Puolimatkan huomiohuoraamo; Taustalla perverssi halu saada maksua ideologisesta masturbaatiosta

Tapio Puolimatka on kirjoittanut Seurakuntalaiseen. "Pervokulttuuri tulee seurakuntaan" Otsikko on hauska koska siinä puhutaan pervoista ja tulemisesta. Ajatus pervokulttuurista tulemisen tilassa on aina viehättänyt mieltäni.

Puolimatka on myös kirjoittanut uuden kirjan. "Seksuaalivallankumous – perheen ja kulttuurin romahdus". Juha Leinivaara ehtikin jo kommentoida asiaa lyhyesti "Paholaisen Asianajaja" -blogissaan. Itse olisin mielelläni kommunikoinut Puolimatkan kanssa filosofisestikin mutta Puolimatkan nykylinja on suojata itseään keskustelulta. Hän ei esimerkiksi toimi vanhaan tapaansa twitterissä. Onkin huomattavaa, että uuden kirjan kohdalla tilanne on kuin Leinivaara huomautti ; "Kauttaaltaan Puolimatkan kirjoitus vaikuttaa hieman ontolta. Se on tarkoitettu tietynlaisille vanhoillisille kristityille."

Onkin viehättävää huomata miten dialogista pluralismia ID -teorian puolustajien retoriikasta napannut Puolimatka "keskustelee avoimesti" nykyään ; Hän on moittinut siitä että tieteen teko voi tapahtua vain avoimessa keskustelussa jossa asioita ruoditaan. ID -teorian häviäminen debatin alla oli hänestä vaientamista ja sortoa ja muuta vastaavaa kauheaa. ; Ymmärrän toki että Puolimatka on varmasti oppinut kokemuksistaan. Julkinen keskustelu kun tarkoittaa sitä että joku tulee ystävällisesti tunkemaan "ruuvipuristinta rakkaan vihollisen päähän". Ja se mitä olemme Pianka -casesta ja Puolimatkan kokemasta julkisuusryöpytyksestä oppineet on se, että Puolimatka on mielellään "hakkaamassa" mutta hän ei itse "kestä ottaa yhtään iskua".

Olen toki esimerkiksi itse kokenut sen mitä käy kun Aidon Avioliiton nokkamiehet usuttavat "taisteluhiirensä" peräänsä. (Kiitos vaan kovasti tästäkin ihanasta kokemuksesta, Te aina yhtä Rakastettava Susanna Koivula!) Tämänlainen sähköpostitulvinta ja muu häirintä tosiaan on ymmärrettävä syy katkaista keskusteluyhteydet. Tosin minä en ole koskaan selittänyt miten tieteenteon ytimessä olisi sellainen dialoginen pluralismi jossa mikä tahansa roskanjauhanta olisi "tarpeen keskustella".
1: Olen pikemminkin sitä mieltä että tutkimusohjelmien hedelmällisyys eikä mediaan ja ruohonjuuritasolle julkaistujen tiiliskivikirjojen paksuus ja sivistyssanakirjan laajuus ratkaisee. Näin ollen esimerkiksi ID -teorian kohtalon kertoo esimerkiksi se että omat sisäiset ID -järjestelmät tuppaavat romahtamaan kuten ISCID jonka toiminta lakkasi 2014 kun ID:läiset sensuroivat toisiaan sisäisesti niin kovin että eivät saaneet yhtään julkaisua omiin juttuihinsa. Eikä tilanne ole parantunut. "Avoimen keskustelevan dialogisen pluralismin hengessä" tehtävät sisäpiirileiritykset joilla yritetään saada "avaudu vakaumuksestasi vasta kun olet opiskellut itsellesi professorintutkinto" -tyylinen dialogisen pluarlismin antiteesi jota harjoittavat vain luihut limaiset tyypit joilla ei ole kunniaa edes sen verran kuin moninkertaisesta petoksesta tuomitulla varastettujen autojen käytettyinä autoina myyvillä autokaupan halleihin ei-palkattuina soluttautuneilla autokaupustelijoilla.

Toisaalta Puolimatkan tämä kirja näyttää alleviivaavan yhden asian.

Puolimatka ei ole koskaan ollut mielipiteiden ohjaaja. Hän on aina "toisena tai kolmantena" sanomassa ties mitä asioita. Hän ei ole koskaan kehitellyt tai ohjaillut fundamentalistien yhteisöä. Sen sijaan hän on mestarillinen tiivistämään suosittuja fundamentalistien lähteitä ja listaamaan heidän mielipiteitään ja referoimaan heihin. Ja koristamaan näitä puheuta sellaisilla ei-fundamentalistisilla tyypeillä joihin em. fundamentalistit ovat viitanneet oikeuttaessaan asioitaan. Puolimatka on tässä mielessä vallitsevien fundamentalististen tuulosten tuntija ja referoija.

Tässä teoksessakin korostuu se että Puolimatka ei toimi kuten aidosti asiaansa innostuneet tyypit. Sellaiset kuin vaikkapa huolestuttavia piirteitä omaavat tyypit kuin TJT tai minä. Kun ihmisellä on kunnon innostus hän tuppaa palaamaan lempiaiheisiinsa vuodesta toiseen välittämättä siitä onko asia "kuolleen hevosen ruo(s)kintaa" vai ei. Puolimatka onkin vaihtanut selvästi aiheita pois ID -teorian tukemisesta ja Plantingan argumenttien referoimisesta. Puolimatka vaihtaa aihetta tuulosten mukana. Hän on tässä mielessä erinomainen seuraaja. Hän saa auktoriteettinsa ja arvostuksensa tätä kautta. Hän sanoo jokaisena hetkenä ääneen sellaisia asioita joita jokainen fundamentalisti haluaisi sanoa. Hän sanoo sen vain professorin auktoriteetilla ja hienommilla sivistyssanoilla.

Seurakuntalaisen tekstissä onkin sellainen "kaupallisuuden henki" joka on ollut aikaisemmin huomattavasti häivytetympää. Kirjanmyynti tuo lisätuloja ja arvostusta Puolimatkalle siinä alakulttuurissa jonka reagoinnit ja arvostus hänelle merkitsevät. Tämä ei sinänsä ole mitään kummallista. Ei minunkaan maailmassani jollain uskovaisen "mielipiteellä" ole mitään painoarvoa oman mielipiteeni muuttamisessa. (Jos he eivät arvosta niin sen parempi kikkelilleni. En vaan jaksaisi ostaa niin paljon nessuja kuin jokin Susanna Koivulan taisteluhiirten rynnistys vaatii.)

Puolimatka onkin kirjallaan tarttunut muuttuneeseen ilmapiiriin.

Ilmapiiriin jonka ytimessä on se, että homoseksuaalit pääsevät naimisiin. Ja että tosiasiassa fundamentalistit dissaavat syvästi, häijysti, ilkeästi "suvakkeja" ja "liberaaleja". Tässä mielessä onkin huomattava että esimerkiksi tuore Suomessa tapahtunutta hengellistä väkivaltaa kuvaava Pellin&Miettisen "Harhaanjohtajat" -kirja. Teoksessa kommentoidaan aika paljon helluntailaisten ja muiden karismaattisten suuntausten sisällä olevia tapahtumia ja muutoksia. Tässä yhteydessä esiin nousee ns. julkisynnit. Homoseksuaalisuus on yksi "julkisynti". Muut vastaavat ovat avoliittoja ja vastaavia.

Itse näen että tämä teos on siitä merkittävä että Puolimatka on selvästi vaihtanut fokustaan. Aiemmissa teoksissaan hän on moittinut nimenomaan homoseksuaaleja. Nyt kohteena on laajempi "seksuaalivallankumous". Kaikki tähän liittyvä on pervoa. Näin ollen heteroseksuaalisuuden sijaan kohteena on huomattavasti laajempi. Käytännässä Puolimatka onkin tässä lähtenyt tielle jossa kaikki kristillisten "perhearvojen" kanssa oleva on samaa kuin pervous. Aiheeksi on siis noussut laajemmin "julkisyntiset".

Puolimatka aloitti "pervonormatiivisuus" -sanan käytön jo vuoden 2016 lopulla. Silloin konteksti oli toki vahvemmin homoseksuaalien vastustus. Puolimatkalle kun oli ideologisesti rakasta ja tärkeää sanoa professorina minkälaisia lakeja Suomessa saa olla. Tämä kirja on kuitenkin uusi ja se on ensiaskel kohti Puolimatkan viholliskuvan oleellista laajentamista.

Pervouden tuleminen iskee silmään.

Se, mikä itselleni eniten ottaa silmään Puolimatkan uudessa kirjoituksessa on se, miten hän yrittää korostaa sitä että "pervo" -sanan käyttäminen on asiallista. ; Hänen perusteluissaan on selvästi toistuva teema siitä miten "Pervo" ei voi olla loukkaus koska asialle on konnotaatioiltaan asiallinen konteksti. Puolimatka esiintyy toimivansa tässä kontekstissa.

"Heteronormatiivisuudelle vastakkaista näkemystä kutsun pervonormatiivisuudeksi. Sen mukaan ydinperheen erityisasemaa ylläpitävien sääntöjen ja seksuaalinormien hajottaminen edistää yksilön vapautumista. Tällaista lähestymistapaa edustaa niin sanottu queer-teoria (pervoteoria). Jacek Kornak kertoo väitöskirjassaan aktivistien ottaneen omakseen loukkaavan ja halveksuntaa osoittavan käsitteen ”pervo” (queer) ja antaneen sille uuden myönteisen merkityksen. Suomen Queer-tutkimuksen Seura järjestää vuosittain pervotutkimuksen päiviä ja jakaa joka toinen vuosi tunnustuspalkinnon nimeltä ”Pervotutkimusteko”."

Tässä mielessä nostan esiin sen miten tämä on antiteesissä sen kanssa miten Puolimatka on vuosien varrella vinissyt ja itkenyt "fundamentalisti" -sanan käytöstä. Hän on korostanut että termi on konnotaatioiltaan negatiivinen ja laimentunut pilkkasanaksi. Tämä on siitä kiinnostava termi että "fundamentalismi" -sanaa käytetään myös akateemisesti ja järkevästi. Siihen liittyy teologisia tutkimuslinjoja, sosiologiaa, ideologisia tutkimuksia. Jopa oma lempilapseni, kognitiivinen uskontotiede, ottaa kantaa siihen minkälaisia psykologisia erityispiirteitä fundamentalismilla on.

