"Neverwas -satumaa on liikuttava, moderni seikkailu, joka sekoittaa vaikuttavalla tavalla menneisyyden ja nykyisyyden, mielikuvituksen ja todellisuuden, faktan ja fiktion."
("Neverwas -satumaa", DVD -kotelon takakansi)
Kun näin kuvauksen elokuvasta "Neverwas", olin aivan varma että tässä toteutuu perinteinen tematiikka, jossa kahlitseva yhteiskunta kieltää taikuuden olemassaolon eikä näe sitä. Asia vahvistui kun havaitsin että tapahtumamiljöö on mielisairaala, ja että satukirjailija on tärkeässä osassa. Yleensä näissä elokuvissahan teemana on se, että sadut paljastuvat todeksi. Kyseinen elokuva käsitteli kuitenkin asiaa siten, että mielenterveys oli todellakin järkkynyt. Tosin asiaa hoidettiin sen verran hienovaraisesti, että kliseitä odottava mieleni tajusi tämän vasta hieman hahmojen tutustuttamisvaiheen jälkeen. Eli miltei kolmannes elokuvasta oli vierähtänyt.
Kuitenkin tarinassa sadut nähtiin tärkeinä. Mielisairaan ihmisen totena pitämistä höpinöistä kirjoitettu kirja tarjosi elämän pääsisällön toiselle mielisairaalle, maanis depressiiviselle kirjailijalle joka kirjoitti sadun toisen ihmisen, skitsofreenikon, houreiden pohjalta. Tämä kirja taas toi iloa ja merkitystä monen ihmisen elämään.
Elokuvan pääteemaksi nouseekin se, miten satukirjailijan poika, ammatiltaan psykiatri, kasvaa ihmisenä. Aluksi hän halveksii satua, koska se on rakenteeltaan simppeli. Eikä muutenkaan mitään kovin syvällistä kirjallisuutta. Mukana on myös vahvaa riittämättömyyden tunnetta, koska satu oli isälle kovin tärkeä, eikä isä muutenkaan tuntunut onnelliselta. Pojan kanssa ei siis oltu onnellisia mutta sadun kanssa oltiin. Tästä ylipääseminen on periaatteessa se "elokuvan suuri ponnistus".
Toki asian voi yhdistää itse fantasia -aiheeseen. Elokuva ei tarvitse piilomerkitystä itsensä ulkopuolelle. Fantasiahan on nykyisin kovasti suosittu genre. Samalla sitä kuitenkin vastustetaan yllättävän kovasti. Fundamentalistikristityt pitävät fantasiagenreä yleisesti ottaen pahuutena - jopa saatananpalvontaan kannustavia elementtejä sisältävänä - materiaalina. Perushuolena toisilla(kin) tahoilla on "todellisuudentajun järkkyminen". Eli satujen esittäminen antaa ihmisille vääristyneen maailmankuvan koska niissä on epätosia asioita jotka ovat ikään kuin aktuaalisia juttuja. Ja muut sitten vain katsovat nenäänsä pitkin koska populaarikirjallisuus itsessään on massalle tarkoitettua, jotain jossa vain pönkitetään pinnallista hegemonista valtahierarkiaa.
Tästä voidaan kuitenkin hypähtää aivan toiseenkin aiheeseen. Uskontoon ja uskonnollisuuteen. Tematiikka ei ole uusi. Onhan esimerkiksi "Narnia" -sarja pinnallisesti fantasiakirja, jonka kirjoittajalla oli kovasti kristillisen ideologian myymisen intressi lähellä sydäntä. "Narnia" onkin kirjasarja kristillisyyden hienoudesta eikä vain (isoille)lapsille tarkoitettu fantasiasähellys. ~ Fantasia ja uskonto ovatkin eräässä mielessä ikään kun toistensa pikkuserkkuja. Mielikuvituksen ja transsendentin teemat kietoutuvat molemmissa ytimeen. Näin ei yllätä että löytyy esimerkiksi Esko Miettisen kirja "Velhon uskontunnustus", joka läpikäy fantasiagenreä kristillisen teologian avaimena -tai toisinpäin, se kumpi avaa kumpaa on tässä kirjassa tavallaan irrelevanttia. Siksi se onkin niin hieno!
Ihmiskeskeinen otus voisi kertoa koko jutun siitä, miten uskonnoton kokee esimerkiksi vanhempiensa uskovaisuuden hylkäämisenä. Siihähän Jumala asetetaan oman lapsen yläpuolelle. Ja samaan tapaan sitä "satua jota toinen ei jaa" kerrotaan, ja tämä voi ärsyttää kovastikin. Mukana on siis erimielisyyden ja hylkäämisen ja priorisointejen teemoja. Tämä voisi opettaa että kenties se Raamatulla päähän lyöminen onkin sitä vanhemman rakkautta. Kenties mielisairasta rakkautta, mutta rakkautta kumminkin.
Mutta minä en ole tälläinen leppoisan kohtelias ihminen. Otan toisen teeman. Rationaalisuuden.
Kävin nimittäin tässä eräänä päivänä uskontokeskustelun, jossa paljastui että määrittelemme "rationaalinen uskonto" -käsitteen aivan totaalisen erilaisella tavalla. Minulle "rationaalinen usko" tarkoittaa loogisella tai tieteellisellä menettelyllä hyvin perusteltua (~arkikielellä "todistettua") Jumalakonseptia. Eli Jumalan olemassaolo on osoitettu mahdollisimman tieteelliseti (~karkeistetusti : Objektiivisesti, vastaanpanemattomasti ja maailmankuvariippumattomasti). Hänestä uskon rationaalisuus on taas sitä että uskonnosta on jotain hyötyä tai siitä tulee iloa elämään.
Tätä kautta esimerkiksi "Neverwas"in maailma on minun silmissä "eirationaalinen". Se teki onnelliseksi mutta oli silti skitsofreniaoire. Hänen määritteissään "rationaalinen" sen sijaan kuvasi satumaailmaa hyvin. Toihan se niin paljon iloa sille elokuvan kauniille naisjournalistillekin!
Mitään erimielisyyttä siitä mitä elokuvassa / käsitteistössä muuten tapahtuu ja on, ei merkitse. Näkemys on sinänsä mielenkiintoinen. Ei olla erimielisiä yksityiskohdista, mutta asia kietoutuu jonkun sanan ympärille.
Kuitenkin tämä uskomiseen uskominen on itse asiassa paljon vähemmän vakuuttava, kuin mitä sen voisi ajatella olevan. Ensin voisi ajatella että jos on eri käsitteet, niin ihan oikeasti ; Jos väittää ja perustelee että uskomiseen uskominen itsessään tekee uskosta rationaalista, itse asiassa yrittää muuttaa minun rationaalisen määritelmääni. Tämä on aivan yhtä oikein, kuin jos minä pakottaisin oman rationaalisen käsitteeni hänelle, sen mukana se olisi selvästi irrationaalinen. Tältä osin voitaisiin määrittää pattitilanne.
Kuitenkin jos tehdään kuten tässä on tehty, eli "kiva" määrittyy samaksi kuin "rationaalinen", voidaan kuitenkin vedota joihinkin asioihin, joita kautta selvyys oikesti voidaan jossain määrin saavuttaa ; Jos asiaa lähestyy analyyttisesti on huomattava kaksi asiaa:
1; Tarkkuus Uuden määritelmän sana "rationaalinen" on kovin epätarkka ja epämääräinen. Tämä tekee siitä tietyllä tavalla epäkiinnostavan sanan. Se ei kuvaa kovin tarkasti. Jos tätä aletaan käyttämään "rationaalisen" uutena määritelmänä, niin maailmassa on niin paljon "rationaalisia" asioita, että tarvittaisiin jotain täsmentäviä lisämääritelmiä. Kuten tarvittaisiin "olemassaololtaan perusteltu" -sanaa. (Uskomiseen uskominenhan ei ole mikään Jumalatodistus eikä tee Jumalan olemassaolosta itsessään yhtään sen perustellumpaa.)
2: Yksiselitteisyys. "Rationaalinen" on sanana siitä hyvä että se on vakiintunut merkitykseen joka eroaa "uskomiseen uskomisen" kivuudesta. Esimerkiksi jos lapsen on selitettävä mitä järkeä on linnanmäenreissusta, hän voi aivan pätevästi sanoa että kysymys ei ole järjestä vaan hauskanpidosta. Käsitteet voidaankin selvästi erottaa ilman että linnanmäkeä aletaan halveksimaan. Uskomiseen uskominen poistaa sanasta sen vakiintuneen merkityksen. Itse asiassa se myös tuhoaa sen rationaalisuus -sanan maineen. Yleensä uskoon halutaan liittää sana "rationaalinen" siksi että se myös tuo arvostusta ja arvovaltaa. Positiiviset konnotaatiot halutaan mukana. Sana on kuitenkin saanut tämän osana tiettyä perinnettä. Tässä "rationaalinen" on tarkoittanut joko analyyttis-loogista tai empiiris-tieteellistä perustelua. Tämä vaihtuu jonkilaiseen pragmatistis-mutufiilis -rakennelmaan, jolloin vanhan sanan perinteet murskautuvat. Uuteen sanaan ei saisi siirtää eri sisältöisen määritelmän konnotaatioita. Tai kyseessä on manipulointi jossa sanan sisällön sijasta leikitellään mielikuvilla jotka on lainattu jostain muusta.
Kaiken kaikkiaan uskomiseen uskomisen määritteleminen ratinaaliseksi ja tämän jälkeen ylpeily uskonnon rationaalisuudesta perustuu kummalliseen käsitteiden liimaamiseen. Se on kikkana hieman sama kuin ottaisi takakansilainauksen ja selittäisi että "ja" -sanat tulee vaihtaa "=" -merkiksi. Tästä mukaillen voitaisiin sanoa että "Taivas -satumaa on liikuttava, [esi/post]moderni kikkailu, joka sekoittaa epämääräisellä tavalla menneisyyden = nykyisyyden, mielikuvituksen = todellisuuden, faktan = fiktion." Toki jos tämä varsin omituinen selväti melko tarkoitushakuinen uudelleenmääritelmä otettaisiin käyttöön, sanoisi se, että tämän jälkeen moni juttu on rationaalista. On esimerkiksi hemmetin rationaalista tiluttaa pitkällä miekalla raskasta metallimusiikkia! Katsokaa minkä rinnalla "rationaalisesti samanarvoinen saman määritteen alla" uskonto sen jälkeen olisi!
Kirjoittaja ei kysy että "valitakko perustellut ja todistetut näkemykset, vai miellyttävässä valheellisissa faktoissa eläminen". Voisi kysyä, sillä se viittaisi taustalla olevaan teemoitukseen. Ei kuitenkaan kysy koska ne kun voidaan yhdistää kivasti, oikealla asenteella. ~ Epätoden utoppisen fantasian kestää jos sen satuuden kestää.
torstai 30. kesäkuuta 2011
Naturalistilla on sentään se "fakki"
"Suomen Gallup Oy ilmoitti eilen irtisanovansa kaikki paitsi yhden haastattelijansa, joka tästä lähtien hoitaa yhtiön kaikki mielipidetiedustelut." ... "Uudistuksen idea on siinä, että haastattelijamme haastattelee kutakin tutkimusta varten vain yhtä ihmistä, mutta se ihminen on näyttelijä, jota pyydämme eläytymään tuhannen sattumanvaraisesti valitun ihmisen rooliin." ... "Tältä näyttelijältä siis kysytään nämä kysymykset tuhanteen kertaan. ja joka kerta hän vastaa kuin eri ihminen"
(Alivaltiosihteerit, "Virallisten vuorten gorillat", "Yhden miehen gallup")
Ylläolevat lainaukset Alivaltiosihteereitä ovat tietysti humoristinen sketsi. Kuitenkin siinä oleva ajatus, jossa yhden ihmisen samastuminen antaa ymmärrystä asioihin ei ole pelkästään vitsistä repäistä. ~ Tämänlainen "yhden kokoinen otos" voi tuntua naurettavalta, mutta itse asiassa sen tapaiseen törmää hyvinkin paljon. Kyseessä on postmodernismi, jossa "huono ääripää" on juurikin "gallup yhdellä otoksella". Loput korvataan sillä että tutkija kokee samastuvansa johonkin tilanteeseen ja soveltaa ennakkokäsityksiään ja ennakkoluulojaan -joita hän vain kutsuu nimellä "ymmärtäminen"- siihen aiheeseen mikä hänellä on käsillä.
Timo Hännikäinen teemoitti juuri tätä aihetta. Hän kuvasi postmodernismia "sivistyneeksi hölynpölyksi" viitaten Sokalin ja Brickmontin "Fashionable nonsenseen". Hän viittasi tässä esimerkiksi Sokalin kepposeen, jossa vitsi kävi tutkimuksesta. Sokalhan kirjoitti esimerkiksi miten gravitaatio on hölynpölyä. Hännikäiseltä oli oivallus laittaa alkuun sarjakuva, jossa toisen niskan päällä seisominen voidaan oikeuttaa. Postmodernismi antaa loputtomia näkökulmia, joten on yhtä perusteltua sanoa että maassa makoileva yrittää kampittaa toisen niskallaan. On vain tulkintoja eikä mitään objektiivista.
Esiin tuli myös se, miten esimerkiksi suhteellisuusteoriaa käytetään subjektiivisuuden todistamiseksi aivan väärin. Hännikäinen oli opponenttina ollessaan joutunut erikoiseen tilanteeseen : "Tekijä kirjoitti, että se, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinko maata, riippuu vain siitä, mihin koordinaatiston keskipiste sijoitetaan. Jos keskipiste on maassa, kiertolainen on aurinko. Sanoin opponointitilaisuudessa, että koordinaatisto on vain geometrinen järjestelmä alueen kuvaamiseen, eikä sen keskipistettä muuttamalla saa kumottua gravitaatiolakeja. Opponoitava vaikutti hyvin hämmästyneeltä tästä tiedosta." Syynä on se, että "kiertäminen" luonnollisen kielen lause, kun taas fysiikan teoria on muotoiltu matemaattisina yhtälöinä. Näiden kahden tason sekoittaminen johtaa joskus ajatuksia harhaan. Koordinaatiston vaihto ei muuta itse liikettä, vaan perspektiivin. ; On toki totta, että suhteellisuusteorioiden kautta voidaan määrittää maa paikallaan pysyväksi kiintopisteeksi, ja toisessa laskelmassa aurinko. Molemmissa tapauksissa pyöritetään kuitenkin samaa suhteellisuusteorioiden kaavoja. Kaavat eivät muutu perspektinvaihdossa mihinkään.
1: Tätä voi verrata kanaan joka ylittää tietä. Joko kana menee tien yli tai tie alittaa kanan, riippuen siitä kumpi määritellään koordinaatistossa paikallaanolevaksi. Kuitenkin jos kana on paikallaan on tien liikuttava - ja peräti tietyllä tavalla. Ja jos tie on paikallaan, kanan on liikuttava samalla tavalla. Sillä tien ja kanan suhde toisiinsa on kuitenkin matemaattisesti samanlainen.
Tämä johtaakin miettimään siihen, miten tiedemiehet tuntuvat rikkovan arkijärkeä vastaan kahta linjaa. On fakki -idiootteja ja niitä jotka ovat liiankin saivartelevia ja mielikuvituksellisia. Luonnontieteilijät ovat "metodisteja", joilla ei voi sanoa mitä tahansa vaan asiat on testattava metodeilla. Postmodernissa humanismissa taas lähinnä mielikuvituksen rajat ovat aina läsnä. Tätä aihetta on mietitty melko paljon. Esimerkiksi "Medical Hypothesesissa" aiheesta kirjoitettiin pitkästi.
1: Yhtenä syynä on se, että älykkäät ihmiset eivät noudata arkijärkeä, vaan ryhtyvät käyttämään loogista päättelysysteemiä siellä missä moni muu vain "seuraa mukana". Eli jos älykkyys on hallussa, siihen turvautuminen on helpompaa ja sitä tehdään useammin. Tavalliset ihmiset tuppaavat seuraamaan ympäristönsä sosiaalisia sävyjä hyvinkin voimakkaasti. Näin järkeily voi johtaa tiukkaan metodinseuraamiseen tai sitten mielikuvituksellisen käyttöön sielläkin missä niitä ei normaalisti tavata. Tämä johtaa "erilaisiin ajatuksiin".
2: Samalla havaitaan kuitenkin se, että avoimuuden ja älykkyyden tuottama poikkeuksellisuus muistuttaa joiltain piirteiltään paljonkin tiettyyn ideaan jumiutumista. Kuitenkin älykkyyttä ja avoimuutta kuvaa uutuudentavoittelu jossa ideoita ei oteta liian vakavasti ; Mielipiteet muuttuvat tiheäänkin, kun taas muuten jumiudutaan omaan maailmankuvaan ja sen todistamiseen keskitytään hyvinkin mielikuvituksellisin keinoin.
Kaiken kaikkiaan tilanteen voi tiivistää siten miten asian selitin "bussissa humanistille". Postmodernismi on leikkiä, joka otetaan liian vakavasti. Humanistin mukaan postmodernismi on leikkiä, joka tulee ottaa vakavasti. Tosin hänestäkin moni postmodernisti fiksoituu liikaa egoonsa ja muuttuu tämän vuoksi piilofakki -idiootiksi. He ajattelevat olevansa avomielisiä koska ovat postmodernisteja, eivätkä siis luonnontieteilijöitä. Ymmärrys, näkemys ja viisaus on heillä kuitenkin ennakkoluuloissaan aivan yhtä lokeroivia kuin mikä tahansa muukin objektivisointi. Se, että jotakuta tuomitsee vaikkapa termillä "naturalisti" onkin objektisointi, luokitelma johon yritetään kahlita kokonainen elävä ihminen mielipiteineen ja tunnemaailmoineen. Ja näin saadaa jokin konsepti joka koetaan vangitun määritteeseen ja jota sitten hallitaan ja kontrolloidaan selittämällä esimerkiksi siitä että "naturalistit ovat julmia, tunteettomia, kylmiä, eikä niillä etiikkaakaan ole".
Postmodernismin idea voidaankin tiivsitää siihen että oikeataan maailmassa ei ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin niitä yhden miehen galluppeja. Ja tämä pätee, olitpa sitten humanisti tai naturalisti.
Kirjoittaja ei ole fakki-idiootti. Eikä pelkkä idioottikaan. Hän on fucking idiootti. Kuvassa sen sijaan on, toivon mukaan, fakki.
(Alivaltiosihteerit, "Virallisten vuorten gorillat", "Yhden miehen gallup")
Ylläolevat lainaukset Alivaltiosihteereitä ovat tietysti humoristinen sketsi. Kuitenkin siinä oleva ajatus, jossa yhden ihmisen samastuminen antaa ymmärrystä asioihin ei ole pelkästään vitsistä repäistä. ~ Tämänlainen "yhden kokoinen otos" voi tuntua naurettavalta, mutta itse asiassa sen tapaiseen törmää hyvinkin paljon. Kyseessä on postmodernismi, jossa "huono ääripää" on juurikin "gallup yhdellä otoksella". Loput korvataan sillä että tutkija kokee samastuvansa johonkin tilanteeseen ja soveltaa ennakkokäsityksiään ja ennakkoluulojaan -joita hän vain kutsuu nimellä "ymmärtäminen"- siihen aiheeseen mikä hänellä on käsillä.
Timo Hännikäinen teemoitti juuri tätä aihetta. Hän kuvasi postmodernismia "sivistyneeksi hölynpölyksi" viitaten Sokalin ja Brickmontin "Fashionable nonsenseen". Hän viittasi tässä esimerkiksi Sokalin kepposeen, jossa vitsi kävi tutkimuksesta. Sokalhan kirjoitti esimerkiksi miten gravitaatio on hölynpölyä. Hännikäiseltä oli oivallus laittaa alkuun sarjakuva, jossa toisen niskan päällä seisominen voidaan oikeuttaa. Postmodernismi antaa loputtomia näkökulmia, joten on yhtä perusteltua sanoa että maassa makoileva yrittää kampittaa toisen niskallaan. On vain tulkintoja eikä mitään objektiivista.
Esiin tuli myös se, miten esimerkiksi suhteellisuusteoriaa käytetään subjektiivisuuden todistamiseksi aivan väärin. Hännikäinen oli opponenttina ollessaan joutunut erikoiseen tilanteeseen : "Tekijä kirjoitti, että se, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinko maata, riippuu vain siitä, mihin koordinaatiston keskipiste sijoitetaan. Jos keskipiste on maassa, kiertolainen on aurinko. Sanoin opponointitilaisuudessa, että koordinaatisto on vain geometrinen järjestelmä alueen kuvaamiseen, eikä sen keskipistettä muuttamalla saa kumottua gravitaatiolakeja. Opponoitava vaikutti hyvin hämmästyneeltä tästä tiedosta." Syynä on se, että "kiertäminen" luonnollisen kielen lause, kun taas fysiikan teoria on muotoiltu matemaattisina yhtälöinä. Näiden kahden tason sekoittaminen johtaa joskus ajatuksia harhaan. Koordinaatiston vaihto ei muuta itse liikettä, vaan perspektiivin. ; On toki totta, että suhteellisuusteorioiden kautta voidaan määrittää maa paikallaan pysyväksi kiintopisteeksi, ja toisessa laskelmassa aurinko. Molemmissa tapauksissa pyöritetään kuitenkin samaa suhteellisuusteorioiden kaavoja. Kaavat eivät muutu perspektinvaihdossa mihinkään.
1: Tätä voi verrata kanaan joka ylittää tietä. Joko kana menee tien yli tai tie alittaa kanan, riippuen siitä kumpi määritellään koordinaatistossa paikallaanolevaksi. Kuitenkin jos kana on paikallaan on tien liikuttava - ja peräti tietyllä tavalla. Ja jos tie on paikallaan, kanan on liikuttava samalla tavalla. Sillä tien ja kanan suhde toisiinsa on kuitenkin matemaattisesti samanlainen.
Tämä johtaakin miettimään siihen, miten tiedemiehet tuntuvat rikkovan arkijärkeä vastaan kahta linjaa. On fakki -idiootteja ja niitä jotka ovat liiankin saivartelevia ja mielikuvituksellisia. Luonnontieteilijät ovat "metodisteja", joilla ei voi sanoa mitä tahansa vaan asiat on testattava metodeilla. Postmodernissa humanismissa taas lähinnä mielikuvituksen rajat ovat aina läsnä. Tätä aihetta on mietitty melko paljon. Esimerkiksi "Medical Hypothesesissa" aiheesta kirjoitettiin pitkästi.
1: Yhtenä syynä on se, että älykkäät ihmiset eivät noudata arkijärkeä, vaan ryhtyvät käyttämään loogista päättelysysteemiä siellä missä moni muu vain "seuraa mukana". Eli jos älykkyys on hallussa, siihen turvautuminen on helpompaa ja sitä tehdään useammin. Tavalliset ihmiset tuppaavat seuraamaan ympäristönsä sosiaalisia sävyjä hyvinkin voimakkaasti. Näin järkeily voi johtaa tiukkaan metodinseuraamiseen tai sitten mielikuvituksellisen käyttöön sielläkin missä niitä ei normaalisti tavata. Tämä johtaa "erilaisiin ajatuksiin".
2: Samalla havaitaan kuitenkin se, että avoimuuden ja älykkyyden tuottama poikkeuksellisuus muistuttaa joiltain piirteiltään paljonkin tiettyyn ideaan jumiutumista. Kuitenkin älykkyyttä ja avoimuutta kuvaa uutuudentavoittelu jossa ideoita ei oteta liian vakavasti ; Mielipiteet muuttuvat tiheäänkin, kun taas muuten jumiudutaan omaan maailmankuvaan ja sen todistamiseen keskitytään hyvinkin mielikuvituksellisin keinoin.
Kaiken kaikkiaan tilanteen voi tiivistää siten miten asian selitin "bussissa humanistille". Postmodernismi on leikkiä, joka otetaan liian vakavasti. Humanistin mukaan postmodernismi on leikkiä, joka tulee ottaa vakavasti. Tosin hänestäkin moni postmodernisti fiksoituu liikaa egoonsa ja muuttuu tämän vuoksi piilofakki -idiootiksi. He ajattelevat olevansa avomielisiä koska ovat postmodernisteja, eivätkä siis luonnontieteilijöitä. Ymmärrys, näkemys ja viisaus on heillä kuitenkin ennakkoluuloissaan aivan yhtä lokeroivia kuin mikä tahansa muukin objektivisointi. Se, että jotakuta tuomitsee vaikkapa termillä "naturalisti" onkin objektisointi, luokitelma johon yritetään kahlita kokonainen elävä ihminen mielipiteineen ja tunnemaailmoineen. Ja näin saadaa jokin konsepti joka koetaan vangitun määritteeseen ja jota sitten hallitaan ja kontrolloidaan selittämällä esimerkiksi siitä että "naturalistit ovat julmia, tunteettomia, kylmiä, eikä niillä etiikkaakaan ole".
