Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

A(te)senteellisen ihmisen utopia

Kävin hyvin omituisen kinan eräässä uskontokriitikoiden ryhmässä. Keskustelu oli hyvin omituinen, koska ihmiset olivat ensinnäkin kovin erimielisiä, ja silti keskustelua väritti vahvasti se, että he eivät kuitenkaan oikein ymmärtäneet edes sitä mitä yritin sanoa. Erimielisyys tilanteessa jossa sanomani sisällön kanssa ollaan erimielisiä olisi hyväksyttävissä jos sanomani edes ymmärrettäisiin. Mutta kaikki yritykseni täsmentää asioita näyttivät pölähtävän ihmisiltä hilseen yli ja siitä huolimatta jäljelle jäi jonkinlainen pahastuminen ja närkästys minua kohtaan.
1: No, jäi minunkin suuhuni hieman paha maku. Nimittäin kun ensin ihmiset kysyivät kommenttia, niin pian reagointi oli se, että jos kuva ei kelpaa niin pitäisi piirtää itse parempi. Luulin että kommentteja pyydetään jotta niitä saadaan. Ja luulin että tämänlaisessa tilanteessa ei tarvitse olla lehmä sanoakseen että maito on hapanta. Huvittavaa oli myös se, että näissä vaatimuksissa esille se, että kun valitin ensin siitä miten kuva liian leimallisen antiteistisenä haluaa poistaa uskonnot yhteiskunnasta, sain selitystä jonka sisältönä oli se, että millä symbolein minä paremmin kuvaisin sitä että ihmiskunta luopuu taikauskosta. Eli symbolia koskeva analyysi ei johtanut ajatuksia viestiin asti. Ja pääkritiikkini kohdustui juuri viestiin jota se symboli on tavallisesti levittämässä.

Ryhmän logoksi aiottiin laittaa sinänsä ihan hieno kuva. Siinä oli kuvattuna klassinen evoluutiokuva, jossa alkeellisemmasta ihmisapinasta jatketaan jonossa nykyihmiseen. Kuvan viimeinen ihminen sitten laittoi erilaisia uskonnollisia symboleita roskakoriin.

Kuva joka itse joutaisi ö-mappiin

Kuva jossa ei suinkaan
konstruktiivisesti analysoida
ja rakenneta omaa asiaa, vaan
ollaan torppaamassa melko
ehdottomalla asenteella.
Roskis on itsessään
destruktiivinen, tuhoava.
Jätteeksi hylkääminen
on asenne, jossa
argumentatiivisuuden
korostaminen ei välity.
Ja minulle tämä on tärkeää.
Että uskonnosta voi luopua
KUN SEN ENSIN TUNTEE.
Ja että sen jälkeen se
on helppoa ; Tämä vaatii tutustumista
eikä sitä että heittää roskiin.

Olen sanonut oman osani roskissymbolista. Monia saattaa ihmetyttää miksi jaksan välittää tämänlaisista. Sillä olen käsitellyt uskontoa lähinnä rautahansikkain. Lisäksi harjoitan erilaista kusipäistelyä, kuten polttelen Raamattuja testinä. Ja käyn kirkossa hattu päässä. Syynä tähän roskissymbolin paheksuntaani on se, että eräässä mielessä sovellan parilla jatkokorollaarilla John Wilkinsin 95/95 -sääntöä. "95/95 rule: 95% of people are decent human beings 95% of the time." Pyrin omalla kusipäisyyskorollaarillani siihen että kohdistan oman 5% niihin 5% ihmisistä. (Sillä kannatan Aaron Jamesin näkemystä jonka mukaan kusipäisyys on sitä että tehdään pahaa siksi että ajatellaan että muiden paha jotenkin oikeuttaisi sen.)

Otsikkoon roskiksen laittaminen on yksinkertaisesti jotain joka antaa liian syvän aseman tämänlaiselle. ; Roskakoriin laittaminen vihjaa luopumisen lisäksi poisheittämieen ja roskakorissa on myös hieman saastaisuuden tuntua. ~ Näkisin että uskontokritiikissä on hyvä muistaa että joskus voi olla syytä piirtää koraanille paskantava Muhammadsika. Siihen reagointi kun voi paljastaa jotain tärkeää islaminuskoisista. Mutta jos sellaisen piirtää se on myös jonkinlainen tunnustus itsestä. Ja jos tämänlaisen sikakuvan ottaa vaikka omaksi tunnuksekseen, niin sitten ei pidä ihmetellä jos joku pitää militanttina aggroavana paskiaisena.

Se kuva.

Se kuva. Elikkä
"The March of Progress".

Mutta tosiasiassa myös evoluutiokuva on hyvin oleellinen asia huomioitavaksi. Se nimittäin pitää sisällään toisen viestin. On selvää että ehdotelma oli kahden varsin käytetyn symbolin kombinointia. Ja tätä kautta on selvää että myös tämän puolen viesti on syytä käydä läpi. Kuvahan on klassikko. Ja siksi on hyvä huomata, että sitä on myös käsitelty. Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould on "Wonderful Life":ssä katsonut että se on kuva jonka kautta ihmiset ikään kuin helposti saavat kokemuksen siitä että he ymmärtävät evoluutiota. "The march of progress is the canonical representation of evolution – the one picture immediately grasped and viscerally understood by all" Mutta tässä on sisällä tietty viesti. "The straitjacket of linear advance goes beyond iconography to the definition of evolution: the word itself becomes a synonym for progress." Ja tämä taas ei ole evoluutioteorian mukainen "life is a copiously branching bush, continually pruned by the grim reaper of extinction, not a ladder of predictable progress." Gould on kritisoinut kuvaa siitä että siinä (a) ei kuvata evoluution haaroittuvaa luonnetta, ihmislajin kehityskin pitäisi kuvata pensaana sen sijaan, että sitä kuvattaisiin suorana jatkumona kohti tiettyä määrättyä lopputulosta (b) se luo tarinan jossa nykyihminen olisi jotenkin hienostuneempi, laadukkaampi, parempi ja muutenkin ylivertainen. Evoluutio ei tarkoita välttämättä paremmaksi tulemista. Gould ei arvostanut narraatiota jossa sankarillinen ihminen kehittyy vaikeuksien kautta voittoon "ennaltamäärätysti ja ohjatusti" suoraa evoluutiopolkua pitkin, jossa ihmislajin superius ja ehdoton paremmuus askel askeleelta olisi se joka ohjaisi lajin kehitystä ja tulevaisuutta.
1: Vastaava evoluutiokuvasto on helppo löytää lähes kaikkialta. "X -men" -maailmassa mutantteja kuvataan usein "seuraavana askeleena". Kuitenkin tämä vaatisi sitä että mutaatiot olisivat erityisen hyödyllisiä. Ja tässä kohden analyysi näyttää sekoittavan funktion ja adaptaation. Toki keskeiset X -miehet selviävät merkittävistä uhista joten tietyllä tavalla mutantit voivat olla hyvinkin eduksi hengissä selviämiselle mutta (a) x -mutaatio on kaikilla mutanteilla sama, mutta sen efekti on hyvin satunnainen - ja kaikki mutantit eivät ole edullisia, näkyvimmät sankarit eivät siis edusta geenin keskivertoista kelpoisuutta, joka taas on se joka on populaatiossa luonnonvalinnan avulla yleistymisen takana (b) valtaosa mutaatioista vaikuttaa selvästi ulkonäköön tavalla joka ei ole lisääntymiselle edullista, esimerkiksi karvainen sininen mutantti tuskin saa suosiota naistenisukussa, eikä tässä mikään regenerointikyky tai erityinen voimakkuus auta (c) tosiasiassa suuri osa X -miesten sankaruudesta on sitä että he selviävät ongelmista joita heidän geeninsä aikaansaa. Esimerkiksi geeni aikaansaa suuttumusta ja hyökkäyksiä ryhmiltä jotka haluavat eliminoida mutanttirodun.

Kun tämä laitetaan uskontokritiikkisymboliin, nousee tietysti ensin (a) vähän sellainen sävy että tässä ei nyt oikein tykätä uskonnosta eikä oikein osata evoluutiota (b) ja sitten hieman vähemmän nolona piirteenä on se, että pelkkänä symbolina kuvaan välittyy viesti siitä että uskonnon roskiin heittävä olisi jotenkin seuraava, parempi, askel. Että kyseessä on edistys johon liittyy tulevaisuusutopia. Jonkinlainen ajatus siitä että järki jyrää uskonnon. Itse en tämänlaiseen usko. En koe uskottavana ylipäätään ihmisten mielipiteiden muuttamista edes yksilötasolla. Saati että tästä saataisiin hallittu yhteiskuntatasolla tapahtuva mielipiteiden muuttuminen. Toki monilla uskontokriitikoilla on hyvin klassinen asenne. He ajattelevat valistushenkisesti että ihminen on rationaalinen olento. Ja siksi he voivat uskoa kuten Freud, että taikausko tullaan tallaamaan maahan. Itse voisin olla enemmän Kärnän "kurjulaisten kultamunien" suunnalla. Hän viittaa Joseph de Maistren ajatuksiin ja selittää että "kaikki järjen rakentama voidaan murskata järjen avulla, ja että vain irrationaalinen kestää. Ihminen kun kuvittelee olevansa järkevämpi kuin onkaan. Kuitenkin häntä ohjaavat tunteet ja tiedostamattomat motiivit. Ihminen jälkikäteen rationalisoi eli selittää tolkullisiksi valintojaan."

En usko tämänlaiseen suurisuuntaiseen. Minulle uskontokritiikki on henkilökohtaisempaa. Se ilmentää osittain "omaa normaalia 5 prosenttiani". Eli sitä johon ei ole välttämättä mitään moraalisesti kestävää tekosyytä. Kostonhimo, pottujen maksaminen pottuina ja vastaavat "inhimilliset asiattomuudet" joissa unohdetaan se, että koston ja oikeudenmukaisuuden välinen ero on se, että kosto ei ole oikeudenmukaisuutta. Tällöin räyhäämiselläni on lähinnä itselleni terapeuttis-katharttinen vaikutus. Toisaalta saatan hakea kritiikillä asiallisemmin myös tilaa itselleni. Silloin väliksi ei ole se, muutaako kukaan mieltään itse asiasta. Ei minua suoraan sanoen kiinnosta onko joku toinen ateisti vai kristitty, kunhan hän suhtautuu minuun asiallisesti. (Tämäkään ei tietysti ole kaikki uskontokritiikin merkitys. Osa yrittää tehdä uskonpuhdistusta, eli ei torjua uskontoa vaan niiden ikäviä käytänteitä. Kaikki uskontokritiikki ei ole ateistista, ei edes agnostista. Myös teistit joskus kykenevät siihen.)

