Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Luonnon haaskaamisesta - ja hieman hapenkin

Linkola käsitteli maahanmuuttokritiikkiä ekologian lähtökohdasta. Hän antoi haastattelun jonka mukaan väestönkasvu on ongelma ja että joidenkin populaatioiden tulisi vain antaa kuolla. Se olisi luonnollista. Eli Linkolan kirjoissa hyvää. "Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta."

Kun puhutaan väestön liikakasvusta, kukaan ei myönnä, että juuri hän olisi tätä liikakasvua. Se on aina joku muu ihminen. Sen vuoksi Linkola puhuu väestön liikakasvusta katsoen ihmisiä joiden soisi hukkuvan välimereen. Mutta sen sijaan hän ei mieti sitä, että hän itse on antanut tämän haastattelun länsimaisessa sairaalassa 84 vuoden ikäisenä. Länsimaisessa sairaalassa eläminen se vasta resursseja kuluttaakin. Siinä sitä on lysti lukea miten "Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua."

Tämä lausunto sai paljon suosiota erilaisten maahanmuuttokriittisten tahojen puolella. Merkittävää on, että moni maahanmuuttokriitikko on kristitty. Ja kristinuskoon on liitetty hyvin vahvoja väitteitä. Väitteitä siitä, että kristinusko on yhteiskunnassamme oleellisen absoluuttisen ihmisarvon takana. Ei-kristillisyys liitetään tämän arvon hylkäämiseen. Ja näin varoitellaan esimerkiksi siitä miten ateisti voisi vain mennä ja tappaa ihmisiä. Tai olla välittämättä ihmisoikeuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Kuitenkin kun katsotaan yhteiskuntaamme, niin vain hyvin harva on itse asiassa absoluuttisen ihmisarvon kannalla. Ihmisarvo ja oikeus elämään ei ole absoluuttinen tai ehdoton. Maahanmuuttokritiikissä korostuu se, että oman maan kansalaisia – kuten Linkolaa – tulisi pitää hengissä. Kuolemantuomioita kannattava taas ajaa rikollisuutta kriteeriksi jolla absoluuttinen elossaolo-oikeus jonka varaan kaikki muut oikeudet rakentuvat, voidaan poistaa. Sodassakin saa evankelis-luterilaisen kirkon tukeman kenttäpiispan mukaan tappaa. Tämä vain tahtoo unohtua kun huomio keskittyy abortteihin, ei-vielä-tietoisiin ihmisiin kohdistuvassa keskustelussa. Jossa on sitten on siinä niitä kriteerejä siihen mikä ylipäätään kelpaa ihmiseksi joten ei siinäkään mitään absoluuttista ihmisyyttä ole.

Toisin sanoen oikeus elämään ei ole absoluutti vaan sidoksissa siihen minkä maan juridisen kansalaisen jalkovälistä olet tupsahtanut maailmaan. Joka taas on määritelmällisesti ja automaattisesti etninen tai jopa rodullinen kysymys. Ja niin sairaalamme elättävät myös Pentti Linkolaa. Sen sijaan, että antaisimme ihmiselle mahdollisuuden elää sitten sen valitsemansa luonnonvalinnan ehdoilla.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että onko ihmisoikeus abstraktio jolla ei ole mitään moraalista sisältöä tai velvoitteita. Toisin sanoen; Muuttaako ihmisoikeuden omaaminen yhtään mitään. Tässä pääongelmana on se, että valtio on usein se toimija joka varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Ja se ei ole aina kiinnostunut puolustamaan näitä. Ei varsinkaan kaikille.

Hannah Arendt onkin tähän liittyen kuvannut totalitarismin ja ihmisoikeuksien suhdetta; Kun valtio suojelee kansalaisiaan, syntyy tilanteita joissa ihmisillä ei käytännössä ole ihmisoikeuksia sen vuoksi että heillä ei ole valtiota joka suojelisi heitä. Toisin sanoen; He ovat ulkopuolisia joko juridisesti siten että he ovat eläneet muualla. Tai sitten he ovat oman maan kansalaisia jotka on määritelty ”valtion vihollisiksi”. Väärinajattelijoita voidaan tämän jälkeen rangaista ja vangita. Arendtin mukaan jos ihmisoikeudet ovat abstraktio joiden kohdalla ei voida mennä jokin tahon luo ja hakea näitä oikeuksia, niitä ei käytännössä ole olemassakaan. Toisin sanoen ihmisoikeus joka on abstraktion tasolla ei ole mikään ihmisoikeus. Arendt menee jopa siihen, että jos jollekin ihmisoikeudelle ei ole takaajaa ja puolustajaa, joku vallanhimoinen julma yksilö ja taho helposti käyttää tätä hyväkseen. Eli jos ihmisoikeuksia ei erikseen puolusteta, niitä todennäköisesti myös rikotaan.

Tässä mielessä ihmisoikeudet ovat jännittävä asia. Virallisesti papereissa on tehty erilaisia kansainvälisiä sopimuksia jotka takaavat ihmisarvon vaikkapa sotavangeille. Ja sinulle ja minulle. On YK:n ihmisoikeusjulistuksia ja yleviä kristillisiä periaatteita. Nämä on nähty universaaleiksi. Ne ovat olemassa siten että ihmisillä on se. Ne ovat olemassa paperilla ja juhlapuheissa. Mutta vain osa ihmisistä saa oikeasti jonkin tahon ajamaan näitä omalla kohdallaan. Usein tämä on valtio. Yhteiskuntafilosofit jaottelevatkin tämän vuoksi oikeudet formaaliksi oikeuksiksi (formal rights) ja efektiivisiksi oikeuksiksi (effective rights).

Tämä jaottelu auttaa varmasti ymmärtämään sitä miten ihminen voi oikealla kädellään julistaa että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Ja toisella kädellä he voivat iloita siitä että mahdollisimman moni pakolainen hukkuu välimereen. ; Ihmisillä on abstrakti formaali oikeus elämään. Mutta kenenkään ei tarvitse suojella tai vahtia tai tehdä mitään. Joten kuolemia ei tarvitse yrittää ehkäistä. Ei, vaikka Linkolan puheet ihmiskunnasta ja sen kuolemisesta koskevat ekologianäkökulmasta kaikkia. Myös niitä suomalaisia lapsia joiden tehtävänä olisi kuolla pois luonnon puolesta. Joka ei olisi Linkolan luontonäkökulmasta julmaa.

Carl Schmitt näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi. Ja että poliittisiin vihollisiin suhtaudutaan hyvinkin tietyllä tavalla. oki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Mutta tekemättä mitään. Tässä mielessä poliittisille vihollisien kanssa voidaan olla jopa ystäviä. Mutta heidän kuitenkin voidaan antaa tuhoutua. Tämä on taatusti hyvä mekanismi kun kuvataan sitä miten absoluuttisen ihmisarvon ja kristinuskon erinomaisen eettisyyden puolustaja suhtautuu välimereen hukkuviin pakolaisiin. Heille kysymys on siitä että he tekevät ”kipeän ratkaisun” koska ”ei ole varaa toimia koko maailman sosiaalitoimistona”. Tämä ei perustu vihaan ja ihmiset kokevat tämän enemmänkin ”pragmaattisuutena” ja ”käytännönläheisyytenä”. Linkolaakaan ei nähdä näissä piireissä eetikkona ja moralistina – joka hän on. Häntä pidetään ”käytännöllisenä suomalaisena joka tiedostaa realiteetit”.

Achilles Mbemben "Necropolitics" kuvaa tätä valtion suvereeniuden näkökulmasta. Hän korostaa että perimiltään suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. ; Mbemben ajatus on siitä erikoinen että me usein arvostamme esimerkiksi itsenäistä valtiota ja sen suvereeniutta. Mutta tämä arvo on tätä kautta itse asiassa suoraan absoluuttista ihmisoikeutta vastaan. Ainakin jos puhutaan sellaisista oikeuksista joilla on mitään väliä. Eli sellaisia joita totellaan, toteutetaan, noudatetaan ja tavoitellaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and the capacity to dictate who may live and who must die”.

