"Jos on olemassa Hyvä ja Kaikkivaltias Jumala, niin miten ihmeessä täällä on uskovaisia ihmisiä?"
(Uskosta karujen kokemusten vuoksi luopuneen näkemys "pahan ongelmasta")
Uskonnottoman kohtaaminen on uskovaiselle monesti hyvin vaikea asia. Syynä on se, että esimerkiksi kristinuskossa on kaksinaiset tavoitteet ; Toisaalta lähimmäisenrakkaus velvoittaa rakastamaan syntistä, mutta toisaalta sitä on velvoitettu vihaamaan syntiä. Ja näiden kahden erottaminen toisistaan on usein hyvin vaikeaa. Lisäksi synnin ja armon jännite lisää vaikeuksia suhtautua syntiinkin, koska vaikka syntiä pitää vihata, on kuitenkin itsessäkin sitä syntiä jota tulisi katua.
Usein kohtaaminen muuttuukin jonkinlaiseksi syyttämiseksi. Usein epäillään että uskonnoton ei ymmärrä uskontoa tai on ymmärtänyt jotain väärin. Lisäksi yllättävän yleinen näkemys on se, että uskosta luopuminen tarkoittaa sitä että ei ole koskaan uskossa ollutkaan, koska jos tuntee aidon Jeesuksen ei tätä täydellistä hyvää pois aja elämästään. - Ja toisaalta kääntäen uskotaan että uskonnoton onkin vain "vihainen Jumalalle", eli hän onkin uskonnollinen homo religiosus, jonka usko ei ole rakkautta vaan vihaa jota hän kutsuu epäuskoksi koska hylkääminen on julmin tapa osoittaa vihaa
Rod Rosenbladtin "The Gospel For Those Broken By The Church" on selvästi yritys kohdata uskonnosta eronnut. Hän ei kätke uskonnossa olevaa väkivaltaa. Hän kertoo tulevansa surulliseksi ja pahoilleen uskontojen tekemisistä. Syyllisiksi hän näkee ensisijassa fundamentalismin, koska luterilaisessa kirkossa ja monissa muissa suuntauksissa yksinkertaisesta syystä ; "for the simple reason that for most of them there isn't enough theology left to make people really "sad" or "mad," make them convinced that they have to leave or their hearts will break." ; Eli niissä ei ole enää teologista sisältöä joka vaatisi jotain. Hän näkee pääsyyksi apostasiaan sen, että uskonto vaatii liikaa, ja asettaa ihmiset tiukkaan välikäteen odotuksineen. Hän jakaa uskosta luopuneet kahteen osaan; surulliseksi ("sad alumni") & vihaiseksi ("mad alumni"):
1: Surulliseksi tullaan siten että hyvä uskova asetetaan tekemään uskon puolesta työtä niin että tapahtuu käytännössä jonkinasteinen orjuuttaminen. Kirkko esittää pyyntöjä joita uskova ystävällisesti noudattaa parhaansa mukaan. Mutta kun vaatimukset ovat mahdottomia, on epäonnistuminen selvää. Ja kun herran työn tekemisen ajatellaan ratkaisevan syntisyyttä, eikä se selvästi toimi vaikka parhaansa yrittää, on selvää että tämä iskee epäuskoa koko systeemiin. Tämä taas johtaa uskosta erkanemiseen ja tämänlainen ateisti ei ole onnellinen, vaan surullinen. Kahdesta pahasta valitaan vähemmän paha. - Heille tulisikin kertoa että syntisetkin kristityt pääsevät taivaaseen armon ja parhaansa tekemisen vuoksi. Ja että siellä on iloa joka voittaa maalliset haasteet ja että taivaassa on jopa sellaisia ihmisiä joita siellä ei uskoisi olevan, kuten vaikkapa huumediilereitä.
2: "Vihaiseksi" tulevat eivät ole yleensä vaihtaneet uskontoa tai uskontokuntaa vaan luopuneet koko uskontokonseptista. Syyksi katsotaan pettymys. Uskonto on luvannut menestystä tai jotain muutosta elämään. Sitten tätä ei ole tapahtunut. Ja syyksi on laitettu se, että tämä yrittäminen ei vain ole ollut "tarpeeksi". Kirkossa pitäisi käydä enemmän, pitäisi antaa enemmän lahjoituksia, pitäisi lukea enemmän Raamattua - ja monet muut ratkaisuesitykset ovat tuottaneet pettymyksen. Tästä tulee huijatuksi tulemisen olo. - Heille pitäisi kertoa että he eivät ole vihaisia Jumalalle tai uskolle, vaan kirkolle ja uskontoinstituutiolle. Kirkon paheet pitäisi tunnustaa ja pitää silti kiinni evankeliumista. Samalla pitäisi muistuttaa että yksi uskonlahko ei ole sama kuin kaikki uskonnot.
Tässä lähestymistavassa on jotain kaunista ja jotain hieman pelottavaa.
Positiivisesti aloittaen voidaan sanoa että Rosenbladt ei yritä peitellä uskontojen pahutta eikä hylkää epämiellyttäviä kokemuksia. Hän ei itse asiassa edes kannusta niiden irrelevantisointiin - vaikka toki esimerkiksi siinä että negatiiviset kokemukset ovat jotain josta ei saisi yleistää onkin hieman sen sävyinen, tässä kuitenkin muistutetaan lähinnä siitä tosiasiasta että eri uskonnolliset liikehdinnät eivät ole identtisiä asenteiltaan ja toiminnoiltaan. Näin ollen ei päädytä siihen tavalliseen virheeseen että toisen elämänkokemus aiheesta tulkitaan valehteluksi ja epätotuudeksi ja Saatanalliseksi panetteluksi. Niitä kohdellaan kuten muitakin anekdootteja olisi kohdeltava - eli ei liian vakavasti.
1: Kääntymiskertomukset eivät yksinkertaisesti ole kovin vakuuttavia ja objektiivisia ja kaikenkattavia, ne korkeintaan kuvaavat henkilön omien affektien voimakkuuden, eivätkä itse asiassa ole mitään jaettavia objektiivisia tosiasioita. Tarinat ovat kenties kiinnostavia, tarttuvia ja niistä saa jotain jota kautta yksilöä, hänen arvomaailmaansa ja hänen asenteensa takana olevia syitä voidaan selventää. Mutta jos asiantilan todellinen luonne on selvityksen alla, stories are irrelevant.
Kuitenkin ongelmana on se, että tässä ei onnistuta nousemaan toisen valinnan hyväksymisen tasolle. Rosenbladt valikoi käännytysstrategioita jotka on rakennettu ja valittu siten että ne vetoavat mahdollisimman hyvin juuri tämäntyyppisiin ihmisiin. Tämä on itse asiassa sitä että asioita ei ratkota, vaan valitaan sellaisia tarinoita jotka vetoavat näiden henkilöiden kiinnostuksen kohteisiin. Toisin sanoen olipa henkilö "mad" tai "sad", hän on potentiaalinen takaisinkääntyjä. Toisin sanoen uskonnottomuutta, uskonnosta eroamista ja muuta ei edelleenkään hyväksytä. - Eronneisiin suhtaudutaan enemmänkin säälillä ja heidät halutaan takaisin.
Tätä kautta voidaankin jakaa ongelmallinen uskonto kahteen tärkeään osioon.
Perinteisesti uskontopuheessa on heiluteltu ahkerasti fundamentalistikorttia. Tässä on tarjolla huolta fanatismista ja tiukoista normeista. Tämä kammonkohde - jota vastaan Rosenbladtkin ensi sijassa kohdistaa asiansa - ei ole itse asiassa kovin kiinnostava, sillä jokainen on kuullut siihen liittyvistä asioista ja ne ovat ikään kuin "itsestäänselvyyksiä".
Sillä aggressiivisen uskonnon sijasta huomio pitäisikin heittää nimenomaan "passiivis-aggressiivisen uskonnon" suuntaan. Ja suoraan sanoen pidän sitä vaarallisempana ja salakavalampana kuin avoimen hyökkäävää "raamatulla päähän" -uskonnollisuus. - Vanhoillinen fundamentalismi on varsin usein sellaista, että sen kanssa ei ehkä tule toimeen, mutta ainakin häneen ja hänen touhuihinsa on mahdollista suhtautua.
Passiivis-aggressiivinen tyyli liittyy keskeisesti esimerkiksi "psykopuheeseen". psykoterapeuttisten käsitteiden ja ajattelutapojen soveltaminen, esimerkiksi niin, että synnin käsite koodataan "rikkinäisyydeksi" tai "traumatisoitumiseksi" sen sijaan, että puhuttaisiin avoimesti syntisyydestä. Tällä keinoin uudelleennimettyä syntistä painetaan omaan tahtoon alentavalla ja säälivällä asenteella jossa ikään kuin yritetään tarjota paranusta toisen "mielenvikaisuuteen". Toinen nähdään psykologisesti vajaana ja tähän tarjotaan korvausta.
1: Sivustaseuraajille tämä muistuttaa enemmän terapeuttiselta hoitosuhteelta jossa "passiivis-aggressiivinen uskovainen" ymmärtää, eikä sitä nähdä uskonnollisena käännytystyönä. Medikalisoiva (kyökki)psykologiapuhe itse asiassa piilottaa kaiken uskonnollisuuden niin että se on mukana mutta ei näytä siltä. Tätä kautta onkin helppo huomata että passiivis-aggressiivinen uskonto näyttää hyvinkin leppeältä ja ystävälliseltä, jos sitä katsoo ulkopuolelta.
2: Se, että olet "korjattavana" ja "terapoitava" tuntuukin sitten hyvin erilaiselta. Silloin huomaa varsin konkreettisesti että asenne on hyökkäävää ja alistavaa. Jos et suostu toimenpiteisiin, sinut katsotaan "sairaaksi joka ei suostu parantumaan". Tämän kautta kysymys tuntuu nimenomaan osallistuttavasta säälistä, jossa yritetään saada tottelemaan ja osallistumaan uskontoon joka tuntuu vastemieliseltä. (Muuten emme olisi koko tässä ongelmassa.) Tilanne muistuttaa sitä samaa mikä tapahtuu monissa uskonnollisissa yhteisöissä jossa tapahtuu pahoja ; Rikosta ei kiistetä, mutta uhrilta vaaditaan anteeksiantoa. Armosta tuleekin uhrin pakote ja tekijä saa marttyyrinkruunua. Ja jos anteeksiantoa ei anna, on uhri syyllinen kun on niin tiukkapipoinen että ei osaa edes anteeksi antaa. - Asian kruunaa se, että jos tällaiseen uskonnollisuuteen ottaa hiemankin kriittisen asenteen, vaikuttaa todella helposti itse hyökkäävältä, rakennetaan tilanne sellaiseksi ovathan nuo toiset niin sympaattisia. Ja jotka haluavat vain ymmärtää ja parantaa, eivät tuomita ja hakata.
Kun katsotaan uskonnollisen väkivallan luonnetta, onkin hyvä muistaa nyrkkisääntö Boyerin sisäisestä valvonnasta. Usein väkivalta on uskontokunnan sisäistä. Ja usein rangaistu ei ole primaarinen kohde, vaan yhteisö. Tämä korostuu etenkin "aggressiivis-aggressiivisessa uskonnossa". Toki vääräuskoisiinkin kohdistetaan vallankäytöllisiä pyrintöjä, mutta ne eivät perustu ryhmäpaineeseen - ja senkin voima kohdistuu sisäpiiriin "näin kohdellaan teitä jos lähdette pois noiden vääräoppisten sakkiin!" ~ "Passiivis-aggressiivisen" uskonnon vallankäyttö taas kohdistuu pääsääntöisesti apostaaseihin, ja heitä yritetään ryhmäpaineella saada käännytetyksi takaisin laumaan.
Tilanne on kuitenkin uskovalle hyvin hankala.
Hyvin moni uskova haluaa itse asiasa tehdä hyvää ja olla avulias. Siksi ongelma onkin melkoisen suuri. Lisäongelmia tulee tietysti siitä, että uskonnottomuus on aiemmin ollut hyvin marginaalista. Siksipä suurin osa uskonnottomista tällä hetkellä ovat "poislähteneitä". Heistä hyvin moni on siis "sad" tai "mad". Näin ollen rajut tarinat ovat hyvin usein esillä kun uskova kohtaa uskonnottoman. Niihin reagoiminen on ikään kuin inhimillinen velvollisuus. Kun toinen kertoo tarinan ei sitä voida ohittaa. - Ja koska uskosta luopuneilla on kerrottavanaan rankkojakin tarinoita, on likimain selvää että heihin kohdistetaan jonkinlaista sääliasennetta ja yritystä korjata asia. - Onhan jo karujen kertomusten kertominen itsessään jonkinlainen itsesäälillinen aktio. Näin ollen en usko että tarvitsee olla paha ihminen tai yksisilmäinen julistajahihhuli ajautuakseen "passiivis-aggressiiviseen" uskonnollisuuteen. Itse asiassa se on luonteva reaktio ihmiseltä joka on uskossa, omassa maailmankuvassaan, ja yrittää toimia oikein tämän oman vakaumuksen mukaan.
Valitettavasti tämä ei ole kovin rakentavaa. Sillä tässä tapahtuu toimien tasolla se, mitä Immanuel Kant ei pitänyt hyvänä. Kysymys on uskonnottoman redusoiminen käännytyksen kohteeksi. Hänestä tulee vain väline julistuspuheen kohdistamisessa. Alistat eri maailmankuvassa elävän oman maailmankuvasi kohteeksi, jolloin ihmisestä tulee välinearvo itseisarvon sijasta. Asetat oman maailmankuvasi hänen maailmankuvaansa paremmaksi, ja lähdet "opettamis-oikaisemaan" toista. Ja opettaja-oppilassuhde on aina jonkinlainen "oikeassaolollinen valtasuhde", jonka seurauksena keskustelu latistuu yksisuuntaiseksi. Vain uskonnollisella maailmankuvalla ja vakaumuksella on väliä.
Uskonnottoman tai apostasiassa olevan silmiin tilanne näyttääkin usein siltä että hänen oletetaan - ellei peräti suorastaan vaaditaan - olevan valmis kääntymään. Tähän kannustetaan, tätä odotetaan ja tätä halutaan ja toivotaan vahvasti. Samanaikaisesti on täysin selvää että tämä joka vaatii kääntymstä ei kuitenkaan ole itse valmis kääntymään ja muuttamaan omaa mieltään. Näin avomielisyys ei ole kaksisuuntaista. Tämä taas on "Välitän sinusta ehdoilla" -asennoitumista. Ja tämä taas on sekä "sad" että "mad" -käännynnäisen historiassa ollut ongelmana joka on liitetty uskontoon.
Se, mikä Rosenbladtin tekstitä kannattaa ottaa opikseen on se, että "apostaasi-kerettiläinen" ei ole vihainen Jumalalle. Kun heiltä tulee negativiisia tunteita, se on itsepuolustusta joka perustuu elämänkokemukseen ja jota harjoitetaan itsesäilytyksen - joka voi olla ruumillinen tai mielellinen rikkoutuminen - vuoksi. Vihan kohde ei ole ikinä Jumala vaan jokin ihan muu. Uskonnoton ei usko Jumalaan, joten viha olemattomaan olisi typerä asia. Ei kannata odottaa että uskonnoton on tyhmä - sehän olisi alentavaa kohtelua eikä tämä auta rakentavan suhteen luomisessa. Sen sijaan kannattaa olettaa että uskonoton on normaaliälyinen tai jopa yliarvioida hänen älykkyytensä kohteliaisuudesta. Ja huomata että kun uskovainen todellakin uskoo uskonnollisten instituutioiden ja uskovaisten ihmisten olemassaoloon, hän puolustautuu näitä vastaan ja vihaa näitä kohteita.
Kyllä, se tarkoittaa myös sitä että hän vihaa sinua. Juuri sinua. Mutta voit periaatteessa muuttaa sen väliaikaiseksi.
Tilanteeseen on yksi keino tai ainakin mahdollisuus. Se tiivistyy kahteen sanaan. "Älä käännytä" Kun tapaat uskovan, älä mieti miten saisit houkuteltua tämän takaisin uskoon. Unohda se vakaumuspuoli ja kohtaa hänet ihmisenä. Älä kiistä murheita ja pahuuksia mutta älä jatka tästä "kikkailupuolelle" miettimään "mitäköhän narua tässä kannattaisi vetää" -strategiakikkailua, eli sitä mitä Rosenbladt harjoittaa miettiessään miten kannattaa valita sanansa kenenkin kanssa jotta kääntyminen uskoon olisi mahdollisimman suuri. Voit jopa osallistua vastustamaan näitä asioita julkisesti, asettumaan uskonnottoman puolelle näitä väärintoimijoita (olivatpa he ihmisiä tai instituutiota) vastaan. Sinun ei tarvitse puhua vakaumuksestasi, pitää kiinni evankeliumista, koska se vakaumuspuoli tulee varmasti muutoinkin ilmi.
Ja uskallan väittää että jos käännyttäminen uskontoon on todella tavoitteena, niin juuri tämä strategia on jotain joka toimii parhaiten. Se on ensinnäkin niin yllättävä että moni uskosta luopunut surullinen tai vihainen pitää sellaisen kohtaamista epäuskottavana, jotain jota ei maailmassa tapahdu. Tämän yllätyksen kohtaaminen taas lienee jotain joka pakottaa konkreettisesti reflektoimaan sen uskovaiskuvan uusiksi. Tätä kautta taas se uskonkuvakin muuttuu. Sillä "hedelmistään puu tunnetaan" ihmisten parissa.
Esitys ei pidä sisällään eitraumatisoituneita uskonnottomia. Ei sillä että heitä ei olisi runsaissa määrin olemassa. Mutta Rosenbladtin teksti käsitteli vain uskosta traumaattisesti eronneita, ja tämä rajasi aiheen. Tosin jossain mielessä väikkyy kysymys siitä miksi apologetiikka ei näytä tuntevan "onnellinen uskonnoton" -käsitettä ja miksi suhtautumista heihin ei opeteta. Kysymys on siinä määrin aiheellinen että onneton uskonnoton näyttää olevan peruskäsitys koko uskonnottomuuden luonteesta. Tuntuu että heidän olemassaoloaan ei "ikään kuin tunnusteta" ja tämä tehdään selväksi koko aihepiirin ohittamisella. Tämä on kenties vielä merkittävämpi virhe kuin mitä tässä käsitellyssä aiheessa on kyse. Mutta tämä teksti kohdisti mietteet kuitenkin vain siihen mitä oli sanottu, ei siihen mitä oli jätetty sanomatta.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Jumalanirrottajat
"the code of survival in jungle life, now usu. with ref. to the superiority of brute force or self-interest in the struggle for survival."
