Marko Hamilo kuvasi melko oleellisesti laadullisen ja määrällisen tutkimusotteen eroja. Hänen näkökulmansa ei perustunut tieteenfilosofiaan eli kuvaukseen siitä miten niiden pitäisi olla, vaan siihen mitä ne käytännössä ovat. "Laadullisia menetelmiä käyttävä tutkimus taas on tyypillisesti tutkimusta, joka tosiasiallisesti argumentoi määrillä, mutta ilman sitä menetelmällistä huolellisuutta, jota määrälliseltä tutkimukselta edellytetään. Sen sijaan että aineistosta olisi pääteltävissä, missä määrin se edustaa jotakin perusjoukkoa ja ovatko löydetyt yhteydet tilastollisesti merkitseviä, käytetään epämääräisiä ilmaisuja “melko paljon”, “ei juurikaan” tai “aineistossa korostuivat”. Aidosti laadulliselle tutkimukselle toki olisi paikkansa, mutta onkin käynyt niin, että kvalitatiivisista menetelmistä on tullut sumuverho, jonka suojissa tutkija vapautuu normaalien tutkimusmenetelmien pakkopaidasta. Menetelmien tarkoitus on turvata se, että aineistolla olisi mahdollisuus puhua tutkijan ennakko-olettamia vastaan. Kun näistä rajoitteista vapaudutaan, tutkija voi käyttää aineistoaan vapaasti kuvittamaan omaa tutkumustulostaan, joka oli tiedossa jo ennen kuin tutkimussuunnitelman ensimmäistä lausetta oli kirjoitettu."
Pidän tämän kyynisen asenteen taustalla olevasta realismista. Esimerkiksi jos minun täytyisi jotenkin selittää laadullisen ja määrällisen ihanteiden eroa, voisin selittää että määrällisessä tutkimuksessa joku Diplomi-Insinööri kehittää huippuhienon ohjausjärjestelmän varastolle. Näin varastossa ei sepeä satunnaiset laatikot satunnaisessa paikassa. Ilman tätä tutkimusotetta olisi vain sotkuinen esinekasapaikka johon hukattaisiin laatikoita, useimmiten ladottaisiin lähimmille tyhjille paikoille ja näin laatikot olisivat toisten tiellä ja joskus kaikki pitäisi heivata kadulle jotta saadaan se tarvittu laatukko ulos. Määrällinen on siis tärkeää. Kuitenkin ilman laadullista tutkimusta tämä hieno järjestelmä voi hajota siihen että eräänä päivänä trukkikuski on krapulassa. Tai joku laittaa lepopenkin keskelle käytävää ja järjestelmässä käytävien leveydet on otettu huomioon, mutta ei ole muistettu että joskus on jotain yllättävää. Kumpaakin ajattelutapaa siis tarvitaan jotta niinkin "yksinkertainen" paikka kuin varasto toimisi jouhevasti.
Onkin erikoista, että käytännössä määrällinen tutkimus onnistuu "nörttiasenteella" tuomaan etunsa paremmin esiin. Laadullinen tutkimus taas ajautuu joskus ongelmiin. ; Vaikka laadullisen tutkimuksen periaatteena on juuri vapautua laatikoista, yllättävän usein se on tekosyy virheilyyn joka lähinnä varmistaa että siitä "omasta laatikosta" ei tarvitse luopua. ; Ehkä yhtenä syynä on se, että nörtti voi tarkistaa määrällisen tutkimuksen osuvuuden mutta laadullisen tutkimuksen kohdalla kriteerit ovat epämääräisempiä ja näin osa vain vetää välistä, laiskottelee ja jättää tekemättä.
En nyt ota kuitenkaan kiinni tähän aiheeseen. Sillä ajattelin demonstroida tätä hieman seksikkäämmin.
Laasanen on tullut tutuksi seksuaalimarkkina-arvoteoriastaan. Tämä tuppaa usein jäämään sukupuolitasolle. Tällöin syntyy sukupuolistereotypia. Jo tämä tarkastelukulma ja se, että se on tärkein tarkastelun kulma, vaikuttaa tuloksiin yllättävästi ; Tämä blogaus on lähinnä sitä varten, että mitä enemmän muuttujia otetaan huomioon, sitä erilaisemmiksi tulokset muuttuvat jo pelkän tarkastelukulman kautta.
Otetaan aiheeksi linnut. Niissä ei ole samanlaista tunnesidosta. Ja niidenkin kohdalla saadaan aikaan muutoksia. Oletetaan että katsomme pelkkää sukupuolta. Tällöin voimme nähdä tilaston jossa koiraat voivat saada enemmän jälkeläisiä, kun taas naaraat voivat saada pienemmän määrän jälkeläisiä. Syynä on se, että naaras munii. Koiras taas voi saada jälkeläisiä useamman naaraan kanssa ilman sitä että tämän tarvitsisi raastaa sisältään enemmän munia. Tämä johtaa helposti tilanteeseen jossa naaraalle sitoutuminen on vahvempi intressi. Koiras taas voi haluta käydä vieraissa. Tämä johtaa siihen että koiraiden välillä on kilpailua. On koiraita jotka voivat saada paljon jälkeläisiä. Että niitä joiden naaraat nämä toiset "mahtikoiraat" vievät. Tässä naaraat vahtivat tarkasti laatua ja koiraat naivat kaikkea mikä liikkuu. Monogamia on tästä kulmasta likimain pelkkä naaraiden yritys saada sitoutettua koiraat jälkeläistenhoitotyöhön.
Tätä ideaalitilaa voidaan kuitenkin jakaa jos huomataan että kaikki voidaan jakaa uusiksi. Jos meillä on järjestelmä jossa osa naaraista on houkuttelevampia kuin toiset, syntyy ikään kuin sukupuolen lisäksi eräänlainen "luokkajako" ; Onkin selvää että tässä tilanteessa koiraat panostavat hieman eri tavalla eri jälkeläisiin. Linnun "ykkösvaimon" jälkeläisiä hoivataan. Heikompitasoisien naaraiden osaksi jää jäädä "yksinhuoltajiksi". Koska evoluutiossa keskitytään heritabiliteettiin, joka määräytyy lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrässä, tässä kohden onkin heikomman tason naarailla mielenkiintoinen tilanne ; Osa joutuu valitsemaan onko jonkun vähän heikomman koiraan "ykkösvaimo" vai alfakoiraan "kakkosvaimo". Ykkösvaimona jälkeläiset on paremmin ruokittuja, ja niiden fenotyyppi voi olla jopa parempi kuin geeneiltään paremman "superkoiraan". Tästä saadaankin irti huomio jossa osan "heikompitasoisista naaraista" on aivan asiallista heittäytyä ykkösvaimoksi ; Itse asiassa näiden naisten kohdalla tilanne on melko karu ; Jos vaihtoehtona on se, että ei ole ollenkaan jälkeläisiä, on jopa alhaisen tason koiraan kakkosvaimona parempi olla. (Evoluutio ei laske onnellisuutta, vaan lisääntymään pääseviä jälkeläisiä.) Tässä mallissa uskottomuus on kannattavaa "laadukkaille koiraille" ja "alemman tason naaraille". Eikä monogamia enää olekaan naaraiden yritys saada koiraat sitoutettua. Sen sijaan se on ylempitasoisten naaraiden ja "huonompitasoisten" koiraiden etuja ajava rajoite. - Ja itse asiassa jos koiraat ovat taipuvaisempia moniavoisuuteen koska heidän ei tarvitse tuplamunia, on tämä itse asiassa keskitasoistenkin koiraiden etu. Näin ollen rajoite on enemmän miesten kuin naisten hommaa.
