Puoliksi takana

Täytin eilen 35 vuotta. Tiedostin tämän koska facebookin nimipäiväkalenterin avulla moni minulle hieman tuntemattomampikin ihminen lähetti seinälleni viestintää joissa tuntui toistuvan fortuna, etunimeni ja vanhenemiseni. Osa haki sen varmaan facebookin päivityksistä ja osa hieman vastaavasta, joskin tallennukseltaan erehtyväisemmästä, sisemmästä muistista.

Sain lahjaksi uuden tietokoneen. Sen jonka olisin tarvinnut jo silloin kun Anttila meni konkurssiin. (Maksoimme, emme saanet. Anttila antaa laskun, Anttila ottaa tulotasoon nähden merkittävän arvoisen kannettavan tietokoneen, tuntemattomia ovat Anttilan tiet.) Sen päivittämiseen meni tiettävästi noin 6 tuntia. (Kiitos windows 10!" Kiitetty on Windows 10 nimi!) Eroottisin koskaan elämäni syntymäpäivä. (Mad Man -episodin aikana lataus prosentit saattoivat nousta 10%sta 17%!!!! Ilmassa oli puhdasta ekstaasia!)

Kone oli uutena ostettu. Sen kanssa toimiminen on ollut ällistyttävää. Edellinen "matolaatikkoni" (se oli koneen nimi, vaihdettu suoraan kovalevyn nimeksi) oli itsellä viitisen vuotta. Ja sen hankin Martoilta, käytettynä. Kun marttaseura kokee tietotekniikan vanhentuneeksi, minä otan sen käyttöön kuin uuden pelin. Pitkäksi aikaa. Tällä uudella koneella voi katsoa esimerkiksi areenalta videoita ilman että tietokone kaatuu.. Minkälaiset mahdollisuudet syvään tiedostumiseen ja entistä graafisempaan poroon minulle avautuikaan!? (Olen porografian suuri ystävä. Tarkat kuvat antavat mahdollisuuden zoomata pikseleitä syvälle. Jokainen sarvenpätkä, karva ja täi näkyy uhkean poron pinnasta.)

Hyvä lahja. Asiat toimivat, kunhan ovat ensin latautuneet. (Windowsilla asioiden käynnistyminen vie kauemmin kuin linuxilla.) Syytän laitetta kuitenkin modernista teknologiuudesta, joka on luonnollisesti synti. Jatkossa odotettavissa ainakin muutama vuosi räyhäämistä perinteisellä mallilla mutta nopeammilla tehoilla. Kaiken kaikkiaan on hyvä olla 35. Kari Hotakaista mukaillen; Aika on jo ajanut ohi, mutta toisaalta ei ole vielä varmuuden vuoksi peruuttanut päälle.

Tärkeintä ei ole antajan motiivi vaan hyvät lahjat.

Tänään tuli demonstroitua sitä, miten lahjojen hankkimisen tärkein funktio on osoittaa miten vähän ymmärtää lahjan saajaa. Minun piti ostaa 3 -vuotiaalle sukulaistytölle syntymäpäivälahjaa. (Tai pidä. Ei minun teknisesti tarvitse tehdä yhtään mitään. Tein kuitenkin.)

Itselle lahjan ostaminen olisi helppoa. Kaikki tietävät että jos minulle vaan ostaa mustia muovisäkkejä, köyttä ja sammutettua kalkkia niin niillä saa hymyn huulilleni. Mutta tämä ei toimi kolmevuotiaalle lapselle. Ei voi ostaa mitä itselleen toivoisi.

Samoin ei ole hyvä antaa lahjaa joka kertoo itsestä. Haluaisin nähdä sen lastenkirjojen tuottajan joka tuottaa menestysklassikoita kuten "Puppe puree pedofiiliä" ja "Pupu Tupuna turpakäräjillä". EI tulisi mitään tästä. Tämä sopisi paremmin sellaiseen maailmaan joka oli menneisyydessä. Aikaan jolloin ajateltiin että on aivan luontevaa laittaa lonkerodemonikeskeistä hentaita Nalle Puhin viereen vain siksi että molemmat ovat piirrettyjä.

Siispä yritin lähestyä lapsen erityispiirteiden kautta. Mutta kun jotain spesifiä etsii niin eihän niitä löydy, tietenkään. Etsin tietynlaista soitettavaa puista xylofonia jossa on isot koskettimet mutta kovin hiljainen ääni. (On helpompi soittaa lapselle ja helpompi sietää yleisölle.) Useassa liikkeessä kävin ja selvästi se puoli ei ollut sitä mitä myydään normaaleilla leluosastoilla.

Lopulta, aika ison vaivan jälkeen, ostin jotain joka kyllä sopii 30 -vuotiaalle ironiselle hipsterimiehelle että tyttölapselle. My Little Pony -lelun.

Lähes Käsittelemättömissä

Muuton yhteydessä koulun oven
tarra lakkaa olemasta
"erikoisesti osuva" ja siitä tulee
pelkästään "normaalisti osuva".

Olin miekkailukoulun joulujuhlissa. Nämä olivat melko tärkeät juhlat siinä mielessä että koulun perustaja Guy Windsor on muuttamassa Iso-Britanniaan. Mikä tarkoittaa sitä, että muut kuin hän opettavat tästä lähtien. Windsor on hieno mies, joten muutto "ei ole läpeensä hyvä asia". Hän on ollut elämässäni enemmän tai enemmän aika monta vuotta, joten muutos on tässäkin mielessä suuri. Asiat tulevat olemaan eri lailla.

Juhlista käteen jäi paljon. Muun muassa absintin liekittämistä. Ja ennen kaikkea tulin "ostaneeksi" itselleni uuden miekan. Se on koulun "ylijäämäpurkista". Käytännössä se oli joululahja josta maksoin symbolisen 2 euroa jotta se ei olisi lahja johon liittyy jonkinlainen velka. (Windsor lukee mielenliikkeitäni kohtuullisen hyvin.)

Annoin miekalle nimeksi "itsetunto". Koska minulla on nimeämissäännöt. Kukaan ei voi sanoa että minulla ei olisi kunniaa ja omaatuntoa. Harva kykenee punnitsemaan ja mittaamaan omiaan. Harvan velvollisuudentuntokaan on yhtä freudilainen symboli kuin minulla.

Kyseinen miekka on käsittämätön. Hyvin täsmällisellä tavalla. Tarkalleen ottaen se on selvästi tehty hyvin. Sen rakentaja on tiennyt oikein hyvin miten miekka kuuluu tehdä. Siinä ei ole varisevia osia. Se on tehty oikeista metalleista oikeilla paikoilla. Ja se kestää käytössä kuten sen pitääkin. Se värisee ja on painotukseltaan järkevä. Tästä huolimatta se on aika kauhea. Päällimmäisenä on se, että se on pitkämiekka joka painaa vähän päälle kolme kiloa. Se on painoltaan ja tähän liittyvine kömpelyyksineen hirvittävä. Sen muotoilu on muutenkin vähintään omituinen.

Se on siis tavallaan hyvin huono miekka jonka tarkoitusta on vaikeaa ymmärtää. Koska se ei ole huono sellaisella tavalla jota aloittelijat tekee. Se on huono sellaisella hyvin täsmällisellä tavalla jonka voisi kuvitella syntyvän skenaariossa jossa joku myisi sielunsa Saatanalle osatakseen tehdä huonoja miekkoja, lopputuloksena olisi tämänlaisia tuotoksia. Kuka tahansa osaa pilata miekan. Mutta tämänlaisen tekeminen vaatii oikeasti jo jotain. Tätä kautta kokonaisuus on jotain joka huutaa kysymyksiä. Sellaisia kuin "miksi tämä miekka on olemassa?"

Se on kuitenkin erinomainen yksinharjoitteluun. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin sen käsittämätön paino on hyvä samasta syystä miksi roomalaiset legioonalaiset harjoittelivat normaalia painavammilla aseilla. Ei siksi että heistä tulisi nopeampia niiden kevyempien vuoksi vaan siksi että sellaisen heiluttaminen käy punttisalista. Toisaalta kyseinen miekka on siitä hyvä että tekniikka on sen kanssa pakko tehdä oikein. Sillä se ei ole niin painava että se pelkällä massallaan murskaisi nivelet. Mutta jos sitä käyttää hiemankin kovemmalla nopeudella ja väärällä tekniikalla, miekka kyllä ilmoittaa siitä. Pienetkin virheet, jopa mitättömän pienet virheet, tuntuvat välittömästi ranteissa tai muissa nivelissä. Tavalla jota on vaikeaa jättää huomaamatta. Tekniikka on ennen kaikkea pakko tehdä oikein.

Tälläisen hankinta onkin jossain määrin perusteltua. Etenkin kun hinta on kohdallaan.

---

"Hoikkakätisenä" rimpulana ymmärrän tavallaan kyllä miten jotkut nuoret jääkiekkoilijat ryhtyvät käyttämään steroideja ja muita dopingeja. Heillä on tavoite ja tämän tiellä ongelma. Johon tarjotaan ratkaisua. Kiveksethän siinä pienenevät, mutta ei saa unohtaa että hormoneilla on myös haittavaikutuksia. Muut voivat ratkaista ongelmiaan nostelemalla toistuvasti tarpeettoman painavia esineitä. Jos on huolimaton, itsetunnon pommelilla saattaa lyödä itseään myös suoraan munille.

Omistus ja väkivaltamonopoli

Pekka Lampelto kirjoitti artikkelin jonka mukaan 1% ei omista mitään. "Jatkuvasti jaksetaan jauhaa ja valittaa kuinka maailman rikkain prosentti omistaa puolet maapallon varallisuudesta. Tämä on pölhöpopulismia. Rikkain prosentti ei omista useimmassa tapauksessa oikeasti muuta kuin äänioikeuden myötä osuuden valtiostaan." Lampelton kanta edustaa hyvin tarkasti libertarismia. Juuri sellaisessa muodossa jossa eettiset kannanotot kiistetään ja asiat esitetään muka objektiivisina.

Lampelto sanoo asian suoraan seuraavalla tavalla "Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Tämä ei ole siis kannanotto, miten asioiden kuuluisi olla. Asiat ovat kuitenkin niin, että yksilöt eivät demokraattisissa maissa omista suoraan mitään, vaan suvereenit valtiot omistavat väkivaltamonopolinsa turvin. Se että rikkaat, kuten kaikki muutkin, nöyrtyvät valtion lakien ja verotuksen edessä on vain merkki siitä, ettei heillä ole todellisuudessa täydellistä suvereniteettia omistustensa suhteen. Valtio voi muuttaa lakeja ja nostaa veroja."

Valitettavasti hänen oma näkemyksensä on nimenomaan Humen giljotiinin rikkomista. Hän vetoaa omistamiseen liittyvään vallankäyttöön ja kutsuu tätä omistusoikeuden essenssiksi. (On muuten hauskaa että hän itse kylvää pejoratiivisia sanoja ja loukkaantuu kun hänelle vastataan kovasanaisesti.) Kun hänelle kerrotaan että omistamisen ja vallan yhteys toki on, mutta tämä ei välttämättä ole omistusoikeuden määrittämistä on kommenttina se, että "Mitä se sellainen omistaminen on, josta joku ulkopuolinen taho päättää?" Samaa voisi tietysti kysyä ryöstötilanteessa jossa väkivaltakoneistoa käytetään omaisuudensiirtoon. De facto omaisuus siirtyy, mutta tätä pidetään omistusoikeuden rikkomisena. Aivan yhtä hyvin voitaisiin perustella että jos valtio varastaa kansalaisiltaan niin se kyllä voi tehdä sen mutta se ei tee siitä omistusoikeuden määrittämistä vaan rikoksen omistusoikeutta kohtaan. Valtio ei omistaisi legitiimisti varastamaansa vaikka se käyttäisi sitä. Ja huvittavaa kyllä juuri tämä on sitä mitä Humen giljotiini tarkoittaisi.

