Talenttilaarista ei voi kauhoa kauaa - ellei kauho kauan!

Kun Takkiraudalta kysytään "Mitä sanoisit nuorelle, sekä älykkääksi että kypsäksi itsensä tuntevalle tytölle, joka on ahdistunut kokiessaan ettei häntä sukupuolensa takia arvosteta niin paljon kuin hän ansaitsisi, ja joka pelkää kehityksensä jäävän jälkeen 25 vuoden iässä niin, ettei hän voi haaveillakaan olevansa yhtä älykäs, viisas ja vastuullinen kuin mies?" Minä vastaan Dunning-Kruger -efekti.

Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.

Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.

Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."

Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.

Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.

Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja.  Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.

Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.

Pieni ajatus itsetyytyväisyydestä.

Optimism bias on yleinen ilmiö, siinä ihmiset korostavat onnistumisiaan (lähi)tulevaisuudessa ja mitätöivät vaikeuksia ja riskejä. Samoin tuttu on Lake Wobegon effect, joka tarkoittaa sitä että ihmiset uskovat olevansa "keskivertoa parempia", esimerkiksi normaalia parempia autokuskeja. Tässä kohden on tietenkin syytä muistaa, että "puolet ovat keskivertoa tyhmempiä." Silti ihminen arvioi itsensä viisaammiksi useammin kuin tilastot sallisivat. Tämän vuoksi joitain asioita ei kannata kysyä, jos haluaa saada oikean vastauksen. Kyselytutkimus ei siis ole paras tapa selvittää näitä asioita.

Vastaava ilmiö liittyy varmasti myös kansallistunteeseen: Juuri se oma maahan on kaikista paras ja sen ihmiset jotenkin erityisen laadukkaita.

Kuitenkin tämä ilmiö on mutkikas esimerkiksi sosiaalisuuden kohdalla. Sain tästä idean siitä, kun juttelin koulussa eräiden henkilöiden kanssa. Kyllähän se on niin, että aina kun menen koululle, siellä on joku. Juttelun ohessa tuli selville se, että he eivät pitäneet minua yhtä epäsosiaalisena kuin mitä itse pidän. He kuitenkin myöntyivät, kun päästiin siihen että "en oikein ymmärrä ihmisiä eivätkä ihmiset minua." I suck in this. He kuitenkin korostivat sitä kuinka olen avoin erilaisille ihmisille, ja että en pelkää ihmisiä, vajoa kuoreen. Ja osallistun aktiivisesti juttuihin. He siis määrittelivät sosiaalisuuden eri tavoin kuin minä. Tästä voidaan päätyä siihen että enemmistö voi olla keskivertoa sosiaalisempi, jos he valitsevat sosiaalisuuden määritelmän sellaisella tavalla että he itse ovat siinä hyviä. Toki tämäkään ei ole "objektiivinen", tietyllä tavalla on mutkikasta sanoa "onko narsistisesti valittu kriteeri parempi kuin suora narsismi". Mutta tiettyä itselle valehtelemista tässä kohdassa ei enää tarvittaisi. Jokainen voi olla voittaja, jos määrittää voittamisensa riittävän laveasti. Minäkin saisin varmaan noilla minulle esitetyillä mittareilla "keskivertoa sosiaalisemman" leiman.

Samalla tavalla kansallismielinen voi valita oman maansa piirteitä ja ottaa juuri ne parhaimmuuden mittariksi. Jos tilastot näyttävät että ollaan rehellisiä, niin tässä on hyvä kehunaihe, jos se ei ole hyvä, valitaan toinen ja brassaillaan sillä.

Tälläinen meininki voi tuottaa ongelmia. Carol Dweck on esimerkiksi sitä mieltä että lapsen liika kehuminen voi jopa haitata oppimista, koska kehu tuottaa aseman, jonka voi menettää: Älykkääksi kehuttu pyrkii välttämään tilanteita, joissa tyhmyys voisi tulla esiin. Tällöin lapsi lakkaa ottamasta riskejä. Toki tämä voi johtaa siihen että lapsi keskittyy vain osaamisalueeseensa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Dweck huomasi kuitenkin tutkimuksissaan myös sen, että lapset ovat yhdistäneet kehumisen myös siihen että henkilöltä ei odoteta enempää. Tämä johtaa laiskistumiseen sekä siihen että kehu on ikään kuin jatkokasvattamisen lopettamismerkki. Liian helppo kehu myös katkaisee työn ja saavutuksen välisen yhteyden "joka ihan oikeasti on siellä". Tällöin lopputulos voi olla laiskuutta tai yrittämisen lopettamista vastoinkäymisten edessä.

Tästä hyvä esimerkki on puolisoni kaksoissisar, joka on meillä tällä hetkellä kylässä. Tämä asuu Amerikoissa ja on Suomessa väliaikaisesti opintojen vuoksi. Häneen on tarttunut "Amerikkalainen tapa" kehua kaikesta. Onhan se toki positiivista kohdata ihminen, joka yrittää löytää hyviä asioita teoissasi. Mutta pidän kuitenkin enemmän oman puolisoni tavasta sanoa suoraan asiat. Kehu on ansaittu ja samoin moite, eikä taustamotiiveja tarvitse miettiä. Se vapauttaa kohdallani valtavat määrät hulluusenergiaa muuhun käyttöön. Osittain siitä lähteestä tätäkin blogia kanavoidaan. Ainaisen kehumisen kanssa olisi vaikeaa elää, koska sanat eivät välittäisi sitä kritikaalia informaatiota siitä mikä on hyvin ja mikä huonosti sillä toisella ihmisellä. Ei tietysti ainaisen moittiankaan. Eikä ennen kaikkea kaaoottisen, jonka kehu ja moite vaihtelevat mutta jotka eivät anna mitään pysyvää pohjaa tulevaisuuden käytöksen ohjaamiseen ja jotka eivät aina ole sitä mitä ovat. (Viimeinen kohta on erittäin tärkeä. Harva miettii, kunnes omalle kohdalle osuu.)

Tässä kohden on muistettava että pettymys on odotusten ja toteutumisen väliin jäävä kuilu. Onnistuminen myös vaatii tätä kuilua. Olisi osattava tehdä kuilu, joka olisi mutta ei liian leveä. Itsen kokoinen. Silloin elon taakka ei olisi niin raskas että jaksaisi kantaa, mutta ei niin kevyt että kunto rapistuisi.

Hannu Lauerman "Huijaus - Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria" esittää tässä hengessä että huono itsetunto on ongelma, johon pitää puuttua. Joskus se johtuu siitä että ympäristö ei hyväksy. Ja joskus ei ole syytä. Lisäksi hän nostaa esiin senkin että on mahdollista että joidenkin itsetunto on jopa liian hyvä. Tällöin esimerkiksi hyväksi autoilijaksi itseään luuleva voi helposti sortua "liikennesäännöt on tarpeen koska kaikki ei osaa ajaa kuten minä" -henkeä. Seurauksena on tietysti keskittymisen alenemista ja holtitonta ajamista. Tässä kohden liian hyvä kuva itsestä vaarantaa itsen ja muut. Optimismi ja aurinkoinen minäkuva eivät ole mikään tae hyvyydestä. Ratkaisuksi tähän on tietysti löydettävissä jonkin verran harjoittelun kautta, jolloin saadaan todellisia avuja.