pseudotieteiden hyöty länsimaiselle älyllisyydelle

Intelligent Designin ahkera puuhamies, "Discovery Instituteen" palkattu Casey Luskin on ottanut kantaa siitä miten ID on hyödyttänyt evolutionisteja. Hänen kommenttinsa ytimessä on faktantarkastus. Hänen ID -ystävänsä Klinghoffer on läiminyt toveriaan selkään ja korostaa, että "Much as they hate us - and I don't think that word is too strong in some cases - Darwinists need us, if nothing else, for quality control. Some will remain fat, happy, and complacent no matter how we check their facts for them, but there can be no doubt that others are more careful about their claims for the all-powerful, all-knowing Darwinian theory because they fear the "creationists" are always watching and will catch them out when they err. That's healthy." Larry Moran taas murisee vastaan siitä, että tämä näkemys on ID;n vastareaktiota sille, miten se on epäonnistunut tavoitteissaan. "One of the few remaining questions concerns the function of IDiots. The Intelligent Design Creationist Movement has been a spectacular failure. The Wedge Document is a joke. They've failed to get creationism into American schools. People are abandoning Christianity. Their books have all been trashed by critics. One wonders why they're still around. They must be thinking the same thing"

Moranin lausunnossa on toki vänkä pointtinsa. Asiaa korostaa se, että ID -läisten kritiikkiä lukiessa on havaittavissa melko vahvasti sellainen ilmiö että "Biologists who look at any of their articles for even only 2 seconds find a myriad of errors." ID:läisten evoluutioteorian osaaminen on tosiaan sen verran heikkoa että sen bashaaminen opettaa faktantarkistusta ja virheenspottaamista. Mutta lähinnä siten että ID:läisten väitteet joutuu usein tarkastamaan primaarilähteistä koska mukaan on eksynyt karkeita ja luultavasti tahallisia misquoteja ja asiavirheitä. Ja ne virheet ovat loppujen lopuksi niin yksinkertaisia, että vähemmän kokenut voi ottaa ne haasteena ja opetella tätä kautta virheentarkistustaitoja siinä hengessä että ei välttämättä kannata heti ensimmäisenä mennä altaan syvään päähän uimaan.

Mutta näkisin että ID on jotain johon voidaan suhtautua kuten postmodernismiin ; Osa näkee tämän, ymmärrettävästi, jonkinlaisena akatemiaan pesiytyneenä märkäpaiseena. Mutta sitten on kuitenkin niitä ihmisiä, kuten E. O. Wilson joka "Konsilienssi" -kirjassaan kritisoi postmodernismia, pitää sitä hedelmättömänä ja huonona tapana tehdä tiedettä. Mutta sitten kuitenkin sanoo (s 54.) "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria." ... "Tarvitsemme aina postmodernisteja tai heidän kapinoivia vastineitaan. Sillä onko parempaa keinoa vahvistaa järjestäytynyttä kuin puolustaa sitä jatkuvasti vihamielisiä voimia vastaan? John Stuart Mill oli oikeassa todetessaan että sekä opettaja että oppija nukahtavat vahtipaikalleen kun tantereella ei ole vihollista."

Olisi tietysti hupsua ajatella että tiede hyötyisi itsessään ID:stä. ID:läiset ovat minun silmissäni jonkinlaisia historianelävöittäjiä. He ovat tiedemaailmalle suunnilleen samaa mitä keskiaikainen miekkailukoulumme on Suomen Armeijalle. Tiedettä ei vie eteenpäin pelkästään se, että asioista ollaan erimielisiä. Erimielisyyden laadulla on paljon pointtia. Se, että joku nyt vaatisi että akatemiaan saataisiin lisää keskustelua siitä miten maa on litteä, ei argumentilla olisi mitään pohjaa.
1: Itse asiassa ID:n kohdalla sen vaikutukset voivat olla jopa negatiivisia. Kun kaiken maailman pilkkuvirheitä, manipulatiivista sitaattilouhintaa, ja olkiukkojen rakentamista sitaattien kontekstin hämäämisellä on tulvillaan kaikessa mitä ID:läiset tuottavat, on itse asiassa vaikeaa löytää niitä asiallisia kritiikkejä. On paljon helpompaa vain ohittaa koko juttu sillä että katsoo viestin lähdettä Goldmanin metodilla, ja toteaa että todennäköisesti sen takana ei ole mitään substanssia. Tätä kautta ID voi jopa kannustaa älylliseen laiskuuteen jossa tietty näkemys yhdistyy siihen kesmimääräiseen ryönään jota arvon Intelligent Designin kannattajat yleisesti ottaen tuottavat.

