, oppressive and violent religion. Gary Pellino in his article on prejudice within the gaming community argues that the response by gamers to Christians, particularly committed or conservative Christians, is akin to the comments reserved in mainstream society for Nazis." Eli vihailu syyttömiä kohtaan, joka peräti paisui uskomattomiin väitteisiin ja mittasuhteisiin, sai aikaan sen että monet alkoivat näkemään kristinuskon ilmiönä jossa syyttömiä syytetään erilaisuuden vuoksi. Ja syylliseksi tuomitaan keinotekoisella ja väärennetyllä todistusaineistolla. Syyllinen valitaan ja sitten vain rakenentaan väkisin todisteita sille miten tämä voisi olla syyllinen. Ja syyttömyyttä ei edes oteta harkintaan.

Toki se, että koko kristinusko ilmiönä rinnastetaan on itse asiassa aivan sama virhe. Pitäisi katsoa että syylliset saavat ansionsa mukaan, mutta syyttömät eivät saisi syyllisten ansioiden mukaan, vaan oman ansionsa.

Hupaisinta tässä on kuitenkin tiettyjen piirien toiminta. Nimittäin saatanapaniikki ei ollut mikään pieni ilmiö. Ulkopuolinen ei siitä varmasti ole päässyt osalliseksi. Kuitenkin esimerkiksi minun puolisoni on ollut vuosia roolipelaaja, ja hänen vanhempansa muun muassa saivat kotiinsa soittoja, "varoituksia" ja "huolta" siitä miten toiminta ajaa saatananpalvontaan. Nyttemmin samat tahot kieltävät että mitään oli tapahtunutkaan.

Minun on helpompi ymmärtää niitä jotka ottavat moraalisen paniikin ja vetävät hernettä nenään ja hilluvat huolestuneina. Sitten erehtyvät ja pyytävät anteeksi tekojaan tai muuten osoittavat olevansa pahoillaan asiasta. Minun on helppo ymmärtää myös niitä jotka ottavat huolen, eivät ole riittävän älykkäitä, tai ovat liian hermostuneita tai uskossa miettiäkseen tilannetta rationaalisesti. Ja jotka tämän pohjalta yhä tänäkin päivänä valittavat aiheesta esimerkiksi "Harry Potterin" kohdalla. Mutta niitä jotka osallistuivat meteliin ja joiden tiedän nimeä ja osoitetta myöten osallistuneen toimintaan, ja jotka nyt ovat kuin eivät olisi mitään koskaan tehneetkään vaan olisivat aina olleet rationaalisia ja ystävällisiä. Heitä minä en ymmärrä. (Sylkisin heidän kasvoilleen. Mutta en voi, sillä sylkeni saastuisi.)

Kuitenkin tässä kohden suurin osa vain vaikeni. Nykyisin on itse asiassa aika vaikeaa törmätä "roolipelaaminen on saatananpalvontaa" -syytöksiin. Toki etsimällä löytää, ja kaivamalla saa aiheen piiristä mutaa. Mutta ennen oli vaikeaa olla törmäämättä. Piti nähdä vaivaa että reaktioita ei kohtaisi. Tätä vaiennutta porukkaa joka on ehkä hieman hämillään äänekkyydestään on varmasti melko runsaasti.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että:

Esimerkiksi Black Metallin kohdalla ainakin minusta näyttää siltä että sen sisäpiiriä on kohdeltu ns. "asiallisesti". Tästä on kuitenkin yleistetty liikaa, ja tuloksena on asiaton logiikkaloikka ja ponnistus. Pohjimmiltaan tämä syyllistäminen on identtinen sen kanssa että väittäisi että jokainen islamilainen on terroristi siksi että tietyt islamilaiset ryhmät ovat terroristeja. Keskustelu vain helposti siirtyy siihen että sen sijaan että rajaamista mietittäisiin, pitäisi kriitikon ottaa naurettavia positioita, joka vertautuu siihen että esittäisi että terrorismia ei olisi tai että kukaan islamilainen ei koskaan missään ikinä ole terroristi. Kysymys on edelleen siitä onko kyseessä "laaja uskonto", vai onko kyse harvinaisemmasta lieveilmiöstä, jota voi hyvin kuvata nimellä "järjestäytymättömät yksittäistapaukset". En siis väitä että blackmetallistien sisäpiirissä ei saataisi porukkapisteitä hautakivien kaatamisesta, Ylioppilaslehden haastattelujen pohjalta se näyttää jopa todennäköiseltä. Mutta se yleistäminen pitäisi tehdä perustellusti.

Suomen ongelma oli se, että roolipelipaniikki rantautui black metallin kanssa "liian yhtäaikaisesti". Se sai aikaan melko erikoisia sävyjä. Siinä kuitenkin oppii huomaamaan sen, miten suomessa on nykyään tahoja jotka esiintyvät rakkaudellisuuden ja totuuden nimissä, mutta jotka ovat valmiita äärimmäiseen vihapuheeseen valheellisen evidenssin nojalla. Rakkaus, joka näyttää ja kuulostaa vihalta. Se on se erityispiirre, joka (suomalaisessa) fundamentalismissa ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä.

Tieteen määritelmä.

"Science is what I think scientist's should do."
(Sarkastinen arkijärjen tieteen määritelmä.)

Tieteen luonne kiinnostaa monia. Tämä on tietenkin selvää, koska se vaikuttaa tämän "ajan henkeen" kovasti. Ennen kysyttiin papilta, nyt "tuloxet on niiq tiäteellisiä" on perustelu asian hyväksymiselle.

Tietenkin tiede voisi kiinnostaa ihan vain sen vuoksi että se on inhimillisen toiminnan yksi osa -alue, ja peräti melko suuri, vaikutusvaltainen ja monilukuinen. Jonkun mielestä tiede on mielenkiintoinen muuttamisen ja vaikuttamisen välineenä: Joko siten että yritetään saada tiede tekemään jotain, tai sitten ihan vain sitä että kun yhteiskunnassa tiedemaailman konsultointia harjoitetaan, on hyvä miettiä että "miksi ylipäätään pitäisi". Tästä päästään tietysti tärkeään "milloin pitää kysyä ja milloin ei" -tilanteeseen.

Tiede voi kiinnostaa koulutuksen ja kansan valistamisenkin kautta. Ja liittyy tieteeseen tietysti myös valtaakin. Sekä sitä kautta että tietoja voidaan käyttää järkevään asioiden ennakoimiseen, että sitä kautta että useista ihmisistä tiede on "hyvä ellei paras" uskottavuuden ja vakuuttavuuden lähde.

Tieteen määriteltävyydestä.

Tieteestä on tietenkin jonkinlaisia määritelmäyrityksiä. Niistä otan esiin Ilkka Niiniluodon "Johdatus tieteenfilosofiaan" -kirjan määritelmän : "Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevaa tiedon systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tälläisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tutkimusprosessi)" Niiniluodon kuvaus on napakka, hyvä lyhyeksi sitaatiksi. Mutta Niiniluoto itsekin varoittelee: Hänestä tieteenfilosofian kirjaa ei voida aloittaa tieteen määritelmällä. Hän tietää esittävänsä karkeistuksen. Se ei estä sitä olemasta "mittaansa nähden erinomainen". Siksi ei ole ihme, että sellaisenaan se jättää hieman arvailujen varaan. Näpistyslainsäädännön seuraaminen muuttuisi tieteeksi, ja toisaalta teorioiden kumoaminen ja kritiikkipuoli jää käsittelemättä. (Mikä taas on olennaista.)