(Oxford English Dictionary, "Law of the jungle")
Nykyään on muodikasta jakaa uskonasiat ja tieteenasiat eri lokeroihin. Tämänlainen ajatus, jota esimerkiksi Gould tunnetusti kannatti NoMa -periaatteeseen - jossa luonnontieteen asiana on tutkia miten maailma toimii ja uskonasia on määritellä etiikkaa ja tuonpuoleista - on kuitenkin "yllättävän uusi" konsepti. Joku voisi luulla että aina olisi ajateltu että uskonasiat ovat uskonasioita ja että tieteen asiat olisivat "ihan eri juttu". Tämä voi tuntua omituiselta aikana jona jopa Jumalan empiirisyyttä vahviten korostavat kreationistit vastustavat naturalismia ja selittävät että empiirinen metodi on "rajoittunut" eikä kykene käsittelemään heidän Luojakonseptiaan.
Kun vallalla oli empiirisen ajattelun sijasta rationalistinen ajattelu, oli Jumala ikään kuin ilmiselvyys. Tosiasiatila, Tosi Premissi, jonka ympärille päätelmät sitten johdettiin. Mystikot olivat toki varovaisia sen suhteen voitiinko Jumalaa käsitellä logiikan avulla. Näin Jumala oli nimenomaan tieteenasia hyvin pitkään. Oikeastaan vasta Descartesin kartesiolaisen dualismin voidaan nähdä rakentaneen olennaisesti samantapaisen ajattelutavan kuin mitä modernissa maailmassa ajatellaan. Hän nimittäin, paitsi jakoi maailman aineeseen ja henkeen, myös rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. Ja vain kausaalista maailmaa voitiin tutkia empiirisesti. Descartes tosin korosti yhä sitä, että henki oli voimakkaampi kuin aine. Siksi hänestä täydellinen tieto oli rationalistista, eikä ollut riippuvainen kokeellisesta tutkimuksesta. Descartes ei epäillyt luonnonlakejen täydellisyyttä ja niiden rationaalista sääntöjen seuraamista.
Immanuel Kantin ajattelumaailma oli myös hyvin NoMa -henkistä. Hän arvosti Newtonin löytöjä, mutta oli kuitenkin samalla huolestunut Humen induktion ongelmaan liittyvistä huomioista joita ei oikein voitu ohittaa ; Kun "syy-seuraussuhde" ei ole mikään itsestäänselvyys tai seuraus havainnoista, eikä siitä että asiat tapahtuivat peräjälkeen menneisyydessä voitu päätellä suoraan, että ne tapahtuisivat aina peräjälkeen tulevaisuudessakin, syntyi ongelma jossa Kantin oli ikään kuin yritettävä selvittää se, miten Newtonin oivallukset toimivat vaikka Hume näytti että ajatteluperiaate oli "filosofisesti puutteellista". "Puhtaan järjen kritiikissä" Kant kuvasikin sitä, miten kaikissa asioissa on sekä aistihavaintoja että sisäistä ymmärrystä. Kant esitti että ihmisen kokemus maailmasta oli ihmismielen käsittelemä asia, ei se miten maailma itsessään oli. Maailmassa havaittiin järjestystä koska ihmisen mieli ei ole mikään passiivinen vastaanottaja, "tabula rasa" (tyhjä taulu), vaan koska ihminen prosessoi sitä jollakin tavalla. Mieli ei kuitenkaan sellaisenaan ollut kaikki, vaan mielessä olivat enemmänkin yhteyden, moneuden, ajallisen yhteyden ja vastaavien kaltaiset asiat. Kant jätti Jumalan tälle alueelle, joka tarkoitti sitä että se oli mielen idea, jota saatettiin tutkia järjen avulla, mutta jota ei voida todistaa empiirisesti. Näin uskosta tuli enemmän henkilön sisäinen vakaumus, koettu tuntemus, uskomus joka näyttää oletukselta eikä johtopäätökseltä.
Kantin oivallukset ovat vahvistaneet kaksi tärkeää nykyajassa hyvin vallallaolevaa näkemystä ; Hän on pelastanut uskon tieteelliseltä tarkastelulta, mutta toisaalta estänyt että tiede -epäily ei menisi relativismiin ja kaiken epäilyyn. Kuitenkin aika moni katsoo että Kant ei ollut tyytyväinen tähän oivallukseensa ; Kant itse kun oli intuitiivisesti varma että ulkoinen maailma ja sisäinen moraali olivat jotenkin kytköksissä toisiinsa, mutta ei voinut osoittaa tätä yhteyttä. Ja siksi hän tyytyi "toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon", jossa käsitteet vain irrotetaan toisistaan. Käsitteiden pilkkomisen kautta ongelmallista onkin lähinnä se, että Kant ei pohjimmiltaan ratkaissut Humen ongelmaa, vaan kiersi sen määrittelemällä ja luottamalla tähän ilman perusteita.
NoMa -ajattelu on kuitenkin tuottanut yllättävän ongelman. Tämä tuttu ongelma esitetään esimerkiksi "Calamities of Nature" sarjakuvassa. Kysymys on se, että jos sielu, henkimaailma ja Jumala ovat määritelmällisesti eifysikaalisia ilmiöitä, niitä ei voi tutkia tieteen kautta. Silloin tiedettä ei voi käyttää näiden käsitteiden puolella ollenkaan, ei todistamiseen eikä kumoamiseen. Kuitenkin jos näiden henkien tai muiden ajatellaan kuitenkin vaikuttavan maailmassa, ne ovat määritelmällisesti tieteenalaa, joten niitä voi tutkia ja niiden kumoaminen on tieteellisesti mahdollista eikä niiden todistaminen ole mahdotonta. Ja tämä näkemys taas on uskonasioissa hyvinkin yleinen ; Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa konkreettisesti ja tekevän esimerkiksi ihmeitä. Joku voi yrittää suojella NoMa -periaatteella Jumalaa ja sanoa että Jumala on deistinen hahmo joka ei vaikuta mitenkään. Tällöin kysymys siirtyy siihen, että miksi tästä konseptista pitäisi oikeastaan välittää ollenkaan. Päästään hokemaan "asiat jotka voidaan hyväksyä ilman todisteita voidaan hylätä ilman todisteita."
Quinen ajattelumaailmassa tilanne onkin juuri tämä. Hänestä koko jako abstraktiin tietoon ja empiiriseen induktioon on väärä kahtiajako. Tosiasiassa jokainen asia on jotain siltä väliltä, näiden asioiden sekoitus. Näin ollen Kantilaista jakoa ei voida ollenkaan tehdä eikä NoMa -periaatteen kaltaisilla ilmiöilläkään ole oikeastaan mitään tilaa. Analyyttisetkin ajatukset ovat jonkinlaisia konsepteja ja odotuksia maailmasta, ja aivan kuten teoriatkin ovat jonkinlainen yleistysajatus ja konsepti, ovat nämäkin alttiita vastaesimerkeille - sikälimikäli niillä on minkäänlaista selitysarvoa tosiasiaväitteenä, eli mikäli ne väittävät vastaavansa johonkin konkreettiseen ilmiöön (kuten elämisen periaatteisiin tai kuolemaan).
Näin tiedeverkko hyväksyy Humen induktion ongelman, mutta ei kuitenkaan sorru relativismiin jossa mikä tahansa käy ja äärimmäistä epäilyä kaikkeen pitäisi harjoittaa. Taustalla oleva ajatus siitä että induktiota ei voi todistaa yhdelläkään havainnolla, mutta yksikin havainto voi vaatia muutosta koko tiedeverkkoon on tässä olennainen.
Quinen täydeksi ymmärtämiseksi on oivallettava oikeastsaan vain että positivistinen verifiointikeskeinen ajattelu on osoitettu ylipäätään mahdottomaksi, ja tämän seurauksena huomio on keskittynyt "induktion verifioimisen" sijasta "induktion falsifiointiin". Tämän jälkeen korroboraatio on ollut tärkeää. Quinen näkemyksessä tietyn falsifioitavuusperiaatteen tietyn teorian kumoamisesta on vain siirrytty tiedeverkon korjaamiseen jossa on katsottava kokonaisuutta. Hume näyttää että tieto ei ole koskaan valmista, mutta tarkentamisen ehdot takaavat sen että mikään kivi ei jää kääntämättä eikä mikään käänne kivittämättä, joten mitään suojassa olevia käsiteitä ei ole ; Mikä tahansa verkon kohta voidaan uhrata jos se on pienin muutos joka on tehtävä jotta käsiteverkko saadaan mahdollisimman ristiriidattomaksi.
Ja tässä maailmassa se käsite, joka voidaan hyväksyä ilman todisteita, mutta jonka ajatellaan liittyvän jotenkin tosiasioiden tiloihin, hylätään helposti ensimmäisenkin korjaustilanteen edessä. Tällöin Jumala irrotetaan tiedeverkosta aivan kuten NoMa -periaatteen kannattajatkin tekevät. Mutta aivan eri tavalla. Se irrotetaan kokonaan eijärkevien ajatusten maailmaan.
"a theoretical principle deduced from particular facts, applicable to a defined group or class of phenomena, and expressible by the statement that a particular phenomenon always occurs if certain conditions be present."
(Oxford English Dictionary "Law of Nature")
(Oxford English Dictionary, "Law of the jungle")
Nykyään on muodikasta jakaa uskonasiat ja tieteenasiat eri lokeroihin. Tämänlainen ajatus, jota esimerkiksi Gould tunnetusti kannatti NoMa -periaatteeseen - jossa luonnontieteen asiana on tutkia miten maailma toimii ja uskonasia on määritellä etiikkaa ja tuonpuoleista - on kuitenkin "yllättävän uusi" konsepti. Joku voisi luulla että aina olisi ajateltu että uskonasiat ovat uskonasioita ja että tieteen asiat olisivat "ihan eri juttu". Tämä voi tuntua omituiselta aikana jona jopa Jumalan empiirisyyttä vahviten korostavat kreationistit vastustavat naturalismia ja selittävät että empiirinen metodi on "rajoittunut" eikä kykene käsittelemään heidän Luojakonseptiaan.
Kun vallalla oli empiirisen ajattelun sijasta rationalistinen ajattelu, oli Jumala ikään kuin ilmiselvyys. Tosiasiatila, Tosi Premissi, jonka ympärille päätelmät sitten johdettiin. Mystikot olivat toki varovaisia sen suhteen voitiinko Jumalaa käsitellä logiikan avulla. Näin Jumala oli nimenomaan tieteenasia hyvin pitkään. Oikeastaan vasta Descartesin kartesiolaisen dualismin voidaan nähdä rakentaneen olennaisesti samantapaisen ajattelutavan kuin mitä modernissa maailmassa ajatellaan. Hän nimittäin, paitsi jakoi maailman aineeseen ja henkeen, myös rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. Ja vain kausaalista maailmaa voitiin tutkia empiirisesti. Descartes tosin korosti yhä sitä, että henki oli voimakkaampi kuin aine. Siksi hänestä täydellinen tieto oli rationalistista, eikä ollut riippuvainen kokeellisesta tutkimuksesta. Descartes ei epäillyt luonnonlakejen täydellisyyttä ja niiden rationaalista sääntöjen seuraamista.
Immanuel Kantin ajattelumaailma oli myös hyvin NoMa -henkistä. Hän arvosti Newtonin löytöjä, mutta oli kuitenkin samalla huolestunut Humen induktion ongelmaan liittyvistä huomioista joita ei oikein voitu ohittaa ; Kun "syy-seuraussuhde" ei ole mikään itsestäänselvyys tai seuraus havainnoista, eikä siitä että asiat tapahtuivat peräjälkeen menneisyydessä voitu päätellä suoraan, että ne tapahtuisivat aina peräjälkeen tulevaisuudessakin, syntyi ongelma jossa Kantin oli ikään kuin yritettävä selvittää se, miten Newtonin oivallukset toimivat vaikka Hume näytti että ajatteluperiaate oli "filosofisesti puutteellista". "Puhtaan järjen kritiikissä" Kant kuvasikin sitä, miten kaikissa asioissa on sekä aistihavaintoja että sisäistä ymmärrystä. Kant esitti että ihmisen kokemus maailmasta oli ihmismielen käsittelemä asia, ei se miten maailma itsessään oli. Maailmassa havaittiin järjestystä koska ihmisen mieli ei ole mikään passiivinen vastaanottaja, "tabula rasa" (tyhjä taulu), vaan koska ihminen prosessoi sitä jollakin tavalla. Mieli ei kuitenkaan sellaisenaan ollut kaikki, vaan mielessä olivat enemmänkin yhteyden, moneuden, ajallisen yhteyden ja vastaavien kaltaiset asiat. Kant jätti Jumalan tälle alueelle, joka tarkoitti sitä että se oli mielen idea, jota saatettiin tutkia järjen avulla, mutta jota ei voida todistaa empiirisesti. Näin uskosta tuli enemmän henkilön sisäinen vakaumus, koettu tuntemus, uskomus joka näyttää oletukselta eikä johtopäätökseltä.
Kantin oivallukset ovat vahvistaneet kaksi tärkeää nykyajassa hyvin vallallaolevaa näkemystä ; Hän on pelastanut uskon tieteelliseltä tarkastelulta, mutta toisaalta estänyt että tiede -epäily ei menisi relativismiin ja kaiken epäilyyn. Kuitenkin aika moni katsoo että Kant ei ollut tyytyväinen tähän oivallukseensa ; Kant itse kun oli intuitiivisesti varma että ulkoinen maailma ja sisäinen moraali olivat jotenkin kytköksissä toisiinsa, mutta ei voinut osoittaa tätä yhteyttä. Ja siksi hän tyytyi "toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon", jossa käsitteet vain irrotetaan toisistaan. Käsitteiden pilkkomisen kautta ongelmallista onkin lähinnä se, että Kant ei pohjimmiltaan ratkaissut Humen ongelmaa, vaan kiersi sen määrittelemällä ja luottamalla tähän ilman perusteita.
NoMa -ajattelu on kuitenkin tuottanut yllättävän ongelman. Tämä tuttu ongelma esitetään esimerkiksi "Calamities of Nature" sarjakuvassa. Kysymys on se, että jos sielu, henkimaailma ja Jumala ovat määritelmällisesti eifysikaalisia ilmiöitä, niitä ei voi tutkia tieteen kautta. Silloin tiedettä ei voi käyttää näiden käsitteiden puolella ollenkaan, ei todistamiseen eikä kumoamiseen. Kuitenkin jos näiden henkien tai muiden ajatellaan kuitenkin vaikuttavan maailmassa, ne ovat määritelmällisesti tieteenalaa, joten niitä voi tutkia ja niiden kumoaminen on tieteellisesti mahdollista eikä niiden todistaminen ole mahdotonta. Ja tämä näkemys taas on uskonasioissa hyvinkin yleinen ; Jumalan ajatellaan toimivan maailmassa konkreettisesti ja tekevän esimerkiksi ihmeitä. Joku voi yrittää suojella NoMa -periaatteella Jumalaa ja sanoa että Jumala on deistinen hahmo joka ei vaikuta mitenkään. Tällöin kysymys siirtyy siihen, että miksi tästä konseptista pitäisi oikeastaan välittää ollenkaan. Päästään hokemaan "asiat jotka voidaan hyväksyä ilman todisteita voidaan hylätä ilman todisteita."
Quinen ajattelumaailmassa tilanne onkin juuri tämä. Hänestä koko jako abstraktiin tietoon ja empiiriseen induktioon on väärä kahtiajako. Tosiasiassa jokainen asia on jotain siltä väliltä, näiden asioiden sekoitus. Näin ollen Kantilaista jakoa ei voida ollenkaan tehdä eikä NoMa -periaatteen kaltaisilla ilmiöilläkään ole oikeastaan mitään tilaa. Analyyttisetkin ajatukset ovat jonkinlaisia konsepteja ja odotuksia maailmasta, ja aivan kuten teoriatkin ovat jonkinlainen yleistysajatus ja konsepti, ovat nämäkin alttiita vastaesimerkeille - sikälimikäli niillä on minkäänlaista selitysarvoa tosiasiaväitteenä, eli mikäli ne väittävät vastaavansa johonkin konkreettiseen ilmiöön (kuten elämisen periaatteisiin tai kuolemaan).
Näin tiedeverkko hyväksyy Humen induktion ongelman, mutta ei kuitenkaan sorru relativismiin jossa mikä tahansa käy ja äärimmäistä epäilyä kaikkeen pitäisi harjoittaa. Taustalla oleva ajatus siitä että induktiota ei voi todistaa yhdelläkään havainnolla, mutta yksikin havainto voi vaatia muutosta koko tiedeverkkoon on tässä olennainen.
Quinen täydeksi ymmärtämiseksi on oivallettava oikeastsaan vain että positivistinen verifiointikeskeinen ajattelu on osoitettu ylipäätään mahdottomaksi, ja tämän seurauksena huomio on keskittynyt "induktion verifioimisen" sijasta "induktion falsifiointiin". Tämän jälkeen korroboraatio on ollut tärkeää. Quinen näkemyksessä tietyn falsifioitavuusperiaatteen tietyn teorian kumoamisesta on vain siirrytty tiedeverkon korjaamiseen jossa on katsottava kokonaisuutta. Hume näyttää että tieto ei ole koskaan valmista, mutta tarkentamisen ehdot takaavat sen että mikään kivi ei jää kääntämättä eikä mikään käänne kivittämättä, joten mitään suojassa olevia käsiteitä ei ole ; Mikä tahansa verkon kohta voidaan uhrata jos se on pienin muutos joka on tehtävä jotta käsiteverkko saadaan mahdollisimman ristiriidattomaksi.
Ja tässä maailmassa se käsite, joka voidaan hyväksyä ilman todisteita, mutta jonka ajatellaan liittyvän jotenkin tosiasioiden tiloihin, hylätään helposti ensimmäisenkin korjaustilanteen edessä. Tällöin Jumala irrotetaan tiedeverkosta aivan kuten NoMa -periaatteen kannattajatkin tekevät. Mutta aivan eri tavalla. Se irrotetaan kokonaan eijärkevien ajatusten maailmaan.
"a theoretical principle deduced from particular facts, applicable to a defined group or class of phenomena, and expressible by the statement that a particular phenomenon always occurs if certain conditions be present."
(Oxford English Dictionary "Law of Nature")
Tunnisteet:
deduktio,
Descartes,
empiria,
Gould,
Hume,
induktio,
induktion ongelma,
Kant,
kartesiolainen dualismi,
kreationismi,
logiikka,
naturalismi,
Newton,
NoMa,
Quine,
rationalismi,
tieteenfilosofia
tiistai 29. marraskuuta 2011
Manipulaattoreita, kiduttajia ja riemuidiootteja! (All in the name of science!)
Psykologisia kokeita lukiessa pompahtaa esiin helposti esimerkiksi Milgram sähköiskuineen ja Zimbardo vankilakokeineen. Näissä tulokset ovat kammottavia, mutta ne sentään paljastavat jotain todellista tietoa ihmismielestä. Kokeet - tai oikeammin niiden seuraukset - ovat sen verran kammottavia, että kenties toivoisi että tämälaisia makaaberejä kokeita ei olisi tehty. Ne ovat kuitenkin valaisevia.
