Ajatuksia siitä miten on kenties nimenomaan järkevää pilkkoa ja määritellä rakkautta

Skientismi ja analyyttinen filosofia nähdään usein jonkinlaisena loukkauksena ihmisyydelle. Syynä on se, että niissä tarkastelun kohde määritellään ja tätä kautta sidotaan se jonkinlaiseen vankilaan. Ja tämä kielikuva on mielikuva ja mielikuva ikävä tosiasia. Kenties tässä on kuitenkin hieman "rajoittunut" tapa katsoa asioita.

Moni toki käytännössä unohtaa tämän jos esille laitetaan jokin muu kuin "pahamaineinen evoluutiopsykologia". Esimerkiksi Platonin rakkauden kolmijako jossa on eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus) ja agape (jumalallinen rakkaus) eivät koe samanlaista tuomitsemista. Vaikka teknisesti niissäkin on kyse hyvin samantapaisesta asiasta.

Asiaa voi lähestyä kenties jopa paremmin ottamalla käyttöön ajatuksen jossa luokittelu voi tarjota näkökulmia hyvinkin erilaisiin rakastamisiin. Evolutiivisestikin on aivan eri asia selittää seksuaalista himoa kuin vaikkapa altruismia. Yleisnimi on tässä mielessä aivan liian ylimalkainen ja rajoittunut. Syntyy ikään kuin vääriä dikotomioita. Ja siksi, kun variaatiota ei nähdä, syntyy tilanteita joissa osiota tarkastelevat näkökulmat ovat vääriä. ; Jos ajattelee vain "rakkautta", on seksuaalisen himon selittäminen loukkaavaa koska rakkaus voi olla myös tuntemattoman auttamista. Tämä sinänsä osuva vastaesimerkki ei sitten vain osu siihen tässä tilanteessa tarkoitettuun maaliin.

"Psychology Todayssa" kirjoitettiin vähän aikaa sitten siitä miten psykologi voi nähdä aihepiirin. Ja yllättävää kyllä näyttää siltä että kun kuva tarkentuu, niin nimenomaan syntyy uusia erilaisen rakkauden lokeroita. Platon oli siis hyvinkin paljon liian yksinkertainen.
1: John Lee on tehnyt luokitelmia. Joita on enemmän kuin Platonin kolme. Niistä jokainen on omalla tavallaan tärkeä, keskenään erilainen eikä yksikään niistä ole täysin väärä. Eros, idealisoituun partneriin heijastetut romanttiset tunteet. Ludus, jännityksentunnetta luova rakastamisen tapa. Storge, vakautta ja ystävyyttä korostava rakkaus. Pragma, joka on käytännöllistä rakkautta jossa mukana on myös omia mieltymyksiä ja tarpeita, joiden kautta saadaan piirteitä - ja niihin voidaan jopa luoda "suositusluetteloja". Mania johon liittyy pakkomielteisyyttä, mustasukkaisuutta ja äärimmäisiä tunteita. Agape joka on epäitsekästä ja ehdotonta myötätuntoa ja myötäelämistä.
2: Robert Sternberg on määritellyt rakkauksia joissa huomataan että osa rakkauksista on kombinaatioita. Ei ole siis vain yksi lokero johon pitäisi jämähtää vaan mausteita voidaan ottaa useasta eri luokasta. Kenties jopa kaikista. Rakkaudessa on läheisyyttä (intimacy), seksuaalista ja romanttista viehätystä (passion) ja sitoutumista (commitment). Esimerkiksi teinien suhteet tuntuvat hyvin vakavilta ja muokkaavat persoonalisuutta mutta niistä puuttuu sitoutuminen. Pitkäaikaisessa parisuhteessa taas alkuinnostus saattaa hiipua ja muuttua kypsemmäksi kumppanuudeksi.

Mielestäni nämä yksityiskohdat ovat tarpeen jos pitää esimerkiksi ymmärtää sitä miksi nettideittipaikoissa annetaan toivelista ja ihannekuvia. Ja miten tämä oma ihanne ei sitten välttämättä herätä suuria tunteita. Mutta samalla tämä tapa voi olla rationaalisempi kuin lähimmän fyysisen ihastuksen herättävän partamotoristin tai biletytön kyytiin hyppääminen. Ja miten moni helposti sanoo että "väärin tehty" kun oikein tapa kuvata asiaa on nimenomaan "eri tavalla tehty". Näkisin jopa niin että analysoimaton mieli on asioita ymmärtämätön ja asioita arvostamaton mieli.

Jos siis määritelmien vankila ja dikotomisuus ahdistaa, voi syynä olla "liian vähän filosofiaa" eikä "liian paljon filosofiaa". Ylianalysointi on harvoin ongelma. Usein jos ongelma näyttää tältä, se voi olla jopa sitä että omat epävarmuudet, pelot ja asennevammaparanoijat naamioidaan mietiskelyksi ja itsereflektioksi.

Kirkon rakkauspolitiikka

Facebookissa kiersi (ainakin pienissä piireissä) kuva jossa rinnastettiin kirkon facebooksivunsa mainosta ja sivun sisältöä. Tässä on tilanteesta tuore kooste. (Punainen leima on polemiikkia ja minun lisäämä.) Ideana on se, että kirkko todellakin mainosti rouheasti että "4.1 miljoonaa suomalaista tykkää tästä!" kun samalla on selvää että tykkääjiä on 5,625 kpl. Kirkko tietysti vetosi mainoksessa jäsenlukuunsa ja tämä selittää eron lukujen välillä asiallisesti.

Kysymys on tavallaan siitä mitä tapahtuu kun verrataan kahta lukua jotka eivät ole sama luku (vaikka voisi kenties luulla että ne olisivat jotenkin yhteenviittaavia). Mainoksen sanavalinnat tietysti johtivat katsomaan näitä samana asiana. Tässä mielessä sitä voi pitää harhaanjohtavana.

Ensin kirkon liioittelu tuntui huvittavalta, jonkinlaiselta suuruudenhullulta pullistelulta. Sillä kirkkohan ei ole edes valitsemislaitos. Sinne päädytään ja ollaan, ei liitytä jostain valinnasta. Lapsikaste takaa että kirkkoon kuuluminen ei itse asiassa ole minkäänlainen "tykkäämisen" merkki. Se on pikemminkin sen merkki että on noin monta ihmistä jotka kokevat kirkkoon vaihtevasti. Osa arvostaa ja osalla on tunteita jopa niin vähän että ei ole mitään intoa ponnahtaa sieltä poiskaan. Näkemys on kuitenkin mielenkiintoinen koska myös facebooktykkäykset ovat itse asiassa "halpoja". Klikkaaminen ei vaadi kovin suurta aktiota. Tässä mielessä rinnastaminen tykkäämiseen onkin osuvampaa kuin moni facebooksurfari haluaisi tunnustaa.

