Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Uskallan menestyä

Et in Arcadia ego

Ajattelin tänään panostaa täydelliseen blogipostaukseen. Sellaiseen, joka saa Suomen nousuun. Sellaiselle joka takaisi apurahani seuraavalle 10 vuodelle. Sellaisen joka on syvällinen ja kriittinen mutta ei sellainen joka esittäisi mitään negatiivisesta mistään merkittävästä aiheesta, koska sellainen yleensä sammuttaa rahahanoja mitä yllättävimmistä suunnista.

Tilanne oli haasteellinen, mutta mutta sitten tiedostin että kaiken ratkaisu on filosofiassa ja sen tuomassa kyvyssä käyttää ajattelua. Sillä kukapa uskaltaisi astua obsessiivista filosofioijaa vastaan - etenkään sellaista, joka maanisessa pakkomielteisyydessään märehtii samoja tiettyjä kysymyksiä edestakaisin kuin bulimikko ateriaansa? Kun tämänlainen säkenöivän sähäkkä ajattelija fasinoituu, hänen ajatuksensa sinkoilevat dynaamisesti edestakaisin kuin Oprah Winfreyn paino! Kuka uskaltaisi vastustaa tämänlaatuista luonnonvoimaa? Kuka uskaltaisi astua hänen ja apurahoituksen välille? Ei kukaan! Tässä ilmapiirissä voi onnistua missä vaan, kunhan vain yrittää riittävästi!

Ja miksipä tämä ei toimisi? Minut tunnetaan pessimistinä mutta sanotaan nyt vaikkapa esimerkin vuoksi mainiten 70 000 euroa varmasti kaivaisi minustakin esiin innostuneen optimistin. Sellaisen tukevan positiivisuutta huokuvan tyylitajun salaman. Tällä optimismilla, etenkin jos sitä värittävät globaaliksi yhteistyöksi kutsuttu ystävien kanssa hauskanpito ja ruotsin prinsessa Madeleinen alushousut, voisin minäkin demonstroida suomalaista menestystä ja kannustaa muitakin yrittämään. Tässä asenneilmapiirissä onkin sitten lystikästä tallata humalapäissään koiria ja muita kyynikoita.

Valitettavasti käytäntö usein iskee vainoa intellektuellien tielle. Sitä tekee päivityksen ja vartin sisällä sillä ei ole yhtään likeä. Siinä sitä tuijottaa ruutua ja odottaa. Että miksi ei saa yhtään isoa peukaloa? Miksi valtio ei pyydä riemuiluselontekoa nimellistä muutaman kymppitonnin palkkiota vastaan? Miksi?

Voi vainottua kyyneltä!

Filosofit pähkinätyörintamalla

Joskus on lyötävä hanskat tiskiin,
jotta saa jotain kirjoitettua.

Himasen filosofoinnin kohdalla on realisoitunut varsin vahvasti käsitys kohtuullisesta palkkiosta. Tämä kysymys on jossain määrin byrokraattinen. Mutta se on myös jossain määrin sidoksissa siihen, mitä yhteiskunnallista tarvetta filosofialla on. (Raha on jonkinlainen yhteiskunnallinen luottamuksen, työn tuottaman arvon lisääntymisen, ja vallan väline, joka ei mittaa mitään abstraktia absoluuttista arvoa ja merkitystä.)

Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).

Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.

Filosofi ; Hired Mercenary - en garde!

Minulta on pyydetty argumenttianalyysiä facebookissa käytyyn perheriitaan. Tämä on tietysti lähtökohtaisesti hyvin erikoinen, kovin henkilökohtainen, palvelus jota ei "jostain syystä" haluttu blogimaailmaan. Projektissa oli mielestäni kovin mielenkiintoinen Michel Montaignen ihanteenmukainen henki. Hänelle filosofia oli viisautta. Ja viisautta ei haeta latinan kielen pänttäämisellä. Montaignen ihanteen henki paistoi hänen henkilökohtaisessa kirjastossaan. Montaigne maalautti kirjastonsa kattopalkkeihin aforismeja. Lähteet olivat sen ajan akateemisen maailman huippuklassikoita ; Mukaan pääsivät niin Raamattu, kuin Plinius kuin Sofokleskin. Kaikkien valittujen termien sävy korostaa, ei epäonnistumista vaan riittämättömyyttä. Esimerkiksi hänen valitsemansa sitaatti Saarnaajan kirjasta on käännetty muotoon "Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä."

Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.

Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.

Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.

Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa.

Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.

Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu.

Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.

Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa."

Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.

Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.

Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat
saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi.

Pekkaspäivän satoa

Tätä näkymää pidettiin yleisesti virheenä.

Jyrki Katainen toivoi, että mahdollisimman moni lukisi Himasen (ja Castellsin ja muiden kirjoittajien) raportin. "Mahdollisimman moni" on tavallaan sama kuin "halu että kaikki". "Lehti" vetikin tästä ajatuksen siitä että mitä tapahtuisi jos kaikki ottaisivat vapaapäivän tutustuakseen monen sanan mittaiseen järkäleeseen. "Suomen bruttokansantuotteesta katosi tänään 219 miljoonaa euroa, kun jokainen kansalainen luki 388-sivuisen Kestävän kasvun malli -raportin. Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tuottaman selvityksen lukeminen seisautti julkisen sektorin, järjestötoiminnan, satamat, transitoliikenteen, kaivosteollisuuden, pizza- ja kebabravintolat sekä jokaisen Helsingin Punavuoressa sijaitsevan yrityksen. Seisaus alkoi kello 9.30 ja päättyi kello 21.30, jolloin viimeinenkin suomalainen oli saanut koko raportin luettua." Ajatus vapaapäivästä olisi tietysti mainio. Sitä voisi kutsua Pekkaspäiväksi. ;Toki olen ollut valveutunut. Esimerkiksi Himasen puheenvuorot ovat olleet tarkastelussa tavalla jossa korostuu "maan tapa" ja "ajan henki". Omassa tietokoneessani ei ole äänikorttia. Siksi Himasen esiintymisvideon seuraaminen oli huvittavaa. Huomio kiinnittyy lähinnä käsiin. Välistä kädet nousevat suorina, kuin sanomaan "I know Karaté". Sitten käyristyneet sormet esittelevät näkymättömän melonin. Pian näkymätön meloni saa kokea karaten voiman, kun toinen käsi, sormet suorina, ikään kuin pilkkoo sen palasiksi. Sinänsä konsistentti, mutta aivan järjetön, kokonaisuus. Tämäkin toki ylittäisi monien vaivannäön joka monilla on. Himasen argumentteja ja esityksiä ei osata eritellä yhtä kovasti kuin koetaan hyväksi moittia rahoitusta. (Sinänsä ihan asiallisesti.)

Osallistuin vaaralliseen bruttokansantuotetta uhkaavaan projektiin. En toki täysin vapaapäivänä. Ja rehellisesti sanoen en jaksanut lukea kirjaa kannesta kanteen. Luin sen kuitenkin jollain sellaisella tasolla jolla Paavo Väyrynen luki Dostojevskin koko tuotannun yhdessä viikonlopussa. Eli silmäilin luvut, etenemisen ja pääasiat. Ja koska olen poikkeuksellisesti kohtuullisen lempeällä tuulella, lopputulos heijastelee myös subjektiivista tunnetilaanikin. Toisaalta Himasta on moitittu niin paljon ja älykkäästi, että en varmasti edes osaisi olla yhtä järkevä  tällä rintamalla.

Himanen, ei yli-intellektuelli hörhö vaan miltei anti-intellektuelli pamfletisti

Mielestäni siinä oli ihan kiinnostavia asioita. Ne olivat toki jonkinlaista filosofiaa. Mutta kun filosofeilta tilaa tämänlaisia, lienee turhaa olettaa että luonnontiede, ekologia tai taloustiede olisivat oleellisesti näiden tieteenalojen näkökulmien ja käytänteiden mukaisia. ; Itse asiassa päällimmäinen tunne kirjasta on päinvastainen kuin mistä kirjaa usein syytetään. Anti-intellektuellismilla menee ilmeisesti äärimmäisen lujaa, koska teosta moititaan hämäryydestä ja todellisuudesta etääntymisestä. Nähdäkseni kirjan suurimpana heikkoutena on kuitenkin se, että se on pohjimmiltaan ja perimmiltään pamfletti.

Tämä on asenne joka näkyy esimerkiksi kirjan sloganinomaisuudessa. Teos toki koostuu lauseista jotka ovat lähes yhtä sekavia kuin ne joihin saattaa törmätä tässä blogissa. Mutta sekaan tunkeutuu varsin iskulauseenomaisia tiivistyksiä. Ne ovat kirjan ymmärrettävintä sisältöä ja tarttuvat pikalukiessa helposti mieleen. Niissä kumpuaa erikoinen, mutta jotenkin hyvin suomalainen, eetos.

Että ekologia on sitä että sisäistetään se, että maa on lainassa tulevilta sukupolvilta eikä mikään menneisyydeltä peritty nyt omistettu asia. Tai että pitäisi muuttaa koko hyvinvointinäkökulma siitä miten vähennetään pahoinvointia siihen miten lisätään hyvinvointia. ; Tämä "sloganistuminen" on ainakin minun pintatietoisuuteen tulevassa kokemusmaailmassa niin korostunutta, että on melko lailla varmaa että jo tämä näkökulma ja lähstymistapa vie pois enemmän tieteellistä arvoa kuin tekee siitä jotain norsunluutorneilua.

Dignity -indeksi : Muutosvastarintaa eikä utooppista haahuilua

Sloganistumista haittaa se, että tosiasiassa muutokset useimmiten tuntuvat heijastelevan asioita jotka Suomessa on jo tehty oikein ja jotka ovat ikään kuin "vahvasti ajan hengessä". Esimerkiksi ajatus hyvinvoinnin lisäämisestä on jotain jonka läsnäolo jo nyt suorastaan paistaa Himasen omasta peruskäsitteestä, dignity-indeksistä. Himanenhan ottaa tässä kantaa siihen että hyvinvointia voidaan arvioida muutamalla mittarilla, jotka yhteenlaitettuna muodostavat tämän dignity-indeksin. Himanen ottaa esille bruttokansantuotteen,  koulutuksen maksuttomuuden ja PISA -tulokset, maassa toimivien yritysten saamat rojaltit, startup -yritysten määrän, patenttien määrän kansalaista kohden. Ja mukana on myös tasa-arvo jota mitataan naisten ja miesten lukumäärinä taktisilla aloilla.

