Minäkö muka homofoobikko?

Facebookiin saamani nerokkaan kommentin sisällä oli valaiseva opetus ; "A pessimist sees and endless tunnel, an optimist sees the light at the end, a realist sees a train heading towards him and the train operator sees three idiots on the tracks." Se sopii tuntuvan tämäniltaiseen prosessointitapaani ja sen seurauksiin.

Kaikki alkoi siitä, kun muistin että minun on perjantaina mentävä ennen töitä röntgenkuvaukseen. Kerroin tästä kotona. Puolisoni ihmetteli että miksi ihmeessä haluaisin röntgenin. Kerroin että mihinköhän kaikkeen röntgeniä käytetään. Kerroin luunmurtumista, ja siitä että sellaisia minulla ei ole. Sitten muistin että monet syövät voidaan havaita röntgenillä. Tämä ei parantanut jostain syystä ilmapiiriä ja kerroin että "minulla ei ole syöpää, tai siis voi tietysti olla mahdollista että minulla on syöpä joka havaitaan tässä röntgenissä, mutta he haluvat ottaa minusta röntgenkuvat siksi että minulla on tunnetusti mutanttihampaat ja he haluavat repiä minulta viisaudenhampaat ja ne piikit mitä niihin ei tavallisesti liity. Mutta ehkä se syöpäkin löytyy siinä ohessa." Tämä paransi tunnelmaa vielä vähemmän. Pidin epämääräistä monologia syövän epätodennäköisyydestä, mutta tämäkään ei oikein parantanut sitä oloa jonka tämä sinänsä potentiaalisesti mahdollinen asia nosti.

Sama logiikka toistui toisessa aiheessa. Tein pientä iltatreeniä ja olin melko tyytyväinen siihen mitä peili näytti. Koin liikkuvani miltei kauniisti ja mainitsin tämän ääneen. Sitten minun pyydettiin kertomaan mikä siinä sitten oli huonosti. -Vaimot ilmeisesti riitelyä laajemminkin nauttivat siitä, että he nostavat esiin puutteita jota heidän miehissään (muka) on. Puutelistaani päätyi lopulta se, että "kun korjaisin kaiken tuon edellämainitsemani, kaipaisinkin enää 30 kiloa lisää lihasmassaa." Ja jatkoin siitä että siinä vaiheessa minulla olisi tosin niin muhkeat rintalihakset, että moobsini olisivat niin suuret että naiset olisivat niille kateellisia ja kirjoittaisivat turhaumistaan "City" -lehteen outoja kysymyksiä. Ja moobsaihe olisi kuitenkin siinä vaiheessa aika latistava. Ja jatkoin tästä siihen luontevaan huomioon että moobsit eivät ajatuksena innosta, mikä toivon mukaan todistaa edes sen että en ole homo. Tai vähintään että jos olen homo, niin olen edes tyylitajuinen homo.

Puolisoni jatkoi kuvaamalla että tuo oli jotenkin minulle "tyypillistä homofobiaa." Olin rehellisesti sanoen hieman ihmeissäni tästä identifioinnista. Hän kuitenkin tuntee minut kohtuu hyvin (toivon). Koen että olen mielipiteiltäni sellainen joka liitetään liberaaleihin, minulla on homoseksuaaleja ystäviä melko runsasmääräisesti ja puolustan muutenkin heidän oikeuksiaan tehdä kaikkia sanoinkuvaamattoman syntisiä, kamalia ja irvokkaita asioita. Myönsin toki tähän liittyvän rankan huumorin, mutta että samalla logiikalla olisin sovinisti ja roolipelien vastustajakin. Että vaikka olen huono kertomaan vitsejä, rakennan niitä kuitenkin mielelläni.

Kuulemma kuitenkin kerron sovinistiset vitsit olennaisesti erilaisella asenteella. Niissä on aina taustalla sellainen ajatus että siinä pidetään halvalla sitä joka tämänlaisiin asioihin uskoo sen sijaan että naurettaisiin itse asialla. Sovinistiset vitsini ovat siis häijyjä sovinisteille ollen sovinistiparodioita ; Tätä voi verrata hieman siihen että jos kehystää lasten epäonnistuneempiakin piirrustuksia kehyksiin, sillä voi olla kaksi sanomaa ; Joko se kertoo että rakastaa lapsia paljon. Tai se kertoo siitä että rakastat roskaa ja sinulla on huono maku. Ja esitystapa ratkaisee tämän eron. (Älkää kysykö miten, en minä tätä esimerkkiä keksinyt.) Homoseksuaaleja kohtelen vitseissä kuitenkin yleensä eri tavalla ; Niissä on irtautumishenkeä, joudun aina ikään kuin homovitsin jälkeen korostamaan että en ole sellainen. Korostan että he ovat nimen omaan homokavereita, en siis vaan kavereita. Korostus on tärkeä, ja teen sitä tavoilla joka kertoo siitä että en tee sitä saadakseni suvaitsevaisen maailmanmiehen leiman. Se voisi olla uskottavaa ottaen huomioon yleisen luonteeni, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Teen tämän tavalla jossa seksuaalisuus olisi identiteettimerkki ja ihmistyypin identifikaatio.