Koska kirkko perustuu uskonäkemykseen jossa Jumalan rakkaus ja usko on julkisen uskontopuheen ytimessä, on hyvä huomata että puhuessaan tykkäämisestä Kirkko vetää pakosti referenssiä Jumalaan ja teologiaan. Voidaan jopa sanoa että jos Jumala on rakkaus, on tykkääminen sama kuin "pieni jumala". Voidaankin siksi sanoa että kun kirkko käyttää tämänlaisia sanoja, se ei suinkaan välttämättä valehtele. Sen sijaan se voi uudelleenmääritellä käsitteen. Tällöin se kenties menettää merkityksiä joita sanalla arkikäytössä on, mutta tämä uusi määritelmä onkin statement aihepiiriin. Näin ollen kirkko kertoo omasta rakkaudellisuudestaan ja siitä minkälainen Jumala olisi jotta tämän nykyisenlainen instituutio todella häntä palvelisi.

Useinhan rakkaus liitetään jonkinlaiseen aktiivisuuteen. On tunnetta joka myllertää. Edwin Linkomiehen kuvaus voisi sopia tähän perinteiseen rooliin. "Rakkaus on voimakkaimpia niistä tunteista, jotka hallitsevat ihmisen toimintaa ja elämää. Monet voivat elää elämänsä liukuen tämän tunteen yli tai ainakaan saamatta kokea sen voimaa, mutta toisille se taas muodostuu elämää hallitsevaksi intohimoksi, joka vastustamattomin ottein tarttuu ihmiseen ja kuljettaa häntä kuin lehteä tuulessa tahi sitten polttaa hänet karstaksi, niin että jäljellä on vain riutumus ja kuolema." Mielestäni tämä runollinen lausunto pitää takanaan hyvinkin erilaisia rakkauskäsitteitä. Se kuvaa montaa ilmiötä eroottisesta rakkaudesta, harrastukseen kohdistetun intohimon kautta uskonnollisiin tunteisiin. Tämä on se, mitä on perinteisesti nähty uskonvakaumuksen tehtäväksi.

On selvää että Kirkko ei juurikaan noudata tätä näkemystä. Toki kirkon historiassa on aikoja jolloin se on voinut kuvat kirkkoa hyvinkin täydellisesti. jossa esimerkiksi saamelaisten kohtelu 1930 -luvulla oli sitten sitä karstaksi polttamista. (4.1 miljoonaa tykkäsi? Ainakin isompi prosenttiosuus kansasta kun nykyään.) Nykyään näistä halutaan irtautua muista asioista puhumiseen ja (rituaalinomaisiin) anteeksipyyntöihin.

Nykykirkon rakkaus on primaaristi jäsenmaksun maksamista. Kun katsotaan yleisimpiä teitä joiden kautta kirkon jäseneksi tullaan, voidaan huomata että rakkaus on myös oikeita sukujuuria, eli sitä että on syntynyt kristittyyn perheeseen. Kirkko on passiivista oloa, ei läsnä tai aktiivisena olemista. Ja huvittavaa kyllä, tämä kuvaakin itse asiassa kirkon asenneilmapiiriä hyvinkin tarkasti.

Tämä nykymeno tiivistyy Arhi Kuittisen blogissa olleeseen kuvaan jossa solidaarisuuden käsitettä vertaillaan eri aikojen ihmisten kautta. Tätä kautta voitaisiin sanoa että siinä missä
1: Linkomiehen mallinen normaali rakkauskäsite voisi kuvata sellaiset asiat kuin (1) yhteisvastuu (2) se että ihmiset tekevät yhteistyötä siten että (3) heillä on työnjako niin että kaikki voivat tehdä oman osansa töistä, se että (4) vastuu ja ansiot jaetaan niin että yhteistyö ja heikkojen auttaminen ovat mukana.
2: Nykykirkon rakkaus on sama kuin yhteiskunnankin. Se, on sitä että antaa että jokainen tekee omat asiansa ja että mihinkään ei puututa, kunhan maksaa veronsa. - Kun asenne on näin ylimalkainen, passiivinen ja nihilistinen, on selvää että juuri jäsenyys kuvaa rakkauskäsitettä täydellisesti. (Moralismin pelossa ei olla moraalisia vaikka näiden välillä on kuitenkin käsitteellisiä eroja.) Siksi kirkon nykyinen hyve onkin se, että se ei tee pahaa. Tämänlaisen rakkauden tukeminen on tietysti monille rakkaudellinen passiviinen suorite suoraan palkasta.

---

Kirjoittaja muistuttaa että kirkon jäsenmäärät ovat laskussa ja facebooksivuille kertyy pikku hiljaa jäseniä. Niin että esitetyt luvut, vaikka nyt ovatkin kaukana toisistaan, lähentyvät toisiaan. Kirjoittaja toivoo että luvut eivät lähesty toisiaan asymptoottisesti, eli että ne todella joskus kohtaavat. Hän itse asiassa toivoo että tämä tapahtuisi mahdollisimman pian. Se, onko lukujen kasvu vai pieneneminen kohtaamisen syy ei häntä kiinnosta kovinkaan paljon, pääasia olisi se, että tämä tapahtuisi.

Tunteellinen skeptikko.

Hume oli paatunut sentimentalisti, vaikka skeptikko olikin.

Hänen ymmärtämisensä keskiössä on järki ("reason") ja tunteet ("passion"). Niiden kautta Hume veti rajan siitä miten hyvä tunnistetaan, miten moraalin rooli tulee ottaa ja hyveet huomata. Karkeasti Hume esitti että tunteet olivat moraalin lähde. Tämä ajatus täytti koko hänen moraalituntonsa. Tämä on tietysti täydellistä passiota.

Ennen tätä on hyvä miettiä mitä Hume tarkoitti järjellä ja tunteilla. Se liittyy olennaisesti siihen mitä Hume tarkoitti sanoessaan seuraavan : "Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve an dobey them."

Järki on jotain, jota kutsutaan ymmärtämiseksi. Humelle se tarkoitti sitä että kuvittelukyky arvioi todennäköisyyksiä ja demonstroi niitä. Tai Humesitaatilla "abstract relations of our ideas, or those relations of objects, of which experience only gives us information". Näitä voitiin lähestyä myös kokemuksista oppimisen kautta. Humelle mieli toimii kuvittelukyvyn operaatioina, ja kun se on rationaalista se käsittelee todellisuutta ja siinä olevia suhteita ja niiden uskottavuutta. Kyse on siis relaatioiden hahmottamisesta ja huomaamisesta. Kuvittelua tarvitaan jotta tapahtuman ei tarvitse juuri sillä hetkellä olla läsnä jotta sitä voitaisiin miettiä. Rationalistien standardisettinä voidaan sanoa että sanoa että Hume ei uskonut että relaatiot olisivat ihmisen näkökulman kautta rakennettuja, vaan ne olivat todellisuuden oma luonne. Relaatiot eivät siis ole meidän keksimiämme, vaan ne ovat olemassa meistä riippumatta ja tätä kautta ne voidaan havaita, eikä "vain konstruoida."