Kun asiaa katsoo näin, on selvää että perinteisessä yhteiskunnassamme esimerkiksi koulutus on kuluerä joka nähdään investointina tulevaisuuteen. Tässä nimenomaan kasvatetaan hyvinvointia eikä yritetä vain vähentää pahoinvointia. Itse asiassa jos joku näkee Himasen ongelmana sen, että hän rakentaa utopiaa jossa keskeisenä teemana on selittää miten yhteiskuntaa tulisi muuttaa kokoomuksen, kuten Kataisen, ideologian mukaiseksi, on hankala siltä osalta että Suomi saa Himasen indeksillä vertailussa varsin hyvän tuloksen aivan mihin tahansa muuhun maahan nähden. Himasen utooppinen ja tulevaisuusutopiaa rakentava edistysuskomaailma näyttäytyy minun silmiini suorastaan muutosvastarintaisena konservatiivisuutena. Himasen kirja ikään kuin kehottaa jatkamaan samaan malliin.

Tässä kohden sloganinomaiset letkautuslausumat kuten "Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." vaikuttavat jonkinlaiselta parodiahorisonttiin vajonneelta komiikalta. Huomattavaa on, että Suomi pärjää dignity-indeksissä melkoisen hyvin, joten olisi aika erikoista pelata retoriikalla jossa asiat olisi tehty jotenkin lähtökohtaisesti väärin. ; Suoraan sanoen  Himasen teesi falsifioisi itsensä. Jos dignity-indeksi nousee juuri muulla tavoin kuin Himasen esityksessä, Himasen muu esitys olisi väärässä. Olisi luontevampaa Himaselta hylätä tämänlainen sneer -attityydi ja pitää kirjaa jopa jonkinlaisena selityksenä sille miksi meillä menee kaikesta huolimatta kohtuu hyvin. (Ei ehkä suhteessa monien utooppisiin ideaaleihin, mutta muihin olemassaoleviin maihin verrattuna kyllä.)

Dignity -indeksi vs. sen kritiikki ; Päämäärä vai siihen pääseminen

Dignity indeksi nostaa esiin jotain joka hämmästyttää jos on lukenut sitä, mistä häntä moititaan. (Paitsi rahoitusasia, joka ei ole argumenttianalyyttinen ongelma vaan eettinen ja yhteiskunnallinen.) Himasen argumentaatiota moititaan hämäränä, ilmaan heitettynä ja abstraktina. Tämä tunne syntyy toki helposti jos kirjan lukee vain alusta. Esimerkiksi maataloudessa "luomu" -sanaa käytetään monessa paikoin ad hoc. Se nähdään ratkaisuna, mutta ainakin itse näin maatalouden puolelta koulutukseni saaneena kaipaisin aivan oikeasti vastausta yhteen kysymykseen. "Miten niin?" Nimittäin olipa luomu ratkaisu tai ei, se pitäisi perustella.

Itse asiassa kokonaisuudesta saa oikeastaan mitään tolkkua vasta kun on lukenut kirjan loppuun, napannut dignity indeksin käyttöönsä ja tämän huomion kautta lukee koko kirjan uudestaan. (Mikä on, kuten "lehti", totesi, valtava menetys maan bruttokansantuotteelle, joka taas on yhtenä palasena Himasen dignity -indeksissä.) Dignity -indeksiä voidaan pitää kirjan pääteesinä. Se on kuitenkin hyvin hankalasti lopussa. Koko muu kirja pitäisi muistaa ja osata nivoa käsitteeseen joka tulee esille vasta melko lopussa. Tämä on kognitiivisesti erittäin raskas rakenne teoksessa jonka lauserakenteet ovat niin kognitiivisesti raskaita, että suomessa lienee hyvin harvoja ihmisiä joiden kärsivällisyys riittää kirjan lukemiseen - kirjan, jonka lukeminen on miltei kansallisvelvollisuus, ja jota oikein virallisen tahon suusta toivotaan mahdollisimman monelta.
1: Himanen on siis tehnyt melko klassisen virheen. (Minusta nimenomaan virheen.) Muistan kuinka koulutuksessamme kyläsuunnitelmia tehdessämme oli helppoa aloittaa kertomalla kylän historiasta, ja sitten vasta lopuksi kerrottiin tiivistelmänä mitkä asiat kylässä ovat ongelmallisia ja korjaamista vaativia. Tämä rakenne on miltei kaikissa kyläsyuunnitelmia. Tämä näkökulma on mielenkiintoinen kyläläisille ja humanisteille ja turisteille. Poliittisena työkaluna tai pamflettina tämänlainen ratkaisu ei toimi kovin hyvin. Kiireinen poliitikko tai kaduntallaaja ei jaksa tuhlata kallista aikaansa siihen että ottaa Pekkaspäivän sihen että lukee asiat kannesta kanteen. Hän tyytyy sen sijaan siihen, jos ensimmäiselle sivulle laittaa sen mikä on pielessä, ja heti sen perään toimenpide-ehdotukset mahdollisimman tiiviisti. Loppukirja on sitten ikään kuin argumentaatiota tälle teesille. Historia on tällöin enemmän historiallisen merkityksen mukaantuomista.

Tämän vuoksi on ymmärrettävää jos moni valittaa siitä että nämä dignity -indeksin mittarit ovat liian abstrakteja. Voidaan kuitenkin sanoa, että Himasen hyveet eivät nimenomaan jää abstraktiksi. Lähinnä se, että yksiselitteisesti tankattaisiin mitkä kaikki asiat vaikuttavat dignity -indeksiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä asioiden vaikutussuhteet ovat mutkikkaat ja kenties myös tilannekohtaiset. Näin dignity -indeksikin on minun silmissäni osa sitä projektin pampfletisoimista eikä abstraktia norsunluutornihärväilyä joksi se on yleensä nähnyt. Ihmiset voivat suunnitelmia tehdessään arvioita sitä miten syy-seuraussuhteet juuri heidän innovaatiossaan tai ideassaan vaikuttavat näihin indeksilukuihin. Himasen ei näinollen tarvitse keksiä kaikkia maailman innovaatioita voidakseen antaa nyrkkisäännöt ja ohjata ihmiset ylhäältä ohjaten ja kädestä pitäen hyveeseen.
1: Kenties jossain kohden ratkaisuna ongelmiin onkin se, että dignity indeksin mittarit ovat joissain kohden filosofisesti enemmän itseisarvoja "arvoja sinänsä" kuin välinearvoja joilla on arvoa sitä kautta että ne tuottavat muita asioita. Näiltä kuitenkin ikään kuin vaaditaan välineellistä perustelua jotta ne oikeutettaisiin. Tämä näkökulma tekee dignity -indeksistä pamfletinomaisen kasan teesejä.
     1.1: Toki jossain kohden maistuu pahasti siltä, että dignity -indeksin arvolista on mainittua lyhyempi. Että asiat oikeutetaan ikään kuin sitä kautta että ne näyttävät lisäävän bkt:ta. esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa helposti sitä että on useampia tekijöitä ja siten esimerkiksi bkt kasvaa. Tai että innovaatioiden määrä tuottaa kasvua joka heijastuu bkt:hen.
2: Kun kirjan pääideana on kuitenkin innovatiivisuus ja se, että ihmiset itseaktivoituvat innovatiivisiksi, on liika aukiselittäminen ymmärrettävää. Itse asiassa jos dignity -indeksi olisi konkretisoitu tasolla jota Himas -kriitikot haluavat, se johtaisi siihen että elettäisiin etatistisessa suunnitelmataloudessa, jossa sallitut innovaatiot annettaisiin ikään kuin ylhäältä käsin. Dignity -indeksi on mittari, ja yhteiskunnan tasolla olisi kannattavinta, että ihmisten pitäisi ikään kuin peilata asioita jotta pääsevät siihen.

Himasen mittarin ongelmana on tietysti se, mikä kaikilla muillakin mittareilla. Aina kun eettinen (mitä) liitetään jonkinlaiseen mekanismiin (miten) syntyy kuilu. Tosiasiat ja eettisyys ovat hankalia yhdistettäviä. Himasta voi siksi moittia kaikilla niillä menetelmillä joihin olemme tottuneet jo nyt BKT -analyysejen kommenteissa. Osa tuomitsee mittarit jopa aivan lähtökohtaisesti. Ja itse asiassa näissä kritiikeissä on paljonkin perää sekä filosofisesti että eettisesti että "yhteiskunnassa elämisen ja olemisen kätevyyden kannalta".

Mielestäni dignity -indeksi on kuitenkin jonkinlainen täydennys BKT:hen. Se on mittari ja sellaisena kenties surkea. Mutta se on kuitenkin vähemmän surkea kuin BKT. Jota on käytetty siksi että aika monesti parempaakaan ei ole ollut. Ikään kuin tosiasioiden pakosta. Sillä maailman muuttaminen ja asioiden korjaaminen vaativat aina jonkinlaisen maalin. BKT on ollut yksi tämänkaltainen. Dignity -indeksi voi olla toinen.

Himanen ja epäonnistuminen ; Eli miten hän elää kuten opettaa.

Tosin on otettava yksi asia jossa Himanen ajaa enemmän "Katais-kokoomusta" kuin nyky-yhteiskunnassa on totuttu. Tämä on innovatiivisuuden ja epäonnistumisen suhde. Himasen näkemys innovaatiosta on jotain joka korostaa, että robotit eivät innovoi. Jokaisessa täysin läpirationaalisessa skientistisessä mallissa on aina hypoteesinmuodostamisen suuruinen aukko. Keksiminen vaatii hulluutta.

Himanen ei toki ilmaise asiaa näin - hän ei ole kuten minä joka käyttää varsin banaalia ja yleisesti ja laajasti loukkaavaksi koettua retoriikkaa. Sen sijaan hän korostaa, että ihminen ei ole virheensä. Ja että jos ihminen toimii oikein, hän epäonniostuu. Siksi epäonnistuminen ei tarkoita että olisi epäonnistunut ihmisenä. Ihminen joka tekee virheen ei ole itse virhe. Siksi epäonnistumisille pitäisi antaa tilaa. ; Himasen suhde onnistumiseen onkin se, että jos et koskaan epäonnistu, et ole kunnolla onnistunutkaan.

Tässä mielessä yritys ansaita rahaa luomalla filosofinen projekti, jonka lopputuloksena syntyy jotain monisataasivuista merkkijonostoa, on ikään kuin yritys-riski-epäonnistumisketjun osanen. Siinä missä moni näkisi noloutena sen, että lapsinero joku aamu humalassa kalsarit jalassa potkaisee koiraa, Himasella tämä tavallaan kuuluu prosessiin. Ei siksi että koiran tallaaminen itsessään olisi eettistä. Vaan että vahinkoja sattuu.