Postmodernismin idea voidaankin tiivsitää siihen että oikeataan maailmassa ei ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin niitä yhden miehen galluppeja. Ja tämä pätee, olitpa sitten humanisti tai naturalisti.
Kirjoittaja ei ole fakki-idiootti. Eikä pelkkä idioottikaan. Hän on fucking idiootti. Kuvassa sen sijaan on, toivon mukaan, fakki.
Tunnisteet:
arkijärki,
Bricmont,
ennakkoluulo,
humanismi,
huumori,
Hännikäinen,
kieli,
luokittelu,
luonnontieteet,
luovuus,
naturalismi,
postmodernismi,
Sokal,
valta,
ymmärrys,
äly
Vedä tiedemies hatusta
Lähdekriittisyys on yksi tärkeä perustelujen varmistamisen muoto. Hyvin useinhan argumentti sidotaan jonkun henkilön sanomisiin tai vaikkapa johonkin tiettyyn testiin. Silloin on hyvä tarkistaa mitä henkilö on sanonut ja mitä tutkimus oikeasti pitää sisällään. Huolimaton lähdekritiikki, kuten epämääräisten toisen käden tietojen käyttö, onkin itse asiassa hyvin tärkeä asia.
Mutkan kautta se liityty myös itsekriittisyyteen. Jos esimerkiksi lainaa "oikean ideologian" kannattajia auktoriteettina, tai hyväksyy heidän heittämänsä hyvin uskomattomatkin väitteet, on selvää että kriittisyys ei onnistu. Tämä tarkoittaa käytännössä samaa kuin epätarkka, vääristelevä ja virheellisiin tosiasioihin sidottu argumentointi.
Kuitenkin on tavallista - etenkin kreationistien parissa - että näillä ei ole oikeastaan väliä. Perustrategiaksi valikoituu usein se että tulvehditaan valtava määrä väitteitä, joihin kaikkiin vastapuoli ikään kuin velvoitetaan vastaamaan. Jos tälläinen vääristelevä lausunto löytyy, niin "jäljellä on kuitenkin ne muut, vastaa niihin älä takerru yksityiskohtiin". Tätä strategiaa kutsutaan Gish Gallopiksi, eikä se ole mikään keskustelustrategia.
Aiheesta löytyisi valtavasti materiaalia, mutta tyydyn esittämään muutaman. Ne ovat minusta hieman erityyppisiä - monellakin tavalla.
Erään kerran kreationisti kertoi että hän oli keskustellut Svante Pääbon kanssa eräästä neandertalilaisia koskevasta ominaisuudesta. Hänen mukaansa Pääbo oli esittänyt jotain, joka oli hyvin kreationistista. Koska asia ihmetytti, päätin tehdä sen, joka kuuluukin. Lähetin kysymyksen itse Pääbolle. Pian kreationisti esiintyi tuohtunutta, koska oli joutunut kohtaamaan väitteensä. Paljastuikin että koko viesti oli yksi name drop, jossa arvostetun tutkijan kanssa keskusteleminen ja arvostetun tutkijan auktoriteetti ikään kuin saatiin oman väitteen taakse. Keinotekoisesti ja väärin syin.
1: Jos sen sijaan olisi jäänyt pelkkien lähteiden varaan, olisi vaikeaa sanoa onko Pääbo itse asiassa sanonut jotain sen tyyppistä. Pitäisi nimittäin lukea koko henkilön kaikki tuotokset ja dokumentaatiot. Ja sittenkin jos ei löytäisi, niin kenties ei ole vain lukenut tarpeeksi tarkasti. Kuolleiden filosofien kohdalla näin käykin helposti.
Myers näytti myös miten "suoraan lähteille" voidaan joskus joutua menemään. Sikiönkehitystutkimusaiheessa oltiin evoluutiota kyseenalaistettu viittaamalla tutkimukseen, jonka kerrottiin paljastavan kehitykselle ongelman, seinän ja esteen. Tutkimus siis "kumoaisi darwinismin". Kuitenkin kun tutkimuksen tehnyt tutkija itse näki asian, hän oli huvittunut koska viitattu tutkimus itse asiassa paljasti joitain keinoja joilla juuri tämä ongelma onkin kaikkea muuta kuin "seinä este ja naula darwinismin arkkuun". Toisin sanoen tutkimuksen sisältöä oltiin vääristelty ja urakalla.
Suomessa tärkeä on tuoreesti paljastunut ja tunnustettu virhe oli siinä miten Puolimatka kohteli naturalisteja epäreilusti luennoillaan. Hän esitti että naturalismissa moraali tuhoutuu, eli naturalistit ovat huonoja ihmisiä. Tätä hän esitteli hyvinkin julkisesti. Esimerkiksi näyttääkseen mihin naturalistit ovat valmiita hän laittoin "Tiedekeskustelun avoimuuskokeen" sivulle 475 seuraavaa. Naturalisti - Jonka Puolimatka mainitsee oikein nimeltä - oli huolestunut väestönkasvusta ja halusi ratkaisua. "90 prosenttia ihmiskunnan väestöstä tuhottaisiin levittämällä lentokoneista ebola-virusta, koska ebola tappaa uhrinsa muutamassa päivässä. Puheen lopuksi kokouksen sadat osanottajat osoittivat hänelle suosiotaan seisomaan nousten." Tällä puheella hän esitti että kansanmurha ei ole naturalistille mitenkään vieras asia. Ja että tiedeyhteisö komppaa tälläisi massamurhaideoita seisten ja taputtaen.
Puolimatka oikaisi sanomansa. Syyksi hän esitti oman käännösvirheensä ja nojautumisen toisen käden lähteisiin liian luottavaisesti. Tämä herätti minussa hilpeyttä, koska asiaan oikeasti tarvittiin suoraan viitatun tutkijan kommenttia. Jota taas ei olisi kuulunut jos joku amatööri kelloseppä ei olisi udellut asiasta. Ajatus ei siis tuntunut liian korkealentoiselta tai herjaavalta jotta lisätarkistukseen - joka lähdekritiikissä on olennaista ; Oudot asiat katsotaan primaarilähteestä. Tätä ei pitäisi joutua opettamaan professoritason statuksellaan jatkuvasti ratsastavalle ihmiselle - olisi ryhdytty. Vastuu pestiin pienellä anteeksipyynnöllä, jota ei esitetty yhtä näkvyästi kuin mitä Puolimatka rummutteli asioilla kirjassaan ja julkisissa esitelmöintitilaisuuksissaan.
Samalla tästä Puolimatkan tunnustamisesta tuli jonkinlainen todistus siitä että hän olisi itsekriittinen. Päin vastoin, näyttää että Puolimatka ei osaa käyttää kunnolla lähteitä, hänen kirjansa ovat kovasti huolimattomasti kirjoitettuja ja provosoivia ja sisällä on suorastaan herjaavaa materiaalia. Ja virheen korjaamiseen vaaditaan aivan hemmetin suoranainen aktio, kontakti syystä loukkaantuneelta tiedemieheltä. Luulen että Puolimatkakin on osannut ajatella seuraavan askeleen anteeksipyytämättömyydestä, eli saanut tajuntaansa sanan "Kunnianloukkaus/Herjausoikeudenkäynti".
Puolimatkan kohdalla tilanne on tietysti raju, koska hänen perusteemansa on reilu keskustelu ja kommunikaatio. Ja hänen professionaalinsa on opetuksessa. Siksi onkin paljon hyväksyttävämpää jos hänen evoluutiokriittinen materiaalinsa on toistoa kliseisistä kreationistiargumenteista joita on kumottu selkeästi jo vuosia. Sillä hän on yhtä paljon ammattievoluutikko kuin joku Paavo Putkimies. Sen tapaisessa asiassa voi odottaakin jonkinasteista rillumareitä. Mutta tämä osuu suoraan Puolimatkan omaan erikoisalueeseen ja tasapuolisen ja reilun kesksutelun teemaan. Paljastunut suorastaan makaabereihin mittasuhteisiin asti epäreilun herjaava asenne näyttää että mistään reilusta keskustleusta ei hänen kanssaan ole kysymys.
1: Vitsiksi tilanne muuttuu jos sen yhdistää siihen miten Puolimatka on innolla toistamassa sitä miten hänestä on käytetty provosoivia sanoja (mallia "mäntti"). Hänhän on näistä luennoillaan muistuttamalla rakentanyt itselleen imagoa vainottuna ja väheksyttynä tiedemiehenä joka vain haluaa keskustella.
Totuus näyttää siltä että hän on pikkusieluinen näpertelijä joka ei kestä kritiikkiä, kaikki minkä tason tahansa erimielisyys menee käytännössä suoraan herja/vainovaihteelle. Vaihtoehtoina hänelle onkin vain se, että häntä kompataan, jolloin hänellä on tiedemaailman boostaama ja vahvistama status. Tai jos ei, niin kyseessä on maailmankuvallinen vaino. Tässä perusoletukseksi vaaditaan oma erehtymättömyys, mikä on varsin epäkeskustelevaa. Muille hän sitten saakin olla todella kova ja julma. Muita voidaan kutsua perättömästi vaikkapa massamurhaajiksi ilman kunnollista lähteidentarkistamista. Suvaitsevaisuus ja huolellinen "maailmankuvallisten perusoletusten tarkistaminen" esiintyvät kovasti hänen sanoissaan ihanteina. Käytännössä hän ei näytä tietävän edes sitä, mitä nämä tarkoittavat.
Mutkan kautta se liityty myös itsekriittisyyteen. Jos esimerkiksi lainaa "oikean ideologian" kannattajia auktoriteettina, tai hyväksyy heidän heittämänsä hyvin uskomattomatkin väitteet, on selvää että kriittisyys ei onnistu. Tämä tarkoittaa käytännössä samaa kuin epätarkka, vääristelevä ja virheellisiin tosiasioihin sidottu argumentointi.
Kuitenkin on tavallista - etenkin kreationistien parissa - että näillä ei ole oikeastaan väliä. Perustrategiaksi valikoituu usein se että tulvehditaan valtava määrä väitteitä, joihin kaikkiin vastapuoli ikään kuin velvoitetaan vastaamaan. Jos tälläinen vääristelevä lausunto löytyy, niin "jäljellä on kuitenkin ne muut, vastaa niihin älä takerru yksityiskohtiin". Tätä strategiaa kutsutaan Gish Gallopiksi, eikä se ole mikään keskustelustrategia.
Aiheesta löytyisi valtavasti materiaalia, mutta tyydyn esittämään muutaman. Ne ovat minusta hieman erityyppisiä - monellakin tavalla.
Erään kerran kreationisti kertoi että hän oli keskustellut Svante Pääbon kanssa eräästä neandertalilaisia koskevasta ominaisuudesta. Hänen mukaansa Pääbo oli esittänyt jotain, joka oli hyvin kreationistista. Koska asia ihmetytti, päätin tehdä sen, joka kuuluukin. Lähetin kysymyksen itse Pääbolle. Pian kreationisti esiintyi tuohtunutta, koska oli joutunut kohtaamaan väitteensä. Paljastuikin että koko viesti oli yksi name drop, jossa arvostetun tutkijan kanssa keskusteleminen ja arvostetun tutkijan auktoriteetti ikään kuin saatiin oman väitteen taakse. Keinotekoisesti ja väärin syin.
1: Jos sen sijaan olisi jäänyt pelkkien lähteiden varaan, olisi vaikeaa sanoa onko Pääbo itse asiassa sanonut jotain sen tyyppistä. Pitäisi nimittäin lukea koko henkilön kaikki tuotokset ja dokumentaatiot. Ja sittenkin jos ei löytäisi, niin kenties ei ole vain lukenut tarpeeksi tarkasti. Kuolleiden filosofien kohdalla näin käykin helposti.
Myers näytti myös miten "suoraan lähteille" voidaan joskus joutua menemään. Sikiönkehitystutkimusaiheessa oltiin evoluutiota kyseenalaistettu viittaamalla tutkimukseen, jonka kerrottiin paljastavan kehitykselle ongelman, seinän ja esteen. Tutkimus siis "kumoaisi darwinismin". Kuitenkin kun tutkimuksen tehnyt tutkija itse näki asian, hän oli huvittunut koska viitattu tutkimus itse asiassa paljasti joitain keinoja joilla juuri tämä ongelma onkin kaikkea muuta kuin "seinä este ja naula darwinismin arkkuun". Toisin sanoen tutkimuksen sisältöä oltiin vääristelty ja urakalla.
Suomessa tärkeä on tuoreesti paljastunut ja tunnustettu virhe oli siinä miten Puolimatka kohteli naturalisteja epäreilusti luennoillaan. Hän esitti että naturalismissa moraali tuhoutuu, eli naturalistit ovat huonoja ihmisiä. Tätä hän esitteli hyvinkin julkisesti. Esimerkiksi näyttääkseen mihin naturalistit ovat valmiita hän laittoin "Tiedekeskustelun avoimuuskokeen" sivulle 475 seuraavaa. Naturalisti - Jonka Puolimatka mainitsee oikein nimeltä - oli huolestunut väestönkasvusta ja halusi ratkaisua. "90 prosenttia ihmiskunnan väestöstä tuhottaisiin levittämällä lentokoneista ebola-virusta, koska ebola tappaa uhrinsa muutamassa päivässä. Puheen lopuksi kokouksen sadat osanottajat osoittivat hänelle suosiotaan seisomaan nousten." Tällä puheella hän esitti että kansanmurha ei ole naturalistille mitenkään vieras asia. Ja että tiedeyhteisö komppaa tälläisi massamurhaideoita seisten ja taputtaen.
Puolimatka oikaisi sanomansa. Syyksi hän esitti oman käännösvirheensä ja nojautumisen toisen käden lähteisiin liian luottavaisesti. Tämä herätti minussa hilpeyttä, koska asiaan oikeasti tarvittiin suoraan viitatun tutkijan kommenttia. Jota taas ei olisi kuulunut jos joku amatööri kelloseppä ei olisi udellut asiasta. Ajatus ei siis tuntunut liian korkealentoiselta tai herjaavalta jotta lisätarkistukseen - joka lähdekritiikissä on olennaista ; Oudot asiat katsotaan primaarilähteestä. Tätä ei pitäisi joutua opettamaan professoritason statuksellaan jatkuvasti ratsastavalle ihmiselle - olisi ryhdytty. Vastuu pestiin pienellä anteeksipyynnöllä, jota ei esitetty yhtä näkvyästi kuin mitä Puolimatka rummutteli asioilla kirjassaan ja julkisissa esitelmöintitilaisuuksissaan.
Samalla tästä Puolimatkan tunnustamisesta tuli jonkinlainen todistus siitä että hän olisi itsekriittinen. Päin vastoin, näyttää että Puolimatka ei osaa käyttää kunnolla lähteitä, hänen kirjansa ovat kovasti huolimattomasti kirjoitettuja ja provosoivia ja sisällä on suorastaan herjaavaa materiaalia. Ja virheen korjaamiseen vaaditaan aivan hemmetin suoranainen aktio, kontakti syystä loukkaantuneelta tiedemieheltä. Luulen että Puolimatkakin on osannut ajatella seuraavan askeleen anteeksipyytämättömyydestä, eli saanut tajuntaansa sanan "Kunnianloukkaus/Herjausoikeudenkäynti".
Puolimatkan kohdalla tilanne on tietysti raju, koska hänen perusteemansa on reilu keskustelu ja kommunikaatio. Ja hänen professionaalinsa on opetuksessa. Siksi onkin paljon hyväksyttävämpää jos hänen evoluutiokriittinen materiaalinsa on toistoa kliseisistä kreationistiargumenteista joita on kumottu selkeästi jo vuosia. Sillä hän on yhtä paljon ammattievoluutikko kuin joku Paavo Putkimies. Sen tapaisessa asiassa voi odottaakin jonkinasteista rillumareitä. Mutta tämä osuu suoraan Puolimatkan omaan erikoisalueeseen ja tasapuolisen ja reilun kesksutelun teemaan. Paljastunut suorastaan makaabereihin mittasuhteisiin asti epäreilun herjaava asenne näyttää että mistään reilusta keskustleusta ei hänen kanssaan ole kysymys.
1: Vitsiksi tilanne muuttuu jos sen yhdistää siihen miten Puolimatka on innolla toistamassa sitä miten hänestä on käytetty provosoivia sanoja (mallia "mäntti"). Hänhän on näistä luennoillaan muistuttamalla rakentanyt itselleen imagoa vainottuna ja väheksyttynä tiedemiehenä joka vain haluaa keskustella.
Totuus näyttää siltä että hän on pikkusieluinen näpertelijä joka ei kestä kritiikkiä, kaikki minkä tason tahansa erimielisyys menee käytännössä suoraan herja/vainovaihteelle. Vaihtoehtoina hänelle onkin vain se, että häntä kompataan, jolloin hänellä on tiedemaailman boostaama ja vahvistama status. Tai jos ei, niin kyseessä on maailmankuvallinen vaino. Tässä perusoletukseksi vaaditaan oma erehtymättömyys, mikä on varsin epäkeskustelevaa. Muille hän sitten saakin olla todella kova ja julma. Muita voidaan kutsua perättömästi vaikkapa massamurhaajiksi ilman kunnollista lähteidentarkistamista. Suvaitsevaisuus ja huolellinen "maailmankuvallisten perusoletusten tarkistaminen" esiintyvät kovasti hänen sanoissaan ihanteina. Käytännössä hän ei näytä tietävän edes sitä, mitä nämä tarkoittavat.
Tunnisteet:
debatti,
Gish gallop,
herjaaminen,
Intelligent Design,
kreationismi,
Leinivaara,
lähdekritiikki,
Myers,
name drop,
olkiukko,
oravan elämää,
Puolimatka,
tieteenfilosofia
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Hyi hyi kun teette työt hyvin!
Jos aiheena on valtionkirkkomme/kansankirkkomme, on tavallista että esiin nostetaan koko sen toiminnan kirjo. Eli kirkon jonkun fragmentin toiminnan kritisoiminen johtaa siihen että nostetaan esiin esimerkiksi kirkon tekemä nuorisotyö. Tämä on tietysti jossain määrin omituista.
1: Kirkolta ei kritisoidessa suinkaan "vaadita täydellisyyttä joka on mahdottomuus". Tämän selitysen vain kuulee laittoman usein. Mutta in facto epätäydellisyyteen vetoaminen ei ole mikään peruste jättää asioita pieleen. Ottamalla kirkon kokonaisuutena osoitetaan että kirkolla ei ole mitään suoraselkäistä asioidenkorjausasennetta, vaan jotta saadaan tämä pieni fragmentti korjattua, olisi tuhottava koko infrastruktuuri. Hupaisaa onkin se, että kun tästä vaikuttamisen mahdollisuuden puutteesta seuraa turhautumista jonka vuoksi erotaan helposti kun ei koeta samastumistpintaa tai koeta että kirkkoa ns. kiinnostaisi pätkääkään kuunnella asioita jos niissä ei olla suoraa rapsuttelemassa sitä miten ihana laitos kirkko on. Tai peräti sen tiedostamista mikä on ainut keino oikeasti vaikuttaa kirkosta eroaminen iskee suoraan kukkaroon ja kirkkolaitoksen kokonaisvaltainen tuho onkin nyt sitten jopa jonkinlainen kiristyskeino.
2: Nämä toiminnat ovat enemmänkin humanitaarista yleistoimintaa joka voitaisiin ulkoistaa likimain mille tahansa - jopa ateistijärjestöt voisivat kokea ne arvokkaiksi asioiksi tehdä. Näin ne eivät itse asiassa kuvaa mitään kirkon omaa identiteettiä, vaan jotain joka voidaan ulkoistaa jollekin muulle. Tämänlainen tuskin auttaa antamaan mitään erityistä suojelutarvetta. Jota kirkko taas kaipaa.
Kuitenkin voimme unohtaa ylläolevan vaikkapa väsähtäneeksi mielenhäiriöksi. Ja jatkaa eteenpäin siihen että kirkko tekee arvokasta nuorisotyötä. (Tosiasiassa joskus/usein perseillään -ja pahasti, mutta unohdetaan tämäkin nyt.) Oletetaan että kirkot toimivat "yleisesti ottaen" yhtä hienosti kuten Järvenpään seurakunnan lapsikuoro minun lapsuusaikanani. Kelpo toimintaa siis.
Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi hautauspalvelut. Valtionkirkkomme hallitsee tähän liittyviä prosesseja. Monet ovat jopa ehdottaneet että hautauspalvelut ulkoistettaisiin, eli kirkon sijasta jokin muu - uskonnollisesti neutraalimpi - taho hoitaisi asiat kuntoon. Tähän ei ole yleensä oltu halukkaita. Yhtenä syynä on varmasti se, että kirkko hoitaa asian jo nyt, joten miksi korjata jotain joka jo toimii. Ja toisaalta uuden systeemin rakentaminen vaatisi raskasta yhteiskuntarakenteen byrokratian muutosta (mikä btw. todistaa valtionkirkkoasemasta.) Ja uudet työntekijät tulisi helposti kanssa. Tämä tarkoittaa sitä että kun kirkko hoitaa, niin sitten esimerkiksi uskonnottomat joutuvat vähemmistönä kikkailemaan. Sitä ollaan vaikeassa raossa. ~ Itsekin ateistinen "paahtoleipä" kuvasi miten "ikinä ei olla tyytyväisiä" tässä asiassa. Jos ei haudata kirkkomaalle, on tämä symbolinen "et ole meitä, vaan halveksittu" -ele. Ja jos haudataan sekaan, niin ei kelpaa sittenkään. Helppoa ei ole myöskään uskovaisille, jotka kirkollisveron kautta tukevat seurakuntia. Eri hintainen, kalliimpi, hautaaminen taas tuntuu omaisten kiusaamiselta vainajan vakaumuksen kautta. Ja siinäkin on tulkittavissa syrjivä viesti.
Kirkon suhde nuorisotyöhön on hieman samanlainen. Muilla tahoilla ei oikein ole intoa auttaa nuoria. Itse elelin nuoruuttani nimen omaan "ihanien leikkaamisten aikana". Kirkolla oli siihenkin aikaan tarjolla nuorille liittyviä apuja. Yhteiskunnassa ei niinkään. Ja jos apua meni kysymään uskonnollisesti neutraalilta kaupungin virastolta, oli vastaus helposti sanallinen muistutus siitä että kirkon työn pariin kannattaa mennä.
1: Asian tarkempi tiedustelu paljasti että muistutuksessa kyseessä on "muistutus ei lähete". Eli että virallisesti kirkolle ei oltu ulkoistettu kaupungin toimia. Käytännössä harva viitsii kysellä tälläisiä täsmennyksiä - koska he vain automaattisesti ottavat sen "lähetteenä ei muistutuksena" eivätkä näe muita vaihtoehtoja olevankaan. Ja he ovat kristittyjäkin joten ongelma ei liene heille mikään iso vakaumuksen asia.
___1.1: Tässä vaiheessa olin itsekin vasta irtautumassa uskonnosta, joten kyseessä ei ollut iso asia. En kuitenkaan käyttänyt näitä Kirkon palveluja. Kävin sitten muualla, kun ensin jaksoin odottaa ja pysyä hengissä riittävän kauan.
Tässä pätee eräällä tavalla aivan tavallinen markkinatalous. Kysynnän ja tarjonnan laki takaavat monia asioita. Esimerkiksi USA:ssa ei ole valtionkirkkoa, joten siellä on tarjontana erilaisia - suomalaiseen silmään omituisia ja jopa ekstreemejä - palveluja tällä tiimoin. Tätä voisi kutsua monopoliaseman, tai siihen vivahtavan voimakkaan markkinajohtajan, vaikutukseen. Se helposti määrittää tuotekentän - ainakin vähän aikaa.
Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön kannalta kirkosta tekee erikoisen sen rahanhankintakeinot. Normaalisti lastenkerhoista maksetaan erillisiä maksuja. Kirkko kerää varoja laajalla skaalalla. Näin se kykenee polkemaan hintoja. Käytännössä tämä voisi laskea yleisesti ottaen kaikkien kerhotoimintojen hintoja. Mutta sitten muistetaan että polkuhinnan tasolle ei kannata mennä. Laitosta ei kannata laittaa konkurssiin. Ja kun moni lapsi/nuorisotyö ei saa laajalta skaalalta varoja samassa määrin kuin kirkko, ne joutuvat pitämään hintansa ylempinä.