Tieteentutkimuksen tarkoituksena on erilaisin keinoin löytää tälläinen määritelmä, joten sen tarjoaminen olisi hieman erikoista. Tiedettä lähestytään monelta kantilta.
1: Tiedettä lähestytään sosiologisesti, jolloin tutkitaan tiedettä ihmisen järjestelmänä. Tässä voidaan painottaa ideologista tai psykologista puolta.
2: Lisäksi tiedettä voidaan kuvata tavoitteiden ja psykologian ulkopuolelta, jolloin saadaan deskriptiivinen kuvaus siitä, mitä tieteentekijäksi kutsutut tekevät "ulkoisena toimintana".
3: Ja sitten on tietysti normatiivista tieteenfilosofiaa, joka määrää esimerkiksi että "ollakseen tiedettä teorian olisi voitava alistua kriittiselle testille, jossa se voisi kumoutua." Tämä keskittyy pääasiassa (1) epistemologiaan, jossa tutkitaan mitä tieto on sekä (2) metodologiaan, joka taas käsittelee keinoja joilla tietoa voidaan hyvin ja luotettavasti saavuttaa. Lopputuloksena tulee jotain ehtoja ja käytänteitä.

Tieteen lähestyminen kansannäkemyksen kautta.

Tiedettä voidaan lähestyä "kaduntallaajien näkemyksen" kautta. Tämä on siitä erikoinen, että se tutkii tiedettä sen kautta, mitä kansalle esitetään tieteestä. Tämä kuvastaa yhtä näkemystä siitä mitä ja minkälaista tiede on. Se on kenties "väärä" jos ajatellaan että tiede olisi "tietyn säännön mukaista" tai "tietyn instituution toteutuneet käytänteet". Mutta se on sen verran levinnyt, että sitä on hyvä katsoa. Jos ei muuten, niin sitä kautta miten se eroaa muista. (Joku voisi sanoa jopa, että voi olla kiinnostavaa katsoa miten populaari kuva on "väärässä".) Tästä on hyvä aloittaa, koska se on monille tutuin, usealle jopa ainut, kuva tieteestä.

Yksi kuva saadaan tietenkin popularisoidun tieteen kautta. Tässä kansalle suunnatut kirjat ovat keskeinen luokittelun lähtökohta. Niissä esitetään "perinteisesti", että tiede olisi:
1: Objektiivista, eli tieto ei ole henkilösidonnaista, jossa väitteen sisältö vaikuttaa esittäjän sijasta, ja jossa luonto, ei yksilö, määrää lopputuloksen. Maailmankuva ei saa ohjata: "Tieteen keksiminen on inspiraatiota ja sen testaaminen perspiraatiota" ja vain testi ratkaisee.
2: Rationaalista, eli tiede perustuu logiikkaan. Tieteellinen ajattelu olisi laadullisesti parempaa kuin arkiajattelu ja se perustuu erilaisten loogisten suoritteiden hallintaan. Tieto esittyy väitelauseina ja mielellään kaavoina ja tilastoina. Sosiaaliset vaikutukset ovat vieraita ja minimoituja.
3: Intellektuellien pyörittämää. Tieteenteko nähdään koulutettujen ja erityisen älykkäiden ja sivistyneiden "superihmisten" hommaksi.

Tälläinen yksinkertaistettu tieteen lähestyminen on synnyttänyt tai ainakin vahvistanut populaarin kuvan tieteenteosta. Tämä määritelmä on sitä mitä ihmiset "luulevat tieteen olevan", sillä on tieteen vakuuttavuuden ja tehon mahti, vastasi se sitten "aitoa tiedekuvaa" tai ei. Bernard Cohen esittikin tähän liittyvät tieteen popularisoinnin tiedemieskuvan perusvirheet. Ne ovat seuraavat.
1: Tieteilijöiden jumalointi. Tässä tieteenteon pyyteettömyys ylikorostuu. Tieteilijät ovat totuuden pappeja, ja heidät kuvataan tiedollisesti ja moraalisesti ylivertaisina ja erikoislaatuisina.
2: Tieteen ja kriittisen ajattelun ylikorostaminen. Tieteen tuottaminen yhdellä alalla ei välttämättä tarkoita yleisen ja kaikkinaislaatuisen ajattelun kehittymistä. Asiantuntija on oikeasti enemmän asiantuntija omalla alallaan. Tästä hyvän kuvan Cohenin mukaan saa katsomalla tieteilijöitä työnsä ulkopuolella.
3: Skientismi, jossa tiede on ainut tapa toimia ja ratkaista ongelmia. Osa ongelmista ei edes ole tieteellisiä, vaan esimerkiksi eettisiä tai poliittisia.
4: Irtofaktojen arvon korostaminen. Cohenista esimerkiksi tiedot mineraalien nimistä tai tähtikuvioista yksittäin eivät auta muualla kuin tietokilpailuissa. Pelkät irralliset faktat eivät selitä mitään, joten ne eivät itse asiassa edes lisää ymmärrystä, muuta kuin osana jotain suurempaa kontekstia ja luokitusta. Yksittäinen tieto on merkittävä vain tietokilpailuissa.

Populaarin tiedenäkemyksen äärimmäinen ilmentymä on tietysti viihteen tarjoama tiedemieskuva. Tästä ammennetaan arvoja ja näkemyksiä, vaikka ne ovatkin "vain viihdettä", eikä tiedemiesten autenttisuutta mietitä kovin suuresti roolituksia kirjoittaessa. Tätä kautta niiden käsittely voi olla järkevää.

Käytännössä populaarikulttuuri tuntee muutaman tiedemiesarkkityypin:
1: Seikkailevan tiedemiehen, jonka ammatti ei näy muuten kuin erinomaisilla stunttempuilla. Tästä malliesimerkkinä on "Indiana Jones", tiedemies, joka seikkailee.
2: Tietävän neron, joka toimii "satujen avaimenantajan roolissa", eli hän on korvannut vanhan tietäjän tai velhon joka neuvoo miten sankarin tulee toimia. Monissa luonnonkatastrofielokuvissa tiedemiehelle on annettu varoittajan rooli. Ja monissa muissa tehtävissä hänen tehtävänsä on antaa sankarille joko henkisiä tai aineellisia varusteita. Tiedemies tekee sankarin aseet, ja neuvoo miten jokin ongelma ratkaistaan.
3: Hassun neron ja oikeassaolijan, joka ton yleensä sympaattinen ja ekee mitä vauhdikkaimpia keksintöjä. Tästä löytää esimerkkejä esimerkiksi "Paluu Tulevaisuuteen" ja "Flubber" -elokuvista.
4: Hullun tiedemiehen, joka ei ehkä tavoittele pahaa mutta aikaansaa sitä rikkomalla "luonnon sääntöjä ja leikkimällä Jumalaa". Tälläinen löytyy "Jurassic Parkista", puhumattakaan "Tohtori Frankensteinista" tai "Jekyll/Hydestä" .
5: "Kiistelevät saivartelijat", jotka kiistelevät keskenään kovaäänisesti ja tunteella. Tästä ehkä helpon esimerkki löytyy Mikki Hiiren aikakoneseikkailuista, Zapotek ja Marlin ovat aina erimielisiä. Tietenkin jotkut tulevat vielä vähemmän toimeen keskenään. Tämä tyyppi toimii vain ryhmässä: Kiistelyn kohteeksi tarvitaan joku toinen.
6: Salaliitossa olevat tiedemiehet, jotka pitävät yllä jonkinlaista "illuminatiin" verrattavissa olevaa salaliittoa. Taloudelliset tavoitteet ja muu vastaava on silloin syvin olemus. Pahimmillaan nämä tiedemiehet ovat jopa sadisteja, jotka tappavat ihmisiä "tieteen nimissä".

