Miekasta rollaattoriin

"And with science makes it perfect / So geometry and music combine / Their scientific virtues in the sword."
("ARMA'n käännös Filippo Vadi'n "Liber de Arte Gladiatoria de Dimicandi":sta [1482-1487])

"Paholaisen Asianajajassa" oli minulle suunnattu kommentti. "Voi olla, että kun vuosikymmenten kuluessa samuraimiekkasi vaihtuu ensin kävelysauvoihin ja sitten rollaattoriin, niin sinunkin mielipiteesi on saattanut jäykistyä enemmin peristeitä säilyttävään suuntaan". Lausunto on omituinen monellakin tavalla:
1: Siinä on selvä ageismin sävy ; Se esittää että tietty suhtautuminen joihinkin perinteisiin joita pitäisi kunnioittaa vain siksi että ne ovat perinteitä olisi jotain joka johtuu nuoruudesta ja elämänkokemuksen puutteesta. Tässä jopa esitetään elämänhistoriamuutos jossa henkilö olettaa tietävänsä miten mielipiteeni muuttuvat tulevaisuudessa. - Sinänsä omituinen asia koska en voi väittää itsekään tietäväni tätä. Lausunto onkin sisällöltään tyylipuhdas ad hominem ; Ihmiseen, hänen habituksiinsa (ja tässä tapauksissa harrastuksiinsa) vetoamalla tehty näkemyksen lokaanvienti. Tämä ei ole hyvää argumentaatiota oikein millään ; Tämänlaista ei katsota hyvällä logiikassa - eikä edes politiikassa tätä temppua arvosteta.
2: Se korostaa perinteen arvoa kulttuurina. Perinne on arvokas koska se on kulttuuria ja perinnettä. Itse ajattelen taas että perinteisiin vetoaminen ei ole tosiasiaväite, sellaisena se on argumentaatiovirhe ja että kulttuuri on enemmänkin muuttuva kokonaisuus. Ja poliittisessa diskurssissakin, jossa virhe ei ole ilmiselvä, perinteisiin vetoamista tarvitaan vasta siinä vaiheessa kun kyseisen perinteen arvo on kyseenalaistunut tai vaatii muodonmuutosta. Eli perinteessä ei enää nähdä sitä arvoa joka siinä on nähty ; Jos perinne nähdään arvokkaana, ja se koetaan tärkeänä, sitä vastaan ei aseteta rajoittamis tai muuttamisvaatimuksia. Ja yhteiskunnassamme muutoksista keskusteleminenkin kuuluu nähdäkseni oikeuksiin. Kulttuuri ei ole stabiili eikä se saakaan sellainen olla.
3: Se väittää että olisin jotenkin asenteellisesti liberaali. Tämä on psykologisesti katsoen omituista, koska olen kehityspsykologian teorioiden mukaan sen verran vanha että "maailmankuvani on jo jämähtänyt". Asiaa ei tietysti auta se, että olen aspergerin syndroomaisena jo lähtökohtaisesti asenteiltani muutosvastarintainen, eli olen ikään kuin biologisesti konservatiivi (minulla on vain liberaalejen mielipiteitä). Näin ollen koko lausunnosta katoaa se vähä järki joka siinä oli aiemminkin.
4: Esitys väittää että mielenmuutos on aina sama kuin oikeassaolevammaksi tuleminen. Tätä nuoruusageismia vastaan onkin sitten toisaalta hyökätty vanhuusageismilla, jossa viitataan kalkkiksiin. Tämä on tietysti aivan yhtä ad hominem. Se kuitenkin muistuttaa sen, että iän mukana tapahtuva asenteiden muutos ei ole 100% ilmiselvästi samaa kuin viisauden kasvu. Eli vaikka tulisinkin konservatiivisemmaksi vanhemmiten, niin siinäkin tapauksessa argumentilla ei ole oikein mitään perusteluvoimaa. Minä voin olla väärässä nyt tai vanhempana, eikä edes tosi korrelaatio siitä että mielipiteet muuttuvat iän mukana tarkoita itsessään mitään ; Argumentti oikeassaolosta on siis joka tapauksessa tuettava jollain muulla argumentaatiolla. Ja jos meillä on tämänlainen perustelu, emme tietysti tarvitse koko ikään vetoavaa ad hominem -ageismia in first place.

Asian voisi tietysti jättää tälläiseksi, jos se olisi vain henkilökohtainen asia. Sillä se minkä oppii arvokonservatiiveista on juuri tämänlaisista ad hominem -lauseista kumpuava mukaymmärtävä tekoleppeys. Henkilökohtaisuuksiin viety sivistyssanojen ja saivareiden taakse kätketty kusipäisyys on sen verran standardia - käytännössä ilman poikkeuksia, poikkeamia on niin harvoin että ne katoavat kohinaan ja ne voidaan ottaa lähinnä anomalioina - että tämänlainen ei enää herätä minussa juuri mitään muuta kuin huvittuneisuutta.