Loppukaneetti

En siis jaa otsikoksi laitetussa march of progress -roskismerkissä kulkevaa viestijoukkoa:
1: Tulevaisuusoptimistista ajatusta jossa uskontokritiikki tavoittelee utopiaa, uskonnotonta sekulaaria tulevaisuutta. En luota ihmisiin, ihmiskunnan tulevaisuuteen tai muuhunkaan. Ihan liikaa irrationaalista toivoa käsitettäväksi ja vielä vaikeammin jonain totuutena hyväksyttäväksi. Jos nielisin tämän viestin voisin ryhtyä vasemmistolaiseksi mannermaisen filosofian ystäväksi.
2: Ajatusta jossa ollaan parempia jotenkin ennaltamäärätysti ja edustettaisiin jotenkin itse itsensä nimitetysti ihmiskunnan laadullisesti parempaa ja kehittyneempää osaa jossa muut, eri lailla ajattelevat, edustavat alkukantaista ja huonoa.
3: Uskontoa voi käsitellä kuten roskaa, ikään kuin jonain joka voidaan ehdottomasti vain heittää roskiin kuin saasta, sen sijaan että voitaisiin vaikka asettua rationaaliseen keskusteluun jossa sille annetaan mahdollisuus ja sitten tämän päätteeksi vaikka hylätään.
4: Sitä että evoluutiosta voidaan levittää virhekäsityksiä tukevaa materiaalia vain siksi että "tykätään evoluutiosta" ja tämä virhekäsityksiä levittävä ikonisto on "kliseisyyteen asti toistettua ja tunnettua".
5: Sitä, että ryhmä joka ei ole ateismiryhmä vaan nimeomaan pyrkii olemaan "uskontokriittinen ryhmä" ei kovin hyvin voi ottaa tunnukseensa tämänlaista varsin repivää tunnusta. Jos kyseessä olisi jokin marginaalinen militanttiantiteistiryhmä se voisi kenties kuvata hyvin kokonaisjoukkoa. Samoin jos se olisi -edellistä vaihtoehtoa huomattavasti lievemmin- poliittinen ryhmä joka pyrkisi nimenomaan siihen että uskonnon asema jotenkin heikennettäisiin kenties jopa nollaan asti yhteiskunnasta, kuva voisi sopia ryhmälle. Roskissymboli on kuitenkin jo itsessään leimallisesti ns. uusateistien käyttämä, joten se vihjaisi että kaikki uskontokritiikki olisi tähän alakultuuuriin kuuluvaa. Jonain välivetona se voisi olla hauska. Mutta ryhmä joka laittaa tämän otsikokseen antaa sellaisen viestin jossa en yksilönä halua olla osallistumassa. Jos muut ajattelevat toisin, tämä on heidän lupansa tehdä.

Surrealismi pseudoabsurdismina

"In ordinary life a situation is absurd when it includes a conspicuous discrepancy between pretension or aspiration and reality: someone gives a complicated speech in support of a motion that has already been passed; a notorious criminal is made president of a major philanthropic foundation; you declare your love over the telephone to a recorded announcement; as you are being knighted your pants fall down."
(Thomas Nagel, "The Absurd")

Olen melkoisen outo. Lisäksi ajatusmaailmaani ovat vaikuttaneet sellaiset kaunokirjalliset tuottajat kuin Daniila Harms ja Franz Kafka. Olen härömielinen, vandaalimielinen, hullujen ja eksentrikoiden ystävä. Lisäksi olen "paatunut naturalisti" ja skeptikko. Nämä sopivat karkeasti sanoen melko huonosti yhteen. Yhdistäviksi teemoiksi voi kaivaa lähinnä Camusin tyylisen absurdia korostavan intellektuellismin. Jolla onkin syviä vaikutuksia. ; Tästä seuraakin helposti päätelmänä joko se, että eläisin joko jonkinlaisessa kaksoisstandardissa. Tai sitten eläisin jonkinlaista nihilistin arvotyhjiöelämää. Tämä ei kuitenkaan karkeasti sanoen pidä paikkaansa. En ole myöskään mikään übermench, zeniläinen tai irrationalisti. Niissä on aavistus jotain oleellista, mutta nähdäkseni ei riittävästi. Siksi olenkin "vain surrealisti".

Tarkalleen ottaen sellaisella tavalla jonka käsittämiseksi on hyvä katsoa Thomas Nagelin käsityksiä absurdismista. Hän ei nimittäin kaupittele näkemystään surrealismina, mutta näkisin että hänen mallinsa on itse asiassa pseudoabsurdia ja että olen tässä kohden hänen linjoillaan monessa kohdin. ; Aivaan alkuun laittamani lainaus näyttää tietysti jo tietä sille että hän ei näe absurdia missä tahansa. Siinä missä mielestäni universumin näkeminen aidon absurdina tarkoittaisi sitä että vaikka aamukahvi nähtäisiin absurdina, hän selkeästi liittää absurdin yllättävyyteen, kaksoisstandardissa elämiseen, epäonnistumiseen, hairahtumiseen, erehtymiseen ... Nagelin absurdi lähentelee merkityksettömyyden sijasta jotain sellaista jota kutsuisin kyynisyydeksi, pessimismiksi tai ironisuudeksi.
1: On muuten merkittävää että Nagel korostaa absurdia. Hänen ajatuksensa sopivat nimittäin jossain määrin yhteen Intelligent Designin kannattajien ajatustapojen kanssa. He korostavat Nagelin tärkeyttä ja läimivät häntä selkään vaikka hän on ateisti. Sillä he kokevat tässä lujaa yhteyttä jossa soditaan oleellista asiaa vastaan. Sielukonseptin pelastaminen pahoilta neurologeilta on oleellista. Lisäksi kun muistetaan että ID;n ytimessä on denialismi - tai kuten he sen sanovat "eliminatiivinen päättely prosessi" tai Dembskin tapauksessa "eliminatiivinen filtteri" - jossa luonnolliset elementit korostetaan huonoiksi selityksiksi, on selvää että ID:n Suunnittelija on absurdin ytimessä. Sehän on määritelmällisesti jotain joka ilmentää Suunnittelua joka ei sovi luonnonlakiin tai sattumaan tai muuhun luonnontieteellisen Järjen konseptiin. Ja jonka tarkoitusperistä ja luonteesta, tietoisuudesta tai oikein muistakaan ominaisuuksista ei voida saada mitään tietoa. ID on absurdi, ei vain surreaali vaan lähtökohtaisesti ihmisen elämän kannalta irrationaalinen, ja siksi se on täysin sovelluskelvoton esimerkiksi etiikan kannalta.
___1.1: Toki on pakko myöntää että oikeasti ID:läiset moittivat "darwinismia" nimenomaan nihilismistä ja korostavat että ID on tärkeä eettisyyden kannalta, että se suojaa darwinismin kylmyydeltä ja julmuudelta. Mutta tämä johtuu siitä että  ID:läiset ovat kaksoistandardi-absurdeja. He eivät halaa nihilismiään ja seuraa premiseejään loppuun asti, eli päättele että etiikasta ei voi tietää kun on Suunnittelijakysymyksen ulkopuolella ja tämä jää siksi perustelemattomaksi tyhjäksi oletteluksi. Nagel otetaankin käyttöön lähinnä koska tämän sanat sopivat joltain osin ID:n retoriikan osasiin ja sitä kautta yritetään epätoivoisesti luoda tilaa sielukonseptille joka sekin itsessään taas on ID -kysymyksen ulkopuolella. Sillä teknisesti ottaen ID on kysymys siitä olemmeko eräänlaisia robotteja vai emme, sielu ei ole välttämätön konsepti tässä yhteydessä.

Nagel on toki luultavasti tarkoittanut että tarkasti katsoen jokainen piirre olisi tämänlainen. Että aamukahvissa olisi esimerkiksi itsepetosta, kun haluan itse olla pirteä mutta käytänkin tässä kävelykeppejä. Tai vähintään siinä että en ole enää aikoihin juonut kahvia ollakseni pirteä vaan sen takia että pääni ei olisi kipeä. Tästä huolimatta hänen esimerkeistään jää vahva mielikuva siitä, että tosiasiassa absurdi ei olisikaan maailman syvin olemus, vaan se olisi jonkinlainen attribuutti joka lymyäisi yksityiskohdissa. Tässä mielessä pidän lausuntoa surrealismin - ainakin oman surrealismini - ytimessä.

Nagel ei siis esitäkään että maailma olisi absurdi vaan että ihminen tekisi siitä sellaista. Eli absurdius johtuisi siitä että maailmassa on ylitsepääsemätön ero tavoitteiden, tavoiteltavuuden ja saavuttamiemme asioiden välillä. Onkin selvää että maailma jossa elämme on ylitsepääsemättömästi auki epävarmuudelle ja kyseenalaistamiselle. Epävarmuus taas johtaa siihen että vaikka pidämme asioita tärkeänä ja panostamme niihin, on tilaa epäonnistumiselle ja jos onnistuminen merkitsee on elämässä väistämättä onnistumisen vastakohtaa, jonka on merkittävä koska muutoin onnistuminenkaan ei merkitsisi. Ja joskus jopa päädymme erilaiseen tilanteeseen kuin mitä olemme tavoitelleet, mutta olemme siitä silti tyytyväisiä. Näin ollen elämässämme on kaiken kaikkiaan surreaalisia piirteitä.

Nagel myös asettaa nähdäkseni merkitykselle ja järkevyydelle, tuolle absurdin vastakohdalle, erikoisia vaatimuksia joiden kanssa en voi olla yksimielinen. Tärkein niistä koskee ajallisuutta. Nagel korostaa tässä mittakaavaa. "It is often remarked that nothing we do now will matter in a million years. But if that is true, then by the same token, nothing that will be the case in a million years matters now. In particular, it does not matter now that in a million years nothing we do now will matter." Nähdäkseni tämä on läheistä sukua klassiselle teistiselle ajatustavalle jossa merkitys sidotaan ikuisuuteen. Väliaikainen olisi siis absurdia ja jotenkin säälittävää. Nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmänkin vaatimus ja toiveajattelua kuin todellinen merkityksen ehto. Nähdäkseni merkitys on nimenomaan ajallista, jopa lyhytaikaista. CMX esittääkin eräässä kappaleessaan nimeltä "sielunvihollinen", että "Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään." Nähdäkseni eivät. Valhe selittää muutoksen ja nykyisen tämän jälkeisen huonon tilan. Mutta myös hyvä kokemus on ollut tosi.

Toki moni korostaa "Raamatun" Saarnaajan hengessä elämän väliaikaisuutta, jota pitäisi käyttää ikuisuus mielessä. Että ilman ikuisuutta olisi turhuutta, mutta ikuisuuden kanssa väliaikaista "henkäystä" jossa on aika maata ja aika tehdä työtä. Ja ilmeisesti myös aika paskahuusissa istua. Moni korostaa Platonisen ideamaailman hengessä että ideaalit eivät toteudu epätäydellisessä maailmassa ja että siksi maailmallinen ei voisi olla tärkeä. Joku voisi kuitenkin ajatella - vaikka  kuppeihinsa ns. tahallisia värivirheitä, kuhmuja ja polttojälkiä tekevien teetaiteilijoiden tapaan - sitä että ehkä poikkeamat ovatkin sitä kaunista ja hyvää.