Ajatus ei ole mitekään erikoinen. Onhan esimerkiksi Max Weber kuvannut valtiota järjestelmänä jolla on legitimoitu väkivaltakoneisto. Sillä on keinot sisäiseen väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan (poliisi) ja ulkoisia ihmisiä kohtaan (armeija). Tässä maailmassa valtiossa joko on poliisi tai armeija tai sitten ei voida merkittävästi puhua valtiosta. Ainakaan ennen kuin alueella on jonkin toisen alueen armeija ja poliisi. Max Weber puhuu sitten tämän lisäksi yhteiskuntarakenteita tukevista ideologioista ja niiden tärkeydestä. Etenkin uskonnosta. Ne koetaan tosiasioiksi vaikka ne ovat etiikkaa. Tämä perinne voidaan vetää Platonin ajatuksiin joissa tunnetaan jalon valheen idea. Kansalaisia voidaan ohjata yhteiskuntaa tukevilla propagandoilla vaikka tämä propaganda ei olisi tottakaan. Tässä mielessä voidaan ymmärtää miten Linkolan etiikkapuhe jota oikeutetaan puheilla luonnonvalinnasta tuntuu ”konkretialta”.

On syytä muistaa, että luonnonvalinnan kannalta suomalaisten lasten sairaanhoito syö resursseja. Samoin vanhustenhoito. Jos näihin sovelletaan Linkolan ajatusta luonnonvalinnasta, konkretiaa kehuvien lausunnot muuttuvat. Nämä lausunnot olisivat kauhistus kristitylle. Joka näkee miten tämä on sitä ”evolutionismia” joka turmelee moraalin ja tuhoaa absoluuttisen ihmisarvon kuin Pekka-Eric Auvisen ”Luonnollisen valitsijan manifestissa”. Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa argumentti ei vakuuta vaan se keihin se kohdistuu ja keihin ei. Luonnonvastainen ja resursseja tuhlaava suomalaisten vanhusten pelastus lääketieteellä nähdään aktiivimurhaksi vaikka kyseessä olisi vain se, että katsotaan sivusta kun heidän annetaan kuolla. Toisin sanoen oikeus elämään ei ole sama kaikilla. Reaalisen ihmisarvon kriteerinä on kansalaisuus. Tässä mielessä voi olla turvallista kuulla Teemu Laajasalon suuta että ateistit ovat ”etnisesti luterilaisia”.

Meille opetetaan että me olemme syntyneet tasa-arvoisina. Mutta seuraavaksi opimme, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Poliittisille vihollisille annetaan abstraktit oikeudet joita ei voi mitenkään konkretisoida. Ja näin heidän tuhoutumistaan voidaan katsoa sivusta, ikään kuin säälien ja ylläpitäen mielikuvaa siitä että olemme hyviä ihmisiä. Koska sisäinen tunne ihmisoikeuksista täyttää mielemme niin vahvasti että emme tiedosta, että poliittiset viholliset ja totalitarismin ydin ei ole siinä että vihaamme ja raivoamme jotain kohdetta vastaan. Se on siinä että katsomme sivusta kun he tuhoutuvat.

Tässä kohden absoluuttinen ihmisarvo ei ole kovin merkittävä asia. Moraali on enimmäkseen rikkaitten luksusta. Ja länsimaissa jopa minunlaiseni renttu kykenee elämään moneen historian aikaan ja nykyajan maantieteeseen sovitettuna todellista luksuselämää. Playstationia ja kaljaa riittää. Ja luksuselämää elävillä on paljon menetettävää. Siksi ei ole mukavaa olla koko maailman sosiaalitoimistona kun voi vaan antaa ongelman passivisesti kuolla jossain kaukana ilman että tästä tulee hirveitä tunneaaltoja itseen. Kun ei ole esimerkiksi oma lapsi se joka hukkuu sinne välimereen. Jos olisi, niin sitten olisi itku ja hammasten kiristys. Koska se oma lapsi on jotenkin tasa-arvoisempi kuin muut. Koska rikkailla luksuseläjillä on valtion tuki tai omaa varaa puolustaa oikeuksiaan.

Itsekään en toki teeskentele että uskoisin johonkin absoluuttiseen ihmisarvoon. Jos esimerkiksi joku lyö minua, luopuu minun silmissään pysyvästi oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Kaikilla on varmasti joitain sellaisia kriteereitä joiden perusteella olemme valmiita tappamaan jonkun. Ja vielä useammin ja löyhemmillä kriteereillä olemme valmiit antamaan jonkun passiivisesti kuolla. Absoluuttinen ihmisarvo on illuusio. Ja on turhaa kuvitella että olisi jokin kristinusko, humanismi tai muu ismi joka olisi tuonut maailmaan sellaisen ja joka puolustaisi sen jatkuvuutta. Ei. Se on vain rikkaiden luksuseläjien illuusio. Absoluuttiseen ihmisarvoon ei käytännön tasolla ole sitoutunut oikein kukaan. Ja tämän tajuamisen jälkeen voi kenties ajatella että kenties aika monen kalastajan pitäisi luonnonvalinnan voimasta hukkua kotijärveensä ja kierrättyä sen kalapopulaation biomassaksi.

---

Lähteet:
Helsingin Sanomat, ”Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa” (16.8.2017)
Hannah Arendt, ”Origins of Totalitarianism” (1951)
Carl Schmitt, ”The Concept of the Political” (1932)
Achille Mbembe, ”Necropolitics” (2003)
Max Weber, ”Politics as a Vocation” (1919)
Platon ”Πολιτεία” [Suom. ”Valtio”]

Sanomatta jätetystä

Voltaire kehotti kiinnittämään huomiota niihin asioihin ja ihmisiin joita ei saa moittia. Tämä on hyvin viisas ajatus. Sillä usein ihmiset puhuvat pehmeitä ja muotoilevat viestiään siten, että totuutta muunnellaan. Tässä syntyy maailma jossa tärkeitä asioita ovat ne joista haastateltu kieltäytyy puhumasta ja erilaisissa käsienheilutteluissa totuus tulee aina "mutan" jälkeen. On kätevää tiedostaa mitä "en ole rasisti, mutta" -aloite tarkoittaa. On kätevää huomata, että esimerkiksi Sipilän toiminnan selittämisen kannalta tärkeimmät arvot ovat vahvasti niitä joita hän välttelee. (Perhe, henkilökohtainen talous ja lestadiolaisuus sekä edellä mainittujen erilaiset kombinaatiot.)

Tässä mielessä voidaan ottaa Schmittin ajatus poliittisesta vihollisuudesta. Jossa poliittinen vihollinen saattaa saada aikaan jonkinlaisen säälireaktionkin, mutta heidät ollaan valmiita uhraamaan. Ja jossa voidaan välttää hyökkäämistä omia "poliittisia kavereita" kohtaan vaikka muuten oltaisiin kovasti selittämässä, että heillä ei ole mitään tekemistä niiden omien juttujen kanssa.

Itsenäisyyspäivään liittyen voin ottaa kaksi asiaa jotka liittäisin suoraan tähän ; Ensimmäiseksi viittaan uutiseen jossa perussuomalainen kansanedustaja Ari Jalonen on vaatinut 612 soihtukulkueen tutkimista. Syynä on se, että tämä kansallissosialismia puolustanut kulkue oli suorittanut vandalistisia temppuja Hietaniemen hautausmaalla. ; Jos perussuomalaisissa on totuttu väistelyyn joissa irtaudutaan natseista lähinnä sanoissa - on kiistetty se että ollaan natseja ja ollaan kenties painostettuna Timo Hännikäisen "ei kiinnosta onko kulkueessa natseja" asenteellisia - tämä on niitä asioita jotka todella konkreettisesti näyttävät että perussuomalaiset eivät kaikki ole natseja.

Toisaalta taas voidaan ottaa uutinen joka velloi ja muutti muotoaan pitkin iltaa. Kansallissosialistien mielenosoituksen sisällä oli ollut kähinää ja aluksi tiedotettiin että kyseessä olisi ollut natsien sisäiset kähinät. Mutta illan jatkuttua uutinen päivittyi siihen että kähinöijät olivatkin antifasisti vs. fasistit -linjalla. Samuli Suonpää on blogannut siitä mielestäni näppärästi. "Kun ensin uutisoitiin poliisin ottaneen kiinni kaksi natsimielenosoittajaa, Twitter täyttyi naureskelusta ja vahingonilosta. Natsit tapelkoot keskenään. Myöhemmin uutista korjattiin, kun kävi ilmi, että kyse olikin natsien vastustajasta, joka oli päättänyt syöksyä keskelle poliisin vahtimaa natsimielenosoitusta vähän epäjärjestystä aiheuttamaan." ... "Ääni Twitter-kuplassani muuttui nopeasti. Nyt väkivalta olikin hieno ja ihannoitava asia: ”Natseja turpaan!” Väkivalta oli jälleen osoitus rohkeudesta."