Tämän lisäksi historia tuntee kokeita joiden eettisyys on heikkoa. Esimerkiksi Donald Ewen Cameronin touhut eivät olleet toimintana kovin eettistä. Hän käytti avuttomia uhreja julmissa ja pitkäaikaisissa kokeissa. Hän ei myöskään onnistunut tavoitteissaan - skitsofrenia ei parantunut. Mutta kenties tästäkin opittiin sentään hieman. Samaan luokkaan voitaneen laskea yritykset parantaa homoseksuaalisuus kivuliailla sähköshokeilla aversion therapyn malliin.
Sitten on se kummallinen maailma jossa ei näytetä oikein oppivan mitään. Mutta joka ei ehkä täytä julmuuden määritelmää. Tästä esimerkiksi voisi laittaa Robert Heathin yrityksen parantaa homoseksuaalisuus 1970 -luvulla. Hän uskoi että aivotutkimus voisi toimia apuna tässä kullanarvoisessa projektissa. Hän teki kokeen jossa homoseksuaalin koehenkilön mielihyväkeskukseen asetettiin elektrodit ja tätä sitten stimuloitiin. Tuloksena oli seksuaalinen kiihottuminen. Pian koehenkilön annettiin itsestimuloida itseään elektrodilla. Näin saatiin aikaan rankka euforia. Tämän jälkeen koehenkilö laitettiin samaan huoneeseen naispuolisen prostituoidun kanssa. Ovet laitettiin lukkoon. Tunnin päästä tapahtui yhdyntä kun prostituoitu nainen teki aloitteen. Heath raportoi tämän positiiviseksi tulokseksi siitä että homoseksuaali voidaan hänen menetelmällään saada heteroseksiin. Tulos ei tietysti ole kovin relevantti vaikka siinä vilahtavat aivotutkimuksen kaltaiset hienot termit. - Ja siksi maailmassa on yhä homoseksuaaleja.
Näillä on tietysti merkitystä koska näissä kaikissa kokeissa on jotain riskejä jotka on hyvä ottaa huomioon nykyisinkin. Esimerkiksi esiin voi nousta varoitus siitä että jos kokeessa potentiaalistaa ikäviä seurauksia, kannattaa miettiä eettiset puolet kuntoon. Samoin kuin se, että jos koeaineisto on kivuliasta ja tuskallista, sen kanssa pitää olla hyvin varovainen. Ja tietysti se, että jos ennakkokäsitykset ovat niin sitoutuneet lähtökohtiinsa että on valmis tekemään kokeen osoittaakseen sen todeksi ja sitten ottaa kokeen miltei miten huonosti tahansa tapahtuneena todisteena tälle ennakkokäsitykselle, ollaan liikkumassa jossain riemuidiotian ihmemaailmassa.
Tämän lisäksi historia tuntee kokeita joiden eettisyys on heikkoa. Esimerkiksi Donald Ewen Cameronin touhut eivät olleet toimintana kovin eettistä. Hän käytti avuttomia uhreja julmissa ja pitkäaikaisissa kokeissa. Hän ei myöskään onnistunut tavoitteissaan - skitsofrenia ei parantunut. Mutta kenties tästäkin opittiin sentään hieman. Samaan luokkaan voitaneen laskea yritykset parantaa homoseksuaalisuus kivuliailla sähköshokeilla aversion therapyn malliin.
Sitten on se kummallinen maailma jossa ei näytetä oikein oppivan mitään. Mutta joka ei ehkä täytä julmuuden määritelmää. Tästä esimerkiksi voisi laittaa Robert Heathin yrityksen parantaa homoseksuaalisuus 1970 -luvulla. Hän uskoi että aivotutkimus voisi toimia apuna tässä kullanarvoisessa projektissa. Hän teki kokeen jossa homoseksuaalin koehenkilön mielihyväkeskukseen asetettiin elektrodit ja tätä sitten stimuloitiin. Tuloksena oli seksuaalinen kiihottuminen. Pian koehenkilön annettiin itsestimuloida itseään elektrodilla. Näin saatiin aikaan rankka euforia. Tämän jälkeen koehenkilö laitettiin samaan huoneeseen naispuolisen prostituoidun kanssa. Ovet laitettiin lukkoon. Tunnin päästä tapahtui yhdyntä kun prostituoitu nainen teki aloitteen. Heath raportoi tämän positiiviseksi tulokseksi siitä että homoseksuaali voidaan hänen menetelmällään saada heteroseksiin. Tulos ei tietysti ole kovin relevantti vaikka siinä vilahtavat aivotutkimuksen kaltaiset hienot termit. - Ja siksi maailmassa on yhä homoseksuaaleja.
Näillä on tietysti merkitystä koska näissä kaikissa kokeissa on jotain riskejä jotka on hyvä ottaa huomioon nykyisinkin. Esimerkiksi esiin voi nousta varoitus siitä että jos kokeessa potentiaalistaa ikäviä seurauksia, kannattaa miettiä eettiset puolet kuntoon. Samoin kuin se, että jos koeaineisto on kivuliasta ja tuskallista, sen kanssa pitää olla hyvin varovainen. Ja tietysti se, että jos ennakkokäsitykset ovat niin sitoutuneet lähtökohtiinsa että on valmis tekemään kokeen osoittaakseen sen todeksi ja sitten ottaa kokeen miltei miten huonosti tahansa tapahtuneena todisteena tälle ennakkokäsitykselle, ollaan liikkumassa jossain riemuidiotian ihmemaailmassa.
Tunnisteet:
aivotutkimus,
aversion therapy,
Cameron,
Heath,
homoseksuaalisuus,
makaaberi,
Milgram,
psykologia,
siveys,
tieteensosiologia,
Zimbardo
Taikauskossa ja rakkaudessa on kaikki keinot sallittuja
"I'm saying that, but I'm also saying something different!"
(Alex Tsakiris)
Ylläolevalla lauseella1 Tsakiris yritti kuvastaa epäkoherenssia joka tulee toistuvasti vastaan uskontokeskustelussa. Monesti esiin nousee tiettyä epämääräisyyttä. - Etenkin "leppoisampien uskonnon ilmenemisien" puolella suositussa uskomiseen uskomisessa selitetään miten uskon kohde ei ehkä ole totta tai rationaalista, mutta siitä tulee hyvä mieli. Varhaisin tämänlainen versio on Pascalin vaaka -argumentaatiossa, jossa Jumalaa ei todistettu, eli häntä ei osoitettu todennäköiseksi, vaan sen sijaan ajateltiin että vaikka Jumala olisi kuinka epätodennäköinen, epäuskottava ja taikauskoinen kaukaa haettu spekulaatio, Häneen kannattaisi silti uskoa, koska siitä saisi minimaalisesta voittotodennäköisyydestä huolimatta osuessaan äärettömästi hyötyä ja iloa.
Tämän asenteen voi nähdä tätäkin korostetummin ainakin New Age -henkisessä maailmassa. Siellähän skeptikkoihin voidana suhtautua äärirelativistisella "perhaps that is true for you" -asenteella. - Tästä on suora linkki monen horoskoopinlukijan asennoitumismaailmaa jossa henki on se, että "en usko horoskooppeihin mutta luen niitä silti ja kyllä ne joskus osuvatkin." Moniin asioihin yksinkertaisesti suhtaudutaan kuten kummituksiin "en usko kummituksiin mutta pelkään niitä." Horoskooppien kohdalla niiden tiedetään ja tunnustetaan järjen tasolla olevan epätieteellistä taikauskoa, mutta tunnetasolla niihin viittaaminen on hyväksyttävää.
En siis näe tässä "epäkoherenssia" vaan jotain hyvin inhimillistä toimintaa. Asia ikään kuin tunnustetaan järjettömäksi asiaksi ja jatketaan siitä että on ihminen joka on järjetön ja johon järjettömyydet jollain tasolla vetoavat ja että juttu sopii siksi heille elämänohjeeksi. - Ja näen että että tämänlaiseen ajatteluun johtaa ennen kaikkea2 utilitaristinen ja instrumentalistinen ajattelu3. Niissähän katsotaan panos-tuotossuhdetta4 ja sitä kautta voidaan päätyä ajatteluun että harmiton valehtelu joka synnyttää utiliteettia5 voi hyvinkin olla tuettavaa toimintaa, jotain jonka tukeminen on paitsi oikein, peräti velvollisuus.
Vastaava ajattelu löytyy itse asiassa parisuhdemarkkinoilla. Taustan kannalta on olennaista tietää, että minulla on melkoisen runsas määrä naispuolisia ystäviä. Lisäksi minulla on kunnioitettava liuta pieniä entisiä seurusteluyritelmiä jotka ovat kariutuneet. Tätä kautta minulla on "taustajoukoissani" suurehko määrä naisia. Sellaisia jotka - monien kohdalla heidän eksplisiittisiin lausuntoihinsa viitaten - "eivät kykene näkemään minua sillä lailla" ja jotka "ovat vain ystäviä" tai joille olen "liikaa kuin veli". Suomeksi sanoen olen jonkinlainen jossain määrin sopivia ominaisuuksia ilmentävä "ihan kiva kaveri", jota on vaikeaa nähdä seksuaalisesti erinäköisten ulkonäköön ja etenkin sisäiseen rumuuteen liittyvien seikkojen vuoksi. Minulla on siis vilkkuva leima "Ihan mainio mutta silti ei käy". Tässä voidaan nähdä tiettyä epäkoherenssin makua, joka on hyvin yleisinhimillistä.
Tähän taas liittyy kuitenkin omituinen seikka. Tämä roolitus on johtanut siihen että saan joskus kuulla että minusta on tehty jonkinlainen vertailukohta. Naiset, etenkin riidoissa, voivat nostaa jopa nimen esiin ja vaatia puolisoltaan jotain minun ominaisuuksiani. Tämän voisi luulla tarkoittavan sitä että he haikailisivat perääni tai olisivat pettyneitä omaan kumppaniinsa. Mikä lietsoo esiin kysymyksiä "miksi et sitten ole sen kanssa!"6 Näin ei kuitenkaan ole. Sillä nämä naiset eivät voisi kuvitellakaan sitä vaihtoehtoa että eläisivät kanssani, ja siksi tämänlaiset eivät tule edes heidän mieleensä.
Tämänlaisen tilanteen voi avata "Naisen kanssa" -sarjakuvan kielellä. Siinä on strippi jossa käsitellään seurustelua. Miehelle seurusteluun liittyvä romantiikka on "työ". He tekevät temppuja, suorituksia ja sirkusta. Naiselle seurustelu on kuitenkin vasta "työhaastattelu". Eli siinä vaiheessa kun varsinainen parisuhde alkaa, mies ajattelee että nyt voi lopettaa keinotekoisen mellastamisen ja olla autenttisia ja elää. Nainen taas näkee että "kaikki työt ovat vielä tekemättä". - Tässä hengessä voidaan ajatella että nainen on seurustellessaan ikään kuin kutsunut minut työhaastatteluun ja nähnyt CV:n. Hän on nähnyt että CV on ihan kiva. He eivät kuitenkaan anna töitä kun joku pärjää työhaastattelussa paremmin. Kuitenkin joskus työpaikat oikestikin hyllyttävät jonkun joka olisi parempi työntekijä, koska työhaastattelu ei ole täydellinen syväanalyysi. Jos he siis palkkaavatkin puolihullun juopon, he kuitenkin muistavat sen "eipalkatun kaverin" jolla oli ihan kiva CV:kin. He voivat kannustaa nykyistä työntekijää sillä että "tähän työpaikkaan on halunnut moni ansiokaskin tyyppi". Joka ei enää tarkoita että juuri tämä tietty hyväCV:inen palkattaisiin, vaan että maailmassa on muita tyyppejä joilla on hyvä CV, jotka haluavat töihin ja jotka mahdollisesti ollaan valmiita palkkaamaan. Mutta että nykyisen työntekijän kanssa ollaan kuitenkin valmiita neuvottelemaan että jos työteho ja muut asiat saataisiin silti kuntoon.
1 Kiitos, Esa Turkulainen
2 Nykyajan maailmassa yllättävän suurta osaa näyttelevat.
3 Jotka usein nähdään teknis-objektiivisina, mutta niissä on usein tavoitteena enemmänkin hedonismi jota tavoitellaan eikä se että elettäisiin totuudenmukaisessa maailmassa. Siksi unelmanikkarit saavat enemmän palkkaa kuin siltoja tekevät insinöörit.
4 Sen Pascalin vaa -an tapaan.
5 raha, hyöty, rikostilastojen pieneneminen, yleinen onnellisuus... Olipa mittari mikä hyvänsä, niin utilitarismissa pohjimmiltaan "tarkoitus pyhittää keinot" jollakin tavalla.
6 Huomaa huutomerkki, ei kysymysmerkki, sillä näihin kysymyksiin ei toivota vastausta. Ne eivät ole edes retorisia kysymyksiä vaan jotain omaa kieroutunutta omaa luokkaansa jolle kyllä pitäisi olla nimitys.
(Alex Tsakiris)
Ylläolevalla lauseella1 Tsakiris yritti kuvastaa epäkoherenssia joka tulee toistuvasti vastaan uskontokeskustelussa. Monesti esiin nousee tiettyä epämääräisyyttä. - Etenkin "leppoisampien uskonnon ilmenemisien" puolella suositussa uskomiseen uskomisessa selitetään miten uskon kohde ei ehkä ole totta tai rationaalista, mutta siitä tulee hyvä mieli. Varhaisin tämänlainen versio on Pascalin vaaka -argumentaatiossa, jossa Jumalaa ei todistettu, eli häntä ei osoitettu todennäköiseksi, vaan sen sijaan ajateltiin että vaikka Jumala olisi kuinka epätodennäköinen, epäuskottava ja taikauskoinen kaukaa haettu spekulaatio, Häneen kannattaisi silti uskoa, koska siitä saisi minimaalisesta voittotodennäköisyydestä huolimatta osuessaan äärettömästi hyötyä ja iloa.
Tämän asenteen voi nähdä tätäkin korostetummin ainakin New Age -henkisessä maailmassa. Siellähän skeptikkoihin voidana suhtautua äärirelativistisella "perhaps that is true for you" -asenteella. - Tästä on suora linkki monen horoskoopinlukijan asennoitumismaailmaa jossa henki on se, että "en usko horoskooppeihin mutta luen niitä silti ja kyllä ne joskus osuvatkin." Moniin asioihin yksinkertaisesti suhtaudutaan kuten kummituksiin "en usko kummituksiin mutta pelkään niitä." Horoskooppien kohdalla niiden tiedetään ja tunnustetaan järjen tasolla olevan epätieteellistä taikauskoa, mutta tunnetasolla niihin viittaaminen on hyväksyttävää.
En siis näe tässä "epäkoherenssia" vaan jotain hyvin inhimillistä toimintaa. Asia ikään kuin tunnustetaan järjettömäksi asiaksi ja jatketaan siitä että on ihminen joka on järjetön ja johon järjettömyydet jollain tasolla vetoavat ja että juttu sopii siksi heille elämänohjeeksi. - Ja näen että että tämänlaiseen ajatteluun johtaa ennen kaikkea2 utilitaristinen ja instrumentalistinen ajattelu3. Niissähän katsotaan panos-tuotossuhdetta4 ja sitä kautta voidaan päätyä ajatteluun että harmiton valehtelu joka synnyttää utiliteettia5 voi hyvinkin olla tuettavaa toimintaa, jotain jonka tukeminen on paitsi oikein, peräti velvollisuus.
Vastaava ajattelu löytyy itse asiassa parisuhdemarkkinoilla. Taustan kannalta on olennaista tietää, että minulla on melkoisen runsas määrä naispuolisia ystäviä. Lisäksi minulla on kunnioitettava liuta pieniä entisiä seurusteluyritelmiä jotka ovat kariutuneet. Tätä kautta minulla on "taustajoukoissani" suurehko määrä naisia. Sellaisia jotka - monien kohdalla heidän eksplisiittisiin lausuntoihinsa viitaten - "eivät kykene näkemään minua sillä lailla" ja jotka "ovat vain ystäviä" tai joille olen "liikaa kuin veli". Suomeksi sanoen olen jonkinlainen jossain määrin sopivia ominaisuuksia ilmentävä "ihan kiva kaveri", jota on vaikeaa nähdä seksuaalisesti erinäköisten ulkonäköön ja etenkin sisäiseen rumuuteen liittyvien seikkojen vuoksi. Minulla on siis vilkkuva leima "Ihan mainio mutta silti ei käy". Tässä voidaan nähdä tiettyä epäkoherenssin makua, joka on hyvin yleisinhimillistä.
Tähän taas liittyy kuitenkin omituinen seikka. Tämä roolitus on johtanut siihen että saan joskus kuulla että minusta on tehty jonkinlainen vertailukohta. Naiset, etenkin riidoissa, voivat nostaa jopa nimen esiin ja vaatia puolisoltaan jotain minun ominaisuuksiani. Tämän voisi luulla tarkoittavan sitä että he haikailisivat perääni tai olisivat pettyneitä omaan kumppaniinsa. Mikä lietsoo esiin kysymyksiä "miksi et sitten ole sen kanssa!"6 Näin ei kuitenkaan ole. Sillä nämä naiset eivät voisi kuvitellakaan sitä vaihtoehtoa että eläisivät kanssani, ja siksi tämänlaiset eivät tule edes heidän mieleensä.
Tämänlaisen tilanteen voi avata "Naisen kanssa" -sarjakuvan kielellä. Siinä on strippi jossa käsitellään seurustelua. Miehelle seurusteluun liittyvä romantiikka on "työ". He tekevät temppuja, suorituksia ja sirkusta. Naiselle seurustelu on kuitenkin vasta "työhaastattelu". Eli siinä vaiheessa kun varsinainen parisuhde alkaa, mies ajattelee että nyt voi lopettaa keinotekoisen mellastamisen ja olla autenttisia ja elää. Nainen taas näkee että "kaikki työt ovat vielä tekemättä". - Tässä hengessä voidaan ajatella että nainen on seurustellessaan ikään kuin kutsunut minut työhaastatteluun ja nähnyt CV:n. Hän on nähnyt että CV on ihan kiva. He eivät kuitenkaan anna töitä kun joku pärjää työhaastattelussa paremmin. Kuitenkin joskus työpaikat oikestikin hyllyttävät jonkun joka olisi parempi työntekijä, koska työhaastattelu ei ole täydellinen syväanalyysi. Jos he siis palkkaavatkin puolihullun juopon, he kuitenkin muistavat sen "eipalkatun kaverin" jolla oli ihan kiva CV:kin. He voivat kannustaa nykyistä työntekijää sillä että "tähän työpaikkaan on halunnut moni ansiokaskin tyyppi". Joka ei enää tarkoita että juuri tämä tietty hyväCV:inen palkattaisiin, vaan että maailmassa on muita tyyppejä joilla on hyvä CV, jotka haluavat töihin ja jotka mahdollisesti ollaan valmiita palkkaamaan. Mutta että nykyisen työntekijän kanssa ollaan kuitenkin valmiita neuvottelemaan että jos työteho ja muut asiat saataisiin silti kuntoon.
