Luonnollinen perhe

Tapio Puolimatka kirjoitti tekstin "Sukupuolineutraali avioliittolaki lisää valtion valtaa". Tartun sen perusargumenttiin. Ihan sen vuoksi, että siinä on monia hyvin omituisia ongelmia. "Sukupuolineutraalin avioliittolain seurauksena valtion valta kasvaa merkittävästi. Perinteisesti valtion tehtävänä on ollut vain kirjata vanhemmuus, jolla on luonnollinen perusta biologiassa. Sukupuolineutraalin avioliittolain vallitessa valtio määrää, kuka on vanhempi. Ei ole enää luonnollisia vanhempia, vaan pelkästään juridisia vanhempia." ... Toisaalta hänen teesinsä on että "Juridinen vanhemmuus korvaa luonnollisen vanhemmuuden" "Kun sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin Kanadassa vuonna 2005, Kanadan laista poistettiin termi ”luonnollinen vanhempi” ja se korvattiin termillä ”juridinen vanhempi”. Sukupuolineutraali avioliittokäsitys kumoaa ajatuksen, että vanhemmuus määrittyy biologian perusteella."


Ensivilkaisu.

Kannanotto on erikoinen. Ei toki Puolimatkalle poikkeuksellinen. Hän on toistanut tätä ideaa hieman varioiden muutamia vuosia. Lisäksi erikoiseen kannanottoon on melko hankalaa suhtautua ensivilkaisulta mitenkään vakavasti. ; On vaikeaa kuvitella että ainutkaan ihminen esimerkiksi poksahtaisi kadoksiin vain sillä että jonnekin byrokraatin lomakkeeseen tulee ruksi. Toisaalta on vaikeaa nähdä että mitään luonnollista perhettä tuhoutuu jos juridista avioliittoa laajennetaan niin että siinä on iso joukko "juridiset vanhemmat" jossa on alajoukkona "biologiset vanhemmat". Siksi väitteet tuhoutumisesta tai siitä että "ei enää ole jotain" vaikuttavat hyvin omituisilta.

Puolimatka näyttää toisaalta puhuvan perheestä luonnollisena konseptina joka on ihmisten määritelmistä huolimatta. Ja sitten toisaalta hän puhuu perheestä kuin se olisi abstrakti konsepti joka voi tuhoutua uudelleenmäärittelyssä. Samanaikaisesti. Tämä vihjaakin siihen että puhuessaan tuhosta Puolimatka harrastaa tyylilleen uskollista demagogioimista ja uhkapuheiden lietsontaa. Puolimatka on mestari haukkumaan kanssaan erimielisiä sellaisilla sivistyssanoilla joita on totuttu näkemään enemmänkin esimerkiksi YK:n kansanmurhia koskevissa lausunnoissa. Hänelle on tärkeää saada syyttää vastustajiaan ja leikkiä uhria, ja tämä voi joskus jopa johtaa joihinkin erikoisiin tilanteisiin.

Juridinen konstruktio vai luonnollisen asiantilan kirjaus.

Kun katsotaan Puolimatkan lausuntoa, siinä on itse asiassa asioita joista pidän. Itse asiassa pidän ajatuksesta jossa käsitellään "juridista perhettä". Kun puhutaan sellaisista asioista kuin avioliittolaki, on selvää että kysymys on juridisesta konseptista. Olipa se sitten rajattu vain heteroille vai laajennettu muillekin. (Tasa-arvoistaminen taas liitetään usein siihen että ennen kahden ryhmän välillä on epäanalogia, ja tähän on liittynyt jonkinlainen hierarkia joka nyt sitten poistuu.)

Puolimatkalla on valitettavasti jäänyt hänen omat teoksensa lukematta. Tai sitten hänen argumentaationsa ei ole kovin sujuvaa ja koherenttia. Sillä jos on tutustunut Tapio Puolimatkan evoluutiokriittiseen kirjallisuuteen - jonka sattumalta satun omistamaan kokonaisuudessaan ja vieläpä ensipainoksina - voi huomata että hänellä on paljon kannanottoja jotka koskevat tieteenfilosofiaa. Nämä koskevat havaitsemista ja sitä mikä on luonnollinen, naturalistinen tai muuten vaan konsepti. Niissä vastaan tulee maailmankuva -sanan ylikäyttämistä ja pluralismia. Nämä ovat filosofeille tärkeitä ja kiinnostavia seikkoja.

Ensimmäinen huomio onkin todella se, että mikä on se tarkastelun yksikkö.

Tapio Puolimatka käsittelee lainaamassani biologista perhettä jonain joka on ikään kuin sellaisenaan havaittava konsepti jota ei määritellä vaan enemmän havaitaan ja ylöskirjoitetaan. Toinen perhekonsepti sitten on vain jotain joka luodaan juridisesti ja joka tätä kautta luodaan. Puolimatkan ajatukset voidaan tätä kautta sitoa hyvin vanhahtavaan teologiseen luonnollinen-eiluonnollinen -jaotteluun.

Tämän ongelmana on usein siinä että siinä
1: Joko päädytäänkin siihen että olemassaolo ei ole luonnollisuutta vaan esimerkiksi eläinten tai ihmisten homoseksuaalinen käyttäytyminen on ei-luonnollista. Toisin sanoen luonnollisuus muuttuu enemmänkin teologiseksi konseptiksi. (Tämä aatehistoriallinen yhteys selittäneekin sitä miksi Puolimatka puhuu biologisesta perheestä havaittavana-kirjattavana konseptina mutta korostaa instituutioita jotka levittävät oppia sen muotosisällöstä.)
2: Päädytään valitsemaan näkökulma joka valitsee näkökulmat hyvinkin tarkasti ja muuttaa sen keinotekoiseksi. Jennifer Faust on käsitellyt tähän konseptiin liittyviä ajatuksia melko hyvin. Hän puhuu erilaisista jumalatodistuksista joiden premissit ja tulkintaviitekehykset ovat sellaisia että ne vetoavat ihmisiin lähinnä jos hän on samaa mieltä johtopäätöksen kanssa. ; Toisin sanoen päättely on logiikaltaan ehyttä mutta päättely on selvästi tehty niin että on ensin päätetty mikä on haluttu johtopäätös ja sitten on valittu premissit siten että tähän päästään. Ei siten että ensin katsottaisiin mitkä premissit ovat uskottavia ja pääteltäisiin tästä johtopäätös. Tämänlainen tehoaa jos tavoitteena on "kuorolle saarnaaminen" mutta maailmankuvallisuudessaan tämänlaiset konseptit tuskin saavat ketään muuttamaan mieltään joten ne eivät ole kovin argumentatiivisia. (Ne eivät tarjoa valaistusta siihen miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät ole. Ne toimivat vain jos olet jo dogmaattisesti päättänyt että mikä olikaan se haluttu lopputulos.)

Ei ihme että Puolimatkalla on vaikeaa. Sillä kun hän puhuu siitä että yhteiskunta vain kirjaa ylös jotain asioita, hän unohtaa että tosiasioita voidaan luokitella ja jäsennellä monilla eri tavoilla ja näkökulmilla. (Mikä on erikoista koska tämä on hänen tieteenfilosofian ydintään evoluutiokritiikissä. Kenties Puolimatkalla onkin kahdet todistuskriteerit. Itselle helpommat ja erimielisille vaikeat. Tämä on itse asiassa se uskottavin selitys sille miksi näin on.) 

Puolimatka ei esimerkiksi mieti sitä että perhe koostuu yksilöistä. Ja periaatteessa sitä voitaisiin määritellä perhe vaikka siten että katsotaan ketkä asuvat saman katon alla. Hän katsoo vain biologista yhteyttä. Eli hänestä perhe määräytyy siitä miten lapsi on syntynyt maailmaan. Puolimatkan kanssa voinee jokainen tervejärkinen olla samaa mieltä siitä että lapset syntyvät seksillä. (En ylipäätään katso hyvällä ketään joka väittää että lapsen syntymisen syy on se, että jokin tarkoitus niin määräsi. Penis in vagina. That's it. Esimerkiksi itse olen varsin turha otus.) Tapio Puolimatka vaan a priori olettaa että tämä lapsen alkuperä on sama kuin perheen määritelmän ydin.

Ja tästä on se erimielisyys. Tässä mielessä onkin hieman erikoista nähdä että miksi Puolimatka ylipäätään lähestyy asiaa tuolla tavalla. Mieleen tulee lähinnä esimerkkejä Jamie Whyten kirjasta "Crimes Against Logic". Ihan sen vuoksi että teoksessa on oma lukunsa joka käsittelee argumentteja jotka ajautuvat solmuun. Ne hakevat johtopäätöksiään premisseillä jotka esiolettavat sen mistä ollaan erimielisiä ja käyttävät niitä kuin ne olisivat argumentteja joita erimielisten tulisi seurata. Puolimatkan kannanotossao ytimessä onkin se, että ensin hän olettaa että perheen ytin on biologinen yhteys kun juuri tämä on se josta ollaan erimielisiä ja josta halutaan keskustella. (Vastaus: Täysvärisenä ID -konkarina hän ei halua keskustella. Tai ei tunne mitä keskustelu on vaikka sellaista hierottaisiin hänen naamaansa.)

Eli miksi Puolimatka ei näe että jos näkökulmaa vaihdetaan voidaan aivan oikeasti havaita konsepti jossa on kaksi miestä ja lapsi vaikka saman katon alla. Ja että tässä on fysikaaliseen maailmaan perustuva havaittava konsepti joka voidaan rajata tarkkailunäkökulmaksi joka sitten kirjataan ylös. Tämä olisi aivan yhtä "ylöskirjaavaa" kuin mikä tahansa muukin. Vaikka biologisen alkuperän mukaan kirjaava havainnointi. (Hauskinta on se, että Puolimatkan on todella vaikea väittää että hän ei tunne tähän liittyviä filosofisia konsepteja koska hän on sattumalta sattunut kirjoittamaan niihin liittyvää materiaalia omiin teoksiinsa.)