Mutta libertarismissa onkin kysymys juuri siitä että valta muuttuu oikeutukseksi. Ja tätä vallan olemassaolo tunnustaen siitä luodaan deskriptiivinen rakenne siihen mitä esimerkiksi omistusoikeus tarkoittaa. Tämä ei ole nihilismiä tai arvoneutraaliutta. Siinä vain kieltäydytään miettimästä omien asenteiden eettisiä premissejä ja sitten  teeskennellään että niitä ei olisi. Lampelto itse kuvaa prosessia niin että "Mielestäni vallasta ei tule oikeutus, vaan omistus ilmenee vallan kautta silloin, kun tulee ristiriita." Joka perustuu juuri siihen eettisiä premissejä ottavaan prosessiin jonka kuvasin. Libertaristi puhuu omistuksesta ja omistusoikeudesta erikseen ja hänellä ei ole kieltä puhua omistusoikeudesta. Jos olemassaolevasta asiantilasta (is) ei muka päätellä että miten omistusoikeus määrittyy (ought) niin miten voidaan sanoa että omistusoikeus kyseenalaistuu jos joku ulkopuolinen siitä päättää? Eikö se että joku on (a) sisäpuolinen ja (b) ulkopuolinen ja (c) vallassa ole faktuaalisia tosiasioita?

Onkin hauskaa että Lampelton näkemys edustaa varsin klassista liberarismia tässä mielessä. Mutta jos todella on kuten hän sanoo ;  "Jos todella haluaa omistaa jotain, on hankittava oma puolustuskykyinen armeija ja olla alistumatta kenenkään muun tahdon alle. Esim. suomalaisten veroja ei tällä hetkellä määrää Venäjän valtio, vaan Suomen valtio, koska Suomi on itsenäinen, puolustuskykyinen maa. Valitus rikkaiden omistuksista on siis jonnin joutavaa puhetta. Ei ole mitään järkeä syyttää rikkaita, kun syypää resurssienjakoon on poikkeuksetta valtio." ; on hänen oma kannanottonsa kokonaisuutena hyvin omituinen.

Sillä eihän hän tässä todista että 1% ei omista mitään. Vaan nimenomaan hän osoittaa että on olemassa sotilaallista valtaa käyttävä taho. Se jolla on perimmäinen valta armeijaan. Ja vaikka tällä ei näennäisesti olisi omistusta, niin hänellä on silti käytännössä kaikki omaisuus. Hän kun voi ottaa sen haltuunsa. Kun tämä vaihtoehto tuodaan esiin, Lampelto puolustautuu "Se, ketä armeija (väkivaltamonopoli) kulloinkin tottelee, sillä on valta. Suomessa se enemmän tai vähemmän tottelee puolustusvoimien komentajaa, joka tottelee valtioneuvostoa, joka tottelee eduskuntaa, joka erinäisten mekanismien kautta tottelevat enemmän tai vähemmän äänestäjiä." Mikä on tietenkin destruktiivista. Jos tosiasiasssa ihmisillä on väliaikainen keinotekoinen ja näennäinen omistus jos heillä on rahaa tilillään koska väkivaltapotentiaalin perimmäinen valta omistaa kaiken, ei tosiasiasa ole niin että äänestäjä omistaa vain äänensä, vaan tämä ääni on perimmäistä valtaa väkivaltapotentiaaliin. Jos armeijan valta on perimmiltään kansalla niin sitten kansa perimmiltään omistaa sen mitä omistaa. Tässä mallissa on jälleen se "1%" jolla on aivan sikana rahaa tilillään.

Onkin herkullista miettiä asiaa niin että Lampelto edustaa hyvin klassista libertaaria joka on ylpeä omasta fiksuudestaan. Tämä fiksuus kuitenkin näkyy lähinnä siten että hän on pakonomaisesti kaikesta erimielinen vasemmistolaisten kanssa. Ja kun tämä kokonaisuus laitetaan yhteen se on sisäisesti yhteensovittamattomissa. Kokonaisuus ei ole looginen. Lampelto joutuu tilanteeseen jossa hänellä on jokaiseen yksittäiseen vasta-argumenttiin vastaus. Mutta näiden vastausten asenteet ovat keskenään ristiriidassa. Hän on siis hyvin valmistautunut voittamaan jokaisen yksittäisen taistelun hävitäkseen sodan.

Onkin hauskaa nähdä että
* Omistaminen liittyy väkivaltamonopoliin
* Rikkain 1% ei omista mitään koska valtio.
-> Peruskannanotto on "Kenellä on väkivaltamonopolin perimmäinen valta?" Vastaus tähän on selkeästi "valtio". Koska libertaari vihaa kontrollia ja valtio on hyvä taho syytettäväksi.

Kuitenkin toisaalla väitetään on että
* Väkivaltamonopolia ei ole hallituksella vaan äänestäjillä ja tätä kautta väkivaltapotentiaali on kansalla.
-> Eli jos väkivaltapotentiaaliteoria kuvaa omistamista niin kansa oikeasti omistaa sen mitä omistaa. Mitä on pankkitilillä se on sen kansalaisen omistamaa. Näin ollen 1% todella omistaa juuri sen mitä sanotaan. Vaikka teesi oli että näin ei ole. On selvää että jossain on vaihdettu "omistusoikeuden" määritelmää lennosta. Kokonaisuus on sisäisesti ristiriitainen kyhäelmä.

On kuitenkin hauskaa kuulla armeijasta väkivaltapotentiaalina ja äänioikeudesta armeijan väkivaltapotentiaalin perimmäisenä mahtina, ja huomata että välistä äänioikeus ei ole omistamista ja armeija legitimoi sen muille. Paitsi kun sitten yht'äkkiä väkivaltapotentiaali sitten EI olisikaan se jolla asioita legitimoidaan ja äänioikeus on väkivaltapotentiaalin käyttöä. Miten niin kansalainen demokraattisesti omistaa armeijan jos hän ei omista mitään? Miten hän ei omista mitään jos hänellä on kaikkien muiden kansalaisten tapaan osuus armeijasta?

Tässä on kaiken kaikkiaan niin syvä omituisuus että vaikka miten antaisi tilaa sen tiedostamiselle että libertaristille valtion puuttuminen vaikka verottamalla on ihan kauheaa eli ei eettistä omistusoikeutta, niin ei tilanne näytä kauniilta. Ja vaikka katsoisi että Lampelto vain kuvaa "omistamisen valtarakenteita" ottamatta kantaa "omistusoikeuteen eettisenä konstruktina" tähän "epäreiluusininään" viitaten niin tämä heijaaminen sen kanssa kenellä armeijan perimmäinen väkivaltapotentiaali on tekee kokonaisuudesta joka tapauksessa niin tyhmän että sen kutsuminen "pölhöpopulismiksi" on tarpeetonta kehumista.

Sillä jos perusteesi on että "ei se 1% oikeasti relevantisti omista mitään" ja taustalla on väkivaltapotentiaaliteoria ikään kuin Randilaisen objektivismin multihuipentumana, niin on itse asiassa selvää että jommasta kummasta on luvuttava. Sillä jos väkivaltapotentiaali todella pitää paikkaansa, niin kaikissa tapauksissa valta on hyvin pienellä määrällä.
* Jos kansalainen ei ole armeijan vallassa ja rikkaita potkitaan valtion toimesta instituutiona, niin silloin kansalaisilla ole mitään aitoa sananvaltaa. Ja näin todella valtio voi ohjailla. Tämä viittaa siihen että väkivaltapotentia tosiasiassa olisi muualla kuin vaikka liikemiehillä ja muilla kansalaisilla. Äänestäjä omistaa vain äänensä. Josta seuraa edeelleen se, että väkivaltapotentia kuuluu hyvin pienelle osalle väestöstä joka sitten omistaa de facto kaiken. Jos heillä ei ole oikeasti rahaa tilillään se on näennäistä valtaa koska heillä on suvereeni oikeus ottaa mitä haluavat. Joka oli valtapotentiateorian mukaan se joka määritteli omistusoikeuden.
* Jos kansalainen onkin armeijan vallan takana, niin silloin omistus on se mitä kullakin on pankkitilillä. Tässäkin mallissa vähemmistö omistaa hirvittävästi. Ja itse asiassa tämä 1% koostuu hyvin paljon samoista ihmisistä kuin edellisessä versiossa. (Raha on valtaa, ja sillä saa poliittista valtaa. Jopa vaalikampanjat maksavat jne.)
-> Sillä kuka on perimmäisessä vallassa ei ole väliä. Kummassakin tapauksessa on pieni eliitti joka omistaa suurimman osan. Ja itse asiassa sillä mikä näkökulma valitaan ei ole väliä koska tämä pieni vähemmistö koostuu yllättävän runsaasti samoista ihmisistä. Eli käytännössä väkivaltapotentianäkökulma johtaa väistämättä siihen että vähemmistö, joka itse asiassa on kaikissa skenaarioissa enemmän tai vähemmän sama vähemmistö, omistaa lähes kaiken tai aivan täysin kaiken. Mikä on tietenkin vain täydellsiesti ristiriidassa sen johtopäätöksen kanssa jota Lampelto väitti todistavansa.

Itse toki katson asiaa toisin.

Itse näen ensinnäkin että omistus on enemmän käyttöoikeus kuin kyky ottaa kaikkea haltuun. Voidaan kysyä että onko vallalla väliä jos sitä ei käytännössä toteuteta. Klassisesti on ajateltu että lahja on sitä että joku suo sinulle jotain. Onko lahjaan omistusoikeus? Nähdäkseni niin kauan kuin siihen on käyttöoikeus.

Teologit ovat toki tapelleet tämänlaisista asioista. Toisissa uskomuksissa ihmiselle ei kuulu edes askeltensa ohjaaminen, ja Jumalan kaikkivaltius poistaa jopa ihmisen vapaan tahdon (kalvinismi). Toisaalta osa taas selittää että elämä on lahja jonka saa käyttää vaikka olemalla ateisti vastoin Jumalan tahtoa. Ja se elämä on silti oma.

Kiinnostava ja oleellinen huomio ei ole se, että voiko ihminen olla "kalvinisti" myös libertaarina. Periaatteessa voi. Mutta tosiasiassa tähän kuitenkin liittyy eettinen premissi jossa rikotaan Humen giljotiinia vastaan. Joka taas oli Lampeltolla relevantissa asemassa. Omistusoikeus ei siis ole vain "omistamisen kuvaus" vaan taustalla on hyvinkin vahva henki siitä mikä on aitoa omistusoikeutta ja mikä ei ole.

Lahja vai palvelus?

Joskus maailma on omituisempi kuin voi kuvitella. Tästä hyvänä esimerkkinä on Richard Phillipsin kohtaama oikeudenkäynti. Hän oli tohtorismies joka kohtasi hämmentävän tilanteen kun hänen aikaisempi seurustelukumppaninsa vaati elatusmaksuja heidän yhteisestä lapsestaan.

Tämänlaiset asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Mutta Sharon Irons oli siitä erikoinen äiti, että keskusteluun ei noussut perinteinen siittäminen. Lapsen olisi täytynyt syntyä oraaliseksillä. Lapsi kuitenkin oli Phillipsin lapsi. Mikä tarkoitti sitä, että Irons oli ottanut sperman talteen ja hedelmöittänyt itsensä ns. "muumimukimenetelmällä".