Ja koska kirkko ei suinkaan tarjoa lapsi- ja nuorisotyötä kaikille, vaan vain jäsenilleen, tässä on itse asiassa riskinä jopa se, että ulkoinen lastenhoito muuttuu "spesiaalilastenhoidoksi", jolloin se on erikoisvaihtoehto. Sen segmentti ei suinkaan olisi "kaikki lapsiperheet" vaan se olisi erikoistunut tiettyyn asiakasryhmään jolle räätälöityä palvelua se tarkoaisi. Olisi "uskonnottomat perhee". (Jotka saisivat superspesiaalipäivähoitoa jossa ei virsiä laulettaisi ja kuuneltaisi Jeesuksesta.) Erikoistuotteita taas voidaan ihan oikeasti myydä ekstrasikahintaan. Kysyntä ja tarjonta kun eivät vastaa keskiarvoa, vaan tätä spesiaalisekvenssiä. Käytännössä tilanne voisi siksi muuttua sellaiseksi että kirkolla on uskonnollinen ja halpa lasten kerhotoiminta, ja uskonnottomat joutuisivat käyttämään vaihtoehtoisia, hyvin kalliita, ratkaisuja.
Joku voi sanoa tähän että "ainahan uskonnoton voi liittyä kirkkoon". Valitettavasti tämä säästövaihtoehto voi ollakin konreettinen vaihtoehto monelle köyhälle. Kuitenkin tässä myydään vakaumus. Ja tätä kautta saataisiin rahalla kierrettyä se tosiasia, että kirkko ei muuta fragmenttiakaan sisältään vaikka kuinka kritisoitaisiin. Nyt kaikki itselle vastemieliset asiat ja liittymät (kuten naispappivastainen sovinistipastori, homovastainen pastorinna...) olisi pakko hyväksyä ja omilla rahoilla tukea näitä edustavia toimijoita ihan vaan siksi että saisi kakaran päiväkerhoon kun muualla on niin kallista.
Onneksi tilanne ei ole näin paha. Ehkä siksi että moni "tekee palveluita polkuhintaan", esimerkiksi oma puolisoni on tehnyt nuorisotyötä tukevia asioita pro bono, ja itse puuhasin huumevastaista työtä melkoisen matalalla palkalla. Ja moni tarjoaa "uskonnottomille sopivia" palveluja halvalla, joka pitää kilpailutuskurimuksen syntyä kurissa.
Ja muutenkin ylläolevassa on itse asiassa ovela perusongelma. Köyhyyteen nimittäin liittyy hieman samantapainen paradoksi ; Jos jollakulla on uusi lamborghini, me ajattelemme helposti että hän on rikas. Kuitenkin lamborghini on keskimäärin sen verran kallis että sen ostaja on luultavasti aikasta paljon köyhempi tämän rikkauden tunnusmerkin ostamisen jälkeen kuin ennen sitä. Lamborghinin omistaja onkin siis todennäköisesti köyhä, riittääkö rahaa muuhun? Kuitenkin tästä ei kannata mennä siihen että annetaan köyhyystuet lamborghinejen ostajille. Sillä auton oston takana on usein ns. vakaa tulotaso ja muu vakavaraisuus. Näin, jos lamborghihi kuppaisikin tililtä prosentuaalisesti leijonaosan, on kyseinen henkilö todennäköisesti hyvävarainen jo seuraavalla palkkajaksolla.
Kirkkoakaan ei saa moittia siitä että se tekee työt hyvin. Sitä pitää sen sijaan moittia että muut eivät tee asioita yhtä hyvin. - Ja tietysti kirkkoa pitää moittia silloin kun se tekee asiat päin persettä.
1: Kirkolta ei kritisoidessa suinkaan "vaadita täydellisyyttä joka on mahdottomuus". Tämän selitysen vain kuulee laittoman usein. Mutta in facto epätäydellisyyteen vetoaminen ei ole mikään peruste jättää asioita pieleen. Ottamalla kirkon kokonaisuutena osoitetaan että kirkolla ei ole mitään suoraselkäistä asioidenkorjausasennetta, vaan jotta saadaan tämä pieni fragmentti korjattua, olisi tuhottava koko infrastruktuuri. Hupaisaa onkin se, että kun tästä vaikuttamisen mahdollisuuden puutteesta seuraa turhautumista jonka vuoksi erotaan helposti kun ei koeta samastumistpintaa tai koeta että kirkkoa ns. kiinnostaisi pätkääkään kuunnella asioita jos niissä ei olla suoraa rapsuttelemassa sitä miten ihana laitos kirkko on. Tai peräti sen tiedostamista mikä on ainut keino oikeasti vaikuttaa kirkosta eroaminen iskee suoraan kukkaroon ja kirkkolaitoksen kokonaisvaltainen tuho onkin nyt sitten jopa jonkinlainen kiristyskeino.
2: Nämä toiminnat ovat enemmänkin humanitaarista yleistoimintaa joka voitaisiin ulkoistaa likimain mille tahansa - jopa ateistijärjestöt voisivat kokea ne arvokkaiksi asioiksi tehdä. Näin ne eivät itse asiassa kuvaa mitään kirkon omaa identiteettiä, vaan jotain joka voidaan ulkoistaa jollekin muulle. Tämänlainen tuskin auttaa antamaan mitään erityistä suojelutarvetta. Jota kirkko taas kaipaa.
Kuitenkin voimme unohtaa ylläolevan vaikkapa väsähtäneeksi mielenhäiriöksi. Ja jatkaa eteenpäin siihen että kirkko tekee arvokasta nuorisotyötä. (Tosiasiassa joskus/usein perseillään -ja pahasti, mutta unohdetaan tämäkin nyt.) Oletetaan että kirkot toimivat "yleisesti ottaen" yhtä hienosti kuten Järvenpään seurakunnan lapsikuoro minun lapsuusaikanani. Kelpo toimintaa siis.
Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi hautauspalvelut. Valtionkirkkomme hallitsee tähän liittyviä prosesseja. Monet ovat jopa ehdottaneet että hautauspalvelut ulkoistettaisiin, eli kirkon sijasta jokin muu - uskonnollisesti neutraalimpi - taho hoitaisi asiat kuntoon. Tähän ei ole yleensä oltu halukkaita. Yhtenä syynä on varmasti se, että kirkko hoitaa asian jo nyt, joten miksi korjata jotain joka jo toimii. Ja toisaalta uuden systeemin rakentaminen vaatisi raskasta yhteiskuntarakenteen byrokratian muutosta (mikä btw. todistaa valtionkirkkoasemasta.) Ja uudet työntekijät tulisi helposti kanssa. Tämä tarkoittaa sitä että kun kirkko hoitaa, niin sitten esimerkiksi uskonnottomat joutuvat vähemmistönä kikkailemaan. Sitä ollaan vaikeassa raossa. ~ Itsekin ateistinen "paahtoleipä" kuvasi miten "ikinä ei olla tyytyväisiä" tässä asiassa. Jos ei haudata kirkkomaalle, on tämä symbolinen "et ole meitä, vaan halveksittu" -ele. Ja jos haudataan sekaan, niin ei kelpaa sittenkään. Helppoa ei ole myöskään uskovaisille, jotka kirkollisveron kautta tukevat seurakuntia. Eri hintainen, kalliimpi, hautaaminen taas tuntuu omaisten kiusaamiselta vainajan vakaumuksen kautta. Ja siinäkin on tulkittavissa syrjivä viesti.
Kirkon suhde nuorisotyöhön on hieman samanlainen. Muilla tahoilla ei oikein ole intoa auttaa nuoria. Itse elelin nuoruuttani nimen omaan "ihanien leikkaamisten aikana". Kirkolla oli siihenkin aikaan tarjolla nuorille liittyviä apuja. Yhteiskunnassa ei niinkään. Ja jos apua meni kysymään uskonnollisesti neutraalilta kaupungin virastolta, oli vastaus helposti sanallinen muistutus siitä että kirkon työn pariin kannattaa mennä.
1: Asian tarkempi tiedustelu paljasti että muistutuksessa kyseessä on "muistutus ei lähete". Eli että virallisesti kirkolle ei oltu ulkoistettu kaupungin toimia. Käytännössä harva viitsii kysellä tälläisiä täsmennyksiä - koska he vain automaattisesti ottavat sen "lähetteenä ei muistutuksena" eivätkä näe muita vaihtoehtoja olevankaan. Ja he ovat kristittyjäkin joten ongelma ei liene heille mikään iso vakaumuksen asia.
___1.1: Tässä vaiheessa olin itsekin vasta irtautumassa uskonnosta, joten kyseessä ei ollut iso asia. En kuitenkaan käyttänyt näitä Kirkon palveluja. Kävin sitten muualla, kun ensin jaksoin odottaa ja pysyä hengissä riittävän kauan.
Tässä pätee eräällä tavalla aivan tavallinen markkinatalous. Kysynnän ja tarjonnan laki takaavat monia asioita. Esimerkiksi USA:ssa ei ole valtionkirkkoa, joten siellä on tarjontana erilaisia - suomalaiseen silmään omituisia ja jopa ekstreemejä - palveluja tällä tiimoin. Tätä voisi kutsua monopoliaseman, tai siihen vivahtavan voimakkaan markkinajohtajan, vaikutukseen. Se helposti määrittää tuotekentän - ainakin vähän aikaa.
Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön kannalta kirkosta tekee erikoisen sen rahanhankintakeinot. Normaalisti lastenkerhoista maksetaan erillisiä maksuja. Kirkko kerää varoja laajalla skaalalla. Näin se kykenee polkemaan hintoja. Käytännössä tämä voisi laskea yleisesti ottaen kaikkien kerhotoimintojen hintoja. Mutta sitten muistetaan että polkuhinnan tasolle ei kannata mennä. Laitosta ei kannata laittaa konkurssiin. Ja kun moni lapsi/nuorisotyö ei saa laajalta skaalalta varoja samassa määrin kuin kirkko, ne joutuvat pitämään hintansa ylempinä.
Ja koska kirkko ei suinkaan tarjoa lapsi- ja nuorisotyötä kaikille, vaan vain jäsenilleen, tässä on itse asiassa riskinä jopa se, että ulkoinen lastenhoito muuttuu "spesiaalilastenhoidoksi", jolloin se on erikoisvaihtoehto. Sen segmentti ei suinkaan olisi "kaikki lapsiperheet" vaan se olisi erikoistunut tiettyyn asiakasryhmään jolle räätälöityä palvelua se tarkoaisi. Olisi "uskonnottomat perhee". (Jotka saisivat superspesiaalipäivähoitoa jossa ei virsiä laulettaisi ja kuuneltaisi Jeesuksesta.) Erikoistuotteita taas voidaan ihan oikeasti myydä ekstrasikahintaan. Kysyntä ja tarjonta kun eivät vastaa keskiarvoa, vaan tätä spesiaalisekvenssiä. Käytännössä tilanne voisi siksi muuttua sellaiseksi että kirkolla on uskonnollinen ja halpa lasten kerhotoiminta, ja uskonnottomat joutuisivat käyttämään vaihtoehtoisia, hyvin kalliita, ratkaisuja.
Joku voi sanoa tähän että "ainahan uskonnoton voi liittyä kirkkoon". Valitettavasti tämä säästövaihtoehto voi ollakin konreettinen vaihtoehto monelle köyhälle. Kuitenkin tässä myydään vakaumus. Ja tätä kautta saataisiin rahalla kierrettyä se tosiasia, että kirkko ei muuta fragmenttiakaan sisältään vaikka kuinka kritisoitaisiin. Nyt kaikki itselle vastemieliset asiat ja liittymät (kuten naispappivastainen sovinistipastori, homovastainen pastorinna...) olisi pakko hyväksyä ja omilla rahoilla tukea näitä edustavia toimijoita ihan vaan siksi että saisi kakaran päiväkerhoon kun muualla on niin kallista.
Onneksi tilanne ei ole näin paha. Ehkä siksi että moni "tekee palveluita polkuhintaan", esimerkiksi oma puolisoni on tehnyt nuorisotyötä tukevia asioita pro bono, ja itse puuhasin huumevastaista työtä melkoisen matalalla palkalla. Ja moni tarjoaa "uskonnottomille sopivia" palveluja halvalla, joka pitää kilpailutuskurimuksen syntyä kurissa.
Ja muutenkin ylläolevassa on itse asiassa ovela perusongelma. Köyhyyteen nimittäin liittyy hieman samantapainen paradoksi ; Jos jollakulla on uusi lamborghini, me ajattelemme helposti että hän on rikas. Kuitenkin lamborghini on keskimäärin sen verran kallis että sen ostaja on luultavasti aikasta paljon köyhempi tämän rikkauden tunnusmerkin ostamisen jälkeen kuin ennen sitä. Lamborghinin omistaja onkin siis todennäköisesti köyhä, riittääkö rahaa muuhun? Kuitenkin tästä ei kannata mennä siihen että annetaan köyhyystuet lamborghinejen ostajille. Sillä auton oston takana on usein ns. vakaa tulotaso ja muu vakavaraisuus. Näin, jos lamborghihi kuppaisikin tililtä prosentuaalisesti leijonaosan, on kyseinen henkilö todennäköisesti hyvävarainen jo seuraavalla palkkajaksolla.
Kirkkoakaan ei saa moittia siitä että se tekee työt hyvin. Sitä pitää sen sijaan moittia että muut eivät tee asioita yhtä hyvin. - Ja tietysti kirkkoa pitää moittia silloin kun se tekee asiat päin persettä.
Kun oma vakaumus laitetaan premisseihin.
Kirjoitin aiemmin sosiaalisen toiminnan prosessoitavuudesta, estetttömyydestä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Sain siihen kommentin. "Ihmisten välisissä suhteissa ei oikeastaan tarvisisi ajatella mitään "suhtautumista" ollenkaan, mutta todellisuudessa kukaan ei ole täysin vapaa ennakkoluuloistaan."
Tässä näkemyksessä on tietysti paljon hyvää. Asiaa voisi kuvata turistirysänä. Ulkomaan ihmisethän "Rientävät Lappiin kokemaan Mystiikkaa". Heillä on lapin kulttuurista jonkinlainen stereotyyppinen ennakkonäkemys. Kun he saapuvat paikalle, turisteille kannattaa myydä heidän ennakkokuvaansa, sen sijaan että näyttäisi miten lappalaiset oikeasti elävät tai ovat eläneet. Siksi poronuket ja muu turistikrääsä onkin se, mitä turistit saavat ja näkevät. Yhteenkuuluvuus ennakkoluuloisen stereotypian ja toteutuneen välillä synnyttää sellaista läikettä sisimpään, joka tuntuu aidolta ja hienolta. Ennakkokuvan murskaaminen taas aikaansaa helposti kognitiivista dissonanssia. Wassoneiden (huumehöyryisen) antropologisen tutkimuksen yhteydessä aikaisemmin mietiskelinkin sitä, miten kiinnostus tuhoaa tutkimuskohteen arkeologiassa, historiantutkimuksessa - ja hieman muussakin.
Voidaankin sanoa että lainaamaani kommentti esittääkin että ihmisten ennakkokäsitykset muokkaavat sosiaalista kohtaamista ja tämä vaikeuttaa kohtaamista (parempien sanojen puutteessa) "tavallisten" ja "erilaisten" välillä. ~ Tämänlainen näkemys sellaisenaan on fenomenologiaa. Esimerkiksi Hankamäki on kuvannut sitä siten, että ihmisten kommunikaatiossa erilainen määritteleminen ja lokeroiminen itse asiassa laittaa toisen vankilaan jonka olet sille rakentanut. Kuitenkin elävä ihminen ei tämänlaiseen määrittelyyyn kunnolla sovi, joten kahlitsevuus tuntuu vielä voimakkaammin.
Suoraan sanoen siinä on paljon hyvää. Ennakkoluulot ja stereotypiat eivät auta ymmärtämistä tai toisen ihmisen kohtaamista. Siinä on kuitenkin myös paljon huonoa. Sillä kommunikaatio ja viestintä ja yhdessäolo on aina jonkinlaista jakamista. Fenomenologikin myöntää tämän, ja hän viittaakin suoriin ja käsittelemättömiin ja prosessoimattomiin kokemuksiin itsessään. Ongelmaksi nousee vain se, että tosiasiassa tämä on käytännössä aina jonkinlaista propositionaalista tietoa. Tämä unohtuu helposti kahdesta - toisiinsa kietoutuneesta - syystä:
1: Ollaan kielifiksoituneita. Eli nähdään että pelkätään sekä sanallinen että muotoiltu on propositionaalista. Tämä jättää ilmeet ja eleet helposti syrjään. Näitäkin toki voidaan kuvata sanallisesti, mutta se on sen verran haastavaa että se jätetään tekemättä. Leikin tällä ajatuksella jossa muistutin että sosiaalinen konteksti rakensi tulkintakentän, jonka sisällä rakentuu ymmärryshorisontti jossa hiljaisuus itse asiassa kantaa viestiä. "Schweigen" onkin tilannekohtaista nonverbaalista tietoa joka on teoriassa esitettävissä propositionaalisena tietona.
2: Ihminen ei tiedosta alitajuisia prosessejaan - joita voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi aivotutkimukseen liittyvin keinoin. Esimerkiksi ilmeistöjä tulkitaan yleensä automaattisesti, eikä tähän tietoisesti kuluteta aikaa. Silti tämä on aivoissa tapahtuva prosessointi, jonka puute johtaa isoihin vaikeuksiin arkielämässä.
Näin fenomenologi voi esimerkiksi intoutua vastavuoroisuudesta siten, että hän tutustuu ulkomailla ihmiseen. Hän tajuaa että toinen tajuaa että hän on tietoinen. Siinä sitten on iso kielimuuri, mutta kaveruus onnistuu silti. Erilainen eleviestintä on kuitenkin tässä vaiheessa hyvin vahvasti käytössä. Toista yritetään ymmärtää.
Tässä on oleellista huomata että ymmärrys ei tarkoita samaa kuin komppaaminen ja selkääntaputtelu. Ymmärrys jo siitä että on erimielisyys on sekin ymmärrystä. On jokin käsitys siitä mitä toinen ajattelee ja tätä verrataan omiin näkemyksiin. Tämän voi käsittää objektiivisen ja subjektiivisen kautta. Karkeasti sanoen fenomenologi pitää että objektiivinen on prosessoitua ja subjektiivinen on sitä aitoa. Objektivisointi on prosessointia jossa subjektiivisille asioille rakennetaan vankila. Aito kokemus on suora kokemus. Sosiaalinen vuorovaikutus taas on sitä että kohdataan toinen itsenään eikä jonain mallina. Ongelmana tässä on se, että jakamishetki itsessään on subjektiivisen jaettavaksi tekemistä, jossa on käytännössä jotain objektisointia. Muuten toinen olisi vain mysteeri, eikä esimerkiksi voitaisi lokeroida häntä sellaiseen luokkaan kuin "vihainen", "iloinen" tai "tiedostaa minun olevan tietoinen (hänen tietoisuudestaan)".
1: Itse asiassa se viesti johon tuo kommentti tuli, oli juuri tästä aiheesta, joten tavallaan kommentti näytti että kommentoija oli hyvinkin erimielinen viestin sanoman kanssa. Siinähän korostin että aspergerit eivät ole "vaan laiskoja" tai että heidän pitäisi vaan muuttua avoimiksi ja rohkeiksi. Että prosessoinnilla ei ole väliä, vaan päin vastoin että on vain oltava prosessoimatta. Sosiaalisuus nähdään helppona, ja sen haitaksi nähdään kaikki prosessointi, luokittelu ja ymmärtäminen. Tosiasia on, että juuri prosessoinnin puute aikaansaa ongelmat, ja johtaa eristäytymiseen kun sosiaalinen elämä ei onnistu.
Fenomenologisen ajattelun suosio näkyykin sitten esimerkiksi vaikkapa shamanistien suhtautumissa hallusinogeeneihin. Niiden kerrotaan antavan aitoja kokemuksia. Ainakin aivojen luontaiset prosessoinnit menevät rikki - siihen niiden toimintakin perustuu. Tämä viittaa monista shamaaneista (mallia "käytän huumeita", ei niistä muista joita on yllättävän paljon) siihen että huumeet avaavat reitin suoraan kokemusmaailmaan. Tätä juttua yksinkertaisesti rakastetaan. Shamanismissa visualisoinnin -ja vaikkapa kristillisessä mystiikassa ja Zenissä meditaation - nähdään tietysti johtavan täsmälleen vastaavaan. Tietoisen prosessoinnin karsiutumisen kautta uskotaan saavutettavan konkreettinen ja aito ymmärrys. Tässä unohtuu se, että alitajuinen prosessointi ei itse asiassa lakkaa. Se on prosessointia sekin. Ei yksinkertaisesti ole keinoa tyystin irrottaa itseä omista aivoista ja niiden "fysikaalis-kemiallisesta ryöpytyksestä" (paitsi ehkä kuolemassa).
Näin ollen fenomenologia tiivistyy käytännön tasolla siihen että ytimeksi nousevat faktojen sijasta tunteet. Oma vakaumus laitetaan premisseihin. Tämä johtaakin helposti - esimerkiksi shamaanikulttuurissa - sihen että toisia laitetaan käytännän tasolla hyvinkin stereotyyppisiin vankiloihin vaikka ideatasolla esitetäänkin että juuri näistä irtautuminen on ydin - ja että stereotypisoiva ja luokitteleva korkean statuksen shamaaniopettaja on itse asiassa irtautumisessa erityisen hyvä ja korkealla tasolla.
Vastaava näkyy tietysti Tapio Puolimatkan näkemyksessä. Hänhän rakentaa Jumalan puolustamisen esittämällä "Tiedekeskustelun avoimuuskokeessa" seuraavasti "tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi voidaan perustellusti ottaa itsenäisesti, välittömän kokemuksen pohjalta omaksuttu vakaumus, että Jumala on olemassa. Tämän vakaumuksen pohjalta tosiasiat tulkitaan eri tavalla kuin jos lähtökohtana on vakaumus, ettei Jumalaa ole tai että hänestä ei voida tietää mitään." Kuvioissa Puolimatkalla pyörii myös Plantingalta lainattu sensus divinitatis, eli havaintoelin joka antaa suoraan havainnon Jumalasta (ja joka on esim. joillakin ateisteilla rikki ja he elävät hengellisessä sokeudessa) on tietysti tätä kautta hänelle olennainen konsepti. Ongelmaksi tulee kartesiolaiseksi kehäksi kutsuttu kehäpäätelmä ; Jumala -aistin luotettavuus nojaa Jumalan olemassaoloon ja Jumalan olemassaolo siihen että Jumala -aisti siihen viittaa.
Moni esittää vakavalla naamalla että oman vakaumuksen laittaminen premissiksi on jotain jota viisas ihminen ei tee. Fenomenologian - ja sillä sävytettyjen ajatusmaailmoiden - kohdalla tämä tehdään varsin karkeaan kehäpäätelmään hyppien. Yleensä tietoteoria onkin eronnut fenomenologiasta ja postmodernismista juuri siten, että siinä on yritetty katsoa erilaisia varmistusjärjestelmiä, jotta tunteiden sekoittaminen havainnoiksi ja alitajuisten ja maailmankuvallisten ennakkonäkemysten näkemysten leviäminen koeaineistoon olisi mahdollisimman vaikeaa.
1: Palatakseni alun vertaukseen että ennakkoluulot lappilaiskulttuurista eivät johda siihen että lappilaiskulttuuri näyttäytyy poropehmoleluna ja hassuna huutolaulantana, vaan että kulttuuria voidaan tutkia lappikulttuurina välittämättä siitä tuleeko turistin maailmankuvaan kolhu ja keljuttaako se turistia joka ei saakaan mystiikkaa kitshleluista.)
Siksi on niitä kokeita joissa haetaan niitä korrelaatioita. Fenomenologian puolella sen sijaan yritetään poistaa kaikki tämänlaiset esteet. Objektivisointi on heille objektisointia ja vääristelyä. Tämä näkyykin siinä että toinen puoli tekee kokeita, testejä ja raportoi niiden tuloksista. Ja toinen taas selittää lähinnä tulkinnoista ja maailmankuvista, usein näppärästi nojatuolista käsin, koska siellä on tarjolla suora ja vääristymätön yhteystelevisioon totuuteen.
