Hyvin usein kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, aletaan puhumaan
monesta asiasta samanaikaisesti ja ikään kuin synonyymeinä. Ehkä näkyvin ja
toistuvin teema on se, että jos on naturalisti on oltava empiristi jokaisessa
asiassa jotta teisti sitä järkevänä ja hyväksyttävänä pitäisi. Kun taas uskova
saa ottaa perususkomuksiin liittyviä uskomuksia kunnioitetummin. Syynä on usein
se, että empirismi ja naturalismi liitetään yhteen yhdeksi ja samaksi asiaksi.
Mitä ne eivät teknisesti ottaen ole. Jos nimittäin joku teisti sanoo että tiede
ei voi ottaa kantaa tuonpuoleiseen, se herättää aivan ensimmäisenä kysymyksen
että jos olisimme maailmassa ilman ennakkotietoja, niin emme voisi a priori vain
pitää ilmiselvänä että emme voisi esimerkiksi nähdä tuonpuoleiseen. Itse
asiassa näyttää että uskonto ja Jumala ovat epäempiirisiä kohteita oleellisesti
muutoin kuin olemuksellisesti ja määritelmällisesti. Empiria ei a priori rajaa
yliluonnollista tai Jumalaa yhtään mihinkään. Ja siksi voidaan sanoa että
monenlaiset jumalateoriat ja uskonnot eivät ole uskottavia koska ne olisivat
empiirisiä.
Mutta se menee hankalammaksi. Sillä hyvin usein nostetaan esiin näkemys jonka
mukaan se, jos olet ateisti niin se tarkoittaisi sitä että olet materialisti.
Mikä on erikoista koska periaatteessa ilman maailmankuvallisia lisäoletuksia joku
voisi uskoa hengettömään taikuuteen jonka takana ei ole mitään jumalolentoa.
Mutta jos unohdetaan tämäkin, voidaan päästä aiheeseen joka voi yllättää.
Jos olet naturalisti voidaanko tästä päätellä että olisit materialisti.
Uskonnollisissa keskusteluissa tätä oletusta taustaoletetaan hyvin
voimakkaasti. Jos olet naturalisti on sinun oltava naturalisti tavalla joka on
hyvin arkaainen suhteessa fysiikkaan. Tämä näkyy monenlaisissa aiheissa.
Kreationismi olisi tässä helppo keppihevonen mutta vielä useammin aivan
sivistyneet piirit esittävät että jos tietoisuus olisi naturalistinen niin sen
tulisi tehdä meistä jotain liharobotteja vailla merkitystä. Tässä toki takana
voi olla kognitiotieteen vanha kirous ; Tietoisuutta on lähestytty
tietokonemetaforalla ja tätä kautta moni sekoittaa tietokoneen toiminnan
mukaisen ja naturalismin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Ja siksi monet saattavat
sekoittaa esimerkiksi tietokoneenkaltaisuuskritiikin
yliluonnollisuustodistuksiin.
Mutta jos katsotaan naturalismia on hyvä huomata että se ei
itse asiassa tarkoita että perinteinen spatiotempiraalinen maailma olisi
fysikaalinen vanhanaikaisessa ja perinteiesssä mielessä. Nostan tässä esiin
monia kohtuu kuuluisia filosofeja joiden kautta voimme huomata että asiat eivät
ole niin yksinkertaisia. Ja kun tajuaa tämän, voi huomata esimerkiksi sen miten
paljon älyllisillä piilo-oletuksilla tanssiikaan esimerkiksi se kristitty
apologeetikko, joka sanoo että jos joku on ateisti hänen tulee olla naturalisti
ja koska hän on naturalisti hänen tulee olla materialisti.
Tässä kohden on hyvä miettiä tietoisuuskysymystä. Koska se
on eräässä mielessä nykyään sivistyneen kristillisen keskustlelun ytimessä. En
tee tätä sattumalta. Olisin voinut valita jonkin kreationistisen aiheen. Mutta
tietoisuutta pidetään ”jotenkin eri asiana”. Molemmat ovat kuitenkin omalla
tavallaan aukkojen jumala -argumentteja. Molemmat väittävät että tiede ei voi
selittää ilmiötä, kuten vaikka eliöitä tai tietoisuuden olemassaoloa. Tärkein ero
ei ole siinä että kreationisteilla olisi jotenkin huonommat argumentit vaan
siitä että tietoisuus on eräässä mielessä tutkimusaiheena tilassa jossa lajit
olivat ennen Charles Darwinia. Mikä kertoo siitä että mikäli
tietoisuusargumentit ovat parempia se johtuu siitä että teistit teettävät
kaiken työn vastapuolellaan.