Kuitenkin Puolimatkan moitteen voi ymmärtää. Se että sanalla on asiallinen konteksti ei tarkoita että se ei normaalikäytössä olisi enimmäkseen pilkallinen. Ja kohdeyleisön tapa käyttää sanaa painaa enemmän kuin mikään muu.

Tosiasiassa tätä termiä kannattaa käyttää tavalliselle kansalle suunnatussa teoksessa koska tätä kautta saadaan levitettyä sanan arkimerkityksessä olevia konnotaatioita. Puolimatka käyttää "Pervo" -sanaa voidakseen levittää tietynlaista asennetta. Ja kaikki selittelyt sille miten pervo -sanaa on toisissa konteksteissa "pervoiksi syytettyjen sisällä" käytetty ironisessa ja asiallisessa yhteydessä on merkityksetöntä koska Puolimatka ei käytä tätä termiä tässä kontekstissa. "Pervot" itse eivät hänen luokitelmaansa esimerkiksi hyväksy tai pidä tässä kontekstissa asiallisena. Mutta tämä ei tietenkään ole kenellekään yllätys.

Puolimatka kun on tyyppi joka ottaa osaa tappouhkailuja sisältäviin kampanjoihin eikä suostu tarkistamaan väitteitään sen jälkeen kun hänelle face to face asiasta huomautetaan. Hän "korjaa erehdyksensä" ties mistä ilmalevitteisistä eboloistaan jos ja vain jos asianomainen lähestyy häntä lakimies ja lakitupajuttu edellä kotiin puhelimella sen jälkeen kuin face to face asiasta huomauttanut "vuotaa" tiedot asianomaisille ulkomaille.

Koska mielestäni on reilua keskustella ihmiselle samalla tavalla kuin hän itse huutaa, olen esimerkiksi muotoillut otsikon Puolimatkan asenteita sopivasti peilaavaksi. Jotain eroakin kenties on. Roastaan paremmin kuin Puolimatka. ; Tämä varmaan johtuukin siitä että Puolimatka on pervo. Ja aivan käsittämättömän normatiivinen. Jo se miten hän mielellään laajentaa viholliskuvaansa koskemaan yhä laajempaa ja laajempaa ja yhteisössä tavallisempaa elämäntapistoa kohtaan kertoo siitä halusta missä hän haluaisi yhteiskuntaa jossa mahdollisimman moni olisi juuri hänen elämäntapojaan ja toiveitaan seuraava fundamentalisti. Tämä on normatiivisuutta by definition. Sen ääripäässä on kristillinen teokratia. Ja kristillisen teokraattisuuden kohdalla ollaan hämmentävän kiinnostuneita muiden ihmisten sukuelimistä ja niiden käyttämisestä ja esimerkiksi kaikki homoseksin harrastaminen ja avoin avoliitossa eläminen on "julkihomoutta" ja "julkisyntiä". Jos kaikki mitä tekee neljän seinän sisällä vuoteessa on odotusarvoisesti "julkista", niin onhan tässä taustalla selvästi maailmankuva joka on hemmetin perverssi. Eikä sellaisella tavallisella ja kivalla tavalla. Vaan sellaisella Axl Smith -tasolla.

Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

"Pervonormatiivinen"

Tapio Puolimatkan kirjoituksessa "Ideologian vaikutus avioliittokulttuuriin" hän esittää termin "pervonormatiivinen ; "Ydinperhemalliin perustuvan avioliittonormin paikalle monet keskustelijat haluavat asettaa suvaitsevampana pitämänsä pervonormatiivisen (queer normative) näkemyksen, jonka mukaan kaikki erilaiset vapaaseen valintaan perustuvat romanttiset ja seksuaaliset kiintymyssuhteet ovat samanarvoisia ja niitä tulisi kohdella samanarvoisina lainsäädännössä, kasvatuksessa ja kulttuurissa yleensä."

Pervonormatiivinen ei ole sanana käytössä. Termi on jännittävä sillä usein suluissa oleva englanninkielinen käsite viittaa käytössä olevaan vakiintuneeseen termiin, jonka suomennokset voivat olla epätäsmällisiä. Queer normativea ei tiedemaailman akateeminen kirjoittelu tunne. (Queer theory on sitten tuttu ja se viittaa tietynlaisiin feministeihin - joita taas homoseksuaalien avioliiton puolustajat eivät läheskään aina ole.) Käsitepari on tuttu lähinnä erilaisten internetajattelijoiden mielipideblogeista. Kun termiä ei löydy englanninkielisestä wikipediasta mutta se löytyy tumbrlista, tietää että tässä ollaan "mielenkiintoisen feminismi-ideologian analyysin ytimessä"...

Miksi Puolimatka kääntää-maahantuo tämänlaisen termin tämänlaisessa muodossa ja juuri tällä tavalla käännettynä juuri nyt? Uusien käsitteiden luominen on monesti tarpeellista. Tässä kohden onkin hyvä miettiä että mitä tässä on tehty. Rehellisesti sanoen pikatiivistykseksi uskallan sanoa heti aluksi että Puolimatka on tehnyt tässä jotain jota hänen ei olisi kannattanut tehdä. Sillä selvästi ideana on tuottaa poliittista materiaalia päätöksiin joita tehdään eduskunnassa pian. (Puolimatka onkin aktivoitunut aina lähinnä kun asiasta on tehty poliittisia päätöksiä. Itse jauhan itselleni arvokkaista asioista jatkuvasti. Puolimatkalle kysymys on ideologiavallasta ja strategiasta joten hän ajoittaa asioita sen mukaisesti. On vaikeaa ellei mahdotonta nähdä hänen toimintaansa ymmärrettävänä ilman että takana olisi demagogisia motiiveja.)

On toki selvää että termillä halutaan luoda mielikuvaa siitä että tämä olisi asiallinen termi jota käytetään rationaalisesti. Tätä vahvistaa se että Puolimatka on rinnastanut termiä heteronormatiivisuuteen "Heteronormatiivisuudella ymmärretään käsitystä, jonka mukaan naisen ja miehen välinen pysyvä ja muut seksuaalisuhteet poissulkeva avioliitto on normi, jonka valossa kaikkea seksuaalielämää tulisi arvioida."

Tämä on melko erikoinen määritelmä koska heteronormatiivisuus käsitetään sanaa viljelevien parissa karkeasti ottaen niin, että nähdään että (1) ihmiset oletetaan heteroseksuaaleiksi (2) tämä usein sidotaan seksuaalisuuden lisäksi siihen että sukupuoli on binaarisesti mies ja-tai nainen ja (3) tämä ero johtaa siihen että ihmisten käyttäytymisten ja mieltymysten ja pukeutumisen ja ties mikä muu vastaava lokeroidaan joko naiselliseksi ja miehekkääksi ja sitten sekin tulee paketissa mukana. (+) Sen sijaan siinä ei tavallisesti ole korostettu kovin vahvaa sidosta ydinperheeseen. Varsinkaan niin että tämä olisi se päällimmäisin ja ensimmäisin asia keskusteluissa. Mutta vastustajiensa argumenttien tunteminen ja niiden huomiointi ei tosin ole koskaan ollut Puolimatkan vahvoja puolia. Hän tykkää enemmän nimetä vihollisensa ja määritellä aatesisällönkin heidän puolestaan. Virhe on tässä mielessä jatkoanalyysin kannalta tarpeeton mutta jatkoanalyysin lopputuloksen kanssa se on oireellinen.

Mutta tämä outous ei ole se mikä eniten pistää silmään.

Puolimatka luo rinnastuksen jossa analogisuus asiallisen sanan kanssa tekisi termistä perustellun. Samaa tukee jo aiemmin mainitsemani sulkurakenne joka on sivistynyt, hienostunut ja hyvien ihmisten käyttämä. (Toisin sanoen : Käytän sitä itse aika usein.) Sillä luodaan muotokieltä joka luo akateemisen ja rationaalisen keskustelun sävyjä.

Mutta se mitä tässä sitten tehdään on hyvin asenteellista. Kun ihminen luo akateemisesti valideja termejä, on tavattu että ne ovat (1) joko sellaisia että kohderyhmä itse käyttää niitä itsestään ja myös määrittelee sen sisällön itse (2) neutraaleja, sellaisia joissa nimeäminen ei itsessään toimi argumenttien sijaan ja muuta mielipiteitä. (+) Ideologisessa mellastelussa ja demagogiassa on sen sijaan suosittua ottaa ei-vihollisten itsestään käyttämiä nimityksiä ja tehdä niistä jollain tavalla loukkaavia. Kun katsoo sanaa "hetero" ja "pervo" voi ymmärtää minkälaisia konnotaatioita keskusteluun otetaan mukaan. "Hetero" ei ole loukkaava. "Homo" on loukkaava ehdoin. Mutta "pervo" on vain hyvin harvassa kontekstissa neutraali.

Konnotaatio on tässä kohden tärkeä sana. Sillä voidaan sanoa että sanoilla on usein sisältömäärittely, denotaatio, joita sitten täydennetään mielikuvia ja tunnelatauksia sisältävillä konnotaatioilla. Assosiatiiviset sivumerkitykset painavat retoriikassa ja siinä kun mielipiteitä halutaan manipuloida johokin suuntaan. Historia tuntee tämänlaisesta nimittelystä monia esimerkkejä ; Äärimmäisin on varmasti se miten Ruandan kansanmurhassa hutut kutsuivat tutseja "torakoiksi". Mutta vastaava ei ryhmän itsensä nimeämä mutta ei sisällöltään neutraali nimitys on yleinen muutenkin. Maahanmuuttokeskustelussa vastaan on tullut esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin suuren maahanmuuttajamäärän tulemista kutsuttiin ihonväriin ja halveksuntaan liittyen "mutavyöryksi". On selvää että takana voi olla aivan todellinen ilmiö, pakolaisaalto, mutta on selvää että tämä nimitys levittää asian kuvauksen lisäksi asennetta. Maahanmuuttokriitikot ovat toki rehellisiä ja kutsuvat tätä räväkkyydeksi ja asioiden sanomiseksi niiden oikeilla nimillä. Ja tässä mielessä he todella ovat  rehellisiä eivätkä kaksinaamaisia asennevammojensa piilottelevia. Asenteet ja niiden vammat tulevat kyllä kaikille seuraajille hyvin selviksi.