Tätä kautta voidaan huomata että saadaan potentiaalia toiseen asiaan. Siihen, että kun laissa määritellään konsepteja niissä legitimisoidaan näkökulmaa ja liitetään tähän vallankäyttöä. Tarkastelunäkökulman valinta itsessään on vallankäyttöä. Puolimatka yrittää naamioida tätä esittämällä että biologinen perhe on jotain joka vain havaitaan-ylöskirjataan kun taas homojen perhe jotenkin väistämättä ja joka ikisessä kuviteltavissa olevassa määrittelynäkökulmassa ei olisi. Ja peittää tässä sen että laki joka tarkastelee asiaa jostain näkökulmasta käyttää valtaa jo sanoessaan että tämä asia on jotain jota sen on tarkkailtava. Ja aiheen relevanttiuden ja näkökulmanvalintaan liittyvien seikkojen lisäksi yleensä asia ei jää tarkkailun varaan. Mukaan liitetään oikeuksia, velvollisuuksia, käskyjä ja kieltoja. Ja nämä ovat aina yksilön autonomiaa tuhoavia. (Kts. seuraava alaluku.)

Toki tässä on usein tilastollisia yhteyksiä biologiseen sukulaisuuteen. Mutta yhteys perheeseen on itse asiassa aina ollut hämmentävän heikko. Tässä mielessä valtio ei tähän päivään astikaan ole oikeasti rekisteröinyt jotain havaittua biologista perhekonseptia siinä mielessä kuin Puolimatka sen määrittelee. Ja tätä kautta on syytä miettiä että miksi homokysymys merkitsee mitään jos tähän astikin kysymys on ollut juridisesta perhekonseptista esimerkiksi seuraavissa tapauksissa.
* Sota-aikoina on usein päädytty kaukaisempien sukulaisten hoitoon. Tai ottolapsiksi joissa yhteys on katkennut.
* Perinteinen avioliittolaki ei piitannut tippaakaan biologisesta isyydestä. Valtio määräsi isäksi sen, joka sattui olemaan juridisessa avioliitossa lapsen äidin kanssa, vaikka kuinka olisi ollut selvää, että hän ei voinut olla biologinen isä.
* Puolimatka ei kritisoi heteroperheisiin adoptoimista joka on nykyään vallalla ja jossa biologinen sukulaisuus on aivan yhtä katkennut kuin homoperheissäkin. (Tosin joskus vähemmän. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että varsin kavala temperamenttityyppini ei sovi lasten kasvattamiseen. En kuitenkaan kieltäytyisi muumimuki-isyydestä jos joku lesbopari sitä pyytäisi ; Näissä perheissä lapsi on biologisesti puoliksi toisen joka tapauksessa ja adoptio ei edes muuta lapsen elämässä muuta kuin tilanteet joita tulee biologisen äidin mahdollisesti kuollessa.)


Mukaan on pulahtanut toinenkin ristiriita.

Olen itse asiassa Puolimatkan kanssa samaa mieltä (myös) siitä, että yhteiskunnan valta liittyy juridiseen avioliittojärjestelmään. "Kun naisen ja miehen välisen avioliiton perustalle rakentuvaa sukuyhteisöllisyyttä heikennetään, sen paikan ottaa valtion kontrolli, rahan perustalle rakentuva kaupallinen vuorovaikutus ja rahalla ostettava lisääntymisteknologia." Aivan varmasti tästä tulee lisäkeinostoja muumimukimenetelmästä keinohedelmöitykseen. Näitä kaikkia ei voida pitää pahoina. Ja jos voidaan niin niihin liittyviä kysymyksiä voidaan erikseen rajoittaa juridiikalla jos yhteisömme niin demokraattisesti päättää.
1: Puolimatka puhuu kohdunvuokrauksesta ja vastaavista. Unohtaa että jos niille on laiton tie niin homot käyttävät sitä jo nyt. Ja jos sille on laillinen tie niin heterot käyttävät sitä nyt ja luultavasti homoja enemmän ihan siksi että heteroita on niin paljon enemmän kuin homoja. On mahdollista sallia homojen avioliitto ja kieltää kohdunvuokraus samanaikaisesti. Joten näiden kategorinen yhteenliittäminen kertoo siitä että analyyttiseen ajatteluun ei olla panostettu. Dogmaattinen maailmankuva saattaa aikaansaada sellaista. Ainakin Puolimatkan itsensä mukaan. Näin hän on sanonut evoluutioteorian kannattajista, jotka kaikki ovat maailmankuvallisista syistä sitä mieltä kuin ovat. Eivätkä kykene näkemään erilaisia jaotteluja ja asioiden pilkkomisia koska ovat dogmaattisia.

Toki tässä syntyy ajatuksia vallasta. Ja myös sellaisia kysymyksiä, jotka herättävät kysymyksiä "onko jokainen elämä arvokas". Ja joka on saanut hämmentävän monet abortinvastustajat kihisemään. (Keinohedelmöitys jakaa mielipiteitä ja koeputkilasten "luonnollisuus vs. keinotekoisuus" -keskusteluakin on käyty..)

Samalla voinen huomauttaa Puolimatkalle että moni on vieraantuntu suvustaan koska heidän sukunsa ihmiset ovat vastenmielisiä, ahneita ja muutenkin roskaisia. Moraaliltaan kyseenalaisia. On täysin omituista väkisinelää ihmisten kanssa vain siksi että joku on joskus roiskaissut jossain orgasmin jossain yhdenillan suhteessa tai pitkässä vaimonhakkausketjun välissä.
1: Olen toki itsekin miettinyt mitä voisi käydä jos teoreettinen muumimukilapseni miettisi että ottaisiko selvää biologisesta isästään. Kas siinä hän lähtisi kyllä avaamaan Pandoran lipasta. Paitsi ei se olisi Pandoran lipas kun ei siellä olisi pohjalla mitään toivoa. Paitsi että eihän minun syntini ole lapsen kannettavia tai vika. Joten oikeasti sillä ole mitään väliä jos siitä ei keinotekoisesti sellaista tee.

Kun Puolimatka puhuu juridisesta vallasta, hän unohtaa yhden asian. Sen että jos puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista, niin ne ovat yhteiskunnassamme myös valtiovallan valvomia. Ne toisin sanoen ovat yksilöiden autonomisuutta rajoittavia. Kymmenen käskyä ovat kymmenen kieltoa juuri siksi että ihmisen oikeus elää tarkoittaa sitä että häntä ei saa murhata (älä tapa). Tässä puututaan monien ihmisten luvallisuuteen heiluttaa pronssiveistä egyptiläisen vallanväärinkäyttäjän läheisyydessä Mooseksen keinovalikoimalla.

YK:n ihmisoikeusjärjestelmä on vallankäyttöä. Kun Puolimatka puhuu lasten oikeuksista, hän vetoaa järjestelmään jossa valtio määrittelee kenellä on esimerkiksi velvollisuus elättää lasta. (Lasta ei muuten ole pakko rakastaa. Oman vastenmielisen kakaran vihaaminen ja halveksiminen sydämen pohjasta on aivan laillista. Sen sijaan heidän tietyt perustarpeensa tulee tyydyttää miellytti se tai ei.) Jos puhuu avioliittolaista ja lapsen oikeudesta isään ja äitiin, tässä itse asiassa valtio kontrolloi että minkälainen perhekonsepti saa olla.

Ja tässä on ilmassa vahva epäsymmetria. Sillä juridinen avioliitto halutaan laajentaa homoseksuaaleihin pareihin juuri siksi että avioliittoon liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia. Joten tottakai se muuttaa ja vaikuttaa siihen miten valtio käyttää valtaa! Tosin tässä käy enemmänkin niin että ilman lakia ihmiset toimisivat monella tavalla. Näin ollen valtion nykyinen juridinen avioliitto rajoittaa homoperheiden muodostumista. (Esimerkiksi muumimukimenetelmällä kasvatetun lesboperheen tapauksessa aika vahvasti ja alleviivaavastikin.) Olemassaolemattomaksi perhekonseptiksi rajaaminen on maksimaalista vallankäyttöä. Heteroperheet eivät katoa olemasta ja muutenkin heidän elämänmenonsa ei muutu tai rajoitu lain kautta. Toisin sanoen valtiovalta ei tässä käytä sitä valtaa jota Puolimatka siihen liittää.

Onkin melko absurdia lukea mitään sen tyylistä kuin "Biologisen vanhemmuuden syrjäyttäminen heikentää ydinperheen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta valtiosta. Heteroseksuaalinen avioliitto on perustana perheille ja suvuille. Luonnollisen sukulaisuuden merkityksen väheneminen liittyy yleensä paikallisten instituutioiden ja muiden yksilön ja valtion suhdetta välittävien instituutioiden merkityksen vähenemiseen."

Mutta Puolimatka tietenkin vaihtaakin tässä konseptia. Hän alkaa puhumaan "sosiaalisesta paineesta", jota monet kristityt tietenkin tuntevat. Se ei ole lainsäädännön tekemää asiaa. Se on yleisen arvostuksen tekemää asiaa. Olen itse elänyt varsin vahvasti sellaisessa maailmassa jossa kristityt ovat harrastaneet sosiaalista painetta. Tämä on näkynyt ja tuntunut inhalta. On kuitenkin hyvä nähdä että jos puhutaan muiden ihmisten mielipiteistä. Yhteiskunta muuttuu kanssaeläviin ihmisiin ja heidän mielipiteisiinsä. Puolimatka yrittääkin tässä muuttaa ihmisten yleiset mielipiteet byrokraattisiksi. Ja onhan hänen pakko. Sillä muuten hänen ajatuksensa pluralistisesta diskursseista olisivat ikäviä. Hän kun puhuu siitä että kaikki saavat olla sitä mieltä kuin ovat, keskustella niitä ja ajaa niihin liittyviä asioita myös politiikassa. Tämä on tietenkin silloin kun pitää tukea ID -teoriaa, kenties tässäkin on kaksoisstandardi jossa homot ovat uhka ja vaara ja heidän mielipiteidensä kertominen on kauheaa kristittyjen sortamista.. (Tämä on täysin konsistenttia maailmassa jossa Puolimatkan kanssa erimielisyys on sortamista, etenkin jos enemmistö ei ole samaa mieltä ja anna Puolimatkalle valtaa muita ihmisiäkin koskeviin poliittisiin päätöksiin näissä aiheissa. Tämä vaikuttaa olevan Puolimatkan argumentaatiouran konsistentein teema.)