Tässä mielessä sanoisin että elämällä ei ehkä ole Tarkoitusta sanan vanhahtavassa teologisessa mielessä. Mutta siinä on paljon merkitystä. Ja se johtuu siitä että merkitys liittyy ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. Ne ovat aivon sisäinen subjektiivinen todellisuus joka kenties ruokkii hengissä selviämistä evoluution välineenä (tai on hassu sivutuote jostain joka tekee niin) eikä maailman "syvin olemus".

Skeptismin sovittaminen tähän kudelmaan ei ole itse asiassa vaikeaa. Syynä on se, että tunnistaakseen surreaalin täytyy sen olla kontrastissa johonkin joka on merkityksellistä tai ainakin säännönmukaista. Tieteenfilosofinen teorian falsifiointitilanne tai paradigmanvaihdos on kannanotto siihen että tuo ennen järkevänä pidetty konsepti on paljastanut meille surreaaliutensa, "ylitodellisuutensa" joka ei ole tästä maailmasta vaan ainoastaan (ala)päästämme revitty juttu.
1: Ja toisaalta vaikka näin ei tapahtuisikin, niin mieti seuraavaa. Kun kuullaan niiden puheita jotka korostavat irrationaalis-esteettisen puolen tärkeyttä ja korostavat skientismin kuivuutta ovat usein tieteenfilosofiassa vetoamassa piirteisiin jotka paljastavat tieteenfilosofian jotenkin ontoksi, eli irrationaaliseksi asiaksi jota kannatetaan emotionaalisin syin, siksi että ne nähdään "fiksuina, kauniina yhteensopivina" eli esteettisessä mielessä harmonisina ja merkittävinä asioina. Skientismi olisi itse asiassa  tässä mielelessä jotain joka olisi nimenomaan irrationaalis-esteettistä.

Pyhän äärellä (transsubstantiaation ikonoklasmi)

Skeptikkotouhut liitetään usein mielikuvissa ateistisuuteen. Tässä taustalla on varmasti se, että skeptikoiden nähdään usein tuhoavan ja rikkovan toisten Pyhinä pitämiä asioita, ja sama mielikuva kuvainraastannasta liittyy myös ateismiin. Toisaalta skeptisyydellä on myös positiivinen maine ja moni uskovainen haluaakin korostaa sitä että kristillisyys ja skeptisyys eivät ole keskenään ristiriidassa.

Ajatus voi kenties tuntua omituiselta, mutta tosiasiassa kristillisiä ja merkittäviä skeptikoita löytyy. Wiseman kertoo "Yliluonnollinen ilmiö" -teoksessaan eri yhteyksissä kahdesta skeptikosta jotka ovat merkittävän uskonnollisia.
1: Ensimmäinen on Korem joka on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Fakers", jossa hän käsittelee huijauksia. Hän selittää kirjassa esimerkiksi Ouija -laudan psykologiasta. Koremin vahva uskonnollisuus tulee kuitenkin esiin, koska kirjassa on käsitelty yhtä paljon huijareita ja puoskareita kuin aitoja ihmeitä. Koremin ideana onkin kouluttaa ihmiset tunnistamaan aitoja ihmeitä tekoihmeistä. Siksi esimerkiksi osa ennustamisesta näytetään huijaukseksi ja toinen puoli demonisiksi voimiksi. (Koresh selittää että enkeleille ei ole annettu tämänlaisia kykyjä, mikä loukannee monia uskovaisia profeettoja.)
2: Kuuluisampana esimerkkinä on Faraday. Hän on tunnettu fyysikko, jonka perusidea sähkömagneettisten voimien takana olevasta yhteydestä on syntynyt sen ajatuksen kautta että näkymättömät voimat ovat yhtä. Eli teologinen näkemys Jumalasta on ollut apuna hypoteesinmuodostuksessa (mutta ei sen testauksessa, Faraday teki kokeita eikä lukenut vastausta pelkästään Raamatusta). Miehen usko oli sen verran kaikenkattavaa, että hän ei esimerkiksi suostunut ottamaan vakuutusta koska se olisi ollut hänestä epäuskon ilmaus siitä että Jumala ei varjele. Faraday oli kuitenkin myös merkittävä parapsykologisten ilmiöiden debunkkaaja. Hänen työnsä pohjalta esimerkiksi tiedetään että spiritualistien pöytien liikuttelu ei johdu siitä että henget liikuttavat pöytiä. Faraday keksi nerokkaan koejärjestelmän, jossa hän havaitsi että spiritualistisissa ilmiöissä ihmisten kädet liikkuivat ennen pöytää. Eli pöytä ei heilunut itsestään ja vaikuttanyt käsiin vaan että istunnossa olevien käsien tiedostamattomat liikkeet pomputtivat pöytää.

Tämä liittyy aikaisempiin mietteisiini siitä miten skeptinen uskovaisuus voi ilmetä. Olen aina pitänyt siitä että kristitty voisi tehdä arvokasta skeptistä työtä. Mutta samalla olen ollut erittäin tietoinen siitä että kristityllä skeptikolla on aina jonkinlainen kaksoisstandardi. Sanaleikit epäilyn ja skeptisyyden välillä eivät ekvivokaatioluonteensa vuoksi vakuuta ; Skeptismi kun on epäilyä joka ei ole vastustusta vaan jossa annetaan mahdollisuus ja ero selvitetään testaamalla. Usko on sitä että epältyyn asiaan luotetaan uskon hypyllä, kenties hypyn mysteeriluonne ja mielivaltaisuus tunnustaen. Skeptisyys taas on sitä että epäiltyyn asiaan kohdistetaan koe jonka yksi mahdollinen seuraus on koko jutun debunkkaus, hylkäys järkevänä vaihtoehtona.

Kristillinen skeptisyys, oman uskonepäilyn sijasta harhaoppien vastustamista

Näin esimerkiksi Faraday oli innokas debunkkaamaan harhaoppina pitämäänsä spiritualismia kokeellisesti. Toki hän kokeili omia ideoitaan sähkömagnetismissa, mutta tämä koe tuskin oli ikonoklastinen siinä mielessä että epäonnistuminen olisi johtanut uskon loppumiseen. Ja suhdettaan vakuutuksiin Faraday ei tietysti koetellut kokeellisesti ollenkaan. Näin ollen hän oli halukas harjoittamaan ikonoklasmia asioihin joita hän itse ei pitänyt Pyhänä mutta ei ollut halukas kokeilemaan niitä joita hän itse piti Pyhänä. ~ Ateistilla ei tässä mielessä ole mitään Pyhänä pitämiä asioita. Tosin heillä on maailmankuva jossa ollaan kaikkea yliluonnollista vastaan ja siksi kaikkia yliluonnollisuuksia vastaan kohdistetaan tasapuolisesti skeptisyyden ikonoklastinen, kuvainraastava, virta.

Tämä on toki yleistä. "Uskonto" -sanalla on kaksoismerkitys jolla leikitään esimerkiksi ateisteihin kohdistetussa retoriikassa usein ; Toisaalta uskonnon Pyhyydelle vaaditaan uskonnonvapauden suojaa. Mutta toisaalta ateismi nähdään "yhtä premissien varassa olevana" kuin uskonnonkin. Siksi usein kohdataankin se, että  ateismi ei olekaan uskovaisille "uskontoa" vaan nimenomaan "vain uskontoa" jota ei kuitenkaan tarvitse suojella Pyhyyden valokeilalla kuten kaikkia uskontoja muutoin tarvitsee. Koska ateismissa on se mystiskosminen etuliite "vain" joka poistaa tämän suojan ja kunnioittamisen tarpeen.

Mitättömän ylevöittäminen - Turhan arvottaminen, roskan muodonmuutos Pyhäksi.

Eiliseen mm. vitsin ja uskonnollisen profetian toisistaan erottamisen vaikeutta koskevaan blogaukseeni tuli mainio kommentti joka kannustaa "järjestelmällistä valeprofetianäyntehtailua" koska se voidaan nähdä "trollaamistaidon sublimaationa, korottamisena taiteenlajiksi". Tässä ideana on juuri se, että likimain kaikki Pyhä on joka tapauksessa jollain tavalla mielivaltaista, jos ei irrationaalista niin vähintään arationaalista. "Kun joku latelee tietoisesti päättömän, tarkoituksella keksimänsä surrealistisen ja symboliikan puolesta ala-arvoisen alkeellisen "profetian"huurun ja toinen näkee siinä Herran viisauden ja varoituksen, kunnioitettavan ennakkotodistuskappaleen, tapahtuu niin upea transsubstantiaatio, että se on aivan mykistävää. Siinä pääsee pyhän äärelle, ja se jos mikä on tavoiteltavaa." Kun on selkeästi olemassa ihmisryhmä, jonka pääroolina on uskonnollisella rationalisointikikkailulla muuttaa paska konvehdeiksi, on aivan soveliasta täyttää maailmaa konvehdeilla. (Ja samalla kun maailma hukkuu paskaan, me vain luemme lehtiä.)

Tämä ajattelutapa voi tuntua häijyltä. Mutta toissaalta "vitsistä tulee tosi" -kertomuksista on otettava esiin ainakin Econ "Foucaultin heiluri" (joka on vaikuttanut omaan maailmankuvaani enemmän kuin mikään muu yksittäinen kirja). Siinähän ajankuluksi kehitetty vitsillä kyhäilty salaliittoteoria muodostuu vakavasti otettavaksi. - Lopulta on vaikeaa tietää kumpi oli ensin, Pyhä vai Vitsi. Ja jopa päähenkilö päätyy lopulta saamaan Pyhän kokemuksen. Pyhyyteen hän pääsi kuitenkin olennaisesti sen vitsin kautta, ilman tätä välityskeinoa kokemus olisi jäänyt saamatta. Tämä murtaa klassisen väärän oletuksen Pyhäksi kokemisen ja Totuuden välillä. Usein on ajateltu että Pyhä on Totuus. Että arvo ja oikeutus Pyhälle tulee nimenomaan tämän Totuuden^TM kautta. Kuitenkin käytännössä usein kysymys on juuri siitä että "jokin hömelö asia transsubstantioituu". Skeptismi taas on työkalu joka iskee ikonoklastista terää ainoastaan tieteenvastaisiin asioihin (on rehellisesti sanoen riittävän turvallista sanoa että epätosiin asioihin). Näin ollen skeptinen debunkkaus kohdistuu vain transsubstantioituun Pyhään eikä voi koskettaa niitä Pyhiä asioita jotka ovat Totta. (Skeptikon silmin ; Jos evolutionismi on uskonto, sen parempi evolutionisteille. Koska tiede.) Usein pyhää käsitellessään skeptikko kohtaakin nimenomaan tilanteen jossa vastakkain ovat "Totuus" ja "Mukavuus". Pyhä ei usein olekaan totta vaan irrationaalisesti kyhäilty symbolisoitu mielikuva.

Mukava vs. Totuus.