Try not to become a man of success, but rather try to become a man of value.
(Albert Einstein)

Miksi konsultteja dissataan - ja miksi tällä on väliä äärimmäisen laajasti?

Jyrki Järvilehto otti kantaa konsultoinnin tarpeellisuuteen. Konsultit ovat hieman kuten työpaikan palaverit, niihin kohdistetaan usein lähinnä kritiikkiä. "Kävin viime viikolla mielenkiintoisen keskustelun siitä, kuinka rehellistä tai tarpeellista toimintaa motivaatiopuheenvuorot tai tällaiset bisnesmaailman “herätyskokoukset” ovat. Tarkoitan siis tällaisia Jari Sarasvuon tai Esa Saarisen tapaisia innostajia, jotka ovat saaneet viime vuosina aika hurjaakin kritiikkiä kuullakseen. Minusta on mielenkiintoista, että ihmisten innostaminen ja inspiroiminen herättää niin paljon vastarintaa." Hän itse antoi selitykseksi henkisen laiskuuden ja halun kestää syyllisyyttä. "Minkä takia ihmiset, jotka onnistuneesti saavat toiset pysähtymään hetkeksi suurten kysymysten äärelle, herättävät niin paljon vastustusta? Viime viikolla asiaan hahmottui aika mielenkiintoinen näkökulma. Esa Saarinen puhuu usein uomakipittämisestä. Se tarkoittaa siis sellaista elämää, jossa jokainen harmaa arkipäivä seuraa toistaan samalla tavoin. Tavat ja rutiinit ohjaavat hamuamaan neuvottelupöydässä toista munkkia. Ylipainon syyksi leimataan: “kun minä vaan olen tällainen”. Motivaatiopuhujat ovat hemmetin ärsyttäviä juuri siksi, että he uskaltavat heittää haasteen päin näköä. Mitä jos sinä vaan et olekaan sellainen kuin olet? Mitä jos tapoja ja uomaa pystyy muuttamaan?"

Itse olen varovaisen positiivinen konsultteja kohtaan. -Tai kuten puolisoni asian ilmaisi : "Kyllä niillä on joskus ihan hyviä ideoita." - ja näkisin, että Jari Sarasvuon puheissaan korostama epäonnistumisen kestäminen on suuri ongelma. Tästä huolimatta näen, että konsultin antama tulkinta konsulttiuteen suhtautumisesta on hieman sama kuin lähtisi kysymään uskovaisilta totuutta siitä miksi ateisti on ateisti. ; Uskova osaa kertoa että Jumalaa siinä vihataan eli oikeasti uskotaan.

Näkisinkin, että konsulttius koetaan ikävänä hyvinkin montaa kautta.
1: Kenties tärkein on anti-intellektuellismi. Suomi on hyvin hierarkioita vihaava kansa. Helsingin herrojen ja yliopistopellejen norsunluutornissa eläminen on monista lähinnä sitä että etäännytään todellisuudesta. Konsultti ei siis ole mikään neuvoja tai auttaja vaan häiritsijä. Tämänlainen "kyllä kansa tietää" -asenne tuli itselleni valitettavan tutuksi - paitsi skeptikkon toimissani niin myös - Kirkon Ulkomaanavussa työskennellessäni. Hyvin monesti nähtiin, että edustan jotain yliopistomiesten asiaa. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Pelkkä olemassaolo riitti tähän statukseen.
2: Toisaalta Himanen on tuonut esiin sen, että filosofeja kohdellaan hieman kuten "huonoja taiteilijoita". Ja tällöin kysymys on puhtaasti siitä kuka saa miten paljon rahaa. "Systomykoosissa" asia ilmaistiin "Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja." Konsultti taas on filosofi joka saa palkkaa. Minuakin pidetään harmittomana hörhönä ja kivana olemassaolevana lähinnä siihen asti kun palkkaa tästä paskanjauhannastani ja saivartelustani tupsahtelisi tilille. Himasen kohdalla tämä korostuu siitä että ihmiset eivät tiedä Himasen argumentteja tai sitä miksi hän on väärässä. He tietävät että Himanen on saanut huonoja arvioita. Ja lopullinen asenne johtuu lähinnä rahoituksesta. Jukka Hankamäki esitti asian näin "Vastalauseryöppy, jonka Himanen sai osakseen, oli ilmiömäinen. Todennäköisesti se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hankkeen rahoitus koettiin vääräksi ja kohtuuttomaksi. Mikäli Himanen olisi tehnyt työnsä ilmaiseksi ja omalla kustannuksellaan, se tuskin olisi herättänyt mitään huomiota, ja tulokset olisivat hautautuneet tuhansien komiteamietintöjen pinoon ilman yhtään kommenttia." Konsulttien ongelmaksi nähdäänkin aivan varmasti se, että he saavat palkkaa jostain "joka pitäisi tehdä ilmaiseksi".
3: Pessimistille konsulttien optimistinen kannustuskielenkäyttö nähdään epäilyttävänä. Suomi on kyyninen maa. Ja itse, vielä keskivertoakin kyynisemmästä päästä katsovana, jo konsulttien levittämä optimismi herättää epäilyjä. Tässä kysymys on maailmankuvasta. Optimismi vaikuttaa epäuskottavalta filosofialta. Ja tältä pohjalta ihminen helposti tulkitsee sen myös metodeiltaan huonoksi, ikään kuin tutustumatta.
4: Tarkemmin analysoivat optimistit pettyvät konsulttien kyynisyyteen. Kun katsotaan konsultteja, ideana on usein yrittäminen. Optimistit taas tuppaavat jostain syystä olemaan kohtalouskoisia. Positiiviset ihmiset siis uskovat että asiat lutviutuvat. Konsultti taas on tyyppi joka sanoo että asiat  eivät välttämättä mene huonosti, mutta asialle on tehtävä. Tämä näyttäytyy optimistille pessimisminä.
5: Konsultoitavat ovat usein työväestöä. Ja vaikka kommunismi ei enää ole muodissa, kommunisminsukuiset ideat ovat etenkin "alemmissa sosiaaliluokissa" hyvinkin suosittuja ; Kaczynski esitti tämän niin, että vasemmistolainen asenne on samastumista luusereihin. Kommunistinen perinne taas kannustaa ajattelemaan asioita rakenteiden kautta. Ihminen on siinä uhri. Konsultti hyökkää siis kuulijoidensa poliitista näkemystä vastaan. Tätä voidaan kutsua jopa "yleisön väärinvalinnaksi". Kunnes tajuaa että työnantaja edustaa rakenteita ja että konsultti ei suinkaan saa asiakkuuksia proaktiivisesti ruohonjuuritasolta, vaan johtajat helposti palkkaavat konsultit ikään kuin "yläpuolelta".
6: Toisaalta konsultit puhuvat usein menestymisestä - jopa silloin kun tavallinen ihminen puhuisi jostain aivan muusta. Tämä sitten rinnastetaan samaksi kuin hyvä elämä. Tämä terminvalinta ohjaa monia harhaan. Konsultit korostavat usein miten kieli luo todellisuuden, mutta he eivät silti ymmärrä että menestys on myrkytetty termi jota kannattaisi välttää koska se liitetään mekaanisesti rahahanojen aukenemiseen. Itselleni konsulteissa tämä menestyskeskeisyys on hyvin vieraannuttavaa. Olen filosofisesti vielä "vähän" vanhoillinen siinä mielessä että haluan sitoa viisauden olemassaoloon enkä pelkkään toimivuuteen. Locken tapa ajatella filosofiaa menestymisenä on siis itselleni hieman vieras, jopa vastenmielinen. Näen, että filosofia painii ikään kuin liian tärkeiden asioiden parissa, jotta oma mukavuus olisi jotain jonka edessä tästä ihanteesta pitäisi luopua.

Näistä versioista kaikki ovat hieman arkisia ja banaaleja. Mutta ihmiset ovat arkisia, banaaleja. Käytännössä konsulttien suurin ongelma on siinä, että
1: Jos heillä on sanottavaa josta yleisö on samaa mieltä, sitä ei tarvitse opettaa ja nurinaa tulee "nollatiedosta". Uusien asioiden mukaantuominen taas nähdään (porvarien poliittisena agendana tai intellektuaalisen todellisuudesta vierautuneena) vääristelynä ja epäluotettavuutena.
2: Monesti konsultti tarjoaa oppeja jotka lupaavat menestystä tietyillä asenteilla. Jos nämä opit pitävät paikkaansa, ei tylsän duunin rivityöntekijöillä helposti ole sitä asennetta, koska jos hänellä olisi se, hän olisi jossain muussa työpaikassa. Tällöin ongelmana on se, että konsultti opettaa jotain yleisölleen hyvin vierasta. Ja tällöin kuuntelijan maailmankuva tulee hyvin helposti väliin. Ja konsultti joka ei tätä tiedosta on huono konsultti. Ja konsultti joka tämän tiedostaa ei välttämättä ole huomion jälkeen konsultti. Ja joskus tilanne nyt vain on niin, että kannustuspuheissa mukana yleisössä onkin ihmisiä jotka ovat aiemmin kannustuneet ja epäonnistuneet. Ja näin heillä on been there done that - asenne ja konsultti saa asiallisen kritiikin. Tämä on huomiotava esimerkiksi Sarasvuolaisessa yli-ihmisyydessä sisäisessä sankaruudessa.

Itse näen, että konsultti joka perimmiltään opettaa, että ihmiset ihmiset eivät ole uhreja vaan perseileviä rassukoita - vähintään sen vuoksi että eivät tajua että vallankumouskin vaatii perseen penkistä nostamista - tekee jotain oleellisesti oikeaa ja tärkeää.
1: Sen sijaan en pidä siitä että aika iso osa kätkee tämän ikävän totuuden "optimismikieleen" . Se, mikä nähdään kannustamisena on usein sanahelinää joka ei ole kaukana sanamagiikasta. Kieli ei muuta todellisuutta. Kieli muuttaa ihmisten asenteita. Kieli manipuloi ihmisiä harhoihin jotka eivät ole todellisuudenmukaisia.
2: En pidä myöskään siitä että konsultit näkevät yleisönsä aika halveksittavasti. Järvilehdon asenne siitä että yleisö ei ilman häntä miettisi tärkeitä kysymyksiä on nähdäkseni aika hoopo. Se, mitä minulla on kokemuksia ihmisistä - ja kokemusmaailmani ryömii varsin banaaleissa ja epäakateemisissakin ryönästöissä - en ole kohdannut ihmisiä jotka miettivät asioita.
3: En pidä myöskään siitä, että oikeastaan konsulttia eniten tarvitsevat ihmiset ovat sellaisessa työssä jossa työnantajan ei kannata konsulttia tulla kannustamaan. Työnantaja haluaa että työntekijät ovat ahkerampia ja tehokkaampia juuri hänelle. Työntekijä taas voi monissa paikoissa kannustua lähinnä siten, että vaihtaa työpaikkaa. Moni työ on sen tyyppinen paskaduuni, että on käytännössä aivan mahdotonta motivoitua siitä. Enkä puhu tässä likaisista tai vaarallisista töistä, vaan hajottavista töistä joiden rakenne on mekaaninen täsmälleen saman toistaminen.