Hume laajensi tästä. Yllä oleva oli yleisesti hänen aikansa rationalisteilla oleva näkemys. Seuraava taas on sitä hänelle "originaalia" tavaraa.

Hume yhdisti järjen tunteiden orjaksi. Rohkea veto, harva tekee samaa nykypäivänäkään. Ajattelemme olevamme loogisia, järkeviä ja kaikin mallin objektiivisia. In facto, tunteet sitovat meidät ja pidämme maailmankatsomustamme arvossa ja puolustamisen arvoisena.

Humella ytimessä on motivaation synty. Se kun liittyy asioiden tekemiseen käytännössä. Hänen argumenttinsa on ymmärrettävissä sitä kautta että asiantilan rationaalinen huomaaminen ei motivoi mitään aktiota. Asian tapahtumien todennäköisyyden tietäminen ei vielä motivoi. Tarvitaan jotain tästä tosiasiaväitteestä riippumatonta. Tästä syntyy tavoitteita ja haluja. Ja haluttavuuteen pyrkiessä järki sitten voi hyvinkin olla hyvä työkalu. Asiat motivoivat tai muuttuvat vastemielisiksi, ei relaation, vaan toivottavuuden kautta.

Humelle hyvä ja paha eivät olleet aktuaalisia ominaisuuksia. Ne olivat vain tunteita, joita saamme kun mietimme asioita. Jotkin asiat saavat meidät vaivautuneeksi ja vältämme niitä. Toiset ovat nautinnollisia ja hakeudumme niihin. Haluamme hyvää ja vihaamme pahaa. Järjen ainut tehtävä on tätä kautta tuoda asioita jotka ovat nautinnollisia ja välttää ikäviä.

Tästä on jännittävä seuraus : Järki ja tunteet eivät voi olla aidosti keskenään ristiriidassa. Jos esimerkiksi jonkun järki puhuu luonnonvalinnan olevan toimiva maailman relaatio, eli heikot karsiutuvat, mutta hän vaikka lääkärinä joutuu tukemaan ja pitämään heikkoja hengissä, hän ei ajaudu mihinkään moraaliseen ristiriitaan. Jos hän haluaa suojella elämää, luonnonvalinnan ymmärtäminen tässä kohden on olennaista, koska sen avulla hän tietää että voimavarat tulee ohjata heikkoihin. Vahvoihin satsaaminen ei tuota yhtä tehokasta tulosta.

Kuitenkin monesti tuntuu että asiantilat ja tunteet olisivat ristiriidassa. Lääkäri voi vihata luonnonvalintaa. Tähän on oltava syy, tai sitten Hume eli aivan ihme maailmassaan katsomatta ihmisiä. Humella oli ainakin jonkinlainen ratkaisu aiheeseen.

Humelle kaikki tunteet eivät olleet selvästi havaittavia. Osa on hyvin rauhallisia. Ne voivat olla voimakkaita, koska ne ovat pysyviä, kokoaikaisia ja tehokkaita. Koska ne ovat koko ajan päällä, ne eivät aikaansaa poikkeustiloja, ei synny mitään hetken mielijohdetta. Ja kun se on koko ajan päällä, se vaikuttaa helposti jopa kaikkeen mitä teemme ilman että huomaammekaan. Nämä tunteet ovat mallia "calm and quiet". Humen mukaan tästä seuraa se, että tunteet sekoittuvat monesti järkeen. Hiljaiset tunteet tuntuvat aivan samalta kuin järki. Ne eivät kuitenkaan ole. Tätä kautta ne voivat sekoittua. Siitä miten asioiden pitäisi olla tulee tällöin sitä, mitä ne ovat. Maali ja välineet sen saavuttamiseksi menevät sekaisin. Tästä voi syntyä ristiriitoja: Toinen passio, joka vihaa luonnonvalintaa, ja toinen passio, joka haluaa suojella elämää kamppailevat keskenään.

Silloin is ja ought näyttävät olevan ristiriidassa, mutta oikeasti tunteita ei vain eroteta järjestä.

psyko-patos-logos

"Rakas äiti ja isä.
Hiihdän Elviksen ja Suomen presidentin kanssa länteen. Maasto on vaikeakulkuista vuoristoalueet kokkareisia. Eteneminen hidasta. Aamulla kaste nousee ja luisto paranee. Tämä on villi ja kesytön maa. Saavutamme rikollisia hetki hetkeltä, mutta vauhtia on pidettävä yllä. Kun illalla laskeudumme levolle, emme voi olla varmoja, että huonepalvelu herättää meidät ajoissa aamiaiselle. Niin putoavat jotkut meistä rotkoihin, jotkut syö puuma tai biisoni, jotkut liukastuvat banaaninkuoreen ja taittavat niskansa. Jotkut saavat punataudin, koleran, ruton, sikotaudin. Jotkut syövät myrkyllisiä marjoja tai pesuainetta. Joidenkin pää jää kaiteen väliin ja he nääntyvät nälkään. Jotkut putoavat vuorelta, jotkut keittiöjakkaralta. Jotkut lähtevät ylittämään tietä eivätkä enää palaa. Heidän huutonsa kuuluu pimeässä yössä. Toivon että kuoltuani ruumiini täytetään heliumilla ja päästetään vapaaksi.
Poikanne Lamar."
(Matti Hagelberg, "Kekkonen", "Staffaasien hiihto")

Tämä on jälleen pyöreän sataluvun täyttävä artikkeli, numero 400. Sekin keskittyy jälleen blogaamiseen ja sen takana oleviin asioihin. Selittelen siis jälleen sitä, miksi pidän synkkää ja sangen pitkää monologiani, jota kuitenkin julkaisen avoimeksi ikään kuin sitä joku lukisikin.

Yleisesti kun luen blogeja huomaan että ne ovat arkijärjen harjoittamista = ne sisältävät paljon sitä mitä kutsutaan sanalla wit. Ja ollakseni rehellinen, se on ihan hyvä asia. Se, mitä niissä on paljon, on ristiinkommentointia toisiin blogeihin. Tämä on sellaista nopeatempoista reagointia vaativaa ja sisältää usein politiikkaa. Tämäkin on tietysti osa wit -henkeä. Tavallinen blogi tavallaan muistuttaa siitä, että filosofiaan ja sen historiaan ja ajatussuuntiin tutkiminen voi ohjata uppoutumaan, syventymään tekstiin. Tällöin takaa haetaan se aito luokittelu ja sanoman merkitys, joka voi johtaa traditioon asettumista, joka ei luo uutta. Mielestäni tämä riski on todellinen.