Suonpää edustaa liberaalia kristillisyyttä jossa ei hyväksytä väkivaltaa edes natseja kohtaan. Hänellä sympatiaa tulee myös natsille joka oli vieläpä poliisin maijassa hakattu kun antifasisti oli käyttänyt tilaisuutta - tilaisuutta joka kenties syntyi siitä että häntä luultiin natsiksi eli aatetoveriksi - hyväksi ja hakannut sidotun lajitoverinsa. (Ja henkilön jonka suhde väkivaltaan on hyvinkin samanlainen ja näin tekee heistä hyvin samanlaisia ihmisiä.) Suonpään tekstissä nousee esiin myös Saku Timonen. Tai se miten Saku Timosen poliittinen vihollisuus on muotoutunut. ”En minä tuotakaan väkivallantekoa hyväksy, sen enempää kuin mitään muutakaan väkivaltaa, mutta ainakin tämä mies yritti vastustaa natseja.” En ole lukenut pahempaa asenneroskaa sitten Päivi Räsäsen Pride-provokaation!

Ikonoklasmista ja protestantismista

Pauli Ojala on melko tunnettu kreationistiaktiivi. Hänen facebook -kuvansa on, ainakin tänä Herran päivänä 12.11.2016, kuva jossa hän näyttää pitkää nenää Charles Darwinin patsaalle Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. Kuva on tietenkin melko viaton. Mutta siitä heijastuu kuitenkin asenne.

Asenne joka on siitä kiinnostava että kysymys tälläiseen reaktioon ei ole pelkästään siitä että teoria on epätosi. Tieteessä on monia teorioita joita voi pitää epätotena mutta ei niiden keksijöitä silti lähdetä mollaamaan. Tämänlainen reaktio kertoo jostain. Minun viisaammat, vakaammat ja huomattavasti iäkkäämmät sukulaiseni saattaisivat jopa selittää että tämä reaktio tarkoittaa sitä että tuolla reaktionaiheuttajalla on jokin erityisen syvä vaikutus itseen. Että miksi antaa vihollisten vaikuttaa itseensä.

Asenne jota on itse asiassa aika vaikeaa löytää militanteiksi kutsutuilta ateisteilta. Jos katsotaan ateistien aktiiveja, sellaisia joita voi pitää melko nimekkäinä, ei heillä ole profiilikuvissaan "Raamatun" polttamista tai edes facepalmkuvaa Rio de Janeiron Sokeritoppavuoren Jeesuksen edessä. Tai muutakaan vastaavaa. Jos ikonoklastisia kuvia otetaan ei niitä laiteta profiiliin. Tämä on ymmärrettävää.
1: Vielä vähemmän jos niitä laitetaan niin niihin saa kehuja. Ojala oli saanut kanssakreationisteiltaan kannustavia kommentteja tästä kuvastaan. Että hyvin tehty ja hieno maku teillä! Kaikesta näkee että kysymys on vain herraskaisesta totuusarvoista ja tieteestä jossa vain korrelaatio ja falsifioitavuus ja testattavuus ovat ytimessä. Että ei mitään maailmankuvallista asennevammaa teillä ketään kohtaan. Hyvä mies ja erinomainen argumentti! Evoluutioteoria falsifioitu yhdellä kädenheilautuksella!

Yleensä profiiliin laitetaan jotain jota edustaa, ei jotain jota vastustaa. Siksi minullakin on profiilikuvissa ties mitä miekkailukuvia mutta ei kuvia joissa poltan "Raamattua". Koska on hauskempaa edustaa asioita jota on kuin niitä joita ei nimenomaan ole.

Olen viime aikoina puhunut ja miettinyt melko paljon Schmittin poliittisen vihollisuuden käsitettä. (Koska näin siihen liittyviä tunteita itsessäni ; On helpompaa toki nähdä ikäviä asioita niissä joita ei ole hän itse.) Ja tässä kohden ei ole kenties parempaa kohdetta kuvata poliittista vihollisuutta kuin protestantismi. Se on jopa nimeämistään myöten alleviivaavan antagonistinen. Protesti, vastustaminen, on ytimessä.

Ikonoklasmilla ja protestantismilla onkin hyvin pitkä ja vahva historiallinen yhteys. Tämän jonkinlaiseksi symboliksi on nousut Hollannissa sijaitseva Utrechtin Katedraali, jonka protestanttien tuhoamien katolisten pyhimyskuvien kuvia löytyy niin wikipedian ikonoklasmiartikkelista kuin de Bottonin "Religion for Atheists" -kirjasta. Alain de Botton kuvaakin teoksessaan sitä miten protestantismin kohdalla vaikutukset ovat olleet suuria, ja ne ovat iskeneet ennen kaikkea arkkitehtuuriin. Tässä protestantit voidaan jakaa kahteen leiriin;
1: Luterilaiset ovat passiivisia. He arvostavat hyvin yksinkertaista ja korutonta rakentamista. Rakennukset ovat funktionaalisia ja helposti tylsiä. He ajattelevat että tärkeintä on että reitti Jumalan luo haetaan tekstin kautta. Näin kuvitukseen ja arkkitehtuurin komeuteen liittyvät kokemukset ja tunteet vähennetään tai jopa vähätellään.
2: Kalvinistit ovat aktiivisia. Jean Calvin kannusti aktiiviseen kuvainraastoon. Hänen puheensa lietsoivat kuvainraastavia mellakoita.

Tässä kohden ei ole mikään salaisuus että kreationismissa on vahvoja kalvinistisia sävyjä. Voidaan jopa sanoa että tämä on luontevaa koska USA:n fundamentalismissa on paljon kalvinisteja. Tämä tekee kreationismista osittain niin vieraan ja oudon oloista suomalaisten kristittyjen silmiin. Niiden tausta-asenteet ovat hyvin erilaisia. Me olemme edellisissä sukupolvissa tottuneet siihen että jopa fundamentalistimme ovat luterilaisia fundamentalisteja. Mutta moni kreationisti ottaa kreationismin mukana tulevat kalvinistiset vaikutteet ja maailmankuvat sellaisenaan, tuskin edes tiedostaen mitä tekevät. (Yhteys tuskin on vieras niille jotka analysoivat teologisia oppeja koulukuntanäkökulmasta sen sijaan että yrittäisivät elää kristillisessä jengissä sen mukaan mitä sanotaan että pitää uskoa jotta voi elää siinä.)

USA:ssa tämä ikonoklasmi onkin klassista. Luterilaisten (yli)vallan alla Suomessa ei ole tavattu kirjarovioita tehdä. Mutta Amerikan Fundamentalistit ovat aina osanneet. Jos mietitään miksi John Lennonin "Suositumpi kuin Jeesus" -kommentti synnytti vinyylilevyjen polttorovioita, ei ymmärrä sitä että kalvinismiin ikonolasmi kuuluu olennaisena osana. Kalvinistiset fundamentalistit paitsi dissaavat "Harry Potteria", myös polttavat niitä.

Väärää mieltä olevien tuotosten tuhoaminen on heille oikeaoppisuutensa näyte. Tällä demonstroidaan että tässä on asiaa joka ei kuulu omaan identiteettiin. Poliittista vihollisuutta ei voisi vahvemmalla keinolla lietsoa, ylläpitää ja demonstroida. Ja koska tapahtumat ovat usein hyvinkin julkisia, mukaan saadaan sosiaalista painetta. Kanssauskovaisten on tehtävä samoin ja osallistuttava prosessiin. Tekemiseen ajaminen sekä luo tässä asenteita ja vahvistaa niitä. Kyse ei ole vain mielipiteen ilmaisusta vaan myös sen levittämisestä ja vahvistamisesta niissä joiden mielipide tässä on "tarpeettoman heikko".

Tämä ikonoklasmi näkyy esimerkiksi Manu Ryösön taannoisessa "puskuritarraepisodissa". Hän itse kuvasi sitä miten hänen ensimmäinen tunnereaktionsa jonkun toisen ihmisen puskuritarraan oli loukkaantuminen. Eli toisen ihmisen mielipide ja sen näkyvilläolo ärsytti häntä. Aivan kuten Pauli Ojalaakin ärsyttää se, että joku vääränmaailmankuvallinen arvostaa Darwinia ja että Darwinia arvostetaan niin paljon että hänen patsaansa saa olla luonnonhistoriallisessa museossa. Harhaoppisen saama suosio on itsessään loukkaavaa ja vaatii vastareaktiota. Ikonoklasmi tietenkin elää näistä asenteista. Ensireaktiot kertovat tälläisissä tilanteissa aika paljon. Sillä usein ateisti kohtaa ensireaktiostaan kärsivän kristityn joka sitten kivasti ja hienosti filosofioi pahan käytöksensä pois. Jossain kristittyjen kesken kun kohtaaminen on jo ohi. Pahat teot haetaan synninpäästöön kontekstissa jossa ei ole sitä jota on loukattu mahdollisesti ensireaktioon liittyvillä käytöksillä.