1 Kiitos, Esa Turkulainen
2 Nykyajan maailmassa yllättävän suurta osaa näyttelevat.
3 Jotka usein nähdään teknis-objektiivisina, mutta niissä on usein tavoitteena enemmänkin hedonismi jota tavoitellaan eikä se että elettäisiin totuudenmukaisessa maailmassa. Siksi unelmanikkarit saavat enemmän palkkaa kuin siltoja tekevät insinöörit.
4 Sen Pascalin vaa -an tapaan.
5 raha, hyöty, rikostilastojen pieneneminen, yleinen onnellisuus... Olipa mittari mikä hyvänsä, niin utilitarismissa pohjimmiltaan "tarkoitus pyhittää keinot" jollakin tavalla.
6 Huomaa huutomerkki, ei kysymysmerkki, sillä näihin kysymyksiin ei toivota vastausta. Ne eivät ole edes retorisia kysymyksiä vaan jotain omaa kieroutunutta omaa luokkaansa jolle kyllä pitäisi olla nimitys.
maanantai 28. marraskuuta 2011
Vaikea taito
Ironia ja sarkasmi ovat vaikeita konsepteja. Platonin kohdalla ironian määritelmä on esimerkiksi harvinaisen heikkolaatuinen. Hän määritti sen likimain muotoon "Sanoo yhtä ja tarkoittaa toista". Ironian kreikankielninen alkuperä (είρωνεία) tarkoittaakin yksinkertaisesti teeskentelyä. Hegel suhtautui (tosikkona) ironiaan kammottavuutena, joka on epärehellistä, valheellisuutta, kehitystä haittaavaa, tuhoisaa ja repivää. Se oli siis jotain jota piti totaalisesti välttää.
Ironian ja sarkasmin erottaminen toisistaan onkin sitten vielä vaikeampaa kuin mitä niiden määrittelyyn ja hyväksyntään. Monesti ironiaa ja sarkasmia pidetään jopa synonyyminä. Kuitenkin olen kuuluut esimerkiksi seuraavia erotuskeinoja jotka kertovat kenties jotain olennaita ironian ja sarkasmin eroista.
1: Ironia on sitä että sanoo päinvastaista kuin mitä tarkoittaa ja tuo tämän esiin (implisiittisesti tai eksplisiittisesti). Sarkasmi on sitä että sanoo mitä tarkoittaa, liioittelee tätä, ja tuo tämän (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) esiin. Ironia on siis "negatiivin ottamista" ja sarkasmi "kontrastin lisäämistä".
2: Ironia on abstraktimpaa mutta sarkasmilla on selvä kohde, jota voidaan tulkita jopa uhriksi.
3: Ironiassa huumori ja hauskuuttaminen on korostettua. Sarkasmissa myös provokaatio ja suututus on tärkeässä roolissa.
4: Ironia on se, jota sinun kanssasi samaa mieltä tekevät sanovat ja joka huvittaa itseäsi. Sarkasmi on sitä, mitä vastustajasi tekevät sinulle.
5: Ironia on mustaa huumoria, sarkasmi on ilkeää huumoria.
En usko että yksikään näistä kuvaa koko ironian ja sarkasmin välistä eroa. Mutta niiden kautta siitä saa irti jotain olennaista ja ironisuudesta, sarkastisuudesta sekä niiden suhteesta toisiinsa.
Kuulemani mukaan suomalaiset ovat hyviä erottamaan ironian ja sarkasmin toisistaan. USA:ssa käsitteet ovat yhteenliittyneempiä kuin täällä. Tämä tarkoittaa sitä että "finnit" erottelevat ja luokittelevat tätä osaa ja suuri osa tämäntapaisesta vitsailusta hujahtaa amerikkalaiselta yleisöltä "yli hilseen". Toisaalta suomalaisia vaivaa tietty vakavamielisyys ja he itse asiassa huomaavat ironian ja sarkasmin läsnäolon hyvinkin harvoin. Asiat otetaan enemmän kuin ne sanotaan. Toisin sanoen amerikkalainen tunnistaa usein että "now I got my brain raped" mutta ei tiedä kuinka se tapahtuu. Suomalaiset huomaavat vain "vakavimmat aivoraiskaustapaukset", mutta kun havahtuminen on tehty, analyysi siitä mitä tapahtuu onnistuu kyllä.
Kirjoittajaa inhottaa puhua ihmisistä ja huumorintajusta keskiarvoina ja eksaktina asiantilana, mutta hän ei tekisi niin jos olisi siitä aidosti pahoillaan.
Ironian ja sarkasmin erottaminen toisistaan onkin sitten vielä vaikeampaa kuin mitä niiden määrittelyyn ja hyväksyntään. Monesti ironiaa ja sarkasmia pidetään jopa synonyyminä. Kuitenkin olen kuuluut esimerkiksi seuraavia erotuskeinoja jotka kertovat kenties jotain olennaita ironian ja sarkasmin eroista.
1: Ironia on sitä että sanoo päinvastaista kuin mitä tarkoittaa ja tuo tämän esiin (implisiittisesti tai eksplisiittisesti). Sarkasmi on sitä että sanoo mitä tarkoittaa, liioittelee tätä, ja tuo tämän (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) esiin. Ironia on siis "negatiivin ottamista" ja sarkasmi "kontrastin lisäämistä".
2: Ironia on abstraktimpaa mutta sarkasmilla on selvä kohde, jota voidaan tulkita jopa uhriksi.
3: Ironiassa huumori ja hauskuuttaminen on korostettua. Sarkasmissa myös provokaatio ja suututus on tärkeässä roolissa.
4: Ironia on se, jota sinun kanssasi samaa mieltä tekevät sanovat ja joka huvittaa itseäsi. Sarkasmi on sitä, mitä vastustajasi tekevät sinulle.
5: Ironia on mustaa huumoria, sarkasmi on ilkeää huumoria.
En usko että yksikään näistä kuvaa koko ironian ja sarkasmin välistä eroa. Mutta niiden kautta siitä saa irti jotain olennaista ja ironisuudesta, sarkastisuudesta sekä niiden suhteesta toisiinsa.
Kuulemani mukaan suomalaiset ovat hyviä erottamaan ironian ja sarkasmin toisistaan. USA:ssa käsitteet ovat yhteenliittyneempiä kuin täällä. Tämä tarkoittaa sitä että "finnit" erottelevat ja luokittelevat tätä osaa ja suuri osa tämäntapaisesta vitsailusta hujahtaa amerikkalaiselta yleisöltä "yli hilseen". Toisaalta suomalaisia vaivaa tietty vakavamielisyys ja he itse asiassa huomaavat ironian ja sarkasmin läsnäolon hyvinkin harvoin. Asiat otetaan enemmän kuin ne sanotaan. Toisin sanoen amerikkalainen tunnistaa usein että "now I got my brain raped" mutta ei tiedä kuinka se tapahtuu. Suomalaiset huomaavat vain "vakavimmat aivoraiskaustapaukset", mutta kun havahtuminen on tehty, analyysi siitä mitä tapahtuu onnistuu kyllä.
Kirjoittajaa inhottaa puhua ihmisistä ja huumorintajusta keskiarvoina ja eksaktina asiantilana, mutta hän ei tekisi niin jos olisi siitä aidosti pahoillaan.
Tunnisteet:
asenne,
etymologia,
Hegel,
huumori,
ironia,
musta huumori,
Platon,
sarkasmi,
teeskentely,
uhri,
valehtelu,
ymmärryshorisontti
Sen väriset kuin pitääkin
"Alivaltiosihteerejen" sketsissä "Harmaat graffitit" kuvataan graffitimaalaamista varsin erikoisessa sävyssä. Teemana on se, että "Graffitintekijöitä yhdistää sama kiihkeä vakaumus: kaupunki ja sen seinät kuuluvat kaikille" ... "Ilmaiset sitten itseäsi maalaamalla esineet ja seinät sen värisiksi kuin niiden pitääkin olla?" Kuitenkin jahdattu graffitimaalari on hieman erikoinen sillä hän tehnyt tuotoksia jotka ovat varsin konventionaalisia "Postin kirjelaatikot Niko on maalannut oransseiksi, sähkökaapit hän on maalannut ruskehtaviksi, alikulkukäytävien seinät Niko on spreijannut betoninharmaaksi ja paikallisjunavaunun puna-valkoiseksi." Eli vitsin hahmo on jokin joka spraymaalaa kohteita sellaisiksi jona kaupunki olisi ne suunnitellut - elleivät ne yleensä olisi tuhrittu spraymaaleilla. "Nikon" kannanotto onkin "Mun mielestä virkavallan tulee tajuta, että harmaat betoniseinät ja oranssit kirjelaatikot ovat kaupunkilaisille voimavara."
Sketsi on absurdiudessaan - ellei peräti juuri sen vuoksi - loistava. Ensinnäkin se muistuttaa siitä että graffitien tulkitseminen taide-töhrylinjamalla on esteettinen kannanotto siitä minkälaiselta "tämänlaisen pinnan" tulee olla. Toisaalta se muistuttaa siitäkin että juridiselta kannalta graffiti kuin graffiti on töhry koska päätösvalta siitä minkälaiselta "tämänlaisen pinnan" tulee olla ja kuka sen maalaa milloinkin minkäkinlaiseksi. Näin ollen ei oikestaan ole väliä sillä mitä graffitimaalarit maalaavat, ja vaikka kaupungin normeihin tunneleita harmauttava graffitisti periaatteessa säästää kaupungin varoja, häntä voitaisiin pitää lain omiin käsiinsä ottavana vigilantena. Tai jopa aivan samanlaisena sotkijana kuin kuka tahansa muukin.
Toisin sanoen korostuu se että graffitien kohdalla vastakkain ovat anarkistit ja byrokraatit.
Ja tämä selittää sen, miksi valtaosalle ihmisistä kyseinen ilmiö on varsin turha. - Suurimmalle osalle se on hiema kuin katsoisi kahden vastemielisen ihmisen keskenääntappelua. Sitä tekisi kenties hieman mieli hurrata, mutta ei oikein tiedä kumpaa sitä haluaisi hurrata, kun sitä haluaa enemmän että jompikumpi häviää kuin että joku voittaisi. Ja tilanne on muutenkin hieman hankala ja nolostuttava joten on järkevintä pysyä pois tieltä ja katsoa mualle.
Sketsi tuo esiin myös sen, että graffitit ovat itse asiassa erittäin konventionaalisia (ja jokainen betoniseinä on harvinaisuutensa vuoksi epäkonventionaalinen ja väliaikainen tila). Jokaisessa paikassa tuhritaan postin oransseja laatikoita ja harmaita betoniseiniä. Myös graffitien rakenne on varsin kaavamainen : Isoja kirjaimia joiden merkitys aukeaa aika usein vain sisäpiirille, koska ne ovat enemmän "jengitunnuksia" tai ainakin "juuri minä kävin täällä" -merkkisiä symboleja, joissa ei ole sen suurempaa sanomaa kuin aktion kautta tehty valtapelillinen kannanotto kyseisestä tilasta ja pinnasta ja sen omistusoikeudesta - tai ainakin käyttöoikeudesta.
Sketsi on absurdiudessaan - ellei peräti juuri sen vuoksi - loistava. Ensinnäkin se muistuttaa siitä että graffitien tulkitseminen taide-töhrylinjamalla on esteettinen kannanotto siitä minkälaiselta "tämänlaisen pinnan" tulee olla. Toisaalta se muistuttaa siitäkin että juridiselta kannalta graffiti kuin graffiti on töhry koska päätösvalta siitä minkälaiselta "tämänlaisen pinnan" tulee olla ja kuka sen maalaa milloinkin minkäkinlaiseksi. Näin ollen ei oikestaan ole väliä sillä mitä graffitimaalarit maalaavat, ja vaikka kaupungin normeihin tunneleita harmauttava graffitisti periaatteessa säästää kaupungin varoja, häntä voitaisiin pitää lain omiin käsiinsä ottavana vigilantena. Tai jopa aivan samanlaisena sotkijana kuin kuka tahansa muukin.
Toisin sanoen korostuu se että graffitien kohdalla vastakkain ovat anarkistit ja byrokraatit.
Ja tämä selittää sen, miksi valtaosalle ihmisistä kyseinen ilmiö on varsin turha. - Suurimmalle osalle se on hiema kuin katsoisi kahden vastemielisen ihmisen keskenääntappelua. Sitä tekisi kenties hieman mieli hurrata, mutta ei oikein tiedä kumpaa sitä haluaisi hurrata, kun sitä haluaa enemmän että jompikumpi häviää kuin että joku voittaisi. Ja tilanne on muutenkin hieman hankala ja nolostuttava joten on järkevintä pysyä pois tieltä ja katsoa mualle.
Sketsi tuo esiin myös sen, että graffitit ovat itse asiassa erittäin konventionaalisia (ja jokainen betoniseinä on harvinaisuutensa vuoksi epäkonventionaalinen ja väliaikainen tila). Jokaisessa paikassa tuhritaan postin oransseja laatikoita ja harmaita betoniseiniä. Myös graffitien rakenne on varsin kaavamainen : Isoja kirjaimia joiden merkitys aukeaa aika usein vain sisäpiirille, koska ne ovat enemmän "jengitunnuksia" tai ainakin "juuri minä kävin täällä" -merkkisiä symboleja, joissa ei ole sen suurempaa sanomaa kuin aktion kautta tehty valtapelillinen kannanotto kyseisestä tilasta ja pinnasta ja sen omistusoikeudesta - tai ainakin käyttöoikeudesta.
Tunnisteet:
absurdi,
anarkia,
byrokratia,
estetiikka,
graffiti,
huumori,
juridiikka
Kohtelias atmosfääri tarttuu, mutta estetiikka pilaa sen
Estetiikka ei tavallisesti näyttele elämässäni näkyvää roolia. Kenties siksi että usein estetiikka sidotaan hyviin tapoihin ja nämä sosiaalisiin konteksteihin, on niistä puhuminen hyvin vaikeaa. Ja tosiasiassa systemointiin taipuvainen mieleni on tosiasiassa aivan pihalla siitä, mitä ihmiset näkevät. Esimerkiksi olen ihmetellyt näkemystä jonka mukaan sadepisarat raitiovaunun ikkunassa ovat esteettisiä. Minua kiinnostaa viivojen suunnat, koska niiden avulla saa tietoa kahdesta asiasta, raitiovaunun nopeudesta ja ulkona olevan tuulen voimakkuudesta ja suunnasta. Tämä on toki mielenkiintoista ja minusta esteettistä, mutta moni tuntuu että tämä on ikään kuin latistamista ja hengen ottamista koko asiasta. Eli taipumus on syvempi kuin vain ongelmassa kommunikoida. Koko ajatteluprosessi on totaalisen erilainen.
Kuitenkin viime aikoina olen hieman ajautunut harjoittamaan esteettiseksi luokiteltavia asioita. Ne eivät ole sosiaalisia, vaan hyvinkin henkilökohtaisia ja subjektiivisia. Siksi siinä missä esimerkiksi kielen sanojen määrittely, niiden takana olevat attribuutit, kriteerit - ja jossain väärin konnotaatiot ja denotaatiot viehättävät eniten. Eli se, mitä sanalla tarkoitetaan.
Kuitenkin huomasin viettäväni yötäni maistelemalla sanojen estetiikkaa. Ei siis merkitystä, vaan sitä minkälaista rytmiikkaa siinä on, ja minkälainen tunnelma sanojen lausuminen vaikuttaisi ihmiseen joka ei tiedä mitä ne tarkoittavat. Erityisen esteettisen kokemuksen sai aikaan sanapari "demagogi - kansankiihottaja". (Huomasin tehokkaimmaksi jos viiva on puolentoista sekunnin tauko sanojen välillä.) Sana "demagogi" on sävyltään hieman ylväänoloinen, mutta kuitenkin siinä on jotain hieman inhottavaa. D:t ja G:t vaikuttavat, alkusana alkaa ikäänkuin ylähampaista ja g:t valuttavat sen kurkusta alas. Tämä onkin siis oikein hyvä valinta sanan muodoksi. "Kansankiihottaja" -sanan estetiikassa en voinut mitenkään onnistuneesti paeta sanamerkityksiä, mutta tämä taustantuntemus lisäsi sanaan vanhahtavan, hieman huvittavan mutta kuitekin likaisen sävyn. Tämäkin sopii ilmiöön jota ne kuvaavat. Rytmillisesti De-ma-go-gi on tiivis ja terävä staccatosarja, jonka päättää rauhallisempi kaaan-saan-kii-hoo-ttaa-jaa. Alkuosa antaa voiman, joka loppuosassa rutistuu kasaan. Välissä on voimaa antava tauko, jossa muistutetaan että "musiikki alkaa hiljaisuudesta."
Jostain syystä kukkaset ja ruusut ja kauniit romanttista rakkautta ylittävät runot eivät ole koskaan antaneet minulle vastaavaa esteettistä kokemusta - jota en valitettavasti kykene sellaisenaan jakamaan ihmisten kanssa. Mutta tuossa se on vähän kuin leikelty sammakko josta pyydän vain että kuvitelkaa että se on oikeasti joskus hyppinyt. - Vain minunlaiseni ihminen kykenee saamaan irti kauneutta noinkin makaaberista sanasta. (Mutta c-mon, makustelkaapa kotona vaikkapa sanaa "Murrrrha", kuka ei saisi siitä esteettisiä elämyksiä?)
Esteettinen minäni päätyi myöskin nauttimaan japanilaisesta teetaiteesta. Alkuni ei ollut poliittisen korrektiuden kannalta parhainta. Kimonoon pukeutunut nainen kävi melko alkuvaiheessa hiljaisesti ja kohteliaasti sanomassa että "yleensä vieraat" ottavat sormukset pois, koska ne sotkevat teehuoneen äänimaailman. Se oli tietysti minulle sama kuin olisi pyytänyt ottamaan vaatteet pois (ilman pyyntöön liittyviä sinänsä esteettisiä sävyltään eroottisia lisäviitteitä). Päädyin että pidän sormukset ja turvaudun vain varovaisuuteen, jossa kuppi tai muu ei kosketa metallia. En käsittänyt että tämänlaiset "yleensä vieraat" ovat illokuutioiltaan käskyjä eivätkä mitään puhetta siitä mikä on muotia. Tästä ei kuitenkaan tullut meteliä, mutta luultavasti onnistuin loukkaamaan pienellä tavalla joitain kohteliaisuusnormeja.
Itse rituaali sitten pisti minut rauhallisen suvaitsevaiselle tunteelle. Rituaali oli rauhallinen ja siihen liittyi osaltani jonkin verran kumartelua. Muut hoitivat asiat miten kuuluukin, enkä luule että sotkin äänimaailmaa minkäänlaisella kilinällä. Joidenkin muiden ihmisten kuin minun jänteiden naksahtelu taisi olla suurin häiriö äänimaailman estetiikassa. (Johon kuuluu suhina. Ninjutsussa ei saa suhista mutta teehuoneessa pitää. Japanilaiset ovat tarkkoja kävelystä. Vain varkaat eivät suhise.)