Populistisen näkemyksen ongelma on se, mikä viihteistetyllä asioilla on muutenkin. Se ei ole "täysin väärä". Sen sijaan se onkin karrikatyyri: Puolitotuuksia, harhaanjohtavia yksinkertaistuksia, stereotypioita ja muuta vastaavaa. Tässä pääkohta tulee tietysti siinä, että tiedekäsityksen kritiikki ei tietenkään ole yleensä sovellettavissa tieteen kritiikkiin. (Tosin tieteenhistorioitsijoiden yleinen kannanotto on se, että myös oppikirjat harjoittavat tätä toimintaa yllättävän paljon: Ne oikovat tutkimuksen mutkia, dramatisoivat, ja ennen kaikkea tulkitsevat menneisyyden näkemyksiä nykyajan kautta. Ne kuitenkin voivat tästä huolimatta onnistua pedagogisesti, ja oppikirjojahan ne ovatkin. Ne eivät kuitenkaan ole oppihistorian tai tieteentutkimuksen julkaisuja, vaan eräällä tavalla "sen tutustumisessa alkuun auttavia". Sekä tietysti aineistoa niille.)

"Varsinaisen tieteen" tutkimus.

Jos unohdetaan julkinen kuva ja PR, voidaan silti ottaa erilaisia näkökulmia. Onneksemme tiedettä on arki -ihmisten käsitysten ja ennakkoluulojen ulkopuolellakin. Luultavasti suurin osa on.

Alaryhmät voidaan jakaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:
1: Instituutioita, jotka esittävät tekevänsä tiedettä, tai jotka "yleisesti katsotaan tekevän tiedettä", jossa on sen toimintatavat ja sen "viralliset kannanotot". Tämä on mutkikasta, koska asiaan liittyy "instituution jatkuvuusnäkökulma" että "tavoitenäkökulma". Aristoteleen fysiikasta on jatkumo tutkimukseen, joko todistamisen - mutta vielä useammin kumoamisen ja isojen korjailujen kautta. Tätä kautta Aristoteleen fysiikan instituutio olisi muuntunut ajan mittaan pikku hiljaa nykytieteeksi. Toisaalta taas on kyseenalaista pyrkikö Aristoteles kohti instituutiota, ja oliko hänen tavoitteensa luoda tutkimusperinne.
2: Tiedeyhteisöä, kaikkien ammattitieteentekijöiden yhteisöä ja sen mielipiteitä sekä niiden jakautumista. Tässä eroavaisuuksia jakaa ajattelu "yksilöstä" ja "ryhmästä". Tätä kautta Newtonin näkemykset fysiikasta jakavat melko vähän mielipiteitä. Kuitenkin Newtonin käsitykset alkemiasta jakavat. Newtonhan uskoi alkemian tieteellisyyteen ja sen tosiasiaväitteiden oikeudellisuuteen ja tutki aihepiiriä. Toisten mielestä vain Newtonin fysiikka on tiedettä tai on ollut tiedettä, koska tiedeyhteisö on hyväksynyt sen. Toisten mielestä myös alkemia on samalla tavalla "ollut tiedettä".
3: Tieteen saavuttamat tulokset. Asiat jotka ovat "lähellä lopullista totuutta", ideaali jota tiede ikään kuin saavuttaa tai tavoittelee. Tässä mielenkiintoista erimielisyyttä tuo se, että osan mielestä vain viimeisimmät tieteen tulokset ovat tiedettä, kun taas toisten mielestä vanhemamt ovat tiedettä koska ne ovat aikaisemmin olleet tiedettä. Tätä kautta Aristoteleen fysiikka jakaa tämän kohdan vielä pienempiin osasiin.
___3.1: On hyvä huomata, että tutkimusten "mikä on kokeen alkutila, koeasetelma ja lopputulos" ovat pysyvämpiä kuin "conclusions" -kohdat. Mutta yleensä niistä esitetään maallikoille vain juuri nämä päätelmät. Toki nämä ovatkin melko pysyviä, mutta kun paradigma vaihtuu, se kohdistuu aika usein juuri tähän kohtaan. Toki joskus jokin tutkimus huomataan surkeasti tehdyksi, jolloin myös itse tutkimuksen kohde katoaa. Tällöin tietenkin myös "conclusions" -loppukaneetti vesittyy.
4: Menetelmät joita tieteessä käytetään käytännössä (deskriptiivinen tieteenfilosofia). Tässä katsotaan mitä tieteentekijät tekevät ja mitä käytänteitä yhteisö vastustaa. Näin saadaan yleiskuva siitä mitä tieteenteko on. Poikkeusnäkemyksiin voidaan suhtautua monella tavalla : Tiukemmat korostavat tiedeyhteisön yleistä tapaa, jolloin vähemmistö ei ole "oikeaa tiedettä". Löysemmille riittää että on tieteentekijä. "UFO -tohtori" ja hänen kaverinsa tekevät silloin tiedettä marginaalissa.
5: Menetelmät joita tieteentekijöiden pitäisi käyttää (normatiivinen tieteenfilosofia). Tässä taas katsotaan sääntöjä, joita tieteenteossa pitäisi noudattaa. Jos tieteentekijän toimet eivät ehtoja täytä, hän ei automaattisesti tee tiedettä, vaikka olisi kuinka kolmen tohtoristutkinnon henkilö. Tässä tiedettä on yksittäinen saatu tutkimus ja sen tekoprosessi : Jokainen työ arvioidaan erikseen. Nobelpalkitun yksi työ voi olla tiedettä ja toinen voi olla "huuhaata".

Nämä luokitukset eivät tietenkään elä tyhjiössä. Eräällä tavalla ne ovat keinoja ja näkökulmia samaan asiaan. (Tätä voisi kuvata kliseisellä ja mielikuvituksettomalla norsuvertauksella. Yksi näkee korvan, toinen kärsän, kolmas jalan. Norsusta saa parhaan kuvan siten että nämä laitetaan yhteen.) Itse asiassa nämä kaikki voidaankin laittaa yhteen vielä ainakin kahdella "päätavalla". (Molemmilla syntyy "erilainen norsu".)

Eri lähtötavat tietenkin mutkistavat koko tieteen käsitettä. Voidaan sanoa että keskeisimmät näkökannat ovat:
1: Tiede historiallisena sosiologisena ryhmänä. Tiede on instituutio ja traditio. Tässä näkökulmassa on "ilmiselvää että tiede on länsimaista", koska esimerkiksi kiinalaisilla olisi ollut siihen aikaan tiedettä vain, jos ne olisivat toimineet eurooppalaisen laitoksen yhteydessä. Heillä voisi toki olla samankaltaista toimintaa, mutta se olisi "tiedettä" samaan tapaan kuin "hindulaisuus" on "kristinuskoa".
2: Tiede yleisenä kategoriana. Tällöin tiede toimii yleisnimenä. Silloin kiinalaiset, jotka olisivat tutkineet samankaltaisella systemaattisella menettelyllä, harjoittaisivat tiedettä.

Karkeasti näyttää kuitenkin siltä, että tieteen määritelmä sellaisena kuin sitä yleensä käytetään, on ennen kaikkea analoginen. Tiukkojen sääntöjen sijaan tiedettä olisi kaikki toiminta, joka olisi samankaltaista joidenkin "hieman erilaisten perusesimerkkien" kanssa. Tämä prototyyppien ja esimerkkien käyttö on hyvin yleinen. Popularisoinneissa sitä korostetaan harvoin, mutta se on käytössä: Ihmisille opetetaan tieteen menetelmistä "kertomalla tarinoita tieteenteosta". Esimerkit on valittu ja olennaiset piirteet esitelty.