Kreationistit ovatkin, kuten aiemmin kirjoitinkin - ihan suomessa tehdyn tuoreen Petteri Niemisen väitöskirjan mukaan - hyvin ärjyjä vihollisiaan kohtaan. Halveksunta, pilkka ja ei-tieteellinen pitkän nenän näyttö symbolien ääressä ovat oleellista ydintä eivätkä koristelua. Nykymaailmassa fundamentalistit ovatkin omiensa keskellä "rohkeita" ja "poliittisesti epäkorrekteja" ikonoklasteja. Jotka sitten itsesensuroivat jälkikäteen itseään ja toisiaan kun tilanne menee julkisuuteen. (Oli ollaan "rohkeita" ja "uskalletaan sanoa asiat ääneen" hyvin erikoisella tavalla.)

Ikonoklasmi on tietenkin muuten voimauttavaa, jos kokee olevansa vainottu ja heikko. - Ja kalvinisti tuntee olevansa vainottu ja heikko koska heille pelkkä erimielinen puskuritarra ja sen olemassaolo ja näkyvilläolo on "loukkaavaa". Poliittisen vihollisuudenhan ei tarvinut olla totta tai järkevää tai todellista, se riittää että asia koetaan jollain Slunga-Poutsalo -relativismilla sellaiseksi. Kun ärsyyntyminen on pikkumaista ja vainotuksi tullaan puhtaasti omaa herkkänakaisuuttaan niin tottahan toki sitä koetaan itsensä vainotuksi. Koska kun on riittävän pikkumainen elämä on yhtä vainottuna olemiseksi kokemista. -

Valitettavasti tässä tapahtuu myös se mistä Napoleonin Kompleksit -blogissa on kirjoitettu. "Olen varsin tietoinen siitä, miten paljon julkaistaan moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa, mutta siitäkin huolimatta henkilö, joka pelkällä henkisellä työllään rakentaa ajatuksistaan kirjan – suurenmoisen, kelvollisen, keskinkertaisen, huonon, surkean – on ansainnut tietyn arvostuksen. Kirja edustaa ihmisen intellektuaalisia kykyjä ja mielikuvituksen rajatonta laajuutta, se on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää. Näitä jaloja ajatuksia on pakko silloin tällöin palautella mieleen, jotta kestäisi kaikkien horoskooppiterapiaopusten olemassaolon." ... "Tuli ei ole mikään argumentti. Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa. Polttaminen on idiootin aggressiivinen ja uhkaava julistus omasta absoluuttisesta varmuudestaan. Kirjoja polttava tollo tekee selväksi, ettei halua edes osallistua mihinkään debattiin. Hänellä ei ole edellytyksiä rakentaa, vaan vain tuhota, ja kirja on ajatuksen monumentti."

Moni sekoittaakin keskenään luomisen ja tuhoamisen. Esimerkiksi jos piirtää pilakuvan profeetta Muhammadista, tämä on rakentava ja luova aktio. Tässä on mielipide ja ilmaisu joka on pilkkaa. Mutta tämä "Loukkaus" on vähän kuten Ryösön ensireaktioissaan loukkaavana kokema darwinkala -puskuritarra. Siinä on luotu ja tehty jotain ja osallistuttu tällä luovalla aktiolla. Kirjojen polttaminen ja pyhäinkuvien tuhoaminen on antikeskustelua, se on vain tuhoamista. ; Tässä mielessä Ojalan hyveeksi on sanottava että hän tuotti uuden taideteoksen valokuvauttamalla oman pitkän nenän näyttämisensä. Sen sijaan hän olisi voinut lyödä patsaan rikki lekalla. Toki syynä on todennäköisesti enemmän rohkeuden puute ja kiinnijäämisen riski kuin persoonan kauneus ja hyveellisyys. Mutta teot, eivät intentiot, painavat minun maailmassani.

Kuinka pellehysteriani meni yli

"Politiikka on puolueen asioiden hoitamista yhteisten asioiden nimissä. Politiikka on sodan jatkamista toisilla keinoilla. Demokratiassa hyvän politiikon tunnistaa siitä että hän tiedostaa, että kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka eivät sovi minun poliittiseen agendaani, ovat purettavia normeja, byroslaviaa ja järjetöntä holhousta. Kun taas kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka sopivat minun poliittiseen agendaani, ovat ajanmukaista lainsäädäntöä. Hyvä poliitikko on tarpeen vaatiessa valmis tekemään myös vaikeita päätöksiä, joissa uhrataan oikeuksia sellaisista ihmisistä joista en pidä. Selkeä asialinja ja tunteilun puute tunnetaan siitä että tehdään asioita jotka koen ja miellän hyviksi ja järkeviksi. Hyvä poliitikko on hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pahan ja hyvän määritän minä. Äänestäjä."
(Hikipedia, "Luokka:Politiikka")

Järvenpäässä oli eilen nähty Soldiers of Odinin katupartio. Tästä oli kuvia internetissä, erityisesti Järvenpään facebook -ryhmässä. Tähän liittyen kehittelin lähinnä muutamia onelinereitä. Sellaisia kuten "Mitä poliisi sanoikaan uhkaavan oloisista pellepartioista ja rikollisuudesta." Jne. Ne liittyivät kovasti pellehysteriaan (joka on mielessäni huvittava asia etenkin nyt kun nenäpäivän mainontaa on runsaasti televisiossa).

Lisäreflektion pohjalta kuitenkin päädyin mietimään sitä että tosiasiassa katupartiointi on yhdessä mielessä hyvä. Soldiers of Odin on selvästi liitetty mielikuvissa maahanmuuttokriittisyyteen. Tätä kautta avoimesti S.O.O. -liiviläiset eivät tuskin ole tekemässä mitään rikoksia. On järkevämpää pelätä niitä jotka eivät kulje tämänlaiset liivit päällä. Tätä maltillisuutta ei kieltämättä näkynyt irvailuissani.

Mielenkiintoista onkin kenties tarttua siihen, miksi näin on.

Kun mietitään S.O.O. -toimintaa siinä on hyvin vaikeaa nähdä mikä on ideologian oikeuttamaa aktivismia ja mikä sen mainostamista. Keskusteluissa on jopa aika suosittuna sellainen kriittinen näkökulma jossa katupartiolaiset haluaisivat hakata ihmisiä muukalaisvihamielisesti. Itse uskon että tässä moitteessa on kysymys hieman samasta mitä on usein uskontokritiikin kohdalla ; Kun uskonto tekee hyvää se nähdään mainontana. Ja tämä jotenkin tekee siitä epäautenttista.

Kuitenkin useimmiten on hyvin vaikeaa erottaa mikä on hyväntekeväisyysmaineella ratsastavaa mainontaa ja vilpitöntä toimintaa. Ihan sen takia että ideologia ylipäätään (uudelleen)määrittelee vahvasti sitä mikä ylipäätään on oikein ja mikä on väärin. ; Kysymys onkin sidottavissa laajemmin sellaiseen asiaan kuin identiteetti. (Identiteetti sekoittuu useasti siihen mitä ihminen on. Kuitenkin identiteetti on useimmiten enemmänkin "lippu jota heilutamme". Ja tämä on sidoksissa minuuteemme samalla tavalla kuin mainoskampanjoiden luonne sitoutuu siihen vilpittömään aatteen paloon.)
1: Toki S.O.O:n kohdalla tilannetta mutkistaa sekin että tämä kävely ei selvästi mainoksena toimi ja tämä tiedostetaan maahanmuuttokriittisten puolella. Esimerkiksi kun Järvenpään ryhmään laitettiin kuvia, sekaan tuli myös kommentteja joiden mukaan S.O.O. -partioiden kuvaaminen ei ole asianmukaista koska se lietsoo turhaa hysteriaa maahanmuuttokriittisiä vastaan.

Ja tähän on otettava poliittista filosofiaa. Mielestäni tähän tilanteeseen oikeansuuntainen näkemys löytyy erityisesti Carl Schmittiltä. Hän näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi.

Tässä ei ollut aina kysymys vihasta. Toki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Sitä voidaan olla pahoillaan poliittisten vihollisten puolesta. Usein tilanne onkin niin että Schmittin mukaan ihmisellä voi olla yksittäisiä poliittisia vihollisia ystävinään. Ja että poliittisia vihollisia ryhmänä ei välttämättä koeta vihantunteella.