On vaikeaa olla huomaamatta miten kreationistien käyttäminen esimerkkinä
helposti trivialisoi laajemmat argumenttirakenteet ja tahdonkin huomauttaa että
tosiasiassa arvostetummat kristillisen ajattelun muodot käyttävät hyvin
samantyylistä perusstrategiaa. Osoitetaan johonkin partikulaariin kysymykseen
tai aiheeseen, kuten vaikka bakteerin siimamoottoriin, tietoisuuteen,
universumin hienosäätöön tai johonkin vastaavaan. Ja sitten tehdään
mahdottomuusväite siitä että tiede ei mitenkään voi selvittää tätä kysymystä.
Itse näen että nämä ovat oletuksia jotka esitetään väitteinä ja jotka on
otettava asenteellisina retorisina kysymyksinä. Pahimmillaan niitä käytetään
kuin ne olisivat johtopäätöksiä vaikka niitä ei todistetakaan. Usein tätä koristetaan
sillä että teistit ovat paremmin selittäneet tämän asian koska heille sallitaan
foundationalististen perususkomusten ja satuilujen menetelmiä jotka vähän kuin kielletään
naturallisteilta. Tässä näkyy kovasti maailmankuvakeskeisyys siten että
jokainen saisi käyttää oman maailmankuvansa menetelmiä. Minä taas aina vertailen
että ovatko ne todella jollain yhteisellä mittapuulla parempia kuin toinen ja
miten käy jos sen toisen osapuolenkin annetaan leikkiä samoilla säännöillä. Sen
lisäksi esimerkiksi tuonpuoleisen tutkimuskielto on siitä triviaali että minusta
naturalismissa voi olla anomalioita vasta kun sillä on jotain selitettävää. Toisin
sanoen tuonpuoleinen ei voi olla naturalismille ongelma koska sitä ei ole
havaittu eikä naturalismia siksi voi vaatia sitä selitttämäänkään.
Tietoisuus on myös helppoa koska sen parissa on paljon
naturalistisia ajattelijoita. Ja huomataan varsin helposti että naturalismista
on olemassa monenlaisia versioita. Naturalisteja yhdistää näkemys, jonka mukaan
luonnollinen maailma on kaikki mitä on. Ei siis ole mitään yliluonnollista
maailmaa jossa on henkisiä tai hengellisiä olentoja.
Naturalisteja voidaan luokitella esimerkiksi seuraavaan kolmeen sorttiin;
1: Klassiset fysikalistit ovat sitä mieltä, että vain perus
fysiikan ja kemian kuvaama maailma on todellinen. Tämä näkemys on hyvin
suosittu uusateistien parissa. Näkisin että Richard Dawkins on tämän näkemyksen
edustaja. Samoin Paul ja Patricia Churchland.
2: Sitten on naturalismi joka hyväksyy myös monia
abstrakteja objekteja kuten ajatukset propositioista, ominaisuuksista ja
mahdollisista maailmoista. Tässä näkemyksessä en malta olla mainitsematta Willard
Van Orman Quinea.
3: Kolmatta lokeroa edustaa filosofisempi naturalismi jossa
sallitaan konkreettisiksi asioiksi aika laaja määrä asioita. Tässä filosofiassa
mukaan tupsahtaa esimerkiksi Spinoza, David Chalmers, Derek Pereboon ja monia
muita vastaavia ajattelijoita.
Nämä kolme lokeroa ovat tärkeitä. Sillä monesti teistikin
osaa sanoa että paha skeptikko-tiedeuskoinen helposti luulee että tiede on
jokin monoliitti ja miten tieteellä on monenlaisia erilaisia määritelmiä eikä mitään
yksiselitteistä. Positivismin kritiikki on tässä kontekstissa opeteltu usein
erinomaisesti – sen mahtia kenties jopa liioitellaan. Mutta sama asia unohtuu
tyystin kun sitten luodaan tieteestä monoliitti joka ehdottomasti ei kykene
tutkimaan vaikkapa merkitystä, tuonpuoleista tai Jumalaa. Ja jos tämän
perusoletusluonnetta tuo esiin he usein hyökkäävät että vastapuoli sortuu sekin
aukkojen naturalismiin. Eli olettaa että ratkaisu löytyy.