Skeptismi on aina sitä että rationaalisuus laitetaan jonkun toisen pyhän edelle. Tämä kulma (ja likimain vain tämä kulma) tekee skeptisyydestä kenties juuri niin kovaa ja kylmää kuin siihen kohdistuvat mielikuvat sanovat. Tämä on relevanttia nykyään. Síllä olen ollut huomaavinani hyvin voimakkaan muutoksen skeptismissä sillä ajalla kuin mitä minä olen asian kanssa puuhannut. Kun aloitin, skeptikot käsittelivät yllättävän paljon kummittelun ja kreationismin kaltaisia hengellisiä konsepteja. Toki nämä ovat nykyäänkin tavallista materiaalia, mutta yhä kasvavassa määrin skeptikot ovat tarttuneet nimenomaan vaihtoehtohoitoihin. Homeopatian ja vastaavien käärmeöljykikkojen kauppiaiden kritiikki on ollut selkeästi nousussa.

Tämä on tietyssä määrin nimenomaan skeptismin arvomaailman pehmenemistä ja ihmisläheistymistä. Valinta siitä että kummitukset ovat relevantteja on arvolatautunut valinta siinä missä vaihtoehtohoitojenkin kritisointi. Tässä kohden itse olen kuitenkin huomannut olevani lempeämpi kuin noin 90% skeptikoista. (Ja tämä on erittäin omituinen tunne. Minä olen se äksyilijä. Minä! Identiteettini särkyy muusta!) Useimmat vastustavat esimerkikso homeopatiaa aina, koska se on huijaamista. Minusta on aivan yksi ja sama hoitaako joku ihminen pikkuvaivojaan jollain josta tulee hyvä mieli jos hän menee vakavien vaivojen kanssa lääkärille ; Esitin asian kenties hieman karkeasti skeptikkohörhöjen kohtaamisessa. "Jos joku hoitaa nuhaa ylihinnoitetulla hanavedellä, niin siinä ovela käärii massit itselleen ja apinalta koijattaan tyhmyysverotusta. Suoraan sanoen en tiedä kummasta kohdasta pidän enemmän. Tämähän on minusta win-win -tilanne." Jos henki ja terveys eivät ole vaarassa, on kyseessä enemmän viihdepalvelu. Useimmat eivät pidä tätä aivan yhtä kannattavana ja valtaosa skeptikoista pitäneekin arvomaailmaani löysänä ja kieroutuneena. (Mikä on kyllä totta noin yleensä, mutta tässä yhdessä asiassa...)

Toki tässäkin on hyvä huomata, että jos homeopatiaa myy vaikkapa parannuskeinona syöpään, on kyseessä vakava valehtelu ja huijaus jonka kannattajille tulisi mielestäni tehdä kaikkea sellaista minkä Suomen Laki valitettavasti kieltää. Sama koskee tietysti myös rokotedenialistejen kaltaisia tahoja, joissa ei käytännössä ole olemassa koko vaihtoehtolistallaan mitään turvallista ja vaaratonta versiota.

Painostusta mielipiteeseen

Karkeasti sanoen tietämisen ja perustelluuden kohdalla asiat voidaan jakaa seuraavalla tavalla;
1: Asia on irrationaalinen, eli se on suoraan todisteiden vastainen tai loogisesti ristiriitainen.
2: Asia on rationaalinen, eli se on evidenssin tukema ja ristiriidaton.
3: Asia on arationaalinen, vain todellisuuden kanssa yhteensopiva mutta sen vastakohtaa koskee sama.

Jaotelma on järkevä, sillä se ottaa huomioon esimerkiksi transsendentin kaltaiset asiat. Useinhan jyrkkä jako kahtia jolloin vaihtoehdot tuntevat vain "rationaalisen" ja "irrationaalisen" ja tämä johtaa siihen että transsendenttia kohdellaan "miten sattuu miellyttämään".' (1) Uskovainen selittää että kun transsendentti on määritelty logiikan ulkopuoliseksi, se tarkoittaa sitä että järkevän ihmisen on lupa uskoa siihen vaikka ilman todisteita. (3) Ateisti selittää että kun transsendentti on määritelty logiikan ulkopuoliseksi, sen on oltava väärässä ja epätotta. Koska hyppäämällä rationaalisuuden ulkopuolelle on pakko tunnustautua epäloogiseksi.

Arationaalisuus mukaanottaen tuottaa sen tilanteen, että "voi olla mahdollisuus" ja "relevantti mahdollisuus" erotetaan toisistaan. Tämä on tärkeä logiikankin kannalta, koska jos kaksi keskenään ristiriidassa olevaa näkemystä oletetaan, on toisen rationaalisuus sama kuin toisen irrationaalisuus. Molemmathan eivät voi olla totta yhtäaikaisesti. Tämä johtaa siihen että tilaa eri tulkinnoille ei synny. Arationaalisuus sen sijaan sallii että keskenään ylitsepääsemättömässä ristiriidassa olevat asiat ovat yhtä perusteltuja, koska tietomme on puutteellista ja ratkaisua ei siksi voida tehdä. Näin tiedetään että ei tiedetä. Näin jomman kumman valitseminen ja siihen heittäytyminen on mielivaltaa. Ei irrationaalista eikä rationaalista, vaan mielivaltaista.

Näin voidaan kuitenkin huomata myös yksi hyvin tärkeä piirre. Yhteiskunnassamme mielipiteenvapaus on, paitsi lupaa mielipiteeseen, myös kannustusta mielipiteeseen. Vaikka pinnallisesti katsoen kulttuurimme näyttää postmodernilta, joltain jossa epävarmuus on ytimessä ja siksi olisi hyväksyttävä ihmisten näkemyksiä ja mielipiteitä, keskenään ristiriitaisiakin. Kuitenkin samalla epätietoisuutta ei pidetä kovin hyvänä vaihtoehtona. Ihmisiä kehotetaan helposti mielipiteeseen. ~ Agnostismi kohtaa siksi koviten ihmetystä. Ateistejen mielipiteeseen suhtaudutaan usein Manu Ryösön malliin ; Ateistien mielipiteenilmaisu nähdään helposti homo religiosus -ilmiön todisteena. Ateistillekin on tärkeää että hänellä on mielipide. Hengellisyys ja usko ovatkin tärkeitä. Näin se, että on mielipide aiheesta nähdään yleisinhimillisyytenä ja siksi mielipiteen rakentamiseen, vahvistamiseen ja esittämiseen kannustetaan. Epävarmuudesta tulee tällöin vain jotain jonka sisällä saa ja pitää lausua sitoumuksia.

Usein keskustelu keskittyy siihen miten ihmiset yrittävät saada toisen tiettyyn mielipiteeseen. Kaikki luonnollisesti preferoivat tätä. Mutta tämän jälkeen on selvä luokitelma, jossa mielipide on vielä tärkeämpi kuin tietämättömyyden hyväksyminen ja myöntäminen. Tietämättämyyden arvoksi nähdään siis vain se, että se ikään kuin antaa luvan ottaa mielipiteen johon sitoutua.

Kuitenkin itse agnostikkona näen, että tieto on tärkeää ja harvinaista. Ja että mielipiteitä on liikaakin, tai ainakin niiden arvoa korostetaan valtavasti tiedon ylitse. Ja itse asiassa;
1: Jos asia on irrationaalinen, sitä kannattava mielipide on typeryyttä. Ei ole mitään syytä pitää, levittää tai kunnioittaa tätä. Tämä on enemmänkin ongelma josta tulee päästä eroon kuin jokin mielipide jota saisi ylläpitää. Toki me kaikki erehdymme, mutta mielipiteiden kysymys kannustaa meitä tuomaan esiin tämän typeryyden sen sijaan että rikastaisimme maailmaa pitämällä nämä omina tietoinamme.
2: Ja jos se on arationaalisuutta, se on keskustelullisesti irrelevantti ; Sillä on kenties ihmiselle itselleen arvo, mutta tätä arvoa ei helposti voida levittää toisille. Usein näitä pyydetään kuitenkin esiin jotta saataisiin aikaan ristiriita. Ja kun riitelyn aiheena on jokin arationaalinen, ainut rationaalinen keskustelu joka sitä koskee on sitä joka osoittaa sen arationaaliseksi. Kuitenkin yleensä tästä johdetaan juupas-eipäs tilanne. Joka on pohjimmiltaan ja itse asiassa konfliktia konfliktin vuoksi. Nähdäkseni tämä sopii vain ilkeille ihmisille - jopa oma kusipäisyyteni on sitä mallia että vaadin sille jonkinlaista oikeutusta. Toki joskus en keksi oikeutusta tai oikeutukset ovat huonoja ja teen sitä. Mutta tällöin pidän itseäni epäonnistuneena. Nykykulttuuri kuitenkin kannustaa tähän.
3: Ja jos jokin asia on rationaalinen, se on todistettu ja silloin sitä on hieman typerää kutsua mielipiteeksi, koska "mielipiteessä" on jo sanana mukana sen arvoa halventavia konnotaatioiota. Se on vain asioiden seuraamista ja tietoa.

Turhan ja mihinkään johtamattoman tappelun seuraaminen sivusta näyttääkin siksi hyvin huvittavalta.

---

Valokuva tappelevista kissanpennuista, Erkki Hämäläinen

Miksi Buridanin Assi ei harjoita miekkalähetystä?

Buridanin aasi on vanha ajatuskoe. Siinä kuvitellaan totaalisen rationaalinen aasi, joka tekee asioita vain jos niiden paremmuusarvo voidaan jotenkin määritellä. Se kuolee kahden samanlaisen heinäpaalin välissä nälkään, koska ei osaa vastata kummasta sen pitäisi syödä ensin. Perinteisessä tavassa lähestyä logiikkaa tästä seuraa paradoksi : On rationaalista olla irrationaalinen & on irrationaalista olla rationaalinen. Ideana on se, että päätös, jonka voi tehdä kolikonheitolla, on tuuripeliä eikä järkipeliä.

Paradoksiin on kuitenkin olemassa arationaalisuuteen perustuva ratkaisu.

Tässä rationaalisuuden ja irrationaalisuuden lisäksi otetaan esiin kolmas elementti. Esimerkiksi se, että aasi ratkaisisi haukkauksensa kolikonheitolla ei ole rationaalinen keino. Mutta se ei ole irrationaalinenkaan keino. Kyseessä on arationaalisuus. Elävässä elämässä arationaalisuus liittyy moniin mielipiteisiin, kuten siitä pitääkö enemmän punaisesta vai vihreästä väristä. Mieltymys ja onnenkantamoisuus eivät ole logiikka -asioita. Ne eivät ole irrationaalisiakaan. Teknisesti sanoen ei ole suoranaisesti irrationaalista pitää punaisesta väristä enemmän kuin vihreästä.

Paradoksin purkaminen opettaa outoja asioita.

Se, että jos joku pitää rationaalisuutta tai tieteellisyyttä yliarvostettuna, koska monia elämän tärkeitä asioita ei mitata rationaalisesti, päätyy väärään vastaukseen. Rationaalisuus nimittäin yhä puolustaa paikkaansa, sillä ihmiset voivat päättää milloin tulee toimia rationaalisesti ja milloin ei. Tämä taas ratkaistaan järjellä. Monilla on mieltymyksiä esimerkiksi politiikassa, ja nämä asetetaan debatin alle. Sen sijaan punaisesta väristä pitäminen enemmän kuin vihreästä on jotain josta ei kannata vetää rationaalista keskustelua. On järkevää että mieltymys on "ikään kuin satunnainen".