Mutta et samastu heihin ja kun kova paikka tulee, sinä uhraat poliittiset vihollisesi. ; Poliittiset vihollisesi ovat toisin sanoen sellaisia ihmisiä joihin toivot poliitikkojen kohdistavan niitä kovia päätöksiä sen sijaan että kohdistaisivat niitä niihin jotka koet poliittisiin ystäviisi. Poliittinen vihollinen voidaan joskus surmata, joskus heidän vain annetaan kuolla, ja joskus heidät jätetään ilman rahoitusta. Joskus heidän identiteettinsä seuraaminen vain tehdään laittomaksi tai heille ei myönnetä edes sellaisia juridisia oikeuksia jotka olisivat periaatteessa ilmaisia.

Jaottelu ystävään ja viholliseen on usein mielivaltainen ja kontekstisidonnainen. Schmittin mukaan näiden erottelevien luokkien ei tarvitse olla tosia. Riittää että niitä pidetään tosina. (Ihmiset kyllä toisaalta rationalisoivat mitä tahansa parhain päin. Tosiasioita manipuloidaan ja muistetaan väärin ja argumentteja sovitetaan siten että ensin päätetään johtopäätökset ja niistä sitten edetään siihen mitä premissejä ja argumentteja hyväksytään ja rakennetaan.) Schmittin mukaan ystävät ja viholliset valikoidaan yksilön identiteetin kautta. Ystävä ja oma viitekehys valitaan vain sen mukaan miksi halutaan identifioitua ja kuulua. Vihollinen taas on sellainen, jota ei nähdä tämän identiteetin osana. Karkeasti ottaen vihollinen on sellainen joka koetaan joksikin johon ei usko itse ikinä mitenkään liittyvänsä. (Joskus tälläisiä yllättäviä kääntymisiä tietysti tapahtuu. Mutta se miten asia koetaan on tässäkin hyvin tärkeää.)

Schmittin mukaan ilman poliittisia erimielisyyksiä politiikka ei kiinnostaisi tavallisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että ilman poliittisia vihollisia politiikka muuttuu epäkiinnostavaksi ja etäiseksi. Käsiteltävät kysymykset olisivat vain jotain kuivia ja tylsiä paperinpyörittelystrategioiden pohdintaa. Vasta kun on poliittinen vihollinen tätä strategiointia voidaan liittää siihen viholliskuvan värittämiseen. Ja tätä kautta nämäkin kiinnostavat. (Tässä kohden on hyvä muistaa että ei-niin-kauan-aikaa-sitten Suomen politiikka oli etäistä, ikävää ja tylsää. Nyt minäkin koen sen kiinnostavana.)

Tästä voi katsoa jotain asioita.

Tässä kohden on mielenkiintoista nähdä että miten minulla itse asiassa on ollut hyvin anarkistinen suhde pelleihin. Klovnihysteriaan olen reagoinut lähinnä siten että kun joltain koululta kiellettiin pellehalloweenpuvut, ja samaan aikaan karnevaalitarvikeliike kertoi että pelletuotteiden myynti oli loppunut kuin seinään, koin viehätystä mennä ostamaan pelletuotteita. Nenäpäiväkin on tuntunut, luultavasti ensimmäistä kertaa, jollain tavalla viehättävänä.

Tässä kohden on kuitenkin selvästi nähty että pelkkä oikeus kävellä kadulla missä tahansa asussa ei ole niin yksioikoista. Jopa minä ymmärrän miksi poliisi puhuu laittomista uhkauksista ja siitä että kadullakävely pelottavana pellenä ei ole välttämättä laillista. Ei vaikka kokoontumista ja kadulla kävelyä kuinka sallitaan. (Tosin totuin Järvenpäässä nuorena siihenkin että kun riittävän moni nuori kokoontui niin nämä ryhmät tarkoituksella pilkottiin pienempiin, poliisi selvästi kontrolloi tämänlaisia asioita..) S.O.O. -partioiden kohdalla on käyty vastaavaa keskustelua. Mutta ei samanlaisin mietinnöin. Kaduilla kävelyn hyväksyminen on niissä vakiintunut osaksi argumentistoa.

Suhtaudun kuitenkin myötämielisemmin pelotteleviin pelleihin kuin S.O.O. -aktiiveihin. Mikä tietenkin demonstroi sitä mitä Schmitt on sanonut. Tietyt ryhmät ovat "poliittisia vihollisiani". Ja tosiasiassa tämä tilanne onkin useimmilla.

Ja tätä on hämmennetty osittain sillä että vihapuheesta puhuttaessa on alleviivatusti korostettu sitä vihaisuus -sanaa. Tosiasiassa useimmiten kysymys ei ole raivoamisesta vaan juuri Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta. Tämän vuoksi kun moni moittii maahanmuuttokriittisiä vihapuheesta he eivät tunnista tilannetta.

Aivan kuten itsekin näen että "maahanmuuttajilla on oikeus ilmaista mielipiteensä" ja vastaavaa. "Onhan mulla niitä Muutoslaisia kavereitakin", selittelen itselleni. Nämä ovat poliittisen vihollisuuden kohdalla yhtä irrelevantteja piirteitä kuin ne Päivi Räsäsen paljonpuhutut (mutta harvoin nähdyt) homoseksuaalit ystävät. Tai Aidon Avioliiton vakuuttelut siitä että he eivät oikeasti halua syrjiä tai sortaa homoseksuaaleja tai että he eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita koska mukana on kuulemma joku ateistikin. (Teoriassa mahdollista, jos teoria tunnetaan nimellä Marko Hamilo.) Eli eivät oikeastaan yhtään merkittäviä ja relevantteja. ; Poliittista vihollista kohdellaan poliittisena vihollisena.

Poliittiset konfliktit ovat Schmittin mukaan joskus hyvinkin vaarallisia samasta syystä. Eli vaikka poliittinen vihollinen on yleensä lähinnä jokin jonka ongelmista ei välitetä niin joskus niiden kautta syntyy hyvin julmia järjestelmiä. Koska poliittisessa vihollisuudessa kysymys on vain siitä että keiden nähdään jakavan oma identiteetti ja keiden ei nähdä. Ja tässä vastapuoli voidaan nähdä uhkana. Eikä ole väliä onko tämä uhka todellinen vai ei. Riittää että siihen uskotaan. Jos uskot että poliittiset viholliset ovat uhka yhteiskunnalle ja olemassaolollesi, ei poliittisten vihollisiesi tarvitse olla uhka tai poliittisten vihollisiesi ei tarvitse edes haaveilla uhkana olemisesta tai ottaa omaa uhkuuttaan vakavasti. Riittää että oma viitekehyksesi uskoo. Ja sitten olette valmis melkolailla mihin tahansa.

Ainiin. Oli tässä vielä twistikin.

Ovelimmat ja historiatietoisimmat ovatkin kenties muistaneet Schmittin jostain. Hän oli natsi. Kirjaimellisesti. Hän kuului Adolf Hitlerin perustamaan natsipuolueeseen. Ja itse asiassa hänen mielipiteensä olivat vahvasti liitoksissa siihen miten hän liittyi natsipuolueeseen. Ja hänen ajatuksillaan on kytköksiä siihen miten natsien tapa käsitellä poliittisia vihollisiaan on kuvattu. Hän on silti mielestäni oikeassa.

Onkin kiinnostavaa miten kykenen olemaan melko neutraali jo-nyt-vaineessa-olevaan mieheen joka kuuluu jo-toimintansa-lopettaneeseen-poliittiseen-liikkeeseen. Mutta en kykene olemaan kovinkaan neutraali tällä hetkellä liikuskeleviin poliittisiin vihollisiini jotka ovat Schmittin puolueen kalpea imitaatio. (Tiettyjä analogisuuksia toki on havaittavissa. No. Toisaalta. Itse tuossa yllä sanoin että Schmitt on tässä vihollis-ystäväajattelussaan oikeilla linjoilla ellei peräti hyvin lähellä totuutta.)

Schmitt oli toki väärässä yhdessä asiassa. Ja tämä on mielestäni se asia joka erottaa "aidosti natsistiset" kaikista muista ihmisistä. Uskon että kaikilla on maailmankuvallisia lukkiutumia ja poliittisia vihollisia. Ja jos hän ei tiedosta niitä niin heillä niitä on yleensä vielä enemmän kuin muilla. (He eivät osaa suhtautua omiin internetonelinereihinsä ja niiden ehdottomuuteen itsekriittisesti eikä heiltä siksi nähdä tälläisiä itsetunnustavia blogauksia. He ovat sen sijaan aina objektiivisia eivätkä näe mitään syytä korjata mielipiteitään tai asenteitaan koskaan missään.)