Kukaan ei koe olevansa sisäinen narri.

Konsulttien perusongelmana on kuitenkin se, että he tekevät kuten Järvilehto. Heidän on kaupattava jotain "toisinajattelijuutta" ihan sen takia että spesialisaatio vähentää kilpailua. Konsultti tekee työtä. Ja työssä on ytimessä ansaintalogiikka. Usein selitetään että moite johtuu siitä, että konsulttien optimismi ei iske negatiiviseen kansaan. Se kuitenkin hyvin vahvasti johtuu siitä että he väittävät että he tietävät ihmisiä paremmin miten tämä sisäinen sankaruus hoidetaan.

Kuten Kemppinen kirjoitti huumorista ja sen suhteesta satiiriin, traagisuuteen ja elämänkertoihin; Tässä tärkein huomio on se, että olemme itse asiassa melkoisen egoistisia olentoja. "Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla - tai roskana." Ja tässä kohden emme halua olla narreja. Lisäksi huumori menee helposti satiirin puolelle. Ja satiirikot ovat "irvistelijöitä, eivät humoristeja.", koska perusideologia on musta. "mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin" Toisaalta huumori ja epäonnistuminen kulkevat rinta rinnan "Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé - Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat." Jos konsultti on hyvä, konsulttia tarvitsevat eniten luuserit. Mutta jos heitä moittii heitä syytetään pelleiksi.

Konsultti joka tarjoaa sisäistä sankaria tulee ihmisille sanomaan että "te ette osaa elää, te ette tiedä mikä on tärkeää". Ja se, että näitä käsketään miettiä on lähinnä herja "miettikää nyt". Kielenkäyttö jolla konsultit yrittävät pehmentää iskua nähdään helposti saivarteluna ja sanahelinältä. Ihmsiet näkevät niiden taakse tässä mielessä "liiankin terävästi".

Kukaan ei suostu olemaan muiden pelle, vielä vähemmän säälitty pelle

Ja tässä on jotain - ei vain suomalaista vaan - eurooppalaista. Tämä heijastuu suoraan mielenterveyskysymykseen. Jukka Hankamäki kirjoitti tähän liittyen mojovan mielenterveyttä käsittelevän kirjan arvostelun, joka tuntuu jotenkin kasvavan kuin taianomaisesti koko mielenterveyttä koskevaksi filosofiaksi. Hän korostaa, että keskiajalla hulluus jaettu nykyajasta poikkeavalla tavalla : "Vielä keskiajalla voitiin ajatella, että on kahdenlaisia hulluja: hauskoja ja vakavasti otettavia. Hauskat on usein mielletty narreiksi, kun taas vakavasti otettavia pidetään vaarallisina."  ... "On syytä muistaa, että myöskään keskiajalla ”hauskana” pidetty hullu (eli narri) ei oikeastaan ollut itse hauska ollenkaan. Sen sijaan narri saattoi naurettavaksi toiset ihmiset, yleensä vallankäyttäjät (vrt. hovinarrit), ja tämä tehtävä oli suojattu narrin roolilla, toisin sanoen upottamalla narri niin voimakkaasti poikkeavaan rooliinsa, että juuri siitä asemastaan hän saattoi - ja hänen odotettiin saattavan – vallankäyttäjät naurettaviksi." Nykyään tämä rooli on varattu stand-up koomikoille ja harmiton hullu on enemmänkin ihminen joka nolaa itsensä ja tukee sillä järjestelmän erinomaisuutta. Narrista on tullut vaarallinen ja "nykyään vaarallisin hullu näyttää olevan sellainen, joka saattaa kyseenalaiseksi koko vallitsevan rationaliteetin ja yhteiskuntajärjestyksen, toisin sanoen uskon asioiden järkiperäisyyteen. Hän asettaa vaakalaudalle keskeisten tieteellisten ja poliittisten uskonkappaleiden järkevyyden sekä ihmisten luottamuksen siihen, että yhteiskunnan toiminta tähtää oikeudenmukaisuuteen ja hyvään."

Tämä aivan varmasti heijastuu konsulttien kohtaamiseen. On tavallaan hyvin osuvaa, että Sarasvuo ja Järvilehto pitävät ongelmana epäonnistumisen kestämistä. Sarasvuo korostaa sitä, että yrittäessä asioita epäonnistuminen ainakin silloin tällöin on väistämätöntä. Järvilehto taas korostaa, että ihminen ei ole koskaan kaikkivopa ja siksi heikkouksista ei pidä välittää niin paljoa. Että pitää sen sijaan enemmänkin "valita taistelunsa" ja välttää sitä että priorisoi tavoitteensa väärin. Järvilehdon maailmassa ihminen voi saada miljoona euroa rahaa, jos vain haluaa ja yrittää tarpeeksi. Mutta tällä priorisoinnilla on hinta ja olisi hyvä miettiä etukäteen onko miljoona arvokkaampi kuin vaikka vapaa-aika tai perhesuhteet jotka uhraa asian edestä. ; On mietittävä esimerkiksi sitä miten yksilön tavoitteet kohtaavat yhteisön tarpeet. ; Nähdäkseni epäonnistumista ei kuitenkaan nähdä näiden optimistikonsulttien käsissä täysin oikein. Se nähdään ylikorostetusti yksilöiden asiana. Kuitenkin esimerkiksi ilmapiiri on myös yhteisön asia. Kaikissa asioissa on nähdäkseni sekä rakenteellinen että yksilöllinen puoli.

Länsimaissa suhde epäonnistumiseen on yllättävänkin sosiaalinen. Mielenterveyspuolella tämä tulee melko helposti esille niillä joiden mielenterveys on järkkynyt - mutta ei ole järkkynyt liikaa. Se, mitä tapahtuu kun ihminen kuulee että sinulla on jokin ongelma on se, että he alkavat ... suhtautumaan. Tämä ei ole usein mitään vihaa tai negatiivista. Asioista ikään kuin tehdään iso numero ja epäonnistuminen nähdään jonkinalisena invaliditeettina. Saat ikään kuin luvan tehdä asiat huonommin, koska sinua säälitään. Kaikki saavutuksesi ylikehutaan koska et ole vertainen vaan joku jonka vaikeuksien rinnalla omista huolista marmattaminen tuntuisi pikkumaiselta.

Mutta sitten on tehtävä kuten Hankamäki tekee. On otettava esiin ripaus Nietzscheä. "Viittaus Nietzscheen on tässä yhteydessä paikallaan, sillä juuri hän katsoi, että länsimaisen ajattelun traaginen jako toisaalta ideaaliseen maailmaan ja toisaalta dionyysiseen aistimellis-seksuaaliseen todellisuuteen sisältää myös hulluuden eristämisen järjen vastakohdaksi sekä kieltojen kulttuurin luomisen." Tässä on minusta oleellinen teema. Kirjoitin itsekin Nietzschen apollonisen ja dionyysisen näkökulman kautta viimeksi eilen. Aiheena ei vain ollut mielenterveys vaan uskonto ja se minkälaisen uskonnonharjoittamisen kokisin mielekkääksi. (Aiheena käytin tosin Jeesusta ja hänen "munastaan". Mutta teema oli pohjimmiltaan tuo mainittu hitusen egosentrinen edellämainittu.)

Konsulttien ongelmana on filosofian historia. Etenkin kristillinen historia. Nietzschen raivo uskontoja kohtaan oli syvä. Ja sen perustassa voidaan oikeastaan nähdä se, että se tekee apolloniudesta terveyttä ja dionyysisyydestä sairautta.
1: Nietzsche kohdistaa uskontokritiikkinsä tavalla joka kohdistuu vahvistetusti lähinnä sen fundamentalistisimpiin muotoihin ja nimeää tämän kristinuskoksi. Ja tämä on ironista lähes satiirisuuden asteelle asti, koska nykyään uusateismia moititaan siitä että se on liian kreationismi-fundamentalismikriittistä ja Nietzsche on joitain sellaisia filosofisia ateisteja jotka mainitaan ikään kuin jotenkin oleellisesti Dawkinsia parempina. Tämä on juuri sitä materiaalia josta parodianvetäminen on enemmän ideologian aukikirjoittamista kuin luovaa toimintaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" kuoli.

Tässä konsultin kannalta relevanttia on se, että jos hän tuo esiin mallinsa, se on helposti konfliktissa vastaanottajan maailmankuvan kanssa. Ja tässä tilanteessa on äärimmäisenhelposti sävyjä jossa "norsunluutornin pelle tulee pitämään meitä pilkkanaan." Sillä suhteemme epäonnistumiseen on kulttuurisesti huono. Maailmankuva kritiikki korostaa vastapuolen irrationaalista minää. Maailmankuva on itsessään apolloninen projekti, ja sen ristiriitaisuuksien esilletuominen korostaa että tälläinen maailmankuva olisi absurdi, siis ytimeltään dionyysinen. Ja kuten Hankamäkeä aiemmin lainasin, tämä aihe on nykyään tabu.
1: Valtaosa skeptismin kritiikistä onkin tietynlaista. Oikeastaan tavallaan täysin käsittämätöntä - ne tuntuvat olevan jotain "ollaan mukavia toisillemme" -kirjoituksia jotka sävyttää todella omintakeinen kritisoijan asennevammaisuus. Kirjoittaja vaatii skeptikoilta mukavuutta mutta hän esittää tämän vaatimuksen kritiikkinä ja moitteena jossa ei ole mukavuutta samalla planeetallakaan. Syynä on se, että moni sekoittaa mielipidevapauden ja maailmankuvien relativismin siihen että kaikki ihmiset olisivat pohjimmiltaan apollonisia. Vaikka tietoteorian kritiikki johon relativismi nojaa itse asiassa opettaa juuri päinvastaista. Eli että me kaikki olemme dionyysisiä. "Tämä päivä" -blogissa kuvataan miten ateismikritiikki muodostuu lausumasta "epäkohteliasta" ja "ylimielistä" hyvin erikoisella tavalla. Pohjimmiltaan ateismi ja skeptismi loukkaa koska se on apollonista ja kriittistä ja se luo epäilystä ihmisten maailmankuville. Kun apollonisin keinoin paljastetaan oman näkemyksen dionyysisyys, sen apollonisuudesta pidetään kiinni ja tätä puolustetaan dionyysisellä loukkaantumisreaktiolla. Jossa oma herneen nenäänveto sekoitetaan vastapuolen loukkaavuuteen. Syynä on kyvyttömyys kestää omaa perseilyä. Ja kun tätä sulkusilmäisyyttä ja dogmaattisuutta ei tunnusteta - esimerkiksi siksi, kun oma maailmankuva nojaa avomielisyyden periaatteelle - oma suuttumus nähdään sanojan viaksi. Oma loukkaantuminen ei missään tapauksessa voi johtua omasta itsestä vaan on  pakosti vastapuolen loukkaavuutta.