Keikauksen jälkeen jäimme sivuhuoneeseen keskustelemaan erinäisistä aiheista joista ei sen enempää. Jonkin verran keskustelimme myös siitä että jos rikkoo teekulhon, onko se itse asiassa sen paremmaksi tekemistä. - Ilmeinen vastaus on että ei tee. Kupit pitää kuulemma tehdä rikkinäisiksi tarkoituksella, vahinko ei riitä! Kuppien virheellisyyksistä ollaan lisäksi hyvin ylpeitä. Jokaisella pitää olla omanlaisensa kuppi ja jos siinä on erhe, se tulee nimeomaan kohteliaasti kääntää vierasta kohden. Tarkoituksella tehty virhe on ikään kuin se pilkku joka täydellistää kokonaisuuden. Yhtenäisen kupiston sijaan on mielenkiintoista että jokaisella on uniikki ja erilainen kuppi.
Tässä tilanteessa supinassa oli tietysti vaikutuksensa asennoitumisen ja olemien maailmaan, ja kun teehuoneeseen tuli henkilö töihin, hän kertoi että aikoo vaihtaa kimononsa ja tarvitsee tilan. Olin jo niin kohteliaassa supisemistunnelmassa, että kurkkuuni nousi jo lause "anteeksi, älkää antako läsnäolomme häiritä" mutta ehdin nielaista tämän lauseen ennen kuin se nousi suustani. Mielikuvissani oli ilmeisesti mahdotonta aivan ensimmäisenä yhdistää alastomuutta tai vähäpukeisuutta kyseiseen ympäristöön. Ihan heti.
Toivon että olen syntynyt rikkinäisenä enkä vain rikottu. Silloin tämänlaisessa esteettisyydeltä perverssillä tavalla maistuvassa elämässäni voidaan nähdä aitoa estetiikantajua, jossa sitä löydetään vaikeissa ja erikoisissakin paikoissa - estetiikkaa jota voi arvostaa vaikka harva kokemuksia jakaakaan. Silloin tälläisiä toimintoja voi laittaa esille ilman että se on repostelua. Silloin tämänlaiset ovat olennainen osa kokonaisestetiikkaa.
Kuitenkin viime aikoina olen hieman ajautunut harjoittamaan esteettiseksi luokiteltavia asioita. Ne eivät ole sosiaalisia, vaan hyvinkin henkilökohtaisia ja subjektiivisia. Siksi siinä missä esimerkiksi kielen sanojen määrittely, niiden takana olevat attribuutit, kriteerit - ja jossain väärin konnotaatiot ja denotaatiot viehättävät eniten. Eli se, mitä sanalla tarkoitetaan.
Kuitenkin huomasin viettäväni yötäni maistelemalla sanojen estetiikkaa. Ei siis merkitystä, vaan sitä minkälaista rytmiikkaa siinä on, ja minkälainen tunnelma sanojen lausuminen vaikuttaisi ihmiseen joka ei tiedä mitä ne tarkoittavat. Erityisen esteettisen kokemuksen sai aikaan sanapari "demagogi - kansankiihottaja". (Huomasin tehokkaimmaksi jos viiva on puolentoista sekunnin tauko sanojen välillä.) Sana "demagogi" on sävyltään hieman ylväänoloinen, mutta kuitenkin siinä on jotain hieman inhottavaa. D:t ja G:t vaikuttavat, alkusana alkaa ikäänkuin ylähampaista ja g:t valuttavat sen kurkusta alas. Tämä onkin siis oikein hyvä valinta sanan muodoksi. "Kansankiihottaja" -sanan estetiikassa en voinut mitenkään onnistuneesti paeta sanamerkityksiä, mutta tämä taustantuntemus lisäsi sanaan vanhahtavan, hieman huvittavan mutta kuitekin likaisen sävyn. Tämäkin sopii ilmiöön jota ne kuvaavat. Rytmillisesti De-ma-go-gi on tiivis ja terävä staccatosarja, jonka päättää rauhallisempi kaaan-saan-kii-hoo-ttaa-jaa. Alkuosa antaa voiman, joka loppuosassa rutistuu kasaan. Välissä on voimaa antava tauko, jossa muistutetaan että "musiikki alkaa hiljaisuudesta."
Jostain syystä kukkaset ja ruusut ja kauniit romanttista rakkautta ylittävät runot eivät ole koskaan antaneet minulle vastaavaa esteettistä kokemusta - jota en valitettavasti kykene sellaisenaan jakamaan ihmisten kanssa. Mutta tuossa se on vähän kuin leikelty sammakko josta pyydän vain että kuvitelkaa että se on oikeasti joskus hyppinyt. - Vain minunlaiseni ihminen kykenee saamaan irti kauneutta noinkin makaaberista sanasta. (Mutta c-mon, makustelkaapa kotona vaikkapa sanaa "Murrrrha", kuka ei saisi siitä esteettisiä elämyksiä?)
Esteettinen minäni päätyi myöskin nauttimaan japanilaisesta teetaiteesta. Alkuni ei ollut poliittisen korrektiuden kannalta parhainta. Kimonoon pukeutunut nainen kävi melko alkuvaiheessa hiljaisesti ja kohteliaasti sanomassa että "yleensä vieraat" ottavat sormukset pois, koska ne sotkevat teehuoneen äänimaailman. Se oli tietysti minulle sama kuin olisi pyytänyt ottamaan vaatteet pois (ilman pyyntöön liittyviä sinänsä esteettisiä sävyltään eroottisia lisäviitteitä). Päädyin että pidän sormukset ja turvaudun vain varovaisuuteen, jossa kuppi tai muu ei kosketa metallia. En käsittänyt että tämänlaiset "yleensä vieraat" ovat illokuutioiltaan käskyjä eivätkä mitään puhetta siitä mikä on muotia. Tästä ei kuitenkaan tullut meteliä, mutta luultavasti onnistuin loukkaamaan pienellä tavalla joitain kohteliaisuusnormeja.
Itse rituaali sitten pisti minut rauhallisen suvaitsevaiselle tunteelle. Rituaali oli rauhallinen ja siihen liittyi osaltani jonkin verran kumartelua. Muut hoitivat asiat miten kuuluukin, enkä luule että sotkin äänimaailmaa minkäänlaisella kilinällä. Joidenkin muiden ihmisten kuin minun jänteiden naksahtelu taisi olla suurin häiriö äänimaailman estetiikassa. (Johon kuuluu suhina. Ninjutsussa ei saa suhista mutta teehuoneessa pitää. Japanilaiset ovat tarkkoja kävelystä. Vain varkaat eivät suhise.)
Keikauksen jälkeen jäimme sivuhuoneeseen keskustelemaan erinäisistä aiheista joista ei sen enempää. Jonkin verran keskustelimme myös siitä että jos rikkoo teekulhon, onko se itse asiassa sen paremmaksi tekemistä. - Ilmeinen vastaus on että ei tee. Kupit pitää kuulemma tehdä rikkinäisiksi tarkoituksella, vahinko ei riitä! Kuppien virheellisyyksistä ollaan lisäksi hyvin ylpeitä. Jokaisella pitää olla omanlaisensa kuppi ja jos siinä on erhe, se tulee nimeomaan kohteliaasti kääntää vierasta kohden. Tarkoituksella tehty virhe on ikään kuin se pilkku joka täydellistää kokonaisuuden. Yhtenäisen kupiston sijaan on mielenkiintoista että jokaisella on uniikki ja erilainen kuppi.
Tässä tilanteessa supinassa oli tietysti vaikutuksensa asennoitumisen ja olemien maailmaan, ja kun teehuoneeseen tuli henkilö töihin, hän kertoi että aikoo vaihtaa kimononsa ja tarvitsee tilan. Olin jo niin kohteliaassa supisemistunnelmassa, että kurkkuuni nousi jo lause "anteeksi, älkää antako läsnäolomme häiritä" mutta ehdin nielaista tämän lauseen ennen kuin se nousi suustani. Mielikuvissani oli ilmeisesti mahdotonta aivan ensimmäisenä yhdistää alastomuutta tai vähäpukeisuutta kyseiseen ympäristöön. Ihan heti.
Toivon että olen syntynyt rikkinäisenä enkä vain rikottu. Silloin tämänlaisessa esteettisyydeltä perverssillä tavalla maistuvassa elämässäni voidaan nähdä aitoa estetiikantajua, jossa sitä löydetään vaikeissa ja erikoisissakin paikoissa - estetiikkaa jota voi arvostaa vaikka harva kokemuksia jakaakaan. Silloin tälläisiä toimintoja voi laittaa esille ilman että se on repostelua. Silloin tämänlaiset ovat olennainen osa kokonaisestetiikkaa.
Tunnisteet:
asenne,
attribuutti,
epäonnistuminen,
estetiikka,
kohteliaisuus,
konnotaatio,
makaaberi,
merkitys,
musiikki,
oravan elämää,
poliittinen korrektius,
rituaali,
teetaide,
valokuvaus,
ZEN
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Valmiina mieleen
"By strictly philosophical arguments I mean ones whose premises make no necessary appeal to any presumed religious authorities but theoretically could be entertained by any open rational mind. Even if one's conclusions are false or one's arguments badly formed, one could be considered to be engaged in philosophy based on one's methods of reasoning, if nothing else."
("Camels with Hammers")
Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.
Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.
Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.
Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".
Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.
Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.
Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)
Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.
Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.
Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.
Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.
Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".
Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.
Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)
Historian loppu, tarinoinnin alku.
Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.
Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.
Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".
Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.
Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.
Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.
Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.
Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.
Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.
Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.
Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.
Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)
Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.
Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!
("Camels with Hammers")
Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.
Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.
Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.
Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".
Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.
Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.
Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)
Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.
Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.
Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.
Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.
Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".
Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.
Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)
Historian loppu, tarinoinnin alku.
Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.
Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.
Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".
Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.
Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.
Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.
Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.
Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.
Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.
Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.
Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.
Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)
Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.
Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!
Tunnisteet:
Akvinolainen,
Augustinus,
Bacon,
Brahe,
denialismi,
Descartes,
Galilei,
historia,
hypoteesinmuodostus,
Kepler,
maailmankuva,
mystiikka,
presuppositionismi,
provenienssi,
Pythagoras,
tiede,
tieteensosiologia
Lohduttavaa (kuin saisi tankata kerosiinia tankkiin)
Monilla ihmisillä on lentopelkoa. Tämä ei tietysti yllätä, kun ajattelee että sitä pitäisi ahtautua selvästi ilmaa painavampaan laitteeseen joka roikkuu "ei missään" ja jonka konehäiriö tappaa sinut melko varmasti. Suoraan sanoen ei ole ihmeellistä että jokainen intuitiivisen ajattelun solu sotii tieteellistä ajattelua vastaan ja synnyttää pelon lentämisestä. Lentokoneen ikkunasta katsoja kun on ollut historiassa verrannollinen lähinnä kallioiden reunoilta kurkistelijoihin ; Biologinen kone taatusti sanoo että kaikenlainen kurottelu ei välttämättä ole hirveän hyvä temppu.
Usein näitä lentopelkoisia kannustetaan tilastotieteellä. Esimerkiksi kerrotaan että ihmisen riski kuolla lento-onnettomuudessa on hyvin pieni verrattuna saman matkan käymiseen autolla. Tämän ajatellaan osaavan laittaa lentämisen tuttuun kontekstiin ja tätä kautta se muuttuisi käsitettäväksi. Näin pelon ajatellaan murtuvan järjen avulla.
Kuitenkin jotkut ihmisistä, kuten esimerkiksi minä, ovat sen verran monisäikeisellä tavalla kyynisiä, että tämänlainen rinnastus antaakin lähinnä kuvaa muusta matkailusta, kuten autoilusta ja sen turvallisuudesta. Tämän lopputulemana onkin kenties jopa se, että lentopelko säilyy, ja tämä uhka vain osataan nyt yhdistää tavallisiinkin autoihin.
Mutta vain joskus tilastovertailu tuottaa iloa ja edistystä. Sillä vain hyvin harvoin kahden tilaston näkeminen rinnakkain johtaa siihen että sitä kehittelee vakuuttavasti muotoiltuja monisivuisia asiakirjoja liikenneministeriöön. Sellaisia kuten "näin teen kaduistamme turvalliset siten että kaikki autot korvataan lentokoneilla", jossa selitetään miten projekti voidaan aloittaa bussien korvaamisella lentokoneilla ja kokeiluajan jälkeen tilanne voidaan laajentaa koskemaan kaikkia henkilöautoja.
Usein näitä lentopelkoisia kannustetaan tilastotieteellä. Esimerkiksi kerrotaan että ihmisen riski kuolla lento-onnettomuudessa on hyvin pieni verrattuna saman matkan käymiseen autolla. Tämän ajatellaan osaavan laittaa lentämisen tuttuun kontekstiin ja tätä kautta se muuttuisi käsitettäväksi. Näin pelon ajatellaan murtuvan järjen avulla.
Kuitenkin jotkut ihmisistä, kuten esimerkiksi minä, ovat sen verran monisäikeisellä tavalla kyynisiä, että tämänlainen rinnastus antaakin lähinnä kuvaa muusta matkailusta, kuten autoilusta ja sen turvallisuudesta. Tämän lopputulemana onkin kenties jopa se, että lentopelko säilyy, ja tämä uhka vain osataan nyt yhdistää tavallisiinkin autoihin.
Mutta vain joskus tilastovertailu tuottaa iloa ja edistystä. Sillä vain hyvin harvoin kahden tilaston näkeminen rinnakkain johtaa siihen että sitä kehittelee vakuuttavasti muotoiltuja monisivuisia asiakirjoja liikenneministeriöön. Sellaisia kuten "näin teen kaduistamme turvalliset siten että kaikki autot korvataan lentokoneilla", jossa selitetään miten projekti voidaan aloittaa bussien korvaamisella lentokoneilla ja kokeiluajan jälkeen tilanne voidaan laajentaa koskemaan kaikkia henkilöautoja.
Tunnisteet:
huumori,
pelko,
riski,
riskianalyysi,
tilastotiede,
turismi
Hupparikävely
"If looking like slut doesn't mean same as being slut, then acting like rapist is not same as being rapist."
Taannoinen "Slut Walk" -tapahtuma on tietysti ollut blogausteni aiheena jo pari kertaa. Se, että vähäpuheiset tyttöset kävelevät tasa-arvon ja oikeuksiensa puolesta mielenosoituksessa on siis selvästi viehättänyt perverssiä mieltäni enemmän kuin se kenties olisi tarpeellista.
Aihetta voidaan kuitenkin lähestyä vielä yhdestä kulmasta. Tämä on "tavallisen konun" miesnäkökulma asiaa.
SlutWalkin ytimessähän oli ajatus siitä että se, että pukeutuu minihameeseen ei ole viesti ; Yhden maailmankuvan huoran leima pukeutumiseen ei tarkoita että tämä olisi jokin yleispätevä viesti. Näin ollen paljastava pukeutuminen oli naisen oikeus, eikä siihen liity ruumiin määräämisen ja itsehallinnan oikeuksista luopumista. (Tästä tietysti kaikki varmaankin ovat yksimielisiä. Erimielisyys tulee esiin eniten siinä että miten paljon raiskaajat miettivät tälläisiä etiikkakysymyksiä.)
Kun yhteiskunnan väkivaltaisuutta ja raiskauksia katsoo tilastojen valossa, lukumäärällisesti enemmistö uhreista on miehiä. (Myös tekijät ovat yleensä miehiä, mutta tekijän sukupuoli ei poista väkivallan uhkaa. Jos nainen hakkaa naisen on kyseessä aivan yhtä paljon väkivalta kuin jos mies hakkaa naisen - tai nainen hakkaa miehen.) Raiskaaminen on tilastoissa harvinaisempi. Eli kadut ovat karkeasti sanoen "turvallisempia miehille kuin naisille". (Mikä ei todellakaan tarkoita että raiskaus olisi oikein tai mitään sinne päinkään!)
Vielä useampi mies on kuitenkin ns. "Hupparihanu". Heillä on esimerkiksi farkkuhousut ja hupullinen takki. Yön viileydessä baarista kotiin mennessä luimiessaan he synnyttävät naisissa uhkaa ja pelkoa. Tämä tarkoittaa sitä että hyvin moni eirikollinen satunnainen puolihumalainen ohikulkija määritetään pelonaiheeksi ja potentiaaliseksi rikolliseksi. Vaaraksi ja uhaksi. Varmasti jokaisella naisella on pelkokokemuksia tämänlaisista "yön hemmoista". Kuitenkin roimasti suurin osa näistä "kaljajampoista" ei ole muuta kuin pelottavia.
Ja moni heistä ei vaikuttaisi pelottavalta arkipäivänä. - Minunkin hiprakkaista toikkarointiani on varmasti kauhistunut joku nainen jossain, vaikka normaalipäivänä jokainen näkee että tuossa menee hassahtanut harmiton vähintään 3/4hullu jonka voi "juuri ja juuri" laskea mieheksi. (Ja sitäpaitsi minä teen kadut turvallisemmaksi läsnäolollani.)
Heidän pelkäämisensä on kuitenkin pelonlietsonnassa oiva apuväline ja keino. Itse asiassa siksi naisiin kohdistuva katuväkivalta onkin ylikorostunutta ; Se nojaa näihin kokemuksiin ja pelkoihin. Silloin ihmiset eivät enää mieti todennäköisyyksiä tai todellisia riskejen suuruuksia. Samastumiskokemus omien uhkien kautta tekee rikoksen ikään kuin jo itselle tapahtuvaksi.
Tämä tuo esiin uuden kulman. Jos oli tarvetta sille, että naiset muistuttavat että ulkonäöstä syntyvät ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset eivät tarkoita kovin paljoa mitään, ja siksi he pitävät slutwalkinsa, niin kenties miesten täytyisi ihan oikeasti tehdä hupparikävely. Oikein iso ohimarssi (ehdotan yön pimeyttä ajankohdaksi). Tämän viesti olisi se, että "jos lutkalta näyttäminen ei tarkoita sitä että on lutka, ei raiskaajalta näyttäminen tarkoita että olisi raiskaaja."
Taannoinen "Slut Walk" -tapahtuma on tietysti ollut blogausteni aiheena jo pari kertaa. Se, että vähäpuheiset tyttöset kävelevät tasa-arvon ja oikeuksiensa puolesta mielenosoituksessa on siis selvästi viehättänyt perverssiä mieltäni enemmän kuin se kenties olisi tarpeellista.
Aihetta voidaan kuitenkin lähestyä vielä yhdestä kulmasta. Tämä on "tavallisen konun" miesnäkökulma asiaa.
SlutWalkin ytimessähän oli ajatus siitä että se, että pukeutuu minihameeseen ei ole viesti ; Yhden maailmankuvan huoran leima pukeutumiseen ei tarkoita että tämä olisi jokin yleispätevä viesti. Näin ollen paljastava pukeutuminen oli naisen oikeus, eikä siihen liity ruumiin määräämisen ja itsehallinnan oikeuksista luopumista. (Tästä tietysti kaikki varmaankin ovat yksimielisiä. Erimielisyys tulee esiin eniten siinä että miten paljon raiskaajat miettivät tälläisiä etiikkakysymyksiä.)