Kiistana oli tietenkin se, voiko tämänlaisessa tilanteessa olla elatusvelvollinen. Tuomio oli, että siemenneste oli lahja ja lahjaan liittyy ajatus siitä että kohde saa tehdä lahjalla mitä haluaa. Tämä oli Phillipsin kannalta ikävää sillä hän oli haastanut Ironsin oikeuteen siitä että tämä oli tehnyt hänet vastentahtoisesti isäksi. Juristit siis päättivät että koska ei oltu sovittu siemennesteen palauttamisesta (tai muusta pulauttamisesta) sai Irons tehdä sillä mitä halusi eikä Phillips voi siksi valittaa. Koska Ironsia ei syytetty raiskauksesta, tässä ei siis lain edessä ollut ongelmaa.

Itse näkisin että suostumus suuseksiin on luultavasti tehty vahvoin mutta implisiittisin lisäoletuksin. (Jopa niin implisiittisin että Phillips ei ole sanonut niitä koska oletukset ovat olleet niin vahvoja että hän ei ole voinut edes kuvitella vaihtoehtoja niiden implisiittisten ilmiselvyyksien tilalle.) Toisin sanoen jos hän olisi tiennyt siemenensä loppusijoituksesta tarkemmin, hän tuskin olisi suostunut prosessiin. Näin ollen Irons olisi loukannut jotain moraalista prinsiippiä siitä huolimatta että lakituvassa hänelle kävi hyvin.

Itselleni hämmästyttävintä on se, että olen itse asiassa nähnyt sperman enemmänkin sotkuna kuin lahjana ; Orgasmi on palvelus, ja jos puhutaan suihinotosta niin nainen suostuu siihen. Tällöin tämä palvelus on lahja. On tavallaan omituista pyytää lainkaan mieheltä suostumusta suihinottoon, jos tämä on ensin osoittanut orgasmihalukkuutensa.

Kysymys on toki laajempi.

Tuossa oikeudenkäynnissä yksityiskohdat ovat varsin ainutkertaisia. Mutta tästä huolimatta voidaan nähdä että tässä on yhtymäkohta (pun intended) ehkäisyyn. Joskus ehkäisy pettää, mutta oletuksena on ollut että se toimii. Pahat kielet kertovat jopa vauvakuumeisista naisista jotka puhkovat neuloilla kondomeita koska heidän puolisonsa ei ole ilmaissut haluavansa vanhemmaksi. Tämä on hyvinkin lähellä Ironsin temppua.

Tavoitteellisuus jossa vastahanka ohitetaan päämääräsuuntaisella ja luovalla ajattelulla nähdään usein joksikin jossa ei olla vilpittömällä mielellä liikenteessä. ; Sitä on joko tiennyt tai olisi pitänyt tietää että toinen osapuoli ei halua vanhemmaksi, kun tämänlaisia kikkailuja ylipäätään joutuu tekemään.

Lisähuolena tämä voi tietenkin koskea myös ns. muumimuki -isiä. Lesboperheissä kun voidaan hankkia perheenlisäystä adoption ulkopuolelta. Siten että ryhdytään lapsen biologisiksi vanhemmiksi. Ja se onnistuu samalla tavalla kuin sinkuiltakin. Pahat kielet kertovat että lisääntyminen ei ole avioliittokonseptin asia. Lisääntymiseen tarvitaan vain sukusoluja. Ja näitä voidaan levittää monella tavalla, kuten Irons demonstroikin tämän blogauksen alussa.

Toki tämä tehdään yleensä "hyvässä sopimushengessä". Mutta teoriassa on mahdollista että jos lesboperhe eroaa tai heille iskee taloudellinen ongelma, on ihminen kannustunut teettämään isyystestejä ja vaatimaan elatusmaksuja lapsen biologiselta isältä. Tällöinkin siittiö on tietysti ollut lahja. Ja biologiseksi vanhemaksi ryhtyminen on ollut tavoitteellista. Mutta se kokonaisuus on silti hämmentävä.

Luultavasti tämänlaisia ei hirveästi mietitä ns. valtavirtafeminismissä. Sillä naiset voidaan raiskata. Mutta tämänlaisen tapahtumaketjun kohteeksi voi tulla vain mies. Isä ei voi vain ryhtyä salavanhemmaksi varastamalla naisen munasolun omistukseensa. Näkisin että tämänlainen prosessi "ei ole raiskaus sanan täydessä mielessä, mutta tavallaan se on".

Naisten alusvaatteet - paras lahja mieheltä miehelle?

Ystävänpäivään liittyy mainontaa. Minullekin mainostettiin naisten alusasuja. Eikä varmasti siksi, että oletuksena olisi että käyttäisin niitä itse vaan siksi että ystävänpäivää piristää aina se, että ostaa naiselleen alusasut, joista sitten helposti tulee sanomista olivatpa nämä liian pieniä tai liian suuria. ~ Kuitenkin alusasuihin liittyy vahvasti sellainen henki, että niiden ostaminen on itse asiassa lahjan ostamista itselle. Eli mies ostaa alusasuja saadakseen tästä itse jotain. ; Tällöin kyseessä on naisen esineellistäminen ; Naisen ruumista käytetään välineenä jotta saataisiin irti jotain hyötyä itselle.

Mutta onko asia näin?

Jos katsotaan ajatusta välineellistämisestä voidaan huomata vahva Kantilainen henki. Sen mukaan ihmistä ei saa käyttää välineenä. Tämä on monien kannattama eettinen periaate. Joten alusasusyytöksessä on jotain perää. (Pun intended intended.)

Se mihin alusasuargumentti tiivistyy erityisen vahvasti ovat reduktiivisia. Jotkut pitävät reduktiota itsessään pahuutena, jolloin redusointia pitää vastustaa teiteenfilosofiassakin. Mutta tässä kohden on hyvä painottaa että tässä reduktio on sidottavissa nimenomaan välineellistämiseen. Joten tässä kyseisessä tapauksessa yhteys voi olla validi vaikka sitten kannattaisikin reduktionismia noin yleisesti ottaen. Nainen redusoidaan joko ruumiiseensa (reduction to body) tai pelkästään ulkonäköönsä (reduction to appearance) ja tätä kautta naisen kehosta ja ulkonäöstä tulee keino jolla saadaan itselle erektio. Näin ollen voi olla että seksikkäät alusvaatteet ovat sovinistista esineellistämistä.

Mutta tästä huolimatta perustelussa pilkottaa aukkojen alla paljasta perustelematonta pintaa enemmän kuin bikiniuimarissa. Sillä tosiasiassa samantapainen logiikka voitaisiin siirtää muille elämänalueille. Voitaisiin esimerkiksi sanoa että ihminen ylipäätään antaa muille lahjoja vain jotta saisi itselleen hyvän mielen. Tämä on usein puolitotuus. Ja siksi oli tärkeää ottaa esiin reduktio. Reduktion ideana on se, että ihminen ikään kuin latistetaan yhteen tai muutamaan ominaisuuteen. Kuitenkin tosiasiassa alusvaatteet voivat olla enemmänkin "korostamista" ja "alleviivaamista" kuin "yliviivaamista". Ei naiselta tarvitse poistaa persoonaa sillä että hän pukeutuu jollain tavalla.

Voidaankin sanoa että lahjan antamisen asenne ja lahjan saaja ovat merkittävämpiä kuin pelkkä alusvaate. Ydinteemana on ajatus vaihdettavuudesta (fungibility). Jos nainen redusoidaan ulkonäköönsä ei ole väliä kuka tämä nainen on ; Jos seksikkään ruumiin voi vaihtaa toisen naisen seksikkääseen ruumiiseen, tilanne on selvästi välineellinen. Ja vaihdettavuus todistaa tämän. Mutta luultavasti suurin osa ostaa kuitenkin seksikkäitä alusvaatteita nimenomaan omalle kullalleen jolloin vaihdettavuutta ei ole. Kyseessä on siis lähinnä se, kohdellaanko lahjan saajaa persoonana vai vaatetelineenä.

Mutta ongelma on silti suoraan ystävänpäivän ytimessä.

Jotta voisimme ymmärtää asian syvyyden voimme huomata että suuri osa ystävänpäivästä keskittyy rakkauden muotoon jota antiikin kreikassa kutsuttiin erokseksi. Eros oli seksuaalista rakkautta. Näiden lisäksi kreikkalaisilla oli agape -rakkaus ja filia -rakkaus.

Agape -rakkaus on siitä mielenkiintoinen että siinä ei ole lainkaan kysymys ominaisuuksista. Toisin sanoen kohdetta rakastetaan riippumatta siitä minkälainen hän on. Tämä on sitä rakkautta jota kristinuskon Jumala kokee ihmistä kohtaan, ainakin monien teologien mukaan. (Tosin jos meidän täytyy uskoa Jumalaan pelastuaksemme, asia on oikeasti debatinalainen kysymys.) Kyseessä on ehdoton rakkaus, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Moni pitää tätä puhtaana rakkauden muotona.

Kreikkalaiset olivat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä. Sillä filia -rakkaus ja eros olivat heillä jossain määrin sidoksissa ihmisen ominaisuuksiin. Aristoteles neuvoi esimerkiksi sitä minkälainen on hyvä ystävä. Tämä tarkoitti sitä että oli hyviä ystäviä ja huonoja ystäviä. Ja nämä liittyivät ihmisen ominaisuuksiin. Tämä tekee filiasta vähintään osittain vaihdettavaksi (fungible). Ja eroksen kohdalla tilanne oli vielä vakavampi. Sillä Platon näki että ihminen näkee suoraan toisessa olevaan kauneuden ideaan. Siksi ihminen esimerkiksi kykeni rakastumaan ensi silmäyksellä, tietämättä mitään toisen persoonasta. Kauneuden ominaisuudet olivat sidoksissa ideamaailman kauneuteen ja eros oli puhdasta ominaisuutta.
1: Aseksuaalisuuskeskusteluissa halutaan usein erottaa seksi mutta säilyttää eros. Eli suhdetta ei nähdä ystävyytenä. Tämä itse asiassa tiivistää filian ja eroksen hyvin lähelle toisiaan. Pitkään jatkunut ja seksinhimosta lauhtunut parisuhde vihjaa että asia on vähintään jossain määrin uskottava.

Ja tämä ongelma on oikeastaan kaikessa ystävänpäivän ytimessä. Etenkin alusvaatteissa. Eroksen maailmassa kaikessa on kysymys ominaisuuksista. Ja ainut mikä tässä sotkee asioita on vastavuoroisuus. Jossa molemmat hyötyvät. Jos nainen kokee itsensä hyväksi ollessaan seksikäs ja saadessaan näin miehen ihastumaan ja tekemään mitä itse haluaa, on kyseessä vastavuoroisuus. Jos rakastelu toimii niin että molemmat nauttivat, ihmiset jossain määrin välineellistävät toisiaan. Ja se mikä perhe-elämästä on tärkeää oppia on se, että raha ja kotityöt ovat yleisiä riidan aiheita.

Tosin niin ovat tiettävästi toiselle valitut seksikkäät alusvaatteetkin. Kenties siksi että ne kertovat vaatimuksista tai odotuksista. Tai siitä että valinnat kertovat lahjan saajalle siitä minkälaisena lahjan antaja heitä pitää.