Omasta apollonisuudesta ei luovuta missään tilanteessa, koska siitä on tehty nykykulttuurissa vaikeaa. Avomielisyys on tavallaan jopa määritelty kulttuurirelativistisuudessa hyväntahtoisuuden periaatteen varaan. Siinä henkenä on se, että jokainen maailmankuva on pohjimmiltaan järkevä ja rationaalinen. Tämä on äärimmäisen apolloninen projekti. Ja pidänkin periaatetta kohteliaana mutta viisautta hakevalle se on harhaanjohtava. Dionyysisyyden piilottaminen naamioidaan apollonisuuden ihanteeksi. Ja tämä on vain epärehellistä. Mikä on sinänsä yleisinhimillistä, mutta se olisi syytä tunnustaa. Ja tästä tunnustamisesta on tehty nykyisessä (moni)kulttuurissa hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta. (Ja uuskonservatiivien monokulttuuri onnistuu tässä jostain syystä vielä tätäkin huonosti, vaikka olin joskus vuosia sitten melko varma siitä, että tämä ei olisi edes mahdollista.)

Kulttuurimme suhde epäonnistumiseen on erikoinen. Se korostaa, että jokainen voi olla voittaja ja silti kukaan ei saisi hävitä. Apollonisuutta arvostetaan, mutta ei haluta noudattaa. Ja dionyysisyys kielletään koska se rinnastetaan mielenterveyden menettämiseen. Ja onnellisuus ja mielenterveys ja hyvä elämä rinnastetaan taas yhdeksi ja samaksi yllättävän vahvasti. (Lähes kaikki hyvän elämän esitykset ovat onnellisuuspuhetta joka taas on vahvasti medikalisoitua ja ytimeen on otettu nimenomaan mielenterveys.)

Epäonnistumisen kohtaamisessa on aina kaksi vihollista / haastetta ;  (1) oma ego ja (2) muiden reaktiot. Ikävää mielenterveyden järkkymisen ja muunlaisen vaikeuksien - ja tietenkin myös epäonnistumisten - kohdalla muiden sääli on ikävintä. Ikävää on myös se, että kulttuurimme on hyvin vahvasti etääntynyt narrikulttuurista. Me tykkäämme nauraa muille ja muiden epäonnistumisille, ja jos jokin toimii poikkeavalla tavalla, emme tulkitse että hän voisi avata kulttuurimme rakenteellisia lukkiutumia, vaan mieluummin ajattelemme että hän on todellisuudesta etääntynyt ja hairahtunut luuseri joka ehkä tomertuu, hankkii oikeanlaisen työn, harrastuksen ja uskonnon.

Ja tässä mielessä konsultin ongelma on se, että hänen tehtävänsä on herättää ihmisiä heissä piilevään luuseriuteen jotta he voisivat nähdä että heidän elämässään on jotain parannettavaa. Ja toisaalta konsultti itse tätä tehdessään pakottautuu jonkinlaisen eivitsejä latelevan narrin rooliin. Jolloin hän on vaarallinen hullu tai naurettava. Ja joka tapauksessa hän saa ihan liikaa palkkaa.

---

Joku voi pahastua, että en tässä korostanut konsulttien parissa olevia pseudotieteitä tai seulonut esille tieteellisesti perusteltuja psykologisia kultahippuja. Tämä tuli kuitenkin jo tässä hyvin rajatussa kulmassa turhan laajaksi tekstiksi. Jos petytte tästä niin pettykää. Paitsi ehkä joku toinen kerta jolloin ette pety. Ehkä.

Paluu negatiivisuuteen ~ Ylistämällä alistettu ja ikuisen kasvun ideaali

Vammaisten asioiden tukemiseen keskittynyt "Kynnys ry" reagoi Jari Sarasvuon ohjelmaan. Ohjelmassa Pekka Hyysalo käsitteli parantumistaan onnettomuuden jälkeisestä vammautumisesta. Nähtiin että ohjelma on jakanut vammaisasioita miettivien kannat. Toisista Hyysalo on loistava. Toisista oli reilua antaa kasvutarinalle tilaa. Kolmas näki että Sarasvuo "alensi ylentämällä".

Ja kieltämättä on selvää että Hyysalon asenne liittyi Sarasvuon ideologiaan.  Ja että tässä on todellakin hyvin ikäviä puolia. Ja onhan tälläisissä aina viesti siihen että jos vaikka ei kykenekään nousemaan neliraajahalvauksestaan vuoteesta, niin olisi sitten ikään kuin vain antanut periksi eikä ole yrittänyt tarpeeksi. Tämä asenne on Jumalan parannusihmeitä korostavassa menestysteologiassa aivan yleinen. Sarasvuo ei vain syytä Jumalaa vaan riittämätöntä yrittämistä. Hänen pääviestinsä on se, että ihmiset lannistuvat eivätkä siksi yritä tarpeeksi. Tämä on nähdäkseni jotain joka vihjaa siihen suuntaan, että hän itse ei tiedä mitä epäonnistuminen tarkoittaa. Hän on kohdannut elämässään vain vaikeuksia.

Nähdäkseni erikoisin piirre Hyysalossa on jäänyt huomiotta. Hän on nimittäin hyvin mallikelpoinen esimerkki Nietzschen yli-ihmisestä. Jo ennen onnettomuuttaan hän oli toteuttanut itseään alansa huipulla. Nyt hän pyrkii että tilasta jossa pikkuvarpaan liikuttaminen on ollut mahdotonta, siihen että hän juoksee maratonin. Ja että hän ei todellakaan juokse sitä maratonia missään Korsossa. Kun Sarasvuo pitää häntä numero ykkösenä monessa muussa asiassa - joka taroittaa tietysti hänen lannistumattomuuttaan ja asennettaan ja optimismiaan joka tarttuu muihinkin. Hyysalo hylkää Sarasvuon prioriteetit aivan ääneen ja sanoo että hänellä on tasan tarkkaan mielessä mitkä saavutukset merkitsevät. ; Hyysalo on vahvasti hyvän ja pahan tuolla puolen. Hänellä on omat kriteerinsä ja hän miettii vain sitä, miten niissä voi kehittyä paremmaksi.

Hyysalon ongelmana onkin tavallaan se, että jos minä menisin sanomaan samanlaisia asioita televisioon, minun luonteeni negatiiviset piirteet ikään kuin demonstroituisivat. Että siinä on tyyppi joka ei välitä pehmoetiikasta, tai että tyytyy pelkkään sosiaaliseen asenteeseen. Fakkiutuminen, muiden prioriteettejen ohittaminen, muista välittämättömyys ja moniarvoisuuden vähyys nousisivat esiin. Minun sanomanani puheenaiheeksi nousisi jokin muu kuin kannustaminen tai kehuminen. ; Tässä mielessä Hyysalo oli hyvä veto Sarasvuolta. Kulttuurissamme vammaisia "pitää kohdella kiltisti" ja siksi normistomme sanovat, että heidän kohdallaan asiat pitää katsoa hyvän kautta. Nähdäkseni Sarasvuo antoikin tilaa ymmärtää sitä, että hänen maailmansa on julma samalla tavalla kuin Nietzschen yli-ihmisyyskin. Eli ei välttämättä. Ja onhan se sisäinen sankari ainakin terveempi sankarina kuin sadomasokistinen epäonnistumisestaan itselleen gloriaa rakentava marttyyrisankari joka on niin uhria, niin uhria.

Nähdäkseni tämä on erinomainen lähtökohta tarkastella myös Himasta kohutuine tuotantoineen.

On ihastuttavaa, miten Sarasvuo ja Himanen pyörivät sellaisten asioiden parissa, että se suorastaan huutaa sitä että asioita olisi törmäytettävä keskenään. Himasen tekstiin pääsee kätevästi ilmaiseksi. Itse asiassa siihen tutustunut huomaa, että se on kohtuullisen pitkä, vähän vajaat 400 sivua. Himasen kohutuista palkkiorahoista osa meneekin minusta siihen, että minulle piffataan kirja jossa on filosofiaa. Rehellisesti sanoen olen tutustunut siihen vain pintapuolisesti. Ja yritän lähestyä sitä myös hyvän kautta. Ihan siksi, että asiaan liittyvää hyvää kritiikkiä on ja tulee lisää. Kenties tässä minulla on edes jotain annettavaa kokonaisuudelle.

Hankamäki on mielestäni tiivistänyt hyvin perusidean. Hän on toki kriittinen Himaselle ja huomiot voidaan nähdä osuviksi samaan tapaan kuin epäonnistumisen ymmärtämättömyys ja tästä seuraava julmuus ja heikompien tallaamisen oikeutus liittyvät Sarasvuon ajatteluun. ; Himasen mallissa ytimessä on "hyvän kehä". Se on Gunnar Myrdarin näkemys joka on yleistynyt Pohjoismaissa. Himasen voidaan tässä kohden nähdä olevan Sokrateen tai Platonin linjoilla. Sokrates kun uskoi että tieto on hyve. Eli kun ihminen tietää, hän toimii oikein. Platon taas korostaa kokonaisvaltaista kolmiosaista "terveysmalliaan", jossa terve on myös kunnossa. Mukaan voisi niputtaa myös Aristoteleen, jolle onni syntyi siitä että yksilön tavoitteet ja lahjakkuudet kohtasivat yhteisön tai yhteiskunnan tarpeet.