Kun yhteiskunnan väkivaltaisuutta ja raiskauksia katsoo tilastojen valossa, lukumäärällisesti enemmistö uhreista on miehiä. (Myös tekijät ovat yleensä miehiä, mutta tekijän sukupuoli ei poista väkivallan uhkaa. Jos nainen hakkaa naisen on kyseessä aivan yhtä paljon väkivalta kuin jos mies hakkaa naisen - tai nainen hakkaa miehen.) Raiskaaminen on tilastoissa harvinaisempi. Eli kadut ovat karkeasti sanoen "turvallisempia miehille kuin naisille". (Mikä ei todellakaan tarkoita että raiskaus olisi oikein tai mitään sinne päinkään!)
Vielä useampi mies on kuitenkin ns. "Hupparihanu". Heillä on esimerkiksi farkkuhousut ja hupullinen takki. Yön viileydessä baarista kotiin mennessä luimiessaan he synnyttävät naisissa uhkaa ja pelkoa. Tämä tarkoittaa sitä että hyvin moni eirikollinen satunnainen puolihumalainen ohikulkija määritetään pelonaiheeksi ja potentiaaliseksi rikolliseksi. Vaaraksi ja uhaksi. Varmasti jokaisella naisella on pelkokokemuksia tämänlaisista "yön hemmoista". Kuitenkin roimasti suurin osa näistä "kaljajampoista" ei ole muuta kuin pelottavia.
Ja moni heistä ei vaikuttaisi pelottavalta arkipäivänä. - Minunkin hiprakkaista toikkarointiani on varmasti kauhistunut joku nainen jossain, vaikka normaalipäivänä jokainen näkee että tuossa menee hassahtanut harmiton vähintään 3/4hullu jonka voi "juuri ja juuri" laskea mieheksi. (Ja sitäpaitsi minä teen kadut turvallisemmaksi läsnäolollani.)
Heidän pelkäämisensä on kuitenkin pelonlietsonnassa oiva apuväline ja keino. Itse asiassa siksi naisiin kohdistuva katuväkivalta onkin ylikorostunutta ; Se nojaa näihin kokemuksiin ja pelkoihin. Silloin ihmiset eivät enää mieti todennäköisyyksiä tai todellisia riskejen suuruuksia. Samastumiskokemus omien uhkien kautta tekee rikoksen ikään kuin jo itselle tapahtuvaksi.
Tämä tuo esiin uuden kulman. Jos oli tarvetta sille, että naiset muistuttavat että ulkonäöstä syntyvät ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset eivät tarkoita kovin paljoa mitään, ja siksi he pitävät slutwalkinsa, niin kenties miesten täytyisi ihan oikeasti tehdä hupparikävely. Oikein iso ohimarssi (ehdotan yön pimeyttä ajankohdaksi). Tämän viesti olisi se, että "jos lutkalta näyttäminen ei tarkoita sitä että on lutka, ei raiskaajalta näyttäminen tarkoita että olisi raiskaaja."
Tunnisteet:
ensivaikutelma,
feminismi,
maskuliinisuus,
pelko,
pukeutuminen,
raiskaus,
riski,
sukupuoli,
tasa -arvo,
turvallisuus,
ulkonäkö,
valokuvaus,
väkivalta
lauantai 26. marraskuuta 2011
Ystävällinen, tasapuolinen ja kaikinpuolin kelpo mies.
Uskontokeskustelu on yksi niistä aiheista joiden parissa raadollisuus tulee varsin pian tutuksi. Tämän tasapainoksi - kuten monet ehkä muistavatkin - olen haeskellut ystävällisiä ateisteja ja teologeja (voit osallistua projektiin itsekin!) jotka siis tässä tapauksessa ovat valmiita puolustamaan "erimielisiä" "samanmielisiä" vastaan. Eli vaikka uskovainen puolustamassa ateistia uskovaisten asiattomalta argumentaatiolta. Tai ateisti hyökkäämässä ateistin kimppuun koska katsoo uskovaista loukatun.
Tuore Daniel Camen "theGuardianiin" kirjoittama teksti otsikolla "Richard Dawkins's refusal to debate is cynical and anti-intellectualist" moittii Dawkinsin kieltäytymistä debatoinnista. Tämä onkin hyvä esimerkki tämänlaisesta hakemastani ja tavoittelemastani asenteesta ; Craig on tunnetusti mukana antamassa ateistisia sävyjä erilaisiin uskontokeskusteluihin.
Tämä johtikin monet uskonmiehet parissakin paikassa keskustelemaan tästä aiheesta. Asenteet näyttivät jakautuvan seuraaviin luokkiin.
1: Ihmettely siitä miten tämänlainen ateisti on olemassa. On ikään kuin ihme jos joku ateisti ei ole militantti. Tässä oli taustalla asenne että Camen kaltainen ystävällinen ateisti olisi jonkinlainen omituinen poikkeus ja ihme. Tämän voi nähdä hieman epäkohteliaana.
2: Tämä tilanne sai ihmiset korostamaan sitä että on mielekästä tehdä jako "ateismiin" ja "uusateismiin" joka on militanttia. Tässä on taustalla kuitenkin sen ohittaminen että Came voidaan nähdä modernin ateismin esiintyjänä, ja ainakin minä lasken hänet nimenomaan uusateistiseksi. Dawkins ei ole koko uusateismin kirjo.
3: Tällä huomautettiin miten huonoa ateismi on yleisesti ottaen. Dawkins on väärässä joten koko ateismi kaikissa muodoissaan on väärässä, epäkohteliasta ja militanttia. Tämä tuntuu omituiselta koska Came on ateisti eikä hän varmasti pidä itseään tai kaikkia ateisteja ääliönä ja anti-intellektuaalisena, vaan ainoastaan Dawkinsia ja hänen kaltaisiaan. Tässä on kenties takana ajatus siitä että kun ateistit ovat erimielisiä jostain, ei ateistit sano asiasta mitään ja silloin voi olla ihan täysin suoraan uskova. (Valitettavasti tämä ajattelutapa tuhoaisi teologian laitoksen miltei tyystin, sillä siinä talossa sitä erimielisyyttä riittää isommissakin aiheissa.) Erimielisyys ei tuhoa, vaan näyttää että järjestelmä kykenee sekä sisäiseen että julkiseen oman ideologiansa kritiikkiin. Itsekriittisyys vaatii jotain tämänkaltaisia kinoja.
4: "Jengi" tulkitsi Dawkinsin kieltäytymisen pelkuruudeksi, koska Dawkins tietää olevansa väärässä ja argumenttiensa kumotuiksi. Dawkins on kuitenkin jo vuosia selittänuyt miksi hän ei osallustu debatointiin kreationistien ja tietynlaisten uskovaisten kesken. Hän ei toki ole kieltäytynyt kaikesta debatoinnista mutta hänen asenteensa voidaan nähdä varsin konsistentiksi tässä kohden. On tietty kriteeristö jonka mukaan hän hylkää ja hyväksyy haastattelut, debatit ja muut julkisen toiminnan. En pidä tätä selitystä uskottavana myöskään sen takia että ihmiset harvoin "tietävät olevansa väärässä", uskon päinvastoin että Dawkins luottaa - jopa hamaan luupäisyyteen asti - argumentteihinsa. Hän on enemmänkin niitä miehiä jotka toistavat virheitä korskeasti vaikka ne olisi juuri kumottu, kuin jonain joka tajuaisi erheensä ja väistäisi vahvemman tieltä. Egon puutteesta tätä miestä ei voi moittia, ja tätä kautta koko tämä skenaario näyttäytyy varsin epäuskottavana ad hominem -ylimielistelyltä.
Minä luonnollisesti trollailin paikoissa ja yritin provosoida ihmiset huomaamaan sen, että miten teologeista ei oikein löydy Cameen verrattavia. Siis sellaisia jotka ilmiselvästi olisivat "valmiita puolustamaan" vääräuskoista ja "kyvykkäitä hyökkäämään" oikeauskoista vastaan. Tässä nostettiin esiin että valtaosa teologeista olisi ystävällisiä ja debattiasenteiltaan kunnossa. He olisivat ystävällisiä ihmisiä.
Pumppaamisen jälkeen minulle tiputettiin asiasta esimerkiksi jopa yksi nimi ; William Lane Craig. Nimi varmasti tupsahti esiin sen takia että Came moitti Dawkinsia siitä että hän ei suostunut keskustelemaan Camen kanssa debatissa koska ei pitänyt Craigin asennemaailmaa ollenkaan sellaisena jonka kanssa on soveliasta tai mahdollista keskustella ollenkaan. Hänestä se oli anti-intellektuaalista. Tästä pääteltiin ilmeisesti niin että Craigin täytyy olla muutoinkin Dawkinsin vastakohta. Eli asiallinen keskustelija.
Hänen kerrottiin olevan debattiasenteiltaan kohtelias, ateisteja arvostava, ystävällinen, ja keskusteluissaan viileän asiallinen. "Camels with Hammers" -blogista löytyikin analyysiä Craigin asennemaailmasta. Sitä kautta selviää miten epäkohtelias Craig on.
Voidaan aloittaa siitä miten hän kohtelee ateisteja. Hän on onneksi antanut selityksen siitä miten ateistista tulee ateisti. "I firmly believe, and I think the Bizarro-testimonies of those who have lost their faith ant apostatized bears out, that moral and spiritual lapses are the principal cause for failure to persevere rather than intellectual doubts. But intellectual doubts become a convenient and self-flattering excuse for spiritual failure, because we thereby portray ourselves as such intelligent persons rather than as moral and spiritual failures." Tämä ei toki ole kovasanaisin tai julmin näkemys (idiootteja saatanan manipuloimia, moraalittomuus, kyvyttömyys tunteisiin ovat nekin tavallisia teorioita). On selvää kuitenkin että tässä ei ole kunnioitusta. Ateisti nähdään enemmän sairaana ja vammaisena. Luuserina, johon kohdistetaan enemmänkin sääliä kuin arvostetaan "mahdollisesti kunnioitettavana rationaalisena olentona".
Mutta ihminen ei ole tietysti kaikki. Onhan se toisen näkemys. USA:ssa ja esimerkiksi ID -piiristössä kauniina trendinä on se, että selitetään että "both sides should be heard". Eli e kunnioittavat kaikkia näkemyksiä koska niihin pitää tutustua. Craig tietysti itsekin edustaa pinnallisesti debatoidessaan tätä. Mutta vain PR -julkisuuden valokeilassa. Ja vain kun darwinisteja kehotetaan tutustumaan uskontomateriaaliin. Sillä seuraavalla tavalla hän suhtautuu ajatukseen siitä että uskovainen lukisi ateistejen materiaalia ;"Be on guard for Satan's deceptions. Never lose sight of the fact that you are involved in a spiritual warfare and that there is an enemy of your soul who hates you intensely, whose goal is your destruction, and who will stop at nothing to destroy you. Which leads me to ask: why are you reading those infidel websites anyway, when you know how destructive they are to your faith? These sites are literally pornographic (evil writing) and so ought in general to be shunned. Sure, somebody has to read them and refute them; but why does it have to be you?" Toki hänen muutkin sanomisensa ovat monin paikoin asenteellista, häijyä, ilkeää ja herjaamiseen taipuvaista. Mutta tämä lainaus oli kenties kuvaavin yksityiskohta joka näyttää että on aivan selvää että tämä mies ei nimenomaan kunnioita rationaalisena olentona sitä joka ei jaa hänen näkemystään Jumalan olemassaolosta.
Tämä asenteiltaan täysin kunnossa oleva kiva ystävällinen teologi siis kehottaa että sekulaareja sivuja ei edes lueta tai niihin tutustuta, niitä verrataan pornografiaan pelkästään sen vuoksi että ne ovat harhaoppisia ja voivat vaikuttaa uskoon. Uskovainen joka lukee sekulaaria aineistoa on keskellä henkien sotaa, jossa tärkein asia on se että lukee ne ja kumoaa niiden sisällön. Mutta tämä tehtävä olisi jätettävä Craigin kaltaisille henkisen sodan asiantuntijoille.
Toki Craigin PR -julkisuuskuva näyttää vain pintahaastatteluja seuraten puhtoiselta. Mutta tämä ei ole kunnioitusta vaan strategiantajua. Jos Craig laukoisi tämänlaista ryönää televisiossa medialamppujen loisteessa, olisi selvää että se haittaisi hänen uskonnollista agendaansa. Eli halua saada suosiota kristinuskolle ja nuijia ateistit maanrakoon tässä vakavassa henkien sodassa jossa Saatana ja Jumala taistelevat ihmisten sieluista pelissä jossa Dawkins on Saatanan pelinappula ja Craig itse Jumalan. Craigin asenne paistaakin voimakasta poteronkaivuuta ja asenteellisuutta, jossa vastapuolella on tärkeä rooli vain osana "Saatanan piestäviä sotajoukkoja" jotka tietysti tuovat kunniaa voittajalle.
Kun tämänlainen asennemaailma löytyy tasapuoliseksi kehutulta mieheltä, on selvää että teologien puolella ei ns. "mene kovin hyvin" - ainakaan tällä minun esittämälläni ja kannustamallani diplomatiaanhaastamisrintamalla. Herää kysymys (tai oikeastan ei herää, enemmänkin shokkiutuu nuijanukutusasteelle) siitä mitä "kunnioitus" sitten oikein on ; Sitä, että takapihalla ei ole noitarovioita vääräuskoisille? Craigia kohteliaaksi ja asialliseksi kuvannut on sortunut siihen mikä näyttää vaivaavan likimain joka ikistä uskonnon ystävää. He ovat pinnallisia ja katsovat pelkkiä sanavalintoja, eivät niiden merkityksiä. Heille kohteliasta ja asiallista on kun "hymyilevät kivat sedät" herjaavat röyhkeästi todella tiukkoja, tärkeitä ja vakavia syytöksiä, mutta sanovat ne sivistyssanoilla. Ja ilmeisesti siksi tätä sarjaa onkin tarjolla ylenmääräisesti..
Olen jotenkin hirvittävän pettynyt, vaikkakaan en rehellisyyden nimissä yllättynyt. Voit parantaa mieltäni ottamalla osaa projektiin ja löytämällä sinne jonkun mukavan teologin. Jonkun joka nimenomaisesti ei ole Daniel Lane Craig. Ilman tämänlaista lohdutusta mieleni ikään kuin automaattisesti hakeutuu sellaiseen sfääriin että siinä missä ateistejen kohdalla on relevanttia jakaa "militantteihin" ja "kunnollisiin" ei uskovaisten kohdalla vastaavaa jakoa tarvitse tehdä ollenkaan. Pakosti syntyy ajatus joka vihjaa että jos ystävälliseksi mainostettu on noin häijy, niin minkälaisia ne häijyt sitten (muka) voisivat olla, ja miten he (muka) voisivat olla pahempia ja kiivaampia?
Tuore Daniel Camen "theGuardianiin" kirjoittama teksti otsikolla "Richard Dawkins's refusal to debate is cynical and anti-intellectualist" moittii Dawkinsin kieltäytymistä debatoinnista. Tämä onkin hyvä esimerkki tämänlaisesta hakemastani ja tavoittelemastani asenteesta ; Craig on tunnetusti mukana antamassa ateistisia sävyjä erilaisiin uskontokeskusteluihin.
Tämä johtikin monet uskonmiehet parissakin paikassa keskustelemaan tästä aiheesta. Asenteet näyttivät jakautuvan seuraaviin luokkiin.
1: Ihmettely siitä miten tämänlainen ateisti on olemassa. On ikään kuin ihme jos joku ateisti ei ole militantti. Tässä oli taustalla asenne että Camen kaltainen ystävällinen ateisti olisi jonkinlainen omituinen poikkeus ja ihme. Tämän voi nähdä hieman epäkohteliaana.
2: Tämä tilanne sai ihmiset korostamaan sitä että on mielekästä tehdä jako "ateismiin" ja "uusateismiin" joka on militanttia. Tässä on taustalla kuitenkin sen ohittaminen että Came voidaan nähdä modernin ateismin esiintyjänä, ja ainakin minä lasken hänet nimenomaan uusateistiseksi. Dawkins ei ole koko uusateismin kirjo.
3: Tällä huomautettiin miten huonoa ateismi on yleisesti ottaen. Dawkins on väärässä joten koko ateismi kaikissa muodoissaan on väärässä, epäkohteliasta ja militanttia. Tämä tuntuu omituiselta koska Came on ateisti eikä hän varmasti pidä itseään tai kaikkia ateisteja ääliönä ja anti-intellektuaalisena, vaan ainoastaan Dawkinsia ja hänen kaltaisiaan. Tässä on kenties takana ajatus siitä että kun ateistit ovat erimielisiä jostain, ei ateistit sano asiasta mitään ja silloin voi olla ihan täysin suoraan uskova. (Valitettavasti tämä ajattelutapa tuhoaisi teologian laitoksen miltei tyystin, sillä siinä talossa sitä erimielisyyttä riittää isommissakin aiheissa.) Erimielisyys ei tuhoa, vaan näyttää että järjestelmä kykenee sekä sisäiseen että julkiseen oman ideologiansa kritiikkiin. Itsekriittisyys vaatii jotain tämänkaltaisia kinoja.
4: "Jengi" tulkitsi Dawkinsin kieltäytymisen pelkuruudeksi, koska Dawkins tietää olevansa väärässä ja argumenttiensa kumotuiksi. Dawkins on kuitenkin jo vuosia selittänuyt miksi hän ei osallustu debatointiin kreationistien ja tietynlaisten uskovaisten kesken. Hän ei toki ole kieltäytynyt kaikesta debatoinnista mutta hänen asenteensa voidaan nähdä varsin konsistentiksi tässä kohden. On tietty kriteeristö jonka mukaan hän hylkää ja hyväksyy haastattelut, debatit ja muut julkisen toiminnan. En pidä tätä selitystä uskottavana myöskään sen takia että ihmiset harvoin "tietävät olevansa väärässä", uskon päinvastoin että Dawkins luottaa - jopa hamaan luupäisyyteen asti - argumentteihinsa. Hän on enemmänkin niitä miehiä jotka toistavat virheitä korskeasti vaikka ne olisi juuri kumottu, kuin jonain joka tajuaisi erheensä ja väistäisi vahvemman tieltä. Egon puutteesta tätä miestä ei voi moittia, ja tätä kautta koko tämä skenaario näyttäytyy varsin epäuskottavana ad hominem -ylimielistelyltä.
Minä luonnollisesti trollailin paikoissa ja yritin provosoida ihmiset huomaamaan sen, että miten teologeista ei oikein löydy Cameen verrattavia. Siis sellaisia jotka ilmiselvästi olisivat "valmiita puolustamaan" vääräuskoista ja "kyvykkäitä hyökkäämään" oikeauskoista vastaan. Tässä nostettiin esiin että valtaosa teologeista olisi ystävällisiä ja debattiasenteiltaan kunnossa. He olisivat ystävällisiä ihmisiä.