Onko pakko jos ei tahdo? ~ eli itsemurhaa vastustavat argumentit individualisteille

Itsemurha on hankala käsite. Osittain jo senkin vuoksi, että sen määrittelemiseen liittyy omituisuuksia. Itse asiassa itsemurhan ja uhrautumisen käsitteet ovat paikoitellen niin lähellä toisiaan että ero näiden kahden välillä nähdään lähinnä arvolatautuneilla käsitteillä. Jos katsomme sitä että itsemurha tarkoittaa sitä, että ihminen intentionkaalisesti ja vapaaehtoisesti ottaa oman henkensä, joudumme kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko joku itsensä kun hän teki itsemurhan välttääkseen häpeää tai mafiavelkojia? Onko itsensä seppukulla lopettava samurai tekemässä itsemurhaa vai ajaako yhteiskunta häntä aktioon joka on samaan tapaan itsemurha kuin kuolemantuomion saaneiden teloitus. Vakavimmat ja vielä vaikeammat kysymykset tulevat esiin marttyyritoiminnassa. Tekikö Sokrates itsemurhan kun hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän ei esimerkiksi paennut eikä suostunut ideologisiin kompromisseihin henkensä edestä?

Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.

Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.

Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.

Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.

Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.

Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.

Tiedon puoliintumisaika ~ eli miten "Lajien Syntyä" ei ehkä kannata lahjoittaa evolutionistille

Nämä ovat "Lajien syntyjä".
Niitä on muitakin, mutta
nämä ovat minun.
Ilman minua nämä eivät
ole mitään. Ilman näitä
no, nyt ei kyllä vedetä
tätä analogiaa enää
yhtään tämän pidemmälle.

Saan epäsäännöllisen säännöllisesti lahjaksi muutamia kirjoja. Ensimmäinen niistä on tietysti "Raamattu". Tämä kirja onkin jotain jota jaetaan kaikille melko suurella innolla. Sitä saa paljon ilmaiseksi, joten kyseessä ei yleensä ole mikään merkittävä investointi. Toinen kirja on "Lajien synty". Tämä on hieman ihmetyttävä teos saada. Sillä kirja on yleensä melko hinnakas. Tästä huolimatta minulla on useita "Lajien synty" -kirjoja. Kirjaa löytyy sekä englanniksi ja suomeksi. Osan kirjoista olen antanut eteenpäin ja osa on jopa kateissa (tiedän että ne ovat jossain kotona, mutta en tiedä missä). Ja siitä huolimatta niitä löytyy aina tarpeen vaatiessa.

Kun ihminen antaa minulle "Lajien synnyn" hän tekee tietysti kauniin teon. Hän osoittaa että hän tietää minusta jotain. Kirjan hinta tekee siitä myös suuren panostuksen ; Ja vaikka lahjan hinta ei tietysti sinällään merkitse, niin se että joku uhraa ison määrän rahaa on jollain tavalla itsessään liikuttavaa. (Tosin omatekemissäkin lahjoissa on muistettava aika, joka panoksena osoittaa jonkinlaista välittämistä. Ja vaikka lahjan hyvyyttä ei mitata siihen tuhratulla ajalla, niin jossain määrin juuri näin tehdään.) Samalla kirja on tietysti jonkinlainen osoitus siitä, että tämä evoluutionkannatuspuoli on minussa jotenkin hyväksyttävää ja OK. Sitä halutaan ikään kuin jollain tavalla tukea.

Mutta näin muuten. Mitä helvettiä? Jos ajatellaan että maailmankuvat ovat samankaltaisia, niin voitaisiin miettiä kannattaako fundamentalisteille antaa lahjaksi "Raamattuja". Johan sen järki sanoo että ei. Sillä fundamentalistit taatusti (a) ovat lukeneet "Raamatun" ja (b) heillä on se jo. Jos haluaa tukea heidän hengellistä elämäänsä, tai osoittaa että se on OK, kannattaa varmasti ostaa uudempia hartauskirjoja. Tai antaa lahjakortti uskonnollisia kirjoja myyviin kirjakauppoihin.

Toinen asia on se, että evoluution kannattaminen ei oikeastaan ole perusasetelmaltaan ollenkaan samanlaista kuin uskonnollisuus. "Uskonnon korvaushoitona" ajattelu on yksinkertaisesti lukkiutumista väärään skeemaan. Ja vaikka evoluutiouskovainen olisikin "oikeasti sinusta vain ateistista fundamentalismia", niin tätä ei ehkä kannata korostaa lahjavalinnoin. (Toki olen tietoinen että esimerkiksi Intelligent Designin parissa on hieman ongelmia lahjan antamisten ja syntymäpäivätervehdysten aihepiirissä. ; William Dembski lähetti Richard Dawkinsin syntymäpäivänä tälle vittuilun ja valitti kovaan ääneen kun tämä ei saanut tarpeeksi suurta näkyvyyttä listan kärkipäässä. Kommentti oli toki löydettävissä tervehdysten joukosta eli sitä ei edes sensuroitu. Dembski näytti tässä että hän osaa samanaikaisesti olla kusipää että huomiohuora. Ja jotkut koirat purevat jossain päin maailmaa joitain ihmisiä jotka kenties ovat miehiä.)

Mutta tässä on hyvin syvä ero. Sillä maailmankuvissa keskitytään usein alkuperään. Tätä tapaa silloin kun ihmiselle jossain esineessä merkitys syntyy provenienssin kautta, eli esineen alkuperä ja tarina muuttuu tärkeämmäksi kuin esineen esteettisyys, rakenne, sisältö tai toiminta. Silloin puhutaan origin storysta oleellisena osana supersankariutta. Tai kerrotaan muuta narratiivia aiheeseen liittyen. Evoluutio on kuitenkin tiedettä. Ja tämän vuoksi sitä koskee tiedon edistyminen.

Darwin ei ole evoluutiotieteessä merkittävä. Tiedettä ei tehdä siten että istutaan pänttäämässä tieteenalan perustajan pyhiä teoksia joista sitten tehdään jonkinlaisia dogmia. Päin vastoin. Tieteessä on hyvä muistaa Neil DeGrasse Tysonin lausunto tiedeuutisoinnista. Hän ihmetteli sitä miten tiedeuutisoinnissa usein esitetään jotain mullistavana. Ja sitten heitetään lausuntoja joissa tiedemiesten olisi ikään kuin palattava piirustyspöydän ääreen. Hän korosti että tieteessä on aina kysymys löytöjen tekemisestä. Että tiedemies ei ole joku joka pänttää alan syntyteoksen ja istuu sen jälkeen perse penkissä loikoillen. Tämä sopii kenties uskonmiehille, mutta se ei kuulu oikein millään lailla tieteeseen.

Itse asiassa "Lajien synnyn" ostaja voisikin tehdä minulle palveluksen ostamalla jotain uutta kirjallisuutta. Tai mikä parempaa, hän voisi ostaa itselleen Samuel Abesmanin "The Half-life of Facts: Why Everything We Know Has an Expiration Date" (2012). Ja sisäistää mitä se tarkoittaa. Hän on jatkokehittänyt Fritz Machlupin tiedon puoliintumisaikaa koskevaa havaintoa jonka Machlup esitti vuonna 1962 teoksessa "Knowledge production and distribution in the United States"

Intuitiivisesti, maailmankuvakeskeisessä ajattelutavassa - eli siinä ajattelussa jossa "Lajien synty" on mainio lahja evoluutioteorian kannattajalle - moni kokee että tieteen päivittyminen olisi ongelma. Että kun entinen väärä tieto kumotaan, niin meidän ei nykyään kannattaisi luottaa ollenkaan tieteeseen. Että tuhatvuotinen tieto on ikuista ja pysyvää. ; Tosiasiassa kuitenkin juuri tieteen päivittyminen on hyvä asia. Sillä jos mietitään mikä ero on päivittyvällä ja täsmentyvällä tiedolla ja paikallaanpysyvällä tiedolla, on juuri se, että ensimmäisessä korjataan virheitä ja ollaan parempia kun taas dogmaattinen maailmankuva ei kehity ja muutu paremmaksi.

Hedelmällisissä tieteenaloissa tieto täsmentyy. Ja tässä kohden on alettu todellakin puhumaan tiedon puoliintumisajasta. Tällä tarkoitetaan sitä aikaa jolloin puolet jonain aikana esitetystä parhasta tiedosta ei kelpaa sellaisenaan. Koska se (a) on kumottu (b) vaatii täsmennyksiä. ; Esimerkiksi psykologia edistyy tällä hetkellä mainiosti. ; Donald Hebb on arvioinut että psykologiassa tiedon puoliintumisaika on 5 vuotta. Tietoa siis kerätään valtavasti. Tässä tutkimusalassa tutkimus on hedelmällistä, uutta tietoa syntyy paljon.

Tiedon puoliintumisaika onkin oleellinen osa tieteenfilosofiaa joka ajaa tutkimusohjelmakeskeisyyttä. Sen ytimessä on ns. "pessimistinen metainduktio" (~"pessimistic induction"). Tämä on yksinkertaisesti argumentti joka kohdistuu sekä skientististä tiedeoptimismia kohtaan että ajatusta jonkinlaisesta historian loppumisesta, jossa tiede koostuu lopullisista objektiivisista varmuuksista ja että nykytiede olisi jotenkin erityisen valmis ja "kaikki olisi jo keksitty". Sen ideana on yksinkertaisesti se, että ennen on oltu väärässä joten on todennäköisesti nykytiedossakin on suuria ja syviä puutteita.

Larry Laudan kehitti pessimistisen metainduktion vuonna 1981 ja esitteli sen otsikolla "A Confutation of Convergent Realism". (Sen argumenttirakenne on induktiivinen samassa mielessä kuin käsittelemänsä luonnontieteelliset teoriat. Joka tekee siitä myös mielenkiintoisella tavalla "itseensä käpertyvästi metakriittisen".) Larry Laudanin huomioista tärkeitä ovat se, että astronomiassa taivaankehät olivat suosittu malli, ja sen voiman vuoksi maakeskisyyttä puolustettiin episyklimalleilla. Mutta menestys omana aikanaan ei tarkoittanut juuri mitään. Larry Laudan huomauttikin että tiede on totuuden approksimoimista.
1: Eräs fyysikko mainitsi asian melko hienosti. Hän esitti että hän ei ole lainkaan lukenut Einsteinin "Ist die Trägheit eines Körpers von dessen Energieinhalt abhängig?":iä tai siitä tehtyjä käännöksiä. Koska "mitä relevanssia sillä olisi hänen työssään". Ei mitään. ; Hän on lukenut uudempaa tiedettä, jossa suhteellisuusteoriaa ja sen merkitystä on käsitelty monta kertaa tarkemmalla pieteetillä kuin mitä Einsteinin alkuperäiseen melko lyhyeen artikkeliin on saatu tiedettä. Einsteinin tekstillä on merkitystä origin storyn kannalta, mutta fysiikka on luonnontiede eikä narraatiota. Narraatiossa ajatus siitä mikä maailmankuva on tuottanut tietyn ajatuksen on tärkeä. Tieteenteossa tärkeää on se miten sitä on testattu ja täsmennetty. Narraatio koskee enemmän jengijakoja, joissa katsotaan onko joku "meidän kanssa samaa oikeaa maailmankuvaa puolustava" vai onko sitä vastaan.

Ei tarvita mitään warrant -tyylistä hybristä lopullisesta totuudesta, vaan sen sijaan loogisen positivismin kumoutumien jälkeenkin on elämää. Tärkeää onkin huomata, että uusi teoria yleensä onnistuu pelastamaan oleellisen paljon vanhasta tiedosta. Esimerkiksi Galilein pisan tornista tehdyt pudottelutestit ovat jotain jotka säilyivät niin fysiikan "newtonilaisesta vallankumouksesta" kuin "einsteiniläisestäkin käänteestä". Puoliintumisaikavertaus on tässä mielessä kuvaava. Kaikki tieto ei katoa. Ja siksi onkin asiallista puhua tiedon kumuloitumisesta. Ja tälle kumuloitumiselle on käytännössä hyvä mittari. Tiedon puoliintumisaika.