Kuitenkin tässä lausunnossa on sivupolku. Siinä ei oikeasti puhuta vain minusta. Implisiittinen taso kantaa mukanaan asennetta "samuraimiekoista". Ja tämä taas liitetään kuvastamaan nuoruutta, ageismia joka taas oli kyseisen ad homimem -argumentin "voimanlähde". Tämänlainen asenne koskeekin kaikkia itsepuolustuslajeja ; Niitä pidetään jotenkin väkivaltaisen, aggressiivisen ja epä-älyllisen ihmisen asioina. Taustalla on ilmeisesti jonkinlainen omituinen käsitys "objektiivisen ihmisen luonteesta" ; On yksinkertaisesti olemassa jokin älykkään ihmisen stereotypia johon itsepuolustuksen harjoittelu ei kovin hyvin suju.

Keskiaikainen miekkailu voi olla jopa tavallista itsepuolustusta lujemmin tämänlaisen piirissä. Sillä siinä missä ihmiset vielä jossain määrin kunnioittavat itämaisia kamppailulajeja "henkisinä", euroopan ritareiden taistelu nähdään sivistymättömänä ja barbaarisena. Esimerkiksi miekkojen terävyysvertailu näyttää olevan jopa jonkinlainen argumentti sen puolesta että "japanissa oli kaikki niin paljon paremmin". Lisäksi tuntuu että historiallinen miekkailu yhdistetään joksikin larppaajien touhuiluksi, jossa ei ole mitään tieteellistä tai järkevää tai edes taisteluteknisesti merkittävää ; Mitä vaan laitetaan ämpäri päähän ja leikitään ritaria.

Kuitenkin historiallinen miekkailu vaatii jotain jota en ole kohdannut ainoassakaan hengellisessä tilaisuudessa. Se nimittäin vaatii aivojen käyttöä. Uskonnollinen tilaisuus voi toki olla opettavainen, mutta ne on rakennettu sillä tavalla että tyhmä ja huonomuistinenkin pärjää siellä. Historiallinen miekkailu taas vaatii hyvinkin syvällistä osaamissettiä ; Esimerkiksi eilen harjoitusten jälkeen jäimme salille varsin epäfyysiseen toimintaan. Taustalla oli se, että Vadi kirjoitti kirjaansa miten miekkailu rakentuu esimerkiksi geometrian ja musiikin ympärille. Siihen aikaan yliopistoaineinahan oli kielenkäyttöön liittyvät trivium -aineet ja matemaattis-loogiset quatrivium -aineet. Näiden välille nähtiin yhteyksiä siten että quatrivium oli tavallaan sisällöllinen vaatimus ja trivium -aineet olivat niiden soveltamista jolloin sisällölle annettiin mahdollisimman hyvä muoto. Koska Vadi viittaa aivan eksplisiittisesti kahteen quatrivium -aineeseen, musiikkin ja geometriaan, on selvää että Vadin näkemys miekkailusta oli tehdä siitä tavallaan trivium -aine ; miekkailun estetiikka on samantapainen seuraus sen lainalaisuuksista kuin estetiikka on sidoksissa geometriaan.

Tämä on toki itsessään tieto. Mutta sen ymmärtäminen mitä Vadi on tällä tarkoittanut, ei voi jäädä pelkästään siihen että meillä on käännökset ja niitä ikään kuin suoraan luetaan. Tämän vuoksi tuntien jälkeen olikin tarjolla vapaa-aikamuotoista piirtelyä harpilla ja viivottimella. Tämä ei ole pelkästään piirustelua, vaan muistuttaa siitä että siihen aikaan geometrian harjoittaminenkin oli "osittain mekaanista". Tätä kautta voi saavuttaa jotain tietoja siitä miksi miekkailu on geometriaa. Ymmärtää miten etäisyyksiä, kulmia ja erilaisia harmonioita käsitellään noin yleisemminkin. Tämä on tietysti vain pieni yksityiskohta. Esimerkki siitä, että historiallinen miekkailu pitää sisällään elementtejä jotka suorastaan vaativat renessanssimiehenä olemista (usein jopa sanaleikkiin asti). Ja itse asiassa hurjaa määrää lukemista ja miettimistä. Yleissivistyksen täytyy taipua siinä missä fyysisemmänkin toiminnan.
1: En tiedä mitään muuta itsepuolustuslajia joka vaatisi vastaavaa. Kenties siksi lajissa onkin paljon akateemisia tyyppejä. Tyylipuhtaista larppaajista moni käy kerran ja vaihtaa bofferointiin koska miekka on "liian rajoittava". He pitänevät enemmän siitä miekan ideasta, eivät itse asiasta.

Tässä mielessä en pidä siitä että miekkailun lapsellisuus tungetaan implisiittisesti mukaan kuvioihin. Tavoitteeni on olla vanhanakin jollain tavalla mukana kuvioissa. Kenties en ole yhtä sitkeä sissi kuin aikidon perustaja Ueshiba, eli harjoita lajia muunakin kuin teoreettisena aktiviteettina kuolemaan asti. Kenties fysiikkani antaa periksi ennen tätä. Mutta vaikka rollaattori olisikin se lelu joka silloin pyörisi mukana, en ymmärrä miksi miekasta jotenkin pitäisi luopua - peräti "jonain nuoruuden hupsutteluna". Asenteellisuudessa ärsyttää sekin, että se ei koske vain minua itseäni ihmisenä. Se koskee myös "koko muuta porukkaa". "Koko skeneä" yritetään samalla halventaa suhteessa siihen oikeaan kypsien ihmisten maailmankuvaan.