Pumppaamisen jälkeen minulle tiputettiin asiasta esimerkiksi jopa yksi nimi ; William Lane Craig. Nimi varmasti tupsahti esiin sen takia että Came moitti Dawkinsia siitä että hän ei suostunut keskustelemaan Camen kanssa debatissa koska ei pitänyt Craigin asennemaailmaa ollenkaan sellaisena jonka kanssa on soveliasta tai mahdollista keskustella ollenkaan. Hänestä se oli anti-intellektuaalista. Tästä pääteltiin ilmeisesti niin että Craigin täytyy olla muutoinkin Dawkinsin vastakohta. Eli asiallinen keskustelija.
Hänen kerrottiin olevan debattiasenteiltaan kohtelias, ateisteja arvostava, ystävällinen, ja keskusteluissaan viileän asiallinen. "Camels with Hammers" -blogista löytyikin analyysiä Craigin asennemaailmasta. Sitä kautta selviää miten epäkohtelias Craig on.
Voidaan aloittaa siitä miten hän kohtelee ateisteja. Hän on onneksi antanut selityksen siitä miten ateistista tulee ateisti. "I firmly believe, and I think the Bizarro-testimonies of those who have lost their faith ant apostatized bears out, that moral and spiritual lapses are the principal cause for failure to persevere rather than intellectual doubts. But intellectual doubts become a convenient and self-flattering excuse for spiritual failure, because we thereby portray ourselves as such intelligent persons rather than as moral and spiritual failures." Tämä ei toki ole kovasanaisin tai julmin näkemys (idiootteja saatanan manipuloimia, moraalittomuus, kyvyttömyys tunteisiin ovat nekin tavallisia teorioita). On selvää kuitenkin että tässä ei ole kunnioitusta. Ateisti nähdään enemmän sairaana ja vammaisena. Luuserina, johon kohdistetaan enemmänkin sääliä kuin arvostetaan "mahdollisesti kunnioitettavana rationaalisena olentona".
Mutta ihminen ei ole tietysti kaikki. Onhan se toisen näkemys. USA:ssa ja esimerkiksi ID -piiristössä kauniina trendinä on se, että selitetään että "both sides should be heard". Eli e kunnioittavat kaikkia näkemyksiä koska niihin pitää tutustua. Craig tietysti itsekin edustaa pinnallisesti debatoidessaan tätä. Mutta vain PR -julkisuuden valokeilassa. Ja vain kun darwinisteja kehotetaan tutustumaan uskontomateriaaliin. Sillä seuraavalla tavalla hän suhtautuu ajatukseen siitä että uskovainen lukisi ateistejen materiaalia ;"Be on guard for Satan's deceptions. Never lose sight of the fact that you are involved in a spiritual warfare and that there is an enemy of your soul who hates you intensely, whose goal is your destruction, and who will stop at nothing to destroy you. Which leads me to ask: why are you reading those infidel websites anyway, when you know how destructive they are to your faith? These sites are literally pornographic (evil writing) and so ought in general to be shunned. Sure, somebody has to read them and refute them; but why does it have to be you?" Toki hänen muutkin sanomisensa ovat monin paikoin asenteellista, häijyä, ilkeää ja herjaamiseen taipuvaista. Mutta tämä lainaus oli kenties kuvaavin yksityiskohta joka näyttää että on aivan selvää että tämä mies ei nimenomaan kunnioita rationaalisena olentona sitä joka ei jaa hänen näkemystään Jumalan olemassaolosta.
Tämä asenteiltaan täysin kunnossa oleva kiva ystävällinen teologi siis kehottaa että sekulaareja sivuja ei edes lueta tai niihin tutustuta, niitä verrataan pornografiaan pelkästään sen vuoksi että ne ovat harhaoppisia ja voivat vaikuttaa uskoon. Uskovainen joka lukee sekulaaria aineistoa on keskellä henkien sotaa, jossa tärkein asia on se että lukee ne ja kumoaa niiden sisällön. Mutta tämä tehtävä olisi jätettävä Craigin kaltaisille henkisen sodan asiantuntijoille.
Toki Craigin PR -julkisuuskuva näyttää vain pintahaastatteluja seuraten puhtoiselta. Mutta tämä ei ole kunnioitusta vaan strategiantajua. Jos Craig laukoisi tämänlaista ryönää televisiossa medialamppujen loisteessa, olisi selvää että se haittaisi hänen uskonnollista agendaansa. Eli halua saada suosiota kristinuskolle ja nuijia ateistit maanrakoon tässä vakavassa henkien sodassa jossa Saatana ja Jumala taistelevat ihmisten sieluista pelissä jossa Dawkins on Saatanan pelinappula ja Craig itse Jumalan. Craigin asenne paistaakin voimakasta poteronkaivuuta ja asenteellisuutta, jossa vastapuolella on tärkeä rooli vain osana "Saatanan piestäviä sotajoukkoja" jotka tietysti tuovat kunniaa voittajalle.
Kun tämänlainen asennemaailma löytyy tasapuoliseksi kehutulta mieheltä, on selvää että teologien puolella ei ns. "mene kovin hyvin" - ainakaan tällä minun esittämälläni ja kannustamallani diplomatiaanhaastamisrintamalla. Herää kysymys (tai oikeastan ei herää, enemmänkin shokkiutuu nuijanukutusasteelle) siitä mitä "kunnioitus" sitten oikein on ; Sitä, että takapihalla ei ole noitarovioita vääräuskoisille? Craigia kohteliaaksi ja asialliseksi kuvannut on sortunut siihen mikä näyttää vaivaavan likimain joka ikistä uskonnon ystävää. He ovat pinnallisia ja katsovat pelkkiä sanavalintoja, eivät niiden merkityksiä. Heille kohteliasta ja asiallista on kun "hymyilevät kivat sedät" herjaavat röyhkeästi todella tiukkoja, tärkeitä ja vakavia syytöksiä, mutta sanovat ne sivistyssanoilla. Ja ilmeisesti siksi tätä sarjaa onkin tarjolla ylenmääräisesti..
Olen jotenkin hirvittävän pettynyt, vaikkakaan en rehellisyyden nimissä yllättynyt. Voit parantaa mieltäni ottamalla osaa projektiin ja löytämällä sinne jonkun mukavan teologin. Jonkun joka nimenomaisesti ei ole Daniel Lane Craig. Ilman tämänlaista lohdutusta mieleni ikään kuin automaattisesti hakeutuu sellaiseen sfääriin että siinä missä ateistejen kohdalla on relevanttia jakaa "militantteihin" ja "kunnollisiin" ei uskovaisten kohdalla vastaavaa jakoa tarvitse tehdä ollenkaan. Pakosti syntyy ajatus joka vihjaa että jos ystävälliseksi mainostettu on noin häijy, niin minkälaisia ne häijyt sitten (muka) voisivat olla, ja miten he (muka) voisivat olla pahempia ja kiivaampia?
Tunnisteet:
ad hominem,
arvostus,
asenne,
ateismi,
Came,
Craig,
Dawkins,
debatti,
etiketti,
fundamentalismi,
herjaaminen,
keskustelu,
sekularismi,
uskonto,
uusateismi
abjekti
On varsin tavallista että uskovaiset soveltavat uskonnottomuuteen psykoanalyysin keinoja. Fundamentalistipuolella tämä on vääristynyt "isähaava"/"äitihaavat" -typpisiin puheisiin joissa ateismin katsotaan johtuvan huonoista vanhemmista. Vanhempien katsotaan siis antavan kuvan isyydestä joka sitten heijastuu analogisena siihen Taivaan Isään. Ateismi on siis kapinaa vanhempia vastaan.
Hieman sävyisämpinä kulmina voisi ottaa esimerkiksi vaikkapa "Oljenkortta veistämässä" -blogin esityksen aiheesta. "uskonnossa ja psykoanalyysissa on jotakin samaa. Kristevan mukaan molemmat kuvastavat ihmisen kaipuuta rakkauteen. Tällainen rakkaus toimii psykoanalyysissa tervehdyttävänä voimana, joka kumpuaa lopulta ihmisestä itsestään. Psykoanalyysissa rakkaus projisoidaan terapeuttiin muiden tunteiden ohella, mikä on vasta alkua paranemiselle. Psykoanalyysin tehtävänä on Kristevan mukaan herättää mielikuvitusta tuottamaan paranemista ohjaavia mielikuvia." ... "Kristeva on itse kasvanut katolisessa perheessä ja kertoo teoksessaan pyrkineensä kokemaan uskon voimakkaasti elämässään nuorena, kunnes luovutti ja päätyi ateismiin. Hän kuvaa omaa siirtymistään ateismiin repressiona eli kieltämisenä, joka on yksi psyyken suojamekanismeista. Kristevan mukaan ateismi voikin olla psykoanalyysin näkökulmasta juuri repressiota - pakenemista. Kristeva on muutenkin paikoitellen säälimätön ateismia kohtaan. Teoksessa Musta aurinko - masennus ja melankolia hän käsittelee masennusta ja paljon myös uskontoon liittyviä kysymyksiä ja toteaa, että masentunut on "jyrkkä ja synkkä ateisti"."
Ei ole vaikeaa huomata, että sävy on identtinen "isähaava/äitihaava" -ajattelun kanssa. Tässä on nyt sitten selvästi jotain jota on syytä käsitellä hieman tarkemmin, jo ihan sen takia että tämä näyttää vetoavan moniin ja moni ottaa sen vakavasti.
Minun on tietysti jo itsessään hieman hankalaa ottaa näitä näkemyksiä vakavasti, koska en rehellisesti sanoen juurikaan luota psykoanalyysin relevanttina välineenä. Joku voisi toki huvittuneesti tehdä huomioita siitä että olen varsin "ahdistunut, jyrkkä ja synkkä".
1: Huomio on sinänsä tosi, mutta ei sen todempi kuin se, että autismin syyksi nähtiin aikanaan vanhemmuussuhde. Esimerkiksi minulla on kieltämättä "tiettyjä vaikeuksia" vanhemmuussuhteissani, joka sopisi siihen että olen "näyttelemässä roolia autismin kirjossa" mutta tämä ei silti tarkoita että tämä autismin teoria olisi tosi. Se oli tosi pikemminkin kasvatustaustateoriasta huolimatta, ei sen vuoksi.
2: Olin "masentuneimmillani, jyrkimmilläni ja synkimmilläni" ollessani kristitty. Nythän minä olen suorastaan "iloinen ja riemukas veikko".
Kuitenkin asiassa on vielä syvempi asia. Sen voisi ottaa esiin kun ottaa tarkasteluun Kristevan termin abjekti. Kun Kristeva puhuu abejktista, hän tarkoittaa elementtiä joka on suhteessa ihmisen sisäisen ja ulkoisen väliseen suhteeseen, joka on hieman irrallaan mutta jota ei kuitenkaan voida täysin erottaa. Tällöin kysymys on osittaisesta symbioosista, jota ei voi ohjata täyteen symbioosiin. Se ilmenee usein muodottomuutena. Tätä kohtaan tunnetaan yleensä syvää pelkoa ja inhoa. Abjekti on syvimmän torjunnan kohde, ja psykoanalyysissä torjunta liittyy vahvasti kaikkeen ongelmalliseen.
Kristillisessä teologiassa kuolema on muuttunut välivaiheeksi. Sen selvärajaisuus on rikottu ja siitä on tehty abjektiivinen. Etenkin uskonnoissa joissa kuolema on eipersonifioitu, hahmoton raja, muutostila jota ei kuvata esteettisenä, ovat suhteessa kuolemaan abjektiivisia. Kristinuskossa paratiisi saa estetiikkaa, mutta itse kuolema jätetään usein muotoilematta. Kuolemasta tulee tätä kautta varsin epämääräinen ja pelottava ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä että kristinusko on, paitsi eheytymisen, myös torjunnan ja neuroottisuuden luola.
Vastaava on tietysti itsessään Jumalasuhteessa. Kristeva itse toki näyttää kokevan sympatioita mystiikkaa kohtaan, mutta tässäkin on hyvä huomata, että mystikon voidaan nähdä tavoittelevan "symbioosisuhdetta äitiinsä". Kristevan mallisessa psykoanalyysissähän ajatellaan että vauva ei vielä oikein tiedosta omia rajojaan ja että hän on kokenut erityistä symbioottista suhdetta äitiinsä. Ja tämän kokemuksen särkyminen on seurannut kun yksilöllisyyden ja oman ruumiin rajojen tiedostaminen on tullut vastaan. Mystikko tietysti yrittää palauttaa tätä symbioosisuhdetta. Mutta mystiikassa tämä kokemus on vain pieni häivähdys ja tämän jälkeen ihminen joutuu elämään maan päällä irrallaan tästä Jumalakokemuksesta, josta hän on saanut vain pienen välähdyksen ja aavistuksen. Mystisen kokemuksen loppuminen ja arkeen palautuminen tekee Jumalasuhteesta itsestään abjektin. Maailmassa eläminen on siksi traumaattista ja mystiikkaan palaaminen voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä elää maksimaalisessa torjunnassa.
Näin ollen etenkin uskonto näyttäytyy suorastaan jonain joka traumatisoi ihmistä niin paljon että pakottaa tämän repressioon. Terapiamyllyä voisikin kuvata Nietzschen "Human, all too human" -kirjan uskonnon terapiamyllyttämisen tapaan "Christianity came into existence in order to lighten the heart; but now it has first to burden the heart so as afterwards to be able to lighten it. Consequently it shall perish." Uskonnon terapiaa muistuttavat muodot eivät tässä näytäkään minään uskonnon hyvyyden oikeutuksena, vaan äärimmäisenä vallankäyttönä. Ensin luodaan "kuviteltu isäsuhde" ja kasvatetaan lapset uskomaan tämänlaiseen tavalla. Sitten traumatisoidaan heidät määrittelemällä elämä symbioosin rikkomiseksi. Ja sitten tarjotaan parannusta. Tämä on strategiana eettisesti ja terapeuttisesti samantapainen asia, kuin jos ensin löisi jotakuta turpaan ja sitten myisi tälle heti perään laastaria.
Sartren kuvasi miten ateistikaan ei voi irtautua Jumalan käsitteestä. Tässä suhteessa Sartren käsitys ateistin jumalasuhteesta vertautuu hieman Dostojevskin ajatuskokeeseen, jossa hän pyysi että"yritä olla ajattelematta sinisilmäistä jääkarhua". Tämä on tietysti mahdotonta. Psykoanalyysi tietysti viittaa tämäntapaiseen asiaan. (Muuten tämä ei olisi tässä blogauksessa.) Uskontoajattelun opettaminen sitoo ihmiset käsitteeseen. Jumalasta jauhetaan niin paljon että ateisti joutuu käytännössä elämään uskontokeskustelun sävyttämässä maailmassa irrallisena. Ateisti ajetaan abjektiin rakentamalla ympärille kulttuuri joka ajaa heidät sinne. Tässä mielessä uskonto voidaan rakentaa keinotekoisen trauman rakentamisena. Jos normaali lapsi joutuu käymään omien rajojensa käsittämisen, on aikamoista vallankäyttöä rakentaa kulttuuri joka pakottaa ateistit kahteen tämänlaiseen irtautumiseen rakentamalla vielä yhden affektin fantasiamaailmaan joka opetetaan kaikille.
Siksi minun onkin hiemanvaikeaa uskoa psykoanalyyttiseen kristillisyyteen. Se, paitsi nojaa epäuskottavaan menetelmään, on tämän soveltamansa menetelmän valossa sen verran ongelmallinen että menetelmän hyväksyminen johtaisi itse asiassa vaatimukseen kristillisyydestä luopumiseen. Uskovainen joutuisi peräti kieltämään uskonnonopettamisen kouluissa ja vastustamaan esimerkiksi kummiperinnettä, pyhäkoulua ja muita vastaavia järjesteliä. Siis jos hän uskoisi todella että "psykoanalyysi on oikeasti se tie jota on mentävä". (Ja kaikista vähiten hän opettaisi sellaista itse.
1: Useimmiten tilanne ei toki ole tästä. Pikemminkin psykoanalyysiä sovelletaan ateisteihin ja uskontoon kahdesta syystä:
___1.1: Jos se näyttää ateismin huonona ja boostaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Eli rakentaa yhteiskunnan jossa uskovaiset ovat mielenterveitä ja ateistit ovat mielisairaita ja säälittäviä ressukoita.
___1.2: Koska ateismi nähdään psykoanalyysin valossa. Tämä näkemys ei toki ole huono, koska vanhastaan ateismi on jaettavissa karkeasti ottaen (1) Sartretyyppiseen eksistentialistiseen ateismiin (2) kommunistisävytteiseen ateismiin (3) psykoanalyyttiseen ateismiin. Valitettavasti nykyisin valtaosa ns. "uusateisteista" on pikemminkin (4) valistushenkisiä "sapere aude" -ateisteja joilla asenne on "empirismi tai ei mitään" ja "ateismi kuuluu julkiseen keskusteluun". Tähän soveltaminen ei oikeasti osu, koska tässä ateismilinjassa psykoanalyysiin ja kommunismiin suhtaudutaan jopa hieman vastenmielisenä. Ja eksistentialismia pidetään "maailmansotien jälkeisenä wanhana juttuna" joka pitää sisällään "liikaa elämäntapaohjeita" kelvatakseen uusateisteille joiden ohjenuorana on pitää ateismin esiinrynnistystä "Dawkinsin malliin" "kissojen paimentamisena", jossa se mau-unta on tärkeintä.
Kokonaisuutena ajatus psykoanalyyttisestä kristillisyydestä ja ateistien terapoinnista terveiksi ihmisiksi (aka. kristityiksi) on sisäisesti niin ristiriitainen, että sitä ei voi pitää koherenttina.
Hieman sävyisämpinä kulmina voisi ottaa esimerkiksi vaikkapa "Oljenkortta veistämässä" -blogin esityksen aiheesta. "uskonnossa ja psykoanalyysissa on jotakin samaa. Kristevan mukaan molemmat kuvastavat ihmisen kaipuuta rakkauteen. Tällainen rakkaus toimii psykoanalyysissa tervehdyttävänä voimana, joka kumpuaa lopulta ihmisestä itsestään. Psykoanalyysissa rakkaus projisoidaan terapeuttiin muiden tunteiden ohella, mikä on vasta alkua paranemiselle. Psykoanalyysin tehtävänä on Kristevan mukaan herättää mielikuvitusta tuottamaan paranemista ohjaavia mielikuvia." ... "Kristeva on itse kasvanut katolisessa perheessä ja kertoo teoksessaan pyrkineensä kokemaan uskon voimakkaasti elämässään nuorena, kunnes luovutti ja päätyi ateismiin. Hän kuvaa omaa siirtymistään ateismiin repressiona eli kieltämisenä, joka on yksi psyyken suojamekanismeista. Kristevan mukaan ateismi voikin olla psykoanalyysin näkökulmasta juuri repressiota - pakenemista. Kristeva on muutenkin paikoitellen säälimätön ateismia kohtaan. Teoksessa Musta aurinko - masennus ja melankolia hän käsittelee masennusta ja paljon myös uskontoon liittyviä kysymyksiä ja toteaa, että masentunut on "jyrkkä ja synkkä ateisti"."