Siksi uskallankin sanoa, että jos jokin kirja on yli 40 vuotta, se on joko fiktiota tai turha ; Jos kyseessä on tiedekirja, sen tarjoama tieto on vanhentunutta tai tieteenala on henkisesti pystyynkuollut. (Tätä ei pidä ymmärtää liian jyrkästi. "Lajien synty" voi olla tärkeää oppimateriaalia. Tieteenhistorioitsijoille. Evoluutiobiologi ei siitä hirveästi mitään oleellista hyödy. Paitsi jos on Dawkinsin kaltainen esteetikko ; Hänhän onkin tiettävästi ostanut "Lajien synnyn" ensipainoksen omaksi. Itsekin olen toki nähnyt Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa kappaleen Darwinin suurteoksen ensipainosta.) Ja tämä nyrkkisääntö toimii kaikkiin muihinkin kirjoihin. Myös siihen toiseen yleiseen lahjakirjaan eli "Raamattuun". Ellei peräti etenkin siihen.

---

Ihminen ostaa hyvää hyvyyttään arvokkaan lahjan. Lahjan saaja haukkuu lahjan antajaa idiootiksi. Tervetuloa tämän blogin kirjoittajan maailmaan. Ja sori.

Elämän lahja ; Valmistaudu luopumaan kaikesta niin saat syövän

Jokainen meistä on katkera,
kunnes on multaa suussa¹
Jos sanot: "jätä kaikki, seuraa minua",
jättäisin ja seuraisin².

Usein meille kerrotaan, että elämä on lahja. Joskus tämä vääristyy erikoiseen muotoon joka voi kääntyä naistenlehtimäiseksi versioksi jossa elämän lisäksi syöpä voi olla upea lahja. Syöpä olisi kasvun paikka ja elämän arvon hyväksymistä. On helppoa pahastua siitä, että syöpää ja muita elämän katastrofeja kohdellaan näin pinnallisesti. Ensimmäisen paheksunnan jälkeen voi lukea vaikka Jarkko Tontin eutanasiaa koskeva kolumnin, joka taas muistuttaa että kenties jokaisella meillä on elämässä edessä tilanne jossa kuolema olisi todellakin lahja.

Monesti on ajateltu, että lahjat ja siunaus olisivat toistensa parina. Silloin voi ihmetellä miksi useimmille ihmisille tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita. Että miksi henget antavat toisella kädellä ja ottavat toisella pois. Miksi Jumala on ottaja, antaja, kananpaskan kantaja jonka tiet ovat tässä kohden niin kovin mysteerisiä.

Vähemmän noudatettu kristinopin kohtakin painii ongelman kanssa viitatessaan kolmeassa eri kohdassa samaan tapaukseen. "Luuk.18:18-27", "Matt.19:16-30", "Mark.10:17-32". Tarinassa - jonka huipentumassa rikas mies vertautui neulansilmän läpi kulkevaan kameliin - Jeesus käski jättämään vain kaikki liiketoimensa ja seuraamaan häntä. Tätä ei rikas ymmärretyistä syistä osannut kokea lahjaksi. Lahjakkaimmat kristitytkin näkevät pyynnön korkeintaan kompensaatioksi. Uhraukseksi joka tehdään jonkin paremman edestä. Investointikustannukseksi eikä lahjaksi.

Moni ei eutanasiaa haluavan kohdalla näe, ymmärrä, hyväksy, että joku haluaisi luopua kaikesta ja mennä kohti jotain sentapaista ihanaa tuonpuoleista josta he niin mielellään kertovat. Siksi he itkevät hautajaisissakin.

Kenties tämä muistuttaa että kenties se kirous ei ollutkaan lahja. Lahjaksi sen teki vain se, että niitä lahjoja ei ollut vastassa muuallakaan. Kun elämä on riittävän tyhjää, ei sitä koe lahjaksi ja silloin syöpä voi olla mainio herättäjä ja myrkkypullo muutakin kuin marttyyrin tie Sokrateen ja Jeesuksen jalanjäljissä.

---

1 CMX, "Pyörivät sähkökoneet"
2 CMX "Siivekäs"

Löysää ettania ~ eli kiinnostava sosiologinen havainto työyhteisön viikonloppuun valmistautumisessa

Työpaikallamme oli tunnelmaa, viikonlopputunnelmaa. Tätä tunnelmaa on hyvä katsoa yläpuolelta, ikään kuin kärpäsperspektiivistä tai sivustakatsojan silmin.

Tarkastelemaan voidaan lähteä heti kun valitaan sopiva notaatio esim seuraavaan tapaan: A, B, C... ovat toimijoita joihin liitetään funktioita a,b,c... ja näin rakennetaan argumentteja. Sulkuihin () laitettu on argumentti mistä purnataan ja hakasulkeisiin [] laitettu argumentti on sellainen mistä ei purnata.

A[x] = ”Tarvitsen nuuskaa” B(A(x)) = ”Ethän sinä ole nikotiiniriippuvainen”, A[B(A(x)] [x]) = ”Viihdekäytän”. Jatkossa tutkittaessa B:n premissejä An dispositioita voitaisiin tutkia diskursseja kun ollaan viidennellä kierroksella, eli funktiolla A(B(y)) sijoittamalla siihen A:n purnaus ilmaisesta ruotsin risteilystä (y) joka hän on antanut B:lle ja jota hän vaatii takaisin koska B suojelee A:n terveyttä eikä suostu ostamaan nuuskaa. B(A[y]) B(A(x)). Etenkään kun lahjaristeily on jo käytetty. B(y). A kieltää tämän vaikutuksen koska lahja on annettu ja velka on velka. A(z) Sitä kautta funktion A[x] voidaan katsoa olevan oikeutettu vastavuoroisuudella jossa A(y) rinnastaa viihteen B[[A(x)] [x]) ja täten oikeuttaa kompensatioperiaatteen [z]. B viittaa moraaliseen periaatteeseen jossa lahja ei ole velkaa tuottava (z). Tämän jälkeen A viittaa siihen että B valehtelee käytetystä y joten hän voi hakea käyttämättömän lahjan takaisin joka palauttaa velkaa koskevan premissin [z]. B viittaa että A on väärässä (y). Tähän viitannee myös mainittu koprofiilinen yleisilmaus jonka painokas sisältö lähestynee muotoa B(A(z,y,x)). A toistaa väitteensä y käyttämättömyydestä [y]. B jatkaa viittaamalla siihen että A vakoilee toisen papereita ja lahjakortin käyttöä jonka tarjoama viesti logiikan mukaan olisi [y]. Loppuosa painuu varsin epätäsmällisiin ilmaisuihin joiden vaikutus funktioon A[x] ja sitä kautta funktioon B(A(x)) voidaan ottaa huomioon ett' B pitämä funktiota A(B(A[y])) funktion B(A(z,y,x)) parametrina kun A kiistää tämän A(B(A(z,y,x))). Tätä toistetaan eri muodoissaan uusin sanoin. B(A(B(A(z,y,x)))). A(B(A(B(A(z,y,x))))). Näennäisestä monotoniasta huolimatta sulkumerkit lähestyvät ääretöntä.

Väittelyn kenties huomattavin piirre on siinä, että yleisesti tämäntyyppisiin keskusteluihin kuuluva maksamisen periaate loisti poissaolollaan. Raha ei siis määrännyt tämän keskustelun kulkua. Tämä kertoo joko siitä että maksamiseen liittyy implisiittisiä käytänteitä tai siitä että raha edusti osallistujille sopimuksen yksityiskohtia kun taas tässä päästiin vasta siihen syntyykö koko sopimusta. Tämä sävytti asian vahvasti eettiseksi. Suuremmat periaatteet ikään kuin nostettiin ytimeen ja mainitut yksityiskohdat alistettiin ikään kuin hyvin suurten ja eeppisten linjojen sätkynukeiksi.

Näin itse varsinainen aihe, nuuska, oli ikään kuin detalji vaikka oikeasti oli selvää että keskustelu käytiin siitä painaako sosiaalinen velka ja hauskan haluaminen enemmän kuin se, että toisen ihmisen hyvinvointia halutaan ylläpitää eikä haluta osallistua tämän hyvinvointia huonontavaan toimintaan.; Näin ollen esille nousi esimerkiksi seuraavia suuria teemoja:
*: Kun puhutaan vastavuoroisuudesta, niin missä määrin reiluuden käsite muuttaa lahjan lahjukseksi. Ja tämä tematiikka päättää sen missä vaiheessa vastavuoroisuus muuttuu velvollisuudeksi.
*: Missä määrin terveys on ihmisen oma asia ja missä määrin on jopa velvollisuus moralisoida. Kysymys oli triviaalissa mielessä myös omistusoikeuden jatkumisesta. Tämä käsittelee muun muassa sitä voiko lahjan jossain olosuhteissa ottaa takaisin.

Kysymykset ovat selvästi suuria ja filosofisia. Kenties tämän vuoksi argumentit isketään varsin varhain pöytään ja sen jälkeen asiat tilanteet muuttuvat inttämiseksi jossa kaikki lausuttu kuitenkin ikään kuin kulkee mukana.

Ulkopuolisen mahdotonta ymmärtää.

"Kotimaan" blogissa nostettiin esiin lestadiolaisiin liittyviä ongelmia. Otsikkona on viittaus hengelliseen väkivaltaan, vaikka tosiasiassa sisällön mukaan kysymys on jostain jonka lestadiolaiset itse varmasti kokevat ystävällisyytenä, pelastamisena ja vastaavana. "Homma jatkui useissa sukujuhlissa julkisilla nöyryytyksillä: parannuskehotuksilla nimeltä mainiten. Ja edelleen puhuttelut ja parannuskehotukset jatkuvat. Siis ihan tänä päivänä vielä." Ongelmana on, miten tälläiseltä vuosia kestävältä kampanjoinnilta voi suojautua. Selvästi tässä ei voi soittaa poliiseja, mutta maailma on silti ahdistava.

 Blogiin saapui myös kommentoija, joka ei välttämättä itse ole lestadiolainen, mutta johon kalikka on luultavasti kalahtanut. "Parannuskehoitus on tekijänsä mielestä hyvää tarkoittava, eikö sitä voi ottaa sellaisena ja jättää omaan arvoonsa? Olen kokenut tämän kaiken. Tiedän mitä on olla neekerinä valkoisten joukossa, mutta en käy sitä läpi täällä. Kai sinunkin sukulaisesi jo ovat oppineet tietämään mitä mieltä asioista olet? Tämä on vain minun vaatimaton ajatukseni." ... "Jos olisit halunnut kirjoitella siitä, kuinka mukavaa on elää herätyskristittynä maallistuvassa kirkossa, olisitkohan koskaan saanut tänne omaa blogia? Näin toki sen, että oli puhetta palautekirjeestä. Ainoa apu lienee siinä, että muuta ratkaisua ei ole kuin kärsiä vainoa ja väheksyntää ja ajautumista marginaaliin omiensa keskuudessa. Eikö se ole Vapahtajammekin kokemus? Se on seurausta siitä, että on tehnyt elämässään ratkaisun, joka on oikea ja ainoa mahdollinen. Sen varassa minä tepastelen eteenpäin. Pientä ristin kantamista se on. Ei siinä voi poliisitoimin kukaan auttaa- Minä en neuvoisi vihaamaan, mutta toiset ovat varmasti taaskin minua viisaampia." Tämäntyyppiset lausunnot osoittavat että hengellisyyttä riittää enemmän kuin myötätuntoa. Toki jokainen fundamentalistikristitty itse väittää tietävänsä marginalisoinnista. Että ovat "neekereitä valkoisten joukossa". Kuitenkin heidän kokemuksensa, olipa se oikea tahi ei, ei vastaa mainitunlaatuisen hengellisen väkivallan muottia. Eniten näkyy se, että jos ongelman haluaa ratkaista, se nähdää automaattisesti vihana. Siksi ymmärrän miksi blogisti vastasikin että "Kun et Jorma tunne vl-liikettä, niin et myöskään ymmärrä näitä juttuja. Yritän selittää, toivottavasti tästä ei tule taas loputonta vääntöä tai jos tulee, tällä kertaa en kommentoi tai puhallan pillillä heti poikki."