ID:n "evoluutikoille" tarjoamat edut ovat viestinnällisiä. Ne koskevat laajempaa kulttuuripiiriä joka on pääasiassa nimenomaan muuta kuin tieteenteko. Innovaatiot ovat tieteen popularisointia koskevia. On tärkeää keksiä miten viestiä ihmisille tiedeasioista, jotka ovat vaikeita, mutta joiden takana on kuitenkin validia tieteellistä ajattelua. Tämä on tarpeen kun niiden vaihtoehdoksi esitetään jotain joka antaa intuitiivisen olon tiedosta ja ymmärryksestä. Ja tämä vaihtoehtokin esittää olevansa tiedettä.

Tämän viestinnän ytimeen voidaan laittaa vailla Charles Negy. Hän on viime päivinä saanut näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja sen jälkeen muussakin mediassa. Syynä on hänen luova tapansa käyttää "bigot" -sanaa. Negy moitti sitä miten moni harjoittaa tätä asennetta. Ja että nämä ihmiset eivät edes ymmärrä että mitä yliopisto on. He ajattelevat sitä jonkinlaisena peruskoulun jatkumona. Ja kieltäytyvät kyseenalaistamasta maailmankuvaansa. Ja näiden yhdistelmänä on vaihtoehdottomuus. "It is not uncommon for some-to-many American students, who typically, are first-generation college students, to not fully understand, and maybe not even appreciate the purpose of a university. Some students erroneously believe a university is just an extension of high school, where students are spoon-fed “soft” topics and dilemmas to confront, regurgitate the “right” answers on exams (right answers as deemed by the instructor or a textbook), and then move on to the next course." ... "Another purpose of a university, and my course in particular, is to engage in open discussion in order to critically examine beliefs, behaviors, and customs. Finally, another purpose of a university education is to help students who typically are not accustomed to thinking independently or applying a critical analysis to views or beliefs, to start learning how to do so." ... "The purpose of a university is to engage in dialogue, debate, and exchange ideas in order to try and come to some meaningful conclusion about an issue at hand. Not to shut ourselves off from ideas we find threatening."

Tämä on tietenkin vaatinut myöhemmin täsmennyksiä. Negy on esimerkiksi kertonut mitä eroa on sillä että on maailmankuva josta on ylpeä ja sillä että on maailmankuvassaan "bigot". Tämä on tarpeen sillä esimerkiksi "Thinking Christian" -blogia pitävä kristitty Negyn kollega korosti että me kaikki olisimme "bigoteja" koska me kaikki uskomme siihen mihin me uskomme. Blogisti on tässä sinänsä oikeassa. Että meillä kaikilla varmasti on joitain maailmankuvallisia sokeita pisteitä. Ja tätä kautta me jossain määrin olemme bigoteja. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki olisivat bigoteja samoissa aiheissa. Itse asiassa jos maailmankuvan vahvuus ja Dunning-Kruger -efekti lasketaan yhteen voidaan melko helposti havaita että Negyn alkuperäisen kirjoituksessa olleen maininnan arvo oikein korostuu. "One characteristic of the critical, independent thinker is being able to recognize fantasy versus reality; to recognize the difference between personal beliefs which are nothing more than personal beliefs, versus views that are grounded in evidence, or which have no evidence." Ja tämän jälkeen vastaväite siitä että bigotry olisi yleisinhimillinen piirre kaikissa asioissa on selvästi virheellinen. Itse asiassa se tuo mieleen joitain muita aiheeseen liittyviä strategioita. Jotka kyllä tuppaavat kehottamaan punakynän yliviivausta siihen "ajattelevaan" siitä "kristityn" edestä. (Kenties järkevintä olisi että me emme keskustelisi aiheista joihin meillä on tunnesidos. Mutta toki ongelmana on se, että me haluamme kaikki puhua erityisesti juuri siitä. Jolloin kohtaamme kyllä bigotryä itse kussakin kohtaamassamme ihmisissä enemmän kuin mitä he noin yleisesti ottaen ovat "bigoteja".)