Tässä voi olla jotain perää. Se syöpäajatus oli itse asiassa varsin mukava tämän rinnalla. Onnistuin keventämään tunnelmaa vain muistuttamalla että homoseksuaalien vastustajathan on tavallisesti tyypitelty kahteen stereotyyppiin. Niihin jotka ovat uskonnollisia hihhuleita ja vastustavat homoutta oikeaoppisuudessaan. Ja niitä jotka ovat itse homoja ja jotka eivät suostu hyväksymään sitä. Ja koska uskonnollisuustekosyy ei minun kohdalla selvästi tule kysymykseen, ei minulle oikeastaan enää jää muuta selitettävää kuin se, että miksi en ole ikinä tuntenut minkäänasteista seksuaalista vetoa miehiä kohtaan. Ja tähän on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa. Joko alitajuntani torjuu ajatuksen liian traumaattisena tai sitten en ole vielä tavannut Herra Oikeaa. Tämä jotenkin paransi tunnelmaa. (Ei tosin niin paljoa että olisin vielä uskaltanut mennä nukkumaan.)

Supersankarien naamiot

"Unkuri" korosti nimettömän kirjoittelun hyviä ja huonoja puolia. Onkin selvää että usein ne, joilla on tärkeää sanottavaa joutuvat käyttämään piilottelua, koska mielipiteen ääneenlausuminen on jonkinlainen riski. Mutta toisaalta anonymiteetti tekee kirjoittelijasta vastuuttomia. Ja tämän vuoksi esiin nousee niitä piirteitä joita vastuunkanto yleensä rajoittaa, kuten nöyryyttämistä, kiusaamista ja uhkailua.

Yleisenä teemana näyttää kuitenkin olevan spontaanius. Anonymiteetti edustaisi jotain autenttista ja provokatiivista ja nimellä kirjoittaminen sitten epäautenttisuutta ja normatiivista. Näissä kahdessa ero on kuitenkin vain rohkeuden ja sanktioiden suuruinen ; Minä olen autenttinen, provokatiivinen ja muutenkin avoimesti kusipäinen ihan valokuvalla asti. En näe kahtiajakoa välttämättömänä, sillä en yleisesti ottaen riko lakia puuhissani. Ja muu osa ei jaksa välttämättä kiinnostaa, ainakaan silloin kun olen autenttisesti purkautumassa.

Toki Suomessa tällä hetkellä korostetaan poliittista korrektiutta hyvinkin paljon. Olemme eufemismien, kiertoilmauksien ja negatiivisia konnotaatioita saaneiden sanojen toisiin vaihtamisen "luvattu maa". Normien rikkomisesta seuraa kummallista oloa ja sosiaalista eristämistä tiettyjen tahojen puolesta. Mutta silti vertaaminen esimerkiksi maahan jossa toisinajattelijoita hakataan ja pistetään linnaan on lähinnä todellisuudentajun puutetta. Kiusallisuuden sietoa voi kasvattaa ja asiasta murista ääneen omalla nimellä. - Millä sepeämismoottorilla luulet että minä jaksan lässyttää päivästä toiseen? Kas, tässä se.

Anonymiteetti on kuitenkin nähtävissä persoonallisuuden puuttumisen kautta. Se on sensuristinen reaktio, jossa tietoa salataan. Ja se, joka tässä salataan liittyy lujasti persoonallisuuteen. Kun ihmiseltä poistetaan nimi ja tilalle annetaan numero, niin se on persoonatonta.
1: Tämäkin asia kauhistuttaa monia esimerkiksi natseissa. Jos juutalainen on vain "vanki nro". niin eihän se ole samalla tavalla ihmisen tappamista kuin jos sillä olisi nimikin. Pahoittelen natsikorttia, mutta tämä on tässä yhteydessä sallittavissa esimerkkinä ; En väitä että anonyymikirjoittelijat eivät ole natseja ja murhanhimoisia, vaan että peittävät persoonallisuuttaan keinoilla jotka toimivat ja joita esimerkiksi natsit ovat käyttäneet.
2: Puhejudossakin opetetaan että toisen silmiin katsominen ja oman nimen ääneen lausuminen on jossain tilanteissa oikea ratkaisu. Sen jälkeen on paljon vaikeampaa lyödä. Sillä nimeen liittyy kokemus persoonasta ja kommunikaatiosta.