Tämä on omituinen koska se näyttää korkeintaan tasapeliä. Tosin sillä erolla,
että kun aikaisemmin on asioita selitetty paremmin teismillä, näihin on tullut
naturalistiset selitykset. Kannanotot siitä että tiede ei voi selvittää jotain koostuu
sarjasta epäonnistumisia. Samaan tapaan kuin maailmanlopun ennustelujenkin
kohdalla : Usein on väitetty mutta hassusti on käynyt. Mieleeni tulee ainakin
se kuinka aikanaan uskottiin että tähtien fysikaalisesta koostumuksesta ei
voida mitään tietää. Sitten tajuttiin spektriviivat. Eri aineet jättävät siihen
erilaisia sormenjälkiä. Ehkä joku ensi viikolla rukkaa kaukoputken jolla voi
katsoa kuolleiden valtakuntaan. Jos sanoo että ”ehkä tälläinen on mahdollista ehkä
ei” ei sitoudu perususkomukseen vaan yksikertaisesti näyttää että jos
vastakkain on kaksi premissiä niin niille on se kolmaskin vaihtoehto joka sitten
jättää kaikki ”tiede ei voi koskaan tutkia aihetta X” -kysymyksen
perustelemattomiksi perususkomuksiksi eli asennekannanotoiksi jotka voi ohittaa
koska ne voi hylätä aivan yhtä helposti kuin miten ne on tuotettukin. Eli ilman
työtä ja perusteluja.
Naturalistien kohdalla on huomattava että vaikka aluksi lokeroin kolme
naturalismin päämuotoa niitä voisi lokeroida muutenkin. Toieslla tavalla
voitaisiin katsoa miten naturalistit ylipäätään suhtautuvat anomalioihin, selitettäviin
asioihin ja relevanttiin dataan.
Naturalisti voi tällöin olla sen sorttinen että pyrkii minimoimaan
ontologiaansa. Tässä korostuu okhamin partaveitsen käyttö hyvinkin karkeassa ja
raa-assa pelissä. Naturalistisista ilmiöistä ja niiden olemassaolosta on vahva
yksimielisyys ja yleensä ankarinkaan kreationisti ei kiistä fysiikkaa ja insinööritieteitä
todellisuutta kuvaavana tieteenä. Kaikki muut ovatkin debatinaihe ja niitä
ilmankin voidaan tulla toimeen. Ja siksi pitääkin tulla toimeen ilman niitä.
Tälle tyylille hyvin tyypillistä on tavallaan luoda maailma jossa on ”aukkojen
naturalismia” siinä mielessä että selittämätön ilmiö ei ole ”mahdollisesti
jotain muuta”. Ei siis laajenneta hyväksyttävien konseptien maailmaa vaan
katsotaan että niin kauan kuin ehdottomasti ei toisin todistea on poikkeavat
asiat oletettava sellaisiksi joka selittyy perinteisellä naturalismilla.
Tämänlainen havaintojen sovittamisen asenne löytyy aika monilta
fysikalisteilta, esimerkiksi Dawkinsilta.
Mutta sitten on mahdollista tehdä jotain muutakin. Esimerkiksi
Quinen ajatus siitä mikä on naturalistista sitoutuu käsiteverkkoon. Karkeasti
voitaisiin tiivistää että siinä muutokset siinä mitkä asiat ovat naturalistisia
on laajennettavissa. Siinä ei tavallaan ole a priori tai a posteriori -keinoa
rajata vaikkapa tuonpuoleista tai Jumalaa ei-naturalistiseksi. Laajemminkin
voitaisiin ajatella että jos Jumalasta ja tuonpuoleisesta tulisi ahkera
tutkimusohjelma jonka tuloksiin monet muut arvostetut tieteenalat viittaisivat
(ei siis niin että he viittaava ja lainaavat muita vaan toisin päin. Nykyäänhän
joka toinen sofistikoitunut teologi hakee näkemyksilleen tukea selittämällä
miten big bang on yhteensovitettavissa teismin kanssa. Mutta harvoinpa big bang
-tutkijat innolla fysiikan tutkimuksiinsa laittavat miten se jumalahypoteesi auttoi
todistamaan big bangin todelliseksi. Uskonto korkeintaan innoittaa mutta ei
todista.)