Hankamäki ei pidä siitä, että Himanen niputtaa kaikki yhteen ja laittaa niiden taakse yhden ainoan mittariluvun. "Puhuessaan arvokkuudesta Himanen ei ole erottanut toisistaan arvoja ja arvoarvostelmia. Tämä on distinktio, joka jokaisen filosofin pitäisi osata tehdä. Hyvyys on arvo, jota voidaan käsitellä abstraktiona. Sen sijaan arvoarvostelma on kullakin yksilöllä oleva näkemys siitä, mikä on hyvää (tai pahaa), toisin sanoen, mitä hän pitää hyvänä (tai pahana). Tästä johtuu, että käytännön elämässä päädytään kovin erilaisiin näkemyksiin hyvästä ja pahasta. Usein tuloksena on riitoja." ... "Himasen unelmissa arvokkuus tuottaa luovuutta, avoimuutta, rauhaa, vapautta ja kehitystä, jotka kasvavat kuin kalavaleet ja joita voidaan mitata (s. 303) matemaattisella dignity-indeksillä! Tällaisen määrällisen mittarin pamauttaminen pelkästään käsitefilosofisen ruletin keskelle vaikuttaa jokseenkin keinotekoiselta, ja omituista onkin, mihin sellaista lainkaan tarvitaan, jos ja kun ihmisen arvokkuus on itseisarvo, jota ei tarvitse erikseen mitata eikä perustella." Hankamäki pitää myös trendin liittämistä huonosti perusteltuna; "Ei ole suinkaan kyynisyyttä vaan puhtaasti järkiperäistä kysyä, miksi hyvyys (niin moniselitteistä kuin se jo sinänsä onkin) johtaisi lisääntyvään hyvyyteen ja Himasen toistelemaan dignityyn. Miksi hyvyyden kehän sijasta ei seuraisi pahuuden kierre, josta noituuden kultakaudella käytettiin nimitystä circulus vitiosus?" ... "Himasen esiin nostama hyvyyskarusellin ajatus – näkemys itseään vahvistavasta hyvyydestä - on myös vailla moottoria. Kukaan ei ole keksinyt, miksi hyvyys tai arvokkuuden kokeminen heijastuisivat esimerkiksi kolminkertaisina takaisin, niin kuin mystinen kolminkertaisen paluun periaate väittää. Pikemminkin hyvinvointi näyttää johtavan ahneuteen, joka kasvaa syödessä. Se johtaa pelkoon menettää saavutettu etu."

Itse olen tunnetusti varsin kyyninen mököttäjä ja mäkättäjä. - Olipa kysymys ihmisten kognitiosta tiedossa tai etiikassa. Olemme monesti parempia politikoijia ja tiimillä kyykyttäjiä kuin oikeudenmukaisia. Olemme maailmankuvaamme mukaan faktoja muokkaavia, sovittelevia ja jopa niiden ignoroijia koska pyrimme voittamaan debatteja emmekä olemaan totuudenmukaisia. Näin ollen luonnollisesti ilahdun Hankamäen kyynisyydestä. Paitsi, että en ilahdu. (Sehän olisi optimismia ja kaikkea!)

Näkisin, että Hankamäki on hieman turhankin vahvasti kristillisen kulttuurin jämien äärellä. Jos Himasen optimismimalli on 1950 -lukua, tämä on vielä vanhentuneempaa aineistoa. Nähdäkseni circulus citiosus on tästä enemmänkin kuin vihje. Ja onkin hyvä huomata, että vaikka moni uskonnollinen fundamentalisti ja konservatiivi valittaa siitä miten hyvät kulta-ajat ovat takana, niin kun katsomme nykyaikaa, ihmiset sekä elävät pidempään, pääsevät halutessaan yhä enemmän ja enemmän sivistyksen äärelle. (Suurin osa ei hakeudu, mutta nykyajan tampiot sekoilevat suomi24 ja ylilaudan syövereissä kirjoitusvirheineen ja päättelyvirheineen kun taas ennen he olivat lukutaidottomia orjia.) Elintaso on kasvanut, ja noitavainojen kaltaisia lynkkauksiakin tapahtuu yhä vähemmän ja vähemmän. Sillä myös rauha ja ruumiillinen koskemattomuus - ja modernina aikana yhä useammalle tarjolla olevassa määrin ja yhä kasvavammalla voimakkuudella vapaus ja itsen toteuttaminen - ovat hyödykkeitä joita halutaan suojella. - Nähdäkseni jo Maslown tarvehierarkian perustaksi ottaminen voisi vallan mainiosti toimia esimerkkinä siitä, miten asiat todellakin kasautuvat. Kun ruumiillinen turvallisuus on kohentunut, kohentuvat monet muutkin asiat. Jos ruokaa on, ja tuilla saa vuokran, ei ole välttämätöntä pakkoa ryhtyä ryöstelemään ja murhaamaan. Ja jo tämä vihjaa, että itseään ruokkivan kasvun mekaniikkaa on ja sitä jopa tunnetaan. ; Siksi kehitysmaissa on eniten väkivaltaa, sairauksia ja kaikkia ongelmia. Maailmassa näyttää jo aivan yleistiedonkin pohjalla vallitsevan jonkinlainen Matteus -vaikutus, jossa ne joilla on ja jotka yrittävät lisää ottaa saavat lisää. Heikoimmilta taas otetaan se vähäkin pois. (Ja kenties sanotaan että he eivät yritä tarpeeksi.)

Myös Himasen tapa laittaa yksi mittari kaiken ytimeen on luonteva, kun huomaa, että hän ottaa universaalietiikan lähtökohdakseen. Himanen on koherentti ja monet tavallisesti tehdyt käsitteiden jaot on tehty siksi, että ne ovat Himasen kokonaisuudessa turhia. Eivät siis vääriä, vaan turhia kahtiajakoja. Ja kun Himanen näkee, että informaatio tukee etiikkaa ja kaikki ruokkii kaikkea muuta, on luonnollista että trendiä mitataan yhdellä mittarilla joka on kaikkien näiden erilaisten toisiaan tukevien elementtien ytimessä. Nähdäkseni ongelmana onkin enemmän se, että Himanen on tässä turhankin innovatiivinen. Tämä on ironista, koska Himasta on nähdäkseni moitittu siitä, että hän ei ole kehitellyt teokseen aivan oleellisesti uusia juttuja sitten "Hakkerietiikkansa". Tämä on ironista koska kirjaa on puolustettu sillä että se on filosofinen yhteenveto joka ei tuota "uutta tietoa" vaan "ymmärrystä". Nähdäkseni dignity -indeksin ongelmana on se, että se on lähinnä määritelty paikalleen. Se asetetaan mittariksi, mutta ei ole kovin hyvin perusteltu tai empiirisesti kokeiltu että tämänlainen mittari toimii. Himanen on tässä mielessä liian innovatiivinen. Muutoin sanoisin että hänen tietonsa ovat kohtuu varmoja vakiintuneista lähteistä haettuja. Lähdekritiikki ei voi olla ideologista. Se, että tiedot haetaan valtion tiedoista ei pitäisi olla siksi ongelma, ellei valtio sitten tunnetusti valehtele ja manipuloi tuloksia niin että ne perustuvat huonoon mittaamiseen ja huonoon tieteeseen tai jopa puhtaseen vääristelyyn.
1: Olenkin konservatiivi juuri siksi, että kaipaan tämänlaisia varmisteluja. Ihan oikeasti. Ettei vaan kaahotettaisi. Uskokaa, minä tunnen kyllä ylilyöntien riskit, olen tehnyt niitä itse niin paljon, että olen aiheessa kenties jonkinlainen kokemusasiantuntija!

Loppuhuomautus.

Nähdäkseni liikaoptimismi on kuitenkin kaikesta huolimatta jotain, joka on syytä muistaa. Näkymätön käsi ja muu talousoptimismi pitävät sisällään jotain viisautta, mutta niitä on jo nyt tunnetuin seurauksin käytetty varsin kyseenalaisesti. Talouteen on tullut romahduksia. Ja tästä saadaan aikaan mahtavan fasinoiva Hyysaloanalogia. Hyysalohan on mies joka on koko ajan treenannut ahkerasti. Hän on harjoittelullaan ollut koko ajan selkeästi nousujohteinen. Yrittämisestä seuraa kuitenkin väistämättä myös epäonnistumisia. Ja näitä kaikkia ei voi edes maailman huipputasolla itseään toteuttava komea nuori mies ennakoida, hallita tai ennaltaehkäistä muuten paitsi siten, että jättää harjoittelematta. Hyysalon kohdalla kuvaavaa onkin se, että hän oli vahingoittunut lajissa jota hän tekee paljon. ; (Tunnettua on, että uimareiden hukkumisprosentti on suurempi kuin muiden. Koska he ovat niin paljon muita useammin vedessä.) Ja trendin huippuna on se, että Hyysalo on massiivisen treenaamisen ja kehityksen jälkeen yhä matalammalla tasolla kuin hän oli ennen onnettomuutta. Samoin talouskin voi kehittyä, mutta talousromahdukset kertovat, että ei ole takeita että nousu ja yrittäminen eivät johtaisi siihen että pitkällä tähtäimellä huipuille ei enää koskaan palattaisi. Ei vaikka kuinka yrittäisi.
1: Hyysalo on tässä vielä mairitteleva esimerkki. Sillä Sarasvuon ohjelmaan ei päästä sattumalta. Ne ihmiset jotka ovat urheilussa vammautuneet eivätkä ole nousseet eivät ole esillä. Sarasvuon kokoama aineisto onkin todellisuuskuvaa vääristävää - mikä lienee ihan hyvä jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa eikä alistua sille. Jokainen neliraajahalvautunut joka ei juokse maratooneja on Sarasvuolle "hukkuneen rukous", joita ei huomata kun hukkumisesta pelastuneet ovat ne jotka saavat olla äänessä.

Sarasvuon ja Himasen mallissa korostetaan monia puolia jotka liittyvät prosessiin vain ad hoc. Sarasvuo vaikuttaa uudessa ohjelmassaan pyrkivän johonkin henkisyyteen ja tuntuu rinnastavan yritteliäisyysajattelunsa tähän hyvinkin vahvasti. Samoin Himanen puhuu paljon ekologisuudesta ilman että varmistaa tämän. Se on siitä erikoista, että ekologisuus lienee Himasen kasvussa mukanaolevista piirteistä se kaikista empiirisin. Juuri ympäristöongelmat taas tuntuvat liittyvän kehitykseen. Tuntuukin, että ihmisen etiikka, hyvinvointi ja innovaatiot tukevat toisiaan, mutta luonto on usein se joka ikään kuin "joutuu maksamaan hinnan". Himasen voisi toivoa liittävän asian mukaan muutenkin kuin ad hoc -sanoina. Optimismi kaipaisi muutakin kuin positiivista sanahelinää jossa vastapuoli nollataan ihmisenä ja asetetaan todistusvastuu ja "näkymätön pallo" vastapuolelle. En tiedä miksi tehdä ilmaan määriteltyä filosofiaa jos sen suhde itsekriittisyyteen ja todistamiseen on se, että se pitäisi ottaa vakavasti kunnes vastapuoli falsifioi sen. Nähdäkseni falsifiointitarvetta on vasta kun on jotain materiaalia joka on siihen riittävän relevanttia. Tätä kutsutaan filosofisesti todistuksen taakaksi. Ja se on se, minkä vuoksi erinäköisiin tutkimuksiin annetaan rahoitusta.