Tässä näkemyksessä on tietysti paljon hyvää. Asiaa voisi kuvata turistirysänä. Ulkomaan ihmisethän "Rientävät Lappiin kokemaan Mystiikkaa". Heillä on lapin kulttuurista jonkinlainen stereotyyppinen ennakkonäkemys. Kun he saapuvat paikalle, turisteille kannattaa myydä heidän ennakkokuvaansa, sen sijaan että näyttäisi miten lappalaiset oikeasti elävät tai ovat eläneet. Siksi poronuket ja muu turistikrääsä onkin se, mitä turistit saavat ja näkevät. Yhteenkuuluvuus ennakkoluuloisen stereotypian ja toteutuneen välillä synnyttää sellaista läikettä sisimpään, joka tuntuu aidolta ja hienolta. Ennakkokuvan murskaaminen taas aikaansaa helposti kognitiivista dissonanssia. Wassoneiden (huumehöyryisen) antropologisen tutkimuksen yhteydessä aikaisemmin mietiskelinkin sitä, miten kiinnostus tuhoaa tutkimuskohteen arkeologiassa, historiantutkimuksessa - ja hieman muussakin.
Voidaankin sanoa että lainaamaani kommentti esittääkin että ihmisten ennakkokäsitykset muokkaavat sosiaalista kohtaamista ja tämä vaikeuttaa kohtaamista (parempien sanojen puutteessa) "tavallisten" ja "erilaisten" välillä. ~ Tämänlainen näkemys sellaisenaan on fenomenologiaa. Esimerkiksi Hankamäki on kuvannut sitä siten, että ihmisten kommunikaatiossa erilainen määritteleminen ja lokeroiminen itse asiassa laittaa toisen vankilaan jonka olet sille rakentanut. Kuitenkin elävä ihminen ei tämänlaiseen määrittelyyyn kunnolla sovi, joten kahlitsevuus tuntuu vielä voimakkaammin.
Suoraan sanoen siinä on paljon hyvää. Ennakkoluulot ja stereotypiat eivät auta ymmärtämistä tai toisen ihmisen kohtaamista. Siinä on kuitenkin myös paljon huonoa. Sillä kommunikaatio ja viestintä ja yhdessäolo on aina jonkinlaista jakamista. Fenomenologikin myöntää tämän, ja hän viittaakin suoriin ja käsittelemättömiin ja prosessoimattomiin kokemuksiin itsessään. Ongelmaksi nousee vain se, että tosiasiassa tämä on käytännössä aina jonkinlaista propositionaalista tietoa. Tämä unohtuu helposti kahdesta - toisiinsa kietoutuneesta - syystä:
1: Ollaan kielifiksoituneita. Eli nähdään että pelkätään sekä sanallinen että muotoiltu on propositionaalista. Tämä jättää ilmeet ja eleet helposti syrjään. Näitäkin toki voidaan kuvata sanallisesti, mutta se on sen verran haastavaa että se jätetään tekemättä. Leikin tällä ajatuksella jossa muistutin että sosiaalinen konteksti rakensi tulkintakentän, jonka sisällä rakentuu ymmärryshorisontti jossa hiljaisuus itse asiassa kantaa viestiä. "Schweigen" onkin tilannekohtaista nonverbaalista tietoa joka on teoriassa esitettävissä propositionaalisena tietona.
2: Ihminen ei tiedosta alitajuisia prosessejaan - joita voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi aivotutkimukseen liittyvin keinoin. Esimerkiksi ilmeistöjä tulkitaan yleensä automaattisesti, eikä tähän tietoisesti kuluteta aikaa. Silti tämä on aivoissa tapahtuva prosessointi, jonka puute johtaa isoihin vaikeuksiin arkielämässä.
Näin fenomenologi voi esimerkiksi intoutua vastavuoroisuudesta siten, että hän tutustuu ulkomailla ihmiseen. Hän tajuaa että toinen tajuaa että hän on tietoinen. Siinä sitten on iso kielimuuri, mutta kaveruus onnistuu silti. Erilainen eleviestintä on kuitenkin tässä vaiheessa hyvin vahvasti käytössä. Toista yritetään ymmärtää.
Tässä on oleellista huomata että ymmärrys ei tarkoita samaa kuin komppaaminen ja selkääntaputtelu. Ymmärrys jo siitä että on erimielisyys on sekin ymmärrystä. On jokin käsitys siitä mitä toinen ajattelee ja tätä verrataan omiin näkemyksiin. Tämän voi käsittää objektiivisen ja subjektiivisen kautta. Karkeasti sanoen fenomenologi pitää että objektiivinen on prosessoitua ja subjektiivinen on sitä aitoa. Objektivisointi on prosessointia jossa subjektiivisille asioille rakennetaan vankila. Aito kokemus on suora kokemus. Sosiaalinen vuorovaikutus taas on sitä että kohdataan toinen itsenään eikä jonain mallina. Ongelmana tässä on se, että jakamishetki itsessään on subjektiivisen jaettavaksi tekemistä, jossa on käytännössä jotain objektisointia. Muuten toinen olisi vain mysteeri, eikä esimerkiksi voitaisi lokeroida häntä sellaiseen luokkaan kuin "vihainen", "iloinen" tai "tiedostaa minun olevan tietoinen (hänen tietoisuudestaan)".
1: Itse asiassa se viesti johon tuo kommentti tuli, oli juuri tästä aiheesta, joten tavallaan kommentti näytti että kommentoija oli hyvinkin erimielinen viestin sanoman kanssa. Siinähän korostin että aspergerit eivät ole "vaan laiskoja" tai että heidän pitäisi vaan muuttua avoimiksi ja rohkeiksi. Että prosessoinnilla ei ole väliä, vaan päin vastoin että on vain oltava prosessoimatta. Sosiaalisuus nähdään helppona, ja sen haitaksi nähdään kaikki prosessointi, luokittelu ja ymmärtäminen. Tosiasia on, että juuri prosessoinnin puute aikaansaa ongelmat, ja johtaa eristäytymiseen kun sosiaalinen elämä ei onnistu.
Fenomenologisen ajattelun suosio näkyykin sitten esimerkiksi vaikkapa shamanistien suhtautumissa hallusinogeeneihin. Niiden kerrotaan antavan aitoja kokemuksia. Ainakin aivojen luontaiset prosessoinnit menevät rikki - siihen niiden toimintakin perustuu. Tämä viittaa monista shamaaneista (mallia "käytän huumeita", ei niistä muista joita on yllättävän paljon) siihen että huumeet avaavat reitin suoraan kokemusmaailmaan. Tätä juttua yksinkertaisesti rakastetaan. Shamanismissa visualisoinnin -ja vaikkapa kristillisessä mystiikassa ja Zenissä meditaation - nähdään tietysti johtavan täsmälleen vastaavaan. Tietoisen prosessoinnin karsiutumisen kautta uskotaan saavutettavan konkreettinen ja aito ymmärrys. Tässä unohtuu se, että alitajuinen prosessointi ei itse asiassa lakkaa. Se on prosessointia sekin. Ei yksinkertaisesti ole keinoa tyystin irrottaa itseä omista aivoista ja niiden "fysikaalis-kemiallisesta ryöpytyksestä" (paitsi ehkä kuolemassa).
Näin ollen fenomenologia tiivistyy käytännön tasolla siihen että ytimeksi nousevat faktojen sijasta tunteet. Oma vakaumus laitetaan premisseihin. Tämä johtaakin helposti - esimerkiksi shamaanikulttuurissa - sihen että toisia laitetaan käytännän tasolla hyvinkin stereotyyppisiin vankiloihin vaikka ideatasolla esitetäänkin että juuri näistä irtautuminen on ydin - ja että stereotypisoiva ja luokitteleva korkean statuksen shamaaniopettaja on itse asiassa irtautumisessa erityisen hyvä ja korkealla tasolla.
Vastaava näkyy tietysti Tapio Puolimatkan näkemyksessä. Hänhän rakentaa Jumalan puolustamisen esittämällä "Tiedekeskustelun avoimuuskokeessa" seuraavasti "tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi voidaan perustellusti ottaa itsenäisesti, välittömän kokemuksen pohjalta omaksuttu vakaumus, että Jumala on olemassa. Tämän vakaumuksen pohjalta tosiasiat tulkitaan eri tavalla kuin jos lähtökohtana on vakaumus, ettei Jumalaa ole tai että hänestä ei voida tietää mitään." Kuvioissa Puolimatkalla pyörii myös Plantingalta lainattu sensus divinitatis, eli havaintoelin joka antaa suoraan havainnon Jumalasta (ja joka on esim. joillakin ateisteilla rikki ja he elävät hengellisessä sokeudessa) on tietysti tätä kautta hänelle olennainen konsepti. Ongelmaksi tulee kartesiolaiseksi kehäksi kutsuttu kehäpäätelmä ; Jumala -aistin luotettavuus nojaa Jumalan olemassaoloon ja Jumalan olemassaolo siihen että Jumala -aisti siihen viittaa.
Moni esittää vakavalla naamalla että oman vakaumuksen laittaminen premissiksi on jotain jota viisas ihminen ei tee. Fenomenologian - ja sillä sävytettyjen ajatusmaailmoiden - kohdalla tämä tehdään varsin karkeaan kehäpäätelmään hyppien. Yleensä tietoteoria onkin eronnut fenomenologiasta ja postmodernismista juuri siten, että siinä on yritetty katsoa erilaisia varmistusjärjestelmiä, jotta tunteiden sekoittaminen havainnoiksi ja alitajuisten ja maailmankuvallisten ennakkonäkemysten näkemysten leviäminen koeaineistoon olisi mahdollisimman vaikeaa.
1: Palatakseni alun vertaukseen että ennakkoluulot lappilaiskulttuurista eivät johda siihen että lappilaiskulttuuri näyttäytyy poropehmoleluna ja hassuna huutolaulantana, vaan että kulttuuria voidaan tutkia lappikulttuurina välittämättä siitä tuleeko turistin maailmankuvaan kolhu ja keljuttaako se turistia joka ei saakaan mystiikkaa kitshleluista.)
Siksi on niitä kokeita joissa haetaan niitä korrelaatioita. Fenomenologian puolella sen sijaan yritetään poistaa kaikki tämänlaiset esteet. Objektivisointi on heille objektisointia ja vääristelyä. Tämä näkyykin siinä että toinen puoli tekee kokeita, testejä ja raportoi niiden tuloksista. Ja toinen taas selittää lähinnä tulkinnoista ja maailmankuvista, usein näppärästi nojatuolista käsin, koska siellä on tarjolla suora ja vääristymätön yhteys
Eri nimi ~ Olennaisesti erilainen!
Perussuomalaiset, etenkin Timo Soini, ovat pitkään muistuttaneet siitä että he eivät ole rasisteja. Sen sijaan he kertovat olevansa maahanmuuttokriittisiä. Tässä olennaisena perustelun osana on islamkriittisyys. Pohjasävy onkin, että islamin katsotaan olevan haitaksi yhteiskunnallemme. Tämä onkin astetta eri asia ; Nyky -yhteiskunnassa uskonnollisen luokittelun tekeminen on poliittisesti korrektimpaa kuin ihonvärin mukaan.
Tosin kun kuuntelee Hakkaraisen laukomia juttuja "Neekeriukoista", tajuaa - paitsi sen, että sanana "neekeri" on toisille humoristinen eikä yhtään pilkkaava ja toisille hyvinkin herjaava myös etenkin - että islam on liitetty hyvinkin vahvasti siihen korreloivaan ulkoiseen piirteeseen, eli ihonväriin. ~ Jos väkivalta liitetään korrelaatilla islaminuskoon ja islam taas liitetään korrelaatilla ihonväriin, voidaan aivan oikeasti vakavasti kysyä, että "miten niin ei rasismia".
Kuitenkin perussuomalaisten kohdalla on jossain määrin perusteltua sanoa että kyseessä ei ole rasismi, vaan islamkriittisyys. Asiaa voisi muistuttaa viittaamalla Theseuksen laiva -ongelman kohtaaminen. Kysymys on siinä että jos meillä laivaa korjataan osa kerrallaan, missä tapauksessa laivan identiteetti vaihtuu ; missä on saman ja samankaltaisen ero. Tämän tapainen ilmiö heijastuu myös analogisessa päättelyssä ; Sorites -paradoksissa pienten asioiden kasautuminen määrittää hienovaraisen identiteetin ; Esimerkiksi jos meillä on hiekkakasa ja siitä otetaan yksi jyvä pois, on vaikeaa sanoa monenko hiekanjyvän kohdalla se ei enää ole kasa. Kysymykseen törmää jos miettii missä on tuuhean tukan ja harvan tukan välinen raja. Ja kuinka paljon tarkalleen ottaen täytyy olla rahaa (montako euroa montako senttiä) että on rikas eikä vain varakas.
Pointtina on tietysti se, että usein eroja voidaan yrittää hävittää, ja toisinaan erot ovat olennaisia. Usein on esimerkiksi selvää että joku on rikas ja joku köyhä. Liukuvarajaisuus tarjoaa kuitenkin kikkailutilaa saivartelijoille.
Vastaavanlainen yhdistelemisvaikeus on löydettävissä teologisessa maailmassa. Se on itse asiassa olennainen hyvin monessa mielessä. Se heijastuu itse Jumala -käsitteeseen. Jokainen on sitä mieltä että esimerkiksi kristinuskon Elohim/Jahve on selvästi yhden validin Jumala -määritelmän mukainen. Samoin hindulaisten Krishna -jumala on selvästi yhdenlainen Jumalakäsitys (se, onko kyseessä väärä jumala tai epätosi jumala on tietysti erimielisyyttä).
Moni kuitenkin ajattelee - esimerkiksi Dan Brownin suosion vuoksi - että vapaamuurareilla ei ole Jumalaa, koska he kieltäytyvät nimeämästä sitä, määrittelemästä sen luonnetta, ja viittaavat siihen hyvin epämääräisesti esimerkiksi "suurena arkkitehtinä". Kuitenkin vapaamuurareilla on eriyttäviä rituaaleja, joiden nähdään auttavan illuminaatiossa, henkistymisessä, joka vastaa hyvin useiden uskontojen pelastuskäsitystä.
Vielä epämääräisemmäksi asia menee AA -kerhon kanssa. Siellä kun pitää antaa itsensä Jumaluudelle, joka on määritelty epämääräisesti itseä suuremmaksi voimaksi. Mukana järjesteömässä on kuitenkin henkisiä sävyjä liitettynä tähän ja itse asiassa ohjelma loppuu lähetyskäskyn kaltaiseen ohjenuoraan. Moni selittää että suuremmaksi voimaksi voi antaa vaikka tiilenpalan tai AA -kerhon itsessään. Kuitenkin on (a) vaikeaa ymmärtää miksi sitoutuminen tiiliskiveen olisi järkevää tai auttaisi tiellä tai miksi kukaan suostuisi sellaiseen (b) sitoutuminen seurakuntaan on yleinen uskonnoissa. Jumala jää esimerkiksi luterilaisuudessa melko tarkasti määrittelemättä. Siihen viitataan yleisessä hengellisyydessä varsin epäeksaktein käsittein.
Jossakin on tietysti raja. Vaikeutena on se, että AA -kerhon kohdalla rajanveto on vaikeaa tehdä. Vapaamuurarit taas voidaan nähdä selvästi uskonnollisena järjetönä jonka Jumalan nimi on "arkkitehti" samaan tapaan kuin Juutalaisilla on Jumalan nimi jota ei ääneen lausuta ja johon liitetään muuta salaista ja mystistä. Jumalan nimen paljastamattomuus ei siis ole olennainen Jumalakäsitteen tuhoutumiseksi. Jumala ei vaadi nimiviittausta ollakseen Jumala.
Kreationismin kohdalla tämä kysymys on tietysti legendaarinen. Sillä siinä missä kreationistit kiistivät olevansa uskontoa, Intelligent Designin kannattajat kiistävät olevansa kreationismia.
Kreationismi liittyy selvästi vahvasti sosiologisesti herännäiskristillisyyteen ja YEC -kreationismilla sillä on jopa sama pyhä kirja kuin kristityillä ja sitä tulkitaan samalla tavalla (ei ole ristiriitaa olla kreationisti ja fundamentalistikristitty). Joten vähintään YEC -kreationismi on uskontoa, jolloin ei voida sanoa että uskonto ja kreationismi olisivat toisensa poissulkevia tai että kreationismi ei olisi uskontoa. Kreationistit itse yleensä ajattelevat että jos jokin on todistettu luonnontieteellisesti, se ei enää voisi olla uskontoa. En toki ole sitä mieltä että tämä on kaiken kaikkiaan kovin hyvä perustelu koska
1: Kreationismi on pärjännyt tiedemaailmassa varsin huonosti. Se ei ole aktiivinen tutkimusohjelma, sen parista ei tule konetuliaseilla helposti tutkimusta. Se ei ole muutenkaan pärjännyt tieteessä.
2: Ja lisäksi jos Jumala osoittautuisi konkreettisesti todeksi, tieteelliseksi toimijaksi, olisi silloin tieteellisesti perusteltua mennä harjoittamaan uskontoa. Se, että Jumala on olemasa ei suinkaan tuhoa uskontoa, vaan päin vastoin se tekee uskonnosta rationaalista uskontoa. Jos kiistää sen että tieteellinen voisi olla uskontoa, kiistäisi suoralta kädeltä järkevän uskonnon mahdollisuuden. Itse en haluaisi tehdä näin, vaan ajattelen että järkevä uskonto olisi ihan oikeasti mahdollinen konsepti. (Joskaan ei ainakaan toistaiseksi tässä pyrinnössä onnistunut.)
Intelligent Design koostuu käytännössä kreationisteista. Usein he korostavat että he eivät ota kantaa maan ikään ja muihin kysymyksiin. Kuitenkin kreationismissa on muutakin kuin YEC -kreationismi. Perinteisen kreationismin sisällä on mukana myös sellaisia käsitteitä kuin raelilaisuus, jossa uskotaan avaruusolentoihin. Itse asiassa voidaankin sanoa että Intelligent Designin Jumalakäsitys on vastaavanlainen kuin vapaamuurareiden. Ja argumentitkin sille miksi se ei ole uskontoa, on olennaisesti samanlaatuiset. Jos piirretään uskomusympyrä, jossa kreationismin alla on alaosioita, jotka ovat yhdenlaisia tapoja olla kreationisteja, kuten YEC, OEC, raelilaisuus, ja piirretään ympäri piiri, on selvää että ei ole havaittavissa sosiologista käsitettä tai teoriaa joka olisi Intelligent Designiä mutta ei olisi kreationismia tai toisin päin.
1: Toki esim. YEC -kreationismilla on erimielisyyksiä OEC -kreationismin kanssa. Mutta onhan islamilla ja kristinuskollakin erimielisyyksiä monistakin asioista mutta ne molemmat ovat silti saman kattotermin "uskonto" alla. Eikä tätä kumota sillä että kasataan lista asioita joilla kristinusko on islamin kanssa erimielinen.
1: Yksi epäanalogia tosin löytyy ; Kreationistit kutsuvat itseään kreationisteiksi kun taas Intelligent Designin kannattajat eivät. Tästä päästään kuitenkin siihen miten Intelligent Designin ystävät käyttävät analogioita. He muistuttavat että analogioissa on aina jotain eroja. Siksi jos evolutionisti luettelee vaikka miten innolla sitä, miten eläin on epäanaloginen vaikka taskukellon kanssa ei kritisoi käytännössä mitenkään Intelligent Designiä. Erot eivät ole olennaisia. Vastaavalla perustelulla on likimain selvää että Intelligent Design on kreationismia. - Tai sitten ero on oleellisen pieni ja olematon, jolloin sillä ei pitäisi olla hirveästi merkitystä käytännön tasolla. Asioiden käyttäminen yhtenä ja samana ei itse asiassa olisi mikään mainitsemisen arvoinen virhe, jokin joka käytännössä on saivartelua.
Siksi se, että kutsuu Perussuomalaista natsiksi ei ole kauhean suuri virhe (kansallissosialistinen puolue, jossa isänmaallisuutta väritetään monenlaisilla asioilla, ja joissa syrjitään joko ihonvärin tai tähän ihonväriin vahavsti retorisesti korreloivan asian kanssa.) Ja jos kutsuu Intelligent Designin ystävää kreationistiksi ei tee edes lähestkään tämän suuruista virhettä.
Tosin kun kuuntelee Hakkaraisen laukomia juttuja "Neekeriukoista", tajuaa - paitsi sen, että sanana "neekeri" on toisille humoristinen eikä yhtään pilkkaava ja toisille hyvinkin herjaava myös etenkin - että islam on liitetty hyvinkin vahvasti siihen korreloivaan ulkoiseen piirteeseen, eli ihonväriin. ~ Jos väkivalta liitetään korrelaatilla islaminuskoon ja islam taas liitetään korrelaatilla ihonväriin, voidaan aivan oikeasti vakavasti kysyä, että "miten niin ei rasismia".
Kuitenkin perussuomalaisten kohdalla on jossain määrin perusteltua sanoa että kyseessä ei ole rasismi, vaan islamkriittisyys. Asiaa voisi muistuttaa viittaamalla Theseuksen laiva -ongelman kohtaaminen. Kysymys on siinä että jos meillä laivaa korjataan osa kerrallaan, missä tapauksessa laivan identiteetti vaihtuu ; missä on saman ja samankaltaisen ero. Tämän tapainen ilmiö heijastuu myös analogisessa päättelyssä ; Sorites -paradoksissa pienten asioiden kasautuminen määrittää hienovaraisen identiteetin ; Esimerkiksi jos meillä on hiekkakasa ja siitä otetaan yksi jyvä pois, on vaikeaa sanoa monenko hiekanjyvän kohdalla se ei enää ole kasa. Kysymykseen törmää jos miettii missä on tuuhean tukan ja harvan tukan välinen raja. Ja kuinka paljon tarkalleen ottaen täytyy olla rahaa (montako euroa montako senttiä) että on rikas eikä vain varakas.
Pointtina on tietysti se, että usein eroja voidaan yrittää hävittää, ja toisinaan erot ovat olennaisia. Usein on esimerkiksi selvää että joku on rikas ja joku köyhä. Liukuvarajaisuus tarjoaa kuitenkin kikkailutilaa saivartelijoille.
Vastaavanlainen yhdistelemisvaikeus on löydettävissä teologisessa maailmassa. Se on itse asiassa olennainen hyvin monessa mielessä. Se heijastuu itse Jumala -käsitteeseen. Jokainen on sitä mieltä että esimerkiksi kristinuskon Elohim/Jahve on selvästi yhden validin Jumala -määritelmän mukainen. Samoin hindulaisten Krishna -jumala on selvästi yhdenlainen Jumalakäsitys (se, onko kyseessä väärä jumala tai epätosi jumala on tietysti erimielisyyttä).
Moni kuitenkin ajattelee - esimerkiksi Dan Brownin suosion vuoksi - että vapaamuurareilla ei ole Jumalaa, koska he kieltäytyvät nimeämästä sitä, määrittelemästä sen luonnetta, ja viittaavat siihen hyvin epämääräisesti esimerkiksi "suurena arkkitehtinä". Kuitenkin vapaamuurareilla on eriyttäviä rituaaleja, joiden nähdään auttavan illuminaatiossa, henkistymisessä, joka vastaa hyvin useiden uskontojen pelastuskäsitystä.
Vielä epämääräisemmäksi asia menee AA -kerhon kanssa. Siellä kun pitää antaa itsensä Jumaluudelle, joka on määritelty epämääräisesti itseä suuremmaksi voimaksi. Mukana järjesteömässä on kuitenkin henkisiä sävyjä liitettynä tähän ja itse asiassa ohjelma loppuu lähetyskäskyn kaltaiseen ohjenuoraan. Moni selittää että suuremmaksi voimaksi voi antaa vaikka tiilenpalan tai AA -kerhon itsessään. Kuitenkin on (a) vaikeaa ymmärtää miksi sitoutuminen tiiliskiveen olisi järkevää tai auttaisi tiellä tai miksi kukaan suostuisi sellaiseen (b) sitoutuminen seurakuntaan on yleinen uskonnoissa. Jumala jää esimerkiksi luterilaisuudessa melko tarkasti määrittelemättä. Siihen viitataan yleisessä hengellisyydessä varsin epäeksaktein käsittein.