Tiedeviestinnässä onkin kenties oleellisinta keskittyä nimenomaan "faktantarkistustasolta" syvemmälle. Ihmisille pitäisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja. Ei sitä että opetetaan lainauksia ja osataan name dropata nimi sen yhteyteen. Ei sitä että jokin on tosi koska joku sanoo niin. Nimen tulee olla korkeintaan viite johonkin jolla voi tarkistaa että asia todella on näin. Ja rehellisesti sanoen tämä on aiheena kuivaa kuin käntty. On todella vaikeaa saada ihmisiä intoutumaan tämänlaatuiseen asiaan. Siksi "maailmankuvasota" tai "kulttuurisota" jota käydään on kaiken kaikkiaan innostava ja rakentava. Se tekee asioista edes jotenkin kiinnostavia.

Tieteen ongelmana on se, että se vaatii ajattelua joka taas on usein työlästä ja vaikeaa ja siksi tylsää. Erityisen suuria ongelmia tässä on evoluution ja ilmastonmuutoksen kohdalla. Sillä ne käsittelevät pitkän aikavälin asioita joiden käsittelyssä ihmiset ovat heikoilla. Siksi niihin keräytyy erilaisia luuloja jotka eivät pidä paikkaansa. Ja kun niiden takana olevia teorioita ei jaksa opetella, ei oikeastaan ymmärrä mistä niiden kohdalla on kysymys. Ja kun käsitystä ei ole, pienikin erimielisyys sotkeutuu "relevantiksi erimielisyydeksi". Tätä demonstroinee "veritasium" -kanavan video, jossa selvitetään että kaduntallaajille ilmastonmuutos käsitetään yleisesti otsonikerroksen aukoksi, joka on eri ongelma kuin ilmastonmuutos. Ja ilmastonmuutosta yritettiin ratkaista kierrätyksellä joka ratkaisee aivan eri ongelmia.
1: Toki olen itse tunnetusti hyvin varovainen ilmastonmuutosasiaan liittyvissä lausunnoissa, koska en ole jaksanut paneutua. Tiedemiesten konsensus ei ole sinällään argumentti, vaan se vain viittaa siihen että hyviä argumentteja luultavasti on. Etenkään kun en tykkää "luottaa ihmisiin". Ja ollen tätä kautta osa tätä naureskeltavaa massaa. Ja varmasti osa ongelmaakin tätä kautta. Luonnollisuus - New Age -hipeillä on paljon enemmän syytä motivoitua näihin aiheisiin.

Ei ihme että tässä viestinnän tasossa erilaiset lobbyistit pääsevät helpolla. He voivat esimerkiksi teeskennellä toimivansa "norsunluutornissa työskentelevien" faktantarkistamisena. Vaikka tosiasiassa tiedemaailmassa tiedemiehillä on asioista yksimielisyys ja faktat näitä "skeptikoita oikeasti denialisteja" paremmin hallussa. Ja nämä denialistit ovat sitten oikeasti töissä ideahautomoissa joissa lähtökohta jo palkkaamisessa on se, että tässä haetaan tiettyä lopputulosta, ja argumentit yritetään rakentaa tästä näkökulmasta. Ja USA:ssahan tälläisiä lobbausjärjestelmiä on ties kuinka paljon. Esimerkiksi "Discovery Institute".