Ylemmissä malleissa jälkeläisyys on koiraalle tiedetty. Kuitenkin oikeassa elämässä epävarmuus vallitsee. Näin ollen moniavoisuutta harjoittava naaras voikin yrittää tehdä sitä, että sitouttaa useamman koiraan hoitamaan jälkeläisiään. Koska koiras ei tiedä isyyttään, osa joutuu hoitamaan aivan toisten jälkeläisiä. Tällöin moniavioisuus onkin naaraiden ansa, ja yksiavioisuus on nimenomaan koiraiden etu. Korkeamman tason naaraatkin saavat tässä etua kun niillä on enemmän kysyntää ja tätä kautta enemmän jälkeläistenhoitajia.
Mutta koiraiden pelastus tässä kohden onkin mahdollisuus kaksinaamaisuuteen. Sillä jos ne voivat teeskennellä yksiavoisuutta ja kurmoottaa muita koiraita jos nämä epäilevät niitä yksiavoisuuden rikkomisesta. Tässä mallissa monogamia on potentiaalisesti kaikkien etu. "Korkeamman tason koirailla" on luultavasti paremmat mahdollisuudet käydä vieraissa toivotusti. Alemman tason koiraat huijataan hoitamaan niiden jälkeläiset. Naaraat saavat itselleen parhaat geenit menettämättä jälkeläisten hoivaamista. Monogaamiset normit itsessään suojelevat heikommantasoisia koiraita sallien niille edes mahdollisuuden. Osan kannattaa seurata normia siksi että se ohjaa ja pakottaa käytöstä ; Yksiavioisuus toteutuneena tarkoittaa sitä että koiraiden välinen kilpailu heikkenee, ja tästä hyötyvät etenkin matalammalla hierarkiassa olevat koiraat. "Ylemmätkin" saavat kilpailunvähentämisetua, mutta heitä kiinnostaakin enemmän se, että tämä rajoite koskee kaikkia muita paitsi heitä.
On selvää että ylläoleva on melko yksinkertaista. Otinkin lintuesimerkin lähinnä siksi että se on neutraalimpi, että linnut ovat vähemmän omituisia ja kompleksisia kuin ihmiset. Kuitenkin jo tässä ylläolevassa ketjussa voidaan huomata, että matkan varrella mukaan otetaan yhä useampia muuttujia. Ja jokainen muuttujanotto interaktioi kaikkien aikaisempien muuttujien kanssa. Lopputulos on yhteisvaikutusta. Stereotyyppisyys vähenee, järjellä ymmärtäminen mutkistuu, mutta tulokset ovat tavallaan yhtä eksakteja. Muuttujia vain saadaan koko ajan lisää ja tätä kautta koko viitekehys muuttuu ja tarkentuu ja yksityiskohtaistuu ja "sirpaloituu loogisella tavalla muuttumatta sekamelskaksi". Asiat ovat "mutkikkaampia kuin". Kenties vaikeatajuisia. Mutta eivät järjettömiä.
Ja tässä kierretään muuttujien lisääntyessä enemmän ja enemmänsitä ongelmaa joka laadullisella tutkimuksella on. Samalla työmääräkin tietenkin lisääntyy. Jos asioita pitää varmistaa vaikka tilastoaineistolta, vaatii jokainen porras lisää analyysiä, yksittäisten kokeiden tekemistä ja aineiston "ristiintaulukoimista. (Ja se itse asiassa kasvaa eksponentiaalisesti kun kaikki muuttujat yhteisvaikuttavat toistensa kanssa. Ja jossain yksittäisissä kohdissa voi olla yllättäviä poikkeuksia jotka huutavat taakseen lisää muuttujia...) Laadullisen tutkimuksen ei pitäisi olla huonompaa kuin tämänlainen määrällinen lähestymistapa. Ihan sen takia että se tekee "järkeviä oikomisia" niin että eksponentiaalisesti kasvava vaikeustaso ei jyrää alleen. Kuitenkin se usein on sitä että jäädään määrällisen tutkimuksen perusvaikeustasolle. Ja sitten kaikki nähdään vaikkapa suhteessa pelkkään sukupuoleen, rotuun, tiettyyn uskontoon, varallisuustasoon tai vastaavaan.
Kirjoittaja ei ole rasisti vaan herraroturealisti ; Hän ei välitä siitä ovatko naiset tummaihoisia vai eivät, kunhan he ovat halukkaita luomaan hänen kanssaan ylemmän rodun. Vakaumuksella tai ideologiallakaan ei ole väliä, kunhan he ovat vain valmiita sikiämään suuren liudan pikkuisia yli-ihmisiä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laadullinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laadullinen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. tammikuuta 2013
lauantai 15. tammikuuta 2011
You are likely to be eaten by a grue.
"-"If you touch something at a crime scene, I put some of that powder on it. And then I can see your fingerprint. I know that you've been there."
-"How do you know it's mine?"
-"Because no two people have the same fingerprint."
-"Have you checked everyone in the world?"
-"No. But it's proven by science."
-"Doesn't sound very scientific to me."
("Bandidas")
Nelson Goodmanin grue -ongelma on melko mielenkiintoinen. (Minullakin on kannanotto häneen.) Ideana on yksinkertaisesti se, että näemme kaikki smaragdit vihreinä. Moni ajattelee että tästä voidaan vetää induktio, jonka mukaan smaragdit ovat vihreitä eilen, nyt, huomenna ja niin edespäin. Mutta Goodmanin mukaan olisi mahdollista että oikeasti smaragdeilla on yksi induktiivinen sääntö, yksi ominaisuus nimeltä "grue", joka ilmenisi ihmisille siten että smaragdit ovat ennen ajanhetkeä t vihreitä ja ajanhetken t jälkeen ne näyttäisivät sinisiltä. Voitaisiin kuvitella, että joku saisi tämän pohjalta esittää että jokainen havaittu ennen ajankohtaa t tehty värimittaustulos "vihreä" smaragdeidsta todistaisi tämän "grue" -ominaisuuden puolesta.