Tässä mielessä Puolimatka tekee jotain joka näyttää olevan hänelle hyvin leimallista. Ja joka tekee hänestä silmissäni huonomman ihmisen kuin "mutavyöry" -sanaa käyttävistä maahanmuuttokritiikistä ehkä tarpeettomalla mittakaavalla innostuneista. Hän näyttää tiedostavan ilkeilynsä mutta sen sijaan että lopettaisi häijyläisyyden hän peittelee sitä sivistyssanoilla. Vastustajaa voidaan leimata ilkeästi kunhan termit ovat sellaisia kuin olisi jokin YK:n ihmisoikeusraportoija joka vain kuvaa hirveää vihollista. Negatiiviset konnotaatiot jäävät siivoamatta.

Puolimatka tietää että pervo -sanaan liittyy mielikuvia jotka ovat harvoin positiivisia. Tämä on sinänsä erikoinen valinta että aiheena on kuitenkin homoseksuaalisuus ja homoseksuaalisuuden suhde avioliittoinstituuttiin. Se on pervoa lähtökohtaisesti vasta jos sen sellaiseksi määrittelee. Tai tavallaan keskustelussa on kyse juuri siitä että ne jotka ovat suopeita homoseksuaalisuudelle eivät yleensä pidä sitä pervona kun taas asian vastustajista se on pervoutta. Itse saattaisin huomauttaa että esimerkiksi itse olen heteroseksuaali mutta olen luultavasti pervo ihan sen takia että olen sadomasokistinen libertiini ja sodomiitti puolison armosta. Perversiot eivät usein ole hetero vs. homoseksuaalisesta suuntautumisesta kiinni. (Katsoo vaan eräidenkin heteroiden puolisoja. Ja peiliin mahdollisesti jos on seksuaaliselta habitukseltaan minun kaltaiseni.)

Kikka on osa Puolimatkan (ala)kulttuuria.

Puolimatka on pitkän linjan Intelligent Design -puolustaja. Tässä piireissä haluttiin esittää että evoluutioteoria on enemmän maailmankuva kuin tiedettä. Ja tässä käytettiin apuna keinoja jotka ovat tuttuja postmodernismista ja siihen liittyvästä relativismista. Robert Pennock onkin kuvannut sitä miten ID -liike oli nimenomaan kreationismia jossa oli tehty postmoderni käännös. (Tämä on kytköksissä Puolimatkan kannattamaan pluralismiin.) ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kuvasikin Intelligent Designiä evoluutioteorian dekonstruoinniksi. Ja tässä ilmiössä ajateltiin että kieli ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös luo sitä. Ja siksi evoluutioteorian kannattajia alettiin kutsumaan darvinisteiksi (darwinism) ja evolutionisteiksi. Konnotaatiot olivat vahvoja ja pelkkä ismi -pääte loi mielikuvia siitä että asia oli primaaristi ideologinen ja tiedettä korkeintaan sekundaarisesti. (Tämäkin oli siitä kuvaava termi että siitä tunnisti keskustelun osapuolet hyvinkin todennäköisesti ; Jos joku käytti sanaa darwinismi, hän oli käytännössä (ID)kreationisti. Huomaatteko tässä jonkin kaavan?)

Toki astetta häijymmin kävi kun evoluutiokeskustelu lopahti Doverin oikeudenkäynnissä tulleen tappion jälkeen. (ID lopahteli Dembskin pieruäänivideoihin.) Silloin esiin nousi uusi vihollinen, uudenlaiset ateistit. Nämä ateistit itse välttivät itsensä erilaiseksimäärittämistä, itse asiassa sen kannattajat, kuten Richard Dawkins, yrittivät esittää ateismia kirjoissaan jonain yleisenä ateismina joka oli "kissojen paimentamista" enemmän kuin lokerointia joksikin uudenlaiseksi. Monet kaipasivat että tämä uudenlainen internet-naturalismi kaipaisi uutta nimeä koska se erosi vahvasti perinteisinä pidetyistä kommunistisista ja eksistentialistisista ateismeista. He käyttivät neutraalia termiä uusateismi. ID -puolustava Conservapedia ja muut vastaavat tahot sen sijaan alkoivat puhumaan militantista ateismista. Mikä sai tietenkin koomiset mittasuhteet koska levitetyt konnotaatiot eivät osuneet kuvattuun kohteeseen oikein mitenkään.

Mutta temppu oli sama kuin "pervonormatiivisuudessa". Käytetään termiä jota vihollinen ei käytä itsestään, määritellään tämä sisältö häijysti ja yritetään sitten laventaa tätä tuotosta mahdollisimman monen väärää mieltä olevan ylle. Tätä on vaikeaa nähdä järkevänä tai perusteltuna. Ihan siksi että on paha nähdä viisautta siinä että niputetaan ja tiivistetään yhteen heittoon useita argumenttivirheitä - päällimmäisenä straw man ja ad hominem -argumenttivirheet. Ja se toimi! Äärimmäisen monet kristityt olivat iloissaan ja innoissaan ja pitivät militanttia ateismia relevanttina terminä käyttää keskusteluissa, jopa aivan joka väliin vedettynä.
1: Tosin tämä koskee laajasti uskonnottomuutta ja ateismia. En ole kertaakaan törmännyt kristittyyn joka on yrittänyt saada minut määrittelemään omaa identiteettiäni, kyllä siihen on heitetty lähteettömiä väitelauseita pöytään heti kättelyssä. Uskovaiset pahastuvat jos he eivät saa itse määrittää itseään kristityiksi ja määritellä mitä kristillisyys heistä tarkoittaa. Uskonnottomat ja ateistit kuvataan alisteisena uskonnoille ja jopa pastorit keskusteluissa määrittelevät innokkaasti puolestani mitä kaikkea mieltä minä mistäkin asiasta olenkaan. Toisaalta sävynä on tuntunut olevan se, että ei minua haluta kuulla tai asioista keskustella koska tärkeämpää on että olisin väärässä ja paha ja tämä tehdään tavalla minulle ei anneta mitään mahdollisuutta olemalla, tekemällä tai sanomalla mitä tahansa. Joku voisi hakea tähän selitystä ties mistä.

Puolimatkankin takana on juuri se, että kun hän puhuu vihollisista ideologian vallassa olevina, hänen kannattajansa pitävät asenteellisuutta ei-neutraalina ja huonona tieteenä. Mutta kun tämä ideologia onkin kristillisyys niin totuuden puolustaminen on tietenkin sopusoinnussa tieteen kanssa ja siksi jos asenteellisuuden vuoksi ryhdytään tuomitsemaan Puolimatkaa niin hän onkin vainottu ideologiansa vuoksi. Tämä kaksoisstandardi on se jonka vuoksi Puolimatka voi olla asenteellinen ja syyttää muita asenteellisuudesta niin että hänen kannattajansa ovat aina hänen puolellaan.

Näille ihmisille ei ole taatusti mitään ongelmaa siinä että kannattavat "pervonormatiivusuus" -nimityksiä ja vastustavat sitä että Intelligent Designin kannattajia kutsutaan kreationisteiksi vaikka ID -läiset kovasti kiistävät tätä yhteyttä itse eli kuvausta ei ole hyväksytty aatteen sisällä. Analoginen reagointitapa Puolimatkan tempulle olisi se että heitä kutsuttaisiin "IDiooteiksi" tai "kretiineiksi" (cretins) ja näitä myytäisiin neutraaleina tieteellisinä termeinä. (Olen toki joskus kiukuspäissäni livauttanut näitä sanoja mutta en ole väittänyt niitä rationaalisiksi tai myynyt niitä tieteellisinä termeinä. Minulla ei ole Puolimatkan häijyyttä ja pokkaa.)

Ja luulen että Puolimatka tiedostaa tämän. Hän ei mainitse heteronormatiivisuudessa sitä että heteronormatiiviset ajattelisivat sen olevan suvaitsevaisempi. Sen sijaan hän puhuu "muut mallit poissulkevasta". Toki tässä käy ikävä köpähdys. Jotta queer olisi kunnolla normatiivinen sen tulisi poissulkea heteroseksuaalisuus. Nähdäkseni keskustelun alla ei ole heteroavioliiton kieltäminen vaan homojen avioliiton salliminen. Ja tätä asiaa se Puolimatkakin tietysti haluaa politisoida. Mutta peittää prosessissa omaa maailmankuvallisuuttaan vähintään yhtä suurella innolla kuin kaivelee sitä siivilällä evoluutioteorian kannattajista.

Hienosteleva skientismi -kortti

On kiinnostavaa huomata että pseudotieteilijät käyttävät samaa kieltä kuin monet älyköt. Skientismistä ja tiedeuskosta puhuminen yhdistää näitä. Kuitenkin heidän tapansa käyttää termiä on hieman erilainen. Pseudotieteilijä ja arkijärjellä puhuja käsittää tiedeuskon analogiana, jossa ytimessä on harhaluulo siitä että tieteellisyys on tiettyjen mielipiteiden dogmaattista kannattamista eikä metodiin nojaamista. Jossa suvaitsemattomuus ja uskonnollinen vallankäyttö ovat kritiikin ja joidenkin asioiden kannattamisen puutteen selitys. Älymystö taas puhuu jostain aivan muusta puhuessaan skientismistä. Tämä on helppo unohtaa kun käytetyt sanat ovat kuitenkin keskenään identtiset. (Kenties siksi että pseudotieteilijät mielellään lainaavat ja väärinkäyttävät hienon kuuloisia termejä ja sisältö voi tätä kautta muuttua aika radikaalisti.)