Jokainen uskonnoton tietää tämän automaattivastauksen. Sen ainut seuraus on se, että jos aluksi ei vihaa jumalaa, niin aivan helvetin pian alkaa vihaamaan näitä mistään ymmärtämättömiä concern trollaavia uskovaisia. Hehän väittävät tietävänsä tilanteen ja kuvittelevat ratkaisuja toisten puolesta. Kuitenkin heillä on oma skeema mitä he haluavat ja tosiasiassa he vain listaavat erilaisia omasta kantistaan tehtyjä rationalisointeja jolla toisen muka pitäisi toimia juuri kuten he haluavat. Kun kohde tajuaa että concern trollilla ei ole tuntumaa edes siitä että mistä tilanteessa on kysymys - ei esimerkiksi vihasta tai halusta vihata - ja että keinot eivät ole ongelman ratkaisua vaan entistä pahempaa alistumista. He loukkaantuvat. Sillä heidän pikkupikku päähänsä ei sovikaan se, että he eivät ole kaikkitietäviä toisen nahkoihin hyppääviä empaattisia olentoja. Empatia ja erilaisuuden ymmärtäminen on näillä ihmisillä yksinkertaisesti minimissä. He eivät kykene siihen vaikka yrittäisivät kuinka. Ja yllättävän harvoin he näyttävät edes yrittävän.

Hyvää tahtovat rukoilijat ovatkin itse asiassa ongelma. Siinä sosiaalisuutta käytetään vetoapuna ideologisessa käännyttämisessä. Siinä "annetaan lahja joka itse haltutaisiin saada sen sijaan että annettaisiin lahja jota saaja itse arvostaa ja katsoo tarvitsevansa", joka on lahjanannossa sitä pahinta mallia ja jo tämä osoittaa lähinnä rukoilijan omat rajoittuneisuudet. Jokainen uskonnoton tietää tämän vähintään sitten kun on kohdannut ensimmäisen hyvää tarkoittavan puolestarukoilijan jonka täytyy tuoda aktinsa toisen naamalle. Tässäkin on kyseessä "hyvän tarkoittaminen". Lopputulos ei kuitenkaan sitä ole. Suoraan sanoen mitään asiallista tapaa tälläiseen rukoukseen ei ole, ja sen yrittäminenkin on törkeää. jos uskova ei hyväksy tätä hän tunnustautuu egoistiseksi oman asiansa kautta kaiken hahmottavaksi joka ei anna muille vastaavaa lupaa "heittäytyä uskon hyppyyn". Sillä vain se yksi maailmankuva on sallittu. Siksi jokaiseen sielun pelastamiseksi saatuun iltarukoukseen on vain yksi oikea vastaus. Entisel lestadiolaisen sukukokouson on vähän kuin tälläinen iltarukoustyyppi, mutta se tehdään paikan päällä. Sanamuotoilut ovat aggressiivisempia ja suorasukaisempia. Ja se tehdään ryhmässä. Ja ne ovat sukulaisia jotka tunnet, joiden mielipiteet vaikutavat ja kiinnostavat edes minimaalisen verran enemmän kuin jonkun aivan ventovieraan jeesustelijan. Ja se toistuu vuosien ajan. Tämä on tietysti hyvin vittumaista.

Itse olen siitä onnellisessa tilanteessa että oma sukuni ei ole piinannut minua hengellisistä ratkaisuistani - vaikka moni heistä varmasti rehellisesti sanoen onkin sitä mieltä että ratkaisu on väärä. He tiedostavat sen verran että se on kuitenkin omani. Toisaalta he myös tietävät minkälainen olen. Ja tiedostavat sen verran että jos minulle tarjotaan oikein minkäänlaista kiusaamista ja sen käsittelyyn vaihtoehdot "alistu ja ole kohtelias" tai "murskaa väärintekijä", en mieti ratkaisua kolmasosasekuntiakaan. Ja tämä asenne sopii erinomaisesti hengelliseen väkivaltaan. Sillä se tarjoaa likimain aina juuri nuo kaksi vaihtoehtoa. Ja ongelma on yleensä ratkaistavissa.

Nähdäkseni lestadiolaisten kansa tehdyt ongelmat on helppoa ratkaista. Toki tässä on haasteita. Tehty on vain hyväntahtoisuutta joka menee pohjasta ympäri. Tätä ei tietenkään voi delegoida poliisille ; Tapahtumia on vaikeaa todistaa. "Verba volant - Scripta manent" -nyrkkisäännön mukaan sanottua ei voi todistaa, mutta vaikkapa facebookiin saadut vittuilut ovat ikuisia. Dokumentaatiota tarvitaan jotta voidaan toditsaa ja ilmoittaa teot ; Tässä toki auttaa esimerkiksi se, että jos olet jossain töissä niin pomollesi soitetaan että minkälainen kauhea ateisti olet, sillä vaikka sanottu katoaa, ulkopuolien todistajalausunto ja puhelutiedoista jäänyt rekisteri on miltei yhtä hyvä kuin kirjoitettu sana. (Minulle itselleni on muuten tehty tällä tavalla. Pomoa ei jostain syystä kiinnostanut. Ei tullut potkuja.) Ja toisaalta kun tälläinen hyväntahtoisuus ei ole rikos, ei mikään dokumentointi muuta tilannetta. Poliisia ei kiinnosta koska tässä ei ole rikottu mitään lakia. Tätä ei itse asiassa voi delegoida edes järjestön sisäiseksi murskaamiseksi tai järjestön väkivaltakoneistolla uhkaamisella tienaamiseksi - joka on aina erittäin miellyttävä vaihtoehto. Tämänlaisessa tilanteessa oikea tapa on se, mikä se yleensäkin on. Pitää yksinkertaisesti käyttää samoja keinoja, mutta paremmin.

Lestadiolaisten tuossa tuottama ikävä painehan on ideologista painetta jossa on suuri ryhmä ihmisiä tuijottelemassa, paheksumassa ja osoittelemassa sormella. Tämänlaista vastavetoa saa nykyään mediasta. Ja tässä on loistavaa jos kaikki tehdään mahdollisimman tiedottavasti. Kerrotaan miksi on erotettu - koska se näyttää massalle keinotekoiselta ja typerältä he eivät enää näe mitään oikeutusta teoille - ja mainitaan tekoja. Eikä vain tekoja. Vaan nimiä mainiten kerrotaan kuka on tehnyt mitäkin. Tehdään avoin blogi. Lestadiolaiset toki lähtevät vastaisukuun kommenteissa. Mutta tämä puolustus on heidän kannaltaan valitettavasti vain asian pahentamista. Käy kuten niissä lausunnoissa jotka itse nostin esiin. Jos ideologia kiusaa vuosia, ei voi sanoa että "suck it up"! Etenkin kun lestadiolaiset itse pahastuvat jos heidän toimintaansa puututaan. Vaikka ihan ymmyrsilmin kiiltävin jossain tv -haastattelussa kertoisi puolikuiskaavalla äänellä, että "en minä heitä vihaa, toivon vain että ymmärtäisivät tekemänsä ja korjaisivat maailmankuvaansa niin että he olisivat niitä hyviä ihmisiä joita tiedän heidän pohjimmiltaan olevan". Joka on asenteena todella vittumainen, mutta täsmälleen sitä mitä he itse tarjoavat. Ai tuntuuko negatiivinen julkisuus vittumaiselta? No, mieti sitä että itse ideologisista syistä kiusaatte tullaisella samanlaisella "pelastus&halveksunta -asenteella". Jos tässä kohden ensimmäinen idea on että ihmsiellä on uskonvapaus, niin ei olla ymmärretty että ongelma on tuotu esiin juuri siksi että he itse paheksuvat asioita ja rajoittavat uskonvapautta juuri oleellisesti samalla tavalla. Jos lestadiolaisten sukukokouspaheksunta -aktivismi ei ole uskonnonvapautta vastaan, ei ole negatiivinen mediajulkisuuskaan. Ei siihen uskonvapauskorttiin voi sanoa kuin että "Eihän tässä kukaan pakota eroamaan seurakunnasta tai vaihtamaan uskoa. Tämä on vain tälläinen meidän pohdinta ja mielipiteenilmaus, ja aika moni vaan näyttää ajatelevan samalla tavalla. Että yhteinen huoli jaetaan. Mehän kuitenkin vain toivomme Teidän parastanne, että joskus ymmärrätte ja muutatte mielenne. Eheydytte. Että toiveikkaita ollaan sillai! Hyvää vaan tahdomme - teidän parastanne jonka tiedämme teitä itseänne tehokkaammin! Ei kai myötätunto ja toisen parhaan ajattelu ole rikoksiksi muuttuneet???"

Tämän ainut vaihtoehto on se, että alistuu ja on hakattavana. Tiedän että näitäkin idiootteja on. Heidän ratkaisunsa on väärä, mutta se on sentään heidän omansa. Toinen vaihtoehto on pysyä etäällä suvusta. Tämäkin on varmasti aivan mukava vaihtoehto. Ihminen voi hankkia ystävänsä tarpeen vaatiessa muualta. Kenties kannattaakin. Sillä jos kahden ihmisen välillä merkittävin yhteys on genetiikka, se ei takaa kovin hyvää kanssakäymiselle. Kenties se vain uskonveljiä vuosikausia nainut suvun geeniperimäkin saa tätä kautta astetta enemmän varianssia ja jotkut asenneongelmat saavat tulevissa sukupolvissa ratkaisun hieman odottamattomalla, geeneihin redusoituvalla, tavalla. Tai jos ei, niin ainahan voi toivoa..

Hampaaton

Kun jollekulle syntyy lapsi, tämä usein kastetaan. Kasterituaalissa on tärkeää muistaa tuoda lahja. Perinne tuntee ratkaisun siihen, mikä on kasteelle hyvä ja mieluisa lahja. Sellainen jossa ei ole loukkaavuutta, joka ei ole kuin antaisi finnilääkettä teinille, jotain joka ei vihjata että vauvaa ei osata hoitaa.

Poliittisesti korrekti ja hyvä lahja katejuhlaan on perinteiden mukaan hopealusikka.

Usein lahja mietitään lahjan saajan mukaan. Ja perinne näyttää tarjoavan melko erikoisen ratkaisun siihen mitä vauva haluaa. Mitä tarvitsee ja haluaa ihminen joka ei ymmärrä metallien arvoja ja jolla ei ole hampaita ja joka ei syö kiinteää ruokaa tai oikein mitään muutakaan ruokaa sanan varsinaisessa mielessä? Lusikan.

Vauvalle lusikan antaminen on sama kuin antaisi kaljulle ihmiselle kamman.

Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.

"Ei tuo voi olla Joulupukki"

Hikipedian tämän joulun joulkalenterissa on luukun 10 takana absurdi tarina joulupukista. Mutta kuten hyvä absurdi, tämäkin itse asiassa kertoo ja kaivaa esille jotain olennaista ihmisyydestä. Tarina itse asiassa johtaa ihmisyyden ytimeen.