Filosofia ja roskakori

Panu Raatikainen bloggasi siitä miten filosofialle viimeaikainen julkisuus ei ole ollut hyvää julkisuutta. Hän muistelee niitä aikoja jolloin "Suomalainen Filosofia" oli ylpeydenaihe. "Filosofiassa on pidetty Nobel-palkinnon vertaisena saavutuksena oman osan saamista Library of Living Philosophers -sarjassa. Tähän pieneen joukkoon on mm. Russellin, Sartren, Popperin ja Gadamerin ohella mahtunut kaksikin suomalaisfilosofia, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Jälkimmäinen on myös saanut Ruotsin Tiedeakatemian myöntämän filosofian Schock-palkinnon." Arvostus on ollut suurta. Sittemmin tilanne on muuttunut. "Suomalaisen filosofian julkisuuskuvaa hallitsevat nyt erilaiset itse itsensä (tai toinen toisensa) huippufilosofeiksi julistaneet julkkisfilosofit, joille tärkeintä tuntuu olevan julkisuuden valokeilassa paistattelu, läheiset välit poliittisen ja taloudelliseen eliittiin - ja siinä sivussa tietysti muhkean tilipussin varmistaminen itselle. Hidas ja työläs akateeminen filosofian tutkimus ja sellaisen julkaiseminen ei heitä jaksa kiinnostaa. He päinvastoin halventavat sitä toistuvasti julkisuudessa merkityksettömänä ”lillukanvarsien” tutkimisena. Nämä julkisuudessa viihtyvät filosofiset helppoheikit vertaavat itseään mielellään länsimaisen filosofian perustajahahmoon Sokrateeseen. On totta, että myöskään Sokrates ei panostanut julkaisujen kirjoittamiseen – hänhän ei tiettävästi itse kirjoittanut mitään - vaan konkreettiseen filosofian harjoittamiseen keskustelemalla ihmisten keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin sitten loppuvatkin." Himasen palkkiokohun jälkeisessä filosofiakentässä ei ole tosiaan arvostusta riittänyt. Ja tämä on ymmärrettävää.

Itse katson tämän heijastuneen kulttuuriin jossa olen itse kasvanut. Populaarifilosofian puolella mieleeni on jäänyt Ilkka Niiniluoto, älyllisesti arvostettavana ihmisenä ja filosofina. Toki minun nuoruudessani oli myös Esa Saarinen. Häntäkin pidän kunnioitettavana hahmona, vaikka hän edustaakin mainitsemiani filosofeja selkeämmin Raatikaisen moittimaa linjamaa. Enkä väitä, että nuoruuteni oli hörhöydestä vapaata. Meillä Järvenpäässä kohkattiin paikallisista UFO -havainnoista viikkotolkukka. Ja Juhan af Grahn ja Rauni-Leena Luukanen-Kilde näkyivät televisiossa. (Joka oli siihen aikaan isompi juttu kun kanavia oli vähemmän eikä ollut internettiä haaskaamassa kaduntallaajien elämää.)

Allekirjoitankin Raatikaisen ajatuksen siitä että filosofia kaipaisi ryhtiliikettä. Tosin ihmettelen, että olisko kysymys kuitenkin enemmän (a) filosofian julkisuuskuvan kiillottamisesta ja (b) medianäkyvyyskontrollista kuin varsinaisen filosofian laadun parannustarpeesta. ; Ongelmahan ei minusta ole se, että tehty filosofia olisi aina paskaa. Vaan se, että aivan kuten Luukanen-Kilde ja af Grahn saivat näkyvyyttä nuoruudessani, on heidän paikkansa näkyvyydessä saanut onnellisuushöpötys. (Ei, kaikki onnellisuusfilosofia ei ole roskaa. Mutta medianäkyvyyttä saanut onnellisuusfilosofia on.) On sääli(ttävää), että filosofian julkisuuskuva on heilahtanut positivismihypetyksestä positiivisuushypetykseksi. Ironista on, että filosofia on muuntunut Sokrateen paarmuudesta sofistiseksi valtakoneiston naamarinkirkastukseksi. Luulisi, että viisauden rakastaminen olisi jotain paljon arvokkaampaa.

Toinen surullinen piirre on se, että vaikka ongelma tiedostetaan, ihmiset usein ehdottavat korjaukseksi entistä pahempaa filosofian mädättämistä. Moni nimittäin ei koe että Himasen ongelma on populismi ja vallan nuoleskelu. He kokevat että Himasen ongelma on norsunluutornius ja he haluavat arkijärjenmukaisuutta. Nähdäkseni hyvä filosofia voi olla arkijärjenmukaisuutta, mutta se ei ole sitä välttämättä tai väistämättä. Ja tämänlaisen vaatiminen on nähdäkseni vain sitä että henkilö vaatii että vallankäyttäjien sijaan nuoleskeltaisiinkin muita ihmisiä - usein "kansalaisten" taakse nojautuu itse asiassa lausuja itse ja vielä useammin hänen maailmankuvansa viiteryhmä ja (ala)kulttuurinsa.

Toki itsekin näen että akateeminen filosofointi ja intelligentsia on itse asiassa snobbailua. "Perinne on tunnettava" ja sama ajatus on huono jos siinä ei ole sitaatteja ja viittauksia kuuluisiin filosofeihin. Tässä mielessä "hermitti" -blogin dialogi akateemisen filosofin ja korpifilosofin välillä on kuvaava. "Filosofi sanoi korpifilosofille, että sano nyt joku hyvä sitaatti! Korpifilosofi siihen sanoi, että paskat sitaateista kun tuotan ne itse! Filosofi sanoi puolestaan siihen, että ei sivistynyt ihminen puhu räävittömiä. Korpifilosofi ihmetteli sitä ja sanoi sitten, että sosiaalinen vuorovaikutus on ihmisyyden perusta! Ja tähän filosofi sanoi, että erinomainen ajatus, mutta väärin ajateltu!" Valitettavasti se paljastaa vain yhden kulman asiaan. Ja todellisuus vaatii väkisin useamman ulottuvuuden. Tässä nimittäin ero korpifilosofin ja akateemisen filosofin välille latistuu retoriseksi.

Hyvän ja huonon filosofian ero ei perimmiltään latistu sanamuotoilujen tasolle. Ryhtiliike ei ole populismia. Näiden tasojen sekoittuminen kertoo valitettavasti omaa kieltään siitä miksi nuoruudessani af Grahn sai mediatilaa. Ja miksi nykyään jokainen pseudotiede myy itseään Sokraattisena toisinajatteluna joka vastustaa norsunluutorniutta. Se, että ei tee tutkimusta vaan vetoaa ihmisten uskontoihin, uskomuksiin ja maailmankuviin, on helppoa. Todellinen filosofia ja viisaus. Se taas on vaikeaa. Siksi Sokrateskin tunnusti, että hän tiesi vain sen, että ei tiennyt mitään. Hän oli paarmana paljastamassa tämän piirteen muissakin. Tätä on aivan mahdotonta löytää onnellisuushöpötyksestä joka omituisella tasolla onnistuu luomaan sanamagiaa. Sanamagia yhdistää arkijärjen käsityskyvyn ylittävän jargonin saivarteluksi, joka tukee arkijärjen käsityskyvyn mukaisia uskomuksia. Niin että kuulija ei ymmärrä mitään vaan vaikuttuu hienoista sanoista ja saa mystisen kokemuksen jossa asiat on hienoja vaikka (oikeastaan kun) niistä ei mitään ymmärräkään. Tai parhaimmillaan teksti ymmärretään, ja ollaan vaikuttuneita siitä miten se tukee sitä mikä on jo tiedetty valmiiksi jolloin siitä ei pohjimiltaan opita yhtään mitään. Filosofia joka ei kasvata viisautta tuskin on mitään kovin hyvää filosofiaa.

Siksi minusta on hauskaa lainata Raatikaisen blogaukseen tullutta Marko Gröönroosin kommenttia filosofian hyödystä panos-hyötysuhteen kautta. "Onneksi filosofit ovat erittäin tehokkaita. Fyysikot tarvitsevat tutkimuspapereita kirjoittaakseen kynän, paperia, roskakorin ja miljoonia maksavia tutkimuslaitteita. Matemaatikotkin ovat paljon fyysikoita halvempia, he kun tarvitsevat vain kynän, paperia ja roskakorin. Filosofit ovat kuitenkin kustannustehokkaimpia, koska he tarvitsevat vain kynän ja paperia." Tässä suhteessa onnellisuusfilosofit ovat kalliita, koska he vaativat kalliita konsulttipalkkioita ja muita palkkioita. Kaltaiseni korpifilosofit ovat sen sijaan hyvin edullisia - He eivät nimittäin tarvitse kuin roskakorin.

Mitä on "eisoveltava etiikka"?

Jos katsotaan nykyaikaista arvokeskustelua, on helppoa huomata, että lähes kaikki harrastavat jonkinasteista moraalifilosofiointia jossa perusteluun pyrkivää keskustelua käydään siten, että mukana on selkeästi yhteiskunnallinen ja konkreettiseen elämään tunkeva ulottuvuus. Tämä keskustelu ei aina ole rationaalista, hyvin perusteltua, ja asenteissakin on usein bashaamisen makua. Usein oma vakaumus ja tunne laitetaan argumentiksi viitaten sananvapauteen ; Lupa sanoa toimii argumentinkorvikkeena. Mutta jos katsotaan onnistumisen ja epäonnistumisen ohi, voidaan huomata että soveltava etiikka on vain kaikkialla. ; Soveltava etiikka on kuten mikä tahansa "soveltava filosofia" tai käytännön filosofia ; Tietyn aiheen filosofisten käsitteiden analyysi ja siihen liittyvä argumentaatio otetaan jonkin asian ajamiseksi. Soveltavassa etiikassa moraalifilosofian käsitteet ja perinteet otetaan oman elämän arvojen, normien ja jopa lakien ohjailun pohjaksi.

Moni voisi pitää tätä itsestäänselvyytenä ja irrottamattomana osana tavallisen ihmisen julkista elämää. Ja tietyssä määrin soveltava etiikka on varmasti ollut liikenteessä aina. Lehtien mielipidepalstat ovat kauan pullottaneet moralismia.