Hänhän otti tässä kantaa induktion luonteeseen ; Usein sama havaintoaineisto saadaan peitettyä erilaisilla säännönmukaisuuksilla. Jokainen näistä on induktio joka voidaan esittää lainomaisuutena. Näiden mutkikkuusjärjestykseen panemiseen liittyy erikoisia ongelmia. Moni on tässä kohden vedonnut -minun tavoin- siihen, että grue tuntuu varsin erikoislaatuiselta ja kompleksiselta. Se ei ole yksinkertainen ja tyylikäs, vaikka se onkin induktio, toiset induktiot ovat yksinkertaisempia ja vähemmän "extraordinary" kuin toiset.
Kompleksisuuteen on itse asiassa olemassa osoitustapa. Jos ajatellaan että smaragdi on vihreä, kysymys on vain ja ainoastaan smaragdin predikaatista. Mutta jos meillä on "grue/vihryt" smaragdi, on kuvioissa mukana lisäksi aika. Vihreä -teoriassa voimme sanoa että smaragdi on vihreä vaikka emme tiedä aikaa. Mutta toisessa tapauksessa meidän täytyy tarkkailla useampaa muuttujaa, tiedettävä aika. Tässä ongelmana on se, että tässä vihreän erottaminen gruesta vaatii sekin aikaa. Grue on kuitenkin, ei kaksi väriä, vaan yksi ominaisuus joka ilmenee kahtena värinä. Ratkaisuni ei siis ole täydellinen.
Asiaan on myös Swinburnen näkemys. Hän korostaa sovellettavuutta. Hän tekee jaon laadullisiin ominaisuuksiin ja lokationaalisiin ominaisuuksiin. Vihreä on ominaisuus joka voidaan saavuttaa ilman että tiedetään smaragdien paikkaa ja aikaa. Grueta taas ei voida käsitellä vastaavalla tavalla. Hän toki huomauttaa että vihreää voidaan lähestyä gruen määritelmien kautta, jolloin vihreä täyttää SEKÄ lokationaalisen että laadullisen kuvauksen kriteerit. Sen sijaan grue voidaan käsittää ainoastaan lokationaalisen käsittelyn kautta. Swinburnen mielestä jos teorioiden välissä on konflikti, on valittava laadullinen ominaisuus, eli vihreä. (Paitsi jos ajanhetken t jälkeen saadaan väri vaihtumaan jolloin laadullinen testaus on mukana..)
Goodmanin ongelma on itse asiassa hieman vaikeasti ymmärrettävä. Siihen löytyy onneksi avuksi John Wilkins. Goodman nimittäin muistuttaa siitä, että induktio on aina erehtymiseen altis. Esimerkiksi perinteinen ajatus, jossa ajateltiin induktiivisesti että joutsenet ovat valkoisia osoittautui huonoksi kun Australiasta löydettiin mustia joutsenia.
1: Tämänlainen erikoinen, aikaisemman tiedon mukainen, Nassim Taleb on määrittänyt mustaksi joutseneksi. Joskus riskianalyysissä vastaavaan törmää esimerkiksi nimellä "jokeri", joka kuvaa sitä että jokin merkittävä tapahtuma ja ilmiö ikään kuin tuntuu tulevan "normipakan ulkopuolelta", odottamatta mutta voimalla.
Musta joutsen kuvaa sitä yllätystä, joka tulisi jos ihmiset alkaisivat havaitsemaan smaragien värin vaihtumisen. Tosiasiassahan monet ilmiöt ovat olosuhderiippuvaisia. Toisin sanoen ne näyttävät toisissa oloissa toisenlaiselta kuin toisaalla. Jos esimerkiksi sijainti ja aika vaikuttavat revontulien havaitsemistodennäköisyyteen, ei olisi periaatteessa mahdotonta että aika vaikuttaa vaikkapa värin ilmenemiseen. Tai oikeastaan mihin tahansa.
Wilkins muistuttaakin siitä, että Goodmanin näkemys muistuttaa havaitun ja tiedetyn suhdetta kokonaisuuteen. "A gruelike predicate is unprojectible, which is to say that it cannot be projected to unobserved entities. What inductive inference promises is projectibility, so that we can say things that are very likely to be true about unobserved members of the class."
Kuitenkin voidaan silti viitata induktion kompleksisuuteen. Ennen kuin Australiaan oli matkattu, oli aivan järkevää luottaa että joutsenet ovat valkoisia. Tieto tarkensi maailmaa ja ikään kuin pakotti kohti kompleksisempaa joutsennäkemystä. Ja näin tietysti tapahtuukin monesti. Emme tietenkään kykene "rule out" grue -ilmiöitä, eli emme voi mitenkään suoraan eliminoida niitä. Jos voisimme, olisi se tietysti outoakin kun esimerkiksi Australiaan matkatessa olemme huomanneet miten tälläisiä voi tulla vastaan.
Tämä muistuttaa sitä, että induktio on "akateeminen arvaus". Ja itse asiassa aika hyvä sellainen. Wilkins on toki syystä huolissaan : Hänestä eläinlajien luokittelussa sorrutaan helposti ohittamaan gruenkaltaisten asioiden olemassaolo. Biologiassa käy kuitenkin helposti se, että vastaan tulee jotain outoa mutantista erikoistuneeseen alalajiin "ja tästä eteenpäinkin". Mustat joutsenet muistuttavat siitä, että asia on biologiassa harvinaisen konkreettinen. Eliökunta on moninainen ja esimerkiksi evoluutio mutkistaa ja monipuolistaa ja erilaistaa ja tilannekohtaistaa vaikkapa eläinlajeja. Biologiasa on odotettavissa hyvin paljon "ajanhetken t" -kohtaamisia. Tapahtumat ovat tietysti omanlaisiaan. Silti olen sitä mieltä että induktio on tässä vaiheessa oikea tapa. Sääntöä muutetaan kun tutkija löytää uudenlaisen elukan. Siinäkin on riittävästi. Löydettyjen eläimien luokittelun lisäksi lienee vaikeaa ottaa huomioon mitä kaikkea maailman metsässä, kaduilla ja kannonkoloisa voikaan möyrytä vastaan.
Otsikossa on ADOM -vitsi. Tuossa ehdottoman opettavaisessa Thomas Biskupin roguelike -pelissä kun on tavallista pimeyttä. Joskus kuitenkin käy huono mäihä ja seikkailija joutuu gruen syömäksi. Kyseinen peto ei ole mikään normaali monsteri, joka vaeltelisi käytävillä ja jonka voisi tappaa. Se on olento joka ei ole olemassa ennen kuin pimeässä kompuroiva sankari vain sattuu epätodennäköisen epäonnen kohdalle. Grue siis todellakin on omalla tavallaan "grue", sen sankarin nielevään ominaisuuteen liittyy vain ajanhetki. Muutoin se on tavallista pimeyttä. Jos epäilet minun selitystäni, niin toivon että ensi yönä vakavasti mietit, mitä grue -teoria tarkoittaa niille puheille niistä möröistä siellä sänkysi alla. Ja nyt tiedät, miksi ei auta se, että äiti, isi tai aviopuoliso käy taskulampun kanssa kurkistamassa. Se on grue, goddamit. Ennen oikeaa ajanhetkeä se on vain pimeyttä. Siksi jokainen taskulampulla mitattu tyhjä sängynalus päin vastoin vahvistaa odotuksia siitä että ajanhetkellä t tulet syödyksi. Vanhempasi ovat lukenee tämän jutun, eivätkä usko sinua. Eikä poliisi tai FBI:kään auta. Grueliken ominaisuuden todistaa jälkikäteen se että tulet syödyksi, paljastut olleesi oikeassa mutta liian myöhään. Että kauniita unia, "ipana".