Tosin olen sitä mieltä, että "ajatteluanalyysiä" todellakin tarvitaan. Minusta filosofian historia ja sen ajattelut luokituksinaan ovat lähde ajattelun kehittämiselle: Filosofiset ajattelusuunnat ovat tällöin ikään kuin työkalupakki, mistä otetaan oikeita välineitä oikeisiin tarkoituksiin. Ymmärrys filosofian historiasta ja ajatteluluokista on tärkeää, jotta voi löytää tiensä eteenpäin. Lisäksi se helpottaa elämää: Kaikkea ei tarvitse keksiä itse ja uudestaan, vaan toisten tekemistä hyvistä asioista voi ottaa mallia ja niiden erehdyksiä paikata ja saada tilanne menemään paremmaksi. Tällöin esimerkiksi Humen ajatusten opettelu ei ole pelkkä ajattelun perinteen vallankäytön sovellus ja sen memeettinen leviäminen. Se on ikään kuin laatikko jossa näytetään Humen tekemä vasara ja vaikka Kantin tekemä taltta. Vasaralla ja taltalla voi sitten nakutella omia työkalujaan. (Filosofiassa työkaluilla ei taideta valmistaa kuin toisia työkaluja.)

Kun siis kuvailen eri näkökantoja - itse asiassa myös mielipiteideni vastaisia näkökantoja muunakin kuin kritiikin kohteena, mikä on käsittääkseni melkoisen harvinaista blogimaailmassa - uhkanani on ajautua epäluovuuteen, toistamiseen, jolloin muistutan enemmän mekaanista kopioijamunkkia kuin "aktiivista sisällöntuottajaa". Toisin sanoen en voi täysin unohtaa witiä. (Onneksi, kuten myöhemmin selviää, tämä "voi" ei ole "en saisi", vaan "voi" on "ei mahdollista". Siinä mielessä olen turvassa.)

Tästä taas päästään itse asiassa siihen, miksi millään on merkitystä. Olen hieman huvittuneena useille kertonutkin että harjoitan mielelläni nimen omaan "turhia harrastuksia". Jos siitä on hyötyä, siitä voi saman tien tehdä ammatin. Amatöörin kirjoittelelmat ovat amatöörin kirjoitelmia. On tiedettävä paikkansa. Turhuus harrastuksissani on tärkeää, koska silloin korostuu se, että asiasta ei ole hyötyä, joten asialla ei ole välinearvoa. Sen on siis oltava itseisarvo. Kun teen asioita niiden vuoksi enkä saadakseni niillä muita asioita, kohdennan oikeasti siihen, joka on minulle itselleni tärkeää.