Mutta Puolimatka tietenkin arvostaa instituutioita. Tradition ja instituutioiden mestarina hän puhuu kasvatusnäkökulmasta. Tavalla jossa muistuu mieleen se, että tosiasiassa hän haluaa palauttaa valtaa näille instituutioille jotka hänen retoriikassaan "välittävät havaittua luonnollista perhekonseptia". Eivät esimerkiksi määrittele, luo ja käytä valtaa sen tiimoilla. Tässä kasvatuksella indoktrinoidut ihmiset toimisivat kuten kunnolla lapsesta asti aivopestyt; Tottelisivat kyseenalaistamatta. Ja tämä tietenkään ei tunnu vallankäytön kohteena olemiselta tai vapaan tahdon rikkomiselta. Kun ei enää edes osata miettiä sitä että toisinkin voisi olla.

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Heimoarvoihin?

Nykyaikana puhutaan kovasti perhearvoista. Tässä on kuitenkin takana hyvin uusi perhekonsepti. Jossa on yksi heteroseksuaalinen mies, yksi vaimo ja heidän lapsensa. Perhe onkin rajattu yhteisöstä. Hyvin tiiviisti. Tämä rakenne synnyttää paljon moralismia ja sievistelyä. Tämän perhekonseptin idea on juuri toimia irrallisena kuplana suhteessa ympäristöön. Miehen tehtävä on suojella vaimoaan ja lapsiaan. Ja niin edespäin.

Perhe on aika vaikea konsepti. Siinä tuntuu pätevän ns. Anna Karenina -periaate ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla, mutta kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Perhe-elämän onnistuminen vaatii hirveästi normeja. Sillä perhesysteemi toimii jos ja vain jos nämä ehdot täyttyvät.

Perhearvot ovatkin siksi pääasiassa kieltoja. Ei saa tehdä niin tai näin. Ja tässä tilanteessa kyseessä on se, että normeja tarvitaan jotta systeemi toimii. Ja systeemin on toimittava, sillä systeemi on vallassa. Ja maailmankuva ja valtasuhde on sellainen, että jos systeemi kyseenalaistuu...

Ihmiset taas eivät kovin hyvin taivu joustamattomiin lokeroihin. Suuri osa heistä ei ole standardiin sopivia ihmisiä. Joten heille perhekonsepti sopii aika huonosti. Joku voi luonnostaan olla perheeseen sopiva ihminen ja heille perhe-elämä voi tuoda helposti onnen ja auvon. Mutta kaikki muut joutuvat sitten olemaan onnettomia omalla tavallaa. Ja on kysyttävä, että onko se oikein että he kärsivät sen vuoksi että jotkut harvat onnistuvat olemaan onnellisia silläs amalla tavallaan.

Kaiken kaikkiaan ei olekaan ihme, että perheissä on hirveästi haasteita ja vaikeuksia. Tämä näkyy siitä että jos avioerosta tehdään laillista ja mahdollista niin sitetn niitä avioeroja tulee aika paljon. Tämä viittaa siihen että hyvin moni on, kaikesta yrittämisestä huolimatta, onnettomia omalla tavallaan.

Riidat kuuluvat elämään, mutta perheessä nekin helposti esitetään perheen sisälle. Ja näin saattaa syntyä tilanne jossa on tarjolla lapsille mökötystä, riitelyä ja perheväkivaltaa. Tälläisessä konseptissa perhearvot näyttäytyvät enemmänkin ongelmana ; Suhteessa pysytään lasten vuoksi vaikka juuri näiden aikuisten ihmisten välinen dynamiikka on se joka perimmiltään eniten pilaa lasten elämää. Enemmän kuin mikään ero voi vahingoittaa.

Jos oltaisiin todella aidosti konservatiiveja niin tulisikin miettiä että olisiko perhe huonompi systeemi verrattuna heimoyhteisöön sosiaaliselta harmonialtaan. Tämä heimoihenteessa eläminen, erikoista kyllä, näyttää vastaavan monien äärimmäisen liberaalien ihmisten polkupyöräkommunistien kommuunielämistä. Moni tuntuu nauttivan tästäkin. Heimoajatuksen puolesta puhuu ainakin se, että ihminen on evolutiivisesti kehittynyt tämänlaisissa yhteisöissä kauan. Ydinperhemalli taas on melko uusi konsepti. Heimoyhteisössä on ainakin parempi todennäköisyys kasvaa rikkaalla tavalla kykeneväksi ihmiseksi ; Riittävä määrä erilaisia persoonallisuuksia luo heterogeenisen yhteisön. Yhteistyö monenlaisten ihmisten kanssa on pakote. Ydinperhemallissa on kaksi vanhempaa ja lapset saavat vanhempansa tuurilla ; Jos isä on vaikka aggressiiivinen ja äiti tunnekylmä, voi se olla aika puutteellinen kasvuympäristö.

Toki tässä on ongelmana se, että heimoidyllistä puhuttaessa puhutaan yleensä ideaalista. Ja heimon upeutta korostavat ja esimerkiksi heimojen elämää kuvaavat dokumentaristit haluavat tuoda oman sanomansa. Tai vähintään heimolaiset itse kertovat omia arvojaan. Ja nämä taas ovat samanlaisia valikoimia ja tarinoita kuin ne perheidylliä kuvaavat ihannepuheet. ; Tämä ei kuitenkaan tee heimoyhteisöstä huonommin perusteltua kuin perheyhteisöä..

Lapsi tekee äidin (Muista ; sun mutsis)

Olen jo sen ikäinen että on melko tavallista, että ikätovereillani on lapsia. (Tämä on erittäin tavoitteellista.) Tässä iässä moni tilanne muuttuu. Jos lapsena äitienpäivää vietti siten, että ajateltiin että äiti tekee lapsen, niin tässä iässä alkaa huomaamaan sitä miten lapsi myös tekee äidin. Ikä ei muuta naista äidiksi edes määritelmällisesti. Kuitenkin äitienpäivä vaatii jonkinlaista reagointia. Vaikka sitä ei kotona vietetäkään. Jopa minä olen yleensä jotenkin reagoinut äitienpäivänä. (Joskin se mitä se "jotakin" on, on siten oma lukunsa.)

Äiti tekee lapsesta

Ja aika tavallisesti äitiyttä lähestytään kuten minä lapsena. Tämän voi huomata vaikka lukiessaan kirjaa "Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä". Siinä esitellään muun muassa aborttikäytänteitä. Se kuvaa maailmaa jossa vielä 1950 -luvulla Suomessa elettiin kulttuurissa jossa toivomus oli että perheisiin tulisi paljon lapsia. Äitiys oli jotain jota yhteiskunta erityisesti toivoi. Samalla korostettiin tarinaa sankariäidistä joka jaksaa. Lapsien tulemista ei kyseenalaistettu. Äitiys oli valinta ja suorite. Äiti teki lapset ja kasvatti nämä.

Tässä tilanteessa äitienpäivä näyttäytyykin päivänä jolla glorifioidaan äitiyttä. Ja se tekee sen tavalla joka on kenties osittain hieman kyseenalainen. Sillä äitienpäivästä muotoutuu helposti päivä jota kuvaa lähinnä uncyclopaedian käsitys äitienpäivästä. "You ignore her 364 days of the year. You probably forgot about her until you read this article. But don't worry, once a year, there comes a special day where you have to remember her or you are automatically the biggest shit that ever lived." Kun äitiys on sekä suoritus että velvollisuus, voidaan 364 päivää vuodesta unohtaa kun esitetään symbolinen rituaali. (Suuri osa ihmisten elämästä tuntuu menevän tämänlaisiin.) Ja koska symboli on tärkeä osa käsienpesujärjestelmää, siihen osallistumatta jääminen koetaan pahuutena. Koska symbolilla yritetään valkopestään paljon asioita, on tämä "paljon asioita" roikkumassa häiritsevänä jossain taustalla. (Ja tavallaan kaikesta vaivasta annetaan kiitokseksi symbolinen vuokkokimppu. Ja vuokkoja poimitaan koska ne sattuvat äitienpäivän aikaan kukkimaan ulkona ilmaiseksi.)

Tämä on minulle luontevaa huomata koska olen nerokkaan ovela laatikon ulkopuolelta ajatteleva filosofioija. Tai koska nyt vaan itse kuulun niihin ihmisiin jotka elävät omaa, pääosin rutiininomaista, eteenpäintuhrustamista ja eivät tässä muista äitiään vuoden ympäri. Enkä kyllä tee sitä äitienpäivänäkään. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni, paitsi että rehellisesti sanoen en yleensä ottaen muista edes kotiavaimiani. Enkä ylipäätään harrasta ihmisiä. Ja käsittääkseni äitini on sellainen. (Olisi kyllä erikoista jos hän olisi demoni, ulottuvuuksien välinen laahustaja tai juuri kirjoitusvirheen kautta keksimäni pandakarju. Vaikka suhteemme on kompleksi, äitini ihmisyys on kuitenkin ollut minulla kohtuullisen vahva työhypoteesi. Luulen tosin että kommunikaatio olisi tässäkin tilanteessa vähissä koska viestintä ei joko onnistuisi tai se olisi kovasti minua itseäni pelottavaa. Joten se siitä epäsosiaalisuusargumentista.)