Tällöin tiede muistuttaa melko paljon sellaisia yleisiä käsitteitä kuin "vasemmistolaisuus". Ajattelemme että tiettyä yhteyttä voi olla. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä on kuitenkin melko paljon eroja. Silti he ovat "vasemmistolaisia". Tässä näkökulmassa olennaista on se, että tieteelle ei välttämättä ole siistejä ja veitsellä leikattuja määritelmiä, jotka tekisivät siistin demarkaation eli erottaisivat tieteen epätieteestä. Tällöin ei kuitenkaan tarvitse elää relativismissa, tai kannattaa tätä, koska jotkut asiat ovat selvästi erinomaista tiedettä ja jotkut surkeaa. Monet siltä väliltä. Tällöin voidaan sanoa että epätieteen ja tieteen välillä on harmaan sävyjä. Se ei tietenkään tarkoita että musta ja valkoinen olisivat turhia käsitteitä.

Tämän takia on ehkä ymmärrettävä että tieteen määritelmällä ei voi aloittaa tieteenfilosofian kuvausta. Sitä ei voi myöskään lopettaa siihen.

Miekkamiehet maan rakoon ~ Miehen paikka on kuopassa?

"One new source of misinformation about historical European martial arts comes now from academics writing about matters of sword combat or historical fighting skills from well outside their area of special expertise, approaching the subject as neither martial artists nor military historians but from perspectives focused on post-modern deconstructionist social theories. This inevitably leads to cherry picking what elements of the subject they find useful for their personal theories of gender issues while ignoring the central nature of the subject (e.g., "the duel represents an attempt by the patriarchy to express its sense of masculine spatial identity through external body manifestation of homoerotic representation validating the conceptual sense of gender and class."). The desire to see any thing in the martial arts other than things actually having to do with either "martial" or "art", results in their missing the forest for the leaves. To paraphrase Freud, sometimes a "sword fight" really is just a "sword fight."!"
(J. Clements,"The "Politically Correct" Study of European Martial Arts?")

Keskiaikainen miekkailu ei ole yleisesti ollut kovin suosittu tutkimusaihe. Historiallisen lähestymisen sijasta aihetta on lähestytty - toki määrällisesti myös vähän - postmodernien konstruktioteorioiden kautta. Niissä on yleensä kahta pääluokkaa, ja niiden yhdistelmiä (mistä esimerkki otsikon lainauksessa.)
1: Feministipohjainen psykoanalyysillä maustettu näkemys, jossa korostetaan miekkailun miehisyyttä. Sen katsotaan tukevan patriarkaalisuutta. Siinä korostetaan omaa miehisyyttä. Lävistämishaluun yhdistetään usein psykoanalyyttinen "penetraation" ajatus, jossa "miekan työntyminen" olisi aina ideana sama kuin peniksen työntäminen ruumiinaukkoon.
2: Toinen, psykoanalyysipohjainen ja feministillä maustettu näkemys, jonka mukaan miekka on "fallos" tai "fallossymboli". Tätä kautta se tulkitaan penisten keskenään läiskyttelyksi, eli homoseksuaaliseksi toiminnaksi. Tällöin kyseessä olisi jopa jonkinlainen kaappihomouden ilmentymä. Tätä kautta miekkailija itse asiassa yrittää mukautua yhteiskunnan heteronormeihin.

Tätä kautta on tuotettu sellaisiakin kirjoitelmia, kuin Clementsin listaamat tutkimukset (1) "Gender-bias in Talhoffer’s Judicial Duels, or Why Isn’t The Woman In The Hole?". (2) "Ethnic Inequality and Racism of the Fechtschulen: The Significance of the Lone Negro in Talhoffer" (or..."Was Ringeck a Redneck?") (3) "The Long-Sword vs. Small-sword: Phallic Imagery Obsession of European Masters of Arms" (4) "Was Capo Ferro Gay? The Homo-Eroticism of Thrusting Nude Males in Renaissance Fencing Art"

Tässä on kuitenkin takana melko paljon sitä samaa, mitä esimerkiksi Saara Lilja kirjoitti "Antiikkia ja Myyttejä" -kirjassaan. Hänen oli ollut vaikeaa tutkia antiikin ajan suhtautumisia homoseksuaalisuuteen, koska häneltä jatkuvasti kyseltiin sitä, että "onko hän itse". Tämä on yksi tapa tavoitella sensuuria. Kiinnostuksen tai tutkimuksen aihe yritetään kieltää. Siinä vaiheessa kun tutkimusta voidaan tehdä ja vastaan tulee kysymys "miksi sitä täytyisi tehdä", täytyisi kiellolla olla jotkut vahvan eettiset syyt. Näin ei kuitenkaan käytännössä valitettavasti ole. Leimaaminen aiheen pohjalta on suositumpaa. Postmodernisteille kommentaattoreille voitaisiin jopa suhtautua heidän itsensä soveltamalla strategialla, jossa viitataan projektioon, eli siihen että kun he itse ovat valinneet joko postmodernin tai feministisen suunnan, tähän valintaan on motiivi. Ja että motiivi ajaa heidät ajattelemaan että muillakin käy samoin, jolloin oma synti nähdään muissa. Ja kysellä sen jälkeen että kun kerran koet aiheen "miehiseksi" tai "normeja korostavaksi" ja olet valinnut tuollaisen oppialan, niin eikö tässä näkemyksessä puhu enemmänkin kommentoijan omat pelot ja luulot? Feministiselle tulkitsijalle voitaisiin lisäksi jatkaa kyselemällä että eikö asioiden leimaaminen miehille ja naisille kuuluviksi olekin kovasti tasa -arvoa vastaan?

Lisäksi on hyvä huomata, että aktiivinen tilanhaenta aka. "aggressiivinen kilpailuhenkisyys" joka miekkailuun myös usein liitetään pahana asiana, koskee lähes kaikkia urheilumuotoja. Nekin ovat perinteinen "miesten asia". Tulkinnat falloksesta johtavat erikoisiin kastraatiotulkintoihin pesäpallossa. Maila rinnastuu taatusti hyvin muotonsa puolesta fallokseen ja pallotkin miehillä muotonsa puolesta.

Tämän vuoksi ajattelinkin siirtää aiheen siihen, mitä historiallisen miekkailun tutkijat sen kokevat. He yrittävät rekonstruoida sen, miten keskiajalla puolustauduttiin. (Harrastaja taas haluaa huitoa miekalla.) Manuaalejen tulkinta ei ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla.

Miekkailu ja "ajan henki".

Tässä kohden on mielenkiintoista miettiä, että jos ajatellaan että historia vaikuttaa arvoihin, voidaan miettiä että Karl Marxin ja Michel Foucaultin ideoissa valtapeli ja dominointi ja luokkien välinen sota johtuisi siitä että he olivat eurooppalaisia: Amerikoissa on ollut vapautumissota ja sisällissota, mutta sillä ei ole koskaan ollut alaluokkaa. Amerikoissa alakuokan paikka kun oli mustilla orjilla. Tätä kautta rasismiteemat olisivat Amerikkalaisia ja luokkasodan teemat eurooppalaisia. Tätä kautta voidaan lähteä eteenpäin.

Keskiaikaista miekkailua tutkittaessa manuaalit ja koodeksit, päälähteet, ovat satoja vuosia vanhoja, on tehty tiettyä sosiaalista käyttötarkoitusta varten. Niitä tarkastellessa postmodernismi ontuu, koska sitä tulkitaan aina katsojan maailman kautta. "Ajan henki" on hieman erilainen kuin ennen. Tätä kautta siinä missä filosofiaa ja elokuvia arvostellessakin korostetaan miten tulkinnassa on otettava aika huomioon, on tässäkin kohdassa otettava aika huomioon.