Ja tässä vaiheessa on hyvä puhua hieman maailmankuvista. Sillä wit aina heijastelee juuri tätä; Minille wit tarkoittaa ennen kaikkea sitä että henkilö on ovela ja toimii maailmankuvansa tuoman systeemin mukaan yhtenäisesti. Tässä maailmankuvassa taas on seuraavia elementtejä, joiden teemoja olen lainannut tällä kertaa mm. antiikista lainaamillani ideoilla. Mielestäni witin perusyksikkö, joista se rakentuu on belief. Belief on uskontotieteessä paljon käytetty termi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti uskomusta. Se ei ole puhdas määritelty uskondogma, vaan enemmänkin näkemys, joka henkilöllä on ja joka on tämän mielestä monista syistä niin luotettava, että hän pitää siitä kiinni ja uskaltaa rakentaa niiden varassa maailmankuvaansa. (Se ei siis ole tässä yhteydessä puhtasti teologiaa.) Se siis sisältää sekä näkemykset siitä miten asiat ovat että miten niiden pitäisi olla. Tämä taas minusta sisältää seuraavat elementit, henkilöstä ja tilanteesta riippuen eri suhteissa.
1: Myytti on monimutkainen käsite. Joskus sanotaan että myytti on luonteeltaan nimen omaan rationaalista, koska se jäsentää maailmankuvaa. Kuitenkin myös mielikuvitus jäsentää maailmankuvaa, vaikka se olisi luonteeltaan irrationaalista. Kaikki myytit eivät myöskään ole järkeviä. Myytti ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin irrationaalinen, koska sen tärkein tehtävä on tehdä maailmasta elettävä, se ei tuota ymmärrystä vaan ennen kaikkea hallinnan tunnetta. Myytti sisältää symboliikaa, jolloin se esittää kuvainnolliseen muotoon tuotettua tulkintaa todellisuudesta. Myytti heijastelee kertojallaan jo olemassaolevaa maailmankuvaa ja se voi muokata sitä sekä kuulijan maailmankuvaa. Minulle myytti edustaa kanavaa, joka käsittelee tunteen ja logoksen tuottamat asiat ja koostaa näistä belief -näkemyksiä.
2: Logos taas ryhtyi tarkoittamaan järkeä, ja se erotettiin jo melko varhain myytistä. Karkeasti voidaan sanoa että myytit ovat tarinoita ja logos tarkoittaa teorioita. Logosta on kahden laista: Analyyttistä ja synteettistä: Ensimmäisessä asiat pilkotaan osiksi, niille tehdään määrittelyt jotka selvittävät mitä osia niihin kuuluu. Synteettinen taas liittää osasia yhteen ja tekee niistä teorioita. Myös logos voi olla passiivista maailmankuvan jäsentämistä, jo tiedetyn luokittelua, tai aktiivista sen muuttamista, elementtien poistamista ja uuden lisäämistä sekä järjestyksen muuttamista. Ja molempia samanaikaisesti. Logos järjestää ja järjestelee. (Kristinuskon logos on Filon (Aleksandrialaisesta) lähtien perinteisesti kuvattu maskuliinisena, mutta mielelläni liittäisin siihen myös sen toisen elementin, feminiiniseksi aikanaan luokitellun sofian, viisauden.)
___2.1: Logos ei kuitenkaan ihmisillä ole koskaan yksin, vaan ne liitetään maailmankuvaan kokonaisuutena, jolloin niihin liitetään mm. arvolauseita. Olen siis samaa mieltä kuin esimerkiksi Max Horkheimer : Objektiivinen maailma on sekä olemassa että käsitettävissä, mutta ihmiselle niihin kiedotaan arvosidontoja niin että mitään "arvovapaata ajattelua" ei ilmene ihmisillä. Teoriasta tulee ihmiselle sama mitä tarina ja myytti tarjoavat, tieto maailmasta tuo hallinnan tunnetta; Tämän vuoksi esimerkiksi evoluutioteoriaan on liitetty sekä myyttisiä ajatuksia esi -isien menestystaisteluista että negatiivisia mielikuvia sen "ateistisuudesta" ja kuinka "ihminen alennetaan Jumalasta eläimeksi, ja syrjäytetään luomakunnan kruunun sijalta". Tämä maailmankuvasidonnaisuus ei kuitenkaan ole teorian vika, vaan ihmisen tapa käsittää maailmaa. Olemme tarinoita kertovia eläimiä.
3: Passio taas kuvaa tunnemaailmaa. Tämäkään ei ole täysin irrationaalista, vaan ne sisältävät joitain automaatioita. Esimerkiksi pelkotila joka tulee kun kohtaan leijonan on järkevä. Usein järki ja tunne esitetään toistensa vastakohtina (samoin kuin myytti esitetään logiikan vastakohtana, jolloin tunteen pitäisi olla myyttistä, mihin en usko.) Liian tunnekeskeisen ajattelun ongelmana on assimilaatio, eli ihminen kehittää näkemyksensä siten että hän yrittää selittää miksi hänen lähtökohtansa ovat oikein, eikä ole missään ehdoin valmis muuttamaan niitä. Hyvä tunnemaailma sen sijaan tarjoaa inspiraatiota logoksen käsiteltäväksi ja mahdollistaa akkomodaatioon, eli näkemyksen muuttamiseen. Minusta tunne tuo (1) sekä ideoita logoksen käsiteltäväksi, josta ne päätyvät myyteiksi, ja (2) joissain tapauksissa korvaa logoksen myyttien lähteenä ja jäsentää asiat omansa mukaan, jolloin "se miten asioiden pitäisi olla määräävätkin sen miten ne ovat".
___3.1: Telos, päämääräsuuntautuneisuus. Kun tässä on mukana kaikki alaelementit, se tarjoaa päämäärän ja kyvyn toimia, kyvyn edetä ja kehittyä ja kyvyn kestää vaikeuksia. Jos tavoitteena on esimerkiksi onnellisuus, näille kaikille on tarvetta. Lopputuloksesta tulee tällöin dynaaminen.
_____3.1.1: Innostus. Pelkkä innostuminen sinällään voi johtaa ongelmiin, mahdollisuus on esimerkiksi siihen, että ihminen ns. sepeää eli touhuaa innostuneena eri asioita. Innostus on aktiivista, toimintaa aikaansaavaa ja muuttavaa.
_____3.1.2: Faith on uskoa ja luottamusta, henkistä sitkeyttä. Tässä luokituksessani se voi olla paitsi teististä myös muunlaista, vaikkapa ateististä. Jumala ei tässä määrittelyssäni koske sitä. Toki myös Faith Jumalaan on mahdollinen, jopa yleinen tai yleisin yksittäinen tämän luokan näkemys. Tämä yksinään on järjetöntä, irrationaalista. Puhtaan faithin määritelmä tiivistyy hyvin ajatukseen "Faith; the opposite of reason, is willingness to believe the untestable, the impossible, and the illogical" Faith on passiivista, sen perusluonne on pysyvyys, staattisuus, joka kestää vaikkapa maailmankuvan ristiriitoja todellisuuden kanssa. Sen ongelmina ovat dogmaattisuus ja auktoriteettiusko. Arhi Kuittinen esittääkin hyvän yhteenvedon puhtaan Faithin haitoista. Kuitenkin yhdessä teloksen kanssa syntyy tavoitteellinen suuntautuminen. Vahvuuksina järkähtämättömyys, stamina, sitkeys.
_____3.1.3: Ethos sisältää arvosidottuja tunteita ja se reagoi siihen mitkä asiat ovat toivottavia ja mukavia. Tämä eitoki ole ainut moraalin lähde, ja esimerkiksi maailmankuva voi muuttaa etiikkaa ja vaikuttaa tätä kautta tunne -elämään. Kokonaisuutena tästä syntyy näkemys siitä miten asioiden pitäisi olla. Aristoteles kuvasi ethosta suhteessa hyveisiin ja paheisiin sekä tunteisiin. Hän muistutti myös sitä että tunteet paitsi ohjaavat käytöstä, käytös ja kokemukset myös muuttavat sitä: Aristoteles kuvasi nuoret innokkaiksi ja rohkeiksi, vanhat pettyneiksi ja varovaisiksi. Puhdas ethos voi olla riskaabeli toiminnassa; Siihen liittyy riskiä liialliseen ideologisuuteen ja naiiviuteen. Sopivassa suhteessa tämä on kuitenkin erittäin tärkeä.
4: Huumori. Mielestäni tämä on tärkeä, muiden osien liima. Huumori on samanaikaisesti (1) suojamekanismi ja varaventtiili, joka suojelee faithin petettyä, (2) se ruokkii innostuneisuutta, on väline sen syntymiseen. (3) se leikkii logiikalla, joten se on kenties ahkeran logoksen sivutuote; Jos logos tunnistaa virhepäätelmän, se voi tehdä siitä leikin. (4) Samalla huumorin esityksissä on paljon myyttisiä elementtejä, joten se voi olla "myytin lapio", jäsentämistyökalu joka muokkaa belief -elementtejä. (5) Ja ilman tätä osaa eläminen olisi melko ikävääkin, se siis myös vihjaa hyvän elämän kokemukseen.

Lisäksi tarvitaan tietysti jonkinlainen myllyn ulkopuolinen teline-voimanlähde : Eli interaktiivinen elementti ja välineistö, kuten havainnot, ystävät ja keskustelu. Sitten vasta alkaisi olemaan maailma enemmän kasassa.

Näkemykseni mukaan minulla on yksi tälläinen, ja lukijoilla toinen. Erinäköisten talttojen tavoitteena on tietysti pyörittää tätä myllyä, jossa on verkostoitumista jossa monet linkit kulkevat ristiin ja jopa molempiin suuntiin. Koska maailmankuvaa(ni) ei voi ihan täysin tiivistää propositionaalisiin väitelauseisiin ja faktoihin, olen tuomittu epäonnistumaan tässä kuvauksessa. Ja kun tämän rakennusaineita ja tähän liittyvää työkalupakkia tässä kuitenkin ollaan esittelemäsä. (Jos ei muille niin itselle.) Ja tämän vuoksi joudunkin kuvaamaan paljon eri asioita, ja suuri osa filosofiasta jota tuotan näyttää esimerkiksi "luonnontieteelliseltä kuvaukselta". Minusta kaikesta tulee voida kirjoittaa. Jo aikaelementin vuoksi epäonnistuminen on taattu. Mutta onnistuminen ei olekaan päämääräni, vaan kirjoitan kirjoittamisen vuoksi. Kenties juuri siksi tuo alun sitaatti kuvaa kaiken kaikkiaan blogin tavoitteitani ja omaa tilaani: Siinä on mukana kaikki elementit ja se kuvaa matkan koomiset sävyt saavaa riskialttiutta.