Kansalaiset ovat tässä kenties olleet edelläkävijöitä. Sillä akateemisesti vakavasti otettava soveltava filosofia on oikeastaan saanut suosiota vasta 1960 -luvun jälkeen. Normatiiviset moraalikysymykset oli välissä jätetty syrjään "eiakateemisina". Tämä on ymmärrettävää, kun muistetaan että normatiivinen moralisointi oli uskonnon heiniä. Monet yrittivät tietoisesti ja tavoitteellisesti irtautua tämänlaisesta. Siksi toisen maailmansodan aikana filosofit eivät puuttuneet. ; Ja enemmän - moni saksalainen akateeminen filosofi liittyi natsipuoluseeseen ja osallistui ja tuki varsin epäeettistä toimintaa. Samaan aikaan esimerkiksi Englannissa ihannoitiin analyyttisyyttä joka tarkoitti sitä, että arvoja ja normeja kuvailevia sanoja pilkottiin merkityksiin ja osioihin. Oltiin kiinnostuneita määritelmien sisällöistä ja vältettiin soveltamista tai liittämistä niitä konkreettisiin poliittisiin esimerkkeihin. (Toki mukana oli sellaisia ihmisiä kuin Karl Marx, joista tehtävänä oli analyysin sijaan maailman muuttaminen.)

Simone de Beauvoirilla on tässä yllättävän suuri vaikutus. Hän esimerkiksi vuonna 1946 korosti koston ja rangaistuksen oikeuttamista sotarikollisiin. Beauvoir sovelsi oikeuttamisessaan Immanuel Kantin etiikkaa. (Tämä voi olla yllättävä kanta feminististen kantojensa ja "Toisen sukupuolen" kautta kuuluisaksi tulleelta ihmiseltä.) Soveltava etiikka otti poliittista tulta, ja vaikutti esimerkiksi rotuerottelukysymyksiin USA:ssa. Tuntuukin että tässä filosofit tekivät oikein. Eivät katsoneet sivusta kun pahaa tehtiin vain koska heillä oli iso kiire sen kanssa että he miettivät avunannon eksaktia määritelmää

Omien arvojen ja ideologioiden soveltamisoikeudesta on tullut hyvin voimakasta ja suosittua. Ja postmodernissa maailmassa jossa ihmisillä on omia mielipiteitä, konflikteja tulee muuallakin kuin uskonnossa ja poliittisissa mielipiteistöissä. Näistä on syntynyt usein (a) presuppositionistisia moraalikoneita, joissa ensin päätetään mitä mieltä ollaan ja sitten etsitään siihen sopivat moraaliperustelut, jolloin kokonaisuus on enemmänkin "strategisesti valittu tilkkutäkki" kuin mikään koherentti moraalinen maisema (b) Sitä että otetaan tietty moraalimalli ytimeen ja kaikki alistetaan tälle. Soveltavaa etiikkaa on kaikkialla.

Tässä maailmassa keskustelun käytännöllisyys on usein hyvinkin kyseenalaista.
1: Moni kokee nettikeskusteluissa, lehtien palstoilla ja televisiossa vaikuttavansa asioihin. Mutta toisaalta on selvää, että jos aiheena on vaikka turkistarhaus, ei turkistarhaaja muuta toimintaansa minkään kuulemansa argumentin pohjalta. Ja yhtä selvää on se, että vaikka olosuhteet olisivat mitä, turkistarhauksen vastustajat sanosivat sen kohdalla että ne eivät ole riittäviä.

2: Osa voisi nähdä että vaikka postmodernismissa onkin usein kysymys maailmankuvasta, niin tosiasiassa koko nykymalli voidaan nähdä jonkinlaiseksi kinasteluksi, joka eroaa totalitarismista lähinnä sitä kautta että totalitarismissa on voittaja. ; Maailmankuvat vain koherentisoivat asiat omaksi nipukseen ja debatin tehtävänä on vähentä muiden vaikutusvaltaa. ; "Auktoriteettikammoisimmat" filosofit ovat jopa nähneet soveltavan etiikan ongelmaksi niiden antivallankumouksellisen luonteen. Soveltava etiikka on heistä sitä, että valmiita filosofisia teorioita sovelletaan ja tätä kautta syntyy jonkinlaisten vallitsevien moraalimallien myötäilyä. Käytännössähän suosiota saa, jos soveltaa teorioita joilla on uskottavuutta. ; Syntyy ikään kuin spesialisteja, jotka osaavat oman alansa liike-elämän etiikkaa, ympäristöetiikkaa ja vastaavia. Ja jotka sitten tuottavat haluttua kuultavaa ihmisille jotka haluavat kuulla sitä ja jotka maksavat siitä. - Tämän kritiikin ytimessä on tietysti ne kysymykset jotka ovat pyörineet Pekka Himasen ympärillä. Mutta jo Sokrates moitti retoriikaa harrastavia sofisteja siitä että nämä puolustivat mitä asiakas halusi, sen sijaan että kunnioittaisivat totuutta.
3: Osa näkee että soveltavan etiikan ongelmat ovat enemmänkin siinä, että joko ollaan intuitiivisia ja etiikka sirpaloituu joksikin jossa ei ole yhtä mallia josta ratkaisua haettaisiin, eikä mietittäisi moraalilakien yleispätevyyttä. Toisaalta juuri moraalinormien soveltamisessa kritiikin kohteeksi nousevat yleensä "omituiset tulokset", jotka sotivat ihmisten intuitioita vastaan hyvinkin rajusti. Tällöin etiikka nähdään joko läpeensä virheellisenä teoriana - joka on usein liioiteltua - tai sitten moraalilakipohjainen ajattelu nähdään "dogmastaan huutavan ideologin" tai "norsunluutornista julistetun todellisuudesta vieraantuneen ideologiattoman harhailijan" tekemänä saivarteluna.

Itse olen harhautunut uskomaan, että monesti aitoa viisautta on nimenomaan se, että heittäytyy reflektoimaan tilannetta edessä on jonkinlainen moraalinen ongelma tai kina. Ja että tilannekohtaisen harkinnan tuloksena siihen tuodaan "laatikon ulkopuolelta" ratkaisu jota kumpikaan osapuoli ei halua kuulla. (Ja näitä tilanteitahan riittää.) Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Viisaan ratkaisun ei tarvitse olla rakentava. Toisaalta suuri osa näyttää soveltavan jotain jota ei kuvaa klassisesti ajateltu viisaus, vaan jokin joka heijastelee perinteistä älykkyyden tai fiksuuden ilmapiiriä. Tässä maailmassa soveltavan etiikan voima tulee siitä, että hän osaa analysoida asioita käsitteellisesti, tuntee etiikan teorioita, ja on ikään kuin diplomaattinen ja objektiivinen ulkopuolinen. Tälle "fiksuus" -asemalle on selkeästi nähtävä arvoa. Ja usein ratkaisu löytyy mielevästi juuri täältä.

Näen, että jos filosofiaa harjoittelee, olisi käytännöllisintä ottaa tämä harjoitteluun. Sillä sillä ei ainakaan soveltamistarvetta puutu. Osa tosin näkee, että tosiasiassa soveltava etiikka on harvinaisempaa kuin olen esittänyt. Tämä tapahtuu yleensä lokeroimalla erilaisia aloja tai rakentamalla. Tällöin esimerkiksi sosiologia, ideologia, ammattifilosofia ja vastaavat nousevat etiikasta irrallaan oleviksi alueiksi. Nähdäkseni tässä ongelmana on vain se, että
* Lopputulos on amoraalista, siis ei minkäänlaisessa suhteessa etiikkaan. Tämä on toki mahdollista, on täysin mahdollista ajatella vaikka tulojen maksimoimista. Mutta pidän kuitenkin moraalia yhtenä oleellisena elementtinä toiminnassa, joten jos työpaikalla ei ole etiikkaa, en halua olla siellä töissä. En hyveellisyyttäni, vaan sen vuoksi että amoraalisessa maailmassa minulle työntekijänä voi tapahtua moraalisesti haitallisia asioit. En halua ikään kuin sivulliseksi uhriksi tai oheistappioksi jota ei edes tarkastella tapahtuman jälkeen eettisestä kontekstista.
* Se kiertää Humen giljotiinin piilottamalla mukaan oletuksia joissa moraali muuttuisi jotenkin objektiiviseksi, ja se salakuljetettaisiin mukaan. Joka ilmituotuna moraalinsiirtona taas olisi moraalinen argumentti ja soveltavaa etiikkaa. En arvosta laiskuutta ja huolimattomuutta joten en pidä tästäkään.

Kenties parhaimmillaan soveltava etiikka ei kuitenkaan ole moraalijunttaamista. Vaikka kyllä tarvetta poliittiseen puuttumiseenkin taatusti on, kuten alkuun laittamani esimerkki filosofeista toisen maailmansodan aikana muistuttaa. Junttaaminen kuten sotarikollisille kostaminen ovat jotain jota moraalifilosofia ei tyystin kiellä. Kysymys on tekojen ehdoista sekä toiminnan määrästä, laadusta ja voimakkuudesta. Se ei ole edes ongelmien ratkaisua, vaikka filosofi voikin tuoda asiaan kulman jota muut eivät huomaa. Se ei ole edes sitä että kekseliäästi keksitään uusia ongelmia vanhoihin ratkaisuihin. Sillä jopa kliinisenä käsiteleikkinä etiikka on siitä mielenkiintoista, että se voi tuoda ihmisille mielikuvia, assosiaatioita. Ja ne voivat aktivoida, provosoida tai jopa trollata ihmiset ajattelemaan asioita itse omassa päässään. Väitän siis, että soveltava eetikko voi tätä kautta olla yhteiskunnallisestikin auttava vaikka hän ei esitä ratkaisuja siihen miten muiden pitäisi elää elämäänsä.

Kysymys oikeastaan muuttaakin tämän mietteen jälkeen luonnettaan. Jos filosofia on julkisuudessa, ja se vaikuttaa, sitä voidaan nähdä joko soveltavana etiikkana tai etiikkana jota sovelletaan. Jos filosofiaa tehdään vain ammattifilosofeille, se on kuitenkin jaettu dokumentti. Jos moraalifilosofiaa tehdään vain itselle, se saattaa hyvinkin vaikuttaa seuraavan päivän asenteisiin ja tekoihin. Kaikki tiivistyykin otsikkotekstiin. Soveltava etiikka on usein siirretty syrjään muunlaisesta etiikasta. Mielestäni on asiallista kysyä, mitä eisoveltava etiikka olisi. Itse en tietyissä "filosofian" ja "soveltamisen" ja "etiikan" määrittein kykene sellaista löytämään ollenkaan! Kas tässä moraalifilosofinen haaste, jolla on pikkiriikkinen julkiseen elämään kurottava ulottuvuus.