Tarinassa joulua odotetaan kovasti. Kolkutus kuuluukin. Joulupukki paljastuu kuitenkin melko erikoiseksi, säälittäväksi tapaukseksi. "...pukin suuret silmät killittivät tummanpuhuvista kuopistaan, ja niihin katsominen sai koko perheen tuntemaan olonsa oudon vaivaantuneeksi ja levottomaksi. Aavistuksen verran lommolla olevien poskien ja säihkyvänvalkoisen parran väliin jäi melko roimasti tyhjää tilaa, ja yleisesti ottaenkin pukin olemus oli kovin heiveröinen, ikään kuin varoittamatta puhjenneen kuolemantaudin nuoresta miehestä takaisin pattiniveliseksi pojaksi taannuttama, ja joulupukin vetimet roikkuivat hontelon vartalon yllä kuin olisivat saattaneet valahtaa lattialle minä hetkenä hyvänsä." Ja lahjasäkki puuttuu. Pukki esittää asian itsekin "Totta on, että muassani ei ole paketin pakettia, vaan pelkkä asiapaperisalkku; ja vaikka olettekin odottaneet joulupukin vierailua kiihkeästi jo viikkokaudet, ja tänään joulukalenterin kahdennettakymmenettäneljättä luukkua avatessanne voineet hyvin luottavaisin mielin ja kirkassilmäisinä olettaa pukin illalla saapuvan, alatte nyt minut nähdessänne väistämättä kyseenalaistaa, onko tästä vierailusta sittenkään mitään iloa, kun pukilla ei ole lahjasäkkiä tai edes vaatimattominta nyyttiä josta ammentaa perheelle sen kiistämättä ansaitsemat paketit. Toivonkin, että lakkaatte lataamasta odotuksia osalleni." Tuomio on tyly : Jo ensivaikutelma saa tuomion "”Ei tuo voi olla joulupukki”, isä murahti. ”Joulupukki on kunnon mies, ja hänellä on kookkaat, jämerät nyrkit. Tuo on varmaan vain joku kelvoton maankiertäjä, joka haluaisi väen väkisin ronkua meiltä palan juustoa ja tilkan viskiä rintansa alle.”" Ja pukki häädetäänkin talosta "Isä tempaisi puhelinpöydällä olleesta kulhosta yhden isoista, mehevistä jouluomenista ja koko voimallaan viskasi sen tähdäten joulupukkia otsaan; joulupukki oli kuitenkin jo ehtinyt kääntyä kannoillaan ja lähteä nuttu leuhuten kiiruhtamaan kohti ulko-ovea. Vihuri paiskasi oven selälleen ja tempaisi piippalakin pukin päästä. Sitten ovi läjähti taas kiinni, ja viimeiseksi asiaksi, jonka perhe ehti joulupukista nähdä, jäi lakin alta paljastunut paksu ja sysimusta, lyhyehkö kiharatukka." Seuraavana aamuna pukista on vain ryömimisjälkiä ja pukki näyttää jälkien perusteella kadonneen savuna ilmaan.

Tarina on itse asissa jossain määrin tuttu erilaisista pyhimystarinoitsa. Eräässä mielessä tarinan absurdius on siinä että "varpunen jouluaamuna" -tarina köyhän kohtelusta onkin siirretty varpusesta joulupukkiin. Ihmisten olisi hyvin vaikeaa hyväksyä ysköksiä sylkevää rohisevaa pukkia jolla ei ole varaa edes lahjoja ostaa. Pettymys siitä että koko vuoden kiltteys ei johdakaan palkintoon on ikään kuin liikaa. Raivostuminen tästä pettymyksestä on tavallaan odotettavissa.

Tämä johti mietteeni siihen että Jouluna on toinenkin antelias lahjoittajahahmo. Jeesukseen on sidottu samantapaista tarinaperinnettä kuin joulupukkiinkin ; Molemmat palkitsevat kiltit ihmiset ruhtinaallisesti. Näin ollen se, että maailmassa paha ei aina näytä saavan palkkansa kompensoidaan. Tämä anteliaisuus on johtanut siihen että yllättävän suuri osa Jeesuspuheestakin nojaa siihen "mitä minä tästä saan". Pascalin vaaka -pohjainen argumentaatio on yleistä. Sitä korostetaan että olisi vaikeaa uskoa, mutta rukousparannus, armolahjat ja vastaavat ovat vakuuttaneet. Ateistin tai uskonnottoman pitäisi tunnustaa erikseen että "jos olen väärässä niin sitten ... olen kusessa." Saamisen ja palkitsemisen, menettämisen ja rankaisun tematiikka korostuu. Tässä vaiheessa uskominen muuttuu ekonomipeliksi - ellei peräti kasinotaloudeksi kun Pascalin vaakahan ei todista Jumalan olevan todennäköinen vaan esittää että voiton odotusarvo on hyvä vaikka voiton todennäköisyys olisi pienikin.

Saamapuolella on toki aina
mukavaa ja terapeuttista olla.
Mutta jos keskittyy liikaa Tähän,
voi olla että ei sitten tunnistakaan
Jeesusta jos hän joskus palaa.
Luulee että onkin Jeesus joku muu, eri.

Kysymys olisikin, että mitä ihmiset tekisivät Jeesukselle joka olisi aivan yhtä jumalinen ja Jumalan poika kuin nyt. Mutta ei antaisi pelastusta. Jos uskova ei saisi armolahjan armolahjaa ikinä, niin uskoisiko hän tätä silloin? Jos Jeesus ei tukisikaan elämän kolhuissa, niin olisiko hän silti Palvonnan Kohde? Mikäli vastaus on ei, niin usko ei taida olla oikein muuta kuin uudelleenohjattua hedonismia, eli aivan sitä samaa pinnallisuutta jota joulupukin lahjoja kuolaavat kaupallisen joulun ystävät. Jos taas kyllä, niin tämänlaiset argumentaatiot eivät olisikaan kristinuskolle tärkeitä tai oleellisia ja ne ovat ylikäytettyjä.

Tekisikin mieleni tehdä niin, että tehtäisiin kuten Turkka ehdotti. Hänhän esitti että kirkot saataisiin enemmän alkuperäisen Jeesuksen hengen mukaisiksi, jos patsaistoa ja kirkkotaidetta muutettaisiin. Jos siellä ei olisikaan pömpöösejä kiiltokuvahahmoja, ylevän ja elitistisen näköisiä jylhän autoritaarisia apostolipatsaita, vaan olisi opetuslapset ja Jeesus kuvattu vähän pultsarin ja kerjäläisen näköisinä. Kristinuskossa oleellista on nähdäkseni juuri se, että oltaisiin suopeita köyhille. Jeesus sulautui aikansa köyhien puoleen ja oli heidän parissaan. Tätä voisi olla vaikeaa uskoa, kun katsoo kirkkotaiteen pastoraalisia särmättömiä kuvia.

Jos ytimessä on se, mitä teemme pienimmille on mitä teemme Jeesukselle, voisi olla avartavaa nimenomaan alentaa Jeesus. Jos Jeesuksella ei olisikaan lahjoja, vaan olisi köyhä pultsari vain, niin se mitä tekisimme hänelle olisi sitä mitä teemme yhdelle pienimmistä. ; Tätä kulmaa nähdäkseni tarvitaan. Sillä kaupallisen pintaliitojoulunkin tärkeimmäksi viralliseksi totuudeksi on tullut se, että Joulussa ei ole kysymys saamisesta vaan antamisesta. Jos kapitalismi myy tätä ideaa, olisi aika surullista jos itseään syvällisenä kaupitteleva uskonto latistuisi siihen että ydin olisi juuri siinä mitä kaikkea kivaa rapsutusta uskova saa. Jos kaupallinen joulu kykenee vähemmän ahneutta korostavaan sanomaan, pitäisi jossain kilkattaa jokin muu kello kuin joulun enkelikello.

---

Tämä kirjoitus ei ole jumalanpilkkaa. Toistan. Tämä kirjoitus ei ole jumalanpilkkaa. Ei itse asiassa edes ikonoklasmia. Tämä on kristilliseen henkeen pro-kristinusko -kulmaan kirjoitettu tarina. Sen pitäisi lämmittää kristittyä ja saada kenties joitain eikristittyjä miettimään että onko heidän Kristuskuvansa sitä että he ovat pettyneet siihen että tarjolla ei olekaan säkintäydeltä (armo)lahjoja. Mutta täältä tähän ; Mukavaa joulunalusaikaa.

Challenged

Päätin omalakisuudessani ottaa osaa nettimeemiin. (Koska lasken kuuluvani joukkoon " ja muut myös".) Teen näin siitä huolimatta että kyseessä on "randomlistameemi" jotka edustavat yleisesti ottaen mitäänsanomattominta meemistön luonnetta. "Seitsemän kohtaa" -tyyppiset listat ovat tavallisesti jotain joiden pohja ei salli oikeastaan muuta kuin mielivaltaisuuden, pinnallisuuden ja numerologian sekametelisoppaa. Kaikesta huolimatta tämän meemin optimistisuus raivostuttaa kaltaistani kyynikkoa sydänveriin asti. Otankin tämän siksi äärimmäisenä "Niezscheläisenä haasteena" ; Toivon että panostamani kärsimys tuottaa siihen nuoralla sidottua tyytyväisyyttä.

Luettelo alkaa "lemppareilla".

lempiväri: Mielestäni väreillä on konteksti ; Esimerkiksi mädänvihreä vieraileville Jehovan todistajille tarjotussa pullassa on varsin miellyttävä ja hykerryttävä. Mielivärini noin yleisesti ottaen on mikä tahansa, kunhan se on musta. Ja etenkin jos tausta on musta ja teksti vaaleammalla. Se näyttää todellisuuden sellaisena kuin se on. Onni on kätkettynä pieneen tekstiosaan ja siihen on syytä kiinnittää huomio elämässä. Suuri pimeä on kaikenkattavaa mutta samalla sitä irrelevanttia ja epäkiinnostavaa. Kuitenkin sitä mustaa on samalla ihan helvetisti.

lempieläin: oravat. Oravat ovat täydellisiä eläimiä, koska ne ovat söpöjä mutta kammottavia olentoja. Ne ovat siis hieman kuten koaloja, jotka ovat luonteeltaan aivan hirvittäviä vaikka näyttävätkin suloisilta. Oravat ovat kuitenkin koaloita kovempi juttu, koska niitä on kaikkialla. Niillä ei ole harvinaisuutta tai eksoottisuutta tekosyinään. Lisäksi aina kun viikonloppuna lapset metelöivät rukoilen shamanistista oravatoteemia hoitamaan ongelman puolestani. (Mutta jostain syystä en tee samaa koirille, vaikka tämä toimisi niidenkin kanssa.) Teen näin siitä huolimatta, että en usko henkiolentoihin sillä minulle on kerrottu että se toimii siitä huolimatta. Asia on toki valitettavasti vähän sama kuin sen kristinuskon rukoilun kanssa ; Kokeilujen pohjalta voi sanoa että "Ei toimi", joten teen siis luultavasti jotain väärin. - Ja voi olla että molemmissa tapauksissa se "väärin" tarkoittaa sitä että edes yrittää!

lempijuoma: Kahvi. En maista juuri mitään, mutta käytännössä ainut mikä pitää heiveröisen sydämeni lyömässä on kofeiini. Sitä paitsi ilman kahvia olen järkyttävän pahalla tuulella. Kun miettii miten pahalla tuulella olen usein vaikka juon kahvia, voi ymmärtää että kyseessä on kamala asia.

antaa vai saada lahjoja: saada. Suurin osa ihmisistä on irrelevantteja. Ja niillä jotka eivät ole, ovat siitä hankalia että heillä on pahanta tapana joko pettää tai kuolla. Omaisuus sen sijaan pysyy. Ja vaikka voisin periaatteessa olla kranttu lahjojen suhteen ja pettyä saamisiini, muistan kuitenkin aina "jälleenmyyntiarvo" -sanan merkityksen.

lempikukka: Tässä kohden minun on pakko myöntää esteettiset taipumukseni. Pidän likimain kaikista kukista, koska ne ovat kauniita ja hauraita. - Kuitenkin pidän myös niistä kukista jotka ovat läpikuultavia, kiteisiä, kauniita ja harvinaisia mineraaleja.

lempikuvio: Esteetikkona olen herkkä muotojen symmetrialle. Siksi esimerkiksi saatananpalvojien käyttämä pentagrammi on varsin esteettinen. Samoin mieltäni viehättää palavien ristien muotokieli. Ja taalanmerkki.

intohimo: Kaikki mikä turmelee.

lempinumero: Mikä tahansa sellainen jossa on taalanmerkki perässä.