---

Menneinä aikoina erimielisyyksiä ratkottiin reilusti kaksintaisteluilla, mutta silloinkin ne käytiin herrasmiesten kesken. Tässä mielessä nykyaika kohtaakin menneisyyden. Kaksintaistelua ei tapahdu.

Sanomisen, kirjoittamisen, lukemisen ja analyysin konteksti

"toistan itseäni, mutta unohdat välillä, ettei Räsänen ole filosofi vaan poliitikko, hänen kannanottonsa ei ollut filosofinen tai teologinen analyysi, vaan poliittinen manifesti tai pikemmin poliittinen käännös. Siis arkipäivän politiikkaa, joka pohjautuu täysin kiroamaasi käytännöllisyyteen."
(Pimeä Ateria)

Ylläoleva kommentti ei ole esillä pilkan vuoksi. Kritisoin sitä, ja näytän että väitteen toistaminen ei ole taikonut siitä parempaa. Erimielisyyteni ei tarkoita että en ymmärtäisi moittivaa näkemystä. Tiedän mistä se johtuu ja ymmärrän että moni todellakin eityperä ihminen ajattelee juuri samalla tavalla.

Sillä lausunnossa on mukana yksi hyvin yleinen tapa katsoa filosofiaa ; Moni pitää filosofiaa jonain todellisuudesta irrallisena mietintänä. Sen rooli on siis hieman kuten matematiikassa laskettavan integraalin ; Siihen törmää käytännössä vain matematiikan kirjoissa. Markus Kajo laskikin leikkiä siitä miten matematiikanopettajien rooli on kouluttaa ihmisiä jotta maailmaan saadaan lisää matematiikanopettajia. Matematiikka ei tässä kuvassa ole tietenkään jotain joka olisi kovin käytännöllistä.

Sitten on kuitenkin niitä ihmisiä jotka laskevat koko ajan kaikenlaista. "Kaunis mieli" -elokuvan John Nash oli yksi tämänlainen. Elokuvassa hän mallinsi kyyhkysten ja jalkapallopelien matematiikkaa. Ihan huvikseen. Tällöin matematiikka on tietyllä tavalla elämäntapa. Aikidon perustaja Morihei Ueshiba selitti "When ever I move that is Aikido" ~ jokainen hänen liikkeensä ja askeleensa on aikidoa. Kyeessä oli elämäntapa. John Nashin aikido oli matematiikka. Matematiikkaa voi käyttää, koska esimerkiksi pulujen määrä on numero. Niiden liikesuuntaa tiettynä hetkenä voidaan arvioida suuntana ja nopeutena.

Tämäkin blogi on elämäntapablogi. Kun aiheena on filosofia, onkin selvää että se on lähtöisin kaduilta ja se myös kuuluu kaduille. Sokrates ei käynyt argumentaatiotaan missään homeisessa akateemisessa laitoksessa. Sen sijaan hän selvitti ja paljasti sitä, miten ihmiset seurasivat manipulointia, kaunopuheisuuskikkailuja eivätkä logiikkaa. Kun hän sai ihmiset kiinni ajattelun ristiriitaisuuksista, hän ajatteli että ihmisetkin voisivat oppia ja kasvaa. Sokrates siinä ohessa. Tämä ei ole ihmeellistä tai mahdotonta, koska filosofian ydin, perustelu, on kaikkialla. Ihmiset perustelevat asioita mielivallasta manipuloivan vetoamisen kautta kunnollisiin argumentteihin. Ihmisen vakuuttamista on kaikessa, mainonnasta lähtien. Kaikki tämä on hieman kuten Nashille ne pulut joihin voi soveltaa matematiikkaa.

Tässä mielessä minun aikidoni on filosofia. Varma tapa tästä on huomata se, että kun keskustelee minun kanssa, saattaa päätyä viikon sisällä sivuhuomautukseksi jotain blogitekstiä jostain ihan toisesta aiheesta. Sillä keskustelut ihmisten kanssa ovat minulle, paitsi hauska tapa viettää aikaa, myös "niiden pulujen lähde".

Sillä kaikkeen missä on "näin eikä muuten" voi soveltaa filosofiaa. Suomalainen filosofien lehti "niin&näin" onkin minusta mainion niminen. Sillä jos "niin" ja "näin" ovat mukana, kyseessä on filosofia. Tätä kautta en jätä filosofiaa akateemisiin mietintöihin. Eikä tämä ole mitään amatöörin harhautumista pakkomiellemaailmaan:
1: Esimerkiksi Jamie Whyte on kirjoittaut lukuisia kirjoja joissa hän analysoi filosofian avulla yhteiskunnassa olevia argumentteja. On syntynyt sellaisia kirjoja kuin "Crimes Against Logic", "Bad Thoughts" ja "A Load of Blair". Osansa saavat poliitokot, papit, arvokeskustelut, taidekriitikot ja monet muut tahot. Ne näyttävät että politiikassa käytetään logiikanvastaisia perusteluja. Se, mitä tämä sitten tarkoittaa onkin monisyisempi asia.
2: Vakavasti otettavaa filosofista analyysiä on tehty myös "Nalle Puh" -kirjasta. Tämä on painettu krjaan "Nalle Puh ja Tao". Jotta asiat tulisivat tarkemmin selville, korotan että Nalle Puh on satukirja ja analyysin tekijä tietää tämän. Minäkin tiedän että Nalle Puh ei ole faktuaalinen, mutta pidän kirjaa silti osuvana ja hyvinkin filosofiaa opettavaisena. A. A.Milne ei ole tarkoittanut kirjaansa filosofiseksi argumentaatioketjuksi vaan lapsensa huvitukseksi. Analyysi puree silti. And for me this is facinating!