Sankaruusteoria on toki itselleni sovelias että se on jollain tavalla negatiivinen. Jos äitiydestä tehdään sankaruutta, se kertoo että lapsenkasvatus on jonkinlainen sankariteko. Ja varmasti se onkin ainakin osittain jotain pelottavaa. Jotain jossa pitää käsitellä yllättäviä määriä saastaa ja kohdata vaikeuksia. Äitiyttä kuvataan usein kitchin ja pikkusievin kuvauksin. Mutta sankaruuden korostaminen pitää kuitenkin aina mukanaan myös lapsenkasvatuksen "pimeän puolen". Äitienpäivä on tässä mielessä melko harvinainen ja ainutlaatuinen. Äitienpäivänäkin toki siivotaan julkisivua ja pidetään kauniita hetkiä perheen kanssa, mutta vain juuri ja juuri. Iltapäivällä aamiaisen tehneet lapset ovatkin sitten sotkeneet. Melko usein on itse asiassa myls siivottava ne aamiaisentekosotkut. (Että kiitos vaan, kakarat, kohta ei pauku pakarat. Koska lastensuojelulaki on montakymmentä vuotta kieltänyt!)

Lapsi tekee äidin

Perinteisessä näkökulmassa äiti kasvattaa ja opettaa ja muovaa. Tämä kasvaminen ja muuttuminen koostyy yllättävän usein kaikesta lapsen kannalta tylsältä, kiusalliselta tai ärsyttävältä. (Tämä on luultavasti ainut tai ainakin yksi niistä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi ihmiset ylipäätään muuttavat pois kotoa. Se vain on niin että ihminen on halukas maksamaan vuokraa tai asuntolainaa ihan vaan siitä että ei enää tarvitse olla kasvatettavana.)

Mutta kenties asia pitääkin kääntää. Kuten jo yllä on korostettu, äitiys on kuitenkin yhä myös suorite. Lapsi kasvattaa äitiä. Ja tässäkin prosessi on usein se, että lapsi ärsyttää äitiään. Ja jostain syystä oikea vastaus tähän dilemmaan ei ole kysyä, että missä on minun vuokkokimppuni? Kun eihän se äitiys ole äidin omilla ansioilla tullut, ihan määritelmällisesti. Ilmeisesti lapsen ärsytys ja äidin ärsytys ovat luonteeltaan oleellisesti erilaisia.

Oi Miksi?

Perinteisessä kuvassa äiti on kodinhenterär joka luoja ylläpitää perhettä. Äiti symbolisoi koko perhettä. Tämä näkyy jo siinä miten William Shakespeare käytti "Timon Ateenalaisessa" ihmisen pilkkaamiseen "sun mutsis" -rakenteella. Äidin pilkka kohdistuu jotenkin lapseen. Samoin lapsen hunningolla olo on helposti nähty äidin syyksi tai osasyyksi. Lapsi on huonosti kasvatettu.

Äidin ja lapsen suhde on siis myös ulkopuolisten ihmisten kontekstissa toisiinsa sidottuja. Ja äiti ja lapsi ovatkin hulluina toisiinsa. Tai jos eivät niin heitä kuitenkin helposti kuvaa MAD. (Mutually Assured Destruction. Kylmän sodan konsepti jossa totaalisen ydinsodan uhka esti sotimista lähes kokonaan.)

Molemminpuolisten välien vuoksi meillä kenties onkin tarve äitienpäivälle. Se yksi arvokas päivä vuodessa, jolloin ei haistatella normaaliin tapaan äidille. Vaan keksitään vastineita ihmisille jotka heittävät "sun mutsis" -juttuja. ; Esimerkiksi äitienpäivänä sinä voit miettiä sitä että sun mutsis on niin läski, että häneen on sovitettu jumalinen, ehdoton ja pitkämielinen rakkaus. Ja tässä on paljon juuri sinun ansiotasi.

Kun lapsen isä on nainen...

Uudessa Suomessa oli teksti Merja-Sisko Aallon (alk. Olli-Veikko Aalto) saamasta kohtelusta. Tämä herätti kommenttien puolella erikoisia kannanottoja. Timo Lehtonen esitti kysymyksen "Sakari Vainikka kirjoitti 21.1.2016 22:04: ”Monien mielessä isä ei voi olla nainen.” Sakari, jos olet sitä mieltä, että lapsen isä voi olla nainen, niin kerro mihin tosiasiaan perustat väitteesi." Kysymys on hyvin erikoinen. Itse asiassa se on käytännössä varmasti virheellinen. Sellainen jonka taakse on vaikeaa nähdä mitään sisäisesti ehjää tai perusteltua.

Jos katsotaan kysymystä aivan sen ytimestä voidaan huomata että kysymys vaatii ekvivokaation. Tämä tapahtuu sillä että sukupuoli määritellään kahdella eri tavalla tilanteen mukaan ja niitä käytetään kuin ne olisivat yksi ja sama.

Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää että sukupuolenvaihdosleikkauksesta puhuvat ovat sitä mieltä että biologinen sukupuoli, sosiaalinen sukupuoli ja juridinen sukupuoli ovat yksi ja sama asia. Mutta valitettavasti tästä huolimatta tämä huomio ei korjaa ristiriitaa itse argumentista.

Todiste tälle on oikeastaan yksinkertainen.

Jos mietitään asiaa aivan sen ytimestä, voidaan nähdä että kun ihminen haluaa sukupuolenkorjausleikkauksen, syynä on se, että hänen aivonsa ovat tietynlaisia. Ne kokevat sukupuolen erikoisella tavalla. Syntyy epämiellyttävä kokemus joka on rakenteellinen ; Ilmiön tausta on geneettinen. Ja koska aivokirurgia ei tällä tasolla ole mahdollinen, on helpompaa poistaa tämä ongelma modifioimalla ruumista kirurgialla.

Tässä mielessä jos meillä on Lehtosen kysymys voimme päätyä kahdenlaiseen tilanteeseen;
1: Sukupuolenkorjausleikkaus muuttaa ihmisen sukupuolta. Tällöin Merja-Sisko Aalto on mies joka on synnyttänyt lapsia. Tällöin tämä on tosiasia. Merja-Sisko Aalto on sekä muuttanut sukupuoltaan että hän on synnyttänyt lapsia. Joten tässä määrittein mitään ongelmaa ei ole. Tosiasiat nimenomaan huutavat että isä voikin olla synnyttäjä. Merja-Sisko Aallon lapset eivät lakkaa olemasta jonkun fysikaalisen lain mukaan. Joten tosiasiassa hän tarjoaa vastaesimerkin joka falsifioi teorian siitä että "yksikään synnyttänyt ei ole mies". Teoria on heitettävä roskakoriin koska tosiasiat nimenomaan ovat ristiriidassa sen kanssa.
2: Tosiasiassa sukupuolenvaihdosleikkaus ei muuta yhtään mitään biologista sukupuolta vaan vertautuu tatuointeihin ja lävistyksiin ja muuhun kehon modifiointeihin. Jolloin on tavallaan turhaa vaatia leikkausprosessilta vaikka hedelmättömäksi tekemistä. Tai vedota että mitä tämä ihminen saa tehdä vaikka pastorina.

Kysymys onkin tavallaan siitä, että onko tämä modifiointi oikean sukupuolen muuttamista vai jotain muuta. Ja Lehtosen tapaiset ihmiset eivät osaa valita. He vaihtavat linjaa lennosta aina tilanteen mukaan - jopa kesken lauseen. Ja vain analyysikyvyttömyys johtaa siihen että tämä temppu menee läpi. Heti kun asiaa katsoo tarkemmin voi huomata että tosiasiassa sukupuolenvaihdosleikkausten/sukupuolenkorjausleikkausten vastustamisessa on kyseessä se, että välistä sukupuolenvaihdos nähdään sukupuolen vaihtamisena mutta toisinaan tämä biologisen sukupuolen vaihtamisen mahdollisuus kiistetään kategorisesti. Koska nämä ovat keskenään ristiriidassa ei niiden perustalle ja ympärille voi rakentaa mitään rationaalista, järkevää, kunnioitettavaa, sisäisesti koherenttia tai arvostettavaa. Syntyy pelkkää absurdia hölmöilyä jota on oikeutettava mielipiteenvapaudella. Josta päästään argumentinkorvikemaailmaan jossa asia on perusteltu vain siksi että sen saa sanoa ääneen. Ja jossa kuitenkin ollaan korskeasti sanomassa että vastapuoli ei sitoudu tosiasioihin.....

Kysymys on toki laajempi. Sillä sukupuoltaan vaihtavia kohtaan on esitetty erikoisia vaatimuksia. Heiltä vaaditaan esimerkiksi hedelmättömyyden osoittamista. (Minulta ei muuten ole vaadittu hedelmättömyyden osoittamista jotta olisin mies. En ymmärrä miten se voi olla kriteeriattribuuttina.) Itse näen että kun vika on hermostollisessa ruumiin kokemisessa, on leikkauksen taustalla itsemurhariskin vähentäminen ja muu vastaava. Ja tässä vaikutuksessa ei ole mitenkään välttämätöntä vaatia hedelmättömyyttä. Itse asiassa itse suosin nimenomaan sitä että oltaisiin mahdollisimman vähän "invasiivisia" ; Eli jos muutos saadaan vähäisemmällä kirurgialla, ei ihmistä pitäisi väkisin pakottaa tätä radikaalimpaan ja vahvempaan kirurgiaan. Itse asiassa päinvastoin ; Pitäisi suosia leikkauksia jotka riittävät. Ja tämän ylittävää osaa pitäisi pitää ylimääräisenä kirurgiana.

Isyys (todellisessa) testissä

Isänpäivän kunniaksi on keskusteltu isyydestä. Tämä on siitä kiinnostava piirre, että juhlapäivän aihe antaa ikään kuin kehotuksen keskustella tästä kyseisen päivän teemasta. Tämän vuoden arvokeskustelun ytimeen on astunut Mikael Jämsänen. "Me Naisiakin" kiinnostaa. Aihe on selvästi hänelle tärkeä, sillä hän kampanjoi isyytensä tunnustamisen puolesta jo vuonna 2009. Jolloin Ilta-Sanomia kiinnosti.