Aktiviteettini toiminnan luonne määrittyy tätä kautta itse asiassa melko selväksi. Järjen vastakohta ei ole tunne tai myytti: Se on "irrationaalisuus". Tunteen vastakohta taas on "irrelevantismi", se että asioilla ei ole merkitystä tai väliä. Myytin vastakohta taas on "mielikuvituksettomuus". Näiden kolmen vastakohdan vastustamisesta tässä taitaa olla pitkälti kyse. Jos ei muiden niin sitten omalta osalta.

Mutta tämä kaikki takaa ainakin sen, että aiheet eivät lopu kesken. On aina ideoita "pariin uuteen juttuun". Pysynpähän ainakin poissa juopottelemasta ja potkimasta mummoja.

Tunteet.

"I have seen peace / I have seen pain / Resting on the shoulders of your name / Do you see the truth through all their lies? / Do you see the world through troubled eyes?/ And if you want to talk about it anymore/ Lie here on the floor and cry on my shoulder/ I'm a friend."
(James Blunt, "Cry")

Länsimaista filosofiaa pidetään kylmänä, kovana. Erityisesti sanaa "analyyttinen" käytetään tässä yhteydessä paljon. Esimerkiksi Henri Brohms on moittinut filosofeja siitä, otsikko "mihin katosi meistä itäinen ihminen" hän esittää että Suomen filosofia on keskittynyttä pohjanmaalle ja itäsuomalainen luonteenlaatu on siksi unohtunut. Suomen mittakaavan tunne -erot heijastuvat jostain syystä myös globaalisti: Esimerkiksi japanilainen mielenlaatu on jo erilainen. Siksi Brohmsin kysymystä voitaisiin soveltaa myös Suomen ulkopuolella, laajemmassa mittakaavassa. On ihan asiallista kysyä, että miksi filosofeja pidetään yksipuolisesti järjen ja viisauden ja älyn ystävinä. Kuulee jopa sanottavan että "filosofian harrastajat latistavat ihmisen, jättävät syvyyden pois ja hylkäävät tunteet turhina".

Kuitenkaan totuus ei onneksi ole aivan näin vakava. Tunteista on filosofioitu paljon. Nykyisin kognitiotiede, neurologia ja aivotutkimus hoitaa empiiristä tutkimusta tunteiden saralta - ja onpa siihen osallistunut jopa tekoälyn tutkimuskin pienessä määrin. Tunteiden tutkimus on siis keskittynyt omiin tieteenaloihinsa. Mutta etenkin historiassa tunteita on käsitelty paljonkin. Itse asiassa tunteiden filosofioissa tiivistyy yleensä ajatus mieli-ruumis -suhteesta ja luonteesta. Toinen merkittävä asia on tunteiden käsittely ja luonne, sekä tunteet etiikassa ja yhteiskunnassa. Ja tietenkin se, onko tunteet rationaalisia vai rationaalisuuden vihollisia. (Sitten on tietysti niitä jotka rakastavat emootioita erikoisella tavalla: Heistä on tärkeää että niitä ei voida käsitellä tieteellä tai järjellä tai viisaustieteellä. Heistä tunteita on yksinkertaisesti mahdotonta tutkia, niistä ei voi saada tietoa ja yrittäminenkin on tyhmää. Itse kuitenkin arvostan sitten vaikkapa epäonnistumiseen tuomittua yrittämistä kuin luovuttamista suoraan, "ennen tietoa asiasta".)

Sanana "tunne" on suomalaisessa kielessä mielenkiintoinen, koska sillä on selvä kaksoismerkitys: Voin "tuntea surua", tai "tuntea Matin" tai "tuntea suhteellisuusteorian perusteet". Suomalaisessa kielenkäytössä siis tunteet ja ymmärtäminen ja tietäminen ovat eräällä tavalla liitoksissa toisiinsa. Sosiaalitieteilijöiden mukaan tästä voidaan vetää jotain päätelmiä ainakin siitä miten asioiden suhteita on historiassa nähty, ja mitä kulttuurissamme voi olla nykyäänkin. (Äärimmilleen jopa että tämä yhteys ujutetaan meihin kielenkäytöllä jolloin ajattelemmme näin.) Sama liitos on saksan kielen sanoissa "fühlen" ja "fühlung" ja ruotsin kielen sanoissa "känna" ja "känsla". Englannin kielessä yhteys on hieman erilainen, mutta jotain samaakin on havaittavissa "feel" ja "feeling" viittaavat konkreettiseen tuntoaistiin ja sisäisiin emootioihin, eivät niinkään suoranaiseen tietämiseen. Yhteys järjen ja tunteen välillä on Suomen kielen sanoissa "omassatunto" ja "itsetunto", joiden kohdalla tämä saa jopa kaksoismerkitysroolin, tunne ja tietämys yhdistyvät. Toinen tapa, jolla sanat liitetään tunteisiin ovat yleensä sellaisia että ne nojaavat siihen että tunteet aikaansaavat vaikutuksia ihmisessä. Latinan kielessä sana "afficere" viittaa siihen että tunteet ovat affekteja, mielenkiihotuksia. Myös sana emootio viittaa vaikutukseen, sehän pohjaa latinan sanaan "emovere", liikuttaminen. (Suomen kielessäkin "liikutus" on voimakas tunnetila tai sitten kineettinen fysikaalinen ilmiö.) Usein näiden vaikutusten kuvataan olevan vaikutuksiemme ulkopuolella; tunteiden korostetaan olevan "passioita" vastakohtana latinan "actiolle", joka taas tarkoittaa ihmisen aktiivista päätäntää. Passio tarkoittaakin intohimoista tunnetta, yleensä kärsimystä mutta myös muuta vahvaa tunnetta. (Itselle sana "Passio" tuo kuitenkin aina mieleen esiteinivuosien bändiharrastukseni. Meillä oli soittolistalla kappale, jonka lyriikat koostuvat lauseesta "En tahdo olla vihannes, tahdon olla passionhedelmä." Osaan sen sointukierron yhä, kappalehan viittaa siihen kuinka "vihannes" on tiedoton ihminen. Kappaleen sisältö voidaan tulkita huumorin lisäksi myös vihjauksena sille että "Pain, without love, Pain, I can't get enough, Pain, I like it rough, 'couse I rather feel pain than nothing at all.")

Se kielien kanssa leikkimisestä, otetaan esiin muutamia erilaisia tunnekäsityksiä. Ne yleensä nojaavat emootioiden heijastumista kehon ja mielen sisäiseen maailmaan, mutta kuitenkin siten että se jollain tavalla suhtautuu ulkomaailmaan. Keskeisin teema tuntuu eri näkemyksissä olevan intentionaalisuus. Tällä on tarkoitettu kahta eri asiaa:
1: Mieli on suuntautunut johonkin objektiin.
2: Mieli sisältää representaation eli ulkoisesti havaittavan tai puhtaasti mentaalisen uudelleenesityksen jostakin asiasta.