Molemmat puolet opetettava ja annettava jokaisen itse valita - kunhan vertailua ei opeteta (eikä toista puoltakaan)

Historia opettaa meille monia hauskoja asioita. Esimerkiksi USA:ssa on tieteen, politiikan, uskonnon ja koulutuksen puolella painittu aina. 1800 -luvun lopulla Indianan osavaltiossa yritettiin juridisesti säätää piin arvo 3.2:ksi. Liike lähti Edward Goodwinilta, mieheltä joka oli fyysikko mutta joka askarteli vapaa-aikanaan toisella alalla, matematiikassa. Goodwin oli hyvin varma arvionsa pätevyydestä. "Although Goodwin’s “proof” was anything but, he was pretty cocky about its infallibility. He didn’t just publish his faulty method in journals; he copyrighted it." Tämä on toki mainio esimerkki ns. Dunning-Kruger -efektistä käytännön elämässä. Ja sen lisäksi se on muistutus Intelligent Designistä.

Intelligent Design on pitkään tuottanut sellaisia konsepteja kuin "Both sides must be heard". Ne viittaavat reiluuteen. Niissä korostetaan että he ovat vapauden ystäviä, "you decide". Joten ei ihme että suunnitelmat tuntuvat monista eettisiltä ja joltain jota kannattaa vetää politiikan kautta opetukseen. Eihän kukaan halua vastustaa kriittistä ajattelua, sitä että evoluutiosta opetetaan paitsi sen vahvuudet niin myös sen heikkoudet.

Ongelmana onkin sitten oikeastaan vain se, että ID:n evoluution heikkoudet eivät ole evoluution tieteellisiä heikkouksia vaan ID -piirien kyhäämiä todistuksia jotka ovat yhtä tosia kuin Goodwinin Pii -todistus. Ja he ovat niistä myös vähintään yhtä varmoja ja nenäkkäitä. Ja ID -piirien tukijoukotkin näyttävät todella uskovan että samomani väite on totta. GOP -piirit ovat Ohiossa ajaneet kreationismin asiaa. Ja osana tätä projektia pääsemme samomaan että olen tässä blogauksessani törkeästi valehdellut. Kun väitin että kukaan ei halua vastustaa kriittistä ajattelua, niin Ohiossa aivan nykyaikana ja nykyhetkenä, "oppose the teaching of Higher Order Thinking Skills (HOTS) (values clarification), critical thinking skills and similar programs that are simply a relabeling of Outcome-Based Education (OBE) (mastery learning) which focus on behavior modification and have the purpose of challenging the student’s fixed beliefs and undermining parental authority." Tieteellisen metodin opettaminen ja tieteenfilosofia ja muut vastaavat taidot ovat jotain jota he eivät halua opettaa. Lisäksi on huomattava miten "molempien puolien kuuntelu" on toteutettu. "It opposes, among other things, early childhood education, sex education, and multicultural education, but supports “school subjects with emphasis on the Judeo-Christian principles upon which America was founded.”" Ei tähän voi paljoa sanoa. Lainsäätäjät ajavat "juridista fundamentalismia" melko kovaa tietä eteenpäin. Tavoitteena on se, että aletaan enemmän pänttäämään asioita faktoina kuin ymmärtämään teorioiden taustoja. "The standards in science shall be based in core existing disciplines of biology, chemistry, and physics; incorporate grade-level mathematics and be referenced to the mathematics standards; focus on academic and scientific knowledge rather than scientific processes; and prohibit political or religious interpretation of scientific facts in favor of another." Tätä jaloa periaatetta argumentoidaan todella mahdisti. "opposes the teaching of “higher order thinking skills” because it believes the purpose is to challenge a student’s “fixed beliefs” and undermine “parental authority.”" Eli oppilaan pysyvät uskomukset kyseenalaistuvat, koska kyseenalaistus on hyväksi vain evoluutioteorian kohdalla. Ja se uhkaa kotikasvatusta ja tekee lapsista tuhmia. Koska valinta tarkoittaa sitä että uskot lujasti siihen mitä äiti ja isä on opettanut, etkä mieti asiaa yhtään itse. Ja kutsut tätä oppimiseksi ja kyseenalaistamiseksi, jossa molemmat puolet opitaan tuntemaan. Mutta mikä tahansa onkin mahdollista maailmassa, jossa omaan uskontoon tutustutaan sen vuoksi että sen kautta voidaan ymmärtää muitakin kulttuureja. (Strategia yleensä tarkoittaa sitä että ymmärtää näiden muiden olevan kerettiläisiä puoli-ihmisiä. Myös Suomessa.)