Taustalla on avoliiton, avioliiton ja perheen suhde. "Mikaelin unelma omasta perheestä toteutui tammikuussa 2009, kun hän sai avopuolisonsa kanssa tyttären. Mikaelin avovaimo oli tuolloin virallisesti naimisissa toisen miehen kanssa, mutta avioero oli jo vireillä. Mikael oli alusta asti mukana neuvolakäynneillä, perhevalmennuksessa ja synnytyksessä. Hän piti isyysloman ja vietti tiiviisti vauvan kanssa muutaman ensimmäisen kuukauden. Sitten Mikaelin ja lapsen äidin suhde päättyi yllättäen ja nainen palasi aviomiehensä luokse." Isyyslaki (11/2015) sanoo asiasta 2§ "Aviomies on lapsen isä, kun lapsi on syntynyt avioliiton aikana." 3§ taas toteaa "Jos isyyttä ei todeta 2 §:n nojalla, isyys vahvistetaan maistraatin tai tuomioistuimen päätöksellä. Isä on tällöin se: 1) joka on siittänyt lapsen; 2) jonka siittiöitä on käytetty äidin hedelmöittämiseen muulla tavalla ja lapsi on tästä syntynyt." Lain edessä isä on siis primaaristi avioliittostatukseen sidottu konsepti eikä biologinen konsepti. Aviomiehen isyyden voi kumota vain lapsen äiti, aviomies tai lapsi täytettyään 15 vuotta. (Uusi laki on mielestäni kiinnostava, koska se on vahvistettu melko lailla vähällä näkyvyydellä.) Periaatteessa aiheeseen liittyy oleellisesti laki oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta. Jossa muun muassa todetaan, että isyystestiin voi joutua väkisin 12§. "Jos se, jolle on 11 §:n 2 momentin nojalla asetettu uhkasakko, on ilman laillista estettä jättänyt tuomioistuimen antaman tutkimusmääräyksen täyttämättä, tuomioistuin voi tuomita hänet uhkasakkoon ja, jos näytteen ottaminen on yhä tarpeen asian selvittämiseksi, asettaa uuden, korkeamman uhkasakon. Jos on todennäköistä, ettei tutkittava tai hänen laillinen edustajansa uhkasakosta huolimatta noudata 11 §:n 2 momentissa tarkoitettua tutkimusmääräystä, tuomioistuin voi uhkasakon asettamisen sijasta määrätä, että tutkittava on tuotava näytteen ottamiseen ja että näyte saadaan ottaa vastoin hänen tai hänen laillisen edustajansa tahtoa. Tuomioistuimen annettua 2 momentissa tarkoitetun määräyksen poliisi on velvollinen antamaan näytteen ottamiseen tuomista ja näytteen ottamista varten tarvittavaa virka-apua."

Juridisesti katsoen Isyystutkimuksella pyritään selvittämään kahdessa tilanteessa.
1: Kun lapsi tai hänen äitinsä on oikeudessa nostanut kanteen isyyden vahvistamiseksi ja isäksi väitetty henkilö ei jostain syystä ole halukas tunnustamaan isyyttään. Tämä voi olla biologiselle isälle haluttavaa koska hän voi tätä kautta välttyä elatusmaksuilta ja hän voi varmistaa, että lapsi ei tule jakamaa perintöä "oikean perheen oikeiden lasten kanssa" vaikka lapsen äiti olisikin isän henkilöllisyyden kertonut. (Koska tälläinen on vain väittämistä ilman todisteita.) Yleissääntönä on se, että tästä ei periaatteessa voi kieltäytyä. Laki on todennäköisesti oikeutettu moraalisella ajatuksella jossa isyyteen liittyy velvollisuuksia.
2: Vastaavasti myös mies, joka vaatii itselleen lapsen isyyttä, voi vaatia tehtäväksi isyystutkimusta. Mutta kuten Jämsäsen tapaus demonstroi, tämä voidaan toteuttaa muiden kuin isän suostumuksella. Isyyteen liittyvät oikeudet eivät ole siis yhtä kiertämättömiä kuin velvollisuudet. Tämä selittää sen miksi Jämsänen on osallistunut oikeudenkäynteihin ja työskennellyt ankarasti mutta ei ole saanut tahtoaan läpi. Laki ei tässä laske biologista isyyttä kovin merkittäväksi.
+: Bonuksena asiassa on se, että lain mukaan jos avioliitossa oleva isä vaatii isyystestiä mutta äiti ei halua sitä antaa, niin isyystestiä ei tehdä. Avioliitto on tässä toisin sanoen melko vahva isyydenmäärittäjä. Ja lapsen huoltaminen on ilmeisesti nähty keskeisemmäksi kuin se, onko huoltaja biologisessa suhteessa lapseen.

Olen seurannut sitä miten Jämsänen on saanut paljon sympatiaa. Monet liberaalit että konservatiivit arvostavat sitä että isä saisi oikeuden lapsiinsa. (Toki tausta-argumenteissa on maailmankuvallisia eroja.) Tähän liittyy kuitenkin eräs erikoinen piirre. Nimittäin se, että isyys olisi nimenomaan biologista isyyttä eikä sosiaalista isyyttä. Tai siis niin että biologinen isyys olisi jotenkin oleellisesti sidoksissa siihen sosiaaliseen isyyteen. Minun on vaikeaa nähdä tätä ilmiselvyytenä. Olen pikemminkin ajatellut niin että biologiseen vanhemmuuteen ei vaadita paljon mitään. Yksi oikein ajoitettu ejakulaatio. Siinä ei ole mitään erityistä. Sen sijaan aitoon isyyteen liittyy sitten tekoja, juuri sitä sosiaalista isyyttä. ; Jämsäsen tapauksessa tehokkuutta tuo se, että hän on selvästi ollut astetta vakavammassa suhteessa tuon raskauden alkamisen aikoina. Jos pikkujouluissa humalassa tapahtunut pano saisi oikeuden mennä vaatimaan tapaamispäiviä vakiintuneeseen avioliittoon, tilanne saisi varmasti paljon vähemmän sympatiaa. Ja tosiasiassa biologista isyyttä korostavissa testeissä "syrjähyppy-isyys" johtaisi siihen, että yhdellä lapsella olisi oleellisesti erilainen perinnönjakotilanne kuin kaikilla muilla perheen lapsilla vaikka perhe-elämä on muuten samanlainen. Sen vuoksi avioliittoon sidottu isyysoletus ei ole välttämättä niin huono. Se ei toki ole täydellinen mutta se sentään liittyy siihen oleelliseen isyyteen (sosiaaliseen isyyteen) vahvemmin kuin geenejä tarkasteleva testaus (biologinen isyys). Ja tämä sosiaalinen puoli on ainakin minun mielestäni se todellinen isyyden testaus.

---

Kirjoittaja haluaisi poistaa kuitenkin isyyden epäsymmetriaa. Jos isältä voidaan vaatia isyystesti, niin halutessaan isällä olisi oikeus vaatia isyystestiä myös. Näin siitä huolimatta että raskaus on projektina suurempi panostus lapseen kuin ejakulointi jossain assan vessassa. Asiaan saattaa toki liittyä sellainenkin elementti että teoriassa "muumimukimenetelmällä" lapsia ns. epäviralisesti hankkiva lesbopari voisi tienata elatusmaksuja vaatimalla biologiselta isältä isyystestin. Ja tämä ei eräistä periaatteellisista syistä ole miellyttävä asia.

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Onko oikein vaatia kohdunvuokraajan puolison suostumusta?

Sijaissynnyttämiseen liittyvät käytänteet eri maissa ovat hämmentäviä. Esimerkiksi monissa paikoin sijaissynnyttäjä voi ansaita varsin hyviä summia rahaa. Tätä ei kuitenkaan virallisesti pidetä palkkana koska ihmisten myyminen on, ymmärrettävistä syistä, kiellettyä.

Siksi raha onkin perusteltu raskausperäisillä kuluilla sekä viittaamisella ansionmenetyksiin. Joku voisi sanoa että palkka on uudelleennimetty kompensaatioksi. Ja monen voi olla vaikeaa käytännössä erottaa mikä ero on lapsen ostamisella ja lapsen äidille monenlaisista asioista kompensoimisella. Monet sijaissynnytyksen ongelmalliset lieveilmiöt liittyvätkin juuri siihen että näiden välinen ero on joissain tapauksissa vaikeasti erotettava. (Ei toki aina.)

Toinen mielenkiintoinen kysymys on siinä että sijaissynnyttäjällä on myös perhe. Monissa maissa asia on hoidettu siten että myös puolison suostumus vaaditaan. (Tosin avoliitot ja yhdessäasumisen muut muodot eivät merkitse, vain avioliitto. Joka on hyvin mielenkiintoinen kysymys esimerkiksi jos lesbopariskunnasta toinen on sijaissynnyttäjänä ja alueella homojen avioliitto ohitetaan.)

Näihin liittyy monenlaisia rajoitteita. Ehkä rajuin on se, että jos sijaissynnyttämiseen liittyy yleensä se että lapsen toinen biologinen vanhempi ei ole se sijaissynnyttäjän puoliso. Ja tätä halutaan nimenomaan väistää. Ja näin ollen mukaan liittyy "selibaattiavaatimuksia". (Tai oikeastaan rajoitteita koskien hedelmöityspotentiaalista seksiä. On helpompi kuvata asiaa tuolla hieman vääristävällä sanalla.)

"Selibaattipakko" on siitä jännittävä asia että selvästi sijaissynnyttäjän puoliso joutuu reagoimaan tilanteeseen hyvin erikoisilla tavoilla. Ja tätä kautta voisi olla uskottavaa vaatia häneltä suostumusta. Tosin joku voisi ihan asiallisesti huomauttaa että tosiasiassa yhdyntään tarvitaan molempien suostumus, ja jos sijaissynnyttäjä juridisesti sitoutuu kieltäytyvänsä tämänlaisesta aktiosta, hän ilmaisee jossain mielessä oman tahtonsa asiaan. Joten periaatteessa tähän ei tarvittaisi puolison suostumusta. (Ihan sen vuoksi että avioliitossa oleminen ei ole este raiskaamiselle. Puoliso voi raiskata.)

Toisaalta tuntuu että olisi reilua kysyä puolison suostumusta ihan sen vuoksi että seksielämän lisäksi muutoksia tulee moniin muihinkin asioihin. Kuten puolson kykyyn osallistua monenlaiseen muuhun toimintaan. Raskaus rajoittaa tiettävästi monenlaisin ja omituisin tavoin harrastamisia ja matkustelua ja kotitöidentekemistä. On kuitenkin tavallaan omituista että puolisolta vaaditaan suostumusta ja että tämä suostumuspuoli on ehdottoman sitova. Se liittyy todennäköisesti itsemääräämisoikeuden sijasta jonkinlaisuuteen ylimääräiseen varovaisuuteen.