-"How do you know it's mine?"
-"Because no two people have the same fingerprint."
-"Have you checked everyone in the world?"
-"No. But it's proven by science."
-"Doesn't sound very scientific to me."
("Bandidas")
Nelson Goodmanin grue -ongelma on melko mielenkiintoinen. (Minullakin on kannanotto häneen.) Ideana on yksinkertaisesti se, että näemme kaikki smaragdit vihreinä. Moni ajattelee että tästä voidaan vetää induktio, jonka mukaan smaragdit ovat vihreitä eilen, nyt, huomenna ja niin edespäin. Mutta Goodmanin mukaan olisi mahdollista että oikeasti smaragdeilla on yksi induktiivinen sääntö, yksi ominaisuus nimeltä "grue", joka ilmenisi ihmisille siten että smaragdit ovat ennen ajanhetkeä t vihreitä ja ajanhetken t jälkeen ne näyttäisivät sinisiltä. Voitaisiin kuvitella, että joku saisi tämän pohjalta esittää että jokainen havaittu ennen ajankohtaa t tehty värimittaustulos "vihreä" smaragdeidsta todistaisi tämän "grue" -ominaisuuden puolesta.
Hänhän otti tässä kantaa induktion luonteeseen ; Usein sama havaintoaineisto saadaan peitettyä erilaisilla säännönmukaisuuksilla. Jokainen näistä on induktio joka voidaan esittää lainomaisuutena. Näiden mutkikkuusjärjestykseen panemiseen liittyy erikoisia ongelmia. Moni on tässä kohden vedonnut -minun tavoin- siihen, että grue tuntuu varsin erikoislaatuiselta ja kompleksiselta. Se ei ole yksinkertainen ja tyylikäs, vaikka se onkin induktio, toiset induktiot ovat yksinkertaisempia ja vähemmän "extraordinary" kuin toiset.
Kompleksisuuteen on itse asiassa olemassa osoitustapa. Jos ajatellaan että smaragdi on vihreä, kysymys on vain ja ainoastaan smaragdin predikaatista. Mutta jos meillä on "grue/vihryt" smaragdi, on kuvioissa mukana lisäksi aika. Vihreä -teoriassa voimme sanoa että smaragdi on vihreä vaikka emme tiedä aikaa. Mutta toisessa tapauksessa meidän täytyy tarkkailla useampaa muuttujaa, tiedettävä aika. Tässä ongelmana on se, että tässä vihreän erottaminen gruesta vaatii sekin aikaa. Grue on kuitenkin, ei kaksi väriä, vaan yksi ominaisuus joka ilmenee kahtena värinä. Ratkaisuni ei siis ole täydellinen.
Asiaan on myös Swinburnen näkemys. Hän korostaa sovellettavuutta. Hän tekee jaon laadullisiin ominaisuuksiin ja lokationaalisiin ominaisuuksiin. Vihreä on ominaisuus joka voidaan saavuttaa ilman että tiedetään smaragdien paikkaa ja aikaa. Grueta taas ei voida käsitellä vastaavalla tavalla. Hän toki huomauttaa että vihreää voidaan lähestyä gruen määritelmien kautta, jolloin vihreä täyttää SEKÄ lokationaalisen että laadullisen kuvauksen kriteerit. Sen sijaan grue voidaan käsittää ainoastaan lokationaalisen käsittelyn kautta. Swinburnen mielestä jos teorioiden välissä on konflikti, on valittava laadullinen ominaisuus, eli vihreä. (Paitsi jos ajanhetken t jälkeen saadaan väri vaihtumaan jolloin laadullinen testaus on mukana..)
Goodmanin ongelma on itse asiassa hieman vaikeasti ymmärrettävä. Siihen löytyy onneksi avuksi John Wilkins. Goodman nimittäin muistuttaa siitä, että induktio on aina erehtymiseen altis. Esimerkiksi perinteinen ajatus, jossa ajateltiin induktiivisesti että joutsenet ovat valkoisia osoittautui huonoksi kun Australiasta löydettiin mustia joutsenia.
1: Tämänlainen erikoinen, aikaisemman tiedon mukainen, Nassim Taleb on määrittänyt mustaksi joutseneksi. Joskus riskianalyysissä vastaavaan törmää esimerkiksi nimellä "jokeri", joka kuvaa sitä että jokin merkittävä tapahtuma ja ilmiö ikään kuin tuntuu tulevan "normipakan ulkopuolelta", odottamatta mutta voimalla.
Musta joutsen kuvaa sitä yllätystä, joka tulisi jos ihmiset alkaisivat havaitsemaan smaragien värin vaihtumisen. Tosiasiassahan monet ilmiöt ovat olosuhderiippuvaisia. Toisin sanoen ne näyttävät toisissa oloissa toisenlaiselta kuin toisaalla. Jos esimerkiksi sijainti ja aika vaikuttavat revontulien havaitsemistodennäköisyyteen, ei olisi periaatteessa mahdotonta että aika vaikuttaa vaikkapa värin ilmenemiseen. Tai oikeastaan mihin tahansa.
Wilkins muistuttaakin siitä, että Goodmanin näkemys muistuttaa havaitun ja tiedetyn suhdetta kokonaisuuteen. "A gruelike predicate is unprojectible, which is to say that it cannot be projected to unobserved entities. What inductive inference promises is projectibility, so that we can say things that are very likely to be true about unobserved members of the class."
Kuitenkin voidaan silti viitata induktion kompleksisuuteen. Ennen kuin Australiaan oli matkattu, oli aivan järkevää luottaa että joutsenet ovat valkoisia. Tieto tarkensi maailmaa ja ikään kuin pakotti kohti kompleksisempaa joutsennäkemystä. Ja näin tietysti tapahtuukin monesti. Emme tietenkään kykene "rule out" grue -ilmiöitä, eli emme voi mitenkään suoraan eliminoida niitä. Jos voisimme, olisi se tietysti outoakin kun esimerkiksi Australiaan matkatessa olemme huomanneet miten tälläisiä voi tulla vastaan.