Jossakin on tietysti raja. Vaikeutena on se, että AA -kerhon kohdalla rajanveto on vaikeaa tehdä. Vapaamuurarit taas voidaan nähdä selvästi uskonnollisena järjetönä jonka Jumalan nimi on "arkkitehti" samaan tapaan kuin Juutalaisilla on Jumalan nimi jota ei ääneen lausuta ja johon liitetään muuta salaista ja mystistä. Jumalan nimen paljastamattomuus ei siis ole olennainen Jumalakäsitteen tuhoutumiseksi. Jumala ei vaadi nimiviittausta ollakseen Jumala.
Kreationismin kohdalla tämä kysymys on tietysti legendaarinen. Sillä siinä missä kreationistit kiistivät olevansa uskontoa, Intelligent Designin kannattajat kiistävät olevansa kreationismia.
Kreationismi liittyy selvästi vahvasti sosiologisesti herännäiskristillisyyteen ja YEC -kreationismilla sillä on jopa sama pyhä kirja kuin kristityillä ja sitä tulkitaan samalla tavalla (ei ole ristiriitaa olla kreationisti ja fundamentalistikristitty). Joten vähintään YEC -kreationismi on uskontoa, jolloin ei voida sanoa että uskonto ja kreationismi olisivat toisensa poissulkevia tai että kreationismi ei olisi uskontoa. Kreationistit itse yleensä ajattelevat että jos jokin on todistettu luonnontieteellisesti, se ei enää voisi olla uskontoa. En toki ole sitä mieltä että tämä on kaiken kaikkiaan kovin hyvä perustelu koska
1: Kreationismi on pärjännyt tiedemaailmassa varsin huonosti. Se ei ole aktiivinen tutkimusohjelma, sen parista ei tule konetuliaseilla helposti tutkimusta. Se ei ole muutenkaan pärjännyt tieteessä.
2: Ja lisäksi jos Jumala osoittautuisi konkreettisesti todeksi, tieteelliseksi toimijaksi, olisi silloin tieteellisesti perusteltua mennä harjoittamaan uskontoa. Se, että Jumala on olemasa ei suinkaan tuhoa uskontoa, vaan päin vastoin se tekee uskonnosta rationaalista uskontoa. Jos kiistää sen että tieteellinen voisi olla uskontoa, kiistäisi suoralta kädeltä järkevän uskonnon mahdollisuuden. Itse en haluaisi tehdä näin, vaan ajattelen että järkevä uskonto olisi ihan oikeasti mahdollinen konsepti. (Joskaan ei ainakaan toistaiseksi tässä pyrinnössä onnistunut.)
Intelligent Design koostuu käytännössä kreationisteista. Usein he korostavat että he eivät ota kantaa maan ikään ja muihin kysymyksiin. Kuitenkin kreationismissa on muutakin kuin YEC -kreationismi. Perinteisen kreationismin sisällä on mukana myös sellaisia käsitteitä kuin raelilaisuus, jossa uskotaan avaruusolentoihin. Itse asiassa voidaankin sanoa että Intelligent Designin Jumalakäsitys on vastaavanlainen kuin vapaamuurareiden. Ja argumentitkin sille miksi se ei ole uskontoa, on olennaisesti samanlaatuiset. Jos piirretään uskomusympyrä, jossa kreationismin alla on alaosioita, jotka ovat yhdenlaisia tapoja olla kreationisteja, kuten YEC, OEC, raelilaisuus, ja piirretään ympäri piiri, on selvää että ei ole havaittavissa sosiologista käsitettä tai teoriaa joka olisi Intelligent Designiä mutta ei olisi kreationismia tai toisin päin.
1: Toki esim. YEC -kreationismilla on erimielisyyksiä OEC -kreationismin kanssa. Mutta onhan islamilla ja kristinuskollakin erimielisyyksiä monistakin asioista mutta ne molemmat ovat silti saman kattotermin "uskonto" alla. Eikä tätä kumota sillä että kasataan lista asioita joilla kristinusko on islamin kanssa erimielinen.
1: Yksi epäanalogia tosin löytyy ; Kreationistit kutsuvat itseään kreationisteiksi kun taas Intelligent Designin kannattajat eivät. Tästä päästään kuitenkin siihen miten Intelligent Designin ystävät käyttävät analogioita. He muistuttavat että analogioissa on aina jotain eroja. Siksi jos evolutionisti luettelee vaikka miten innolla sitä, miten eläin on epäanaloginen vaikka taskukellon kanssa ei kritisoi käytännössä mitenkään Intelligent Designiä. Erot eivät ole olennaisia. Vastaavalla perustelulla on likimain selvää että Intelligent Design on kreationismia. - Tai sitten ero on oleellisen pieni ja olematon, jolloin sillä ei pitäisi olla hirveästi merkitystä käytännön tasolla. Asioiden käyttäminen yhtenä ja samana ei itse asiassa olisi mikään mainitsemisen arvoinen virhe, jokin joka käytännössä on saivartelua.
Siksi se, että kutsuu Perussuomalaista natsiksi ei ole kauhean suuri virhe (kansallissosialistinen puolue, jossa isänmaallisuutta väritetään monenlaisilla asioilla, ja joissa syrjitään joko ihonvärin tai tähän ihonväriin vahavsti retorisesti korreloivan asian kanssa.) Ja jos kutsuu Intelligent Designin ystävää kreationistiksi ei tee edes lähestkään tämän suuruista virhettä.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
le siège du sens commun
Siinä missä suomessa puhutaan arkijärjestä tai maalaisjärjestä, on englannin kielessä käsite "common sense". Siinäkin ajetaan takaa samantapaista hyvin pragmaattista ja käytännönläheistä järkityyppiä. Sellaista jolla tullaan toimeen elämässä.
Kuitenkin englannin sana "common" muistuttaa jostain muustakin. Sana viittasi alunperin kuitenkin juryn kaltaiseen, hieman laajempaan joukkoon. Esimerkiksi Descartes viittasi pieneen joukkoon ihmisiä jotka antaisivat sitten näkemystä asiaan. Tässä ajatuksessa on tietysti demokraattisia sävyjä ja siinä tavoitellaan "wisdom of the crowds" -ilmiötä.
Näin "common senseen" saadaan mukaan ajankuvaa, ja sen hegemonioiden makua ; Ollakseen "common sense"ä on oltava kuten siihen aikaan ja siinä kulttuurissa on normaalia. Eli jaettava laajasti hyväksyttyjä uskomuksia.
Tämä laajentaa common sensen hieman muuhunkin kuin soveltaviin tieteisiin ja muistuttaa että se ei ole aivan totaalisen täydellinen asia, vaikka sitä yleensä ihaillaankin. Toisaalta tämä muistuttaa että common sensekin muuttuu ajan mittaan. Nykyään monia sellaisia asioita pidetään järkevinä joita ennen pidettiin epäuskottavina. Ja toisaalta ennen on uskottu sellaisiin asioihin jotka on ennen otettu hyvinkin tosissaan
Ilmiö on sinällään mielenkiintoinen, koska suosio voidaan vetää kielitieteen kautta monenlaiseen "pieneen jännittävään". Esimerkin saa Jani Toivolan saamasta kommentoinnista. Aiheena on avioliittomääritelmä ja homojen suhde siihen. Siellä puhutaan paljon siitä miten sanat muuttavat muotoaan. Ytimeksi keskustelussa näyttää nousevan denotaatiot ja konnotaatiot (sanoja ei kuitenkaan käytetä termeinä itsessään, mutta henki on sellainen että on hyvä huomata että siellä kuitenkin puhutaan näiden sanojen sisältöjen kautta, joten näistä on kysymys.) Tässä yhteydessä denotaatio on virallinen määritelmä ja konnotaatio on sellainen että siihen on liittynyt erilaisia mielikuvia, sisältöjä ja arvostuslauselmia ; Voidaan sanoa että avioliittokysymyksessä "juridinen määritelmä"="denotaatiomääritelmä" & "common sense -määritelmä"="konnotaatiomääritelmä".
Usein on vaikeaa ratkaista, mikä sana on yleisemmin käytössä. "Suomen Kielitoimiston sanakirja" esimerkiksi kertoo että "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." ja "Suomen Sivistyssanakirja" määrittelee sen "kirkon tai valtion virallistama parisuhde, yhteiskunnan hyväksymä miehen ja naisen yhteiselämän muoto, jossa vallitsevat lait ja normit tuottavat oikeuksia ja velvollisuuksia aviopuolisoille, joidenkin kirkkokuntien sakramentti." Ns. sanakirjaa tuijotteleville kysymys tiivistyy siihen että Homoliittojen kohdalla hyväksyttävissä olevan ja laadukkaan sanakirjan valinta ratkaisee sen, onko kyseessä avioliitto vai ei!
Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä sitä kautta että sanoilla ei itse asiassa ole "historiallisen vakion voimaa". Merkitykset elävät. Siksi juridisen tason muuttaminen vastaamaan yleistä kuvaa on mahdollista tehdä. Usein nähdään että laki on jotain jota vain totellaan, mutta samalla poliitikot kuitenkin pyrkivät muokkaamaan lainsäädäntöä ja tekemään erilaisia päätöksiä. Ne muuttavat lakia. Demokratia on kaksisuuntainen prosessi. Siksi sanakirjamääritelmiin dogmaattisen sitoutumisen ei pitäisi olla niin suosittua kuin se näyttää olevan.
Kuitenkin englannin sana "common" muistuttaa jostain muustakin. Sana viittasi alunperin kuitenkin juryn kaltaiseen, hieman laajempaan joukkoon. Esimerkiksi Descartes viittasi pieneen joukkoon ihmisiä jotka antaisivat sitten näkemystä asiaan. Tässä ajatuksessa on tietysti demokraattisia sävyjä ja siinä tavoitellaan "wisdom of the crowds" -ilmiötä.
Näin "common senseen" saadaan mukaan ajankuvaa, ja sen hegemonioiden makua ; Ollakseen "common sense"ä on oltava kuten siihen aikaan ja siinä kulttuurissa on normaalia. Eli jaettava laajasti hyväksyttyjä uskomuksia.
Tämä laajentaa common sensen hieman muuhunkin kuin soveltaviin tieteisiin ja muistuttaa että se ei ole aivan totaalisen täydellinen asia, vaikka sitä yleensä ihaillaankin. Toisaalta tämä muistuttaa että common sensekin muuttuu ajan mittaan. Nykyään monia sellaisia asioita pidetään järkevinä joita ennen pidettiin epäuskottavina. Ja toisaalta ennen on uskottu sellaisiin asioihin jotka on ennen otettu hyvinkin tosissaan
Ilmiö on sinällään mielenkiintoinen, koska suosio voidaan vetää kielitieteen kautta monenlaiseen "pieneen jännittävään". Esimerkin saa Jani Toivolan saamasta kommentoinnista. Aiheena on avioliittomääritelmä ja homojen suhde siihen. Siellä puhutaan paljon siitä miten sanat muuttavat muotoaan. Ytimeksi keskustelussa näyttää nousevan denotaatiot ja konnotaatiot (sanoja ei kuitenkaan käytetä termeinä itsessään, mutta henki on sellainen että on hyvä huomata että siellä kuitenkin puhutaan näiden sanojen sisältöjen kautta, joten näistä on kysymys.) Tässä yhteydessä denotaatio on virallinen määritelmä ja konnotaatio on sellainen että siihen on liittynyt erilaisia mielikuvia, sisältöjä ja arvostuslauselmia ; Voidaan sanoa että avioliittokysymyksessä "juridinen määritelmä"="denotaatiomääritelmä" & "common sense -määritelmä"="konnotaatiomääritelmä".
Usein on vaikeaa ratkaista, mikä sana on yleisemmin käytössä. "Suomen Kielitoimiston sanakirja" esimerkiksi kertoo että "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." ja "Suomen Sivistyssanakirja" määrittelee sen "kirkon tai valtion virallistama parisuhde, yhteiskunnan hyväksymä miehen ja naisen yhteiselämän muoto, jossa vallitsevat lait ja normit tuottavat oikeuksia ja velvollisuuksia aviopuolisoille, joidenkin kirkkokuntien sakramentti." Ns. sanakirjaa tuijotteleville kysymys tiivistyy siihen että Homoliittojen kohdalla hyväksyttävissä olevan ja laadukkaan sanakirjan valinta ratkaisee sen, onko kyseessä avioliitto vai ei!
Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä sitä kautta että sanoilla ei itse asiassa ole "historiallisen vakion voimaa". Merkitykset elävät. Siksi juridisen tason muuttaminen vastaamaan yleistä kuvaa on mahdollista tehdä. Usein nähdään että laki on jotain jota vain totellaan, mutta samalla poliitikot kuitenkin pyrkivät muokkaamaan lainsäädäntöä ja tekemään erilaisia päätöksiä. Ne muuttavat lakia. Demokratia on kaksisuuntainen prosessi. Siksi sanakirjamääritelmiin dogmaattisen sitoutumisen ei pitäisi olla niin suosittua kuin se näyttää olevan.
Tunnisteet:
aika,
arkijärki,
arvokeskustelu,
avioliitto,
common sense,
demokratia,
denotaatio,
Descartes,
hegemonia,
homoseksuaalisuus,
kieli,
konnotaatio,
määritelmä,
pragmaattinen,
suosio,
Toivola,
wisdom of crowds
Kun idea on todiste mahdollisuudesta? Ja mielikuva olemassaolosta?
Ontologinen Jumalatodistus on yleisesti ottaen varsin käytetty julistajien parissa. Kuitenkin sen vasta -argumentit ovat olleet sen verran tunnettuja, että rationaaliset ja logiikasta yhtään kiinnostuneet ja siitä jotain ymmärtäneet teologit eivät ole sitä oikeastaan käyttäneet. Yhtenä keinona on ollut paikata tunnettuja aukkoja monimaailma -argumentilla.
Tässä ytimessä on se, että jos Jumala on mahdollinen jossain maailmassa, se on olemassa. Argumentti esitetään yleensä muodossa:
"Definition: If God exists, then God necessarily exists.
Premise: It is possible that God exists.
Conclusion: God exists."
Argumentti on monella tavalla mielenkiintoinen. Sen erikoisuuksiin voi tutustua esimerkiksi Sceptic's playssä, jossa on aiheesta montakin, hieman eri yksityiskohtiin paneutuvaa, vasta -argumenttia. Yleensä ihmisille riittää toki se, että kertoo että idean olemassaolo ihmisen abstraktiotasolla on hieman eri asia kuin konkreettisen olemassaolon mahdollisuus.
1: Että sanoo että tässä tehdään useita kategoriavirheitä. Mielikuva sidotaan määritelmäksi, määritelmä mahdollisuudeksi ja mahdollisuus olemassaoloksi ja vasta näiden non sequitureiksi tulkittavien virheiden summa on tämä varsinainen päätelmä. Jossa on vielä mukana oletus siitä että tämä näin rakennettu kokonaisuus liittyy olennaisesti siihen mikä on ihmisten mielessä termissä "Jumala". Tai arkisesti että on mahdollista että ihminen voi kuvitella mielikuvissaan abstrakteja vaihtoehtoja jotka eivät ole reaalisia vaihtoehtoja.
2: Voi kertoa että niissä on taustalla myös mutkikas ontologinen rakenne, joka itse asiassa vaatii toimiakseen eräänlaisen multiversumioletuksen. Tämä taas on metafyysinen piilo-oletus, jota ei itse asiassa voida pitää edes kovin pienenä. Siksi tämäkin paikka -aines näyttää olevan lähinnä saivartelu, jossa on taustalla jollei valtaisa kategoriavirhe niin sitten muuten vain rankalla kädellä tehty olettelu. Laskelman loogisuus muuttuu tätä kautta kyseenalaiseksi.
Rakennan seuraavaksi "Skeptic:s play" :n argumenttien ympärille oman leikkikentän joka on eräänlainen esittely-kommentaari kommentoitiavaruuteni. Suosittelen lukemaan varsinaiset blogaukset jos englanti ja kiinnostus taipuvat. Sillä linkkien takana argumentit ovat terävämpiä ja analyyttisempiä. Tässä halusin korostaa hieman enemmän omaan luovaan panokseeni:
1: Looginen perustelu on rakennettu tavalla, jossa päätelmä johdetaan on puutteellinen, ja johtaa tuossa muodossa erikoisiin tilanteisiin joiden perusteltavuus on niin ja näin. Kun nämä korjataan ja argumentti koherentisoidaan, syntyykin omituinen tilanne. Tarvitaan vai kevyt muistutus siitä että ""If P, then Q" is always true if P is false." Likewise, the statement "If God exists, then Q" is always true, because God doesn't exist. It's true even if Q is a contradictory statement (ie "God is blue and not blue"). Therefore, the new premise is false; the existence of God implies a contradiction." Eli toisin sanoen Jumalatodistus muuttuukin Jumalakumoamiseksi ; Jumalan olemassaolo johtaa ristiriitaan.
___1.1: Tämä on oleellista koska Jumalan olemassaolon olettamisen johtaminen koherenttiin tulokseen on ikään kuin relevantti sen todistamiseksi. Mystikko tietysti esittää että "Jumala ylittää järjen" tai vastaavaa. Mutta tässä kontekstissa Jumalatodistuksen tekeminen loogisen todistamisen kautta on itsessään varsin omituista aktiota.
___1.2: Samalla mietitään sitä, että argumentissa itse asiassa rakennetaan perustelu jossa määritelmän olemassaolo tarkoittaa samaa kuin konkreettinen olemassaolo "jossain mahdollisessa maailmassa". Tämä on toki Platonin ideamaailman mukaista, mutta ongelmana on se, että on ihan oikeasti hyvä miettiä sitä että onko olemassa määritelmiä joissa ei ole kunnolla (a) sisältöä jotta ne olisivat määritelmiä tai (b) määritelmä ei itsessään ole kovin järkevä. Ontologisen argumentin paikkaaminen monimaailmatulkinnalla pakottaa nämäkin kuitenkin olemassaoleviksi. Kaikki voidaan toisin sanoen todistaa olemassaolevaksi.
2: Asiaa lähestytään argumentin kontraposition kautta. Havaitaan että jos logiikan pitää ennallaan ja päättelyn pitää ennallaan ja premissiin liitetyn lemman vain vaihtaa kontrapositiollaan (mikä on sallittua ja mahdollista) päädytään jälleen siihen että Jumalan olemassaolo on kumottu (taas). Tämä johtaa siihen että sama perustelurakenne johtaa aivan päinvastaisiin päätelmiin. (Tämä on yllättävää, kun muistaa että mainitun tapainen muutos ei yleensä ottaen muuta tulosta.) Tämä viittaa siihen että tosiasiassa perustelu ei tällä paikkamateriaalilla ole niinkään todistus kuin näyte siitä että teologinen perustelu on niin obskuranttia, että sen avulla voidaan sanoa likimain mitä tahansa.
3: Kolmas taso keskittyy mietiskelemään metafysiikan suhdetta monimaailma -ajatteluun. Tässä prosessissa mietitään sitä, että abstraktio on vaihtoehto loogisessa mutta ei reaalisessa mielessä. Olemassaolon määritelmä vain vaihtuu kun Jumala -idean olemassaolo vaihdetaan siihen että olisi jokin konkreettinen kaikkitietävä avaruuskummitus, joka eksistoisi abstraktin maailman sijasta reaalisesti. Jumalatodistus muuttuu maailmankuvan sisältä rakentuneeksi, ei miksikään josta tarvitsisi vakuuttua "Depending on who you ask, there isn't even any metaphysical significance to the other possible worlds, they're just ideas." Tämä näyttää että perustelu nojautuu presuppositionistiseen ajatteluun.
___3.1: Toisaalta monimaailma -ajattelu johtaa hieman koomisiin tilanteisiin. Sillä jos kuvittelemme mahtavan olennon joka ei ole kaikissa mahdollisissa maailmoissa, se ei eräällä tavalla ole kaikkivoipa. Sellainen Jumala joka taas on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa, olisi sellainen myös meidän maailmassamme, jolloin ei tarvitsisi miettiä mitään deististä kaukana olevaa Jumalaa.
___3.2: Toisaalta mietitään myös mitä tässä argumentissa itse asiassa tehdään. Siinähän ei käsitellä oikeastaan Jumalaa sellaisena kuin se on totuttu näkemään teologiassa. Sen sijaan se on jotain, joka on enemmänkin loogisen pyörittelyn kautta määritelty Jumala -nimen alle. Näin ollen voidaan aivan oikeasti kysyä, mikä tästä tekee "Jumalatodistuksen". Kysymys on hieman sama kuin jos määrittelisin lattialta löytyneeni nöftän intuitiivisesti riittävän vahvasti olemassaolevaksi, ja nimeäisin sen sitten Jumalaksi. Jos tämän ympärille rakentaisin alttarin ja . Toki analogiani on puutteellinen, koska nöftä on jotain konkreettista ja selkeää, toisin kuin Jumalan määrittely ja sen olemassaolon intuitiivisen perustelluuden hyväksyminen itsessään.
Yleisesti ottaen ongologisessa argumentissa ja muissa Jumalatodistuksissa ärsyttää kuitenkin eniten se, että mikään argumenttien ruotiminen ei oikeasti riitä. Koska kyse ei ole logiikasta, vaan siitä että "joku viisas mies teki päättelyn". Logiikka tiivistyy hieman samaksi kuin vanhoissa taikatempuissa sanotut "hokkuspokkus" -sanat. Ne luovat tunnelmaa ja harhauttavat, eivät tuo sisältöä. Logiikka on vain ad technobabblea, joka muotonsa vuoksi kuulostaa riittävän jännittävältä toimiakseen ja ollakseen vakuuttavaa.
Ontologisen argumentin heikkouksien paikkaaminen monimaailma -ajattelulla onkin siksi itse asiassa ollut ainakin minulle mielekkäänoloinen lisäys. Se on sentään jotain muuta kuin "vanhan toistamista siksi että sitä on toistettu vuosisatoja ja nyt sillä on perinteen kunniakas viitta". Tätä kautta saadaan uusia mietteitä. Eivät ne toki Jumalaa todista vieläkään, se enemmänkin vetoaa kuin perustelee. Mutta tässä sentään esiin nousee mielenkiintoisia teemoja, kuten määritelmien rakentamiseen liittyvät kysymykset; Milloin määritelmän sana vastaa sisältöä, milloin määritelmä voidaan hyväksyä ja missä tilanteessa määritelmää ja siihen liittyvää logiikkaa voidaan soveltaa hyväksyttävästi.
Tässä ytimessä on se, että jos Jumala on mahdollinen jossain maailmassa, se on olemassa. Argumentti esitetään yleensä muodossa:
"Definition: If God exists, then God necessarily exists.
Premise: It is possible that God exists.
Conclusion: God exists."
Argumentti on monella tavalla mielenkiintoinen. Sen erikoisuuksiin voi tutustua esimerkiksi Sceptic's playssä, jossa on aiheesta montakin, hieman eri yksityiskohtiin paneutuvaa, vasta -argumenttia. Yleensä ihmisille riittää toki se, että kertoo että idean olemassaolo ihmisen abstraktiotasolla on hieman eri asia kuin konkreettisen olemassaolon mahdollisuus.
1: Että sanoo että tässä tehdään useita kategoriavirheitä. Mielikuva sidotaan määritelmäksi, määritelmä mahdollisuudeksi ja mahdollisuus olemassaoloksi ja vasta näiden non sequitureiksi tulkittavien virheiden summa on tämä varsinainen päätelmä. Jossa on vielä mukana oletus siitä että tämä näin rakennettu kokonaisuus liittyy olennaisesti siihen mikä on ihmisten mielessä termissä "Jumala". Tai arkisesti että on mahdollista että ihminen voi kuvitella mielikuvissaan abstrakteja vaihtoehtoja jotka eivät ole reaalisia vaihtoehtoja.
2: Voi kertoa että niissä on taustalla myös mutkikas ontologinen rakenne, joka itse asiassa vaatii toimiakseen eräänlaisen multiversumioletuksen. Tämä taas on metafyysinen piilo-oletus, jota ei itse asiassa voida pitää edes kovin pienenä. Siksi tämäkin paikka -aines näyttää olevan lähinnä saivartelu, jossa on taustalla jollei valtaisa kategoriavirhe niin sitten muuten vain rankalla kädellä tehty olettelu. Laskelman loogisuus muuttuu tätä kautta kyseenalaiseksi.