Mutta nekin jotka näkevät skientismin enemmän tieteenfilosofisten periaatteiden ja tutkimuskäytänteiden kautta. Sen sijaan argumenttina on se, että kokeellinen testaus on rajoittavaa. Eli tieteellisyysvaatimus rajoittaa heidän mielestään tärkeisiin kysymyksiin vastaamista. Ja usein vastaamista tavoilla joista he itse pitävät. Tässä usein myös ollaan pettyneitä siitä että tiede ei vastaa loogisen positivismin ihanteita. Käytännössä myös akateemisessa puolessa tämä termi liittyy ennen kaikkea maailmankuvaerimielisyyksiin. Jota voisi kutsua eri aksioomistojen väliseksi kiistaksi, kunhan kiistan toinen osapuoli on empiirisyyteen painottunut ja toinen enemmänkin rationalismia.

Selittämällä että tiede on uskonto tai uskonnonkaltainen nojaa ennen kaikkea siihen että jos jokaisessa maailankuvassa on aksioomia, ei tieteellinen maailmankuva ole aksioomaton. Tässä voi olla taustalla viattomimmillaan se, että viestijän sanavarasto on pieni ; Silloin joku ei sano että tiedeusko on uskonto vaan sanoo että tieteen kannattajillakin on aksioomia.
1: Ja termin käyttäminen voi hämmentää maallikkoa sotkemaan "uskonto" -sanan arkimerkityksen "tiedeuskonto" -sanaan ja klassinen väärinkäsitys on valmis. Ilman ainuttakaan ilkeämielistä intentiota. Tapahtuu vain sanan "uskonto" konnotaatioihin juuttuminen. Ja koska uskonto on mitä on, se on kerännyt ymmärrettävästi termin ympärille negatiivisia konnotaatioita. Negatiivisten konnotaatioiden olemassaolo ei voisi olla paremmassa paikassa. Kenties "uskonto" -sanan konnotaatiot tuovat mukaansa sen että kriittinen lähestyminen on pseudotieteilijöille syy esittää "inkvisiitio" -termiä?

Kaikessa tietenkin on aksioomia. Siinä tilanteessa kaikki olisi uskontoa eikä olisi mitään muuta kuin uskontoa. Kuitenkaan harva tosiasiassa kannattaa ajatusta jossa tieteellinen konkreettinen empiirinen (fysiikka jne.) pettäisi. He menevät huoneeseen ja olettavat että sillä on jokin lämpötila. He eivät suostu siihen että heidän päätään kohti lyödään teroitettu kahdenkädenmiekka vaikka tieto miekan dekapitaatiovaikutuksista on empirian periaatteiden kautta saatu induktiivinen ennuste. (Tai jos suostuvat niin heillä on empirian periaatteiden kautta saatua tietoa tehokkaista viiltosuojista ja vastaavista.) Kaikki tietävät että tämä on aivan eri tasoista tietoa kuin jonkun sellaisen aksiomaattisen järjestelmän antama tieto jossa rukous tekee viillonkestäväksi ja jossa matotkin lentävät.

Pieni ajatus ; Seliselibaatti

Joskus keskustelu menee hiustenhalkomiseksi. Joskus siihen on tarvettakin. Jouduin pieneen keskusteluun jossa ihmiset moittivat siitä että puhuin "pakkoselibaatista". Heistä käsite oli ristiriitainen koska selibaatti tarkoittaa tahdonalaista päätöstä olla ilman seksiä. Mielestäni "pakko" -etuliite on nimenomaan tämän vuoksi tarpeen. Että tiedotetaan täydennyksestä.

Tätä miettiessä tuli kuitenkin toinen, omituisempi, ongelma. Mitä tehdä jos haluaa puhua yhdellä käsitteellä ihmisistä jotka eivät saa seksiä vaikka haluavat? Näyttää siltä että yleistä käsitettä tähän ei ole.

Itse asiassa itse voisin nähdä että olisi olemassa laaja "siveys" -käsite joka kattaa tahdonalaista seksittömyyttä. Se kattaisi laajakirjoisesti harvaseksisyyttä, seksittömyyttä että jonkinlaista etiketinmukaista käyttäytymistäkin. Ilman seksiä vastentahtoisesti jäävät eivät ole kuitenkaan kovin hyvin tämän termin mukaisia.

Sitten voidaan ajatella että on aseksuaaleja jotka eivät halua seksiä. He ovat jossain määrin selibaatteja. Mutta käsite on tarkempi joten on kenties syytä käyttää tätä koska se on eksaktimpi. Selibaatti ei ole väärä ilmaisu, mutta aseksuaali kuvaa tilannetta paremmin. Tästä ihanteesta voidaan jopa päätellä että jos selibaatti -sanaa ehdottomasti tarvitaan se viittaa juuri niihin joilla on seksuaaliset halut mutta jotka elävät ilman seksiä.

Käsitteellisesti hankalin sitten on se selibaatti. Käsitteen ympäristö on siitä vaikea että on hankalaa nähdä missä määrin se on todella vapaaehtoista. Esimerkiksi historiallisen painolastin kautta voidaan muistaa että monessa aatelisperheessä nuorempia lapsia lähetettiin luostareihin jossa taas komennettiin selibaattiin ideologia edellä. Tottelevaisuus ja kuuliaisuus on jossain määrin hankala aihe aina kun käsitellään vapaasti valintaa. Selvästi tässä on tilaa manipuloinnille. Joten kenties selibaatissa onkin eivapaaehtoisia konnotaatioita.

Jos pakkoselibaattia ei siis saa käyttää niin mikä käsite sitten sopisi? En ole keksinyt muuta kuin "lassukan". Joka tietenkin viittaa Henry Laasasen ajatuksiin siitä että naisten seksuaalinen valta pakottaa jonkun elämään ilman seksiä. Ja tämän "alempitasoisen miehen" ympärille on kehitetty vahva "uhrina olevien miesten diskurssi". Joten rassukka+Laasanen=lassukka. Tämä tosin tuntuu kuvaavan leimallisesti nimenomaan miehiä. (Mikä on omituista koska käsite on uussana eikä mikään vakiintunut termi.) Joten millä helvetin sanalla minä sitten saan viitata pakkoselibaatteihin?

Mikä siinä on niin helppoa?

Seksuaalivähemmistöistä ja seksuaalisista suuntauksista puhuttaessa eräs leimallisimmista piirteistä on termien uudelleenmäärittely. Minua on esimerkiksi moitittu siitä että transvestiitti -sanan sijasta pitäisi käyttää cross dressing -käsitettä. Samoin olen puhunut sukupuolenvaihdoksesta mutta pitäisi puhua sukupuolenkorjauksesta.

Jossakin määrin ymmärrän ja hyväksyn ilmiön. On esimerkiksi ihan ymmärrettävää että sukupuolenkorjaus -termiä käytetään koska jos joku vaihtaa sukupuoltaan, ajatuksena on että sukupuoli vaihdetaan. Ulkopuolelta asia näyttää tältä. Mutta korjausleikkaukseen mennään sisäisen tuntemuksen vuoksi jossa ulkoinen sukupuoli ei vastaa sisäistä. Eli sitä ikään kuin ollaan tiettyä sukupuolta ja liha ei vastaa tätä. Joten leikkauksessa käynyt ei varmasti koe että hänen sukupuoltaan on muutettu. Tämä on hyvä huomata, sillä sukupuolenvaihdos ei ole pilkkasana eikä vaihtaminen ole mitenkään ilkeä termi. Muutoksella on silti jotain perusteita. Ero on vähintään näkökulmassa.

Toki itse käytän noita edellämainittuja sanoja tarkoittamatta mitään häijyä. Mutta olen tietoinen siitä että kieli on elävä ja muuttuva konsepti. (Ja kaikki kielet ovat tavallaan useita kieliä.) "Neekeri" -sana on esimerkiksi aivan oikeasti muuttanut konnotaatioitaan ja siksi se on nykyään rasistinen sana vaikka se on aiemmin ollut neutraali. Osa toki jää kielen muuntumisesta jälkeen. Mutta sanan pääsisältä on kuitenkin hyvin leimallisesti identifioitunutta. "Neekeri" -sanan käyttäjät ovat leimallisesti liittyneinä tiettyihin hyvin spesifiin ajatussuuntauksiin. Ja näissä tyypillinen tapa suhtautua rotuun on rasistinen. Ketju siis ruokkii itseään. (Ja jotkut "kielikonservatiivit" jäävät jalkoihin koska maailma muuttuu nopeammin kuin he eivät.)

Mutta asialla on toinenkin puoli.

Tästä hyvän esimerkin saa feminismikeskustelusta. Oli hieman hämmentävää että keskustelimme feministiksi itsensä identifioivan kanssa tasa-arvoasioista ja olimme samaa mieltä asioista. Hän koki kuitenkin tärkeäksi ivata minua sillä hänestä olisi erinomaisen tärkeää että käyttäisin itsestäni termiä feministi. Ja hän sanoi että tasa-arvoa kannattava on feministi. Ja piste. Ja "Mikä tässä on vaikeeta?"

Tekisi mieleni sanoa että hän ; Kun käsiteanalysoidaan feminismiä ja otetaan ytimeen synonyymiteoria siitä että feminismi on täydellinen synonyymin tasa-arvolle voidaan huomata että on olemassa feministisiksi kutsuttavia suuntauksia jotka ovat epätasa-arvoisia naisasialiikkeitä. Koska ne ovat feministisessä suuntauksessa akateemisessa filosofiassa asti, on selvää että synonyymiteoria on kumoutunut modus tollens. Eli tavallaan vaikeita ovat feministit ja se, että heillä on dogma jonka mukaan he määrittelevät asioita. Tapa käyttää kieltä muistuttaa tältä osin hyvin paljon niitä perussuomalaisia jotka vilpittömästi käyttävät "neekeri" -sanaa olematta rasisteja. Hekin määrittelevät usein rasismia. Valitettavasti tällä on vähän tai ei lainkaan vaikutusta "neekeri" -sanan yleisiin konnotaatioihin.