"seitsemän satunnaista faktaa itsestäni"

1: En usko että ihminen osaa kovinkaan hyvin tuottaa satunnaisuutta. Ja samalla ihminen on kuitenkin erittäin hyvä keksimään mielivaltaisiakin selityksiä. Tässä mielessä hän ei voi koskaan onnistua siinä että hän tuottaisi vaikka kasan satunnaisia faktoja. Faktat heijastuvat aina jostain ja yllättävän usein jokin tietoinen tai esitietoinen (ja yllättävän usein ilmiselvä) yhdistävä teema muokkaa niitä. Näin ollen jos tuottaa satunnaisia faktoja, tuottaakin jotain jolla muut voivat profiloida sinua. Suurin osa näistä profiileista on kuitenkin sepitelmiä koska ihminen keksii yhteyksiä myös sinne missä niitä ei ole.

2: Mikään ei ole niin kaunista kuin se, että sadistia lyödään.

3: Paitsi se, että masokisti lyö.

4: Vaikka olenkin roskaruoka-nakkikioskiruuan suurkuluttaja, osaan arvostaa hyvin tehtyä kasvisruokalan menua.

5: Hyvin tehty kasvisruokavalio ei pidä sisällään tofua tai soijaa. Ne eivät ole tarkoitettu ihmisravinnoksi. En ymmärrä miten Jumalan hyvistä aineksista voidaankin aikaansaada tämänlaista sotkua!

6: Uskon, että ihmiset unohtavat kunnioittaa riittävästi unohdettuja polkuja, halveksittuja tietoja ja keskeytettyjä teknologioita.

7: Elämäni ei oikeasti koostu kaikesta destruktiivisesta, rumasta ja irvokkaasta. Kuitenkin nykykulttuuri pitää tämänlaista jostain syystä mielenkiintoisempana. Ilman tämänlaista kyynisyyttä esimerkiksi "seitsemän satunnaista asiaa itsestä" muuttuu pinnallisuudeksi. Mutta jos valehtelee olevansa pahempi kuin on, tätä pidetään nöyränä ja rehellisenä eikä ollenkaan valheellisena psykopatismina. Ja tätä pidetään originellina vaikka näin toimiikin vain likimain kaikki!

"vähintään kymmenen hyvää mieltä tuovaa asiaa:"

1: Se, että tänään, kaljuksi itseni ajelemisen kanssa ensimmäistä kertaa ulkona ollessani osallistuin sosiologiseen ulkonäköä koskevaan kokeeseen ; En joutunut väistelemään ihmisiä, vaan ihmiset väistelivät minua. Sitten sanotaan että sisäinen kauneus ja kohteliaisuus ratkaisevat.

2: Se, että nykyään yleisesti pahalla silmällä katsomani postmodernismi on vapauttanut filsofiaa sen verran, että on yhtä perusteltua kuvata teoriaansa siteeraamalla Shakespearen tuotantoa kuin "South Parkia".

3: Maailmassa on ihmisiä jotka kilvoittelevat itseään päähän potkimisen jalossa taidossa. Siinä on jopa maailmanennätyskilpailua ; Nämä ensinnäkin näyttävät että ihminen voi kilvoitella ja harjoitella mitä erikoisempia asioita ja saada tästä iloa ja riemua elämäänsä. Lisäksi he näyttävät että maailmassa on jotain asioita joihin voin itsekin petrata ja joissa voin kehittyä - ja näin elämälläni tulee olemaan sisältöä myös niinä päivinä kun aamumasennuksissani mietin että onko elämässä mitään enää tarjottavaa. Ja ennen kaikkea he antavat minulle ihmisryhmän joita kohtaan voin kokea ylemmyyttä ; Tätä puolta ei osata yleensä arvostaa esimerkiksi tositv -tähdissä ja muissa "turhissa julkkiksissa". Samalla muistuu mieleen, että on aina eettistä olla päähänpotkittujen puolella.

4: Oletteko koskaan nähneet vuohta? Ne pureksivat ruohoa niin että niiden parta heiluu. Lisäksi etenkin aikuisilla pukeilla (miesvuohi) on tapa haista erittäin omituiselta, mikä lisää niihin huvittavia piirteitä. Erityisen mukavaa isoissa vähän vajaat 50 kiloa painavissa pukeissa on se, että ne tykkäävät puskea. Vietin erään iltapäivän siten, että tarjosin käsisyötössä isolle pukille ruohoa ja rapsutin sitä päälaelta. Se pukki sitten aina välistä nousi puskemaan leikkimielisesti sitä kättä joka sitä rapsutti. Silloin oli kiva napauttaa nyrkillä sitä vuohta - siihen vahvaan puskuriin joka niillä on, siihen sarvienjuureen niiden sarvien välistä - juuri sen verran että se pukki juuri ja juuri pysähtyi mutta ei kaatunut. Sitten sitä vuohta piti taas rapsuttaa. Me molemmat olisimme voineet jatkaa tätä vaikka ikuisesti. Tämänlaisen muiston voimalla jaksaa pitkään.

5: Miekkailu tuo elämään aina iloa. Se on parasta mitä ihminen voi tehdä housut jalassa ja toiseksi parasta mitä voi tehdä siten että pitää käsillä jostain kiinni.

6: "Roope Setä" (5/09) on kohta jossa mustakaapu kuvastaa Hessua, Simo Sisua ja Mikki Hiirtä sanoilla "Jaha! Äänestä päätellen sieltä tulevat paksukainen, ohukainen ja lyhytikäinen." ... "Ups! Anteeksi, piti sanomani "lyhykäinen"." Tämä on ensivilkaisulla alluusio ja sinällään huvittava. Lisäksi siihen tiivistyy valtavan paljon syvällistä ymmärrystä hahmojen perimmäisestä luonteesta ja niiden suhteesta Mustakaapuun itseensä. Tämä on vähän kuin tunnustettu vanhojen kaverusten tapaaminen, tosin sillä erolla että kukaan ei ole vanha eikä kyseessä ole kaveruus. Tämänlaisia reflektoituja letkautuksia olisi mukavaa lausua omille vihamiehilleen. Mutta ne tulevat oikeasti mieleen "vasta portaikossa". On lohdullista että epäonnisuudestaan huolimatta Mustakaapu onnistuu edes jossain, jota jokainen haluaisi osata.

7: Kun on jonossa, on odottaminen inhottavaa ja tylsää. Tylsyys ja inhotus unohtuvat, kun valikoitte satunnaisen kohteen, josta sitten kuvittelette vaikkapa että hän saisi satunnaisia sähköiskuja ahteriinsa tai että hän yht'äkkiä alkaisi pullanhimon vallassa tunkemaan pullaa suuhunsa ja miltä tämä näyttäisi sitten. Tämän johdosta ihminen hyvin helposti huvittuu itse. Ja kun tuijotuksen tekee vaivihkaisesti, toinen kuitenkin huomaa sen ja sitten on syytä katsoa muualle. Pian tunnet olosi pahaksi kun mielessäni teet pahaa toiselle ja sitten tajuat että toisella on vaikkapa unelma saada se jonotusasia koska sillä on suuri muutos. Ehkä liput elokuviin pelastavat tämän parisuhteen. Ehkä kauppaostoksilla ruokitaan sairas koira niin että tämä pelastuu ja toipuu. Samalla tunnet olosi hyväksi ja pahaksi kun se irvokaskin asia huvittaa sinua vielä - ja samalla kun se toinen ihan satunnainen ihmettelee että mitä helvettiä päässäsi liikkuu ja mikä hullu oikein olet. Näin se, että nöyryytät toista nöyrryttää itseäsi ja osaat nauraa paitsi muille, myös itsellesikin joskus vähän. Teen tätä aivan liian harvoin (en koskaan) mutta kannattaisi!

8: Timo Soinin anagrammeja ovat esimerkiksi "osin toimi", "nimi sitoo" ja "sotiin, moi". Tässä voi nähdä jotain syvempää merkitystä. (Vähän kuin siinä että "kukka -asetelman" sananmuunnos on "akka kusetelma".) Tälläisten huomioiden ja niistä huvittumisen tiedostaminen ei kenties ole tiedettä, mutta kuitenkin arvokasta reflektiota joka muokkaa ja ilmituo puoliviattomalla tavalla omia huomioita ja asennevammoja.

9: On aina mukavaa ajatella itseään realistisesti. Koska tarvitsemme samalla kokemuksia ylivoipaisuudesta, on hyvä kuitenkin rakentaa itsestään realistinen supersankarihahmo. Esimerkiksi jos pitää itseään ripeänä, voisi ottaa itselleen ideaaliksi pikanopean "Flash Gordonin - maailman nopeimman miehen". Koska pitää kuitenkin olla realisti, tulee ottaa realistisempi supersankarinimike. Esimerkiksi sellaisen kuin "melkein maailman nopein K-kaupan kassa." Kun tämän ottaa itselleen supersankariroolina ja keksii itselleen salaisen identiteetin ja kuvittelee sen kaupan puvun olevan salainen univormu joka kätkee todellisen minän, huomaa pian että suuri voima tuo suunnattoman vastuun. Eivätkä ne voimatkaan ole niin kuviteltuja.

10: On aina ilahduttavaa ottaa asia, miltei mikä tahansa asia. Ja sitten yrittää liittää se toiseen asiaan, miltei mihinkään asiaan. Koska ihminen on huono sattumassa ja hyvä keksimään tekosyitä, saat aina mielenpuuhaa. Tämä on yllättävän antoisaa ja tekee hyvälle tuulelle.

11: Oikeasti oikeita ilonaiheitakin olisi. Mutta ne olisivat tylsiä. Minulla on perhe, johon en pidä yhteyttä. Minulla on ystäviä joiden kanssa en käy missään. Minulla on vaikka mitä konkreettisia asioita, joita sitten laiminlyön. Tässä suhteessa ongelmana on vain se, että tämänlaiset eivät ole kiinnostavia, koska yllättävän monet näyttävät tekevän juuri samalla tavalla. Eli listaavan epäoleellisia hyvän mielen aiheita "kiinnostavina" ja laiminlyövän niitä oikeita asioita arkielämässään koska pitää olla "kiinnostava" eikä "onnellinen". Tämän vuoksi ihmiset myös kyynistelevät enemmän kuin oikeasti uskovat. - Ja tätä tekevät etenkin ne jotka kyynistelevät aivan helvetisti ja valehtelevat päin naamaa väittäen esimerkiksi että lahjan saaminen on ihanampaa kuin lahjan antaminen.