Itse asiassa koko asia vaikuttaa ovelasti suunnitellulta, kenties jopa älykkäästi suunnitellulta. Sillä tässä he ovat selvästi tunnistaneet vihollisensa. Itse en tosin ymmärrä miten "naturalistien" puolta voidaan ymmärtää, jotta lopullinen päätös asiasta voidaan tehdä, jos tieteenfilosofia ja kriittisen ajattelun perusta unohdetaan. Sillä vaikka se olisi kauheaa naturalismia, niin se on kuitenkin se argumentatiivinen perusta josta koko asia ponnistaa. ID, ollakseen vakavasti otettavaa, tulee olla jotain jota päntätään faktoina, ja tässäkin tilanteessa on syytä muistaa että ID:lle ainut edukas keskustelupiiri todella näyttää olevan se, että molemmat puolet opetetaan, kunhan ID opetetaan faktoina, vastapuolta ei opeteta ja sitten jätetään kertomatta miten vertailua tehtäisiin tieteellisesti ja rationaalisesti. Kuulostaa suunnilleen oikealta. Tyhmiksi näitä ihmisiä ei voi sanoa. Ja tiedostavaa itsekritiikkiäkin piireistä näyttää löytyvän. Heikkous näyttääkin olevan juuri ID:läisten eettisyydessä.

Ja tässä kohden on suurin ero Goodwiniin nähden. Goodwin oli hyväntahtoinen hölmö. ID:läiset ovat harvoin hölmöjä ja vielä harvemmin he ovat hyväntahtoisia. Tietty machiavellistinen opportunismi sävyttää koko liikettä, hyvinkin synkeisiin tasoihin asti.

Filosofin masennus

Hyvin moni elämänfilosofia tavoittelee onnellisuutta. Tällöin voidaan päästä vaikka epikurolaisuuteen, jossa haetaan kohtuudessa pysyvien nautintojen avulla helppoutta, tuskattomuutta ja iloa.

Mutta tämän vastapainona on oikeastaan aina ollut se, että analyyttiseen ajatteluun on itse asiassa hyvin usein liitetty jonkinlainen ajatus masentumisesta ja raskaudesta.

Ajatus nimenomaan analyyttisen ajattelun surumielisyydestä on hyvin vanha. Humoraaliopissa analyyttinen ja hiljainen tyyppi oli nimeään myötä melankolinen. Joten asiayhteys on nähty ikään kuin lääketieteellisenä kysymyksenä ja ilmiselviönä.

Tämänlainen ajatus antaa helposti pontta Tuomas Akvinolaisen tavalla ymmärtää rumuutta. Akvinolainen ajatteli kauneutta teleologisena. Kun kohde on sellainen kuin sen pitää olla ja on sellainen kun se on tarkoitettu olevaksi, se on kaunis. Rumalta kohteelta siksi puuttuu jotain, mitä sillä kuuluisi ja voisi olla. Akvinolaisen näkemyksessä estetiikkaan liittyy siksi melankoliaa. Sillä kaunista on tässä maailmassa vain siellä täällä, se ei ole koskaan täydellisen kaunista ja aina se muuttuu lopulta rumaksi. Ja tämän tiedostaminen tuo mieleen surua. Näin hyvin tehty filosofia siis masentaa.

John Fisher taas teki pienestä masentuneisuudesta jopa filosofin hyveen. Hänestä parhaat filosofit ovat hieman masentuneita sillä tämä luo itseluottamuksen puutetta. Ja tämä luo huolellisuutta ja varovaisuutta tarkistaa ja uudelleenmiettiä argumentteja. Eli Fisherin mielestä filosofia ei lievästi masenna vaan että lievästi masentuneet ovat parempia filosofeja.

Tuore tutkimus (uutisointeineen) näyttää siihen suuntaan, että ajatteleminen itsessään on epämiellyttävää. Ja että miellyttävään ajatteluun ei totuta nuorina tai siihen opita edes vanhoilla päivillä. Eli epämiellyttävyys on kaikilla ikäjaksoilla. Ja itse asiassa vaikka ajattelu on kaikille epämiellyttävää niin se on osalle hyvin epämiellyttävää. "On silmiinpistävää, että yksinkertaisesti yksin oleminen omien ajatusten kanssa 15 minuutin ajan oli ilmeisesti niin luotaantyöntävää, että se ajoi monet osaanottajat antamaan itselleen sähköiskun, jonka välttämisestä he olivat aiemmin olleet valmiit maksamaan."