Joku voisi nähdä että poliitikot ovat tyhmiä. Joku toinen voi nähdä että yleisöön vetoaa epäoleellinen. Kolmas voisi nähdä että logiikka ja tiede ovat epäkäytännöllisiä, jotain jota ei voi soveltaa politiikassa tai elämässä. Osa voi selittää että demokratia perustuu mielipiteiden monenlaiseen kirjoon, virheiden hyväksymiseen, eikä siihen että ollaan oikeassa. Nämä voivat olla argumentteja sitä vastaan että "Whyten havainnoilla on mitään konkreettista väliä". Ne ovat kuitenkin filosofisesti oikein tehtyjä argumenttianalyysejä. Virheargumenttien paikat ja rakenteet on nostettu esiin nimiä ja kohtia myöten. Myös syyt sille miksi argumentaatiotapa on argumenttivirhe on usein selitetty varsin tyhjentävästi.

Tästä päästäänkin siihen että tekemisellä on aina rajoitteensa. Kirjoitin tästä hieman aiemmin, esimerkkeinäni oli uskonnollisuus-rationaalisuus -mietinnät ja politiikan perustelu vs. poliitikkojen psykologisointi. "Voidaan rakentaa vaikka nelikenttä, jossa on "traumaattinen poliitikko - eitraumaattinen poliitikko" vaakarivissä ja "hyväksi maalle - huonoksi maalle" pystyrivissä. Näin saadaan monenlaisia kombinaatioita. Maan kannalta oleellista on tietysti katsoa sitä pystyriviä. Mutta jos olet menemässä poliitikon avustajaksi, tai toimit hänen terapeuttinaan, on pystyviiva se johon kannattaa oikeasti katsoa." On hyvä huomata, että metodisella tasolla analyysi on vain hyvin tai huonosti tehty ; Siinä on valittu analyysintekoväline, jota on käytetty oikein ja koherentisti. Sen lisäksi sillä on sovellusalue.
1: Neuroottisuus ja pelkotilat voivat muuttua joksikin muuksi kuin terapiantekovälineiksi ; Minäkin pelkään natseja, joten olen tietysti natsikammoinen joten natsien vastustukseni on psykologisesti ymmärrettävää. Mutta entä sitten? Jos olisin poliitikko, tämä muuttuisi kuin taikaiskusta olennaiseksi seikaksi, joka pyyhkisi syrjään argumenttini natsismin vaikutuksista yhteiskuntaan? Jos eläisimme filosofien maailmassa, niin ei tietenkään. Käytännössä vaikutus olisi helvetinmoinen.

Toisin sanoen kannatan sitä että monenlaisia metodeja käytetään. Olen hyvin suvaitsevainen sen suhteen, että kunhan käyttää filosofisia työkaluja ja näkökulmia eheästi, niin lopputulos on jossain määrin hyvä. Sen sijaan nipotan ankarasti niistä sovellusalueista. Siksi päädynkin tekemään sellaisia asioita kuin selittämään miten "Raamatun" avulla voidaan hienosti tutkia Jahven ominaisuuksia - kirjantulkintatasolla. Mutta jos halutaan tutkia sitä, mitä Jumala todella on, on noustava kirjan yläpuolelle ja katsottava miten hyvin kirjasta kaivetut ominaisuudet vastaavat sitä Jumalaa joka todella on tai ei ole olemassa. (Ja kyllä! tämäkin kysymys on selvitettävä ennen kuin menee väittämään että oma ratkaisu on hyvin perusteltu!)

En ole yhtä käytännöllinen kuin Sokrates. En ole yksinkertaisesti riittävän sosiaalinen tähän. Mutta minusta ei ole mukavaa, että minulle vihjataan että minä en saisi kirjoittaa jostain tietystäö aiheesta tietystä näkökulmasta. Jos menetelmä on hyvä, enkä väitä erikseen ääneen että sen tulkinnan johtopäätökset ovat jotain, en väitä niin. Kritiikin ei tulisi olla sensuristista, kieltää että aihevalinta on huono. Vaan kritiikin tulisi olla metodista. Paljastaa esimerkiksi argumentaatiovirheitä peruseluketjusta. Ja osoittaa että käytetty metodi ei salli soveltamista siinä kontekstissa missä sitä käytän kunkin blogauksen kohdalla.