Esimerkiksi Quinen tai Lakatoksen tyylisessä maailmassa tilanne on se, että aloitetaan
mahdollisimman yksinkertaisella käsiteverkolla ja jos jotain omituista tulee toisin
pakottamaan on ontologiaa laajennettava. Ja tämä luo maailman joka on hyvin
erilainen kuin se kreatinistien moittima olkiukko joka jotenkin ”a priori
kieltää Jumalan” tai se filosofistikoitunut teologi joka selittää ”tietoisuuden
erityisluonteesta” jota naturalistit eivät vaan voi hyväksyä
maailmankuvallisista syistä.
Jopa näin karkea luokitteluero auttaa havaitsemaan
naturalismin sisällä aivan erilaisia ontologioita ja epistemologioita.
Selitysstrategiatkin ovat monisyisempiä eikä se siksi voi olla sellainen
monoliitti jonka voi vaan pyyhkäistä syrjään yksinkertaisella väitelauseella
siitä miten naturalismi jotenkin vaan ei voi tutkia vaikka merkitystä tai
tietoisuutta.
Toisin sanoen on aika selvää että yleinen apologeetikkoin ja
muiden hengenmisten suosimat strategiat eivät ole niin tehokkaita hengellisyyden
ja uskonnon erityisluonteen todistajia kuin he itse uskovat. Kenties tässä
syynä on se, että heidän osaamisalueensa on jossain muualla. Teologithan usein
selittävät miten surkea joku Dawkins on kun typistää uskontoa. Mahdollista. Sama
osaamattomuus näyttää tosin koskevan runsasta määrää sofistikoituneeksi
kutsuttua teologiaakin. Koska he typistävät ateistit ja naturalistit jonkinlaisiksi
arkkimaterialisteiksi, jotka lisäksi tekevät nimenomaan sitä sovittavaa
aukkojen naturalismi-strategiaa, on selvää että he eivät oikein osaa käsitellä
naturalismia muuna kuin jonain vastustettavana isona ja pahana monoliittina.
Tämän täytyy olla asiallista koska olen törnännyt vastaaviin kuvauksiin teologien
suusta.
Voisinkin tähän loppuun ottaa esille aika tärkeitä
naturalisteja. Erityisesti David Chalmersin. Chalmershan on naturalisti. Ja
hyvin usein Chalmersia käytetään teistisessä kontekstissa koska Chalmers on
luonut argumentteja koskien tietoisuutta. Erityisesti ns. hard problem on hyvin
monesta teististä suorastaan todistus siitä että naturalismi väistämättä ja
välttämättä epäonnistuu tietoisuuden selittämisessä. Parhaimmillaan tämä on
kuitenkin vähän sama mikä tulee vastaan esimerkiksi humen giljotiinin kanssa.
Moni teisti näkee että se on vahva todistus siitä että naturalismi ja tiede ei
voi koskaan selittää moraalia. Mitään siitä. Mutta sitten he unohtavat että
humen giljotiini koskee olemassaoloa ja näin esimerkiksi Jumalan olemassaolosta
tai Jumalan käskyn olemassaolosta ei voisi päätellä mitään asian moraalisuudesta.
Mutta asia on tavallaan vielä hankalampi teisteille. Chalmersin kohdalla
mieleeni tulee vanha vertauspinta nuoruusaikaani jolloin soluttauduin Jehovan
Todistajiin. Heillä oli evoluutiokriittistä materiaalia jota he kieltäytyivät kutsumasta
kreationismiksi vaikka se oli juuri sitä. Ja tässä he usein lainasivat Gouldia.
Jota he mainostivat evolutionistiksi. Kun kaikki kuitenkin tietävät että Gould
itse arvosti ja rakasti evoluutiota ja dissasi kreationismia oli tavallaan aika
helppoa sherlock-holmes -päätellä että Gouldia joko lainataan pois kontekstista
tai hänen sanomisiaan ei jotenkin muuten ole ymmärretty oikein.