Joka minusta kertoo että kysymys ei ehkä ole siitä että filosofian lopputulokset viittaisivat epämiellyttäviin totuuksiin, tai että masentuneet olisivat parhaita filosofeja. Vaan se viittaa siihen itselleni kohtuu ilmiselvään asiaan että ajattelemien, oikein tehtynä, on työlästä ja vaikeaa. Karkeasti sanoen jos ajatus kulkee sujuvasti, se tehdään kevyesti Kahnemanin systeemi 1 soveltaen. Silloin saadaan nopeasti kohtuullisia vastauksia, ja ajattelu on miellyttävää. Mutta heti jos tavoitellaan huolellista totuudellista tietoa, prosessi on kohtuullisen työlästä. Loogisen, hitaan, tarkan ja työlään systeemi 2 käyttöön pitää vähintään harjaantua. Ja jossain määrin ajattelu on, paitsi hauskaa, niin myös epämiellyttävää.

Tämä voi nykyaikana unohtua kun onnellisuus on jotain jota pidetään niin ilmiselviönä että sitä ei kyseenalaisteta edes hedonismi -sanan negatiivisten konnotaatioiden vastaantullessa. Siksi kai teologiankin puolella harva korostaa Akvinolaista ja kerro että kristinopin miettiminen masentaa. Mutta sen sijaan on erityisen muodikasta selittää että ateismi tuo elämään angstia. ; Ikävä kyllä itse uskallan sanoa että jos näin on, syy ei ole niinkään filosofian maailmankuvallisessa sisällössä vaan siinä että ajattelu itsessään lisää elämään ripauksen angstia.

Uniikinpalvonta.

"Camel boots - miehille jotka kulkevat omia polkujaan."
(SpurguX [peli])

Serkkuni toimii kirjastonhoitajana. Eräänä päivänä hän moitiskeli asiakkaitaan siitä että he jonottavat siihen kassaan jonka päällä on kyltti. Vieressä oleva kassa taas on tyhjänä. Kaikki sujuisi joutuisasti kun molempia lainauspisteitä käytettäisiin tasaisesti. Niinhän kaupoissakin tehdään.

Tässä ongelmana on tietysti se, että ihmiset miettivät asioita keskimäärin hirvittävän harvoin. Siksi käyttöliittymäsuunnittelussa pitääkin aina keskittyä siihen että käyttäjän tarvitsisi miettiä mahdollisimman vähän. Ihanteellinen käyttöliittymä on suunniteltu niin että käyttöohje on tarpeeton. Tämä idea on tuottanut sellaisia paljon lainattuja kirjoja kuten Steve Krugin "Älä pakota minua ajattelemaan". Ehdotin että hommaisivat uuden kilven. Tai muuten sitä joutuu elämään sen kanssa että asiakkaat eivät mieti.

Aihe suuntautui pian juttelemaan omilla aivoilla ajattelua. Sitä pidetään yleensä hyvin tärkeänä asiana. Samoin kuin innovatiivisuutta pidetään hyveenä. Oma prosessointi ja yksilöllisyys ovat kovasti arvostettuja asioita.

Tässä nostaisin esiin "Count Up" -blogin jutun. Siinä rinnstuksena ovat esimerkiksi vaeltajat jotka kulkevat Pafokseen samaa tietä mitä Paavalin kerrotaan kulkeneen. Tie on vanha ja kulkijoita on monta. Samoin tästä syntyy jouhevasti liitos jossa on esimerkiksi Jeesus ja hänen seuraajansa jotka miettivät "What Would Jesus Do" -ja muuta vastaavaa. Erilainen nähdään helposti Erityisenä. Erityinen taas Erinomaisena. Ja tämä taas Arvokkaana ja Tärkeänä. : Ihminen voi ajautua tätä kautta jopa skientologiaan : "Vuosia sitten ihmettelin nuorten aikuisten kanssa, miksi scientologit saivat opiskelijoita kiinnostumaan sanomastaan. Koukkuun tarttuivat kauniit ja rohkeat menestyjät, tulevaisuuden toivot. Miksi vapaus ei kiinnostanutkaan? Sain silloin vastauksen: "Kukaan ei halua olla keskinkertainen." Siinäpä se. Scientologit tarjosivat aina uusia ja uusia kursseja, jotta ihminen pystysi kehittämään itseään aina vain lisää ja lisää."