Nämä joko ovat sama asia tai eri asia tai jatkumon eri puolia, riippuen tietysti siitä miten havaitseminen, tietoisuus, tavoitteellisuus ja näiden rationaalisuus(ja se mitä rationaalisuudella tarkoitetaan) ja muut vastaavat asiat on määritelty tai mitä empiirinen tutkimus niistä näyttää sanovan. Näitä sitten yhdistetään esimerkiksi moraaliin tai muihin osioihin.

Koska asia tälläisenään jäisi aika tyhjäksi, "sivistyssanalistaksi", ajattelin selventää asiaa valikoimalla muutamia "taktisia vaihtoehtoja" eri ajoilta ja erilaisilta filosofeilta, jotta saataisiin kuvaa siitä minkälaisista elementeistä vaihtelemalla suurin osa tunnekäsityksistä on saatu aikaiseksi. En siis todellakaan väitä että tässä olisi kaikki ; Esimerkiksi fenomenologian sinänsä mielenkiintoiset näkemykset aiheesta jäävät nyt kartoittamatta. Samoin jätän ZEN -filosofialle keskeisen pohdinnan representaation luonteesta tämän jutun ulkopuolelle ja jään tarkoituksellisesti "kylmään länsimaiseen filosofiaan", kenties sen takia että pointtini tulisi mahdollisimman korostetusti esille. Monin puolin karsimiseni johtuu kuitenkin maantieteen sijasta siitä että analyyttinen filosofia on käsitellyt tunteita todella paljon. Sitä on siis pidetty tärkeänä, eikä turhana aiheena käsiteltäväksi. (Toisaalta filosofiahyllystä löytyy runsaasti myös "pehmofilosofiaa", jossa tunteet ovat tärkeässä asemassa. Valitettavasti ne tuntuvat vain olevan täynnä horoskoopeista tuttuja latteuksia. Ainut ero on oikeastaan se, että niissä latteuksia - mallia "kohtaat elämässäsi vaikeuksia rakkausrintamalla jos et ota toista huomioon, olisiko syytä välistä aikaa antaa aikaa perheelle ja hiljentyä itse miettimään asioita omassa hiljaisuudessa. Jokaisen nurkan takana voi olla uusi mahdollisuus, mutta niihin hyppääminen voi aikaansaada yllätyksiä." - ei ole jaoteltu syntymäkuukauden mukaan. Näihin en viittaa sen enempää, sillä niissä haisee lähinnä rahastus.):