Siksi kun minulle tulee vastaan ihminen joka lataa feminismin määritelmän vaikka siihen tapaan että "Do you believe that women are human beings? Do you recognize the full humanity of BOTH men and women? Do you believe in political, social, and economic equality between men and women? Then I hate to break it to you, but you're a feminist too." Niin ei siihen voi sanoa muuta kuin että "olen feminismi hyvin rajallisilla ja tietynlaisilla tasa-arvon ja feminismin määritteillä". Ja kyseessä ei ole sanasaivartelu.
1: Kyseessä on täsmälleen sama ongelma kuin agnostismi -sanan kanssa. Useimmiten ihmiset käyttävät agnostismi -sanaa siten että on ateisteja joista Jumalaa ei ole olemassa, teistejä joista Jumala on ja agnostikkoja jotka eivät ole varmoja kumpaankaan suuntaan. Nämä eivät ole päällekkäisiä, et tavallaan voi olla kahta näistä samanaikaisesti. Kuitenkin monesti ateistit selittävät että ateismi on a-teismia eli teismin puutetta jotta voisivat liittää agnostikot mukaan numeroihin joilla tavoitellaan sitä mitä kannattajamäärät politiikassa tekevät. Valtaa. A-teismi on määrittelytapa jota käytetään enemmän harhaanjohtamiseen. Se ei teknisesti ole ajatusvirhe, mutta sen käyttötapa on eettisesti hyvin arveluttava eikä filosofisestikaan mitenkään kovin vakuuttava. Se on sitä että asia muutetaan halutunlaiseksi määrittelemällä se sellaiseksi ilman että maailmaa muutetaan mitenkään mihinkään. Agnostismille on useita määritelmiä, joten miksi vain tämä yksi niistä pitäisi määrätä agnostismin oikeaksi määritelmäksi josta poikkeavalta kysytään jotain sen tapaista että "tossa on edessä määritelmä, jota virallisestikin käytetään. Joten mikä siinä on niin vaikeaa?"

Itse asiassa se, että sosiaalispoliittisia ilmiöitä määritellään tuolla tavalla luomalla asialle ikään kuin sanakirjamääritelmä on mielestäni heikko ja perusteeton. Hyvin harvaa ideologiaa tai poliittista suuntausta voidaan ymmärtää. Samoin kielessäkin on hyvin vaikeaa ymmärtää merkityssisältöjä pelkästään denotaatioiden kautta. Virallinen määritelmä on hyvin köyhä ja viestintä tapahtuu konnotaatioilla. Feministit yleensä ymmärtävät tämän asian hyvin. Ja esimerkiksi "neekeri" -sanan kohdalla tässä ei ole heillä mitään vaikeuksia. Jos joku tulee sanomaan että "neekeri tarkoittaa tummaihoista tai afrikkalaistaustaista" niin hän esittää validin määritelmän joka kertoo kuitenkin jostain muusta kuin siitä että "neekeri" -sanan käyttämisessä ei ole mitään loukkaavaa. Ja täsmälleen sama sekaannus on tässä feminismi -sanan käytössä. Kyseessä on ns. puolitotuus.

Pahin on kuitenkin jossain muualla.

Näissä käsitteiden vaihteluissa minulle tulee vahvoja mielleyhtymiä uskontoihin. Niissähän on uskonsuuntauksia jotka lahkoutuvat-lohkoutuvat erilaisiin suuntauksiin. Mukana muuttuu usein myös kieli. On hyvin vaikeaa teeskennellä vakuuttavasti jonkun tietyn suuntausken uskovaa koska jos siellä "herran käsi on väkevänä päällä" on sanoilla joku hyvin tiukka merkitys niin denotaatioissa kuin konnotaatioissaankin. Joka on vain määrittynyt ryhmän sisäisessä keskustelussa. Tälle käsiteuudistamiselle nähdään tärkeä funktio. Identiteetin tunnistaminen ja identiteetin tunnustaminen. Käyttämällä tiettyjä sanoja itsestään ihminen liittyy tiettyyn ryhmään tai tunnustautuu että ei ole oikein sen jäsen. Kielenkäytöllä hallitaan, kontrolloidaan ja jaetaan ihmisryhmiä.

Feminismin kohdalla kulutetaan hyvin paljon voimavaroja tähän identiteettipuoleen. Esimerkiksi tuossa keskustelussa oli todella hämmentävää se, että emme keskustelleet asiasta tai siitä miten asioihin pitäisi vaikuttaa. Kysymys oli siitä että jotta minä voin olla jotain mieltä jostain asiasta tai tasa-arvosta niin minun täytyisi tämän lisäksi käyttää tiettyä identiteettiä ja ilmoittautua tiettyyn sosiaaliseen ryhmään liittymisestä ja kuulumisesta.

Ja hyvin usein tähän näyttää liittyvän muutakin. Ensin tasa-arvo on feminismin synonyymi. Mutta sitten yht'äkkiä minulla täytyisi "feministinä" olla mielipiteitä siitä mitä tämä tasa-arvo sitten on. Toisin sanoen se että kannatan tasa-arvoa on ensin jotain jolla minut liitetään feministien ryhmään. Ja sitten tästä identiteetistä tehdään kontrollin väline jossa minun täytyy ansaita "tasa-arvon kannattajan status" hyvillä feministisesti oikeaoppisilla teoilla ja mielipiteillä. Koska jos en ole tiettyjen mielipiteiden rajassa en enää olekaan tasa-arvon kannattaja koska se mitä pidän tasa-arvoisena ei olekaan "feminististä". Jos pitäisin tämänlaisesta liittyisin uskontoon. Koska en pidä tämänlaisista olen vihainen uskontokriitikko.

Miksi hitossa haluaisin mitään tällaistä? Minusta menee aikaa pirusti hukkaan siihen että kulutetaan tarpeettoman paljon aikaa siihen että puhutaan siitä miten asioita pitää kutsua ja miten niitä pitää nimetä. On erikoista että tässäkin halusimme parantaa ihmisten elämää samalla tavalla, ja tämän konkreettisen muutospyrinnön tiellä on lähinnä se että joku haluaa että minun itselleni kokema identiteetti on tietty. Feministi näkee asian ulkopuolisena ja minusta jossain määrin tuntuu samalta kuin siltä joka on käynyt korjaamassa sukupuoltaan ja hän kohtaa ihmisiä jotka suostuvat käyttämään vain sukupuolenvaihdos -termiä ja selittävät että ne ovat synonyymejä. Ja siksi minun sisäisen identiteettini on tärkeää kutsua prosessia sukupuolenvaihdoksi. Eikä missään nimessä niin että tämä toinen puoli käyttäisi sitä toista synonyymiä. Vaikka filosofisesti tämä olisi täsmälleen yhtä oikea vaihtoehto.

Agnos Dei ; "Ateismi ja agnostismi eivät ole toisensa poissulkevia"

Agnostismin kohdalla on usein haasteena se, että keskustelua käydään hyvin erikoisella tavalla ateismi-teismi -rintamalla. Lisäksi ei huomioida sellaisia kysymyksiä kuin miten Jumala määritellään ja miten kanta voi heilahtaa erilaiseksi jos tämä määritelmä vaihtuu lennosta.

On esimerkiksi totta että hyvin monet agnostikot ovat ateisteja jos ateismi määritellään a-teismiksi eli jumaluskon puutteesta. Toisaalta osa jumaluskoisista saattaa kenties kutsua itseään agnostikoksi sitä kautta että he ovat suhteessa gnosikseen, tietoon. Eli heillä voi olla jumaluskoa tai siihen viittaavia tunteita mutta he pitävät näitä "höpöinä" tai perustelemattomina. (Ehkä terveintä olisi sanoa jotain sen tapaista, että ateismissa on ripaus agnostismia ja agnostismissa on ripaus ateismia.)

Mitä humalaiset
korvani kuulevatkaan?
Teidän mielestänne
agnostikko tarkastelee
käsittelee ja punnitsee
molempia puolia
niitä ihaillen ja
arvostaen? Ja häntä
kiinnostaa paneutua?
Olette väärässä.
Ei Jumalakysymys
mitkään tissit ole!

Agnostismiin ja agnostikkoihin suhtaudutaan jännitteisesti. Teistien puolella agnostikot voidaan toisaalta nähdä "etsijöinä" jopa sellaisella tavalla että heidät nähdään "vähän kuin kriittisinä uskovaisina" tai jonkinlaisina mystikoina. Uskovaiset voivat selittää että agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä. (Onhan monilla uskovaisillakin epäilyn aikoja!) Toisaalta tietty avoimuus Jumalakonseptille on monille ateisteille niin a priori selviö että he ottavat hyvin tiukan version todistuksen taakasta ja selittävät että agnostikko on joko hölmö tai hörhö. (En nyt tässä ota kantaa tämän paikkansapitävyyteen.) Ja sitten toisaalta ateismi määritellään a-teismiksi ja jos agnostikko ei ole teisti niin sitten hän on suoraan ateisti. Paitsi silloin kun on kohtelias ignorantti.
1: Tätä hajaannusta saakoot kuvata Paavi. Joka ensin selitti agnostikkoja avomielisiksi ja hengellisiksi ja sitten kun tästä ei tullut mitään katoliseksi kääntymistä hän korosti että agnostikot ovat kauhean sulkusilmäisiä ja suvaitsemattomia.

Itselleni ongelmallista on myös se että agnostismiin liitetään sellaista määritettä että Jumalan olemassaolon (ei siis jumaluskon vaan jumalan olemassaolon) kohdalla on olemassa yhtä paljon todisteita jumalan olemassaolon puolesta, kuin sitä vastaan. Mikä on minusta kaahoa siksi että "mitä hiton todisteita". Molemmat toki tutkivat luonnonlakeja ja yrittävät liittää näitä yliluonnollisuus-aliluonnollisuus -jaotteluihin. Mutta pidän a priorista yliluonnollisuustematiikkaa, NoMa -jakoa ja vastaavia hölmöinä ja väärinä dikotomioina. (Ei sitä tosin oikein kukaan näytä käytännössä seuraavankaan, se on joku abstraktio johon vedotaan mutta joka ei ilmene argumentoinnissa ja toiminnassa.) Ja korostan enemmänkin että ateismilla eikä teismillä ole kummallakaan mitään validia empiriaperustaista tutkimusohjelmaa joka liittäisi sen antajapuoleksi Quinelaiseen käsiteverkkoon.
1: Jos ateistit tai kristityt haluavat että identifioidun heihin he voivat lakata tässä epäonnistumisessa. Eli ryhtyä kiinnostaviksi. En kuitenkaan torju kumpaakaan mahdollisuutta suoralta kädeltä, ongelmat ovat kenties korjattavissa. Tällä hetkellä tarjolla on kuitenkin vain eeppisiä epäonnistumisia. "Todisteet" on mainittava aina vähintään tuplaironisissa heittomerkeissä jotta voin sanoa että heillä on "yhtä paljon todisteita".