Tämä muistuttaa sitä, että induktio on "akateeminen arvaus". Ja itse asiassa aika hyvä sellainen. Wilkins on toki syystä huolissaan : Hänestä eläinlajien luokittelussa sorrutaan helposti ohittamaan gruenkaltaisten asioiden olemassaolo. Biologiassa käy kuitenkin helposti se, että vastaan tulee jotain outoa mutantista erikoistuneeseen alalajiin "ja tästä eteenpäinkin". Mustat joutsenet muistuttavat siitä, että asia on biologiassa harvinaisen konkreettinen. Eliökunta on moninainen ja esimerkiksi evoluutio mutkistaa ja monipuolistaa ja erilaistaa ja tilannekohtaistaa vaikkapa eläinlajeja. Biologiasa on odotettavissa hyvin paljon "ajanhetken t" -kohtaamisia. Tapahtumat ovat tietysti omanlaisiaan. Silti olen sitä mieltä että induktio on tässä vaiheessa oikea tapa. Sääntöä muutetaan kun tutkija löytää uudenlaisen elukan. Siinäkin on riittävästi. Löydettyjen eläimien luokittelun lisäksi lienee vaikeaa ottaa huomioon mitä kaikkea maailman metsässä, kaduilla ja kannonkoloisa voikaan möyrytä vastaan.
Otsikossa on ADOM -vitsi. Tuossa ehdottoman opettavaisessa Thomas Biskupin roguelike -pelissä kun on tavallista pimeyttä. Joskus kuitenkin käy huono mäihä ja seikkailija joutuu gruen syömäksi. Kyseinen peto ei ole mikään normaali monsteri, joka vaeltelisi käytävillä ja jonka voisi tappaa. Se on olento joka ei ole olemassa ennen kuin pimeässä kompuroiva sankari vain sattuu epätodennäköisen epäonnen kohdalle. Grue siis todellakin on omalla tavallaan "grue", sen sankarin nielevään ominaisuuteen liittyy vain ajanhetki. Muutoin se on tavallista pimeyttä. Jos epäilet minun selitystäni, niin toivon että ensi yönä vakavasti mietit, mitä grue -teoria tarkoittaa niille puheille niistä möröistä siellä sänkysi alla. Ja nyt tiedät, miksi ei auta se, että äiti, isi tai aviopuoliso käy taskulampun kanssa kurkistamassa. Se on grue, goddamit. Ennen oikeaa ajanhetkeä se on vain pimeyttä. Siksi jokainen taskulampulla mitattu tyhjä sängynalus päin vastoin vahvistaa odotuksia siitä että ajanhetkellä t tulet syödyksi. Vanhempasi ovat lukenee tämän jutun, eivätkä usko sinua. Eikä poliisi tai FBI:kään auta. Grueliken ominaisuuden todistaa jälkikäteen se että tulet syödyksi, paljastut olleesi oikeassa mutta liian myöhään. Että kauniita unia, "ipana".
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Rakkaus.
"What is love / Baby no hurt me / no hurt me / no more!"
(Haddaway, "What is Love")
Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.
Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.
Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.
Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.
Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.
Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.
Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.
Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.
Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.
Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.
Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.
Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.
Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")
Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.
(Haddaway, "What is Love")
Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.
Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.
Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.
Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.
Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.
Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.
Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.
Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.
Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.
Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.
Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.
Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.
Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")
Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Positiivisia tulkintoja.
"Jos sinun ei olisi pakko olla jokaisen kuolevan kaveri, voisimme ohittaa etiikan ja keskittyä erotusdiagnostiikkaan."
(House MD, "Unettomuutta".)
George Henrik von Wright erotti "tieteen filosofian kaksi perinnettä" -teoksessaan kaksi linjaa. Ensimmäinen oli aristoteelinen perinne ja toinen galileinen perinne. Hänen mukaansa aristoteelinen perinne jatkuu hermeneutiikassa ja galileinen positivismissa.
1: Hermeneutiikka perustuu subjektiiviseen tarkkailuun. Sen mukaan ihmisen toimintaa ei voida selittää ottamatta huomioon hänen uskomuksiaan ja halujaan. Hermeneutiikassa turvaudutaan intentionaalisiin selityksiin, näkökannan yksilöllisyyteen, laadulliseen tarkkailuun, ja metodien monenlaisuuteen. Intentionaaliset selitykset ovat sellaisia selityksiä, joiden takana oleviin syihin ei viitata. Sen sijaan viitataan tekijän suorittamiin päämääriin. Intentionaalisessa selityksessä ei ole yleisiä lakeja. Laadullinen tarkastelu taas tarkoittaa sitä, että enää ei metsästetäkään mitattavia suureita, jotain jonka määrää mitataan kuin pituutta, painoa, energiaa tai informaation bittimäärää. Tämä ei tarkoita että laadullisessa tarkastelussa ei voitaisi löytää korrelaatioita, tilastollisia yhteyksiä. Hermenuetiikassa nämä korrelaatiot eivät kuitenkaan selitä yksittäistapauksia. (Se, että 85% rikkaiden lapsista menee lukioon ei hermeneuutikosta selitä miksi Westendissä asuva ruotsalaisen sukunimen omaava Anna meni lukioon.) Hermeneutikoista metodien tarkoituksena on vain selvittää toimien takana olevat uskomukset ja halut. Hermeneutikoista nämä tekevät asiat ymmärrettäviksi. Tätä kutsutaan ymmärryshorisontiksi. Jos elämme samassa kulttuurissa, meillä on todennäköisesti samanlaisemmat ymmärryshorisontit, jolloin ei ole tulkintaongelmia.
2: Positivistinen näkemys perustuu objektiivisuuteen. Se nojaa kausaaliselityksiin, yleisiin lakeihin ja määrälliseen tarkkailuun. Positivistisessa systeemissä toimintametodi on tärkeä. Kausaliset selitykset tarkoittavat sitä että jokin tapahtuma johtuu jostakin syystä. Kun syy löytyy, ilmiö on selitetty. Pelkkä syy on kuitenkin rajallinen näkemys, syiden takaa täytyy löytää jokin rationaalisesti käsiteltävä sääntö, laki tai sattuma, joilla on tietyt, matemaattisesti tunnetut ominaisuudet. Eli vasta kun on löydetty jokin kaava, joka tiivistää juuri tietyllä tavalla monen eri tapahtuman syyt, sille on annettu kunnollinen tieteellinen selitys. Tämä selitys selittää yksityiskohdat. (Gravitaatiolaki selittää miksi tietty kivi ja Pekka putoavat.) Metodin ykseys taas tarkoittaa sitä, että kun kaikki käyttävät samaa metodia, he saavat yhteensopivia tuloksia.
Erityisen mielenkiintoista tämä on psykologian ja mielen tutkimuksen alalla, jossa näkemykset kilpailevat keskenään. Niiden kohdalla hermeneutiikka toimii, paitsi että se ei kovin hyvin yletä tutkimaan esimerkiksi pakkoliikkeitä, jotka eivät ole halun seurausta. Toisaalta positivistisessa selityksessä ei voida turvautua kuin objektiivisesti tutkittaviin asioihin, jolloin uskomuksien ja halujen käyttö selityksinä on heikkoa, koska ne eivät positivistisessa näkemyksessä oikein selitä mitään, koska niiden luonne, laki niiden takana, on vielä suurelta osin tuntematonta.