Sijaissynnytyksen etiikkaa

Monilla ihmisillä tuntuu olevan syvä tarve tuottaa omia biologisia lapsia. Tämä halu on monilla niin voimakas, että he haluavat adoption sijasta harjoittaa sijaissynnytystä. (Keskityn tässä siihen jossa sijaissynnytys on puoliksi tai kokonaan kohtua vuokraavan parin jälkeläinen. Eli joko kohdunvuokraaja on syntyvän lapsen biologinen äiti ja toinen kohtua vuokraava on biologinen isä. Tai sitten kohdunvuokraaja "vain kantaa sikiön joka on hedelmöitetty koeputkimallilla".)

Tässä prosessissa, joka tunnetaan arkisesti kohdunvuokrauksena, on hyvin mielenkiintoisia puolia. ; Eräs ehkä keskeisimmistä asioista on se, että se on jotain joka on adoption ja oman biologisen lapsen hankkimisen väliltä. Mutta sen eettiset kysymykset ovat silti hyvin omanlaisiaan.

Vähän kuin adoptio - mutta ei kuitenkaan

On kenties hyvä katsoa lyhyesti sitä miten kohdunvuokraus eroaa adoptiosta:
- Adoptiossa on helposti sellainen sävy että autetaan orpoja. Kenties jopa pois köyhien maiden kurjuudesta. Sijaissynnytyksessä sen sijaan tuotetaan uusi lapsi. Adoptiolapsen elämä on ja sen laatu ja pituus joko muuttuu tai ei. Sijaissynnytyksessä muuttujana on lapsen olemassaolo.
- Adoptiota puolustetaan usein antiaborttisena aktiona. Eli jos ei halua pitää lasta mutta abortti on epäeettinen on tarjolla vaihtoehto. Sijaissynnytys ei ole tämänlaatuinen.

Tätä kautta sijaissynnytys on hyvin lähellä oman biologisen lapsen hankkimista. Mainitut kohdat siis tuskin tekevät siitä epäeettistä. Adoptiolle leimallisia eettiseksi nähtäviä puolia sillä vain ei ole. Se ei siis arvoiltaan ole harmaasävyisesti adoption ja oman biologisen lapsen väliltä vaikka se jossain mielessä määritelmältään onkin tätä.

Ongelmia - rajaavatko ehtoja vai ovatko syy kieltää?

Muutoin sijaissynnytykseen liittyy haasteita jotka liittyvät vapaaehtoisuuteen ja rahaan. Nämä kysmykset on helppoa nähdä ongelmina. Ja tällöin ne esiintyvät helposti "Six Feet Under" -televisiosarjan sijaissynnytyskohtauksen tavalla. Saman jakson alussa homopari perustelee haluaan saada biologinen lapsi "Yeah, but there are so many kids who already exist who need homes, Why would we want to make another one?" ... "For the same reason straight people do." Tämä on sitten johtanut sijaissynnyttäjän valitsemiseen listalta. Ja tällä listalla on kolme verevää arkkityyppiä:
1: "Hi. I'm Sierra. I'm 20. I have a combined S. A. T. Score of 675. And I want to be your egg donor-surrogate Because, although I'm not ready to start a family of my own, I want to put as many versions of myself on the planet as I possibly can." Tämä kohta viittaa siihen että kenties halu saada biologinen lapsi yhdistettynä kypsyyden puutteeseen johtaa tilanteeseen. Onko tämä vastavuoroisuutta vai hyväksikäyttämistä? Kysymys ei ole ainakaan helppo sillä kypsymättömyys äidiksi vie jossain määrin pontta siitä että sijaissynnyttäjä olisi jotenkin kypsä tekemään omia päätöksiään.
2: "Hi! I'm Deedee from san pedro. I'm 27 years old. I love outdoor sports, and i'm your dream surrogate Because I've given birth to nine healthy babies. And it's my personal mission to have children For Bourgeois narcissists who can't conceive on their own." Tämä kohta muistuttaa siitä että vapaaehtoisuutta on montaa laatua. On hieman erikoista että joku voi ryhtyä "ammattilisääntyjäksi" tällä tavalla. Toisaalta tässä korostuu se että kenties kohdunvuokraajan toiminta on eettistä mutta tähän tilaisuuteen tarttuja ei kenties heijasta hyveellisyyttä.
3: "Hi. I'm Lindsay. I've got a degree in applied science from yale, A masters from M. I. T. And $60,000 of school loans to repay. I'm hoping you pick me so I won't have to resort To more obvious forms of prostitution to get out of debt." Tämä taas alleviivaa sen kohdan joka näkyy eniten lainsäädännössä. Omasta mielestäni tämä pragmaattinen näkökanta on kohdunvuokraajan kohdalla "selvin peli". Kuitenkin useiden maiden lainsäädännössä - ja myös Suomessa tapahtuvassa arvokeskustelussa - korostetaan että nimenomaan taloudellisin intressein harrastettu sijaissynnytys on epäeettistä. Siksi siihen pitäisi suostua ilmaiseksi. Rinnastus prostituutioon on tässä hyvin mielenkiintoinen. Sillä jossain mielessä prostituoidun palvelun ostaminen ei ole raiskaus koska siinä on kuitenkin suostumus mukana. Mutta yleisenä arvona on että tämän lisäksi seksin pitäisi olla myös ilmaista.

Näiden kaltaiset eivät ole kovin liioiteltuja. Esimerkiksi köyhien maiden ihmisten hyväksikäyttö seksityöläisinä ja synnytyskoneina olisi aivan mahdollinen. Ja niinden kautta voidaan rajata erilaisia ongelmia. Mielenkiintoinen kysymys näiden kohdalla ei yleensä ole se, ovatko ongelmat olemassa tai relevantteja vaan se, että ovatko nämä ongelmat syy täysin kieltää sijaissynnytys vai määräävätkö ne sijaissynnytykselle lisäehtoja (kuten "ei saa ottaa rahaa palvelua vastaan").

Tasa-arvokysymys?

Sijaissynnytys on siitä jännittävä aihe, että siinä on lihallisen perinteisesi määritellyn biologisen sukupuolen (ei välttämättä koetun sukupuolen) kohdalla se tilanne että jokainen kohdunvuokraaja on nainen. ; Tämä ero on mielestäni hyvin huomattava. Sillä jos puhutaan vapaaehtoisuudesta ja sopimisesta, niin on melko selvää että miesten ja naisten tilanteet eivät tässä ole yhteismitallisia.

Esimerkiksi itselläni ei ole mitään sitä vastaan että joku lesbopari maksaisi minulle muutaman kympin vaivanpalkkaa "muumimukimenetelmästä". (Minulla ei tosin ole opintolainaa MIT:stä.) Tässä ei olisi ongelmaa koska minun ei tarvitsisi olla raskaana. Prosessi vaatisi minulta yhden laukeamisen. Ei yhdeksän kuukauden raskausaikaa päälle.

Tässä mielessä ei kenties pidä tehdä sitä mikä konservatiivikristillisissä piireissä on tavallista. Eli pysähtyä katsomaan lapsen suhdetta biologiseen vanhemmuuteen. (Monissa uusioperheissä lapsi saa isän ja äidin. Jossa toinen ei ole biologinen vanhempi. Harva homojen adoptiota vastustava pitää relevanttina kieltää uudelleenavioitumista vaikka tässä "sosiaalinen äiti" tai "sosiaalinen isä" on katkaissut sen paljonpuhutun "biologisen vanhemmuuden" aivan yhtä paljon kuin homopareillakin. Uusioperheistä ei pidetä mutta niitä ei haluta kieltää. Synnin ja laillisesti bannitun ero onkin kiinnostava koska kun kristitty kieltää hän yleensä kieltää siksi että jokin on syntiä. Se, miksi toiset synnit ovat laillisia on se kiinnostava kysymys johon ei yleensä haluta vastausta.)

On sen sijaan syytä katsoa sitä että naiselle raskaus kestää kauemmin ja siihen liittyy vaaroja. Muumimukimenetelmässä suurin terveysriski liittyy suunnilleen siihen että jos laukeaakin mukiin niin voimallisesti että menettää tasapainonsa ja lyö päänsä vieraan ihmisen keittiön lattiaan ja kuolee tähän.

Kohdunvuokrauksessa on erilaiset riskit ja tämän vuoksi on aivan mahdollista vastustaa kohdunvuokrausta siitä huolimatta että perusasetelmana on se, että arvostaa sitä että täysi-ikäinen ihminen saa sopia keskenään mitä sitten sopiikin. (Ilman että kysymys on edes "lapsen oikeuksiin vetoamisesta" fundamentalistikristittyjen hyvin tietyllä tavalla määritetyllä tavalla.) Riskinä tietenkin on se, että "kaupallisuus" muuttuu "pahuudeksi". Se, että jotain asiaa pitää epäeettisenä muuttuu helposti hyväksikäytöstä (exploitation) puhumiseksi heti jos siinä on taloudellinen interaktio.
1: Pienessä määrin voidaan sanoa että kenties opintoveloissa rypevä roskakuski voisi selittää että hän toivoo että voisi saada yhdeksän kuukauden määräaikaisen työsuhteen roskakuskina jotta hänen ei tarvitsisi sortua toisenlaiseen orjuuteen. Ja olla samalla tavalla "kapitalismista pahuutta" -linjalla kuin "Six Feet Underin" opintovelallinen suhtautui prostituutioon ja kohdunvuokraukseen.