Rakennan seuraavaksi "Skeptic:s play" :n argumenttien ympärille oman leikkikentän joka on eräänlainen esittely-kommentaari kommentoitiavaruuteni. Suosittelen lukemaan varsinaiset blogaukset jos englanti ja kiinnostus taipuvat. Sillä linkkien takana argumentit ovat terävämpiä ja analyyttisempiä. Tässä halusin korostaa hieman enemmän omaan luovaan panokseeni:
1: Looginen perustelu on rakennettu tavalla, jossa päätelmä johdetaan on puutteellinen, ja johtaa tuossa muodossa erikoisiin tilanteisiin joiden perusteltavuus on niin ja näin. Kun nämä korjataan ja argumentti koherentisoidaan, syntyykin omituinen tilanne. Tarvitaan vai kevyt muistutus siitä että ""If P, then Q" is always true if P is false." Likewise, the statement "If God exists, then Q" is always true, because God doesn't exist. It's true even if Q is a contradictory statement (ie "God is blue and not blue"). Therefore, the new premise is false; the existence of God implies a contradiction." Eli toisin sanoen Jumalatodistus muuttuukin Jumalakumoamiseksi ; Jumalan olemassaolo johtaa ristiriitaan.
___1.1: Tämä on oleellista koska Jumalan olemassaolon olettamisen johtaminen koherenttiin tulokseen on ikään kuin relevantti sen todistamiseksi. Mystikko tietysti esittää että "Jumala ylittää järjen" tai vastaavaa. Mutta tässä kontekstissa Jumalatodistuksen tekeminen loogisen todistamisen kautta on itsessään varsin omituista aktiota.
___1.2: Samalla mietitään sitä, että argumentissa itse asiassa rakennetaan perustelu jossa määritelmän olemassaolo tarkoittaa samaa kuin konkreettinen olemassaolo "jossain mahdollisessa maailmassa". Tämä on toki Platonin ideamaailman mukaista, mutta ongelmana on se, että on ihan oikeasti hyvä miettiä sitä että onko olemassa määritelmiä joissa ei ole kunnolla (a) sisältöä jotta ne olisivat määritelmiä tai (b) määritelmä ei itsessään ole kovin järkevä. Ontologisen argumentin paikkaaminen monimaailmatulkinnalla pakottaa nämäkin kuitenkin olemassaoleviksi. Kaikki voidaan toisin sanoen todistaa olemassaolevaksi.
2: Asiaa lähestytään argumentin kontraposition kautta. Havaitaan että jos logiikan pitää ennallaan ja päättelyn pitää ennallaan ja premissiin liitetyn lemman vain vaihtaa kontrapositiollaan (mikä on sallittua ja mahdollista) päädytään jälleen siihen että Jumalan olemassaolo on kumottu (taas). Tämä johtaa siihen että sama perustelurakenne johtaa aivan päinvastaisiin päätelmiin. (Tämä on yllättävää, kun muistaa että mainitun tapainen muutos ei yleensä ottaen muuta tulosta.) Tämä viittaa siihen että tosiasiassa perustelu ei tällä paikkamateriaalilla ole niinkään todistus kuin näyte siitä että teologinen perustelu on niin obskuranttia, että sen avulla voidaan sanoa likimain mitä tahansa.
3: Kolmas taso keskittyy mietiskelemään metafysiikan suhdetta monimaailma -ajatteluun. Tässä prosessissa mietitään sitä, että abstraktio on vaihtoehto loogisessa mutta ei reaalisessa mielessä. Olemassaolon määritelmä vain vaihtuu kun Jumala -idean olemassaolo vaihdetaan siihen että olisi jokin konkreettinen kaikkitietävä avaruuskummitus, joka eksistoisi abstraktin maailman sijasta reaalisesti. Jumalatodistus muuttuu maailmankuvan sisältä rakentuneeksi, ei miksikään josta tarvitsisi vakuuttua "Depending on who you ask, there isn't even any metaphysical significance to the other possible worlds, they're just ideas." Tämä näyttää että perustelu nojautuu presuppositionistiseen ajatteluun.
___3.1: Toisaalta monimaailma -ajattelu johtaa hieman koomisiin tilanteisiin. Sillä jos kuvittelemme mahtavan olennon joka ei ole kaikissa mahdollisissa maailmoissa, se ei eräällä tavalla ole kaikkivoipa. Sellainen Jumala joka taas on olemassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa, olisi sellainen myös meidän maailmassamme, jolloin ei tarvitsisi miettiä mitään deististä kaukana olevaa Jumalaa.
___3.2: Toisaalta mietitään myös mitä tässä argumentissa itse asiassa tehdään. Siinähän ei käsitellä oikeastaan Jumalaa sellaisena kuin se on totuttu näkemään teologiassa. Sen sijaan se on jotain, joka on enemmänkin loogisen pyörittelyn kautta määritelty Jumala -nimen alle. Näin ollen voidaan aivan oikeasti kysyä, mikä tästä tekee "Jumalatodistuksen". Kysymys on hieman sama kuin jos määrittelisin lattialta löytyneeni nöftän intuitiivisesti riittävän vahvasti olemassaolevaksi, ja nimeäisin sen sitten Jumalaksi. Jos tämän ympärille rakentaisin alttarin ja . Toki analogiani on puutteellinen, koska nöftä on jotain konkreettista ja selkeää, toisin kuin Jumalan määrittely ja sen olemassaolon intuitiivisen perustelluuden hyväksyminen itsessään.
Yleisesti ottaen ongologisessa argumentissa ja muissa Jumalatodistuksissa ärsyttää kuitenkin eniten se, että mikään argumenttien ruotiminen ei oikeasti riitä. Koska kyse ei ole logiikasta, vaan siitä että "joku viisas mies teki päättelyn". Logiikka tiivistyy hieman samaksi kuin vanhoissa taikatempuissa sanotut "hokkuspokkus" -sanat. Ne luovat tunnelmaa ja harhauttavat, eivät tuo sisältöä. Logiikka on vain ad technobabblea, joka muotonsa vuoksi kuulostaa riittävän jännittävältä toimiakseen ja ollakseen vakuuttavaa.
Ontologisen argumentin heikkouksien paikkaaminen monimaailma -ajattelulla onkin siksi itse asiassa ollut ainakin minulle mielekkäänoloinen lisäys. Se on sentään jotain muuta kuin "vanhan toistamista siksi että sitä on toistettu vuosisatoja ja nyt sillä on perinteen kunniakas viitta". Tätä kautta saadaan uusia mietteitä. Eivät ne toki Jumalaa todista vieläkään, se enemmänkin vetoaa kuin perustelee. Mutta tässä sentään esiin nousee mielenkiintoisia teemoja, kuten määritelmien rakentamiseen liittyvät kysymykset; Milloin määritelmän sana vastaa sisältöä, milloin määritelmä voidaan hyväksyä ja missä tilanteessa määritelmää ja siihen liittyvää logiikkaa voidaan soveltaa hyväksyttävästi.
Teologinen sodankäynti
Jani Toivola kirjoittu "Uuteen Suomeen" blogauksen otsikolla "Omaa elämää ei voi perustaa itsensä kieltämiselle." Itse tekstissä ilmaistaan tyytymättömyyttä siihen että kristillisdemokraatit ajavat tietynlaista perhekonseptia koko valtion sisällä ainoana juridisesti oikeutettavana parisuhdemuotona. "Miten jonkun poliittisen puolueen yksi vahvimmista tavoitteista voi olla toisen ihmisryhmän oikeuksien rajoittaminen?" Juttu ei sisällä tästä varsinaisesti mitään uutta ja uniikkia.
1: Mitä nyt vain näyttää että homoaiheen arvokeskustelu onkin palannut mukavasti sinne, missä se on aina ollutkin. Tässä välissähän uskovaiset teeskentelivät että kysymys on kirkollisesta avioliitto -oikeudesta, eli uskonnon oikeudesta määrittää norminsa itsensä sisällä autonomisesti. Mutta nyt on jälleen selvää että perhekäsitys ja agenda on nimen omaan yhteiskunnallinen.
2: Mitä nyt Toivolan avautumista on kritisoitu. Yhtenä syynä on se, että hänen olisi neuvojien mukaan "Te olette hallituksessa ja jos yhdessä sovitut ohjelmat ei teille kelpaa niin lähtekää sieltä pois. Ei se sen kummempaa ole." Vastaavaa ei esitetä Päivi Räsäselle, joka tässä hallitusta muodostettaessa pelasi sillä että hän ei tee asioista kynnyskysymyksiä. Ei se silti estä häntä puhumasta ääneen mielipiteitään näistä kynnyskysymysasioista, kuten abortista. Tämäkään ei ole mitenkään erityistä. Sillä jos esität mitään joka kritisoi millään tasolla ketään uskonnollista herännäistahoa, ensimmäinen ja luonteva askel on kyseenalaistaa sananvapaus. Täytyy vastata "Miksi ihmeessä kiinnotaa aihe" tai miten sen muuten oikeuttaa.
Avainasemassa onkin enemmän se, miksi oman uskonnon perhemalli halutaan pitää uniikkina. Ongelma herää kun lukee ahkerasti floodannutta ammattisaarnaajaksi ilmoittautuvaa kommentoijaa.
1: Hän jaottelee normit kolmeen tasoon. "Sinä ja minä, me kaikki ihmiset olemme ensisijaisessa vastuussa elämästämme meidät luoneelle Raamatun Jumalalle.Vasta sitten maalliselle oikeusjärjestelmälle, muille ihmisille tai itsellemme." Eli on henkilökohtainen taso, yhteiskunnallinen taso ja Jumalan taso.
2: Armoa ei tule kaikille mutta tämä ei tarkoita että Jumala olisi paha. Koska ihmisellä on vapaa tahto, jota kautta asiat tapahtuvat. Tähän vapaaseen tahtoon puuttuminen tekisi Jumalasta pahan, hän olisi väkivallankäyttäjä (sosiaalinen, fyysinen tai henkinen väkivalta ovat kaikki selvästi mukana sanassa "väkivalta", koska muutenhan Jumala voisi käyttää niitä eikä siinä olisi epäeettisyyttä.) "Koska Jumala on rakkaus, niin Hän loi ihmiselle myös vapaan tahdon. Vapaa tahto tarkoittaa sielun pelastumisasiassa mm. sitä että ihmisellä on oikeus vapaasti vastaanottaa tai hylätä Jeesus, Jumalan Poika, syntiensä sovittajana. Sillä elävien ja kuolleitten Herra ei väkivalloin pelasta ketään tuonelan vaivasta ja helvetin tulesta, ks. Luuk.16:19-31. Sen sijaan pelastumisen mahdollisuus annetaan jokaiselle luodulle ihmiselle. Näin tapahtuu, koska elävä Jumala puhuu ajallaan niin selvästi että a.o ihminen sen kuulee."
1: Sivuhuomiona voisi sanoa että tämä herättää hieman pelottavia kysymyksiä siitä voiko tämänlaista hierarkiaa noudattava kristitty oikeati olla lainkuuliainen kansalainen, vai noudattaako hän vain niitä lakeja jotka sattuva sopimaan yhteen hänen uskontonsa kanssa. (Pelko on tärkeä, se johtaa islamin sharia -lakien väkivaltaisten osien kohdalta tuttuihin moraalisiin kysymyksiin. Joihin vastauksen pitäisi olla ilmselvä.) Mikään omatunto ei tule kysymykseen, koska hierarkiassa oma sisin on varsin pienellä tasolla. Näin valittu hierarkia osoittaa että ihminen itse asiassa alistuu kaikelle muulle, ja omalle itselle on tilaa vain "pienissä ja irrelevanteissa asioissa". Kaczynskiä mukaillen hallitukset yrittävätkin yleensä ottaa päätäntävaltaa "tärkeissä asioissa", kuten omaisuudenjaottelussa. Mielipiteet, kuten siitä pitääkö mansikkajäätelöstä vai mustikkajäätelöstä, eivät häiritse toimintoja, joten niistä ei välitetä ja näiden irrelevanttien mielipiteiden vapautta esitetään ikään kuin anteliaana oikeutena.
Kun nämä kohdat laitetaan yhteen herää tärkeä teologinen kysymys. Jos kristillinen puolue menee ja pakottaa ihmiset juridisella säädöksellä tietynlaiseen perhesuhteeseen, eivätkö he tee juuri sellaista puuttumista ihmisten vapaaseen tahtoon, joka olisi väärin. Vapaan tahdon argumentti Jumalan hyvyyden todisteena romahtaisi jos näin ei myönnettäisi, joten selvästi kyseessä on heidän kristinopilleen hyvin olennainen kohta. Onkin hyvä huomata, että laki, kuten Toivola, yrittävät puuttua erityisesti juridiseen tasoon. Se sallii erilaisia vaihtoehtoja, joten se on valinnanvapauden puolella, vaihtoehtojen krasiminen taas on nimen omaan puuttumista siihen ihmisten vapaaseen tahtoon. Kristillisdemokraatit ajatuvatkin kummalliseen paradoksiin "Herra ei väkivalloin, joten hänen kannattajiensa tarvitsee." Kukaanhan ei estä että on homoseksuaali ja menee naimisiin miehen kanssa. Mutta samantien homo voi uskonnollisen vapautensa vuoksi olla menemättä naimisiin koska pitää Jumalan lakia ihmisen lakia isompana.
Näyttääkin siltä että jos pitää homoseksuaalisuutta syntinä ja muistaa fundamentalistisen armon ilmenemisen maailmassa, sekä sen miten fundamentalistit sitovat vapaan tahdon mukaan kuvioon, on jouhevin päätelmä että kristillisdemokraatit ovat tekemässä pahuutta.
Tämä kaikki vie mietteet Jehovan Todistajien teologisen sodankäynnin konseptiin. Heille viestintä on PR -väline. Näin esitys on hyvä muotoilla juuri tilanteen mukaan ja pyrkiä rajaamaan keskustelukonsepti tiettyyn perspektiiviin. (Kuten KD teki kun avioliittokysymyksessä keskittyivät siihen että "kirkon sisäinen asia, ei mikään yhteiskunnallinen pyrintöön jouhevasti solahtava juttu".) Heillekin ytimessä on valta ja sen maksimointi.
Vapaaseen tahtoon, uskonnonvapauteen ja muihin asioihin viitataan siksi että ne ovat kikka jolla päästään paremmin valtaan. Medialle saa siksi jopa valehdella, kunhan sillä tulee parempi imago järjestölle. Siksi konsepteissa havaitaankin kummallisia ristiriitaisuuksia. Sellaisia, että jos ne olisivat ideologian ydinasioita, ne olisivat pompanneet selvästi esiin. Nämä jännitteet ja ristiriidat toisin sanoen paljastavat, että ihmiset eivät ole sitoutuneet näihin konsepteihin. Valehtelusta pääsee eteenpäin kun karsii pois ristiriidat poistamalla konseptit joihin ollaan tekojen tasolla sitouduttu vähiten. Näin paljastuu se, että takaa ei ajetakaan tiedottamista, uskonnonvapautta ja muita asioita. Vaan valtaa, suosiota ja hyvää julkisuuskuvaa keinoilla millä hyvänsä.
1: Mitä nyt vain näyttää että homoaiheen arvokeskustelu onkin palannut mukavasti sinne, missä se on aina ollutkin. Tässä välissähän uskovaiset teeskentelivät että kysymys on kirkollisesta avioliitto -oikeudesta, eli uskonnon oikeudesta määrittää norminsa itsensä sisällä autonomisesti. Mutta nyt on jälleen selvää että perhekäsitys ja agenda on nimen omaan yhteiskunnallinen.
2: Mitä nyt Toivolan avautumista on kritisoitu. Yhtenä syynä on se, että hänen olisi neuvojien mukaan "Te olette hallituksessa ja jos yhdessä sovitut ohjelmat ei teille kelpaa niin lähtekää sieltä pois. Ei se sen kummempaa ole." Vastaavaa ei esitetä Päivi Räsäselle, joka tässä hallitusta muodostettaessa pelasi sillä että hän ei tee asioista kynnyskysymyksiä. Ei se silti estä häntä puhumasta ääneen mielipiteitään näistä kynnyskysymysasioista, kuten abortista. Tämäkään ei ole mitenkään erityistä. Sillä jos esität mitään joka kritisoi millään tasolla ketään uskonnollista herännäistahoa, ensimmäinen ja luonteva askel on kyseenalaistaa sananvapaus. Täytyy vastata "Miksi ihmeessä kiinnotaa aihe" tai miten sen muuten oikeuttaa.
Avainasemassa onkin enemmän se, miksi oman uskonnon perhemalli halutaan pitää uniikkina. Ongelma herää kun lukee ahkerasti floodannutta ammattisaarnaajaksi ilmoittautuvaa kommentoijaa.
1: Hän jaottelee normit kolmeen tasoon. "Sinä ja minä, me kaikki ihmiset olemme ensisijaisessa vastuussa elämästämme meidät luoneelle Raamatun Jumalalle.Vasta sitten maalliselle oikeusjärjestelmälle, muille ihmisille tai itsellemme." Eli on henkilökohtainen taso, yhteiskunnallinen taso ja Jumalan taso.
2: Armoa ei tule kaikille mutta tämä ei tarkoita että Jumala olisi paha. Koska ihmisellä on vapaa tahto, jota kautta asiat tapahtuvat. Tähän vapaaseen tahtoon puuttuminen tekisi Jumalasta pahan, hän olisi väkivallankäyttäjä (sosiaalinen, fyysinen tai henkinen väkivalta ovat kaikki selvästi mukana sanassa "väkivalta", koska muutenhan Jumala voisi käyttää niitä eikä siinä olisi epäeettisyyttä.) "Koska Jumala on rakkaus, niin Hän loi ihmiselle myös vapaan tahdon. Vapaa tahto tarkoittaa sielun pelastumisasiassa mm. sitä että ihmisellä on oikeus vapaasti vastaanottaa tai hylätä Jeesus, Jumalan Poika, syntiensä sovittajana. Sillä elävien ja kuolleitten Herra ei väkivalloin pelasta ketään tuonelan vaivasta ja helvetin tulesta, ks. Luuk.16:19-31. Sen sijaan pelastumisen mahdollisuus annetaan jokaiselle luodulle ihmiselle. Näin tapahtuu, koska elävä Jumala puhuu ajallaan niin selvästi että a.o ihminen sen kuulee."
1: Sivuhuomiona voisi sanoa että tämä herättää hieman pelottavia kysymyksiä siitä voiko tämänlaista hierarkiaa noudattava kristitty oikeati olla lainkuuliainen kansalainen, vai noudattaako hän vain niitä lakeja jotka sattuva sopimaan yhteen hänen uskontonsa kanssa. (Pelko on tärkeä, se johtaa islamin sharia -lakien väkivaltaisten osien kohdalta tuttuihin moraalisiin kysymyksiin. Joihin vastauksen pitäisi olla ilmselvä.) Mikään omatunto ei tule kysymykseen, koska hierarkiassa oma sisin on varsin pienellä tasolla. Näin valittu hierarkia osoittaa että ihminen itse asiassa alistuu kaikelle muulle, ja omalle itselle on tilaa vain "pienissä ja irrelevanteissa asioissa". Kaczynskiä mukaillen hallitukset yrittävätkin yleensä ottaa päätäntävaltaa "tärkeissä asioissa", kuten omaisuudenjaottelussa. Mielipiteet, kuten siitä pitääkö mansikkajäätelöstä vai mustikkajäätelöstä, eivät häiritse toimintoja, joten niistä ei välitetä ja näiden irrelevanttien mielipiteiden vapautta esitetään ikään kuin anteliaana oikeutena.
Kun nämä kohdat laitetaan yhteen herää tärkeä teologinen kysymys. Jos kristillinen puolue menee ja pakottaa ihmiset juridisella säädöksellä tietynlaiseen perhesuhteeseen, eivätkö he tee juuri sellaista puuttumista ihmisten vapaaseen tahtoon, joka olisi väärin. Vapaan tahdon argumentti Jumalan hyvyyden todisteena romahtaisi jos näin ei myönnettäisi, joten selvästi kyseessä on heidän kristinopilleen hyvin olennainen kohta. Onkin hyvä huomata, että laki, kuten Toivola, yrittävät puuttua erityisesti juridiseen tasoon. Se sallii erilaisia vaihtoehtoja, joten se on valinnanvapauden puolella, vaihtoehtojen krasiminen taas on nimen omaan puuttumista siihen ihmisten vapaaseen tahtoon. Kristillisdemokraatit ajatuvatkin kummalliseen paradoksiin "Herra ei väkivalloin, joten hänen kannattajiensa tarvitsee." Kukaanhan ei estä että on homoseksuaali ja menee naimisiin miehen kanssa. Mutta samantien homo voi uskonnollisen vapautensa vuoksi olla menemättä naimisiin koska pitää Jumalan lakia ihmisen lakia isompana.
Näyttääkin siltä että jos pitää homoseksuaalisuutta syntinä ja muistaa fundamentalistisen armon ilmenemisen maailmassa, sekä sen miten fundamentalistit sitovat vapaan tahdon mukaan kuvioon, on jouhevin päätelmä että kristillisdemokraatit ovat tekemässä pahuutta.
Tämä kaikki vie mietteet Jehovan Todistajien teologisen sodankäynnin konseptiin. Heille viestintä on PR -väline. Näin esitys on hyvä muotoilla juuri tilanteen mukaan ja pyrkiä rajaamaan keskustelukonsepti tiettyyn perspektiiviin. (Kuten KD teki kun avioliittokysymyksessä keskittyivät siihen että "kirkon sisäinen asia, ei mikään yhteiskunnallinen pyrintöön jouhevasti solahtava juttu".) Heillekin ytimessä on valta ja sen maksimointi.
Vapaaseen tahtoon, uskonnonvapauteen ja muihin asioihin viitataan siksi että ne ovat kikka jolla päästään paremmin valtaan. Medialle saa siksi jopa valehdella, kunhan sillä tulee parempi imago järjestölle. Siksi konsepteissa havaitaankin kummallisia ristiriitaisuuksia. Sellaisia, että jos ne olisivat ideologian ydinasioita, ne olisivat pompanneet selvästi esiin. Nämä jännitteet ja ristiriidat toisin sanoen paljastavat, että ihmiset eivät ole sitoutuneet näihin konsepteihin. Valehtelusta pääsee eteenpäin kun karsii pois ristiriidat poistamalla konseptit joihin ollaan tekojen tasolla sitouduttu vähiten. Näin paljastuu se, että takaa ei ajetakaan tiedottamista, uskonnonvapautta ja muita asioita. Vaan valtaa, suosiota ja hyvää julkisuuskuvaa keinoilla millä hyvänsä.
Tunnisteet:
armo,
fundamentalismi,
graffiti,
homoseksuaalisuus,
Jehovan Todistajat,
juridiikka,
Kaczynski,
Toivola,
uskonnonvapaus,
uskonto,
valinta,
vapaa tahto,
vastuu,
väkivalta,
yhteiskunta
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Paikallisen runokilpailun voittaja.
Tunnisteet:
graffiti,
huumori,
rakkaus,
romantiikka,
seksuaalisuus
Asiattomuuksia (~ei selitystä)
Isäni meni kihloihin uuden naisensa kanssa päivänä jona olin töissä. (Taktista tai ei, näin kävi.) Sain tästä hyvästä puhelinsoiton äidiltäni.
Tai olisin saanut jos olisin vastannut. Läimin ensin luuria korvaan. Mutta kun soitto oli kärsivällisempää kuin minä, tein laiskan miehen ratkaisun ja laitoin koko puhelimen pois päältä. Ei selitystä. Sain vastaukseksi viestin jossa kerrottiin että hän oli yrittänyt soittaa. En viitsinyt tekstata vastausta jossa kerroin että yritin olla vastaamatta. Sillä se olisi ollut selitys. En vain kertakaikkiaan jaksanut sitä sohdesoppaa, jossa meneminen tai menemättä jättäminen on joku leirienvalintatoimenpide. Ja ennen kaikkea se, miten kotiinjäämiseni olisi jokin puolenvalinta "isää vastaan äidin puolesta". Kyseessä ei ollut leirinjako. - Ja jos se sellainen olikin, se olkoot minun ja vastustajani välinen asia.
Pintatasolla tämä luurin läimiminen oli melkoisen röyhkeää ja törkeää käytöstä minulta. Mutta toisaalta olen törmännyt em. henkilön samankaltaisiin tilannesidottuihin puheluihin niin monta kertaa, että on kuin olisin kuullut ne kaikki. Siksi oli ikään kuin olisin vastannut siihen.