Schmitt nimittäin näki että liberaalin liikkeen ongelmana on liika suvaitsevaisuus. Siinä viholliskuvaa ja siihen liittyvää kiinnostavuutta tuhotaan. Ja tästä seuraa heikkoutta; Schmitt pelkäsi että jos löytyy ryhmä jolla on vahva identiteetti, he voivat soluttautua tälläiseen tylsään poliittiseen järjestelmään ja vallata sen. (Kysymyksessä voisi olla joko vallankumous jossa taistelu on konkreettista tai vallankaappaus jossa hallitsevat valtarakenteet solutetaan ja älytetään kierosti oman itsen haltuun.) Tämänlainen vihollinen oli pelottava uhka ja siksi oli syytä järjestäytyä ja lyödä mielellään ensin. Ennaltaehkäisemällä tuho saavutettiin paljon ja minimoitiin riskit.

Schmitt koki tälläiseksi viholliseksi juutalaiset. Mikä on melko kiinnostavaa koska jälkikäteen arvioiden Scmittin arvio ei vaikuta uskottavalta ja tosiasioiden sanelemalta vaikka hänen elinaikanaan aiheesta esitettiin ties mitä tilastotietoja. Hän näyttää tässä demonstroivan sitä miten hänen oma poliittinen teoriansa poliittisen vihollisuuden mielivaltaluonteesta demonstroituu hänen omien toimiensa kautta.
1: Ehkä ironisinta oli että natsien valtakunta ei toiminut kovin kauan. Tähtäin oli tuhansien vuosien jatkumisessa. Mutta tuhatvuotinen valtakunta epäonnistui ennusteissaan roimasti yli yhdeksälläsadalla vuodella. Syynä on ainakin kaltaiseni konfliktiteorian kannattajien mukaan se, että pitkään pysyneet yhteiskunnat ovat päinvastoin käsitelleet konflikteja sen sijaan että olisivat torjuneet niitä ja laanneet konfliktit piiloon ja pyrkineet monokulttuuriin jossa yhtenäisyys on voimaa ja jossa yhtenäisyys on yksimielisyyttä.

Tämä ennaltaehkäisevien iskujen, yhteisön suurimman hyvän nostamisen yksittäisten ihmisten yli ja yhtenäistämisen taakse nähty uhka on se joka teki Schmittistä natsin.

Sekä se, että hän uskoi montaa mieltä olemisen olevan "relativismia ja tämän arvotyhjiötä". (Kuten nykyajan ihminen asian muotoilisi. Schmitt muotoili asiaa hieman toisin.) Sillä nykyään tuntuu unohtuvan se, miten Schmittin mukaan poliittisen vihollien olemassaolo näkyy. Schmitt näki että uhkana olisi se että ihmiset eivät kokisi mitään taistelemisen ja kohkautumisen arvoisiksi. Moni näyttääkin kohtelevan liberaaleja kaksoisstandardilla. Toisaalta syytetään että he elävät arvotyhjiössä jossa millään ei ole merkitystä ja että tämä luo heikon ja minkään puolesta taistelemattoman kokonaisuuden jonka joku vahva teokraattinen islam voi sitten helposti vain poimia haltuunsa ja valtaansa ja alkaa alistamaan kansalaisiamme. Mutta samalla selitetään miten tunteenomaisesti ja kohkautuen moralistiset hyysärit rientävät kieltämään ties mitä. Ikään kuin juuri tälläinen omasta mielestä irrelevantteihin asioihin puuttuminen ei kertoisi viestiä siitä että juuri tässä kohdassa ihmisellä on selvästi poliittisia vihollisia....

Saisiko A -oikeudet?

Rosa Meriläinen kirjoitti siitä miten naisia voi alistaa pelkällä katseella. "Useimmiten arvioinnin kohteeksi joutuvat nuoret kaunottaret. Edes sinkkubaarissa se ei olisi onnistunut flirttiyritys, vaan moukkamaista käytöstä. Kokoustilanteissa, toimistoissa, lounaspalavereissa - se on yksiselitteisen halveeraavaa. Naisen ulkonäön mittailu ei kuulu tilanteisiin, joissa tasaveroiset ammatti-ihmiset kohtaavat. Se on tekniikka, jolla nainen saadaan kiusaantumaan. Se on menetelmä, jolla nainen tehdään tietoiseksi omasta normista poikkeavasta sukupuolestaan. Se on keino, jolla naisesta tehdään objekti ja esine."

Tässä kohden kysymys on tietysti siitä missä menee flirtin ja seksuaalisen häirinnän välinen raja. Ja tätä rajaa ei ole helppoa vetää. Esimerkiksi itse olen ollut varsin kiusaantunut naisten katseista. Ymmärrän miten se voi olla todella häiritsevää. Ero häirinnän ja flirtin kanssa on olemassa. Vaikka usein onkin hyvin erilaisia näkemyksiä siitä oliko jokin tilanne flirttiä vai ei. Mutta tässä tuijotuksessa kysymyksessä ei kuitenkaan ole "vähemmistösukupuoliasia". Kysymys on seksuaaliasiasta. Ja tämän toditaa juuri se, että katseen kohteeksi ei päädytä kiipijyyden vaan ulkonäön vuoksi. (Kuten Meriläinen omassa kolumnissaan tiedottaa.) Tilanne näissä kysymyksissä on kuitenkin hankala. Sillä vaikka seksualisointi on ahdistavaa, sen puute on myöskin ahdistavaa. Itseänikin loukkaa se, että näitä häiritseviä tilanteita on tullut vastaan niin vähän.


Vääristeleminen on helppoa.
Esim ; Viaton satufantasia on
helppoa muuttaa pervoksi.
Ja suoraan valehtelematta yhtään.


Seksuaalinen esineellistäminen luokittelee ja tätä kautta on ikävää kahta kautta. Ja tätä monimutkaisuutta voisi kuvastaa vertauksella. Olo voi olla vähän kuin trendihomolla joka nuorena joutuu väistelemään kiusaantuneena Rosa Meriläisen himokkaita katseita. Ja sitten se ihailu loppuu - vaikka tyylitaju kasvaakin samaa tahtia kuhin vatsa. Eikä ole miellyttävää sekään, kun ei imarrellu mieli niistä katseista joita ei edes ole! Ei ole ihmisen koskaan hyvä.

Tapahtuu yhtä niin katuu ja tapahtuu toisin niin katuu. Ulkopuolisen on vaikeaa toimia oikein. Jos mies flirttailee, hän katuu. Jos ei flirttaile, hän katuu myös. Samoin jos nainen on flirtin - tai ainakin liiallisen flirtin - kohteena hän kiusaantuu ja vaatii katumusta. Mutta jos ei saa yhtään flirttiä, se on loukkaavaa. Ja halutaan "muille flirttailijoille" asiaankuuluva rangaistus.

Ja kyllä. Miesten käytöksestä valittajat voivat olla joskus niitä jotka ovat "oppineet tavoille vasta kypsinä aikuisina". Eli he ovat nuorempana saaneet imartelevaa kohtelua ja sitten kun se loppuu, pahastutaan pinnallisuudesta. Omaa statusta muiden naisten silmissä voidaan korostaa (a) alleviivaamalla avioliittostatusta ja toisaalta (b) alleviivaamalla feministi -identiteettiään, joka antaa mielikuvia aktiivisesta älykkäästä ja itsenäisestä naisesta. Ja voipa joku tietysti korostaa omaa haluttavuuttaan oman miehensä silmissä vetoamalla mustasukkaisuuteen.

Tämä ei tietysti lopeta seksuaalisen häirinnän pahoja puolia. Ja tässä onkin itse asiassa se syvin ongelma. Asioihin ei näytetä suhtautuvan kohtuudella. Ne tahot jotka hyötyvät tästä ovat pikkusieluisuus ja röyhkeys. Pikkusieluiset voivat ottaa saamaansa mitä tahansa kohtelun esille ja saada tästä valtaa valittamalla, kun esimerkiksi johtajan viaton flirtti muutetaan seksuaaliseksi häirinnäksi. Ja toisaalta röyhkeä pomo voi olla ties miten rasvainen ja silti aina selittää että hänhän vain harjoitti viatonta flirttiä.