Kun hyväksikäyttöä lähestytään onkin tavallaan korostettava kaupallisuuden demonisoinnin sijaan jotain muuta. Eikä se, että omat eettiset mieltymykset ovat jotain ole sellaisenaan hyviä livautettavia koska tässä yritetään kuljettaa johtopäätös premissiksi. Siksi onkin puhuttava reiluudesta ja epäreiluudesta hyvin erityisillä tavoilla.
1: Esimerkiksi tilanne voidaan nähdä hyväksikäytöksi jos on hyvin epätodennäköistä että osapuoli suostuisi vaihtoon jos hän tietäisi sen seuraukset. Käytännössä motivaationa on epätoivo, ei epätietoisuus vaan vaihtoehtojen puute.
2: Toisaalta voidaan nähdä että hyväksikäyttävä yksilö ei kykene tekemään merkityksellisiä valintoja. Eli päätös ei ole hyvin informoitu tai sitten osapuoli ei ymmärrä sitoumista.
3: Hyväksikäytetyllä ei ole suostumusta vaan sen sijaan joko hyväksikäyttäjä tai hyväksikäytetyn sosiaalinen sidosryhmä osallistuvat päätöksentekoon hyvin voimakkaasti.

On huomattava että monissa tuossa alussa esitetyissä verevissä stereotyypeissä osa kohdista koskevat toisia ja osassa heikkoutena nähtävä on jopa argumentti teon puolesta. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko äidiksi kykenemätön kykenevä tekemään päätöstä. Toisaalta lapsen poisantaminen vihjaa siihen että päätös voi olla informoitu. Itsetuntemus on kunnossa ja oma kyvyttömyys tiedetään ja tätä kautta lapsen poisantaminen voi olla tietoinen ja perusteltu ratkaisu. Ja halu saada oma biologinen lapsi viitaa että tekoa ei tehdä epätoivosta vaan halusta. (Joka kyllä voi olla sellaista että joku kutsuisi sitä epätoivoiseksi käytökseksi. Mutta se ei olisi epätoivoa niissä määrittein jota tässä tarkoitetaan.)

Selvää on että jotkut sijaissynnyttäjät kuitenkin osuvat syvästi näihin kaikkiin kohtiin. Joten kenties tästä pitäisi tehdä ehdollista. (Hieman kuten minusta on hyvä olla aseidenkin kanssa. Sitä on sanottu että aseet eivät tapa ihmisiä vaan ihmiset tappavat ihmisiä. Mielestäni tämä on hyvä argumentti sen puolesta että joillekuille on hyvä sallia aseita. Mutta jotkut ihmiset ovat sellaisia että heille asetta ei pidä antaa. Jos ase tappaisi, aseet pitäisi täysin kieltää. Jos ihminen, niin ihminen on se muuttuja jota pitää kontrolloida.)

Olen siis tätä kautta itse sitä mieltä että sijaissynnytys voisi olla perusteltu ratkaisu. Kunhan sen ehdoista ollaan hyvin tarkkoja. Synnytyksen kaupallistaminen voisi johtaa suuriin ongelmiin. (Itse asiassa Intiassa se on jo ongelma tällä hetkellä.)

Väkivallasta ja kasvatuksesta

Päivän "somehitiksi" on noussut facebookvideo "Iitu ja Pakolainen". Se saattaa hyvin pian "kadota" tai muuttua "yksityiseksi. Videolla isä opettaa lastaan hakkaamaan pakolaisia. Apuvälineenä käytetään lelua. Tämä tietenkin herättää helposti monenlaisia ajatuksia.

Video on siitä jännittävä että siinä oleva lelu on samanlainen mitä meillä on ollut lapsena. Meille leluja tosin ostettiin enemmän ystäviksi ja hellittäviksi kuin hakattaviksi. Tavallisesti lapsille kasvatetaankin positiivisia sosiaalisia kokemuksia pehmoeläinten avulla.

Ja tämä on paljon sanottu. Oma perheeni on ollut mallia "jokseenkin dysfunktionaalinen" siinä mielessä että siinä on harrastettu ns. perheväkivaltaa. Niin välien selvittelyn että lievemmän vitsaamisen kautta. Ja yleensä lapsia ei laitettu aikuisten väliseen väkivaltaan - paitsi että joskus niinkin kävi, vähän "sivutuotteena" mutta kävi. Yleensä lapsiin kohdistunut väkivalta pyrittiin edes oiekuttamaan jonkinlaisella pahanteolla. (Edes kuvitellulla tai väärään ihmiseen kohdistetulla.)

Ero raivon ja kasvatuksen kahden välillä ei toki ollut aina kovin suuri. ; Jotain kuitenkin ymmärrettiin ehdottomasti. Tätä ymmärrettiin hävetä ja katua. Katumus ei toki näkynyt anteeksipyynnöin, vaan siinä että asia on nykyäänkin sen verran arka että kommentointia aiheeseen saa kaivaa rautakangella. Hiljaisuus kertoo syvästä häpeästä.

Meidän perheessämme väkivaltaan ei kannustettu. Joskus se johti jopa kaksinaamaisuuden kokemukseen. Kun television "Turtleseissa" on vääriä arvoja mutta aviopuolisoa voi sitten ns. "tintata livenä" on jossain jotain hyvin omituista ja absurdia. Että mistäköhän ne ratkaisumallit enemmän opitaan. Mutta se kertoo kenties enemmän temperamenttityypistä. Jonka kanssa painiminen on varmasti osaltaan ajamassa siihen suuntaan että niitä arvoja ei nimenomaan haluta opettaa lapsille. Kun oma suhde vihaan ja väkivaltaan on mitä on, ja sille ei aina ns. "mahda mitään" niin reaktio ei kenties ole järkevä mutta se on kuitenkin tavallaan luonteva.
1: Toisaalta on kiinnostavaa tietää miten päin asiat menevät. On luontevaa ajatella että minun luonteeni on kieroutunut kokemuksista ja että kun nykyään miekkailen niin otan "kadotettua lapsuutta takaisin". Kun vesipistoolitkin olivat "liikaa" ei tämä reaktio ole epäluonteva. Toisaalta voi olla että vanhempani ovat tunnistaneet jotain omituista aggressiotyypissäni ja halunneet sensuroida asiaa sitä kautta. Asiahan on sinänsä merkittävä että molemmat vanhempani ovat enemmän kipakoita hetkessä aggroavia "berserkkejä", joilla tilanne on hetkessä ja sitten se menee ohi. Minun vihatyyppini on sitä viileää joka odottaa vaikka vuosia jotta voi kostaa. Se on hyvin erilainen. Mutta se ei tarkoita että sitä ei olisi tunnistettu. Olen itse pitänyt itseäni passiivisena ja väkivallattomana lapsena, mutta toisaalta vihaprofiiliini kuuluu juuri dissosiatiivisia piirteitä jotka voivat näyttää sellaiselta.

Videon perheessä tilanne on tässä mielessä hyvin erilainen ; Väkivaltaan ei liitetä suoraa hetkellistä vihaa vaan se kohdistetaan rauhallisesti yhdessä ollessa johonkin määriteltyyn kohteeseen. Kysymys ei ole raivosta vaan jostain paljon pelottavammasta. ; Kun väkivaltaan opettamisesta tehdään laatuaikaa on jossain häiriö. Ja kyse ei ole siitä että vastustaisin itsepuolustustaitoja. (Jos minulta kysytään niin historiallisesta miekkailusta pitäisi tehdä peruskouluun laji.) Kysymys on siitä että näen eron itsepuolustuksen ja toiseenhyökkäyksen välillä.

Toisaalta kuvasta näkyy vielä selvemmin se, miten vaikeaa lapselle kuitenkin on lyödä. Tämä ei toki ole mitään yllättävää - se näkyy itse asiassa aivan joka ikisellä miekkailun peruskurssilla. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa hyökätä toista ihmistä vastaan jopa tämänlaisessa hallitussa ja turvallisessa kontekstissa. Edes luvan kanssa. Tämä on tietenkin jokseenkin kannustavaa. Isän näkemä vaiva toki voi kantaa ajan kanssa hedelmää.

"Sosiaalinen abortti"

Olen itse niitä ihmisiä jotka ns. harjoittavat sukupuoliseksistelyä mutta jotka eivät halua lapsia. Toki joku voi selittää, että mieli muuttuu. Tämä johtaa tietenkin ehkäisyn miettimiseen. Ja se onkin hoidettu. Monellakin tavalla. Meillä onkin tähän liittyen mielenkiintoinen dilemma. Olen perheessäni kantanut oman osani ehkäisystä. Ja tätä kautta minua voidaan pitää "vastuullisena partnerina". (Perheen ulkopuolisia sukupuolisuhteita minulla ei ole. Olen monogaamisempi ja vähemmän netissä flirttaileva kuin tietyt KD -poliitikot.)
* Itse näen että jos tästä huolimatta tapahtuu vahinko niin se tekisi abortista jotenkin oikeutetumpaa. Abortti ei olisi silloin vain "omituinen jälkiehkäisy" johon turvauduttaisiin kun ensin ollaan oltu tyhmiä. Sattuma on sattuma. Ja jos "onnettomuutta" on ennaltaehkäisty niin sitten olisi ikään kuin "oikeus saada eräänlainen vakuutusmaksu" eli abortti.
* Puolisoni taas on astetta hengellisempi kuin minä. (Mikä ei ole toki paljon se, mutta en lähde kyseenalaistamaan puolisoni hengellisyysasteita tässä kuitenkaan.) Hän on aivan suoraan sanonut että jos ehkäisystä huolimatta syntyy lapsi niin se pidetään koska tuollaisessa sattumassa on jo kyse jonkinlaisesta ihmeestä. Että jos noita todennäköisyyksiä vastaan onnistuu tulemaan olemassaolevaksi niin ei ole hänen asiansa torjua.