Olen krapulassa, en jaksa tällaisia.
Enkä jaksaisi muutenkaan...

Se mitä tässä on käsillä on "termikinastelua" tai "määritelmillä miekkailua". Agnostikkoja määritellään eri lokereoihin. Ja yllättävän usein tämä määritelmä on domeenispesifi ja liittyy siihen poliittiseen tilanteeseen jota ateisti tai teisti haluaa ajaa.

Mitä tähän sitten voi sanoa?

Koska agnostismin kohdalla asioita on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, on kenties syytä hakea esimerkkejä vertauksin. Sellaisin vertauksin joista idea kenties tulee paremmin ja selkeämmin esiin. Haasteena tässä on se että agnostismin määrittelyssä on kysymys jostain jota esittäjä pitää itsestäänselvänä ja järkeenkäypänä. ; Joku puhdas rationalisti voisi sanoa että "Riippuu määritelmästä". Mutta itse en ole ideologioiden kohdalla pitänyt tätä denotaatioita korostavaa ns. teologisesti korrektia tasoa merkittävänä tai kiinnostavana. Sen sijaan "sattuneista syistä" kognitiotieteen puolelta vaikutteita napanneena olen taipuvaisempi ottamaan käytännön toimet ja tätä kautta käsitteisiin syntyvät konnotaatiot huomioon.

Riippuu myös siitä että haluaako ilmoittautua johonkin ideologiaan. (Christianity is what people who call themselves Christians do.) Esimerkiksi Matti Leisola kutsuu itseään kristityksi. Hän pitää itseään kristittynä. Ja melko moni varmasti myös pitää ajatuksesta että Raamattuun luottava YEC -kreationisti ja ID -n puolestapuhuja olisi kristitty. Kuitenkin kun hän oli "Radio Rockin" haastatelussa kävi ilmi että hän ei usko ikuisen helvetin olemassaoloon. Hyvin monien uskovaisten piireissä kristityksi katsotaan vain henkilö joka uskoo sekä Taivaan että Helvetin olemassaoloon. Tässä denotaatiot saattavat olla helvettiteoriakeskeisyyden kannalla mutta konnotaatiot kertovat että kristillisyys ei nyt kenties siihen Helvettiteesiin romahda. Teologiseen korrektiuteen jumittaminen johtaa Bryan Fisherin lausunnon tapaisiin tilanteisiin, jossa hän selitti että Obama ei voi olla kristitty koska hän on ajanut homoseksuaalejen oikeuksia. Obama ei siis voi olla erehtynyt kristitty eikä syntinen kristitty. Hän ei ole lainkaan kristitty.

Kenties tähän määritelmäkikkailuun voidaan sitoa myös profeminismi. Teknisestihän esimerkiksi feministit ovat määritelleet että feminismi tarkoittaa tasa-arvoa. Profeministi on sitten mies joka korostaa mieheyttään ja kuitenkin puolustaa tätä asiaa. Moni vierastaa sitä että feminismin konnotaatioista nousee esiin kuitenkin sellaisia teemoja joihin ei tee mieli sitoutua vaikka tasa-arvosta pitäisikin. Itse olen kieltäytynyt käyttämästä profeminismi -käsitettä ihan sen vuoksi että siitä on esitetty feministisissä kirjoissa asti että profeministiksi ilmoittautuminen on jotain jota kaikkien miesten pitäisi tehdä. Ja perustelivat tätä sillä että olipa mikä näkemys tasa-arvo -asioista tahansa niin saa sieltä feminismin kirjosta löydettyä jonkun johon oma asia sopii. Ja että tällä identifioinnilla tehdään tärkeä arvokas viesti. Itse näen että "liian ympäripyöreää" ja "kysymys ei ole viestistä vaan siitä että feminismin alla pyörii kaikenlaista johon ei halua liittää itseään". Joten määritelmällisesti minä kai olen feministi mutta ei siitä kannata tulla minulle kertomaan.

Jos ei muuten niin ihan sen takia että feminismiin liittyy kaiken hyvän ohella myös sellaisia suuntauksia joihin en halua identifioitua ja joille en halua antaa sananvaltaa, uskottavuutta, näkyvyyttä tai hyvää ideologialeimaa.

Täsmälleen sama tämän a-teismin kanssa.

Olen hyvin ihmeissäni siitä miten niin teistit kuin ateistit ovat innolla määrittelemässä agnostismia. Asia on hieman sama kuin uusateismin kanssa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten Taunton oli tutkinut uusateisteja kysymällä uusateisteilta. Ja tämä oli tuottanut tietoa siitä miten tuo ideologia tikittää. Samoja tietoja ei olisi voinut saada lukemalla määritelmiä filosofianlaitoksella. Tai edes lukemalla uusateistisiksi luokitetuja kirjoja. Uusateismin voi ymmärtää vain olemalla "skenessä". Tähän sain kommentaattorin joka ihmetteli että mikä tämä skene on.

Agnostismin kohdalla kohtasin hyvin samantapaista kohtelua. Kun olin vino siitä että on ällistyttävää miten agnostikkoja tykätään aina määritellä ulkopuolelta, oli kysymys siitä että kuka on sisäpuolella. Agnostismi on kuten agnostikoiksi itseään kutsuvat sen määrittelevät. Senkin voi määritellä vain skenestä. Sen ulkopuolelta tulee sitten muuta. Ateistit määrittelevät sitä miten ateismi suhtautuu agnostikkoihin. Teistit määrittelevät kristinuskon suhtautumista agnostikkoihin. - Tai oikeasti he määrittelevät agnostismia oman ideologiansa lähtökohdista, premisseistä ja näkökulmasta ja tämä heijastuu siihen miten he kohtelevat agnostikkoja ihmisinä ja muina mutaisina pikku olentoina.

Toisaalta tämä kohtelupuoli onkin hyvin tärkeä. Sillä jos mietitään niitä syitä miksi minä pahastun jos minua liitetään teisteihin tai ateismiin, syynä on hyvin runsaasti myös se että miten näissä ideologioissa on nykyaikana että historiassa kohdeltu ihmisiä. Tätä on vaikeaa sanoa tavalla jota ei otettaisi henkilökohtaisena loukkauksena. Siksi sanonkin suoraan. Ärstytys johtuu luultavasti siitä pikkuasiasta että "En pidä teistä enkä teidän liikkeestä". Nyt kun asia on "poissa systeemistä" voidaan muistaa että agnostismin historia on harvinaisen vähäruumiinen.

"On myönnettävä, etten historiallisessa katsannossa pidä kovin paljoa kristityistä, mutta historiallisessa katsannossa on aika vaikeaa pitää oikein kenestäkään. Kristinusko ja kristillinen kulttuuri toki ovat siinä(kin) mielessä kiintoisia, että ne ovat muuntuneinakin pohjimmiltaan pala antiikkia jälkimodernissa maailmassamme. Se on joillain tavoin hauskaa, joillain taas vähemmän hauskaa."
("Napoleon")

Pieni ajatus : Uskonto ja harrastuksen asteet

Miksiköhän uskontoa lähestytään harrastuksena. Eikä miten vain vaan usein hyvin tietyllä tavalla.

Vähemmistöuskontojen kohdalla ollaan esimerkiksi "luonnonuskontojen harrastajat" eli näitä uskontoja harrastetaan. Mutta isompien uskontojen kohdalla puhutaan siitä miten ihminen "harjoittaa uskontoa". Jopa silloin kun tätä "uskonnon harjoittamista" kritisoidaan.

Eli ihmiset ovat jossain päättäneet että kristinuskoa ja islamia ei harrasteta vaan harjoitetaan. Kun taas luonnonuskontoja ja vastaavia voidaan harrastaa.

Miksi?

Evoluutioteoriaa ja semanttista hiustenhalontaa

Dawkins ja Dennett ovat sekä uusateisteja että evoluutioteorian suuria ystäviä. Heitä voisi pitää samanmielisinä hahmoina. Heillä on kuitenkin hyvin erikoinen erimielisyys. Erimielisyyden aiheena on design. Dawkins katsoo että luonnossa ei ole aitoa suunnittelua (design), vaan ainoastaan näennäistä suunnittelua (designoid). Dennett taas katsoo että luonnossa on aitoa designiä, ja että on väärinkäsitys olettaa että tämä design tarkoittaisi samaa kuin että sen takana olisi pakosti äly.

Molempien ideoiden takana on jotain jonka voisi nähdä koskevan enemmän tieteen popularisoimista koskevaa retoriikkaa ja semanttista termikikkailua kuin mitään millä pitäisi olla yhtään mitään väliä.
1: Dawkinsin mukaan jos sanoo että luonnossa on suunnittelua, ohjaa se ihmisten intuitioita väärään suuntaan. Designoid kertoo että takana nimenomaan ei ole tai ei tarvita mitään älyllisyyttä. Eli nimeäminen designiksi johtaisi ihmisiä harhaan.
2: Dennettin mukaan taas designoid -termi ohjaa intuitioita harhaan, sillä sen jälkeen ihmiset helposti ajattelevat että biologit väheksyvät luonnossa olevaa kompleksisuutta. Designoid saisi ihmiset siis oikeasti ajattelemaan että biologit pitäisivät elollisia olentoja jotenkin sikayksinkertaisina.
+: Tarkemmin katsoen voidaan kuitenkin huomata että molempia yhdistää se, että he ajattelevat että luonnossa on kohteita jotka näyttävät suunnitelluilta, mutta joiden synty selittyy aivan mainiosti ilman älyä luonnonvalinnan voimasta.