Arkipsykologian kohdalla tämä jakauma on erityisen selvä. Arkipsykologiassa käytetään jokapäiväisiä selityksiä siitä, miten normaalisti selitämme tapahtuman. Normaalisti selitämme tapahtumia siten, että kohteen teon takana on halu, joka voi johtua jostain uskomuksesta. ("Squirrel" osti miekkailukirjan koska hänellä oli halu oppia miekkailua, ja hänellä oli uskomus että kirja olisi erityisen opettavainen.) Hermeneutiikan mukaan tälläinen selittäminen on täysin hyväksyttävää, täydentämistä ei tarvita. Asia ymmärretään. Positivistin mukaan taas tämä on vasta ensimmäinen askel kohti selittämistä. Positivistista ominaisuuksiltaan tuntemattomat määritelmät tulisi korvata tieteellisillä, analyyttisillä, määritteillä, joilla on jokin tietty sisältö. Positivistista tämä selitys on puutteellinen. (Sitä voisi kutsua esitieteelliseksi, jollei se olisi ainut tapa selittää tapahtumaa mitenkään.) Hermeneuutikko toki todennäköisesti myöntää että arkipsykologia ei selitä mitään luonnonlakia toiminnan takana. Olennaista on suhtautuminen: Hänestä on virhe kuvitellakaan että tälläinen selitys voisi löytyä. Heistä vaikka neurotieteet kehittyisivät miten pitkälle, näillä laeilla ei voitaisi selittää subjektiivisuutta itsessään, joten näillä laeilla ei olisi enää mitään tekemistä ihmisen toiminnan selittämisen kannalta.
Tässä kohden on huomattava, että positivismi ei suinkaan ole sitoutunut neurotieteeseen. Se ei ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen teoriaan. Se on sen sijaan sitoutunut objektiivisuuteen. Sen mukaan asiat tulee selvittää kylmän analyyttisesti kolmannesta näkökulmasta, ulkopuolelta. Se korostaa subjektiivisuuden olevan selitysvoimaltaan olematon. Vain jos asia rajaa asioita, se sisältää informaatiota todellisuudesta. Yksilöllisyys on sen mukaan askel kohti sitä, että mitä tahansa selitystä voitaisiin pitää oikeana.
Positivismin ongelmana on tietenkin se, että jos ilmiölle A halutaan selitys, täytyy keksiä miksi se tapahtuu. Tämä tehdään teorialla B. Valitettavasti tälle teoria B:lle ei ole selitystä, ennen kuin keksitään teoria C, joka selittää teorian B, on sen takana oleva ilmiö. Mutta tässä vaiheessa meillä on teoria C, jolla on toki ominaisuudet, mutta ei tietoa siitä, miksi sillä on ne. Tätä voidaan jatkaa ikuisuuksiin. Siksi positivismin selitysvoima on aina pakko vetää rajana johonkin kohtaan. Positivismissa on aina on jotain, jota ei ole selitetty, jotain joka on pakko ottaa "eipositivistisesti" oletuksena. (Kuten positivistin täytyy aina olettaa myös metodinsa.)
Hermeneutiikan kannattajilla onkin muutama heikkous, joita ei ole voitu ratkaista, ja jotka on otettava huomioon:
1: On toki syytä olla epäilevä positivistisiin näkemyksiin, joiden mukaan ihmisen käytös voitaisiin neurotieteen avulla selittää yhtä tarkasti kuin esimerkiksi kuun kiertoradat avaruudessa. Mutta vielä suuremmalla syyllä olisi oltava epäilevä hermeneuutikkojen lausuntoja vastaan, jotka väittävät luonnontieteellä olevan jokin tietty raja. Historia nimittäin on pullollaan surkuhupaisia väitteitä näistä rajoista. Esimerkiksi 1700 -luvulla elänyt kemisti Venel oli sitä mieltä että kemia oli yksilöllisiä olosuhteita käsittelevä taide, joka oli enemmän taito kuin luonnontiede. Kemisti kehitti "silmän" kemiallisille ilmiöille työssään. Hänestä kemiasta ei voitu vetää mekanistisia selityskaavoja mitenkään. Hänen näkemyksensä osoittautui vääräksi. Nykyään tämä "art des ciconstances" on melko kova luonnontiede.
2: Itse asiassa hermeneutiikan filosofia aidosti otettuna ei suinkaan kiellä positivistista tutkimusta. Vaikka hermeneuutikot usein korostavatkin "eri tieteet, eri metodi" -näkemystä, puhtaasti otettuna sen kannattajien tulisi päin vastoin hyväksyä kaikki näkemykset tutkimusareenalle. Sen tulisikin korostaa diskurssia ja sen sijaan että kieltäisi neurotieteen mahdollisuudet, suorastaan kutsua se mukaan keskusteluun. Toki positivistinen näkemys on yhtä subjektiivinen kuin kaikki muutkin selitykset, joten ei olisi mitään syytä rajata sitä ulkopuolelle, kun muutkin saman ongelman kanssa ratkeamattomasti painivat näkemykset sallitaan.
3: Hermeneutiikan suurin heikkous on siinä, että se ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pääse käsiksi ideologisten uskomusten takana oleviin todellisiin uskomuksiin. Tässä on takana Boyerin "teologisesta korrektiudesta" tuttu ajatus: Ideologinen perustelu on ajatus joka lausutaan juhlapuheen tasolla mutta joka jää toiminnasta pois. Tästä on malliesimerkinä se, kun intiassa Trivandumin seudulla sonnivasikoilla oli kova kuolleisuus. Paikalliset sanoivat selitykseksi sen, että sonnit ovat vain heikkoja. He kiistivät kiusaamisen, koska lehmä on hinduille pyhä eläin. Tosiasiassa tutkittaessa tilannetta "positivistisesti", huomattiin että sonnivasikat saivat paljon lehmävasikoita vähemmän maitoa. Ne riistettiin utareilta miltei heti. Huomattiinkin mielenkiintoinen korrelaatio, jonka mukaan sonnivasikat kuolivat juuri niillä alueilla joilla härkien vetoapua ei käytetty. Muilla alueilla taas lehmä ja sonnivasikoiden kuolleisuudet jopa kääntyivät nurin päin. Tilanne on hermeneutikolle ongelmallinen, koska syrjintä oli selvää, mutta sen olemassaolo kiistettiin. Hermeneutikko on kuitenkin sitoutunut nimenomaan selittämiseen tekijän näkökulmasta. (Tässä tapauksessa pitäisi siis ajatella että joko sonnivasikat ovat toisaalla heikompia kuin toisaalla, tai että pitäisikin selittää "positivistisesti", että Anna meni lukioon koska hänen vanhempansa olivat rikkaita.)