Ei ole vaikeaa huomata, että sävy on identtinen "isähaava/äitihaava" -ajattelun kanssa. Tässä on nyt sitten selvästi jotain jota on syytä käsitellä hieman tarkemmin, jo ihan sen takia että tämä näyttää vetoavan moniin ja moni ottaa sen vakavasti.
Minun on tietysti jo itsessään hieman hankalaa ottaa näitä näkemyksiä vakavasti, koska en rehellisesti sanoen juurikaan luota psykoanalyysin relevanttina välineenä. Joku voisi toki huvittuneesti tehdä huomioita siitä että olen varsin "ahdistunut, jyrkkä ja synkkä".
1: Huomio on sinänsä tosi, mutta ei sen todempi kuin se, että autismin syyksi nähtiin aikanaan vanhemmuussuhde. Esimerkiksi minulla on kieltämättä "tiettyjä vaikeuksia" vanhemmuussuhteissani, joka sopisi siihen että olen "näyttelemässä roolia autismin kirjossa" mutta tämä ei silti tarkoita että tämä autismin teoria olisi tosi. Se oli tosi pikemminkin kasvatustaustateoriasta huolimatta, ei sen vuoksi.
2: Olin "masentuneimmillani, jyrkimmilläni ja synkimmilläni" ollessani kristitty. Nythän minä olen suorastaan "iloinen ja riemukas veikko".
Kuitenkin asiassa on vielä syvempi asia. Sen voisi ottaa esiin kun ottaa tarkasteluun Kristevan termin abjekti. Kun Kristeva puhuu abejktista, hän tarkoittaa elementtiä joka on suhteessa ihmisen sisäisen ja ulkoisen väliseen suhteeseen, joka on hieman irrallaan mutta jota ei kuitenkaan voida täysin erottaa. Tällöin kysymys on osittaisesta symbioosista, jota ei voi ohjata täyteen symbioosiin. Se ilmenee usein muodottomuutena. Tätä kohtaan tunnetaan yleensä syvää pelkoa ja inhoa. Abjekti on syvimmän torjunnan kohde, ja psykoanalyysissä torjunta liittyy vahvasti kaikkeen ongelmalliseen.
Kristillisessä teologiassa kuolema on muuttunut välivaiheeksi. Sen selvärajaisuus on rikottu ja siitä on tehty abjektiivinen. Etenkin uskonnoissa joissa kuolema on eipersonifioitu, hahmoton raja, muutostila jota ei kuvata esteettisenä, ovat suhteessa kuolemaan abjektiivisia. Kristinuskossa paratiisi saa estetiikkaa, mutta itse kuolema jätetään usein muotoilematta. Kuolemasta tulee tätä kautta varsin epämääräinen ja pelottava ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä että kristinusko on, paitsi eheytymisen, myös torjunnan ja neuroottisuuden luola.
Vastaava on tietysti itsessään Jumalasuhteessa. Kristeva itse toki näyttää kokevan sympatioita mystiikkaa kohtaan, mutta tässäkin on hyvä huomata, että mystikon voidaan nähdä tavoittelevan "symbioosisuhdetta äitiinsä". Kristevan mallisessa psykoanalyysissähän ajatellaan että vauva ei vielä oikein tiedosta omia rajojaan ja että hän on kokenut erityistä symbioottista suhdetta äitiinsä. Ja tämän kokemuksen särkyminen on seurannut kun yksilöllisyyden ja oman ruumiin rajojen tiedostaminen on tullut vastaan. Mystikko tietysti yrittää palauttaa tätä symbioosisuhdetta. Mutta mystiikassa tämä kokemus on vain pieni häivähdys ja tämän jälkeen ihminen joutuu elämään maan päällä irrallaan tästä Jumalakokemuksesta, josta hän on saanut vain pienen välähdyksen ja aavistuksen. Mystisen kokemuksen loppuminen ja arkeen palautuminen tekee Jumalasuhteesta itsestään abjektin. Maailmassa eläminen on siksi traumaattista ja mystiikkaan palaaminen voidaan nähdä epätoivoisena yrityksenä elää maksimaalisessa torjunnassa.
Näin ollen etenkin uskonto näyttäytyy suorastaan jonain joka traumatisoi ihmistä niin paljon että pakottaa tämän repressioon. Terapiamyllyä voisikin kuvata Nietzschen "Human, all too human" -kirjan uskonnon terapiamyllyttämisen tapaan "Christianity came into existence in order to lighten the heart; but now it has first to burden the heart so as afterwards to be able to lighten it. Consequently it shall perish." Uskonnon terapiaa muistuttavat muodot eivät tässä näytäkään minään uskonnon hyvyyden oikeutuksena, vaan äärimmäisenä vallankäyttönä. Ensin luodaan "kuviteltu isäsuhde" ja kasvatetaan lapset uskomaan tämänlaiseen tavalla. Sitten traumatisoidaan heidät määrittelemällä elämä symbioosin rikkomiseksi. Ja sitten tarjotaan parannusta. Tämä on strategiana eettisesti ja terapeuttisesti samantapainen asia, kuin jos ensin löisi jotakuta turpaan ja sitten myisi tälle heti perään laastaria.
Sartren kuvasi miten ateistikaan ei voi irtautua Jumalan käsitteestä. Tässä suhteessa Sartren käsitys ateistin jumalasuhteesta vertautuu hieman Dostojevskin ajatuskokeeseen, jossa hän pyysi että"yritä olla ajattelematta sinisilmäistä jääkarhua". Tämä on tietysti mahdotonta. Psykoanalyysi tietysti viittaa tämäntapaiseen asiaan. (Muuten tämä ei olisi tässä blogauksessa.) Uskontoajattelun opettaminen sitoo ihmiset käsitteeseen. Jumalasta jauhetaan niin paljon että ateisti joutuu käytännössä elämään uskontokeskustelun sävyttämässä maailmassa irrallisena. Ateisti ajetaan abjektiin rakentamalla ympärille kulttuuri joka ajaa heidät sinne. Tässä mielessä uskonto voidaan rakentaa keinotekoisen trauman rakentamisena. Jos normaali lapsi joutuu käymään omien rajojensa käsittämisen, on aikamoista vallankäyttöä rakentaa kulttuuri joka pakottaa ateistit kahteen tämänlaiseen irtautumiseen rakentamalla vielä yhden affektin fantasiamaailmaan joka opetetaan kaikille.
Siksi minun onkin hiemanvaikeaa uskoa psykoanalyyttiseen kristillisyyteen. Se, paitsi nojaa epäuskottavaan menetelmään, on tämän soveltamansa menetelmän valossa sen verran ongelmallinen että menetelmän hyväksyminen johtaisi itse asiassa vaatimukseen kristillisyydestä luopumiseen. Uskovainen joutuisi peräti kieltämään uskonnonopettamisen kouluissa ja vastustamaan esimerkiksi kummiperinnettä, pyhäkoulua ja muita vastaavia järjesteliä. Siis jos hän uskoisi todella että "psykoanalyysi on oikeasti se tie jota on mentävä". (Ja kaikista vähiten hän opettaisi sellaista itse.
1: Useimmiten tilanne ei toki ole tästä. Pikemminkin psykoanalyysiä sovelletaan ateisteihin ja uskontoon kahdesta syystä:
___1.1: Jos se näyttää ateismin huonona ja boostaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Eli rakentaa yhteiskunnan jossa uskovaiset ovat mielenterveitä ja ateistit ovat mielisairaita ja säälittäviä ressukoita.
___1.2: Koska ateismi nähdään psykoanalyysin valossa. Tämä näkemys ei toki ole huono, koska vanhastaan ateismi on jaettavissa karkeasti ottaen (1) Sartretyyppiseen eksistentialistiseen ateismiin (2) kommunistisävytteiseen ateismiin (3) psykoanalyyttiseen ateismiin. Valitettavasti nykyisin valtaosa ns. "uusateisteista" on pikemminkin (4) valistushenkisiä "sapere aude" -ateisteja joilla asenne on "empirismi tai ei mitään" ja "ateismi kuuluu julkiseen keskusteluun". Tähän soveltaminen ei oikeasti osu, koska tässä ateismilinjassa psykoanalyysiin ja kommunismiin suhtaudutaan jopa hieman vastenmielisenä. Ja eksistentialismia pidetään "maailmansotien jälkeisenä wanhana juttuna" joka pitää sisällään "liikaa elämäntapaohjeita" kelvatakseen uusateisteille joiden ohjenuorana on pitää ateismin esiinrynnistystä "Dawkinsin malliin" "kissojen paimentamisena", jossa se mau-unta on tärkeintä.
Kokonaisuutena ajatus psykoanalyyttisestä kristillisyydestä ja ateistien terapoinnista terveiksi ihmisiksi (aka. kristityiksi) on sisäisesti niin ristiriitainen, että sitä ei voi pitää koherenttina.
Tunnisteet:
ateismi,
Dawkins,
Dostojevski,
Kristeva,
kristinusko,
kuolema,
masennus,
mielenterveys,
Nietzsche,
psykoanalyysi,
Sartre,
torjunta,
trauma,
uskonto,
uusateismi
perjantai 25. marraskuuta 2011
Olen valmis ennaltaehkäisevään itsepuolustukseen hyvän kuolemani edestä
Kreikassa oli yllättävän paljon onnellisuusfilosofiaa ja elämäntapafilosofiaa (kuten nykyäänkin se on vallan erityisen suosittua) ei hyvä elämä siellä ollut tässä aivan yksiselitteinen asia tai helposti arvioitava seikka. Aristoteles kun liitti sekä hyvän elämän että onnellisuuden teloksensa toteuttamiseen. Telos taas oli hyveellistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut mitään menestysteologiaa, jossa hyvä elämä pistää kaiken kuntoon. Sillä hyveopissa eudaimonia -opissa jokaisella ihmisellä oli hyvän elämän mittari, joka ilmeni siten että jokaisella oli piilossa minuutensa (daimon) ja vasta kuoleman hetkellä tämä paljastuu siten että ihmiset voivat arvioida oliko tämä minuus hyvä (eu).
Tämä asenne on tietysti tunnettu aforistiikassa. Ja vaikkapa "Napoleonin komplekseja" lueskellessa huomaa, että ihmisten "viimeiset sanat" ovat hyvinkin pienoisrunoutta ja oikoteitä kahden ajatuksen välillä. Jotain joka kuvaa ihmistä, hänen huumorintajuaan, asenteitaan, arvojaan ja pömpöösiyttäänkin. Niille nähdään suuri arvo, ihminen kun ikään kuin punnitsee arvonsa niiden kautta. Näistä voisin nostaa esiin yhden. ""Perhana. Älä uskallakaan pyytää Jumalaa auttamaan minua."
-Joan Crawford (23.3.1905 - 10.5.1977), amerikkalainen elokuvatähti. Crawford lausui nämä sanat kuolinvuoteellaan huomatessaan taloudenhoitajansa alkavan rukoilla. Asenne kohdallaan: se on jumaliste minun kuolemani ja se tehdään minun tavallani." Tämä on arvokasta muistaa, sillä jos vaikka daimonin eu olisi kuinka yhteisön tulkittavissa heti kuoleman jälkeen, sitä ennen ihmisen elämä on kuitenkin hänen omansa, ja viimeisten hetkien manipulointi - kuten vaikkapa pakko-osallistuttaminen uskonnolliseen rituaaliin - on siksi jotain varsin epäeettistä, jotain jonka todellakin soisi asettavan osallistuttajan daimonin kyseenalaiseen valoon kun arvioidaan sitä oliko hän eu -myönteinen vai eu -vastainen.
Onkin hyvä huomata, että valittu lause kertoo ihmisestä ja hänen itsehallintansa tahdosta varsin paljon. Se vihjaa että arvio voidaan todellakin tehdä vasta aivan lopuksi. Se, että kykenee viimeisillä voimillaankin sanomaan "siunausta" -fraasiin sen etiketinmukaisen "haista itten" on jotain johon ihan kuka tahansa ei pysty ; Tilannehan eroaa arjesta niin että kuolemisen konteksti ikään kuin korostaa teon merkitykset moninkertaiseksi verrattuna vaikkapa saman henkilön samaan lauseeseen joka on sanottu "väsyneenä sunnuntaiaamuna 10 vuotta ennen kuolemaa."
Samalla voidaan huomata, että tämänlainen varsin poliittisesti epäkorrekti viimeinen lause on täynnä autenttisuutta ja asenteellisuutta. Tämä on selvästi esteettis-eettinen kannanotto, joka vaikuttaa siihen minkälaisen arvioin voimme ihmisestä tehdä. - Se, onnistutaanko tässä vai ei, on sitten mutkikkaampi kysymys. Autenttisuuden sijasta esimerkiksi loukkaavuus voi kertoa että tuomio ei kenties olisi niin mairitteleva.
Tämä lainaus muistuttaa että hyvään elämään kuuluu myös pieneltä osaltaan hyvä kuolema - ja vastakohdaksi voidaankin ottaa myös makaaberi kuolema.
Minä ajattelin tavoitella jotain sellasista. Minullahan on suurisuuntainen tavoite elää ikuisesti - tähän asti projekti on onnistunut ihan hyvin, ja puhtaasti induktiivisesti ajatellen ja "kaikkia tähänastisen elämäni aamuja katsoen" tämä kehottaa minua positiivisuuteen. Siksi on hyvä muistaa että kuolinvuoteellakin voisin optimistisesti kiistää kuolevaisuuteni ja luottaa paranemiseeni. Taakseni manaisin tietysti kaikkivaltiaan placebovaikutuksen. Ja kuten tiedämme, rukous on niin epäintuitiivista kuin se onkin, noseboa. Rukoilijahan huonontaa selviämismahdollisuuksiaan noseborituaalilla, joten suojelen itseäni kuolemisen todennäköisyyden kasvattamiselta. Siksi olisi omituisella tavalla pseudoloogista ampua viime töikseen kuolinvuoderukoilija - itsepuolustukseksi!
Tämä olisi itselleni tietysti hyvä kuolema, jokin joka surrealistiskientistille voisi sopia. Ja kun puhuin makaaberista kuolemasta - Se olisi makaaberi kuolema sille rukoilijalle.
Kirjoittaja kannattaa ihan aina ottaa ehdottoman vakavasti. Poliisit ovat siksi pian oven takana viemässä bloggeria hoitoon vakavan militanttiateistisen raivohulluuden hoitamiseksi, luonnollisesti.
Tämä asenne on tietysti tunnettu aforistiikassa. Ja vaikkapa "Napoleonin komplekseja" lueskellessa huomaa, että ihmisten "viimeiset sanat" ovat hyvinkin pienoisrunoutta ja oikoteitä kahden ajatuksen välillä. Jotain joka kuvaa ihmistä, hänen huumorintajuaan, asenteitaan, arvojaan ja pömpöösiyttäänkin. Niille nähdään suuri arvo, ihminen kun ikään kuin punnitsee arvonsa niiden kautta. Näistä voisin nostaa esiin yhden. ""Perhana. Älä uskallakaan pyytää Jumalaa auttamaan minua."
-Joan Crawford (23.3.1905 - 10.5.1977), amerikkalainen elokuvatähti. Crawford lausui nämä sanat kuolinvuoteellaan huomatessaan taloudenhoitajansa alkavan rukoilla. Asenne kohdallaan: se on jumaliste minun kuolemani ja se tehdään minun tavallani." Tämä on arvokasta muistaa, sillä jos vaikka daimonin eu olisi kuinka yhteisön tulkittavissa heti kuoleman jälkeen, sitä ennen ihmisen elämä on kuitenkin hänen omansa, ja viimeisten hetkien manipulointi - kuten vaikkapa pakko-osallistuttaminen uskonnolliseen rituaaliin - on siksi jotain varsin epäeettistä, jotain jonka todellakin soisi asettavan osallistuttajan daimonin kyseenalaiseen valoon kun arvioidaan sitä oliko hän eu -myönteinen vai eu -vastainen.
Onkin hyvä huomata, että valittu lause kertoo ihmisestä ja hänen itsehallintansa tahdosta varsin paljon. Se vihjaa että arvio voidaan todellakin tehdä vasta aivan lopuksi. Se, että kykenee viimeisillä voimillaankin sanomaan "siunausta" -fraasiin sen etiketinmukaisen "haista itten" on jotain johon ihan kuka tahansa ei pysty ; Tilannehan eroaa arjesta niin että kuolemisen konteksti ikään kuin korostaa teon merkitykset moninkertaiseksi verrattuna vaikkapa saman henkilön samaan lauseeseen joka on sanottu "väsyneenä sunnuntaiaamuna 10 vuotta ennen kuolemaa."
Samalla voidaan huomata, että tämänlainen varsin poliittisesti epäkorrekti viimeinen lause on täynnä autenttisuutta ja asenteellisuutta. Tämä on selvästi esteettis-eettinen kannanotto, joka vaikuttaa siihen minkälaisen arvioin voimme ihmisestä tehdä. - Se, onnistutaanko tässä vai ei, on sitten mutkikkaampi kysymys. Autenttisuuden sijasta esimerkiksi loukkaavuus voi kertoa että tuomio ei kenties olisi niin mairitteleva.
Tämä lainaus muistuttaa että hyvään elämään kuuluu myös pieneltä osaltaan hyvä kuolema - ja vastakohdaksi voidaankin ottaa myös makaaberi kuolema.
Minä ajattelin tavoitella jotain sellasista. Minullahan on suurisuuntainen tavoite elää ikuisesti - tähän asti projekti on onnistunut ihan hyvin, ja puhtaasti induktiivisesti ajatellen ja "kaikkia tähänastisen elämäni aamuja katsoen" tämä kehottaa minua positiivisuuteen. Siksi on hyvä muistaa että kuolinvuoteellakin voisin optimistisesti kiistää kuolevaisuuteni ja luottaa paranemiseeni. Taakseni manaisin tietysti kaikkivaltiaan placebovaikutuksen. Ja kuten tiedämme, rukous on niin epäintuitiivista kuin se onkin, noseboa. Rukoilijahan huonontaa selviämismahdollisuuksiaan noseborituaalilla, joten suojelen itseäni kuolemisen todennäköisyyden kasvattamiselta. Siksi olisi omituisella tavalla pseudoloogista ampua viime töikseen kuolinvuoderukoilija - itsepuolustukseksi!
Tämä olisi itselleni tietysti hyvä kuolema, jokin joka surrealistiskientistille voisi sopia. Ja kun puhuin makaaberista kuolemasta - Se olisi makaaberi kuolema sille rukoilijalle.
Kirjoittaja kannattaa ihan aina ottaa ehdottoman vakavasti. Poliisit ovat siksi pian oven takana viemässä bloggeria hoitoon vakavan militanttiateistisen raivohulluuden hoitamiseksi, luonnollisesti.
Tunnisteet:
aforismi,
Aristoteles,
asenne,
eudaimonia,
hyve,
hyvä elämä,
itsepuolustus,
kuolema,
makaaberi,
menestysteologia,
merkitys,
nosebo,
onnellisuus,
placebo,
rukous,
telos
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)