Eli minulle esi saa sanoa "et saa kirjoittaa tuota aiheesta ja tuosta näkökulmasta". Ne kertovat vain että "et saa olla kiinnostunut loogisuudesta tai epäloogisuudesta". Minähän saatana viekään saan. Jos nipotan actionelokuvien tiedevirheistä, olen kenties munapäinen skientisti. Mutta jos teen ne tiedevirheanalyysit oikein, niin saan olla kiinnostunut tälläisestä nipottamisesta. Ja jokainen voi laittaa tästä omat johtopäätökset siihen tarvitseeko actionelokuvagenren oikeasti muuttaa asiaa vai ei.
1: Autan lukijaa. Tuskinpa tarvitsee elokuvia muuttaa. Sen analyysin saa tehdä silti, jos ei muuten niin ihan pelkästään koko tämänlaisen toiminnan geekiyden vuoksi. Kannustan kaikkia nörttejä tämänlaiseen toimintaan. Ja jokainen joka moittii teitä munapäiksi ja maailmankuviltaan rajoittuneiksi on sensuuristi, joka kieltää tämän tietyn näkökulman ilmituomisen! Lyökää humanistien ylivalta ja heidän hegemoninen diskurssinsa elokuvantulkinnan jalossa alassa! Huutakaamme kaikki Freedoom!!!! (Mutta älkäämme juosko samalla hidastetusti, emmekä avaruudessa jossa ne perhanan äänet eivät kuulu!)

Sen sijaan minulle saa sanoa vaikkapa että että "Kirjoitelmasi oli perseestä koska käytit epälogiikkaa [kohta jossa argumenttivirhe sidottuna argumenttivirheeseen], jollaista syntyy kun aivot etääntyvät niin kauaksi todellisuudesta että ovat siihen kytköksissä enää vain LSD -molekyylien kautta" tai "Saatanan tunari! Tulkintasi ylittää ne rajat jotka tuo menetelmä perustellusti sallii [koska X]! [Mielellään viite metodin kannalta oleelliseen juttuu]" Ne ovat riittävän perusteltuja ja riittävän hyvätapaisia jotta ne menisivät minulle läpi.

Uskon että järkevä ihminen osaa miettiä missä määrin soveltaa. Sokrateskin kannusti omaan ajatteluun, ei siihen että vain kopsataan ja toimitaan ; Kun blogini otsikkotekstikin muistuttaa sloganissaan että kyseessä on filosofiablogi, on selvää että täällä on filosofiaa. Kaikessa. Mutta samalla kun toivon että ihmiset ajattelevat omilla aivoillaan, annan heille luonnollisesti myös luvan arvata väärin. Jos he ajattelevat että tarkoitan jotain mitä en tarkoittanut, ja heillä on hyvä syy tähän, niin sitten asiasta väännetään. ~ Toivoisin kuitenkin että minulla olisi jotain sananvaltaa siihen mitä itse sanon ja tarkoitan ja mitä en ja mitä mieltä olen. (Ihan vaan sen takia että no, I am the [hopefully] fucking [and definetly] author of my own work.) Siinä mitkä intressini ovat, voidaan keskustella jo paljon enemmän. (Jos kykenette huomaamaan että manipuloin ja saatte tästä kiinni, niin onneksi olkoot! Tämä on mahdollista tehdä!) Se, miten oikeassa tai perusteltu olen on sitten ala jossa minulla ei ole enää niin paljoa valtaa. (Erimielisyystialnteessa tiede jyrää minun mielipiteeni lokaojaan.) Tässä kohden tilanne on toinen.

Tässäkin on se konteksti, joka ratkaisee. Konteksti, joka oli sanana tämän jutun teema, se pääasia. Jossa aihevalinnat matematiikasta aikidon kautta Nalle Puhiin olivat vain esimerkkejä. Kenties populaareja, provokatiivisia, kiinnostavia tai muuta vastaavaa. Mutta aiheet ovat minulle enimmäkseen niitä puluja ; Nash oli kiinnostunut matematiikasta, ei puluista. Pulut olivat vain käteviä kun ja vain koska ne olivat läsnä sopivasti.

---

Älkää ottako tätä blogia liian vakavasti. Vaan sillai sopivan vakavasti.

Tikku (Master Splinter).

Populaarikulttuurissa on usein vanha taistelulajin mestari. Hänellä on ikää ja hän halutessaan myllyttää nuoria. Tästä malliesimerkki on tietysti "Turtlesien" Tikku. Hän on rauhallinen ja opettaa teini -ikäisiä mutanttininjakilpikonnia sotimaan erilaisilla aseilla. Tälläisiä vanhoja ja vetreitä mestareita onkin paljon. Ja on ihan mahdollista olla hyväkuntoinen nuorimies joka "get his ass kicked by seventy year old girl".

Monissa lajeissa teknistä taitoa itse asiassa korostetaankin. Esimerkiksi Hiroshi Ozawan "Kendo -definitive guide" kertoo miten voimalla on eniten merkitystä silloin kun tekniikka on huono. Tekninen ylivoima päihittää raa -an voiman. Ja mitä parempi tekniikka sitä vähemmän tarvitsee voimaa. Tämä on tietyssä määrin totta. Ja tämä itse asiassa pätee kaikkiin lajeihin.

Kuitenkin Bruce Lee on antanut tähän oleellisen lisämuistutuksen. "Vähemmän voimaa" ei ole sama asia kuin "ei voimaa lainkaan". Ja itse asiassa itsepuolustuksessa vaaditaan yllättävän kovaa kuntoa.