Chalmers itse on naturalisti. Eikä hän käytä hard problem -argumenttejaan
kumotakseen omaa naturalismiaan. Teistit sovittavat väkisin hänen argumenttiaan
sabluunaan jossa kokemustietoisuus ei voi sopia naturalistiseen maailmaan koska
sitä ei voida tunkea klassiseen materialismiin Chalmersin kuvaamalla tavalla
määritellyssä klassisessa materialismissa. Ja siksi he oikohyppäävät siihen
että teismi voi selittää tietoissuuden ja naturalismi ei. Tässä toki unohtuu
kertoa että miten se teismi sitten sen selittämisen muka oikeasti tekee. Ja
ennen kaikkea se, että jos Chalmersia lukee voi varsin helposti huomata että
hän itse nojaa siihen että kokemustietoisuus ei selity perinteisellä
naturalismilla. Ja hän ei mene Churchlandin tyyliin siihen suuntaan missä
kvalia on itse asiassa ei-olemassaoleva asia. Esimerkiksi Dennetthän kovasti on
lähtenyt tälle linjamalle ja se kertoo että jopa perinteiset materialistit
voivat itse asiassa pelata asian niin että se ei ole heidän näkemyksensä
kumoava asia. Taustaoletteluilla voi tehdä paljon ja jos ne kieltää niin eipä
meillä sitten hirveästi jäisi mitään teologiaakaan sofistikoitselemaan korskeasti
ympäriinsä oman nöyryytensä varjossa egotrippaillen.
Chalmers pitää kokemustietoisuutta olemassaolevana asiana ja
sen vuoksi hän laajentaa sen mikä on naturalistista. Eli vaikka Chalmers onkin
sitä mieltä että kokemustietoisuus on jotain jota ei voi redusoida perinteiseen
materialismiin ja pitää kokemustietoisututa todellisena, niin hän selittää
asian siten että kun tietyt naturalistiset asiat ovat olemassa niin niistä
oikein järjestettynä voi nousta tietoisuus. Ja vaikka teistit usein nauravat ei-havaituille
emergenteille piirteille ja muille asioille joita tässä yhteydessä tekee mieli
sanoa, niin se kuitenkin joka tapauksessa on itse asiassa torjunta teistien mahdottomuusväitteelle.
Mahdottomuusväite kumotaan osoittamalla asia mahdolliseksi.
Toki tätä voi olla vaikeaa ymmärtää teistin joka käyttää asiakeskustleussa naturalismin
kritiikkiä siten, että tiedemiehetkin tekevät jotain muuta kuin tutkivat
maailmaa. Jolloin naturalismi olisi redusoituvissa paitsi siihen että asiat
olisivat fysikaalisia niin myös siihen miten siinä maailmassa pitää koko ajan
toimia. Itse näen aika oleellisen filosofisen – ja itse asiassa aivan arkisen
ja konkreettisen ja jopa lapselle ilmiselvän – eron siinä että on aika eri asia
uskoa että arjen kaikki asiat ovat tutkittavissa ja sen kanssa että aivan
kaikkea myös tutkii. Jokainen taaperoitsijan vanhempi tietää sen erityisen
vaiheen jossa lapsi yrittää maistaa aivan kaikkea. Ja tässä oppii että aika
moni asia on maistettavissa vaikka niitä ei intona nuolisikaan. Ja jos joku
sanoo että et voi tietää voitko maistaa paskaa tai jäätelöä jos ei sitä koko
ajan maistele niin en tiedä minkälaisia tälläisistä oikein tulisi ajatellakaan
arkisessa elämässä tavallisten ihmisten parissa.
Viitteet:
Panu Raatikainen, ”Se paha naturalismi”
Internet Encyclopedia of Philosophy, ”The Hard Problem of Consciousness”
David Chalmers, ”The Conscious Mind: In
Search of a Fundamental Theory” (1996)
Daniel Dennett, ”Intuition Pumps And Other Tools for Thinking” (2013)
Paul Churchland, ”Reduction, Qualia, and the Direct Introspection of Brain
States” (1985)
Patricia Churchland, ”Functionalism, Qualia, and Intentionality”
F. J. Varela, ”Neurophenomenology: a methodological remedy for the hard problem”
(1996)
Jehovan Todistajat, ”Elämä maan päällä - kehityksen vai
luomisen tulos” (1985)