Tällä huomiolla taas on vaikutus hyvin moniin ilmiöihin.

Jos kuvittelemme että Buridanin aasilla ei ole täydellistä tietoa heinäpaaleista. Toinen onkin myrkytetty ja toinen ei. Tällöin päätös on tietysti hyvinkin rationaalisuuskysymys. Väärä valinta johtaa siihen että Buridanin aasi kuolee myrkytykseen. Valitsematta jättäminen johtaa siihen että Buridanin aasi kuolee nälkään. Tässä eläinrääkkäysesimerkissä ei periaatteessa menetä mitään erehtymällä. Se tarjoaa 50% mahdollisuuden onnistua. Se, että aasi ei tiedä kumpi paali on ruokaa ja kumpi myrkkyä tarkoittaa tietysti sitä että valinta ei ole episteemistä, rationaalista tietoon perustuvaa valintaa, vaikka ontologisen todellisuuden kannalta toinen paali tukee aasin hengissäpysymistavoitteita ja toinen ei jolloin kysymys ei ole merkityksetön.

Vastaava on tietysti maailmankuvissa. Ne perustuvat jonkinlaiseen viitekehykseen. Niille tyypillistä on se, että niissä on "eri perusaksioomat" ; Ne ovat hieman kuten euklidinen ja epäeuklidinen geometria. Ne molemmat ovat matemaattisesti päteviä järjestelmiä. Ne antavat myös eri tuloksia.

Maailmankuvissa on hyvin yleistä että samoista havainnoista tehdään hyvin erilaiset tulkinnat ; Eri viitekehykset antavat eri tulkinnat asioista.
1: Joskus asiat voidaan ratkaista, jos ei lopullisesti niin ainakin kohtuu hyvin. Geometrioistakin molempia itse asiassa sovelletaan, mutta erilaisissa yhteyksissä. Fysiikassa tieto muuttaa kontekstia ja tätä kautta voidaan joskus osata ratkaista joitain ontologisia ongelmia. Tätä kautta voidaan sanoa että on olemassa ongelmia ja olotiloja ; Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila. Ongelmat ratkaistaan ja olotilat pakottavat meidät elämään niiden kanssa oikein toimien ne voivat ajaa heittäytymiseen tai hyväksymiseen, väärin niitä pidetään ongelmina ja sitten niiden ratkeamattomuus tuottaa vaikeuksia. Koska epistemologiamme ei voi olla täydellistä, on selvää että meillä on aina jotain olotiloja. Avain on siinä, että ei pidä teeskennellä että omistaa niihin vastauksen.

Muta erittäin usein maailmankuvat ovat vain keskenään yhteensovittamattomia, erimielisiä ja aivan yhtä koherentisoituja. Niitä luonnehtii yhteismitattomuus. Oman maailmankuvan valinnat ovat järkeviä oman maailmankuvan ehdoin, mutta vaihtamalla toiseen maailmankuvaan on samalla vaihdettava myös nämä ehdot, ja silloin jokin muu onkin järkevä.

Maailmankuvan valinta vaatii heittäytymistä. Aina on jotain perusaksioomia, joihin on vain luotettava. Tässä mielessä ne ovat juuri kuten aasinkin tapauksessa. Jos tavoittelemme rationaalista totuutta ja yritämme lähestyä tätä logiikalla, on hyvin mahdollista että jokin logiikka tuottaa oikean vastauksen. Jos emme valitse, emme voi olla rationaalisia. Mutta väärin valitsemalla rakentuu "garbage in - garbage out" -kone. Saamme loogisen myllyn, johon asetetut väärät lähtökohdat tuottavat vääriä lopputuloksia. Voimme kuitenkin onnistua vain yrittämällä.

On kuitenkin väärin väittää että kyseessä olisi rationaalinen valinta. Sillä valinta on arationaalinen. Väittämällä valintaa rationaaliseksi, sortuu itse asiassa irrationaalisuuteen. Jos eiloogista heittäytymistä pakon vuoksi kutsuu rationaaliseksi, sen jälkeen väitemaailmakokonaisuus ei enää ole edes arationaalinen, vaan irrationaalinen. Syynä on se, että se rakentuu tämänlaisen, selvästi logiikalta virheellisen väitteen, varaan.

Tämä tuo peliin uskon hypyn henkeä.

Camus korosti sitä, miten ihminen voi kohdata järjettömyyden, absurdin. Asia löytyy "Sisyfoksen myytistä", jossa Camus selittää miten Sisyfos, joka on pakotettu pyörittämään kiveä ylös rinnettä ja kivi on aamulla maassa odottamassa. Camus selittää että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen ; Moni riipppuu ajatuksissa jossa eteneminen ja paremman toivo vaikeuksien edessä on kantava voima. Lähes kaikki pitävät Sisyfosta urheana, tämä on helppo ymmärtää. Vaikea pala on siinä, että Sisyfos on nimen omaan onnellinen. Monelle tämän ymmärtäminen on vaikeaa, koska se eroaa niin voimakkaasti siitä käsityskestä onnellisuudesta, joka meille opetetaan. Uskonnon tuoma onnellisuuskin näyttäytyy usein juuri "Sisyfoksen pelastamisen" kautta. Sitä yritetään tarjota vapautusta.

Siksi ihminen voi heittäytyä johonkin jota ei voi perustella ; Tällöin asialla ei ole välinearvoa. Sillä on oltava itseisarvo. Tämä heittäytyminen tuo arvoa esimerkiksi uskontoon. On otettava arationaalinen loikka.

Omalta kohdaltani tämä liittyy tietysti aiheeseen, josta tykkään paljon. En kuitenkaan väitä että se olisi lopullinen totuus. Että kaikkien pitäisi jakaa tämä näkemys. Ja että kaikkien pitäisi osallistua siihen. Se on olennaista minun onnellisuudelle. Ajatus siitä että kaikki ottaisivat tämän onnellisuuskäsityksen omakseen on yhtä vaikeaa kuin uskoa että kaikki ymmärtäisivät tunnetasolla Sisyfoksen onnellisuuden. Olen jopa sitä mieltä, että toisille ihmisille on jopa parempi harjoittaa koruompelua, joogaa tai masturbointia. ; Korostan sen sijaan sitä että valintani on pohjimmiltaan absurdi. Siksi en harjoita miekkalähetystä.

Monille vastaava on mahdotonta. Heille oman onnellisuuden löytäminen tarkoittaa jaettavuutta ja levitettävyyttä. Heistä on puhuttava absoluuttisesta varmuudesta ja perimmäisestä totuudesta ja lopullisesta varmuudesta. Vaikka juuri tämän varmuuden toteutuminen turmelisi heittäytymisen kauneuden ja tappaa siinä olevan intohimon. Rohkeus peitetään ja teeskennellään sen olevan vakaata ja varmaa. Ja tässä prosessissa tapahtuu ikävä muutos : He eivät enää ole arationaalisia, vaan irrationaalisia. Intuitioiden seuraamisesta johtaa eräänlainen odotus-toteutuvuus -paradoksi ; He taatusti menettävät sen minkä väittävät omistavansa.

Ja kyllä. Tästä päästään halutessa uskontoon. Siihen, joka siinä on hyvää.

---

Kuva liittyy korsolaiseen elämäntapataiteilijaan. Hän on vanha ja eläkkeellä oleva mies, joka käy metsässä soittamassa harmonikkaa. Hän pelkää yleisöä ja soittaa yksin. Hän soittaa paremmin kun kukaan ei ole kuuntelemassa. Silti hän soittaa ulkona luonnossa, eikä sisällä. Tuo on yksi hänen harjoittelutuoleistaan. Ennen tätä tietoa se näytti hylätyltä, roskalta. Tässä on jotain absurdia, tavalla joka minun silmissäni päihittää hienoudessa kaikkien uskontojen teologiat.

A:lla alkaa Terroristi.

Tämä tarina alkaa siitä, kuinka mieleeni juolahti että montaa ihmistä ajatellaan terroristina. Se on jopa melkein kuin ammatti. Joku pommeista, murhaamisesta ja muusta paljon tietävä myy palveluksiaan tietynlaisille toimijille ja ostaa tällä perheelleen leipää. Tällä ammatilla on omituinen alalaji, itsemurhaterroristi. Itsemurhaterroristi saamassa tuntipalkkaa. Ajatus tuntui tietysti absurdilta, koska eihän kuollut tietysti tee rahalla mitään. Kuitenkin jos rahat voi jättää perinnöksi, asia muuttuu järkeväksi. Onhan moni tehnyt itsemurhan, ottamalla henkivakuutuksen ja pelastamalla perheen velkavankeudesta painamalla liipasinta kellarissa. Tätä kautta tuntipalkkaa saava itsemurhaterroristi muuttuu ihan järkeväksi käsitteeksi.

Koska minä olen minä, ajatuksen kokeilu vääntyi pois terrorismista ja kohti itsemurhaa. Ja tietysti se kipinöi toisen hahmon kautta erittäin makaaberiin, parodiahorisonttiin ajautuneeseen tilanteeseen, jossa allekirjoittaneen itsemurhasta luvattiin maksaa ihan oikeat 100 euroa riihikuivaa käteistä. Mikään ei tietysti ilahduta mieltä yhtä kovasti kuin se, että joku haluaa osallistua tälläiseen itseen kohdistuvaan vuoden kulttuuritekoon pienellä kertaluonteisella lahjoituksella.

Asia on oikeasti puolivakava, koska se nosti mieleeni sen, että jossain on todennäköisesti lillimässä jokin abstrakti, minun tiedossa olematon, rahasumma, jolla oikeasti voisin tehdä itsemurhan. Samalla selvisi myös se, että se tuskin on 100 euroa. Paitsi niinä aamuina kun olisin valmis tekemään sen ilmaiseksi. Mutta kenties jo 180 euron panoksella sinäkin voit osallistua ja auttaa tekemään maailmasta hieman paremman paikan. Sillä, aivan kuten filosofi Angus "Ihmemies" MacGyver on lausunut : Maailma muutetaan paremmaksi yksi ihminen kerrallaan..Tapaus herätti tietysti mietteitä siitä, miten ihmiskuolema hinnoitellaan. Pitäisikö esimerkiksi elämää kunnioittavan tarjota 0 euroa kuolemasta, vai pitäisikö hinnan olla edes jotenkin verrannollinen hyödykkeen kanssa, jolloin tarjottaisiin tietysti kovaa hintaa? Entä jos rahantarjouksen näkeekin "lesken tukemisena", eli ikään kuin vakuutuksen muodossa? Silloin rahaa helposti nostaisi. Ja toisaalta rahaa nostaa, jos todella haluaa toisen tekevän sen itsemurhan. Ainakin jokaisella on omaan itsemurhaani monopoliasema, joten tämä johtanee hurjaan valta -asemaan hinnanmäärittymisessä.