Sisällön tuntien jo ennalta, kieltäydyn yksinkertaisestia vastaamasta aiheeseen liittyviin uteluihin ja arvailuihin. Niiden taustalla olisi kuitenkin taas jotain. En ollut siinä tilassa että jaksaisin haukkua ihmisiä selän takana. Tai ruotia muutenkaan juttuja. Filosofian harrastus ei tarkoita että olisin kiinnostunut ihmisten ongelmista tai niiden ratkaisemisesta. (Käsittääkseni ihmisten ongelmat joita he rakentavat itselleen kummallisilla asenteillaan väkisin pumppaamalla ja manipuloimalla eivät ole olleet kovin tieteenfilosofisia. Eivät viime aikoina tai ikinä.)
Syyt viitseliäisyyteni puutteeseen olivat myös mallia "Minulle isoja, tärkeitä ja henkilökohtaisia". Nekin voisivat toki nekin kiinnostaa uteliaita, mutta ne eivät oikeasti kuulu heille pätkääkään. En yksinkertaisesti ymmärrä, että kannustetaan siihen että uskaltaa jakaa henkilökohtaisia iloja ja suruja syvältä ja rehellisesti julkisesti tai puolijulkisesti. Minun luottamukseni ansaitaan ja siihen asti tämänlainen avoimuuden ja uteliaisuuden yhdistelmä kulkee nimellä kyylääminen. Ja osa ihmisistä on itse asiassa menettänyt mahdollisuudenkin tämän luottamuksen ansaitsemiseen, omilla toilailuillaan.
Ärsytyskynnykseni oli lisäksi niin matalalla että olisin todennäköisesti kuitenkin sanonut jotain jonka haluaisin sensuroida myöhemmin. Nyt ennakkosensuuri iski rajulla kädellä.
Tässä tapauksessa jopa tilanteen selittäminen olisi siis ollut liikaa. Joutuisin paljastamaan jotain jota en voi. Silloin kun asiallinen järkevä kommunikaatio on mahdotonta, on syytä olla asiaton. Paras tapa olla asiaton on olla tilassa jossa ei ole mitään asiaa. Enkä todellakaan aio selittää mistä oli kysymys. En kenellekään koskaan ikinä! Ja vaikka Wittgenstein olikin monessa asiassa väärässä, ymmärsin että "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen." on jokin joka silti pätee. - Tosin on huomattava että Wittgensteinin ajatus täydentyy sillä että "schweigen" itse asiassa on eräs nonverbaalisen kommunikaation muoto. 0 bittiä puhelua kantavaa informaatiota kantaa yllään yllättävän paljon merkitystä.
Tai olisin saanut jos olisin vastannut. Läimin ensin luuria korvaan. Mutta kun soitto oli kärsivällisempää kuin minä, tein laiskan miehen ratkaisun ja laitoin koko puhelimen pois päältä. Ei selitystä. Sain vastaukseksi viestin jossa kerrottiin että hän oli yrittänyt soittaa. En viitsinyt tekstata vastausta jossa kerroin että yritin olla vastaamatta. Sillä se olisi ollut selitys. En vain kertakaikkiaan jaksanut sitä sohdesoppaa, jossa meneminen tai menemättä jättäminen on joku leirienvalintatoimenpide. Ja ennen kaikkea se, miten kotiinjäämiseni olisi jokin puolenvalinta "isää vastaan äidin puolesta". Kyseessä ei ollut leirinjako. - Ja jos se sellainen olikin, se olkoot minun ja vastustajani välinen asia.
Pintatasolla tämä luurin läimiminen oli melkoisen röyhkeää ja törkeää käytöstä minulta. Mutta toisaalta olen törmännyt em. henkilön samankaltaisiin tilannesidottuihin puheluihin niin monta kertaa, että on kuin olisin kuullut ne kaikki. Siksi oli ikään kuin olisin vastannut siihen.
Sisällön tuntien jo ennalta, kieltäydyn yksinkertaisestia vastaamasta aiheeseen liittyviin uteluihin ja arvailuihin. Niiden taustalla olisi kuitenkin taas jotain. En ollut siinä tilassa että jaksaisin haukkua ihmisiä selän takana. Tai ruotia muutenkaan juttuja. Filosofian harrastus ei tarkoita että olisin kiinnostunut ihmisten ongelmista tai niiden ratkaisemisesta. (Käsittääkseni ihmisten ongelmat joita he rakentavat itselleen kummallisilla asenteillaan väkisin pumppaamalla ja manipuloimalla eivät ole olleet kovin tieteenfilosofisia. Eivät viime aikoina tai ikinä.)
Syyt viitseliäisyyteni puutteeseen olivat myös mallia "Minulle isoja, tärkeitä ja henkilökohtaisia". Nekin voisivat toki nekin kiinnostaa uteliaita, mutta ne eivät oikeasti kuulu heille pätkääkään. En yksinkertaisesti ymmärrä, että kannustetaan siihen että uskaltaa jakaa henkilökohtaisia iloja ja suruja syvältä ja rehellisesti julkisesti tai puolijulkisesti. Minun luottamukseni ansaitaan ja siihen asti tämänlainen avoimuuden ja uteliaisuuden yhdistelmä kulkee nimellä kyylääminen. Ja osa ihmisistä on itse asiassa menettänyt mahdollisuudenkin tämän luottamuksen ansaitsemiseen, omilla toilailuillaan.
Ärsytyskynnykseni oli lisäksi niin matalalla että olisin todennäköisesti kuitenkin sanonut jotain jonka haluaisin sensuroida myöhemmin. Nyt ennakkosensuuri iski rajulla kädellä.
Tässä tapauksessa jopa tilanteen selittäminen olisi siis ollut liikaa. Joutuisin paljastamaan jotain jota en voi. Silloin kun asiallinen järkevä kommunikaatio on mahdotonta, on syytä olla asiaton. Paras tapa olla asiaton on olla tilassa jossa ei ole mitään asiaa. Enkä todellakaan aio selittää mistä oli kysymys. En kenellekään koskaan ikinä! Ja vaikka Wittgenstein olikin monessa asiassa väärässä, ymmärsin että "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen." on jokin joka silti pätee. - Tosin on huomattava että Wittgensteinin ajatus täydentyy sillä että "schweigen" itse asiassa on eräs nonverbaalisen kommunikaation muoto. 0 bittiä puhelua kantavaa informaatiota kantaa yllään yllättävän paljon merkitystä.
Tunnisteet:
avoimuus,
graffiti,
ignoraatio,
kommunikaatio,
kusipäisyys,
luottamus,
merkitys,
oravan elämää,
provokaatio,
sensuuri,
Wittgenstein
Mätä omena vs. mätä kori.
Uskonnot liitetään käytännössä aina moraaliin, tavalla tai toisella. Uskontoa kannattavat viittaavat esimerkiksi hyvin usein teologisesti korrektiin tasoon. Heistä uskonto määrittelee objektiivisen moraalin, joka on vastaansanomattomampaa kuin subjektiivinen moraali. Tiukimmat linjat johtavat tästä päätelmän että ateismi on totaalisen moraalitonta ja pahaa.
Osa on lievempiä ja esittää ympäripyöreämpiä lauseita. Tälläinen epämääräisempi löytyy esimerkiksi siitä kun Juha Leinivaara viittaa Pasi Turusen lausuntoon ; Vastaus objektiivisen moraalin ympärillä pyörivään lausuntoon on se, että kun haasteena on "Pysy ihmeessä kristittynä, jos se on ainut asia, joka saa Sinut olemaan tappamatta muita ihmisiä." on vastauksena "Ei se varmaan ainut asia ole, mutta antaa materialistista ateismia paremman perustelun sille miksi murhaaminen on objektiivisesti väärin eikä vain sosiaalisesti epäsovinnaista käytöstä." Uskonto olisi siis moraaliltaan vastaanpanemattomampaa. Ja vähentäisi rikollisuutta.
Myös ateistit osaavat olla tässä suhteessa tarpeettoman tiukkoja. Uskonto rinnastuu usein esimerkiksi uskonnon nimissä tehtyyn terrorismiin. Uskonnon epämoraalinen vaikutus nousee tässä esiin. Uskonnon nähdään oikeuttavan ja lietsovan väkivaltaisuuteen. Henkenä on usein sisäänpäinlämpiävyyden ajatus : Vääräuskoiset ovat vähemmän kuin ihmisiä, jotain jonka tappaminenkaan ei ole niin väärin. Uskovaiset puolustautuvat tällä muistuttamalla että muutama mätä omena pilaa helposti koko korin maineen. Mutta usea ateisti näyttää olevan sitä mieltä että kysymys on enemmän siitä että koko kori on mätä ja sieltä vain pompahtaa joskus esiin erityisen supermätiä omenia.
onneksi asiaa on tutkittu. "Epiphenom" näyttää tähän liittyvän ovelan tutkimuksen. Siinä selvitetään onko objektiivinen moraali todella jotain jota ihmiset vain seuraavat. He katsoivat miten uskonto vaikuttaa siihen miten ihmiset suhtautuvat kidutukseen. Kidutushan on huolestuttava ja yleisesti epämoraalisena pidetty asia. Voidaan sanoa että tämä jos jokin on "yleisinhimillistä". Aihevalinta on tätä kautta hyvin valikoitu. Jos tässä olisi valittu vaikka kosherlaki siitä saako lihan kanssa juoda maitoa, olisi koko asian eettisyys kyseenalaista. Tässä apuja haetaan laajemmalta rintamalta.
Havainnot olivatkin sitten outoja. Uskonnolla oli nimittäin vaikutusta. Vaikutukset taas olivat aivan eri suuntaisia. Uskonto todellakin samanaikaisesti vaikuttaa kidutuksen kannattamista todennäköistävänä että sitä epätodennäköistävänä. Syynä on se, että uskonnolla on suoria vaikutuksia ja epäsuoria vaikutuksia. "religious Americans were actually slightly less likely than the less religious to condone torture (they measured religion using a composite of attendance, prayer, and subjective ratings of importance). But that's only half the story" ... "What they found was consistent with a set up where religion makes people conservative, and that in turn makes them support torture. In other words, religion has a direct and an indirect effect. Basic religion (in their model) opposes torture, but it also religion increases support for conservative politics. As a result, it indirectly increases support for torture."
Ihmiset tulkitsevat uskontoa itsensä kautta. Tämä ei tietysti ole hyvä uutinen konservatiiveille kristityille. Kuten Pasi Turuselle ja hänen murhaajavideonlevittelylleen ja siihen liittyvälle vihjailulleen...
Kuvassa on syntisen hyviä omenia. Tuollaisia se Aatami varmaan varasteli. Mätiä ne eivät kuitenkaan ole.
Osa on lievempiä ja esittää ympäripyöreämpiä lauseita. Tälläinen epämääräisempi löytyy esimerkiksi siitä kun Juha Leinivaara viittaa Pasi Turusen lausuntoon ; Vastaus objektiivisen moraalin ympärillä pyörivään lausuntoon on se, että kun haasteena on "Pysy ihmeessä kristittynä, jos se on ainut asia, joka saa Sinut olemaan tappamatta muita ihmisiä." on vastauksena "Ei se varmaan ainut asia ole, mutta antaa materialistista ateismia paremman perustelun sille miksi murhaaminen on objektiivisesti väärin eikä vain sosiaalisesti epäsovinnaista käytöstä." Uskonto olisi siis moraaliltaan vastaanpanemattomampaa. Ja vähentäisi rikollisuutta.
Myös ateistit osaavat olla tässä suhteessa tarpeettoman tiukkoja. Uskonto rinnastuu usein esimerkiksi uskonnon nimissä tehtyyn terrorismiin. Uskonnon epämoraalinen vaikutus nousee tässä esiin. Uskonnon nähdään oikeuttavan ja lietsovan väkivaltaisuuteen. Henkenä on usein sisäänpäinlämpiävyyden ajatus : Vääräuskoiset ovat vähemmän kuin ihmisiä, jotain jonka tappaminenkaan ei ole niin väärin. Uskovaiset puolustautuvat tällä muistuttamalla että muutama mätä omena pilaa helposti koko korin maineen. Mutta usea ateisti näyttää olevan sitä mieltä että kysymys on enemmän siitä että koko kori on mätä ja sieltä vain pompahtaa joskus esiin erityisen supermätiä omenia.
onneksi asiaa on tutkittu. "Epiphenom" näyttää tähän liittyvän ovelan tutkimuksen. Siinä selvitetään onko objektiivinen moraali todella jotain jota ihmiset vain seuraavat. He katsoivat miten uskonto vaikuttaa siihen miten ihmiset suhtautuvat kidutukseen. Kidutushan on huolestuttava ja yleisesti epämoraalisena pidetty asia. Voidaan sanoa että tämä jos jokin on "yleisinhimillistä". Aihevalinta on tätä kautta hyvin valikoitu. Jos tässä olisi valittu vaikka kosherlaki siitä saako lihan kanssa juoda maitoa, olisi koko asian eettisyys kyseenalaista. Tässä apuja haetaan laajemmalta rintamalta.
Havainnot olivatkin sitten outoja. Uskonnolla oli nimittäin vaikutusta. Vaikutukset taas olivat aivan eri suuntaisia. Uskonto todellakin samanaikaisesti vaikuttaa kidutuksen kannattamista todennäköistävänä että sitä epätodennäköistävänä. Syynä on se, että uskonnolla on suoria vaikutuksia ja epäsuoria vaikutuksia. "religious Americans were actually slightly less likely than the less religious to condone torture (they measured religion using a composite of attendance, prayer, and subjective ratings of importance). But that's only half the story" ... "What they found was consistent with a set up where religion makes people conservative, and that in turn makes them support torture. In other words, religion has a direct and an indirect effect. Basic religion (in their model) opposes torture, but it also religion increases support for conservative politics. As a result, it indirectly increases support for torture."
Ihmiset tulkitsevat uskontoa itsensä kautta. Tämä ei tietysti ole hyvä uutinen konservatiiveille kristityille. Kuten Pasi Turuselle ja hänen murhaajavideonlevittelylleen ja siihen liittyvälle vihjailulleen...
Kuvassa on syntisen hyviä omenia. Tuollaisia se Aatami varmaan varasteli. Mätiä ne eivät kuitenkaan ole.
Mahdoton tieteellinen maailmankuva?
"Oljenkortta veistämässä" -blogissa oli kuvattuna argumentti aivojen roolista tajunnassa. Argumentissa oli kaksi pääkohtaa:
1: "Jos tajunta on evoluution ja aivosähköisten toimintojen synnyttämä biologinen virtuaalimaailma aivojen sisällä, niin jokainen meistä elää elämäänsä vain henkilökohtaisen "lumetodellisuutensa" kautta"." Tämä näkemys on tietysti tuttu kaikille Plantingan warrant -näkemykseen tutustuneille.
2: "ei ole olemassa vain yhtä teoriaa, yhtä kuvausta tai mallia maailmamme todellisuudesta, joka on sopusoinnussa havaintojemme kanssa, vaan valinnanvaraa riittää ... Silti on ilmeistä, että henkilökohtaiset mieltymykset, ennakko-oletukset ja -asenteet määräävät mitä ja miten halutaan tutkia. Maailmankuvalla on merkitystä." Eli ihmisillä on mielessään valikoimisprosesseja jossa omalla maailmankuvalla on vaikutus valitsijana. Maailmankuva luo ennakkoluuloja joiden mukaiseksi näkemys viritetään. Eli toisin sanoen tapahtuu assimilaatiota.
Tästä päätellään reteästi että "tiede ei pelkästään tutki maailmaa ja luo tieteellistä maailmankuvaa. Tutkijat ovat etukäteen maailmankuvallaan vaikuttamassa siihen millaiselta maailma heidän tieteessään tulee vaikuttamaan." ... "Mikäli kognitiivisessa uskontotieteessä kognitiot halutaan palauttaa lopulta aivotoimintaan, kyseessä ei ole " ... "tieteellinen, vaan maailmankuvaan liittyvä väite. Tieteellisen ajan tieteellinen maailmankuva ei siis aina tiedemiestenkään mielestä pohjaudu tieteelliseen tietoon, eikä ehkä voi milloinkaan pohjautuakaan."
Tämänlaisia tekstejä lukiessa olo on aina sama. Se synnyttää vain yhden oleellisen kysymyksen. "Mitä väliä?" En ymmärrä miten asia oikeastaan muuttuu perustelluksi. Sillä edes premissejä ei tarvitse vaihtaa päästäkseen aivan toisenlaiseen päätelmään. Sillä ylläolevassa tehdään selvästi kategoriavirhe. Sen ydin taas on siinä miten tiede -sanaa käytetään. Tässä taas on mukana väistämättä jonkinlainen käsitys tieteestä. Kun tämän tajuaa, ja katsoo mitä sisältöä termi kantaa, on selvää että argumentti on suoraan sanoen huono. Tai sitten sen lausuja yrittää herjata vastustajaa idiootiksi. Ja kappas - tiedekäsityksen luokittelussa auttaa tieteenfilosofian eri näkemysten tunteminen. (Joka sattuu osumaan juuri omiin kiinnostuksenaiheisiini.)
Tiede nimittäin määritellään jonkinlaiseksi jota tiede ei ole ollut pitkään aikaan. Tämänlaiset lausunnot nimittäin näyttävät aivan suoraan että ihminen ei ole kyennyt irrottautumaan arkikäsityksestä tieteestä. Ja on siksi jämähtänyt objektiivisuuteen ja naiiviin realismiin tavalla joka on toteutunut vain yhdessä ainoassa tieteenfilosofisessa koulukunnassa. Nimittäin loogisessa positivismissa. Juuri siinä näkemyksenä, joka on kumottu ja kuopattu mahdottomuuksiensa vuoksi. Kognitiivinen uskontotiede katsoo nähdäkseni olevansa luonnontieteellinen, eikä loogista positivismia mukaileva, näkemys. Näin ollen tieteellisyysvaatimus on tällä tasolla pelkästään olkiukon rakentamista.
Tämä johtaa mietteet moneen asiaan.
Lähden siitä että kognitiivinen uskontotiede on luonnontieteellisesti perusteltu näkemys. Tämä riittää sille että ihmisellä voi olla tieteellinen maailmankuva. Tiedehän on tietynlainen inhimillisen toiminnan (metodijoukko), jonka mukainen voi olla tieteellisen maailmankuvan rakenteessa. Vielä vähemmän voidaan loikata ajatukseen jossa kognitiivinen uskontotiede olisi pseudotiede vain siksi että "objektiivinen absoluuttisen varma tieto" puuttuu. Loogisen positivismin tuhoutuminen ei tarkoita tieteenfilosofiattomuutta tai tieteettömyyttä. Johan tämän muistaa kun muistelee miten verifikationismi korvattiin fallibilismilla. Suora havainto korvattiin modus tollens -päättelyillä. (Tässä ei ole edes mitään vaikeaa, kyseenalaista tai muutenkaan sellaista jonka pitäisi hämmentää tipan vertaa ketään joka kehtaa mainita ääneen "tieteellisyys sitä" tai "epätieteellisyys tätä".)
Onkin myös riemukasta huomata, miten aivotoimintojen puutteet otetaan ilolla vastaan uskontojen joukossa valikoiden. Tieteen kumoutumista riemuitaan mutta arvon uskovaiset eivät tajua, että nimen omaan uskonnot ovat sisältäneet absoluuttisiksi totuuksiksi väritettyjä asioita. (Se on itse asiassa niiden pelikenttää. "On uskottava" että "Jumala on olemassa".) Esimerkiksi uskonnon kerrotaan jäsentävän maailmankuvaa ja tätä kautta sillä on vaikutusta jäseniensä onnellisuuteen. (Tavalla joka on kyseenalainen, mutta kyllä siinä maailmankuvaa esitetään.) Uskonnossa on sanomaa pelastuksesta ja muusta vastaavasta. Näitä näkemyksiä vastaan ei riekuta ja riepotella samanlaisella innolla kuin tieteellisen maailmankuvan osalla tehdään. Vaikka molemmat ovat täsmälleen yhtä perusteltuja/mahdottomia. Tämä epätasa -arvo kertookin että maailmankuvallisuuden korostaminen on valikoivaa. Joka taas kertoo suoranaisesta valtapelistä joka kyllä kattaakin yhteiskuntamme joka tason moninaisin tavoin jotka uskonnoton kyllä tulee kohtaamaan arkielämässä sikälimikäli uskaltaa tehdä kannanottonsa julkisesti.
1: Jotenkin on vain niin että kaikki ongelmat joita tietämiseen liittyy koskevat aina kaikkea muuta kuin uskontoa. Uskonto esittää että uskonto on hyvin perusteltua, rationaalista, järkeävää ja perusteltua - ja jopa tieteelliseksi sitä yllättävän usein sanotaan. Mutta samalla ollaan valmiita muistamaan että tieteellisyys on maailmankuva, ja postmodernisti logiikkakin on vain yksi valtapelin muoto joka ei oikeasti ole tekemisissä asiuden perustelluuden kanssa.
Toki tämänlainen epätasapaino saattaa johtua siitä että uskovaiset puhuvat mielellään tieteestä oikein kuitenkaan viitsimättä tutustua aiheeseen. (Tämän tason kategoriavirhettä voi nähdäkseni perustella likimain pelkästään tahallisuudella tai tyhmyydellä.) Sillä hyvin usein Jumalaoppineet ovat jättäneet tieteenfilosofian, hypänneet tieteenfilosofian mahdollisuuden hylänneiden postmodernistejen kelkkaan, ja napanneet mukaan sen äärimmäisiä sävyjä joissa kaikki tieto ja rationaalisuus nähdään valtapeleinä. Ja kuluttaneet opiskeluaikansa muinaisheprean ja aramean opiskeluun voidakseen heittää mielestään relevantteja etymologisia kannanottoja ja jotta voisivat muutenkin "bamboozle others with dead languages."
Toki tämä herättää myös asiallisia mietteitä siitä, onko tieteellisyydellä sitten oikeastaan väliä. Tieteellisyyden valta objektiivisena käskijäabsoluuttina tässä kumoutuu. Mutta hyvin harva näyttää olevan halukas luopumaan tieteellisyydestä. Päin vastoin, valtaosa uskonnollisesta ja teologisesta juttelusta näyttää keskittyvän siihen että miten uskovasuus on järkevää, rationaalista ja sellaista että Jumalaopille on pakko pitää oikein oppilaitos tiedettä vaalivissa yliopistoissa.
1: "Jos tajunta on evoluution ja aivosähköisten toimintojen synnyttämä biologinen virtuaalimaailma aivojen sisällä, niin jokainen meistä elää elämäänsä vain henkilökohtaisen "lumetodellisuutensa" kautta"." Tämä näkemys on tietysti tuttu kaikille Plantingan warrant -näkemykseen tutustuneille.
2: "ei ole olemassa vain yhtä teoriaa, yhtä kuvausta tai mallia maailmamme todellisuudesta, joka on sopusoinnussa havaintojemme kanssa, vaan valinnanvaraa riittää ... Silti on ilmeistä, että henkilökohtaiset mieltymykset, ennakko-oletukset ja -asenteet määräävät mitä ja miten halutaan tutkia. Maailmankuvalla on merkitystä." Eli ihmisillä on mielessään valikoimisprosesseja jossa omalla maailmankuvalla on vaikutus valitsijana. Maailmankuva luo ennakkoluuloja joiden mukaiseksi näkemys viritetään. Eli toisin sanoen tapahtuu assimilaatiota.
Tästä päätellään reteästi että "tiede ei pelkästään tutki maailmaa ja luo tieteellistä maailmankuvaa. Tutkijat ovat etukäteen maailmankuvallaan vaikuttamassa siihen millaiselta maailma heidän tieteessään tulee vaikuttamaan." ... "Mikäli kognitiivisessa uskontotieteessä kognitiot halutaan palauttaa lopulta aivotoimintaan, kyseessä ei ole " ... "tieteellinen, vaan maailmankuvaan liittyvä väite. Tieteellisen ajan tieteellinen maailmankuva ei siis aina tiedemiestenkään mielestä pohjaudu tieteelliseen tietoon, eikä ehkä voi milloinkaan pohjautuakaan."
Tämänlaisia tekstejä lukiessa olo on aina sama. Se synnyttää vain yhden oleellisen kysymyksen. "Mitä väliä?" En ymmärrä miten asia oikeastaan muuttuu perustelluksi. Sillä edes premissejä ei tarvitse vaihtaa päästäkseen aivan toisenlaiseen päätelmään. Sillä ylläolevassa tehdään selvästi kategoriavirhe. Sen ydin taas on siinä miten tiede -sanaa käytetään. Tässä taas on mukana väistämättä jonkinlainen käsitys tieteestä. Kun tämän tajuaa, ja katsoo mitä sisältöä termi kantaa, on selvää että argumentti on suoraan sanoen huono. Tai sitten sen lausuja yrittää herjata vastustajaa idiootiksi. Ja kappas - tiedekäsityksen luokittelussa auttaa tieteenfilosofian eri näkemysten tunteminen. (Joka sattuu osumaan juuri omiin kiinnostuksenaiheisiini.)