Koodekseissa on yksinkertaisesti ollut systemaattinen lähestyminen yhteiskunnassa siihen aikaan tärkeään asiaan: Se on sisältänyt itsepuolustusta ja oikeusjärjestelmää varten valmistautumista - on hyvä muistaa että kaksintaisteluilla korvattiin jopa oikeuskäsittelyjä murhasta. Sillä on siis ollut käytännön tarve. (Niiden synnyn selitykseen ei tarvita homoseksuaalisuutta.) On hyvä muistaa että sitä harjoitti nimen omaan eliitti, ja sitä harjoiteltiin paljon vapaa -ajalla, joten se oli samanaikaisesti myös urheilua. Tätä kautta olisi järkevämpää esittää että koodeksien motiiveina oli enemmänkin
1: Hengissä selviäminen. Tämä on motiivina aliarvostetussa asemassa postmodernistien keskuudessa. Ehkä he eivät ole kovin tiiviisti kuolemanvaarassa?
2: Saavutetun valta -aseman (joko oman, tai oman kuninkaan tai muun vallanpitäjän) pitäminen taistelussa joka käytin nimen omaan toisia miehiä vastaan.
3: Niillä oli myös tärkeä arvostuskysymys, koska kaksintaistelussa oli katsojia, jotka arvoivat. Ja tulos määräsi aseman ja tätä kautta niissä enemmänkin testattiin sitä onko henkilö "arvostuksen arvoinen". Tämä korostuu sillä, että kaksintaistelun voittajan ajateltiin olevan se, jonka puolella Jumala oli. tätä kautta kyseessä oli myös sosiaalinen näytelmä. Tämä korostui sillä, että etenkin ranskassa kaksintaisteluja käytiin myös tylsytetyillä miekoilla ja erityisen epätarkoilla pistooleilla ja ne lopetettiin "ensimmäiseen haavaan" tai "antautumiseen". Tätä kautta hengenmenetyskin oli näissä pientä. Toki myös "kuolemaan asti" -kaksintaisteluja tapahtui, ja joskus joku kuoli "ihan vahingossakin". Saksassa sen sijaan oli käytössä vaaralliset pelit. Voidaan myös ajatella että miekkailu oli "popkulttuuria", jota on tulkittava ajan hengessä.
4: Tätä kautta estetiikka ja etiikkakysymykset nousevat esiin. Myös se, mitä tekniikoita pidettiin tyylikkäinä ja eettisinä.

Näiden rinnalla kovin keskeinen selityksen syy ei ole "homoseksuaalisuus". Ei, vaikka itsepuolustusta voidaan käsitellä myös homoseksuaaliin samastuen : Sacha Baron Cohen lähestyy tätä teemaa elokuvassaan "Brüno", jonka traileriin asti on päätynyt tämä homomiehen kysymys "How Do You Defend Yourself Against a Man With Two Dildos". Tämä on ehkä nykyään olennaisempaa kuin ennen, johtuen "muuttuneesta ajan hengestä", eri asioita painotetaan.

Kovin sujuvaa motiivien etsiminen ei ole edes kristinuskon tai arvojen puolustus muita ideologioita vastaan, koska ne joita vastaan kisattiin kuuluivat usein samaan ideologiseen luokkaan. (Kaksintaisteluja ei käyty "saraseenejä" vastaan. Ja koodekseja on ajoilta jolloin ristiretkiä ei käyty.) Ne toki rakentuivat niiden antamien reunaehtojen ympärille. Se oli enemmän konventionaalisia arvoja vahvistavaa, kuin muita arvoja tuhoavaa.

Tutkimuksissa on hyvä huomioida myös oppihistoria: Koska miekkailu toimii fyysisessä maailmassa, niiden selityksiä lähestyttiin sen ajan tiedekuvauksen kautta. Tämä on tärkeää, koska manuaaleissa käytetään geometriaan ja Aristoteleen näkemyksiin sidottuja esityksiä esimerkiksi liikkeen luonteesta. Tätä kautta manuaalit myös kertovat miekkailun ja yläluokan suhtautumisesta tieteelliseen edistymiseen. (Sellaisten kysymysten, kuten "olivatko jälkijunassa vai eturintamassa vai keskellä"? ja "onko tiede vain paikkaamassa, eli tekniikka on pääasia ja tiede on vain tekosyy", joka sekin kertoo asennoitumisesta tieteeseen: Se on manipulointikeino, uskottavuuden tuoja.)

Kaiken kaikkiaan on hyvä huomata, että miekkailu on ollut tavoitteiltaan konventioita tukevaa. Sillä on puolustettu maata. Ja silloinkin kun kyseessä on ollut kaksintaistelu, siinä noudatetaan ajallista konventiota, "kunniaa", ja kamppailut on käyty sosiaalisen konvention ja sääntöjen mukaan, pilkuntarkasti. Kaksintaistelun rakenne itsessään ei sisällä mitään luovaa. Ainoastaan kamppailut itsessään toteutuivat eri tavalla, ja se on se, missä miekkailun luovuus ja yksilöllisyys ilmenee.

Miekkailukoodeksien suhde tieteeseen kuvaa hyvin aikaa. Esimerkiksi tämä näkyy siinä, miten manuaalit usein käyttivät tekniikan "oikeuttamiseen" perusteluja. Tyypillinen on geometristen ja symmetristen muotojen käyttö. Tässä on takana ajatus siitä että hyvän miekkailun idea olisi jossain, ja sitä ei oikeuteta empiirisellä kokeilulla, vaan järkeilyllä. Siksi miekkailun älylliseen oikeuttamiseen tarvittiin nimen omaan matematiikkaa. Tämä on konventioiden seuraamista. Karkeasti voidaankin sanoa että miekkailuoppaat seurasivat hyvin ajan normeja. Se ei edistynyt tieteen ja kehityksen mukana, vaan selitykset muuttuivat tieteen mukana. Syynä on ehkä se, että miekkailu on kuitenkin hiottu myös käytännön taisteluilla. Tätä kautta jo se, että kirjoittaja oli elossa kirjoittamassa kirjojaan kertoi siitä että hänellä oli jotain, joka myös toimii. Kun lähestymistapa on "hypoteettis-deduktiivinen" eli ensin on mietitty miten toinen on päihitetty, ja on muistettu miten on voitettu, ja häviötilanteessa tekniikka on joko hävinnyt tai vähintään muistetaan että sillä on hävitty ja miten on hävitty. Näin syntyy lopputuloksena toimiva tekniikka. Kun tekniikka kuvaillaan vaikka piirroksin, on ajanhengen mukainen looginen notaatio tämän päälle on vain ajankuvan mukainen kuvauksen perustelu. Selitys on liimattu päälle jälkeenpäin.

Miekkailun rekonstruointi.

Tietenkin miekkailua on tutkittu myös toisenlaiselta kannalta: Alfred Hutton ja Sir Richard Burton tekivät tutkimusta pragmaattisesta suunnasta. Tätä kautta heitä kiinnosti miekkailun rekonstruoiminen: Burton keskittyi siihen miten miekkojen muoto oli muuttunut aikojen saatossa. Hutton taas yritti toisintaa itse tekniikoita, eli hän teki taisteluperinteen liikeratojen ennallistamista. Tämä vaatii myös kovaa fyysistä työtä ja kokeilua. Heidän kirjoituksensa perustui kuitenkin ajatukseen siitä miten ihmiskunta suuntautuu kohti täydellisyyttä kaikessa. Tämä tarkoittaa sitä että (1) varhainen miekkailu nähtiin huonona verrattuna nuorempaan (2) vanhat miekkamallit nähtiin huonompina. (3) Kaikkea rinnastettiin siihen hetkeen, ja ideana oli se että miekkailu edusti "pimeää ja pahaa keskiaikaa". Moderni aika oli tuonut lisää valoa ja moraalia, älyä ja teknologiaa. Siksi miekkailun etiikka ja taito nähtiin tiivistyneen moderniin vapaa -ajan urheiluun. Se oli huipentuma eettisesti kuin kulttuurillisesti. Ja tekniikatkin oli hioutuneet täydellisyyteen.