Perusongelmana on myös luottamus: Miten itsemurhaaja varmistaa että toiset oikeasti maksavat. Ja miten maksajat voivat tietää että itsemurhaaja ei rahankeruun jälkeen livahda ulkomaille viettämään makeaa elämää. - Ja toisaalta mistä he tietävät että heidän summansa muuttaa maailmaa, ettei toinen ole oikeastikin vain tappamassa itseään ja tienaamassa itselleen vakuusrahat joita ei muuten ole saanut, kun vakuutusyhtiöt ovat - vaikkapa tämänkaltaisten huolestuttavien blogausten vuoksi - laittaneet henkivakuutukset jäihin tai liimailleet niihin outoja ehtoja joissa oman käden kautta kuolema ei johda maksusuoritteisiin.

Tämä herätti mieleeni monenlaisia ajatuksia itsemurhan kaupallistamisesta. Itsemurha rahasta, vaikkapa huutokaupalla. Taikka siten että myisi lippuja katsomaan omaa kuolemaansa. Tosiasiassahan ympäröivä kulttuurimme on vahvasti kaupallistunut. Miltei mikä tahansa on kaupan laillisesti, ja käytännössä kaikki on laittoman kaupan piirissä.

Kuitenkin tämänlainen omaitsemurha ja sen kaupallistaminen - etenkin jos se päätyisi aidosti itsen kuolemaan - olisi jotain jota nyky -yhteiskunta ei voisi hyväksyä. Sillä me olemme hyvin egokeskisiä. "Napoleonin komplekseissa" oli tämän asian ymmärtämistä helpottava juttu anarkisteista kertovasta kirjasta. Siinä selitetään miten terroriteon täytyy olla järjellä käsittämätön ollakseen kunnolla destruktiivinen. Esimerkiksi valtionpäänmiesten murhat selitetään tuohtumuksena jossa taustalla on vaikkapa epäoikeudenmukaisuus. Kirkonpoltto on uskonnollinen protesti ; "Mediadiskurssi on jo oppinut sosiaalistamaan ne, jolloin niistä tulee järjellä käsitettäviä - ei välttämättä itsessään järkeviä, mutta käsiteltäviä." ... "saadessaan poliittisen tai uskonnollisen taustan nämä teot asettuvat kaikesta kauheudestaan huolimatta poliittiseen tai uskonnolliseen, tuttuun kontekstiin ja symboloivat vaatimuksia, jotka ovat sinällään ymmärrettävissä vaikkakaan eivät välttämättä hyväksyttävissä." Ymmärrys johtaa kunnollisen tuohtumuksen ja pelon puutteeseen. Ja tosiasiassa keskiluokan pelkoa ja tuohtumusta tarvitaan, sillä kokiessaan että maailma on laittomuudessa, he haluavat uusia lakeja.
1: Näin saadaan yleensä lisää lakeja, mutta samalla myös lisää rikkomuksia. Lopulta voi olla jopa niin että jokainen on rikollinen. Tälläisessä poliisivaltiossa lakeja on joka nurkassa, joten olisi väärin sanoa että valtio olisi jotenkin ajautunut laittomuuteen. Mutta lainrikkeitä siellä on jopa tavallisissa asioissa pahemmin kuin niissä maissa joissa on vähemmän lakeja.. Tämä on näitä yhteiskunnallisia paradokseja.

Kirjan kirjoittamisen aikaan tieteen kritisoiminen ei ollut jotain jota oikein oltaisiin voitu kuvitella. Nykyisin tieteen asema on muuttunut välineellisemmäksi. Siihen ei enää liity vastaavia intohimoja, eikä sitä pidetä yhtä itseoikeutettuna ja itsestäänselvyytenä ylimpänä auktoriteettina asioille. Tieteen automaattinen kulttuurius, sivistys ja hyvyys ja muu erinomaisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa. Nykyään on koettu jo yliopistoja pommittanut Unabomber. Kritiikille on jo nykyisin keskustelun konteksti. Pseudotieteiden suosio ja tiedekritiikkikin on yleistä ja tavallista.

Sen sijaan nykyään rikkumattomassa statusasemassa on yksilö, joka puheissa rinnastuu usein yksilöllisyyteen, vaikka kyseessä ovat vain ei_useinkaan_kovin_omalaatuiset_ihmisyksilöt. Ja yhteiskunnassamme myös kuolema edistyy kaukaisena ja idealisoituna kuolemana. Sellaisena, jota yritetään välttää, pitää kaukana. Sellaisena jota kukaan ei vapaaehtoisesti halaja. Ilman selvää mielenvikaisuutta, ilman mitään mainittavaa draamaa suoritettu, vapaaehtoisesti tehty, julkinen ja ehdottoman sotkuinen itsemurha olisi jotain jota ihmismassat eivät voisi ymmärtää. Sehän olisi kuin "Extreme Duudsonit" ilman hauskaa. Nykyään kaikki on kaupallistettu, mutta se on enemmänkin ihmisten hedonismin tyydyttämiseksi rakennettu järjestelmä, jonka rahasta tehty itsemurha kippaisi nurin. Ja muutenkin itsemurha on yhteiskunnassamme yksi voimakkaimmista tabuista.

---

Artikkelin kirjoittaja on tietyllä tasolla suisidaalinen, mutta hän ei vakavasti harkitse itsemurhaa, ainakaan tai varsinkaan pikkurahoista. Tarjouksien laittamista vaikka tämän blogauksen kommentteihin ei tietysti ole kiellettyä.

Mysteerikortti.

..."what's life all about? This, and others like it, Medawar insisted, were "questions that science cannot answer, and that no conceivable advance of science would empower it to answer". They could not be dismissed as "nonquestions or pseudoquestions such as only simpletons ask and only charlatans profess to be able to answer". This is not to criticise science, but simply to calibrate its capacities."
(Alister McGrath)

On varsin tavallista että paranormaaleihin uskova tai jumalauskoinen tai vaikkapa vaihtoehtohoitojen ystävä esittää että asia ei ole tieteen alla oleva asia. Tämä perustelutapa vetoaa siihen että käsiteltävä aihe on perusluonteeltaan mysteeri. Tässä on mukana monia asioita. Alussa on McGrathin muistutus, jossa hän muistuttaa etät tiede ei voi vastata kaikkeen. Tämä on hyvä kun kalibroidaan tieteen rajoja. Tämä on tärkeä kysymys, koska tähän liittyy esimerkiksi demarkaatio -ongelma. Näin kannanotot ovat normatiivista tieteenfilosofiaa jossa etsitään mitkä kannanotot ovat epätieteellisiä ja mitkä tieteellisiä.

Kuitenkin tähän "tieteen rajoihin" liittyy myös muuta. Jotain melko epäasiallista. Tämä juttu lähtee muistutuksesta siitä että on aivan oikein ja hyvä miettiä tieteenfilosofiaa ja määritellä jotkut asiat vaikkapa pseudotieteellisiksi kysymyksiksi. Asiallisesti tehtynä tämä rajoittaa näihin asioihin kantaa ottavien intoon. Mutta rajojen vetämisellä on myös muita puolia. Ne ovat sitä että pseudotieteelle annetaan tilaa. Loppujuttu onkin varattu heille.

Skientismistä syyttäminen.

Usein skeptikkoa tässä vaiheessa syytetään skientismistä. Eli että tiede voisi selittää kaiken, antaa vastauksen mihin tahansa kysymykseen. Tässä tehdään usein rinnastus Loogiseen positivismiin tai käytetään sen vastaisia argumentteja. Looginen positivismi uskoi vahvasti tieteeseen ja looginen positivismi myös osoittautui sisäisesti ristiriitaiseksi, itsensä kieltäväksi. - Eli joksikin johon älyllisesti rehellinen ei voisi suostua. Samalla todistettiin että kaikessa on todistamattomia oletuksia. Metafysiikka on aina läsnä ja tämän kiistäjät ovat väärässä. Yleisesti ottaen syytös skientismistä on kuitenkin olkiukko -(virhe)argumentaatiota.

Kysymys ei nimittäin yleensä ottaen ole siitä, voiko tiede ratkaista ja todistaa kaikkea. Kysymys on siitä, onko tieteellä perusteleminen sallittu ja koherentti vaihtoehto ja mahdollisuus. Ja vielä enemmän kyse on siitä, voiko eitiede ratkaista ja todistaa kaikkea. Kysymys on myös siitä onko uskovaisilla yksinoikeus tehdä mitään metafyysisiä väitteitä. Tämän pitäisi olla selvää lukemalla kannanottoja.
1: Tyypillisesti perusteellinen oletus katsotaan tieteelliseksi ja/tai loogiseksi. Tämä ei tarkoita sitä että uskottaisiin että tiede tai logiikka voisivat ratkaista kaiken. Vaan sitä että jos tiede ja logiikka ei koske asiaa, kysymys ei ole tieteellisestä ajattelusta. Tällöin herää kysymys siitä onko esimerkiksi uskonnolla yksinoikeus tehdä lausuntoja kyseisiin aiheisiin, vai voiko ne sen sijaan jättää huomiotta ja käyttää jotain muuta tapaa. Esimerkiksi äksyimmästä verikoirapäästä oleva skeptikko+ateisti Richard Dawkins muistuttaa niin usein siitä miten kaikki kysymykset eivät ole merkittäviä, että tämän pitäisi olla ilmiselvää. Hän ei myöskään väitä että tiede voisi vastata kaikkiin järkeviin kysymyksiin; Esimerkiksi "God Delusion" -kirjasta löytää sivulta 80 jotain melko selventävää ; "we can all agree that science's entitlement to advise us on moral values is problematic to say the least."

Itse asiassa tässä on takana vieläkin oudompi asia. Se, että tiede ei voi ratkaista kaikkea murtaa skientismin. Mutta tämä ei ole läheskään sama, kuin väittää että tiede ei voisi ratkaista joitain yksittäisiä kysymyksiä. Esimerkiksi kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole ilmiselvästi antiempiirinen ; Esimerkiksi Dawkins on esittänyt että "A universe with a creative superintendent would be a very different kind of universe from one without. Why is that not a scientific matter?" Ja usea kreationisti on kysymyksestä samaa mieltä. Tätä kautta tieteen rajat eivät tarkoita samaa kuin sitä että Jumalan mysteerisyys tai tieteen ulkopuolisuus tulisi hyväksyä automaattisesti.
1: Mielenkiintoista kyllä, is - ought -ongelmassa erottelu on perusteltu, se osoittaa että se jää pakosti arvauksenvaraiseksi. Jumalalle tämänlaista pakkotodistusta ei ole keksitty. Silti väistämättä heti jos joku vaatii Jumalalle tieteellisiä todisteita, tätä syytetään skientismistä. Tässä on selvästi ylimääräinen ja tarpeeton loikka jota ei ole perusteltu. Se, että kaikki toistavat tätä ei tarkoita että se olisi mitenkään totta.

Mysteerikortti ad hominem -argumentaation tapana.

Mysteeri voi tietysti olla muistutus siitä että ihminen, edes uskova, ei tiedä. Muistutus siitä että usko on uskoa, olettamista ja luottamista ilman mitään sen kummempaa järkeä. Tällöin se on muistutus ihmisen - tässä mukana sekä uskovaisen että ateistin - typeryydestä.

Mutta usein sitä ei käytetä mihinkään näin jaloon kuin koko ihmissuvun pilkkaamiseen. Tyypillisesti tällä pilkataan vain uskonnottomia. Uskovaisiin tämä pilkka ei sen sijaan yletä. Tämä on helppo "selittää auki" muutamalla kuvauksella.