Tiede nimittäin määritellään jonkinlaiseksi jota tiede ei ole ollut pitkään aikaan. Tämänlaiset lausunnot nimittäin näyttävät aivan suoraan että ihminen ei ole kyennyt irrottautumaan arkikäsityksestä tieteestä. Ja on siksi jämähtänyt objektiivisuuteen ja naiiviin realismiin tavalla joka on toteutunut vain yhdessä ainoassa tieteenfilosofisessa koulukunnassa. Nimittäin loogisessa positivismissa. Juuri siinä näkemyksenä, joka on kumottu ja kuopattu mahdottomuuksiensa vuoksi. Kognitiivinen uskontotiede katsoo nähdäkseni olevansa luonnontieteellinen, eikä loogista positivismia mukaileva, näkemys. Näin ollen tieteellisyysvaatimus on tällä tasolla pelkästään olkiukon rakentamista.
Tämä johtaa mietteet moneen asiaan.
Lähden siitä että kognitiivinen uskontotiede on luonnontieteellisesti perusteltu näkemys. Tämä riittää sille että ihmisellä voi olla tieteellinen maailmankuva. Tiedehän on tietynlainen inhimillisen toiminnan (metodijoukko), jonka mukainen voi olla tieteellisen maailmankuvan rakenteessa. Vielä vähemmän voidaan loikata ajatukseen jossa kognitiivinen uskontotiede olisi pseudotiede vain siksi että "objektiivinen absoluuttisen varma tieto" puuttuu. Loogisen positivismin tuhoutuminen ei tarkoita tieteenfilosofiattomuutta tai tieteettömyyttä. Johan tämän muistaa kun muistelee miten verifikationismi korvattiin fallibilismilla. Suora havainto korvattiin modus tollens -päättelyillä. (Tässä ei ole edes mitään vaikeaa, kyseenalaista tai muutenkaan sellaista jonka pitäisi hämmentää tipan vertaa ketään joka kehtaa mainita ääneen "tieteellisyys sitä" tai "epätieteellisyys tätä".)
Onkin myös riemukasta huomata, miten aivotoimintojen puutteet otetaan ilolla vastaan uskontojen joukossa valikoiden. Tieteen kumoutumista riemuitaan mutta arvon uskovaiset eivät tajua, että nimen omaan uskonnot ovat sisältäneet absoluuttisiksi totuuksiksi väritettyjä asioita. (Se on itse asiassa niiden pelikenttää. "On uskottava" että "Jumala on olemassa".) Esimerkiksi uskonnon kerrotaan jäsentävän maailmankuvaa ja tätä kautta sillä on vaikutusta jäseniensä onnellisuuteen. (Tavalla joka on kyseenalainen, mutta kyllä siinä maailmankuvaa esitetään.) Uskonnossa on sanomaa pelastuksesta ja muusta vastaavasta. Näitä näkemyksiä vastaan ei riekuta ja riepotella samanlaisella innolla kuin tieteellisen maailmankuvan osalla tehdään. Vaikka molemmat ovat täsmälleen yhtä perusteltuja/mahdottomia. Tämä epätasa -arvo kertookin että maailmankuvallisuuden korostaminen on valikoivaa. Joka taas kertoo suoranaisesta valtapelistä joka kyllä kattaakin yhteiskuntamme joka tason moninaisin tavoin jotka uskonnoton kyllä tulee kohtaamaan arkielämässä sikälimikäli uskaltaa tehdä kannanottonsa julkisesti.
1: Jotenkin on vain niin että kaikki ongelmat joita tietämiseen liittyy koskevat aina kaikkea muuta kuin uskontoa. Uskonto esittää että uskonto on hyvin perusteltua, rationaalista, järkeävää ja perusteltua - ja jopa tieteelliseksi sitä yllättävän usein sanotaan. Mutta samalla ollaan valmiita muistamaan että tieteellisyys on maailmankuva, ja postmodernisti logiikkakin on vain yksi valtapelin muoto joka ei oikeasti ole tekemisissä asiuden perustelluuden kanssa.
Toki tämänlainen epätasapaino saattaa johtua siitä että uskovaiset puhuvat mielellään tieteestä oikein kuitenkaan viitsimättä tutustua aiheeseen. (Tämän tason kategoriavirhettä voi nähdäkseni perustella likimain pelkästään tahallisuudella tai tyhmyydellä.) Sillä hyvin usein Jumalaoppineet ovat jättäneet tieteenfilosofian, hypänneet tieteenfilosofian mahdollisuuden hylänneiden postmodernistejen kelkkaan, ja napanneet mukaan sen äärimmäisiä sävyjä joissa kaikki tieto ja rationaalisuus nähdään valtapeleinä. Ja kuluttaneet opiskeluaikansa muinaisheprean ja aramean opiskeluun voidakseen heittää mielestään relevantteja etymologisia kannanottoja ja jotta voisivat muutenkin "bamboozle others with dead languages."
Toki tämä herättää myös asiallisia mietteitä siitä, onko tieteellisyydellä sitten oikeastaan väliä. Tieteellisyyden valta objektiivisena käskijäabsoluuttina tässä kumoutuu. Mutta hyvin harva näyttää olevan halukas luopumaan tieteellisyydestä. Päin vastoin, valtaosa uskonnollisesta ja teologisesta juttelusta näyttää keskittyvän siihen että miten uskovasuus on järkevää, rationaalista ja sellaista että Jumalaopille on pakko pitää oikein oppilaitos tiedettä vaalivissa yliopistoissa.
Kansankirkko ✔ Valtionkirkko
Usein kirkkopuheessa käytetään sellaisia sanoja kuin "kansankirkko" ja "valtionkirkko". Tämä on jopa hyvä keino erottaa eri puolet. Jos henkilö käyttää sanaa kansankirkko hän on pro -uskonto. Valtionkirkko -sanaa käytetään taas uskonnottomalla puolella. Näin termien käyttö itsessään on puolenottotoimenpide. Niiden molempien takana onkin myös paljon asenteita ja arvostelmia.
Ajatusta kansankirkosta voidaan lähestyä kahta kautta. Kirkko kuuluu kansalle joko kahta kautta: (1) se vetoaa laajoihin massoihin (2) se on jäsenilleen tärkeä. Eli kansankirkko vetoaa laajoihin piireihin että sitouttaa heidät mukaansa. Kirkon ajatus kansankirkkona vetoaakin siihen että se yrittää toteuttaa molempia näitä linjoja. Ne eivät ole välttämättä sama asia. - Molempien tavoittelu voi epäonnistua kahta tietä (a) Jäsenistöä voi olla paljon mutta se on laimeasti mukana tai (b) jäsenistö voi olla sitoutunutta mutta määrällisesti se on pieni. - Mutta ihanteena on silti että molemmat voivat toteutua. Menneisyyteen katsoen näin on varmasti ollutkin.
Aluksi on hyvä kiinnittää huomiota herännäisiin. Ne ovat uskonnossa marginaalinen puoli. Ja jos uskontokritiikkiä keskittää heihin, kohtaa tavallisesti kritiikkiä siitä, että uskonto ei ole mitään tämänlaista. Että kirjoa on paljon muutakin. Tätä moitetta on saanut esimerkiksi Dawkins ja uusateistit. Heidän nähdään keskittyvän liikaa fundamentalismiin ja kiinnittävän huomiota vain marginaalisiin ääri -ilmiöihin.
Kuitenkin esimerkiksi Suomen kohdalla tämä puolustus näyttää oudolta. "Kirkkomonitor-tutkimuksen mukaan aktiivisista kirkossakävijöistä joka toinen kuuluu herätysliikkeisiin. Herätysliikkeiden kannattajat ovat nimenomaan niitä ihmisiä, jotka vielä täyttävät tyhjeneviä kirkonpenkkejä." Aktivoitumisen kannalta puolet jäsenistä on olennainen osuus. Juuri mikään näin laaja ja vaikutusvaltainen taho ei voi viitata siihen että sen aktivistosta puolet olisi "turhaa" johon ei saisi kiinnittää liikaa huomiota. Pikemminkin tämä asettaa huolenaiheen. Tiukkuus on kirkon aktiivisuudessa kovaa, ja kirkko vetoaa nimen omaan näihin ihmisiin joilla on näitä huolestuttavan tiukkoja näkemyksiä. Kirkon jäsenistöstä nämä aktiivit ovatkin toki murto -osa.
Aktivoituneet ihmiset toki toteuttavat kansankirkon teemaa. Mutta kirkko aktivoi marginaalia. Ja peräti varsin huolestuttavaa, lähinnä kieltämissyrjinnän kautta esiintyvää, vähemistöä. Aktivoituminen siis epäonnistuu isoissa rintamissa (koska herännäiset ovat marginaalisen pieni osuus). Ja siinä määrin missä se onnistuu, on kyseessä eettisesti varsin kyseenalainen saavutus. Voidaan kysyä että jos jokin, mikä tahansa muu, taho tai järjestö onnistuu tavoittamaan vain fragmentin "asiakaskunnastaan" ja tämä asiakaskunta tuppaa olemaan "eettisyydeltään lähinnä provokatiivisia kohuja aikaansaavaa", niin kannattaisiko toimintasuunnitelma polttaa, repiä vai tehdä muuten vaan ihan uusiksi.
Suosion kannalta tilanne on tietysti mutkikkaampi. Sillä valtaosa kuuluu jäsenkortistoon. Kuitenkin ne ihmiset jotka ovat aktiivisesti mukana toiminnassa ovat ylen harvalukuisia ; Itse asiassa väitän että jos kirkko hukkaisi jäsenrekisterinsä, ja kirkkoon pitäisi palata ja liittyä, sen "suosio kansan parissa" romahtaisi valtaisasti ja kirkkoon palaisi vain hyvin pieni osuus. Vielä vähemmäksi jäisivät jos ihmiset joutuisivat maksamaan kirkon jäsenmaksuna kirkollisveronsa verran ja joutuisivat maksun yhteydessä allekirjoittamaan kerran vuodessa paperin, jossa tämä summa kerrotaan etukäteen. Tosin trendi on sellainen, että tämänlaista ajatusleikkiäkään ei kauaa tarvita. Trendi näyttää että pian suosio on alle puolet. Massojen takanaolo ei toisin sanoen toteudu edes sillä että olisi hälläväliä nimiä kirjoilla. Tässä rintamassa ollaan siis epäonnistumassa niin että ei kannata rakentaa mitään identiteettiä tämän varaan.
Kirkosta eronneisiin suhtaudutaan suoraan sanoen pellesti ja epäkunnioittavasti. Heidän eroamisensa eettinen painoarvo kyseenalaistetaan samalla kun näytetään kirkon priorisoinnit sillä mistä leikkaamisesta uhataan ensimmäisenä, mikä on kannanotto siitä että kirkko leikkaa niistä ensin. Muutenkin henki eroamispiikeissä on "älkää erotko, teitä on nyt kuunneltu". Mutta sitten ei tapahdu mitään. On toki totta että kuuntelu ei tarkoita samaa kuin reagointi ja muutosten teko asioihin. Mutta pelkkä kuuntelu ilman toimia ei liene mitään sellaista joka innostaa monia jäämään - eikä suoraan sanoen tottavie pitäisikään.
Kirkolla on kuitenkin merkitystä. Esimerkiksi uskonnollinen vakaumus vaikuttaa olennaisesti siihen miten helppoa ja hinnakasta on mennä naimisiin. On jännittävää miten uskontoon liittyminen siksi että ylipäätään pääsee naimisiin - relevantti vaihtoehto kun katsoo "lain kirjaimen ohi" sitä käytännön tilannetta joka asiassa on - koetaan sellaiseksi että asiaan sopii lausunto "Joku voi olla niin härski, että vetää välistä ja liittyy kirkkoon vain vihkimisen takia lyhyeksi aikaa eikä maksa mitään. Laki antaa siihenkin mahdollisuuden. Paheksun silti tuollaista vapaamatkustajaa niin kuin muitakin toisten hyväksikäyttäjiä." Kirkon sisälläkin tilanne näyttää suoraan sanoen koomiselta ; Samanaikaisesti kun puhutaan solidaarisuudesta köyhille joilla ei kerry kirkollisverotuloa. Tottakai heidät päästetään avioon eikä tätä pidetä vapaamatkustuksena. Ja unohdetaan ne homoseksuaalit jotka maksavat kirkollisveroa, eivät ole vapaamatkustajia eivätkä silti saa mitään.
Kaiken kaikkiaan näyttääkin että kirkko kerää valtavalta määrältä ihmisiä rahaa saadakseen keskitettyä palveluja marginaalisen pienelle määrälle ihmisiä (tai muuten hyvin lyhyeksi ajaksi.) Se, että tuo aktiivinen osa jäisi istumasta kirkon penkeiltä pois ei leikkaisi kirkon tuloja juuri lainkaan. Massan jääminen pois sen sijaan hukuttaisi kirkon infrastruktuuriinsa, aktivistien tuomat tulot tuskin riittäisivät toiminnan ylläpitämiseen. On selvää että aktiivinen osa ei luopuisi uskonnollisuudesta, eli he irtoaisivat kirkosta mutta eivät Jeesuksesta. Haluaisin että Suomessa olisi jonkinlaista positiiviseksi luokiteltavaa uskonnollisuutta, joten toivoisin että kirkko ei panosta aktivisteihin jotka ovat hengellisiä joka tapauksessa.
Sillä näin tehdessään se toteuttaisi Hitchensin varoituksen siitä että uskonto on iso kasa latteita pehmeitä ja passiivisia olentoja, jotka ovat suoja aggressiiviselle - ja potentiaalisesti vaarallisellekin - uskonnollisuudelle. Jos aggressiivista vähemmistöä uhkaa tai rajoittaa, massa nousee suojaamaan ja tämän passiivisen massan selän taakse aggressiivinen fragmentti menee piiloon. Eli voidakseen vaikuttaa tähän pieneen negatiiviseen osaan olisi tuhottava iso osa uskonnollisuutta joka esiintyy "leppeänä". Käytännössä ainut joka toimii ja näkyy on kuitenkin juuri sitä "huonoa ja negatiivista uskonnollisuutta"
Eli meillä on de jure kansankirkko mutta de facto valtionkirkko jonka ihanteena on kansankirkko -periaate, jonka toteuttamisessa se epäonnistuu selkeästi. Ihanteen olemassaolo ei tarkoita tai merkitse kovin paljoa. Tai ainakaan ei voida sanoa että utopian olemassaolo tarkoittaisi utopian onnistumista ja toteutumista. (Tai sitten minäkin olen pitkä komea ja tumma mies jolla on hyvinpalkattu työ ja ainakin puolimetrinen sukuelin.)
Näin ollen jokainen joka väittää että kansankirkko on jokin olemassaoleva konstruktio, polkee esimerkiksi minua naamaan väittäen että en sitten kuulu siihen kansaan. Tämän tallaamisen jälkeen on turha ihmetellä jos olen hieman kiukkuinen. En nimittäin kuulu siihen, joten olen selvästi ekslusiivisesti suljettu kansasta. Suoraan sanoen : Toivoisin että näin ei ole.
Ajatusta kansankirkosta voidaan lähestyä kahta kautta. Kirkko kuuluu kansalle joko kahta kautta: (1) se vetoaa laajoihin massoihin (2) se on jäsenilleen tärkeä. Eli kansankirkko vetoaa laajoihin piireihin että sitouttaa heidät mukaansa. Kirkon ajatus kansankirkkona vetoaakin siihen että se yrittää toteuttaa molempia näitä linjoja. Ne eivät ole välttämättä sama asia. - Molempien tavoittelu voi epäonnistua kahta tietä (a) Jäsenistöä voi olla paljon mutta se on laimeasti mukana tai (b) jäsenistö voi olla sitoutunutta mutta määrällisesti se on pieni. - Mutta ihanteena on silti että molemmat voivat toteutua. Menneisyyteen katsoen näin on varmasti ollutkin.
Aluksi on hyvä kiinnittää huomiota herännäisiin. Ne ovat uskonnossa marginaalinen puoli. Ja jos uskontokritiikkiä keskittää heihin, kohtaa tavallisesti kritiikkiä siitä, että uskonto ei ole mitään tämänlaista. Että kirjoa on paljon muutakin. Tätä moitetta on saanut esimerkiksi Dawkins ja uusateistit. Heidän nähdään keskittyvän liikaa fundamentalismiin ja kiinnittävän huomiota vain marginaalisiin ääri -ilmiöihin.
Kuitenkin esimerkiksi Suomen kohdalla tämä puolustus näyttää oudolta. "Kirkkomonitor-tutkimuksen mukaan aktiivisista kirkossakävijöistä joka toinen kuuluu herätysliikkeisiin. Herätysliikkeiden kannattajat ovat nimenomaan niitä ihmisiä, jotka vielä täyttävät tyhjeneviä kirkonpenkkejä." Aktivoitumisen kannalta puolet jäsenistä on olennainen osuus. Juuri mikään näin laaja ja vaikutusvaltainen taho ei voi viitata siihen että sen aktivistosta puolet olisi "turhaa" johon ei saisi kiinnittää liikaa huomiota. Pikemminkin tämä asettaa huolenaiheen. Tiukkuus on kirkon aktiivisuudessa kovaa, ja kirkko vetoaa nimen omaan näihin ihmisiin joilla on näitä huolestuttavan tiukkoja näkemyksiä. Kirkon jäsenistöstä nämä aktiivit ovatkin toki murto -osa.
Aktivoituneet ihmiset toki toteuttavat kansankirkon teemaa. Mutta kirkko aktivoi marginaalia. Ja peräti varsin huolestuttavaa, lähinnä kieltämissyrjinnän kautta esiintyvää, vähemistöä. Aktivoituminen siis epäonnistuu isoissa rintamissa (koska herännäiset ovat marginaalisen pieni osuus). Ja siinä määrin missä se onnistuu, on kyseessä eettisesti varsin kyseenalainen saavutus. Voidaan kysyä että jos jokin, mikä tahansa muu, taho tai järjestö onnistuu tavoittamaan vain fragmentin "asiakaskunnastaan" ja tämä asiakaskunta tuppaa olemaan "eettisyydeltään lähinnä provokatiivisia kohuja aikaansaavaa", niin kannattaisiko toimintasuunnitelma polttaa, repiä vai tehdä muuten vaan ihan uusiksi.
Suosion kannalta tilanne on tietysti mutkikkaampi. Sillä valtaosa kuuluu jäsenkortistoon. Kuitenkin ne ihmiset jotka ovat aktiivisesti mukana toiminnassa ovat ylen harvalukuisia ; Itse asiassa väitän että jos kirkko hukkaisi jäsenrekisterinsä, ja kirkkoon pitäisi palata ja liittyä, sen "suosio kansan parissa" romahtaisi valtaisasti ja kirkkoon palaisi vain hyvin pieni osuus. Vielä vähemmäksi jäisivät jos ihmiset joutuisivat maksamaan kirkon jäsenmaksuna kirkollisveronsa verran ja joutuisivat maksun yhteydessä allekirjoittamaan kerran vuodessa paperin, jossa tämä summa kerrotaan etukäteen. Tosin trendi on sellainen, että tämänlaista ajatusleikkiäkään ei kauaa tarvita. Trendi näyttää että pian suosio on alle puolet. Massojen takanaolo ei toisin sanoen toteudu edes sillä että olisi hälläväliä nimiä kirjoilla. Tässä rintamassa ollaan siis epäonnistumassa niin että ei kannata rakentaa mitään identiteettiä tämän varaan.
Kirkosta eronneisiin suhtaudutaan suoraan sanoen pellesti ja epäkunnioittavasti. Heidän eroamisensa eettinen painoarvo kyseenalaistetaan samalla kun näytetään kirkon priorisoinnit sillä mistä leikkaamisesta uhataan ensimmäisenä, mikä on kannanotto siitä että kirkko leikkaa niistä ensin. Muutenkin henki eroamispiikeissä on "älkää erotko, teitä on nyt kuunneltu". Mutta sitten ei tapahdu mitään. On toki totta että kuuntelu ei tarkoita samaa kuin reagointi ja muutosten teko asioihin. Mutta pelkkä kuuntelu ilman toimia ei liene mitään sellaista joka innostaa monia jäämään - eikä suoraan sanoen tottavie pitäisikään.
Kirkolla on kuitenkin merkitystä. Esimerkiksi uskonnollinen vakaumus vaikuttaa olennaisesti siihen miten helppoa ja hinnakasta on mennä naimisiin. On jännittävää miten uskontoon liittyminen siksi että ylipäätään pääsee naimisiin - relevantti vaihtoehto kun katsoo "lain kirjaimen ohi" sitä käytännön tilannetta joka asiassa on - koetaan sellaiseksi että asiaan sopii lausunto "Joku voi olla niin härski, että vetää välistä ja liittyy kirkkoon vain vihkimisen takia lyhyeksi aikaa eikä maksa mitään. Laki antaa siihenkin mahdollisuuden. Paheksun silti tuollaista vapaamatkustajaa niin kuin muitakin toisten hyväksikäyttäjiä." Kirkon sisälläkin tilanne näyttää suoraan sanoen koomiselta ; Samanaikaisesti kun puhutaan solidaarisuudesta köyhille joilla ei kerry kirkollisverotuloa. Tottakai heidät päästetään avioon eikä tätä pidetä vapaamatkustuksena. Ja unohdetaan ne homoseksuaalit jotka maksavat kirkollisveroa, eivät ole vapaamatkustajia eivätkä silti saa mitään.
Kaiken kaikkiaan näyttääkin että kirkko kerää valtavalta määrältä ihmisiä rahaa saadakseen keskitettyä palveluja marginaalisen pienelle määrälle ihmisiä (tai muuten hyvin lyhyeksi ajaksi.) Se, että tuo aktiivinen osa jäisi istumasta kirkon penkeiltä pois ei leikkaisi kirkon tuloja juuri lainkaan. Massan jääminen pois sen sijaan hukuttaisi kirkon infrastruktuuriinsa, aktivistien tuomat tulot tuskin riittäisivät toiminnan ylläpitämiseen. On selvää että aktiivinen osa ei luopuisi uskonnollisuudesta, eli he irtoaisivat kirkosta mutta eivät Jeesuksesta. Haluaisin että Suomessa olisi jonkinlaista positiiviseksi luokiteltavaa uskonnollisuutta, joten toivoisin että kirkko ei panosta aktivisteihin jotka ovat hengellisiä joka tapauksessa.
Sillä näin tehdessään se toteuttaisi Hitchensin varoituksen siitä että uskonto on iso kasa latteita pehmeitä ja passiivisia olentoja, jotka ovat suoja aggressiiviselle - ja potentiaalisesti vaarallisellekin - uskonnollisuudelle. Jos aggressiivista vähemmistöä uhkaa tai rajoittaa, massa nousee suojaamaan ja tämän passiivisen massan selän taakse aggressiivinen fragmentti menee piiloon. Eli voidakseen vaikuttaa tähän pieneen negatiiviseen osaan olisi tuhottava iso osa uskonnollisuutta joka esiintyy "leppeänä". Käytännössä ainut joka toimii ja näkyy on kuitenkin juuri sitä "huonoa ja negatiivista uskonnollisuutta"
Eli meillä on de jure kansankirkko mutta de facto valtionkirkko jonka ihanteena on kansankirkko -periaate, jonka toteuttamisessa se epäonnistuu selkeästi. Ihanteen olemassaolo ei tarkoita tai merkitse kovin paljoa. Tai ainakaan ei voida sanoa että utopian olemassaolo tarkoittaisi utopian onnistumista ja toteutumista. (Tai sitten minäkin olen pitkä komea ja tumma mies jolla on hyvinpalkattu työ ja ainakin puolimetrinen sukuelin.)
Näin ollen jokainen joka väittää että kansankirkko on jokin olemassaoleva konstruktio, polkee esimerkiksi minua naamaan väittäen että en sitten kuulu siihen kansaan. Tämän tallaamisen jälkeen on turha ihmetellä jos olen hieman kiukkuinen. En nimittäin kuulu siihen, joten olen selvästi ekslusiivisesti suljettu kansasta. Suoraan sanoen : Toivoisin että näin ei ole.
Tunnisteet:
arvokeskustelu,
avioliitto,
Dawkins,
Hitchens,
homoseksuaalisuus,
kansankirkko,
uskonto,
utopia,
uusateismi,
valtionkirkko,
yhteiskunta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)