Tähän yleisenä nyrkkisääntönä pidetään feministien puolella reduktiota. Sen perusideana on se, että seksuaalinen häirintä redusoi kun taas flirtti ja erotiikka ottavat ihmisen kokonaisvaltaisesti. Tämä on pohjimmiltaan ajatustenlukukykyä vaativa erottelu, jossa on kuitenkin sen verran fiksu huomio että jos omissa asenteissa nainen on vaginankantoteline johon on kiinnittynyt loismaisella tavalla ns. "persoonallisuus" niin kannattaa miettiä onko toiminta kenties vain itsekästä paneskelunhalua. Mutta koska tämä vaatisi itsereflektiota johon ihmiset - olipa feministi tai sovinisti - eivät yleensä ole halukkaita. (Koska vain toisen analyysillä voi saada valtaa ja luvan raivota. Itsereflektiossa voisi joskus joutua häpeämään tai ainakin tunnustamaan olevansa kusipää eikä se joka on moraalisesti puhdas ja tätä kautta yliasemassa.)

"Panuhuoneessa" Höglundilta löytyy tähän erikoinen kannanotto. Hänen näkemyksestään saa sen huomion että feminismi toimii kenties naisiin, mutta miehiin se ei ainakaan toimi. "Jo pari vuotta sitten olen antanut tällaisille häiskille ohjeeksi seurata rohkeasti siittimensä ääntä ja tehdä ehdotuksia sellaisille tytöille, joiden kanssa on mukava olla ja joiden kanssa tekee mieli olla sukupuoliyhteydessä, vaikka näillä ei olisikaan samanlaisia harrastuksia eikä sitä kymppiriviä todistuksessa." ... "katkerat eukot tulevat tietysti tänne inttämään, että jo yläasteaikoina niitä kirjojen kanssa viihtyviä nörttejä muka kiinnostivat vain luokan kaunottaret. Ei pidä paikkaansa. Koska tällaisille pojille oli tolkutettu, että seksiä pitää harjoittaa vain rakkaudesta ja että rakkauteen tarvitaan mahdollisimman samanlainen ihminen, he koettivat saada huomiota niiltä kympin tytöiltä. Kympin tytöt elivät kuitenkin kaikki jo puoliksi koulumaailman ulkopuolella ja heillä oli yleensä jo kaksikymmentä täyttäneet poikakaverit. Niihin mukaviin ja nörttiäkin ihmisenä kohteleviin tuleviin hoitsuihin ei uskallettu ihastua eikä heille tehty ehdotuksia, vaikka kuinka olisi nörttipojankin mieleen, että tuollaisen kivan tytön kanssa olisi seksikin varmaan luontevaa eikä ollenkaan ahdistavaa. Kas, nörttihän olisi siinä seurannut sitä siittimensä ääntä, mutta juuri tätähän hän ei saanut tehdä, kun se olisi ollut niin kauheaa tyttöjen hyväksikäyttöä."

Tämä on ainakin rakentavampaa kuin kaiken miehen seksuaalisuuden demonisointi nykymallilla, jossa eivät hyödy ketkään muut kuin ne ihmiset joiden olisi kenties parasta mennä itseensä häpeämään eikä koskaan enää tulla ulos. Ja vaikka luulisi että tämä tilanne olisi vaikeinta "harmaan sävyn alueilla", niin tosiasiassa teema jossa tämä ongelma nousee kaikista vahviten esiin on pornografia. Sitä ei millään tavalla voi pitää kohteliaimpana seksuaalisuuden muotona.

Esimerkiksi Catherine MacKinnon on tuominnut pornografian luettelemalla siihen liittyviä piirteitä. Hän korostaa että pornografia redusoi ja väärin konstruoi naisen.; MacKinnonin mukaan pornofrafia tarkoittaa sitä että nainen esitetään kuvin, sanoin tai muutoin hänet tavalla jossa on mukana seuraavia piirteitä.
* Nainen on esitetty eihumanisoituna, eli hän on seksuaaliobjekti ja rinnastuu itsetyydytysvälineeksi.
* Naisia on esitetty seksiobjekteina jotka nauttivat nöyryytyksestä ja kivusta.
* Nainen esitetään kohteena joka nauttii raiskauksesta, insestistä tai muusta seksuaalisesta hyökkäyksestä.
* Naisia esitetään sidottuina, leikeltyinä tai pahoinpideltyinä, fyysisen väkivallan kohteina ja uhreina.
* Naisia esitetään asennoissa jotka korostavat alisteista asentoa. Palvelijana tai muuten nöyryytettynä ja päihitettynä.
* Nainen redusoidaan vaginaan, rintaan, takamukseen tai muihin ruumiinjäseniin ja nainen on vain näiden osien kantaja.
* Naiset penetreoidaan esineillä tai eläimien kautta.
* Naiset esitetään dehumanisoituina nöyryytetyinä, kidutettuina tai heidät on esitetty likaisina, verta vuotavina ja muutoin tilanteessa joka tekee näistä seksuaalisen.
* MacKinnon korostaa että jos mies, transseksuaali tai lapsi on naisen sijassa, se on myös pornografiaa. Nainen on siis perusyksikkö ja tämän korvaaminenkin muistuttaa jotenkin naisesta.

Ylläolevaa listaa katsoessa ei ole tietysti vaikeaa nähdä että pornografia on kamala asia. Sen ongelma vain on se, että jos katson pornosivutoja, on itse asiassa hyvin vaikeaa löytää MacKinnonin määritteet täyttävää pornoa. Porno on siis määritelty pahaksi joka eroaa voimakkaasti siitä mitä pornografian nimellä kulkeva "alakulttuuripiiri" toimii? Joko MacKinnonin kuvaus pornosta on oikea, jolloin se kuvaa varsin marginaalista ilmiötä. Tai sitten MacKinnonin kuvaus pornosta ei osu kohteeseensa. - Riippuen siitä otetaanko ilmiö joka yleensä käsitetään pornoksi ja haetaan tälle ilmiölle kuvaus jotta sitä voidaan ymmärtää. Tai sitten määritelmä otetaan perutaksi ja tästä lähdetään etsimään kohteita jotka osuvat siihen. - MacKinnonin kannalta ongelmallista on se, että hän väittää että pornografia konstruoi väärän kuvan naisista joten on luultavaa että hän on ottanut pornon tarkastelun ja ymmärtämisen kohteeksi tai hän ainakin käyttää määritelmäänsä kuin se olisi kuvaus yleisestä ilmiöstä.
1: Jos hän ottaisi asian muuten, MacKinnonin kuultaisiin kertovan siitä miten valtaosa pornosta on erotiikkaa joka ei täytäkään hänen määritteitään. Tätä emme häneltä kuule, vaan vaatimusta sensuuriin, joten on käytännössä selvää että mistä tässä on kykymys ; Ensin määritellään kohde ja sitten kritiikin kohteelle tehdään väkivaltaa laittamalla se luokitteluvankilaan jossa tätä olkiukotetaan. Eli tässä väärinkonstruoidaan pornografia ja tätä kautta leimataan ja tehdään väkivaltaa niille ihmisille jotka sitä ei MacKinnonin pornografiamääritelmää täyttävää pornoa seuraavat pornonkatsojaenemmistöt katsovat. MacKinnon tuomitsee siis itsensä omilla kriteereillään. En väsy koskaan tämänlaisille ihmisille nauramiseen.
2: Tosin tässä pahuusasiassa on tietysti poikkeuksena porno jossa kuvataan naisten itsetyydytystä. Se, että nainen käyttää dildoa ei nähdäkseni ole kovin vakavaa dehumanisointia. Ellei sitten ole liikkeellä asenteellisesti tavalla jossa on jo valmiiksi päättänyt että mitään asiallista tapaa kuvata seksiä valokuvin tahi muutoin ei ole.