Usein skeptikkoja moititaan "suppeakatseisuudesta". Tässä taustalla on perustelutapa jota voisi kuvata seuraavalla tavalla. Oletetaan että on havaittava maailma. Ja sitten on maailma joka on piilossa. Sitten on erityislaatuisia ihmisiä joilla on erityiskyky nähdä toiselle puolelle ja saada tietoa sieltä. Näin on tiede joka ei näe kaikkea. Mutta samalla on superihmisiä, joilla on kyky saada enemmän tietoa tästä "supernaturaalista maailmasta".

Tässä on ongelmana se, että "supernaturalisteilla" ei ole muuta kuin oma sanansa. Tätä kautta he voivat rakentaa tälläisen oletuskasan. Mutta mikään oletus siitä että muiden olisi millään tavalla pakko ottaa tätä vakavasti, on auktoriteettiaseman ottamista ; Supernaturalistin saama tieto ilmenee muille pelkkinä väitteinä. Itse asiassa on mahdotonta testata esimerkiksi kolmen seuraavan vaihtoehdon kesken mistä on kysymys (1) joku teeskentelee supernaturalistia joka näkisi toiselle puolelle mutta oikeasti hän satuilee (2) joku on hullu ja näkee näkyjä jotka eivät ole totta, kokee ne supernaturalistisiksi (3) joku on aito supernaturalisti jolla on kyky nähdä.

Tosiasiassa vaihtoehtoja on vielä enemmän. Mutta jo tuo näyttää sen, että on hyvinkin mahdollista ja koherenttia olla välittämättä mitään siitä mitä "hunnun toiselta puolelta tietoa hakevat" sanovat. Koska ei ole mitään keinoa tarkistaa puhuvatko he totta vai eivät. Jos toimitaan "mahdollisuuksien tasaisuuden kautta", jossa eri vaihtoehdoille annettaisiin samat todennäköisyydet, huomattaisiin että jo tuolla luettelolla kävisi niin että se, että näyt ovat vääriä (joko valhetta tai hulluutta) on todennäköisempää kuin se että ne olisivat totta.
1: Minä tosin en luota tämänlaiseen päättelyyn. Tokin jotkut teologit, kuten Alvin Plantinga, ovatkin olleet kovasti tälläisen tasapainotetun todennäköisyyden arvioinnin perään, joskin hänkin pitää siitä jos ja vain jos se sopii uskovaisille.

Itse asiassa tämä perustelutapa on siitä selvä että se immunisoi uskovaisten väitteet. Kun näkyjen aitoutta ei voi kritisoida, ne ovat pelkästään oletuksenvaraisia. Itse asiassa voidaan vetää vielä pidemmälle ; Mysteerikortti on strategia johon sisältyy väistämättä halveksiva valtapeli ja vastustajan pilkkaaminen ; Se on kannanotto siihen että toisen filosofia, järkeily, alkuoletukset ja tiede ovat typeryyttä. Oma näkemys nähdään rikkaampana, kun taas "naturalistit" ovat suvaitsemattomia. Tässä vaaditaan itse asiassa vaatimattomuutta ja nöyryyttä uskonnon edessä ; Metafyysinen kannanotto Jumalasta on vain uskovaisen oikeus koska tiede ei voi selvittää noita kysymyksiä. Mutta uskovaisella on erinomaiset kyvyt joilla hän voi tietää paljon enemmän. Tämä tarkoittaa sitä että tiettyihin kysymyksiin otetaan yksinoikeus ja ylivalta.

Strategia toimii koska pinnallisesti katsoen se näyttää siltä että skeptikko napataan ylpeilystä. Nykyaikana ei haluta näyttäytyä suvaitsemattomana, ja ideologisella puheella syntyykin pintapuolisesti ensivilkaisulla vakuuttavaa propagandaa. Mutta kuitenkin yksinvalta Jumalakysymyksen käsittelyssä on suora kannanotto siihen että uskovainen on ylpeä: Hän saa käsitellä asioita jotka ovat muiden "kykyjen ulottumattomissa". On selvää että mysteerikortilla "henkinen" korottaa itsensä ; Hän on parempi kuin hänen vastustajansa. Hänellä on ajatuksia ja perspektiivejä joita muut eivät voi edes ymmärtää tai lähestyä. Erimielisyys ei ole mahdollista, koska se on kapeakatseisuutta. Ad hominem taas tunnetusti ei määritelmänsä mukaan ole sarkastista kielenkäyttöä tai pilkkasanojen käyttöä, vaan sitä että väitetään että toisen näkemys on väärässä koska hän edustaa tiettyä tahoa.
1: Tämä näyttäytyy mielenkiintoisesti. Stephen Green moitti ateistien bussikampanjaa. Syynä oli se, että ennen kuin mainostaa pitäisi olla todisteita siitä että mainos on totta. Green ei ole jostain syystä noudattanut samaa logiikkaa kaiken kristillisten kirkkojen mainonnan tai esimerkiksi uskovaisten pampflettienjakamisen kanssa. On selvää että "mysteeri" ja "todisteiden saamattomuus" on ongelma toisille mutta ei toisille. Kaikki ovat tasa -arvoisia. Paitsi että toisilla ei ole arvoa. Näin ollen on selvää että kysymys on "pyhäin ylpeydestä"

Mysteeri ~ Kuinka yhdestä mahdollisuudesta muiden joukossa taiotaan ainoaksi vaihtoehdoksi ilman perusteluja.

Kokonaisuutena mysteerisyyteen vetoaminen on erikoista. Se on korkeitaan "voi olla" -vetoomus uskovaisten tai paranormalistejen puolelle. Tätä jakoa ei todisteta ainoaksi mahdollisuudeksi. Tätä kautta se tiivistyy siihen että ensin määritellään että tiede ei voi vastata johonkin kysymykseen. Ja siten kun se on mysteeri tiedetään että sille ei ole vastausta. Joten ei voida tietää että "supernaturalistin/paranormalistin" vastaus olisi väärä. Joten täytyy jotenkin myöntää että tälläisestä supernaturaalista näkemyksestä olisi luovuttava - tai on kapeakatseinen tiettyjä maailmankuvia vastustava natsi ja typerys. Logiikka on täsmälleen sama, kuin jos Sherlock Holmes olisi jonain krapulapäivänään selittänyt miten hänellä ei ole aavistustakaan siitä kukaa olisi murhaaja joten hän voisi vain umpimähkään päättää että joku on syyllinen. Ja että jos uskot että hän on syytön tai että joku muu on syyllinen, tämä näkemys olisi väärä koska ei voida tietää että syylliseksi valittu olisi syytön. Tälläinen logiikka sotkisi koko oikeudenmukaisen rikostutkinnan täysin.

Tämänlainen ajattelu ja perustelutapa on kuitenkin standardina jokaisella paranormaalin kannattajalla. Ja valtaosalla uskovaisia uskonnon puolesta argumentoijiakin. Esimerkiksi transsendentti tarjoaa tilaa kritiikki -immunisoinnille jossa oma näkemys asetetaan de facto eikritisoitavaksi, ylhäältä otetuksi totuudeksi. Joksikin jota ei voi mitenkään pilkata. Ja joka ei mitenkään voi olla väärässä. On itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä tässä mitään muuta kuin olettelua ja siihen liimattua ylenkatsetta.
1: Itse asiassa kenties vahvemmin tämä näkyy moraaliasioissa. Moni ajattelee että tiede ratkaisee tekniset asiat ja uskonto moraalin. Tässä kuitenkin implisiittisesti määritellään että eiuskovainen ideologia jossa olisi arvoja ei käsittelisi moraalia. Yleisesti ottaen sanojen normaalikäytössä ideologioilla on arvoja, ja uskonnoilla on arvoja. Mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja.

Loppukaneetti.

Koko tämä asia valottaa sitä mitä ylenkatsetta uskonnoton kohtaa käytännössä päivittäin. Ja tätä ei edes pidetä ylenkatseena, vaan tätä toimintaa pidetään aivan soveliaana ja jopa kohteliaana keskusteluna. Tätä kautta uusia sävyjä saa esimerkiksi "Metro" -lehdessä ollut nimimerkki "ID" , joka esitti 3. 8. 2010 että "Ateistit eivät usko totuuteen ellei se ilmene tietyllä tavalla. Tämä on älyllistä epärehellisyyttä." Tämä on tavallinen uskovan vastaus siihen että ateisteilla ateismi on seurausta luottamuksesta tieteelliseen päättelyyn. Älyllinen epärehellisyys on siitä mielenkiintoinen sanapari, että sillä ei ole aivan selvää tiettyä sisältöä. Mutta se kuulostaa aina pahalta. Kuitenkaan ateismi ei muistuta kovinkaan paljoa älyllistä epärehellisyyttä ; Siinä alkuoletukset perustuvat perustelujärjestelmää. Ateismi on mahdollinen johtopäätös ja seuraus näistä alkuoletuksista. Älyllistä epärehellisyyttä ei yleensä sidota tämänlaiseen päättelytapaan ; Esimerkiksi matemaatikolla on aina aksioomia ja hän päättelee näistä eteenpäin. Itse asiassa koko älyllisyyden perinne nojaa siihen että käytetään jotain perustelujärjestelmää auktoriteetin ja pelkän väittämisen sijaan. Eli oletetaan jonkinlaiset logiikan säännöt ja muu tieto tulee päättelemisen ja perustelun seurauksena.

Älyllinen epärehellisyys nojautuu sen sijaan siihen että johtopäätökset eivät ole taustalogiikan mukaisia. Tai että taustaoletuksista tehdään johtopäätöksiä. Eli asiaa väitetään todistettuna vaikka se onkin vain oletettu. Tälläinen näkyy siitä että näkemys on kritiikki -immuuni. Eli mikään havaintoaineisto ei voisi kumota sitä.
1: Oikein äärimmäinen ontologinen naturalisti -ateistihan voi konkreettisesti joutua nolatuksi, kun vaikkapa ukkosenjumala Thor tulisi vasaraansa paukutellen näkyville. Myös kristinuskon Jumala puhuu pilvistä ja hallitsee maanjäristyksiä tavalla joka toisi Hänet varsin selvästi esiin. Tämä ei ehkä uskovasta ole paljon. Mutta se on paljon enemmän kuin mihin uskovaiset kykenevät älyllisyyden rintamalla. Hehän vetoavat mysteeriseen ulottuvuuteen, johonkin jonka olemassaolostakaan ei ole mitään muuta todistetta kuin uskovaisen väite. Tätä ei voida kumota.
___1.1: Toki tieteeseen luottavien oletukset ovat selvästi erikoisia ; siinä missä uskova ja ateisti on samaa mieltä kivien olemassaolosta, erimielisyys on aina henkisessä maailmassa ja ulottuvuuden olemassaolossa. Näin ollen erimielisyys ei tiivisty siihen ovatko tieteelliset perustelut päteviä - kaikki luottavat niihin kaikkialla muualla, paitsi siellä missä oma maailmankuva sen estää ; Vaihtoehtohoitajatkaan eivät alistu lääketieteen tutkimuksiin vaan vetoavat epämääräiseen yliluonnollisuuteen jota tiede ei voi koskettaa ja jonka vuoksi heidän oma kokemuksensa ja kertomansa anekdootit ovat ainoaa oikeaa tietoa.