Hän kertoi että hän ei haluaisi 70 -vuotiaana taistella pari-kolmekymppisiä vastaan. Tekninen osaaminen olisi huipussaan, mutta ruumis ei. ; Monissa tekniikoissa vaaditaan myös voimaa tehdä tiettyjä asioita. (Kihdissä, heikentyneellä tasapainoaistilla ja ilman lihaksistoa ei tehdä mitään puolivolttisarjoja sanoo jo järkikin.) Ja itse asiassa kun kisoissa pärjääviä itsepuolustuksen harjoittajia katsotaan, he eivät ole säännönmukaisesti kahdeksankymppisiä. They are in their prime. Ja rautaisessa kunnossa. Tyypillistä on itse asiassa se, että he ovat sen verran vanhoja että ovat ehtineet harjoitella hyvän aikaa. Mutta ovat niin nuoria että heidän ruumiinsa ei ole alkanut hajota.

Se, minkä ikäisiä he ovat riippuu tietysti myös harjoitetusta lajista. Fyysisissä lajeissa joissa keskiössä on oma voima ja "runnunsietokyky" on helposti nuorempia. Ja toisissa lajeissa pärjätään hyvinkin vanhana. Jossain on kuitenkin aina raja. Sillä itsepuolustuslajien harjoittajatkin tulevat vanhoiksi. Heidän liikkeensä hidastuvat. He saavat dementiaa. Itsepuolustuslajien harrastajat "eivät aina vain kuole seisovilteen". He voivat rapistua.

Toki on muistettava että lajia harrastava vanhus on varmasti paremmassa kunnossa kuin jos hän ei harrasta sitä. Sama koskee tietysti nuoriakin. Liikkuvat nuoret ovat paremmassa kunnossa. Ja liikkuva vanhus voi todellakin päihittää nyhjäävät nuoret. Kysymys on siinä että aivan kuten nyhjäävät nuoret usein päihittävät nyhjäävät vanhukset, myös liikkuvat nuoret päihittävät liikkuvat vanhukset.
1: Tästä minulla on itse asiassa hieman surumielissävytteinen esimerkki taikatemppujen maailmasta. Näin taannoin Solmu Mäkelän. Hän oli yhä varsin hyvä taikuri, mutta oli hän "nuorempaan minäänsä" verraten jo köppäkyntinen. Toki hän taikoi paljon ja taas paljon paremmin kuin vaikkapa minä. Ja toki hän kiersi tähän liittyviä ongelmia, joihin hän oli keksinyt ratkaisun. Mutta silti.

Vanhuus on otettu huomioon. Esimerkiksi tai-chissa on versioita joista yhtä opetellaan nuorena ja toista vanhana. Juuri siksi että vanhuus vaatii erilaista systeemiä koska aivan kaikkeen ei enää taivu. Ja sitä toimii vähintään hitaammin.

Eikä tässä ole hävettävää. Sillä itsepuolustuslajien kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä "aktuaalista tuhokykyä". Sen sijaan tekninen taito ja pelisilmä, sekä opettamiskyky voivat pysyä ja kehittyä ihmisillä kauan. Siksi onkin tavallaan hyvin järkevää että Teini-ikäisissä mutanttininjakilpikonnissa nuoret kilpikonnat pieksevät ja tekevät varsinaista taistelutyötä jokapäiväisesti - Sillä heidän kyvykkyytensä mitataan siinä mitä he saavat aikaan ja miten pitkään he voivat jatkaa tätä. Tikulta, opettajalta taas vaaditaan jotain aivan muuta. Mahtavat tekniset taidot ja kyvyt jakaa tämä eteenpäin. Ja koska Tikulla ei ole (vielä) dementiaa, hän voi hoitaa tämän roolin erinomaisesti. Roolit ovat siis tavallaan aivan kohdallaan. Jos tikku sairastuisi dementiaan, hän olisi täysin kilpikonnien hoivan alla. Tällöin se, että kilpikonnat opettaisivat entistä opettajaansa olisi silti mahdollinen. On tavallaan kuvaavaa että Tikku (ja splinter) viittaa säröön, joka syntyy vaikkapa sauvasta tai muusta vastaavasta "kunnommasta aseesta".

Jotta en pilkkaisi vahingossakaan vanhuksia, laitan esiin videon aikidon perustajasta, Morihei Ueshibasta. Hän on kuvassa vanha pappa. Kova sälli. Mutta olisi silti mielenkiintoista nähdä minkälainen hän oli "in his prime".

Valitettavasti kyseessä on taito-, ei voimalaji.

"Empivä Ce'Nedra tarttui valtavankokoiseen kahvaan kaksin käsin. Kun Mandorallen irrotti otteensa terästä, kärki vajosi kuitenkin välittömästi maahan. Miten Ce'Nedra yrittikin, hän ei jaksanut edes nostaa suunnattoman suurta miekkaa"
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)

Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.

Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)

Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)

Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.

Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.

Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)

Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.

Ritarit vs. Samurait ja Kulttuurirelativismi.

Kulttuurirelativismi on antropologien käyttämä periaate, jonka mukaan kutakin kulttuuria tulee ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. Siinä ihmisiä ja heidän kulttuuriaan ymmärretään sitä kautta, että heidän oletetaan olevan täysjärkisiä ihmisiä. (Tätä ei tietenkään tule sekoittaa moraalirelativismiin, jonka mukaan moraali on mielipidekysymys, vaikka tämä väärinjako onkin erittäin yleinen.)