Tässä korostui myös nationalistisia piirteitä: He jättivät italialaisen koulukunnan pois käsittelystään erityisen vähällä määrällä. Pohja -ajatuksena oli että italialaiset olivat primitiivisiä - olihan heillä vanhimmat miekkailuteoksetkin- tällä saralla, eikä ajatusta että tyyli olisi hioutunut omassa luokassaan erityisen hienostuneeksi, ollut vaihtoehto: Tämän vuoksi korostettiin miten paino viittaa vain siihen että systeemi pohjasi raakaan voimaan ja kevyt ase taas vaatisi maksimaalista hallintaa. Ranskalaiset olivat pistomiekkamiehiä, ja se siitä. Syynä oli kuitenkin niinkin makaaberejä seikkoja, kuin se, että vaikka herrasmiehen "kuuluikin muodikkaasti kantaa miekkaa", oli kunnon esivalistusmies ellainen, että tähän kantamiseen tuli kuulua niin vähän hikeä kuin mahdollista. Haarniskojen käyttö taas painotti painavampien miekkojen käyttöön. Teknisyys ja hallinta eivät olleetkaan primaariset syyt. Ylipäätään mitä hienostuneisuuteen tulee, voidaan aivan hyvin tehdä rinnastus. Kun Hutton esitti että "change of pattern in the sword necessitated a change in the method of using it." ja korosti tämän sanoessaan sitä, miten paljon hienostuneempaa miekkailu on kehittyessään voidaan tehdä vertaus: Spraymaaliruiskut ovat hienoa tekniikkaa, ja niillä maalaaminen on kehittynyt niiden mukana, joten graffitit ovat tietenkin paljon hienostuneempia kuin alankomaalaisten renessanssimaalareiden öljymaalaukset tai akvarellit. Eikö oikea asia olisi myöntää että värkki ja tekniikka nivoutuvat yhteen, ja että asiat olisivat enemmänkin vain erilaisia, kuin automaattisesti parempia?

Siksi kun tutkittiin historiallisia esityksiä eri mestareiden välisistä kamppailuista, onkin mielenkiintoisempaa huomata, että miekkailumestarien kohdatessa molemmilla puolilla tietysti voitettiin, mutta italialaisiset voittivat useammin. Tämä oltiin huomattu jo "aikanaan". Ranskalainen Victor Maurel kommentoi että "purpose of fencing to the Italian fencers is combat; their aim is to hit and not be hit. We, instead, admire, above all, aesthetic bouts. Here is the habitual expression, and we hear this heresy daily: 'One beautiful hit equals ten bad ones.' With this attitude, one can obtain only a conventional art that is no longer combat" Eli ranskalaiset painottivat siihen että jutun täytyi näyttää kivalta, ja tämä johti kikkailuun ja pidempiin kamppailuihin. Kun taas itse mittelössä viivyttely on huono asia.

Nykyisin taas ajatellaan että miekkailu on toki muuttunut, ja tekniikka, esimerkiksi ampuma -aseet ovat vaikuttaneet jopa miekkojen hylkäämiseen normaalina taisteluvälineenä. Mutta kunkin ajan systeemiä osataan arvostaa, eikä suinkaan pyritä rakentamaan jotain kehityskertomusta siitä miten surkea ja huono ja tyhmä ihmiskunta on jalostunut siinä määrin että se on huipentunut nykyihmiseen, joka töistä tultuaan käy jääkaapilla hakemassa oluen ja rojahtaa katsomaan "Salattuja Elämiä".

Takaisin sosiaaliseen luontoon.

Erikoisinta on kuitenkin huomata se, että vaikka valistusta korostetaan, tosiasiassa alun perin rekonstruktion historia aloitettiin (kansallis) romanttisella lähestymisellä. Miekkailun kuului olla hienostunut taito, taide ja sen tulkintaa väritti kansallistunne. Tässä vastaan tulee se, mitä romantismi oli. Siihen liittyi kansallistunnetta, kuten muidenkin tunteiden korostamista. Ja erikoista kyllä, se voidaan määritellä parhaiten sitä kautta, mitä se vastusti. Valistusta ja modernismia. Romanttisuus nojaa siihen että tekniikka toimii, mutta ei ole kaunista ja siksi sitä kaivataan utopiaan joka on joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Täällä kaunis ja onnellisuus todentuvat, mielikuvissa jos ei todellisuudessa.

Siksi ei ole ihme että Alexandre Dumas oli romantiikan edustaja ja kirjoitti "Kolme muskettisoturia", jotka kaksintaistelivat romanttisesti ja olivat muutenkin "kunnon rehdissä elämässä". Aika nähtiin siinä esteettisempänä, jossa brutaalius on vaihtunut jännitykseen ja seikkailuun vastineeksi tekniseen ja rauhalliseen tylsyyteen. (Suomessa on ihan tyhmää. Täällä ei ole edes sisällissotaa. -hengessä.) "Jumala, kunnia ja seikkailu" eikä vaan "Työ, hauska ja tienestit".

Miksi miekkailun rekonstruktio voi olla historiallisesti tarkkaa?

Kun on teksti ja tulkinta, on selvää että meitä ympäröivät tietyt fysiikan lait. Jos miekkailu nähdään toiminnan kuvauksena, siitä saadaan irti tarkastikin tietoa, koska esimerkiksi parry on sellainen, joka toistuu kaikissa taisteluissa ja manuaaleissa ja sen fysikaalinen luonne on tietty. Harva uskoo että miekaniskun liikerata sinällään olisi kovinkaan "tulkinnanvarainen". Vaikka itse miekkailutaito olisi miten sosiaalinen konstruktio. Mitä taas arvomaailmaan tulee, se ei mitenkään eroa muusta historiantutkimuksesta.
1: Tärkein huomio on siinä, että ajatuksena on sama, mikä antropologiassa pidetään tärkeänä : "hyväntahtoisuuden periaate". Tulkinnassa yritetään olettaa että mestarit osasivat edes jotain, että systeemit ovat edes järkevän suuntaisia. Näistä kokeilemalla voidaan saavuttaa tuloksia.
2: Toinen, käytännön kokemuksista ja kokeiluista noussut taktisen ajattelun idea on myös keskittynyt; Eri aseiden käyttö ei ole vain mikään sosiaalisen valinnan sattuma, vaan ne riippuvat myös aseistuksesta ja haarniskoiden käytöstä ja muusta. Hengissä selviäminen tapahtuu fysiikan lakien alaisuudessa. Ja ne voidaan peräti testata vertailulla siihen mitä arkeologit kaivelevat esiin eri paikoista ja ajoista.
3: Mitä taas tulee niihin liittyviin moraalipäätelmiin, postmodernistitkin tekevät mielellään tutkimuksia jotka esittävät kannanottoja menneisyyteen, yrittävät esimerkiksi vastata kysymykseen "Oliko Capo Ferro Homo?". Tätä ei pidetä kiellettynä, joten miksi sallia toisaalla ja kieltää toisaalla?

---

Kuva on Hans Talhofferin "Fechtbuchista".

Väen valtaa, ei väkivaltaa.