Pornografia onkin siitä erikoista, että moni vastustaa sitä sen takia että sen ääripiirteet joihin MacKinnonin näkemys osuu, voi johtaa väkivaltaisuuden lisääntymiseen tai koska porno redusoi naisen lisääntymiselimistökseen. Tässä on taustalla relevantteja pelkoja, jotka koskevat kuitenkin aika marginaalista ilmiötä. Nämä vain määritetään yleiseksi. Itse olen toki kiinnostuneena odottamassa milloin ruokaohjelmat ja vastaavat kielletään koska ne redusoivat ihmiset ruuansulatusjärjestelmäkseen. Tätä ei tietysti tapahdu, joka kertoo siitä että seksiin liittyvät ruumiintoiminnot ovat oleellisesti erilaisempia kuin muut ruumiintoiminnot. Eli kysymys ei ole reduktiosta vaan reduktiosta tiettyihin asioihin. Tämä on valitettavasti moralismia, sitä jota feministit eivät tunnusta olevansa kun vastustavat pornoa. Eivät vaikka tässä kyseisessä aiheessa heidän kieltään kuvaakin vankka yhteys kristilliseen patriarkaaliksi miellettyyn moralismiin.
1: Carl Schmitt olisi varmasti ihmeissään siitä miten hänen huomionsa pätevät yhä tänäkin päivänä ; Hän nimittäin analysoi poliittisia tekstejä 1920 -luvulla ja hän havaitsi että politiikassa käsitteet ovat yleensä ottaen maallistuneita teologisia käsitteitä. ; Toki nykyään ollaan ovelampia ja asennekuvauksille voidaan antaa erialisia nimiä. Konseptit ovat yhä uskonnollisia. Arvon uusateisti Hitchens esitti Schmittin linjoilla laajemmin arvokeskustelusta ja politiikasta ja sanoi että "religion poisons everything". Kysymys on juuri samasta asiasta.

Ilmiö on juuri sama mikä on flirtin ja seksuaalisen häirinnän välillä. Pahimmalla kohkaamisella saa eniten julkisuutta. Röyhkeimmälle toiminnalle saa oikeutusta kun se voi piiloutua "vähemmän vakavan" suojiin - joka taas onnistuu koska hienohelmojen kohkaamista on niin paljon että aidostikin röyhkeät tapahtumat "hukkuvat kohinaan".

Rakasta vihollistasi.

Jehovan Todistajat selittivät minulle miten vuorisaarnassa "Matt. 5:43-48" oleva Jeesuksen lause "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" olisi kuvattava ja ymmärrettävä.

Perustelu nojautui rakkauden ja vihan määritelmiin ; Rakkaudessa uskottiin tarkoitettavan ystävänrakkautta, ei sellaista joka annetaan lähimmille ja ystäville. Lisäksi vihollisuutta kuvattiin yksityisenä vihollisena, kansan ja ideologian viholliset olivat asia erikseen. Tällä he yrittivät kuvata mitä tarkoittaa Jehovan Todistajien "rakkaus keskuudessaan". Minä kun viittasin siihen miten he kuitenkin suhtautuvat esimerkiksi apostasiaan, Jehovan Todistajista lähtemiseen (juridisesti "erotettuihin") varsin tiukasti. Näin Jehovan Todistajat näyttäytyivät minulle jokseenkin samanlaisina kuin vaikkapa moottoripyöräjengiläiset, jotka kyllä tukevat toisiaan mutta ovat monia kohtaan ignoroivia tai jopa hyökkääviä.

Jehovan Todistajien tapaista näkemystä on edutanut esimerkiksi Carl Schmitt. Hän nojaa perustelussaan etymologiaan ; Hän nostaa esiin Jeesuksen käyttämän vihamiestä kuvaavan sanan ekhtros, joka kuvaa nimen omaan henkilöä jolle on henkilökohtainen kauna. Hän muistuttaa että sodassa on hyökkäys valtiota kohtaan ja silloin käytetään termiä hostis. Ja että näin ollen ei olisi mitään hyvää syytä väittää että hostis olisi sama kuin ekhtros. Hän viittasi tässä myös Platoniin joka käytti samantapaista jakoa ; ekhtrosin lisäksi on myös yleisempi vihollinen, polemios. Eli joitain vihollisia kohtaan voitiin olla kova, kun toisia kohden oltiin armelias. Hänen ohjeensa oli siis se, että oman ideologian ja kansan edustajalle jonka kanssa tullaan riitoihin tulee antaa anteeksi ja olla pitkämielinen. - Kuitenkin tätä Schmittin käsitystä kritisoitiin varsin pian. Syynä oli se, että Platonin polemios oli itse asiassa alamääritelmä eikä vaihtoehtoinen eri termi. Toisin sanoen Platonille polemios oli vain yksi tapa olla ekhtros. (Schmitt käytti sanoja siis kuin ne olisivat "kissa" ja "koira", kun ne kuitenkin olivat enemmän kuin "eläin" ja "kissa".)

Näin mukaan voidaan saada monta astetta armeliaampi kuva. Tässä annetaan anteeksi. Siinä missä oikeudenmukaisuutta oli perinteisesti kuvattu kompensaation kautta, eli velallisen ja velanantajan suhteena, on uusitestamentillinen oikeuskäsitys sellainen, että ihminen jää vapaaehtoisesti velanantajaksi, eli antaa toisen lainaamat velat anteeksi jääden itse vapaaehtoisesti tappiolle. Heinimäki onkin kuvannut tätä armoa mielivaltana ; Siinä missä oikeudenmukaisuus vaatisi kompensaatiota, armo on mielivaltainen ja on välittämättä tästä. Se jättää kostamatta "normaalia oikeudenmukaisuutta suuremman oikeudenmukaisuuden" vuoksi.

Näin mukaan saadaan juutalaisten, kristittyjen ja John Lennonin kannattama näkemys jossa maailmaan saadaan rauha sillä että käydään itse vihollisuuden käsitettä vastaan kiistämällä taistelun tarve. Näin saadaan rauha, jossa ei ole vihollisuutta itseään.

Nietzsche ei tietysti pitänyt tämänlaisesta. Hänestä se oli askel kohti nihilismiä. Hän kuvaa "Antikristuksessa" sitä, miten armo on sitä että ei nouse pahaa vastaan ja puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Armo on tässä mielessä passiivisuutta ja heikkoutta, ja tätä kautta laskettavissa nihilismiin ajavana voimana. Ja Nietzsche vihasi tämänlaista heikkoutta. Hänen yli-ihmisensä ei ollut (tämänlainen) nihilisti, vaan oli enemmänkin sen kanssa päinvastainen, omalakinen ja uuttera. Nietzshen kuvassa olennaista on tajuta, että viha on kenties itsessään paha asia, mutta se voidaan sublimoida kohti hyvään. Näin hän monin paikoin päätyykin intomielisesti kehumaan yleensä negatiivisia asioita "Hyvän ja pahan tuolla puolen" näyttämään malliin "...kaikki kovuus, väkivaltaisuus, orjuus, vaara ulkona ja omassa sydämessä, kaikenlainen salakähmäisyys, stoalaisuus, viettelytaito ja pirullisuus, kaikki ihmisessä ilmenevä paha, peljättävä, tyrannimainen, petoeläimen ja käärmeen kaltainen on omiaan korottamaan..."
1: Näin hänen kirjansa voidaan nähdäkin tarkoitushakuisen provosoivana ; Jos hän onnistuu suututtamaan uskovaisen ja aktivoimaan tämän puolustamaan näkemystään, olisi uskovainen siinä vaiheessa provosoitunut ja aktiivinen. Ja käyttäisi loukkaantumistaan oman asiansa puolustamiseen. Tämä olisi Nietzscheläisittäin nousu nihilismistä. Näin, Nietzschen omalla logiikalla, häijy ja provokatiivinen kieli on maailman parantamista, ja jonkinlainen palvelus provosoituvalle uskovaiselle.

Nietzscheläisiä ajatuksia onkin itse asiassa helppo löytää nykyään nimen omaan fundamentalistien parista. Ja esimerkiksi Jehovan Todistajien. Hehän nimittäin tunnustavat "rakastavansa syntistä mutta vihaavansa syntiä" . Tässä viha on toki aggressiivinen tuntemus, mutta ei sinällään paha. Heillä on tavallaan selvää että sublimaatio negatiivismielikuvallisen tunteen kasvattavasta vaikutuksesta voi todellakin tapahtua jos se vaikkapa aktivoi puolustamaan tärkeää asiaa, kuten oikeudenmukaisuutta ja totuutta. Näin se, että fundamentalismin historia näyttää rakentuvan vastaankirjoittamisen periaatteelle. Sublimaatiohakuisuuden kautta on ymmärrettävissä miksi fundamentalismi ilmenee vastustajien hakemisen kautta. Selittyy miksi fundamentalismi ilmenee siten, että fundamentalismi valitsee aina joitain kulttuurissa myllääviä tapoja joita se kieltää, vastustaa ja pitää tapojenturmeluksena.

Ainut mikä tässä tämän jälkeen ihmetyttää on se, että he tuntuvat käyttävän Lennon -tyyppistä kieltä ja ottavat kovasti negatiivisen suhteen Nietzscheen. Tyyppiin, joka on filosofian historiassa suunnilleen se ainut tyyppi, jonka näkemykset antaisivat heidän toimilleen oikeutuksen...