Tämä on tärkeä kohta. Sillä vaikka sosiologisesti esimerkiksi uusia paradigmoja ja innovatiivisuutta voidaan tutkia - ja jopa vetää tästä päätelmiä siitä onko kyseessä uusi nouseva paradigma vai sellaista teeskentelevä pseudotiede, on innovatiivisuuden sijasta kenties hyvä korostaa enemmänkin ajattelun laadukkuutta. Ainutlaatuinen ajatus joka ei ole hyvää ajattelua on melko erikoinen kaikenkattavana ihanteena. Uusi ajatus joka on hyvä on tietysti kullan arvoinen. Mutta ei vanhakaan ajatus ole välttämättä huono.
1: Itse asiassa filosofiassakin tutustutaan usein perinteisiin, ja tämä on hyvin tärkeä asia. Siksi että kaikkea ei tarvitse keksiä itse. Toki filosofiassakin on tiettyä auktoriteetinpalvontaa joka kohdistuu nimen omaan uusien asioiden keksijöihin. Näin ajattelua voidaan kehittää.

Siksi hyvä ja kriittinen ajattelu ja lähdekritiikki ovat minusta tärkeämpi tekijä kuin se, onko asia oma tai uusi tai muodikas. Haluaisin lähinnä ajatella hyvin. Siitä että se olisi samalla uutta ei ole tietysti haittaa jos tämä edellinen ehto vain täyttyy. Mutta pelkkä uusi ilman tuota ehtoa on turhaa kilkatusta.

Ongelmakeskeinen ajattelu.

Lauri Järvilehto on ottanut positiivisen ajattelun esiin. Hänestä negatiivinen ajattelu ja pessimismi keskittyy liiaksi esteisiin. Tämän vuoksi päämäärä jää huomaamatta. Hän yhdistää optimismin ratkaisukeskeiseen ja päämääräsuuntautuneeseen ajatteluun, jossa ei kiinnitetä huomiota esteisiin, jolloin päämäärä jää huomaamatta. Siksi hyvä tulos vaatii optimismia.

Järvilehdosta kriittinen ajattelu on sävyltään pessimististä. Sitä kuitenkin tarvitaan, koska muuten ihmisestä tulee liian sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänestä kritiikkiä on nykyään liikaa, ja se lamauttaa.

Itse, kyynisyyteen asti paatuneena pessimistinä, olen sitä mieltä että apuja on haettava myös Nietzschen puolelta, hänen vallantahtonsa ytimestä. Toki tämä on varsin suorituskeskeinen tapa, ja sitä on oikein tämän vuoksi kritisoida. Mutta Järvilehdon näkemys keskittyy nimen omaan päämäärän saavuttamiseen. Siltä kannalta tälläinen suoritusnäkökulma voidaan ottaa "perustaksi" ilman ihan hirveitä ongelmia.

Hän korosti itsensä voittamista. Tämä sanapari yhdistyy automaattisesti optimismiin, mutta Nietzschen kautta tulkiten se on julmuutta ja kamppailua. Nietzschelle elämä oli taistelua jossa tavoitellaan erityislaatuisia lopputuloksia, ja tässä voidaan onnistua vain jos menestyksen eteen uhrataan paljon. Esimerkiksi jos keskittyy voittamaan kultaa, ei ehdi käydä kavereiden kanssa baarissa ja parisuhteellekaan ei välttämättä jää aikaa siinä määrin "mitä siippa haluaa". Avioliittokin voi kariutua uran edestä.