"Ei ole helppoa kulkea eri tahtia heimonsa kanssa ja astua maailmaan, joka on pääluvultaan pienempi mutta henkisesti suurempi - ellei ole luonnostaan toisinajattelija ja ulkopuolinen."
(Susan Sontag, "Solidaarisuuden kova hinta")

Demokratia (Kreik δημος, kansa + κρατος, valta) tarkoittaa kansanvaltaa. Sen ytimenä on ajatus siitä, että hallinnossa tulisi jollain tavalla pyytää kansalta lupa ja oikeutus joihinkin toimenpiteisiin.

Ajan mittaan demokratia on tarkoittanut hieman eri asioita:
1: Kreikassa vain vapaat miehet äänestivät. Orjat ja naiset olivat hiljaa.
2: Myös raha - ääni -periaatetta on sovellettu monesti. Tässä henkilön tulot tai varallisuus ovat antaneet hänelle eri määrän ääniä. Tuorein raha - ääni -menetelmän sovellus on Alvin Tofflerin ajatus siitä, että henkilö saisi valita 1% maksamistaan veroista haluamalleen osa -alueille. Tämä olisi hänestä hieman äänestämistä piristävä vaikutus. (Itse olen Tofflerista irrallani ajatellut että buddjetti jaettaisiin hallituksessa, mutta veronmaksajat saisivat sitten jakaa veronsa sen piirissä kokemallaan tavalla. Verot saisi maksaa mihin aikaan vuodesta tahansa, kunhan verojen määrä olisi oikea. Maksaa saisi tipoittain tai kerralla. Pääasiana olisi se, että budjettivaatimus täyttyisi joten loppuvuodesta maksajat saisivat "vähemmän valinnanvaraa". Tosiasiassahan tällä menettelyllä ei olisi mitään merkitystä mihinkään. Se olisi pelkkä symbolinen ele, joka antaisi hallinnan tunnetta ja näennäistä kokemusta vaikuttamisesta. Joku maailmankolkka on siis selvästi menettänyt minussa uljaan hengellisen johtajan.)
3: Yksi mies - Yksi ääni -periaatteessa jokaisella äänestysoikeuden omistajalla on yhtäläinen sananvalta. (Adolf Hitler noudatti myös omanlaistaan yksi mies ja yksi ääni periaatetta, mutta tällä ei ollut tekemistä demokratian kanssa. Sillä mies oli hän itse, samoin kuin se ääni oli hänen äänensä.)

Demokraattisia näkemyksiä on lukuisia. Ne kaikki voidaan jakaa karkeasti kahtia. (Kunhan muistaa lisätä yhden.) En esittele kaikkia eri demokratioiden variaatioita, vaan otan mielestäni kuvaavia ja hieman keskenään erilaisia katsantokantoja.
1: Suora demokratia, jossa äänestyksen kohteena on päätettävä asia ja johon kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus ottaa kantaa.
___1.1: Anarkistisessa näkemyksessä joko kannatetaan suoraa demokratiaa tai vastustetaan sitä tasapäistävänä. Pierre-Joseph Proudhon on sitä mieltä että oikein tapa toimia olisi suora demokratia, jossa enemmistöpäätökset eivät sido vähemmistöä. Murray Bookchin taas on sitä mieltä, että enemmistösääntö, eli enemmistön mielipide, on yhdenmukainen anarkismin kanssa.
2: Edustuksellinen demokratia on muun muassa Suomen tapa suhtautua demokratiaan. Siinä äänestäjät valitsevat edustajat, joista heidän mukaansa on valtuudet tehdä päätöksiä. Edustuksellisessa demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa, lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa heille on annettu imperatiivinen mandaatti.
___2.1: Parlamentaarisessa demokratiassa parlamentin edustajat nimittävät hallituksen. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpanevan ministeriön valtuuskunta ja hallitus on kansan valitseman lakiasäätävän parlamentin tarkistusten alainen ja tarkastelun kohteena.
___2.2: Konsensus demokratia ei nojaudu pelkkään enemmistön kantaan, vaan vaatii eriasteisia konsensuksia. Tällä menettelyllä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia, jotta enemmistö ei alkaisi vahingossakaan sortamaan niitä.
_______2.2.1: Deliberatiivinen demokratia on malli, jonka määrittelyssä keskeistä sijaa ovat esittäneet Seyla Benhabib ja Joshua Cohen. Näkemys keskittyy siihen, että asioista päätetään keskustellen julkisesti. Näkemyksessä korostuu liberaali yksilön oikeuksien korostus sekä dialogia argumentoinnin ytimenä painottava republikaaninen demokratianäkemys. Cohen ja Benhabibi ovat esittäneet, että demokratiassa äänestyksessä tieto on tärkeää, ja keskustelussa äänestäjä ja kansalainen saa tietää paitsi sen, mihin tulokseen ollaan tultu ja mitkä asiat ovat vastakkain, myös sen miksi jotain asiaa perustellaan. Heistä keskustelu myös muokkaa automaattisesti kannanotoista rationaalisempia ja yhteensopivampia, kun vastapuoli ei vain esitä mielipidettään, vaan molempien kannat ja argumentit on otettava huomioon myös toisella puolella ja niihin on vastattava, joko mukautumalla tai keksimällä tilalle jotain muuta. Lopputuloksena syntyy konsensus, joka on hieman enemmän kuin enemmistön mielipide. Lopputuloksessa on mukana myös vähemmistön esittämien kannanottojen vaikutus. Tässä näkemyksessä ongelmana on se, että että henkilöt ovat erilaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että heillä on eri taloudelliset, uskonnolliset ja muut lähtökohdat, joiden lopputuloksena jokin asia, joka tuntuu toisesta järkevältä ja suorastaan moraaliselta velvollisuudelta, on toisesta julmuutta tai syntiä. On kyseenalaista voidaanko muotoilla kaikille ryhmille sopiva moraalinen ja rationaalinen yhteiskuntarakenne.
3: Valikoiva demokratia taas on sellainen, jossa arvotaan kansan parista ehdokkaita. Tämä on "demokratiaa ilman vaaleja". Tässä on ajatuksena se, että valitut edustavat parhaiten kansan koko kirjoa, koska vaaleilla valituissa on aristokraattinen(kreik. Αριστοκρατεία ; aristos, paras ; kratein, valta ~ ylhäisön valta, parhaimmiston valta) leima. Idean takana on sattuman ominaisuus, ja normaali koejärjestelmien otoksien ottaminen. Jos tutkimuksessa halutaan mahdollisimman luotettavia ja vääristymättömin otosta kokonaisuudesta, ottaminen pyritään satunnaistamaan. Jos demokratiassa taas tavoitellaan kansan yleisiä näkemyksiä, satunnaisotos heistä sisältäisi todennäköisesti samantapaisia ajatuksia samassa suhteessa kuin mitä koko yhteisössä vallitsevat. (Ja virherajat vieläpä kutistuvat kohti tätä ideaalia otoksen kasvaessa ja saavuttaa sen juuri sillä hetkellä kun otos on yhtä suuri kuin kaikki kansalaiset.) Tosin tämä näkemys siinä rajalla onko tämä lainkaan demokratiaa, koska demokratiaan liitetään usein käsite vaaleista.