4: Puhdasoppisesti ensimmäisen toimijan näkökulmaan sitoutunut hermeneuutikko ei mitenkään voi päästä käsiksi tarkoituksellisen toiminnan eitarkoitettuihin seurauksiin. Tämä on tärkeää, koska eiaiotut yhteydet kattavat valtavan osan yhteiskuntatieteiden tutkimusalasta; Esimerkiksi jo se, että minä haluan ostaa talon johtaa tälläiseen eitavoiteltuun seuraukseen: Talojen kysyntä kasvaa ja talojen hinta nousee. Toki ostajana haluaisin talojen hintojen sen sijaan laskevan aina kun tarvitsen taloa. Kysynnän ja tarjonnan laki on siksi hermeneuutikolle jonkin asteinen päänsärky. (Luonnontieteessähän kaikkien mielestä hermeneutiikka on heikoilla suhteessa positivismiin. Kuun tavoitteita kierron syyksi on vaikeaa tutkia. Kivien sosiaalisuusselitys gravitaation taustavoimana tuntuu myös hieman erikoiselta.)
(House MD, "Unettomuutta".)
George Henrik von Wright erotti "tieteen filosofian kaksi perinnettä" -teoksessaan kaksi linjaa. Ensimmäinen oli aristoteelinen perinne ja toinen galileinen perinne. Hänen mukaansa aristoteelinen perinne jatkuu hermeneutiikassa ja galileinen positivismissa.
1: Hermeneutiikka perustuu subjektiiviseen tarkkailuun. Sen mukaan ihmisen toimintaa ei voida selittää ottamatta huomioon hänen uskomuksiaan ja halujaan. Hermeneutiikassa turvaudutaan intentionaalisiin selityksiin, näkökannan yksilöllisyyteen, laadulliseen tarkkailuun, ja metodien monenlaisuuteen. Intentionaaliset selitykset ovat sellaisia selityksiä, joiden takana oleviin syihin ei viitata. Sen sijaan viitataan tekijän suorittamiin päämääriin. Intentionaalisessa selityksessä ei ole yleisiä lakeja. Laadullinen tarkastelu taas tarkoittaa sitä, että enää ei metsästetäkään mitattavia suureita, jotain jonka määrää mitataan kuin pituutta, painoa, energiaa tai informaation bittimäärää. Tämä ei tarkoita että laadullisessa tarkastelussa ei voitaisi löytää korrelaatioita, tilastollisia yhteyksiä. Hermenuetiikassa nämä korrelaatiot eivät kuitenkaan selitä yksittäistapauksia. (Se, että 85% rikkaiden lapsista menee lukioon ei hermeneuutikosta selitä miksi Westendissä asuva ruotsalaisen sukunimen omaava Anna meni lukioon.) Hermeneutikoista metodien tarkoituksena on vain selvittää toimien takana olevat uskomukset ja halut. Hermeneutikoista nämä tekevät asiat ymmärrettäviksi. Tätä kutsutaan ymmärryshorisontiksi. Jos elämme samassa kulttuurissa, meillä on todennäköisesti samanlaisemmat ymmärryshorisontit, jolloin ei ole tulkintaongelmia.
2: Positivistinen näkemys perustuu objektiivisuuteen. Se nojaa kausaaliselityksiin, yleisiin lakeihin ja määrälliseen tarkkailuun. Positivistisessa systeemissä toimintametodi on tärkeä. Kausaliset selitykset tarkoittavat sitä että jokin tapahtuma johtuu jostakin syystä. Kun syy löytyy, ilmiö on selitetty. Pelkkä syy on kuitenkin rajallinen näkemys, syiden takaa täytyy löytää jokin rationaalisesti käsiteltävä sääntö, laki tai sattuma, joilla on tietyt, matemaattisesti tunnetut ominaisuudet. Eli vasta kun on löydetty jokin kaava, joka tiivistää juuri tietyllä tavalla monen eri tapahtuman syyt, sille on annettu kunnollinen tieteellinen selitys. Tämä selitys selittää yksityiskohdat. (Gravitaatiolaki selittää miksi tietty kivi ja Pekka putoavat.) Metodin ykseys taas tarkoittaa sitä, että kun kaikki käyttävät samaa metodia, he saavat yhteensopivia tuloksia.
Erityisen mielenkiintoista tämä on psykologian ja mielen tutkimuksen alalla, jossa näkemykset kilpailevat keskenään. Niiden kohdalla hermeneutiikka toimii, paitsi että se ei kovin hyvin yletä tutkimaan esimerkiksi pakkoliikkeitä, jotka eivät ole halun seurausta. Toisaalta positivistisessa selityksessä ei voida turvautua kuin objektiivisesti tutkittaviin asioihin, jolloin uskomuksien ja halujen käyttö selityksinä on heikkoa, koska ne eivät positivistisessa näkemyksessä oikein selitä mitään, koska niiden luonne, laki niiden takana, on vielä suurelta osin tuntematonta.
Arkipsykologian kohdalla tämä jakauma on erityisen selvä. Arkipsykologiassa käytetään jokapäiväisiä selityksiä siitä, miten normaalisti selitämme tapahtuman. Normaalisti selitämme tapahtumia siten, että kohteen teon takana on halu, joka voi johtua jostain uskomuksesta. ("Squirrel" osti miekkailukirjan koska hänellä oli halu oppia miekkailua, ja hänellä oli uskomus että kirja olisi erityisen opettavainen.) Hermeneutiikan mukaan tälläinen selittäminen on täysin hyväksyttävää, täydentämistä ei tarvita. Asia ymmärretään. Positivistin mukaan taas tämä on vasta ensimmäinen askel kohti selittämistä. Positivistista ominaisuuksiltaan tuntemattomat määritelmät tulisi korvata tieteellisillä, analyyttisillä, määritteillä, joilla on jokin tietty sisältö. Positivistista tämä selitys on puutteellinen. (Sitä voisi kutsua esitieteelliseksi, jollei se olisi ainut tapa selittää tapahtumaa mitenkään.) Hermeneuutikko toki todennäköisesti myöntää että arkipsykologia ei selitä mitään luonnonlakia toiminnan takana. Olennaista on suhtautuminen: Hänestä on virhe kuvitellakaan että tälläinen selitys voisi löytyä. Heistä vaikka neurotieteet kehittyisivät miten pitkälle, näillä laeilla ei voitaisi selittää subjektiivisuutta itsessään, joten näillä laeilla ei olisi enää mitään tekemistä ihmisen toiminnan selittämisen kannalta.
Tässä kohden on huomattava, että positivismi ei suinkaan ole sitoutunut neurotieteeseen. Se ei ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen teoriaan. Se on sen sijaan sitoutunut objektiivisuuteen. Sen mukaan asiat tulee selvittää kylmän analyyttisesti kolmannesta näkökulmasta, ulkopuolelta. Se korostaa subjektiivisuuden olevan selitysvoimaltaan olematon. Vain jos asia rajaa asioita, se sisältää informaatiota todellisuudesta. Yksilöllisyys on sen mukaan askel kohti sitä, että mitä tahansa selitystä voitaisiin pitää oikeana.