Mysteerikortti on aivan selvästi pohjimmiltaan irrationalismia ; Mysteeriin vetoaminen ei perustele, vaan kieltää perustelut. Uskonnon todistus mysteerin kautta väittää että jokin asia on mysteeri, jota ei voi perustella ja tutkia. Ja että tästä on kuitenkin tietoa. Tässä tiedossa kielletään logiikan, empirian ja tutkimuksen vaikutus. Eli älyllinen perinne kielletään. Eli mysteerikortin käyttäminen esitetyllä tavalla on by definition epä -älyllisyyttä ja irrationalismia. Jos Jumaluus on kuten Blaise Pascal on sanonut "God is or he is not. But to which view shall we be inclined? Reason cannot decide this question" on se kannanotto siitä että jumalasta ei ole tietoa. Älyllisesti rehellinen seuraus tämän nielemisestä olisi agnostismi. Jumalan olemassaolottomuus ja Jumalan olemassaolon tietäminen on suoraan ristiriidassa tämänlaisen kannanoton kanssa. Siksi jokaisen uskovaisen joka uskoo mysteerikorttiin on pakko tunnustaa olevansa vähintään tässä yhdessä asiassa perusteeton ; Jos ylimääräinen supernaturaali ulottuvuus on oletus, ei se voi samalla olla johtopäätös ilman että kyseessä olisi kehäpäätelmä.

Toinen vaihtoehto on se, että hylkää tälläiset mysteerisyydet ateismiin tai skeptismiin kohdistuvana argumentaationa. Eli kyseessä ei ole mitään josta tarvitsisi välittää tai jota pitäisi ottaa vakavasti. Tämän jälkeen voidaan yliluonnollinen olettaa ja rakentaa logiikka jossa uskonto on koherentti. Tämän seurauksena olisi pakko hyväksyä se, että skeptikko tai ateisti voisi tehdä erilaisen logiikan. Joskus tälläinen johtaa keskusteluun jossa erimielisyys on esillä mutta ei kilpailevana. Tätä ei ole tulossa koska käytännössä uskontodebatissa kysymyksessä on yleensä ottaen väistämättä aina jonkinasteinen käännytystyö. Tämä taas on aina valtapeliä ja se on pakko oikeuttaa jollakin. Ja kun tämä on oikeutettu, ollaan väistämättä parempia kuin toinen.

---

Ennen kuin intoilet tämän artikkelin puolelta puoleen tai toiseen, huomaa että tässä ei moitita transsendenttia tai mysteeriä itsessään. Vaan siihen liittyviä retorisia strategioita jotka ovat hyvin yleisiä ja käytettyjä. Tämä teksti todistaa että ne ovat sekä epä -älyllisiä että myös inhoittavaa sosiaalista käytöstä. Ne osoittavat että uskonnollisessa perinteessä on - suosionsa perusteella peräti runsain mitoin - tilaa kaikenlaiselle törkeälle kuonalle.

Muodonmuutoksia.

Surrealistina pidän kaikenlaista absurdia erittäin tärkeänä työkaluna. Pinnallisesti ajatellen absurdin voisi ajatella liittyvän epätodelliseen, epätoteen ja irrationaaliseen. Absurdin syvin olemus on kuitenkin outous. Ja outous ei ole järjettömyyttä tai epätotta. Se on odottamatonta. Absurdi on siis suhteessa ihmisten odotuksiin.

Tätä kautta absurdi voidaan nähdä sitä kautta että se yllättää. Ja tällä on huvituksen ja ällistyksen lisäksi lisäulottuvuuksia. Absurdi kertoo odotuksistamme - ja se voi avata silmämme totuudelle. Esimerkiksi seuraavat asiat ovat tärkeitä:
1: Absurdi voi korostaa odotettuja asioita niin paljon että se näyttää vieraalta. Tällöin odotuksemme voivat särkyä.
2: Absurdi voi esitellä vieraan stereotypian, joka on yhtä hyvä kuin se "normaali stereotypia". Tällöin odotettu asia joutuu kriittisen tarkstelun kohteeksi. Hegemonia särkyy, kun sille esitetään vaihtoehto.
3: Absurdisti voi kertoa totuuden siellä missä odotuksissa on valhe. Tällöin se on hyvinkin odottamatonta.
4: Absurdi voi olla valhe siellä missä on totta, joka valaisee sitä että ollaan "oikeilla jäljillä"

... Muitakin vastaavia varmasti on ... Mutta niiden kaikkien teema menee siististi sanan "dekonstruktio" alle. Absurdi esittää asioita joihin määritämme suhteemme, joko sitä kautta mitä on, että sitä kautta mitä ei ole.

Tahallinen absurdismi, taitava absurdismi, vaatii todellisuudentajua. Itse asiassa Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tästä on esimerkki. Siinä esitellään "Tetrapiloktomiaksi" nimetty ajattelutapa, jossa ideana on kehittää irrelevanssintaju äärimmilleen. Tässä vaaditaan logiikan tajua - jotta logiikkarikko tajutaan on osattava mikä on loogista. Ja jotta tiedettäisiin mikä on mahdollista, on tunnettava mahdollisten tapahtumien rajat. Samoin jotta kykenet olemaan kunnolla absurdi, sinulla täytyy olla hyvinkin hienostunut ja hiottu näkemys asioiden tiloista.

Yksi käytetyistä esimerkki muodonmuutos. Esimerkiksi Kafkan eräässä novellissa asioita käsitellään symbolisesti syyllisyys valtaa ihmisen, ja tämä muuttuu vähemmäksi. Tätä symbolisoi hyönteinen. Tässä tapahtuu täydellinen määritelmän muutos. Kuitenkin hienovireisempi - joskin vahvemmin absurdi - on oma suosikkini, Daniil Harms. (Tämä ei ole edes hänen oma syntymänimensä.)

Hän keskittyi olemassaoloon, esineisiin ja identiteettiin. Harmsin mukaan joka ikisellä esineellä ja asialla on monta merkitystä. Absurdeimmillaan asia on jos sillä on vain yksi merkitystaso, silloin se "on olemassa, mutta mahdoton". Jos sillä on niitä nolla, sen olemassaolokin lakkaa. Harmsin "Esineet ja muodot" on luettavissa internetin puolellakin:

Tulkintani mukaan keskeisintä on että on se, että jokainen sana, kuten "kaappi" koostuu äärettömän monesta sanasta. "Kaappi" saadaan kun otetaan iso lista adjektiiveja. Ja kun otetaan ääretön määrä erilaisia kaapin edustajia, jotka yhdessä ovat yleiskäsite "kaappi". Tätä kautta jokainen substantiivi rakennetaan analogian kautta. Sama ehto koskee myös liikettä ja toimintaa, kuten "juoksemista".

Olemassaololla on Harmsin mukaan tasoja. On neljä tapaa olla "käytettävä". On kuvaava, geometrinen / rakenteellinen, merkitys. On funktionaalinen, käyttötapaa ja tarkoitusperää koskeva taso. On vaikutuksia ihmisen tunteisiin. Ja on vaikutuksia ihmisen kauneudentuntoon. Lisäksi esine voi olla olemassa. "Käytettävyys" on ihmisen suhde esineeseen. Olemassaolotaso taas on ihmisestä riippumatta. Mahdottomilla esineillä on vain yksi ominaisuus, olemassaolemattomalla niitä ei ole yhtään. Unenomaiset esineet ovat yli -inhimillisiä ja niistä puuttuu jokin käyttöominaisuus. Ja tietoinen mieli pyrkii konstruoimaan kaikki neljä käyttöominaisuutta. (Esimerkiksi esteettinen voi olla ruma, kaunis tai neutraali. Tai mitä tahansa näiden välistä.) Ääritilanteessa kappaleella on vain olemassaolo, jolloin ihminen mielessään liittää tämän olemassaolon käsitteen itseensä ja rakentaa kohteen käyttöominaisuudet itsensä kautta.

Näiden kautta voidaan rakentaa hienovaraisempia muodonmuutoksia. Harmsin kertomuksissa toistuukin usein erilaisia tapahtumisen tasoja. Otan esimerkkejä novelleista jotka on netissä helposti luettavissa. (En siksi että en jaksaisi selata omaa kirjahyllyäni, vaan siksi että innostuisitte.):
1: Esimerkiksi novellissa "Nuori mies joka hämmästytti vartijan" alkaa kuvauksella jossa vartija kuvittelee ääneen kärpäsen tappamista liimapisaraan. Ja myöhemmin vartija murskaa saman kärpäsen sormissaan. Tässä ideologinen ja sanallinen taso ja konkreettinen taso olivat erilaisia, ja kyseessä oli tämän teon muodonmuutos.
2: Ja tietenkin "Eukko" -novellissa on lause, jossa pelkästään sitä kautta että hän tietää ruumishuoneen vartijan olemassaolon, ihminen rakentaa mielessään funktionaalisen selityksen sille miksi vartija on olemassa. "Miksi te kuvittelette hänen istuvan siellä? Vain yhdestä syystä: vahtiakseen, etteivät vainajat ryömi ympäriinsä." Teleologia, päämääräsyiden etsintä, pulpahtaa kuvioihin kuin itsestään. Vartijalla on novellissa jopa eettinen rooli, kun tämä suojelee ihmisiä niiltä ryömiviltä ja vaarallisilta vainajilta, joiden kanssa pitää aina olla varuillaan.
3: Ja "Kun näen ihmisen" -novellissa on mies jonka toiminnat ovat samat kuin hänen impulssinsa. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen jossa vieraan kuuntelu, joka voi aluksi olla innostavaakin, muuttuu ärsyttäväksi. Jossain on se raja, jossa esimerkiksi ne iänikuiset ja tuhat kertaa kuullut lomamuistot alkavat tympimään. Novellissa henkilön nyrkki heiluu siihen malliin, joka olisi täysin tavallista jos ihmisissä ei olisi eettistä ja toimintaa hillitsevää tasoa.

Tätä kautta voidaan nähdä että Harmsin takana on selkeähkö ja laaja toimintatapa, jonka kautta hän on jäsentänyt maailman. Hän vain on seulonut tavanomaisen ulos, jolloin jäljelle jää epätavanomainen. Ja joskus tämä epätavanomainen pyyhkii lattiaa odotuksillemme ja ajatustavoillemme. Tätä kautta voi kriittinen mieli saavuttaa jopa jotain jota voisi kutsua sanalla "knowledge".

Outo.

Tämä on tämän blogin 1000 kirjoitus. Tähän liittyy perinne pyöreistä luvuista. Joku voi olla pyöreän pöydän ritari, mutta minä olen enemmän pyöreiden lukujen ritari. Niissä on jotain mielivaltaisen mahtipontista. Esimerkkien kautta:
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana

Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.

Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.

Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.

Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.

Kilpailu.

Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.

Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.

Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.

Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.

Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.

Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen: Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.