Demokratian vaikeuksia:

Äänestämismenettelyssä on muutoinkin monenlaisia mielenkiintoisia vaikeuksia. Kuuluisin niistä on John Burnheimin kritiikki: Siinä lähdetään siitä, että äänestyssysteemi, jossa tehdään kannanotot "kyllä-ei" tasolla, on heikko, koska Joskus äänestäjä antaa äänen vaikka hänellä ei ole mielipidettä asiasta, hän voi äänestää vaikka vain periaatteesta, ja arpoo tuloksen kolikolla. Olisiko hänen äänelleen annettava sama arvo kuin yksilölle joka on paneutunut kyseiseen ongelmaan. Eli joskus äänestäjä antaa äänen asialle, josta hänellä ei ole voimakasta mielipidettä, kun taas toiselle asia on tärkeä tasolla joka vastaa tälle suuresti. Tälläiset voivat vaikuttaa suurissa joukoissa merkittävästi, ja tämä korostuu etenkin aiheissa, joissa äänestetään paljon tunteen varassa.

Myös se, milloin äänestetään on ongelmallista: Joistain asioista ei tehdä äänestystä ja joistain tehdään. Näin jopa Suomessakin. Syynä on tietenkin se, että äänestyskestä on haittoja:
Äänestäminen, äänten antamisen eli käytännössä huijaamisen valvonta, tulosten analysointi ja muut vastaavat vaativat resursseja. Toisaalta monissa asioissa kansalaisilla ei ole edes riittävää tietotasoa, jotta he voisivat vastata kysymykseen, jolloin yhteiskunnan saama etu voi olla mitä on. Ongelmana on tietysti se, miten äänestyksen edut lasketaan. Onko jo vapaudella valita jokin arvo(kuten ajattelen) ja kuinka paljon tästä oltaisiin valmis maksamaan? Sikiökaapin tai hengityskoneen verran 1000 Suomen kansalaista kohden?

Demokratian perusteluja.

Demokratialle on tietenkin myös perusteluja. Esittelen niistä muutamat, jotka ovat mahdollisimman erilaisista lähtökohdista johdetut:
1: Rituaalinen syy. Rituaalit ovat tapoja, joilla henkilö osoittaa kuuluvansa joukkoon. Toiminnalla siis liitetään symbolisesti asiaan jota kannatetaan. Demokratiassa täksi arvoksi voidaan sanoa vaikka diktatuurin vastustaminen tai kansalaisen ajattelun olemassaolon hyväksymisen, hallituksen luottamuksen osoittamisen tai muun vastaavan arvon. Voidaan siis ajatella, että äänestäjät ovat seurakuntalaisia, jotka palvovat yhteistä päätäntävaltaa, ja osoittavat kannattavansa muidenkin ihmisten ajattelukykyä ja palvovat tätä suorittamalla sakramentin, joka toteutetaan saamalla erityiseltä virkailijapastorilta erityinen lapun, joka on symboli, jonka hän rituaalisesti täyttää. Äänestämisessä kansalainen esittää nöyrän pyynnön demokratialle ja olettaa saavuttavansa tällä tavoin haluamansa. Aivan kuten rukouksessakin, välillä onnistaa ja välillä ei. Rituaalit - riippumatta mihin niitä kohdistetaan, uskontoon tai valtioon - taas lisäävät rituaalin tuottajalle hallinnan tunnetta, lisäävät yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Rituaalit antavat kokemuksen siitä että rituaaliin osallistuva henkilö on osana jotain suurempaa, mikä tietysti antaa arvokkuuden assosiaation siihen mihin rituaalin toimitus viittaa. Lisäksi rituaalit tuovat rytmiä arkeen ja elämään ja ehkäisevät yksinäisyyteen ajautumista kun ne pakottavat rituaalin tekijän menemään muiden joukkoon. Ja ne voidaan oikeuttaa itsenään ikään kuin uskonnonvapauden kautta : Rituaalien kun ei muutoinkaan tarvitse olla rationaalisia tai järkeviä tai niiden oloisia. Tässä perustelussa ulkoiset puitteet tekevät äänestämisestä arvokkaan tilaisuuden. Tässä ajattelussa on hauskoja elementtejä, koska sen mukaan äänestystapa tai tulos ei ole tärkeä. Myös äänestystavalla on merkitystä: Jos äänestys tehtäisiin tietokoneella pornosurffailun ohella, se olisi vähemmän pyhää kuin erityisellä perinteisellä tavalla tehty äänestys.
2: Pragmaattinen syy. Demokratia on osoittanut toimivuutensa yhteiskuntarakenteena. Se on parempi kuin muut järjestelmät, joita on aikaisemmin toteutettu. Tämä tarkoittaa sitä että demokratia oikeutetaan hieman kuten empiiriset teoriat oikeutetaan: Koettelu, ei sen rationaalinen hienon kuuloisuus tai toivottavuus, ratkaisee. "Demokratia on huonoin valtiomuoto, jos kaikki muut vaihtoehdot - joita on silloin tällöin kokeiltu - lasketaan pois."
3: Kunnioituksen syy, jossa äänestysoikeus annetaan sen takia että se on kannanotto siihen, että valtiota ohjaavat sen jäsenet ja että kansalaisilla on riittävä kyky päättää omista asioistaan ilman että he delegoivat tämän tehtävän jollekin kuninkaalle tai muulle auktoriteetille, jonka katsotaan kykenevän hoitaa tämän tehtävän heitä paremmin.
4: Haluttavuuden kasvun syy. Demokratia vähentää oikein käytettynä yksilön harjoittamaa pinnallisuutta ja huijaamista massoja kohtaan. Tämä on tietysti selvää diktaturiassa, mutta tätä voidaan kuvata kenties helpommin elokuvaan vertaamalla. Kun nykyisin elokuvateatterit ottavat tietynlaiset lipun hinnat, voisi menetelmä olla myös siten, että elokuvissa kävijät arvioisivat sen, miten paljon elokuvasta pitivät. Tästä saataisiin aikaan se, että elokuvateatteri jakaisi lippujen hinnat siten, että se saisi tietyn tulon, mutta maksu jaettaisiin siten, että vähän pidetyt elokuvat saisivat halvemmat lipputulot. (Voisi olla tietysti vaikka niin, että hinta voisi vaihdella +-20% tms, jolloin elokuvalippu ei olisi ikinä raivostuttavan kallis.) Tämä johtaisi siihen että elokuvateollisuus joutuisi panostamaan muuhunkin kuin trailereihin. Toki tässäkin ajattelutavassa on paljon huonoja puolia.
5: Hallinnollinen syy. Tässä demokratiaa noudatetaan koska se on ympäröivän kulttuurin sääntö. Eli että laumaeläimen on vain elettävä "Roomassa roomalaisten tapaan".
6: Intersubjektiivisuuden syy, jossa demokratiaa noudatetaan siksi että jokainen yksittäinen ihminen on erehtyväinen. Vaikka olisi miten koulutettu, olisi Lääketieteen lisensiaatti, Matematiikan Tohtori ja Maailmanmestari rytmisessä voimistelussa sekä Diplomi -Insinööri, voisit silti erehtyä. Tämä tarkoittaa sitä että suurempi joukko olisi vähemmän altis huolimattomuusvirheille, ja sen mukana tulisi automaattisesti esiin erilaiset näkökannat. Yksinvaltaisuus tässä näkemyksessä sortuisi putkiajatteluun.
7: Itsemääräämisoikeudellinen syy, jossa ei välitetä siitä onko kansa tyhmää vai ei. Näkemyksessä ei haittaisi edes se, vaikka demokratia paljastuisi pelkäksi mielipiteiden sotkuksi ja massojen epätoivoiseksi yritykseksi huolehtia itsestään ja toisistaan. Pääasiassa on se, että jokaikisellä yksilöllä on valta ja vastuu, eikä tätä saa sysätä millekään ulkopuoliselle taholle. Se kuuluu henkilölle, eikä mikään ulkopuolinen taho saisi kuin pätevistä syistä kieltää tätä esimerkiksi ottamasta kantaa ja vaikuttamasta yhteisiin asioihin.