Länsimainen ja itämainen taistelu eroavat toisistaan; Jo pinnallisesti, ilman mantereiden metallien määrän analysointiakin, tarkastellen katana on kaarevateräinen ja nopea kun taas eurooppalainen pitkämiekka on väistimellinen, suora ja hieman painavampi. Syynä tähän on sopeutuminen juuri tietynlaisiin taisteluolosuhteisiin ja mentaliteettiin. Eurooppalainen miekka on suora nimenomaan siksi, että purkkiin pääseminen viiltävällä liikkeellä on "ns. rajoitettua". Täytyy pistää ja tähän suora terä kelpaa paremmin. Japanissa suojaukset taas suojasivat lähinnä huolimattomilta iskuilta. Koska he arvostivat liikkuvuutta. Siksi heillä on kaarevat, nopeisiin viiltoihin soveltuvat miekat. Molemmat taistelutyylit ovat osin samanlaisia, ja ympäristöstä huolimatta niissä on tiettyjä eroja, kuten kaarevuus. Eroavaisuus ei vielä kuitenkaan tarkoita että toinen olisi järjetön ja toinen tätä kautta oikeampi ja parempi.

Tämä on ollut antropologisesti järkevää. Fyysikko Murray Gell - Mann käsittelee kirjassaan "Kvarkki ja Jaguaari" sitä, kuinka ihmisten järkevyyden odottaminen on ollut viisasta. Hänen mukaansa etnobotanistit ovat esimerkiksi koulukunta joka hyödyttää lääketiedettä siten, että se tutustuu shamaanien lääkekasveihin ja tutkii sitten mitkä niistä toimivat. Gell-Mann kuitenkin korosti myös sitä, että kaikki shamanistinen tieto ei ole hyödyllistä, vaikka osa onkin. Hänen mukaansa niistä on hyötyä vain jos ne on tiedemaailmasta erilleen selvitetty kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä. Sellaisia, kuten "paraneeko haava kun sen päälle laitetaan tälläinen haude". Sen sijaan muut kysymysmenettelyt eivät tehosta tiedonetsintää, eli painota arvailuamme. Esimerkiksi on tavallista että shamaani parantaa samanlaisuuden periaatteella, jossa esimerkiksi keltatautia parannetaan jollain keltaisella, vastakkaisuuden periaatteella, jossa kaksi asiaa katsotaan vastakkaisiksi ja niitä käytetään toisiaan vastaan esimerkiksi jos tauti aiheuttaa paiseita, etsitään kasvi jossa on kuoppia pinnassaan. Tai jossa kasvin muodon yhteys taudin ajateltuun syyhyn katsotaan selitykseksi. Nämä ovat tavallisia, mutta toimimattomia menettelyjä, jotka luultavasti antavat kansan silmissä uskottavuutta mm. homeopatiassa.

Vastaavasti voimme miettiä, onko eurooppalaisessa miekkailussa tavanomainen tervehdys tai se että kendokan miekan yli kävely on epäkunnioittavaa välttämättä järkevää. Koska emme tietenkään aina tiedä eroa suoraan, eli tiedä esimerkiksi sitä onko katanan terä ylöspäin pitäminen telineessä rakenteellisesti säilyttävämpi, vai onko kyseessä perinne ja tapa ilman sen järkevämpää syytä, näitä asioita tulee myös tutkia. Se ei muutu järkeväksi tavaksi vain sen takia että se on jonkun tapa. (Samoin kuin etnobotanistikaan ei voi vain ottaa jokaikistä shamaanin esittämää lääkettä suoraan aitona uutena parannuskeinona. Vaikka monet luontaislääkinnän kannattajista toisin ajattelevatkin.)

Eli toisin sanoen meidän on otettava huomioon että tutkittavat ihmiset ja kulttuurit ovat paitsi rationaalisia myös irrationaalisia. Tämä on ihan rationaalinen yleistys, koska länsimaalaisetkin ihmiset ovat sekä rationaalisia että epärationaalisia. Voidaan siksi sanoa että "kulttuurirelativismin" määrittelyn voisi soveltaa siihen, että ihmiset kaikkialla ovat "sekä rationaalisia että epärationaalisia". (Näin ympäripyöreä määrittely sen vuoksi että en halua ottaa kantaa siihen onko eri kansalaisuuksien älykkyydessä joitain eroja. Tämä ei ole välttämätöntä. Ja vaikka se olisi tottakin, sillä on merkitystä vain jos siitä ei tehdä kehäpäättelyä, jossa ensin kaikki kulttuurit määritellään yhtä älykkäiksi ja tältä pohjalta päätellään niin.)