Positivismin ongelmana on tietenkin se, että jos ilmiölle A halutaan selitys, täytyy keksiä miksi se tapahtuu. Tämä tehdään teorialla B. Valitettavasti tälle teoria B:lle ei ole selitystä, ennen kuin keksitään teoria C, joka selittää teorian B, on sen takana oleva ilmiö. Mutta tässä vaiheessa meillä on teoria C, jolla on toki ominaisuudet, mutta ei tietoa siitä, miksi sillä on ne. Tätä voidaan jatkaa ikuisuuksiin. Siksi positivismin selitysvoima on aina pakko vetää rajana johonkin kohtaan. Positivismissa on aina on jotain, jota ei ole selitetty, jotain joka on pakko ottaa "eipositivistisesti" oletuksena. (Kuten positivistin täytyy aina olettaa myös metodinsa.)
Hermeneutiikan kannattajilla onkin muutama heikkous, joita ei ole voitu ratkaista, ja jotka on otettava huomioon:
1: On toki syytä olla epäilevä positivistisiin näkemyksiin, joiden mukaan ihmisen käytös voitaisiin neurotieteen avulla selittää yhtä tarkasti kuin esimerkiksi kuun kiertoradat avaruudessa. Mutta vielä suuremmalla syyllä olisi oltava epäilevä hermeneuutikkojen lausuntoja vastaan, jotka väittävät luonnontieteellä olevan jokin tietty raja. Historia nimittäin on pullollaan surkuhupaisia väitteitä näistä rajoista. Esimerkiksi 1700 -luvulla elänyt kemisti Venel oli sitä mieltä että kemia oli yksilöllisiä olosuhteita käsittelevä taide, joka oli enemmän taito kuin luonnontiede. Kemisti kehitti "silmän" kemiallisille ilmiöille työssään. Hänestä kemiasta ei voitu vetää mekanistisia selityskaavoja mitenkään. Hänen näkemyksensä osoittautui vääräksi. Nykyään tämä "art des ciconstances" on melko kova luonnontiede.
2: Itse asiassa hermeneutiikan filosofia aidosti otettuna ei suinkaan kiellä positivistista tutkimusta. Vaikka hermeneuutikot usein korostavatkin "eri tieteet, eri metodi" -näkemystä, puhtaasti otettuna sen kannattajien tulisi päin vastoin hyväksyä kaikki näkemykset tutkimusareenalle. Sen tulisikin korostaa diskurssia ja sen sijaan että kieltäisi neurotieteen mahdollisuudet, suorastaan kutsua se mukaan keskusteluun. Toki positivistinen näkemys on yhtä subjektiivinen kuin kaikki muutkin selitykset, joten ei olisi mitään syytä rajata sitä ulkopuolelle, kun muutkin saman ongelman kanssa ratkeamattomasti painivat näkemykset sallitaan.
3: Hermeneutiikan suurin heikkous on siinä, että se ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pääse käsiksi ideologisten uskomusten takana oleviin todellisiin uskomuksiin. Tässä on takana Boyerin "teologisesta korrektiudesta" tuttu ajatus: Ideologinen perustelu on ajatus joka lausutaan juhlapuheen tasolla mutta joka jää toiminnasta pois. Tästä on malliesimerkinä se, kun intiassa Trivandumin seudulla sonnivasikoilla oli kova kuolleisuus. Paikalliset sanoivat selitykseksi sen, että sonnit ovat vain heikkoja. He kiistivät kiusaamisen, koska lehmä on hinduille pyhä eläin. Tosiasiassa tutkittaessa tilannetta "positivistisesti", huomattiin että sonnivasikat saivat paljon lehmävasikoita vähemmän maitoa. Ne riistettiin utareilta miltei heti. Huomattiinkin mielenkiintoinen korrelaatio, jonka mukaan sonnivasikat kuolivat juuri niillä alueilla joilla härkien vetoapua ei käytetty. Muilla alueilla taas lehmä ja sonnivasikoiden kuolleisuudet jopa kääntyivät nurin päin. Tilanne on hermeneutikolle ongelmallinen, koska syrjintä oli selvää, mutta sen olemassaolo kiistettiin. Hermeneutikko on kuitenkin sitoutunut nimenomaan selittämiseen tekijän näkökulmasta. (Tässä tapauksessa pitäisi siis ajatella että joko sonnivasikat ovat toisaalla heikompia kuin toisaalla, tai että pitäisikin selittää "positivistisesti", että Anna meni lukioon koska hänen vanhempansa olivat rikkaita.)
4: Puhdasoppisesti ensimmäisen toimijan näkökulmaan sitoutunut hermeneuutikko ei mitenkään voi päästä käsiksi tarkoituksellisen toiminnan eitarkoitettuihin seurauksiin. Tämä on tärkeää, koska eiaiotut yhteydet kattavat valtavan osan yhteiskuntatieteiden tutkimusalasta; Esimerkiksi jo se, että minä haluan ostaa talon johtaa tälläiseen eitavoiteltuun seuraukseen: Talojen kysyntä kasvaa ja talojen hinta nousee. Toki ostajana haluaisin talojen hintojen sen sijaan laskevan aina kun tarvitsen taloa. Kysynnän ja tarjonnan laki on siksi hermeneuutikolle jonkin asteinen päänsärky. (Luonnontieteessähän kaikkien mielestä hermeneutiikka on heikoilla suhteessa positivismiin. Kuun tavoitteita kierron syyksi on vaikeaa tutkia. Kivien sosiaalisuusselitys gravitaation taustavoimana tuntuu myös hieman erikoiselta.)
lauantai 29. maaliskuuta 2008
Ymmärrys.
Erilaiset selitysmekanismit, metafysiikan tulkintatavat, ovat yhteismitattomia (incommensurability). Tämä tarkoittaa sitä että niiden erilaiset loogiset systeemit eivät ole pelkästään määrällisesti erilaisia vaan myös laadullisesti erilaisia. ; Niitä ei voi vertailla suoraan. Eri metafysiikkoja vaihtamalla saadaan kenties selville mistä ne ovat samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Koska totuus todellisuudesta puuttuu, emme voi selvittää kuin määrälliset erot. Koska muutoinhan eri metafysiikat noudattaisivat jotain yhteistä kieltä, joka olisi metafysiikkojen metafysiikka. Tällöin olisi jokin kieli, joka tekisi laadullisesta määrällistä. "Silmälasien vaihtoa" eli objektiivisesti eri tulkintatapojen vertailua ei tässä kohden voida täydellisesti tehdä. Sillä tämä täytyisi tehdä vertailussa suoraan Totuuteen, ja tähän emme pysty muuta kuin ottamalla sen premissiksi. Joka taas on sama asia kuin vain päättää dogmaattisesti että se on totta.
Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.
1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.
2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.
3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)
Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)
Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.
Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)
Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.
Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.
Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.
1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.
2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.
3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)
Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)
Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.
Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)
Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.
Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)