On kuitenkin hyvä muistaa että
1: Biologit kyllä voivat käyttää antropomorfistettuja termejä, mutta he tietävät että tämä on enemmän kielikuva ja asian esittämistä arkikielellä ymmärrettävästi. (Sanavalintakikkailu on sama kuin selittäisi että jos sanoo "aurinko nousee" että kannattaisi maakeskisyyttä. Eli aika kaukaa tässä joudutaan hakemaan. Niin kaukaa että jos argumentti on todella tässä, niin täytyy vain sanoa että jos tätä relevantimpia argumentteja ei ole, niin aika heikoilla on kriitikon ideat.)
2: Biologit kyllä tietävät kompleksisuudesta "enemmän kuin laki sallii". Maallikot tietävät vähemmän. Maallikotkin ovat vaikuttuneita. Ja vaikka designoid -termi todella saattaa tuoda mielikuvia siitä että biologit väheksyisivät kompleksisuutta, niin tosiasiassa he nimenomaan tuskin tekevät niin. Ongelma on siis jotain joka kohdistuu ulkopuolelta tiedeyhteisöä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan mitään ongelmaa ei olisi jos tavallisissa ihmisissä ei olisi ihme öyhöttäjiä jotka intoutuvat esimerkiksi esittämään sen tyylisiä ajatuksia että "Kun Dawkins nimesi itsekkään geenin itsekkääksi, hän tunnusti että geenit liittyvät tietoisuuteen ja älyyn". (Toivoisin keksineeni esimerkin läpällä hatusta, mutta en. Olen vain muotoillut sitä lyhyemmäksi.) Mikä on tietysti tyhmää koska kun katsotaan itsekkään geenin idean määrittelyä voidaan huomata että se koskee geenin replikaatiomääriä jotka taas riippuvat oman menestyksen lisäksi sukulaisista joilla on samoja geenejä. Tieteen ja vouhotuksen voikin erottaa siitä että tiede käsittelee denotaatioita ja argumentteja argumenttien kautta, kun taas vouhotus on sitä että sanojen konnotaatiot ja sivumerkitykset ja mielikuvat ja vaikutelmat painavat enemmän kun keksitään että mitä tuo sanominen oikeasti perimmiltään tarkoittaa. Tiedeargumentissa tarkoitetaan perimmiltään sitä mitä denotaatiot sanovat.

Muunlaisia selityksiä tarvitaan vasta jos denotaatiot ovat loogisesta tai empiirisestä mielestä roskaa. Silloin ideologia selittää miksi ajatus on keksitty ja miksi se saa suosiota - esimerkiksi uskovaisten kreationistien keskuudessa - vaikka sillä ei ole tieteellisiä meriittejä. Eli niidenkin kohdalla ensin on väännettävä denotaatiotaso läpi. Jos tähän ei kykene eikä viitsi, on varsin kyseenalaista osallistua edes aiheesta käytävään keskusteluun tai olettaa että oma näkemys tai mielipide olisi arvokas tai relevantti tai kuulemisen arvoinen. (Mielipiteenvapaus toki sallii sen pitämisen, mutta ei se muutu rationaaliseksi tai hyväksi sillä että niin saa uskoa. Se pikemminkin mittaa ympäristön suvaitsevaisuutta kuin tieteellisyyttä.)

#kutsumua

Internetin tiedostavat ihmiset ovat pyörineet kiusaamisen vastaisessa #kutsumua -kampanjassa. Siinä pitää lapulle kirjoittaa haukkumasana joka yliviivataan ja sen alle jotain sellaista jolla on positiivinen sävy jolla itseä toivottaisiin kutsuttavan. Kampanjassa on ollut erilaisia ratkaisuja siihen miten asia pitää tehdä. Esimerkiksi Eveliina Ojala ratkaisi asian temaattisesti. "nolla" on muutettu "täydeksi kympiksi". Jenni Tamminen taas oli enemmänkin vaihtamassa samanhenkisiä sanoja toisikseen "hikke" "fiksu".

Tämänlaisissa kampanjoissa on tietenkin hyvä taustaidea. Tarkoitus ei voisi olla juuri parempi. Se myös hyödyttää sosiaalisen median "hyvähenkisyyttä" tehokkaalla tavalla. Teholla josta moni mainosmies olisi kateellinen. Se vihjaa että moni ei pidä kiusaamisesta.

Kuitenkin asialla on kääntöpuolia.
* Ensimmäinen on palu karuun todellisuuteen. Oikeasti kiusatulle tämänlainen ei ole hyvä. Jos joku nuori laittaa listalle mustaa valkoisena että millä häntä on haukuttu ja mistä hän haluaa päästä eroon, se on kuin suoraan vinkkilistausta kiusaajille. Että mihin herjoihin kannattaa keskittyä. Tätä kautta en usko että esille tulee mitään "validia oikeaa kiusaamista" vaan paljon tätä lievempää yleistä pahastumista. Huomio siirtyy tarpeettomasti muuhun kuin kiusattuihin. Yleinen itsen martyrisoiminenkin on riskinä. Ja tähän liittyy sitten astetta syvempi ongelma.
* Toisaalta yleinen kiusaamisen väheksyntä nojaa juuri siihen että ihmisillä on mielikuvia kiusaamisesta. Ja nämä ovat hyvin lähellä kiusoittelua. Tällöin kiusaaminen voi olla hyvin lähellä sitä että joku naureskelee ja heittää hassua herjaa ja kiusattu on oikeasti vain tosikko joka ei leikkiä ymmärrä. Samoin jos pipoa heitellään leikkimielisesti kaverilta toiselle naureskellen, ei kenties ymmärretä mitä eroa on jos kaverin pipo heitetään 20 asteen pakkasessa puuhun ja sitten hänelle annetaan lumipesu, ja annetaan polon hankkia piponsa työläästi takaisin itse. Kiusaamiselle on yleensä muitakin nimityksiä. Sellaisia kuin pahoinpitely, näpistys, varkaus. Se, että nimenomaan hassut pilkkanimet laitettaisiin asian ytimeen vääristää entisestään sitä kuvaa joka kiusaamisesta on. Se lietsoo kenties vaarallisinta ja pahinta harhaluuloa joka kiusaamisessa on. Että kiusaaminen on pelkkää "kiusatuksi tulemisen kokemusta" jonka voi saavuttaa pikkumielisyydellä. Minuakin kutsuttiin "muumipeikko pottahiukseksi" mutta en itse edes laske tätä "validiksi kiusaamiseksi". Tai jos laskenkin niin en haluaisi että pahaa kiusaamista kokeneiden kokemusta vähätellään siten että kiusaaminen nähdään tämänlaiseksi huomattavasti lievemmäksi ja vähemmän pahaksi asiaksi.
* Kolmanneksi pilkkanimien kohdalla on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin kiusaamisesta. Tarkemmin ottaen kyseessä on enemmän kohteliaisuus ja siihen liittyvä tapakasvatus. Kysymys on enemmän poliittisesta korrektiudesta. Tätä korostaa se, että aika monet kampanjan laput harjoittavat "synonyymejen ja konnotaatioiden kanssa leikkimistä" tavalla joka tuo mieleeni lähinnä hikipedian "poliittinen korrektius" -artikkelin sananvaihdosmenetelmät. Itse esimerkiksi olen taatusti haukkunut minua kiusanneita ties millä nimityksillä. Ja tähän on "sosiokulttuurinen syy". Kaikki kiusaajat eivät ole keskenään identtisiä. Osa tomertuu opettajan antamasta moitteesta. Mutta tosiasiassa opettajalle kieliminen on jotain jotka osalle kiusaajista on täsmälleen samaa kuin mitä "vasikoille" tapahtuu television vankilasarjoissa. Ja samasta syystä. Koulu on jonkinlainen vankila näille ihmisille. Tai ainakin he käyttäytyvät näin. Nämä ihmiset ymmärtävät lähinnä väkivallan ja machismon kieltä. Omalle kohdalleni osui näitä, ja opettajan kanssa keskustelu oli varma oikotie saada fyysistä palautetta joka opettaa tiettyjä soveliaita käytösnormeja "vasikoinnista" kielimisestä. Jos näitä ihmisiä vastaan poistetaan teräväkielisyys, niin jäljelle jää vain suora väkivalta. Ja jos mietitään pilkkaamista on syytä muistaa että henkinen väkivaltakin on väkivaltaa. Mutta arvatkaa mikä muu on myös henkistä väkivaltaa? Fyysinen väkivalta.

Kaikesta huolimatta otin osaa kampanjaan. Se korostakoot ironisesti kampanjan poliittisesti korrektia henkeä. Olen kirjannut siihen minusta käytetyn rehellisen kuvauksen "PÄSMÄRI" ja toivon että minua kutsutaan "harvainvaltaisuushenkisyyteen spesifioituneeksi auktoriteettihahmoksi".

---

Oikeita pilkkanimiäni ette saa. Tai jos saisitte, joutuisin liittämään alle korostuksen "hulluksi joka saattaa lyödä pilkkaajiaan päähän tiilellä". Ette saa pilkkanimiäni, joten en liitä. Ette lukeneet tästä alaviitteestä muutenkaan yhtään mitään, paitsi erittäin hypoteettisesti. Kinkymielisille voin todeta kuitenkin sen verran,e ttä Saatte. lääh. kutsua. puuh. minua. "rrrehtoriksi".

Onko uskonto taikauskoa?

Sanalla "taikausko" on vahvoja sävyjä ja sisältöjä. Sillä on hyvin moninainen historia.
1: Termiä on kauan käytetty ns. kristillisen kulttuurin ylivallan levittämiseen. Siis näkemykseen jossa ihmiset on luokiteltu eriarvoisiksi rodun ja kulttuurin mukaan. Sellaisen jossa ei ole mitään pluralismin sävyjä. Tämä kulma tiivistyy John Locken näkemykseen. Hänestä barbaariset pakanat (savages) olivat taikauskoisia koska he olivat tyhmiä. Taikausko johtui siitä että alkukantaiset primitiiviset kulttuurit asukkaineen (savages) eivät ymmärtäneet maailmanmekaniikkaa. Ja tämä tyhmyys sai heidät tekemään alkeellisia rituaaleja joilla he kuvittelivat hallitsevansa maailmaa. Mutta eivät hallinneet. Tässä maailmassa taikausko oli eikristittyjen rituaalistoa. Ja näiden välissä oli laadullinen ero. Taikauskon ja kristinuskon ero oli denotaatioissa ja tosiasioissa.
2: Sittemmin antropologiassa on otettu vahvemmin korostukseen ns. hyväntahtoisuuden periaate. Siinä korostetaan, että ihmiset ovat suunnilleen yhtä järkeviä. Tässä näkemyksessä taikausko on uskontoa johon liitetään negatiivisia konnotaatioita. Ja näin ollen jos joku kutsuu toisen uskontoa taikauskoiseksi, hän ei sano mitään sellaista joka olisi "teknisesti tosi tai epätosi". Se on synonyymien värittämistä. "Uskontosi on uskontoa" on lausesisällöltään sama kuin "uskontosi on taikauskoa". Ei siinä opita muuta kuin sanojan asenteista.