Tästä päästäänkin sujuvasti budolajeihin. Ki -voimaan viittaaminen joko suoraan tai epäsuoraan on niissä ihan tavallista. Silti ainakin jotkut taistelutaitojen mestarit osaavat myös oikeasti esittää toimivia kamppailumetodeja. Kriittisyys on kuitenkin tarpeen, koska jotkin kamppailumenetelmät sisältävät toimimattomia huuhaalemenettejä enemmän kuin toiset eivät. Kaikkea huuhaata ei kuitenkaan välttämättä tule lytätä. Ne voivat olla harmittomia ja luonteeltaan sellaisia että niillä ei tavoitella kaupallista etua. Eikä niihin uskomista vaadita.
Siksi minulla ei ole mitään esimerkiksi Guy Windsorin shamanistisia näkemyksiä vastaan. (Itse asiassa kunhan opiskelupaine vähenee, ajattelin aloittaa swordschoolissa harjoittelun.) Hän itse on kertonut avoimesti uskovansa tiettyjen harjotteiden henkisempään pohjaan, mutta ei kiellä että niille ei saisi keksiä muita, esimerkiksi ateistisia, selityksiä tai että niihin pitäisi edes uskoa. Keinoja käytetään pohjimmiltaan vain koska ne toimivat, olipa syy mikä tahansa

Toisin sanoen avomielisyys on tärkeä asia. Aikidon perustaja "O-sensei" Ueshiba harjoiteli useita eri kamppailulajeja ennen kuin kehitti niistä omansa. Tämä tutustuminen on tärkeää, koska siten ihminen saa perspektiiviä; Hän saa vähintään arvokasta tietoa siitä minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia muilla lajeilla on, ja mitä heikkouksia omalla systeemillä on suhteessa niihin. - Ja näitä tietoja voi aina käyttää edukseen vaikka ei lajista muutoin vakuuttuisikaan. Ja hyvät periaatteet voi lisäksi ottaa omaan käyttöön. Mutta mitä tahansa ei voida ottaa. Toimimattomat periaatteet eivät ole vain taikauskoa. Ne ovat lisäksi vaarallisia niille jotka niihin luottavat. Eli skeptikon kielellä: "Pitää olla avomielinen, mutta ei niin avomielinen että aivot valuvat korvista."

Sotaisa taide

"When ever I move that is Aikido"
(Morihei Ueshiba, "O -sensei")

"Filosofiaa - Mielen aikidoa."
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, "mielen aikido")

Viime kesän taiteiden yö oli aika mielenkiintoinen. Tapasin siellä henkilön, joka oli käynyt kuuntelemassa Esa Saarista. Kyselin että mitä hän oli siellä oppinut ja mitä Esa oli sanonut. Valitettavasti henkilö ei muistanut. Hän kuitenkin kuvasi melko hyvin Esan pukeutumistyyliä. Itseäni oli kiinnostanut lähinnä se, miten Esan ajattelu on kehittynyt sitten "Punk Akatemian". Mielestäni 565C siitä että muistaa pukeutumisen on "hieman paljon".

Vaikka toki ymmärränkin, että osa Esan vaatetus on osa Esan imagoa, hänen henkilökohtaista tyyliään - ja ennen kaikkea sitä mistä hän itse pitää mikä taas onkin tavallaan jo referenssiä hänen omaan filosofiaansa.

Itse arvostan Saarisen "käytännönläheisyyttä" tai ainakin "arkielämään liittymistä". Hänhän mainostaa kaikesta huolimatta olevansa "käytännön filosofi". Hänestä Filosofia on elämänasenne. Ja että se alunperin on tavoitellut kykyä tarttua elämään. Esa Saarinen on tässä suhteessa konservatiivi, asioiden säilyttäjä. Toisaalta ajatus voi olla niin vanha ja aikaa unohtunut, että se on muuttunut moderniksi ; kuin Egyptiläisten puujalkavitsit. Saariselle filosofia on ensi sijassa elämänasenne. Saarinen muistuttaa tältä kohdin Ueshibaa, joka jätti valtavan henkisen jäämistön aikidon filosofiaan; Aikidoahan ei pidetä taistelutaitona, ei edes vastustajan nujertamisena, vaan henkilökohtaisen kasvun ja rauhan edistämisen välineenä. Aikido tavoittelee elämäntapaa.

Tosin itse olen enemmän taipuvainen opettelemaan asioita itse taidon vuoksi, en sen takia että päätyisin sen seurauksena johonkin hienostuneempaan mielentilaan. Sillä olen vähemmän "Do"(tie) ja enemmän "Jutsu"(taito). Joku voisi suorastaan sanoa että niitä harvoja "Do" -asioita on se, että olen henkeen ja vereen "Jutsu" -mies. Joku toinen taas voisi sanoa että jutsuus osoittaa sen että olen vasta alkuvaiheessa. Että Do on se elämäntapa, mitä jalostuu kun jutsu viedään tarpeeksi pitkälle. Tämäkin voi tietysti olla ihan totta. Voihan olla että kun jutsussa tavoitellaan taitoa, huomataan että se mitä tähän vaaditaan on se mitä Musashi korostaa, eli "nöyryyttä ja kovaa työtä." Tässä näkemyksessä äärimmäisestä jutsusta tulee todellakin Do, Kokoaikaista harjoittelua ja elämäntapaa on vaikea erottaa toisistaan.

Silti en lähtenyt taiteiden yössä baarin puolelle filosofoimaan Saarisen uusista vaatteista laajemmin, vaikka olisi ollut mahdollista. Menin sen sijaan katselemaan Bujinkanereiden esitystä. Ja ennen kaikkea en pelkkää suunnilleen tuon näköistä showta, vaan sitä taustapeliä ja harjoittelua jota harrastajat pitivät nurmikolla niiden esitysten välillä. Minä olin vain kärsivällinen nilkku hangarounderi, jolla oli muutamia kysymyksiä, mutta varastin heiltä silti muutamia temppuja ja toimintaperiaatteita.

Ihan vain jotta osaan.