1: Platon jakoi sielun kolmeen osaan. Nämä osat olivat järki, himo ja kiihkeys. Tässä ajatuksessa järki ja tunteet olivat selvästi erillisiä elementtejä.
2: Aristoteles taas oli sitä mieltä että tunteet olivat päämääräsyyhyn ohjaavia. Hänestä innostus oli järkevää koska se kohdistui kohti jotain päämäärää. Kun ihmisen on nälkä, hänen tunteensa tähtäävät syömiseen. Tavoitteena oli onnellisuus. Tunteet olivat hänelle siis hyvä asia. Epikurolaisethan sitten nostivatkin onnellisuuden ja nautinnon tunteet keskeiseksi osaksi hyvää elämää.
3: Stoalaisille tunteet olivat sen sijaan negatiivinen asia. Heistä se oli järjen hairahtumista. Heistä ihminen, joka oppi elämään oikein, menetti tunteensa, lakkasi tuntemasta niitä. Heistä tämä johti eettiseen toimintaan, kun he eivät esimerkiksi lamaantuneet vaaran hetkellä vaan osasivat auttaa onnettomuuteen joutuvia sen sijaan että kauhistelisivat tilannetta voimakkaassa mielenliikutuksessa ja jäisivät passiivisiksi tai menettäisivät tämän vuoksi kyvyn ajatella ja toimia rationaalisesti.
4: Descartes uskoi että tunteet voidaan jaotella kuuteen peruselementtiin, ja näiden yhdistelmillä saataisiin kaikki tunteet esitettyä. Nämä perustunteet olivat ihmettely, rakkaus, viha, halu, ilo, suru. Descartesista tunteet olivat hänen dualistisen näkemyksensä mukainen: Hänestähän sielu ja ruumis olivat eri asia, mutta olivat tätä erityisellä tavalla, jossa sielu on sekoittuneena ruumiiseen, eikä mikään sen ulkopuolinen voima, joka marionetin ohjaajan tapaan nykii ruumista eteenpäin "kuin naruissa". Descartesista sielu koki myös negatiiviset tunteet hyvänä asiana, kunhan tämä vain koki hallitsevansa niitä ja synnyttävänsä niitä itse.
5: Tuomas Akvinolainen otti luonnonfilosofisen lähestymistavan ja hänen mielestään luonnollisten kappaleiden kulku noudatti luonnon niille määräämiä pyrkimyksiä, joita hän kutsui nimellä appetitus naturalis. Sen sijaan organismeilla oli appetitus sensitivus, joka tarkoitti hänestä sitä, että ne etenivät niiden itsensä sisäisesti määräävien voimien kautta. Psykofyysinen organismi kulkee hänestä (1) kohti omaa tavoitettaan, (2) on jo saavuttanut sen, (3) on potentiaalisen liikkeen tilassa. Akvinolainen jakoi halusielun siten, että organismi suorittaa arvioinnin, evaluaation, ja jos se pitää sitä hyvänä, se pyrkii kulkemaan sitä kohti mikä ilmenee aktuaalisena toimintana ellei jokin estä sitä. Halusta syntyy tahtominen (desiderium) ja kun päämäärä on saavutettu, syntyy ilo (gaudium)
6: Spinoza taas ajatteli että ihmiset eivät ole niin vapaita, kuin mitä he uskovat. Hänestä ihminen käytöksineen on kuin puu: Hyvissä oloissa puu kasvaa suorarunkoiseksi ja huonoissa siitä tulee vänkyrä. Hänestä sama koski ihmisen käytöstä. Hänestä pyrkimys, conatus, oli pelkkä toiminto jolla olento ikään kuin automatsoidusti pyrkii ylläpitämään omaa olemustaan. Hän jakoi tunteet aktiivisiin tunteisiin ja passiivisiin tunteisiin siten, että aktiivinen tunne oli sellainen jonka ihminen aikaansa itse itselleen ja passiivinen tunne taas oli sellainen, jonka ruumis tuotti hänelle. Hänestä aktiivinenkin tunne oli kuitenkin sisäsyntyinen, joka tuli luonnostaan ihmisen luonteesta, "ellei hän sitten ollut kasvanut kieroon".
7: Hobbesin mukaan tunteet olivat paha asia. Hänestä jokainen ihminen oli luonnostaan paha. Hänestä tunteet ohjasivat ihmistä seuraamaan tätä luonnollista tietä. Hobbesista moraalinen ja toimiva yhteiskunta voisi syntyä vain totalitarismissa, jossa tunteet otettiin hallintaan. Tämä näkemys on hyvin samantapainen sen näkemyksen kanssa, jota monet kristityt harrastavat nykyään. Heistä ihminen on perisynnin alainen ja siksi paha. Ja kulttuurin toimivuus johtuu vain siitä että ihmiset ovat alistuneet lainsäädännössään Jumalan totalitaariseen mutta hyväntahtoiseen tahtoon ja seuraavat sitä.
8: Kierkegaard ei sen sijaan käsitellyt tunteita suoraan. Hänellä ei ollut varsinaista teoriaa tunteen luonnosta. Kuitenkin hänen filosofiansa keskeiset käsitteet olivat ahdistuksen ja muiden eksistentialistisien käsitteiden kautta. Hänen ajatuksensa ovat tunteisiin sidottuja, koska sitä värittää täysin uskon hyppy ja muut vastaavat ilmiöt, joissa järki ja tunteet asetetaan vastakkain. Kierkegaardin maailmassa naiset ovat ruumiillisempia kuin miehet, joten hänelle naiset olivat lähempänä tunteitaan. Valitettavasti tämä tarkoitti myös sitä että naisilla oli enemmän ahdistusta. Ja he olivat samalla helpommin syntiin ajautuvia. Tämän tapaisia ajatuksia on melko paljon: Ei ole tavatonta törmätä emootioargumentteihin, joissa vedotaan että kun naisten kielenkäyttö eli järki, on (aktuaalisesti mutta tilastollisesti) miesten ajattelua enemmän tunteisiin siduttua, siitä seuraa se että tunteet johtavat heidän ajatteluaan miesten ajattelua enemmän. Jotkut korostavat kuitenkin että tämä naisten tilastollinen mutta aktuaalinen korrelaatio tunteista puhumiseen tarkoittaa myös sitä että he osaavat analysoida tunteitaan paremmin. Toiset taas ovat sitä mieltä että tämä päin vaston tarkoittaa sitä, että tunteet sekoittavat naisten ajattelun siten että puhuessaan tunteistakin he puhuvat emootioidensa kautta siten että tunnepuheessa on kyllä heidän subjektiivinen tuntemuksensa vahvemmin läsnä, mutta että se peittää itse tunteen analysoinnin. Lisäksi naisten hormonitasojen muutosten - jotka vaikuttavat käytökseen ja tuntemuksiin - on ajateltu johtavan siihen että ajattelu olisi luonteeltaan miestä enemmän ailahtelevaa ja siksi herkempi virheisiin. Toisaalta moni uskoo että naisten tunteiden muutokset ovat hyvinkin hyödyllisiä, evoluution tuomia luonteita, jotka heijastavat naisen erilaista tilannetta "suhteessa syntyviin lapsiin" kuin miehillä.
9: Hume taas ajatteli että tunteet ohjaavat "hyvään" ; Hänestähän etiikan oli pakko keskittyä siihen näkökantaan että "mitä ihmiset ajattelevat olevan hyvää". Muuhan olisi is - ought -virheeseen johtavaa toimintaa. Siksi etiikan ainut objektiivinen lähtökohta oli ihmisten emootiot ja tuntemukset, joka ei siis kertonut mitä moraali syvimmiltään on, mutta vastasi siihen mitä ihmiset kokivat sen olevan. (Jos siis uskot että emootiot ovat rationaalisuuden vastakohta, joudut ajattelemaan että Humelainen moraali on yksinkertaisesti tyhmää ja typerää.)
10: Rein erottaa "aistilliset tunteet" "ruumiittomista tunteista" ideana on se, että kipu, tuska ja nautinto ovat puhtaasti ruumiin sisäisiä tunteita, jotka ovat suorastaan algoritminomaisia. Kun törkkäät itseäsi neulalla, se sattuu säännönmukaisesti. Sen sijaan toivoa, sääliä, kateutta, vihaa ja muita vastaavia tunteita voidaan hallita.
11: Langerin mukaan tunteet ovat se, mitä käsitellään taiteessa. Taide on siis tunteiden käsittelyä ja ilman tunteita ei ole taidetta.
12: Behavioristien mukaan tunteet olivat opittuja käytöstaipumuksia. Ehdollistuminen tuottaa tunnereaktion. Heistä kaikki tunteeto livat kuin Pavlovin koirien kuolaaminen: Kun koirille oltiin kilistetty kelloa aina ennen ruuan tuontia, pelkkä kellon kilistäminen sai niissä aikaan kuolaamisreaktion.
13: Langen mukaan emme hymyile koska olemme iloisia vaan olemme iloisia koska hymyilemme. Hänestä siis korrelaatio tunteen ja ilmeen välillä onkin toisin päin menevä. Heidän näkemystään toki tukee muun muassa se, että se että ihminen laittaa kynän pitkälle suuhun vaakatasossa siten että se pakottaa huulet venymään taakse päin, aikaansaa tutkimusten mukaan hyvää mieltä. Jouko Turkkahan on soveltanut tätä ajatusta näyttelijöiden koulutuksessa.
14: Edvard Westermarckin teorian mukaan etiikka perustuu pyytettömiin tunteisiin. Eli tunteisiin jotka ovat aitoja, eivätkä pumpattuja tai teeskenneltyjä tai manipuloituja.
15: Lisäksi tunteiden merkitystä voidaan lähestyä empiirisestä näkökulmasta. Evoluutioteorian mukaan tunteet ovat adaptaatioita, eli sopeutumia joten ne ovat ainakin jollain tavalla rationaalisia. Toki voimme tuntea eioikein, emmekä edes havaita oikealla tavalla, mutta itse reaktio on rationaalinen. Tunteet ovat siis "riittävän hyviä vastauksia", jotka tarjoavat erittäin toimivia nyrkkisääntöjä elämään tilanteissa joiden puhdas analysointi olisi muutoin liian hidasta. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjassa "Jalouden alkuperä" viitataan ajatukseen siitä että tunteita tarvitaan kun valitaan yhtä hyvien vaihtoehtojen välistä. Kirjassa viitattiin tutkimuksiin joissa oltiin havaittu että oli ihmisiä joiden tunteet eivät ohjaa käytöstä hyvin, ja näiden on vaikeaa valita kaupassa esimerkiksi mitä näkkileipää he ostavat : He ovat ikään kuin Buridanin aaseja, jotka kuolevat kahden identtisen heinäkasan välille koska eivät kykene valitsemaan kumman syömisen aloittaisivat ensin.