Tämä näkemyspari on tarpeen. Sillä ne vaikuttavat nykymaailmassakin. Itse asiassa maailmalla on melko voimakasta kristillistä ideologianboostausta. Tästä hyvän, demonstratiivisen, esimerkin saa siitä miten Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin "Lumous murtuu" saivat kritiikkiä jo tutkimusasenteensa pohjalta. Dennettissä loukkasi se, että uskontoa tutkittiin psykologisesti tavalla jossa mikään "aivot ovat Jumalapuhelin" ei ollutkaan keskiössä. Ja Boyerin kokemukset olivat mutkikkaampia. Hänen projektiinsa suhtauduttiin positiivisesti jos ja vain jos se kohdistui muihin uskontoihin. Katolisesta tutkijasta olikin tarpeen selittää miksi pakanat uskovat niin hupsuihin asioihin. Sävy muuttui jos samat periaatteet osuivat hänen omaan uskontoonsa. ; Tämä kertoo siitä miten kristinusko nähdään yhä laadullisesti erilaisena, jotenkin ehdottomasti järkevämpänä ja parempana ja tieteellisempänä kuin muita uskontoja.

Toinen asia koskee sitten ateismia. Sillä tosiasiassa ateistejen parissa on vahva virtauma. Ja tässä virtaumassa on siinäkin mukana Locken perinnettä. Mahdollisesti merkittävin yhtymä on Freudin kohdalla. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin taikauskoina. Hän oli siis nimenomaan Lockelainen kuten kaikki kristitytkin, hän meni vain yhtä Jumalaa pidemmälle. (Sallittakoon alleviivaava Dawkins -alluusio.) Freudin mukaan uskonto oli lapsellista ja neuroottista käyttäytymistä, jossa ihminen toivoo jotain, mutta tietää että toiveajattelu ei toimi. Ja laittaa siksi väliin tyhjän rituaalin, kuin torjunnaksi. Tämäntapaiset asenteet ateisteilla johtavat tietysti siihen että uskovaisilla on kaksi odotettavissa olevaa tapaa suhtautua väitelauseeseen "uskonto on taikauskoa".
1: Lockelaiset kristityt pahastuvat kategoriavirheestä joka syntyy kun mennään yhtä Jumalaa pidemmälle. He hyväksyisivät ateistien uskontokritiikin ilomielin, kunhan se vain kohdistuisi niihin pakanauskontoihin, kuten esimerkiksi islamiin. (Fatwakateuskortin suosiokin saa tässä hieman uudenlaisen selityksen.) Pinnallisesti uskovat suuttuvat siitä että Sam Harris ivaa liikaa kristittyjä eikä hauku tarpeeksi islamia. (Joka on omituinen väite. Jos on lukenut hänen kirjojaan. Islamviha oikein kuohahtelee hänen kirjoissaan. 9/11 iski Harrisin mielenterveyteen ja ihmiskuvaan ilmiselvästi varsin kovaa.) Tosiasia on että "liikaa=yhtään". (Kuten tavallista on.)
2: Humanistisemmat uskovaiset taas katsovat että taikausko -sanan käyttö on itsessään loukkaavaa. Tämän jälkeen heidän aivonsa sulkeutuvat ja he tunnistavat vain käsitteen "fundamentalismi". (Mikä selittää miksi he eivät näytä ymmärtävän mitä ateistit sanovat ja tarkoittavat, vaikka osaavat hokea "fundamentalismi" -sanaa televisiossa.)

Joku joka luottaisi viestintään voisi saada tästä jotain irti. Esimerkiksi keinoja siihen miten uskonnottomat voisivat viestiä siten että heidät ymmärretään, siis muutakin kuin se taikauskon konnotaatio. (Joka on hyvä alku kyllä.) Minä en vain usko viestintään. Viime kuukausina on nimittäin ollut monia näkyviä asioita medioissa. Niiden pääsävy on ollut siinä että aihe on siirretty syrjään ja suostuttu puhumaan vain jostain ihan muusta. Ja näin asiaa ja sen edistymistä on pyritty jarruttamaan ja saatu yleinen mielipide tiettyyn suuntaan sillä että ihmsiet luulevat että kysymys on asiasta a eikä siitä asiasta b jota ajetaan.

Tulkinnat ovat olleet aikenkattavia, niiden korjausehdotuksia ei ole otettu kuuleviin korviin, ja väitteitä on toistettu toisissa medioissa. Mukana on myös kirkko ja niiden kaltaiset tahot. (Miten uskonnolliset tilaisuudet muuttuvatkin pelkäksi suvivirreksi joka täyssensuroidaan koko suomesta? Toistamalla.) Uskon että nämä red herringit ovat sekä tietoisia että tahallisia. (Vaihtoehtona kun on, että koko suomi olisi täynnä idiootteja, sellaisia että miten sitovat kengännauhansakaan. Ja tämän uskominen johtaisi minut suoraan Lockelaisen ylemmyysasenteen ytimeen.) En siis lähde rakentamaan mitään viestintäteoriaa tästä. Sillä tehokas viestintä tarkoittaa sitä että huomio herätetään irrelevantilla provokatiivisella olkiukolla. Ja sitten suostutaan puhumaan vain siitä. En ole riittävän moraaliton ja julma kusipääpaskiainen suostuakseni pelaamaan tällä kielipelikentällä.

Pieni ajatus ; Poliittisen korrektiuden asteet

Poliittinen korrektius on hyvin yleistä. Ja yleensä sitä myös vastustetaan. Itse jakaisin sen kahteen alatyyppiin. Ja nämä alatyypit eroavat toisistaan hyvinkin dramaattisesti.
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on eufemismien keräämistä. Tällöin asiasta ei puhuta sen oikeilla nimillä, tai asiasta puhuminen muotoillaan. Kysymys on usein kohteliaisuudesta ja diplomaattisuudesta joka koetaan elitistisenä ja vieraannuttavana, mutta joka ei oikeastaan rajoita sananvapautta mistään aiheesta.
     1.1: Esimerkiksi Franz Ferdinandin sensuroimaton matkapäiväkirja koostui lähinnä eri kulttuurien halveksunnasta. Ja se korjailtiin muotoon joka ei aikaansaanut diplomaattisia skandaaleja. (Muotoilussa "saastaiset kanavat" muutettiin muotoon "kanaviin joissa virtaa likaista vettä".) Tällöin voidaan puhua "tummaihoisista" eikä "neekereistä" ja "homoseksuaalisuudesta" "iljettävän suoleenmöykytyksen" sijasta.
2: Toinen poliittinen korrektius taas on sitä että asiasta tehdään ikään kuin "kulttuurisesti tosi". Tällöin kritiikkiä usein sensuroidaan tai sitä pidetään lähtökohtaisesti epäkunnioittavana. Tällöin tietyt mielipiteet määrittyvät lähtökohtaisesti epäkohteliaiksi, tai sellaisiksi joita yksilöidenkään ei toivota kannattavan tai harjoittavan oikein edes yksityisesti, saati julkisesti.
     2.1: Tässä kohden näyttää olevan niin, että miksi ideasta tehdään poliittisesti korrekti. Nykymaailmassa, jossa kritiikkiä kohdistuu aiheeseen kuin aiheeseen, kritiikkiin vastaamisessa tavoitellaan usein hyvää laatua. Ja tästä seuraa se, että puolustusstrategiat voidaan jakaa siihen että (1) perustellaan että asia on totta. Ja demonstroidaan miksi asia toimii, on tieteellinen ja järkevä, jolloin se saa rationaalista valtaa ja tätä kautta sivutuotteena syntyy poliittista valtaa (2) tehdään siitä poliittisesti korrekti, jolloin riittävän moni toimii kuin se olisi totta, ja siten ajatus voi kestää aikaa sillä että se on suosittu. Silloin se saa poliittista valtaa.

Itse asiassa näyttää siltä että
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on jossain määrin toivottavaa. Eufemismien käyttö osoittaa että elät yhteiskunnassa jossa kieli ja konnotaatiot elävät. Ja osoitat että haluat olla kohtelias ja ystävällinen. (En ymmärrä miksi haluta tätä, mutta jos sitä pitää tärkeänä, se voidaan kyllä laskea hyveellisyydeksi.) Konnotaatiot ovat yhteisiä ja niiden merkityskenttä on laaja, yhtä alakulttuuria suurempi. Ja jos sensuuri koskee sanoja ja mielikuvia mutta ei faktuaalisia sisältöjä, ei argumenttitasolla ja tieteellisellä analyysitasolla tapahdu merkittäviä muutoksia.
2: Toisen tyyppinen poliittinen korrektius taas näyttää liittyvän lokeroituneempiin poliittisiin ideologioihin, uskontoihin ja erilaisiin kulttuurillisiin liikehdintöihin ja alakulttuurien käytänteisiin ja muihin dogmiin. Ja poliittiseen korrektiuteen, vaikka "perinteen" ja "kulttuurin" tai "kunnioituksen" hyveisiin vedoten, on esillä käytännössä jos ja vain jos tämän parempia argumentteja ei ole. Josta seuraa se, että todennäköisesti asia jota poliittisella korrektiudella suojataan on epätosi. Tämä on sinänsä erikoista, että poliittinen korrektius ei itse asiassa suoraan itsessään liity toteen tai epätoteen. Tämä syvä epätotuus vain näyttää syntyvän sivutuotteena siksi, että kaikkiin asioihin kohdistuu niin asiallista kuin asiatontakin kritiikkiä. Perusteet nousevat tälläisessä kulttuurissa esiin jos niitä on. Ja vain jos niitä ei ole, tarvitaan "maailmankuva-smaailmankuvaa" ja niiden tabuiksi julistamista.