Ero on toki kiinnostava ja maailmankuvallinen. (Ja osoittaa että maaimankuvat helposti tuovat jännitteitä elämään.) Ja se nostaa esiin tietyn teeman. Teeman siitä, että on yleensä ajateltu että naisella on suurempi oikeus päättää abortista. Kysymys on kiinnostava. Sillä tässä päätäntävallassa on kysymys niin miehen ja naisen tasa-arvosta kuin lasten oikeudesta.
1: Steven Hales on ”Abortion and Fathers' Rights”:issa kirjoittanut siitä miten aborttiasiassa on kysymys siitä että naisilla on yksipuolinen päätösvalta parin asioista. Mies ei voi vaatia naiselta aborttia kun taas nainen voi yleensä päättää tästä yksinään. Toisaalta lapsen syntymään liittyy vaatimuksia, mies voi esimerkiksi joutua maksamaan elatusmaksuja. Hales näkee että jos naisella on mahdollisuus aborttiin niin kenties mies voisi kuitenkin irtautua isyydestä, mukaanlukien rahalliset velvollisuudet ja lapsen elämässä läsnäolo. Tämä ei tarkoittaisi sitä että isä saisi vaatia aborttia vaan isä voisi hankkia vastuuvapautuksen velvoitteistaan lapseen. Tämä olisi eräänlainen "sosiaalinen abortti" jossa biologinen isyys ei tarkoita sosiaalista isyyttä edes siinä byrokraattis-monetaarisessa mielessä joka kelpaa monelle niistäkin naisista jotka asettavat lapsensa ja isänsä tapaamiskieltoon.
2: Christine Overall taas on kuvannut ”Why have children”:issä että lapsen oikeuden on ylitettävä vanhempien oikeudet sillä lapsi ei päätä syntymästään. Vanhemmat ovat kuitenkin päättäneet harjoittaa seksiä. Overall ei toki puhu siitä että olisi jokin velvollisuus pysyä lapsen elämässä. Kysymys ei ole lapsen oikeudesta isään ja äitiin (mikä olisikin omituista) vaan siitä että jos isä ei maksa elatusmaksuja, se vaikuttaa lapsen elintasoon. Lasta rangaistaan eräässä mielessä tässä tapauksessa.
3: Toisaalta on luontevaa ajatella vaikka Rawlsin "Political liberalism" -teoksen hengessä, että naisen oikeuksien kautta, että koska raskaus tapahtuu naisen kehossa, hänellä on aivan erilainen riski ja osallistuminen raskauteen kuin isällä. Koska seksiaktio on periaatteessa isälle ja äidille pieni asia mutta seuraukset ovat suuria ja vakavia, on tilanne tietenkin helposti epäreilu. Hetken hurmio ja periaatteessa harmiton aktio voi johtaa siihen että ihmiseltä vaaditaan paljon velvollisuuksia. Ja tätä pidetään "vastuunottona" ja siitä luopumista isona ja vakavana asiana joka osoittaa "moraalista selkärangattomuutta". Epäreiluuden kokemuksesta huolimatta naisen riskit ovat isommat. Nainen joutuu olemaan raskaana. Raskaus tapahtuu hänen kehossaan. Lisäksi nainen joutuu joko synnyttämään tai olemaan aborttitoimenpiteessä. Joten jos naisella on etu jota miehellä ei ole, se voi johtua tasa-arvon puutteen sijasta siitä että biologia säätää tilanteet erilaisiksi.

Tässä tilanne on kiinnostava. Sillä niissä kaikissa on perustaa. Niissä on kuitenkin tiettyä yhteismitattomuutta. Kysymys on siitä keiden arvot priorisoidaan toisen yli. Jos tässä valossa katsotaan mielestäni tärkeää Elizabeth Braken ”Fatherhood & Child Support”issa esittämää argumenttia ehkäisystä ja abortista, voidaan nähdä miten haastava tilanne on. Braken mukaan vastuunotto tuo aborttiasiassa oikeuksia miehille. Eli jos ehkäisystä on huolehdittu, tämä pitäisi jotenkin huomioida. Jos isä on vastuussa syntyvästä lapsesta aivan yhtä paljon kuin jos olisi vain ilman ehkäisyä puuhastellut, niin se ei varmasti tunnukaan reilulta. ; Kuitenkin jos ajatellaan asiaa Overallin teemoilla lapsen kannalta, niin se että hän jää ilman elatustukea ja häntä tavallaan rangaistaan. Lapsen kannalta ei ole väliä onko isä käyttänyt kondomia vai ei. Itse asiassa lapsi ei välitä onko isä raiskattu tai mitä tahansa.

Onkin hyvä tiedostaa että näkökulmaerot ratkaisevat hyvin paljon. Jos kuvitellaan tilanne jossa ei-isäksi haluava livauttaa puolisonsa juomaan jotain joka aikaansaa kemiallisesti keskenmenon. Ja tekee tämän koska puoliso ei halua aborttia mutta itse ei halua tulla isäksi, niin tutkitaanko tapausta pahoinpitelynä ("osa naisen ruumista!") vai tappona/murhana ("erillinen elämä") vai onko kyseessä omavaltainen ilman lääkärilisenssiä tehty lääketieteellinen toimenpide ("puoskarointi")?

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

Rawls ja ongelmallinen abortti

Rawlsin oma kanta aborttiin on tunnettu. Hän kirjoitti "Political Liberalism" -teoksensa alaviitteisiin kannattavansa aborttia. Hän tunnusti että abortti oli mutkikas ja vaikea asia. Ja hän esitti asian yhteydessä sitä, miten yhteiskunnallisia kiistoja tulisi ratkaista. Rawls argumentoi tässä yhteydessä että naisten tasa-arvo "the equality of women as equal citizens" on vahvempi periaate kuin se, että yhteiskunta voi jatkuvuutensa nimessä komentaa ihmisiä lisääntymään "the ordered reproduction of political society over time". Rawlsille vapaus oli niin tärkeä asia että se tässä asiassa ylitti jopa absoluuttisen ihmiselämän kunnioittamisen "respect for human life".

Itse näen että Rawls argumentoi tässä vain puolittain hyvin. On aivan perusteltua esittää että yhteiskunnalla ei ole lupaa komentaa lisääntymään. Mutta onko aborttikysymyksen kohdalla todella se että vastakkain on juuri se että yhteiskunta pakottaa lisääntymään ja se että nainen on vapaa päättämään omista asioistaan? Näkisin että Rawlsin näkemykset abortista ovat sellaisia että niitä on vaikeaa sovittaa yhteen hänen muiden näkemystensä kanssa. Ja tämä paljastuu heti kun aborttia lakkaa katsomasta vain tuosta Rawlsin valitsemasta hyvin kapeasta näkökulmasta. Kantani on että argumentti toimii jos ja vain jos pysytään hyvin tiukasti Rawlsin määrittämässä kontekstissa "We consider the question in terms of these three important political values: the due respect for human life, the ordered reproduction of political society over time, including the family in some form, and finally the equality of women as equal citizen." Ja juuri tämä näkökulma ja sen rajaaminen juuri noin on itse asiassa jotain joka ei sovi oikein hyvin edes Rawlsin itsensä muihin vapautta ja oikeuksia koskevaan filosofiaan. (Puhumattakaan siitä että moni pitää tuota näkökulmaa absurdina siksi että ei ole Rawlsin filosofian kannattaja.)

Esimerkiksi  Rawlsin ajatus siitä että yhteiskuntaa suunnitellaan "epätietoisuuden peiton alla", eli siten että ei tiedetä mihin osaan yhteiskuntaa itse satutaan päätymään. Näin harkitaan kaikkia vaihtoehtoja ja kaikista huonoin skenaario ja sen ongelmien välttäminen korostuu. Mikä on hyvä periaate koska muutoin vallassapito tarkoittaa hyvää yhteiskuntaa vallanpitäjille ja muiden kustannuksella. Rawlsin periaate aborttikysymyksen kohdalla tarkoittaa sitä että periaatteessa yhteiskunnan asioista päättävä ihminen voisi joutua kuvittelemaan itsensä abortoitavaksi sikiöksi. Tämä tuskin on argumentti sen puolesta että abortti olisi kannatettava vaihtoehto yhteiskuntajärjestykseen. Ja tämä yhteiskuntanäkökulma voidaan todellakin tehdä koska abortin tekeminen on jotain josta voidaan säätää lakiin.

Kenties mielenkiintoisempi asia on kuitenkin Rawlsin vapauskäsitys.

Hänet liitetään liberalismiin ja hänen vapauskäsityksensä on tässä mielessä relevantti. Hänen mallissaan on mahdollista olla suvaitsevainen joka on suvaitsematon suvaitsemattomille. Sillä ihminen, noin karkeasti, "saa toteuttaa tahtoaan ja tavoitteitaan, kunhan ei puutu toisten vastaaviin oikeuksiin." Tässä ei ole niin oleellista että mikä mielipide on vaan se miten sitä toteuttaa ; Esimerkiksi jos ei pidä homoseksuaalisuudesta ja siksi ei itse harrasta homoseksiä, ei puutu toisten vastaaviin oikeuksiin. Mutta jos estää homoja menemästä avioliittoon kieltämällä sen juridisesti puuttuu toisten vastaaviin oikeuksiin. Ja jos joku haluaa kritisoida tällaistä torppaajaa, niin hän saa tallata ja vastustaa ajatusta miten tahansa koska kritiikin kohteena ei ole mikään "vastaava oikeus". Koska se lakkaa olemasta "vastaava oikeus" sinä sekuntina kun siinä "puututaan toisten vapauksiin".

Tämän tiedostaminen on hyvin tärkeää. Sillä jos mietimme mitä aborttitilanteessa tehdään, niin siinä sikiöltä poistetaan aika paljon päätöksiä joita tämä voisi tulevaisuudessa tehdä. Näin ollen aborttia hakeva nainen on kuin uskonnonvapauttaan toitottava uskovainen joka kieltää homoseksuaalien avioliiton juridisesti omaan syntinäkemykseensä viitaten. Tätä kautta abortin vastustaminen on hyvinkin sallittua ja yhteydessä Rawlsin omiin näkemyksiin.

Tämä näkökulma on siitä erikoinen että siinä ei ole premisseissä mitään absoluuttista ihmisarvoa. Sen tausta-aksioomissa ei myöskään ole mitään sen tyylistä että sikiö on jo kohdussa ihminen tai persoona sanan täydessä eettisessä mielessä. Siinä katsotaan vain että puututaanko toisten vapauksiin ja voidaanko tätä suvaitsemattomuutta kohtaan kohdistaa suvaitsemattomuutta ilman että lakataan olemasta suvaitsevaisia.