Nietzsche tuo mielestäni mieleen hyvin tärkeän lisämausteen. Hänellä on mukana sekä päämäärä että vaikeudet. Tätä kautta voidaan soveltaa "spin off" siihen mitä itse pidän "pessimistisenä menestysstrategiana". Se on ongelmakeskeistä ajattelua.

Tämän takana oleva ilmiö on luultavasti tuttua joka ikiselle itsepuolustuslajin harjoittajalle. Edistyminen on harjoittelevallekin hidasta. On monia asioita joita pitäisi hioa. Päämääränä oleva suorite ei käytännössä toteudu. Itse asiassa tämä on tunnettua: Moni pettyy prosessissa. Harjoittelemaan tullaan ajatuksena että muutamassa kuukaudessa kehityttäisiin jos ei ihan mestariksi niin ainakin merkittävästi paremmaksi.

Ihanne ja päämäärä on mukana salille tultaessa. Ihanne ei kuitenkaan tunnu lähestyvän kovin relevantisti ja haavekuva näyttää pian "Tällä tahdilla 10 vuoden päästä ehkä" -luonteiset kasvonsa, kun harjoittelun realiteetit iskevät vastaan. Tämän vuoksi moni pettyy ja lopettaa. Ei siksi että keskittyisi ongelmiin, vaan siksi että on keskittynyt liiaksi päämäärään ja matka tuntuu liialta.

Mutta se on niin iso, että sen mielessä pitäminen tuhoaa prosessin. Tämän vuoksi harjoittelussa onkin usein hionnassa yksi asia kerrallaan. Ja sen sijaan että panostettaisiin sitä "mitä voisi olla" muistutetaan harjoitteesta jota voi tehdä juuri nyt. Ja että miten "pitkälle ollaan jo kuitenkin tultu". Ihanteen sijasta keskitytään ongelmiin. Ne ovat pieniä ongelmia. Harjoittelijalla on koko ajan ongelmia, ja hän yrittää korjata niitä vähän kerrassaan. Oppiminen on kannustin, ja tässä edessä oleva ihanne on vähäpätöisempi menneessä olevan "huonomman minän" rinnalla. Harjoittelija siis tietää olevansa huono, mutta samalla oppivansa.

Itselleni tähän liittyvä keskeinen oivallus tuli siitä että ymmärsin lauseparin "Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se on olotila" sisältöä. Myös ylisuuri ja saavuttamattomuudessaan masentava ihanne ja odotukset ovat ongelma harjoittelun edessä. Ihanne estää sen lähestymisen ja tätä kautta saavuttamisen. Tämä iso tavoite ei ole ratkaistavissa kovin pienessä ajassa. Siksi on keskityttävä pienempiin ongelmiin, jotka ovat sen tiellä. Tavoitteen saavuttamattomuus on ongelma, sen lähestyminen edes hieman on olotila. Tätä kautta ollaan jälleen kyynisen optimismin ytimessä. Kun pettyminen on itsestäänselvyys, ilahtuu aidosti pienestäkin onnistumiselta haiskahtavasta.

Sekä optimismi ja pessimismi ovat tärkeitä. Ja oikeastaan, mitä optimistisempi on, sitä enemmän voi kestää realiteetteja huonoudestaan. Tarvitaan oikein kovasti optimistinen tajuamaan kaikki virheensä koko niiden masentavassa laajuudessaan.

Järvilehdosta pessimismi ei sisällä tavoitetta, mutta esityksessäni pessimismissä on tavoitteellisuutta. Syynä tässä on se, että "ongelma" määrittyy ongelmaksi vain päämäärästä käsin. Jo jonkin asian esteeksi mainitseminen sisältää arvolatauksen siitä että se on jonkun asian tiellä, ja tämä asia on haluttava, tavoite. Pessimismikään ei ole ilman päämääräsuuntautuneisuutta. Ja kyynikko on vain pettynyt idealisti.

Vain "hällä väliä" -asenteessa, nihilismissä, ei ole ihannetta ja päämäärää. Mutta siellä onnistuminen ja epäonnistuminenkin lakaavat olemasta.

Pseudoevidentialismi.

Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.

Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.

Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.

Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.

Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.

Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.

Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.

Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)

Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.

Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)