Kuten unkuri kertoikin, kauhuelokuvissa maskin laittaminen on tehokas keino. Kun pahalle laitetaan kasvottomuus, se lisää mukaan runsaasti arvaamattomuuden tunnetta. Ihmisyydestä katoaa iso osa, kun ilmeistöä ei ole käsillä. Kuitenkin myös supersankarit naamioituvat. Näissä esimerkeissä ei kuitenkaan puhuta minusta "kunnon anonymiteetistä", sillä olipa kyseessä "Batman tai Jokeri", on kysymys enemmänkin pseudonyymistä. Esimerkiksi Batmanin puku on osoitus hänen luovuudestaan ja persoonastaan. Se ei toki näytä niitä puolia joita sama persoona Bruce Wayne näyttää arkisemmassa elämässä johtajanpuvussaan. Vakiintunut nimimerkki kuitenkin sekin sitoo kommentit yhteen ja paljastaa persoonan "riittävästi".
1: Ja lisäksi jokainen voi päätellä että Teräsmies on Clark Kent ilman rillejä! Ja naissupersankarit eivät yleensä peitä kasvojaan. Ja kun heidän asujaan katsoo, ideana lienee olla niin paljastava, että huomio kiinnittyy strategisesti niin että tunnistamisen kannalta oleellinen unohtuu. Kun on riittävän avoin (kaula -aukko), ei tarvitse pelätä paljastumista.

Olennainen ero ei nimittäin ole ristimänimen saaminen. Sillä saa toki kivoja tietoja siitä, missä tyyppi asuu ja missä hänen lapsensa käy päiväkodissa. Mutta tämänlainen ei yleensä ole olennaista. Olennaista on sen sijaan sitoa persoonan eri viestit ja keskustelut yhteen. Sillä tätä kautta saa käsityksen siitä minkälainen persoona kirjoittaja on, noin laajemmin. Jos käyttää omaa nimeä tai vakiintunutta nimimerkkiä, mukaan tulee sekä luotettavuutta että keskusteluhistoriaa. Sitä oppii tuntemaan toisen. Ja vain tälläisessä laajemmassa yhteydessä sosiaalisuuden syvälliset muodot, kuten ystävyys, ovat mahdollisia. ~ Anonyymiteettiin ei liity pesoonallisuutta luovaa aspektia, siinä missä nimimerkin valinta voi kertoa ja heijastaa omaa itseä hyvinkin paljon - minutkin tunnetaan laajemmissa piireissä nimimerkillä, joten itse asiassa minut tunnistetaan laajemmin "heittomerkeissä" olevasta. Kuitenkin yleisesti ihmisillä nimen omaan ristimänimi on oleellinen. Kysymys on siitä mitä käyttää eniten ; Pseudonyymin kohdalla kysymys on ns. vakiintuneesta nimimerkistä. Silloin mukaan tulee sitä kommunikaatiohistoriaa.

Anonyymi kiistää henkilöytensä. Tämä voi olla ns. vaaratilanteissa perusteltua. Esimerkiksi itse olen, aikoinani saamani tappouhkauksen myötä, oppinut sen että juridinen vaarattomuus ei tarkoita samaa kuin turvallisuus ; Keskustelukumppani voi haluta tehdä sinulle rikoksen. Tässä mielessä vakiintunut nimimerkki ilman osoitetietoja voi olla hyvinkin fiksu ratkaisu. Itse olen kuitenkin edelleen sitonut "oman nimeni" eli itse luomani ja vakiinnuttamani nimimerkin "juridiseen nimeeni" joka minulle on ulkopuolelta määrätty. Joku voi toki löytää minut sen kautta, mutta toisaalta jos annan nimeni pois niin terroristit voittavat!

Aku Ankan lukeminen.

"Here lies Disney's inventive (product of his era), rejecting the crude and explicit scheme of adventure strips, that came up at the same time. The ideological background is without any doubt the same: but Disney, not showing any open repressive force, is much more dangerous. The division between Bruce Wayne and Batman is the projection of fantasy outside the ordinary world to save it. Disney colonizes the everyday world, at hand of ordinary man and his common problems, with the analgesic of a child's imagination."
(Dorfman & Mattelart)

Walt Disneyn luoma viihdeuniversumi on suuri ja suosittu. Etenkin Suomessa sen suosituin hahmo on Aku Ankka, joka on luonteeltaan selvä antisankari. Osa pitää Aku Ankkaa vain viihteenä, mutta osan mielestä niitä on käsiteltävä vakavammin.

Kenties kuuluisin käsittely on tehty Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kirjassa "Kuinka Aku Ankkaa luetaan", luin sen ensimmäisen kerran, melko tarkasti, yläasteella ollessani. Se on kenties yksi ensimmäisistä "tekstianalyyseistä". Nyttemmin tyydyin selailemaan ja verestämään vanhoja ("10 ja risat" vuotta vanhoja) muistoja. Kirja on siitä erikoinen, että se on Chileläinen ja selvästi vasemmistolaissävytteinen, marxilainen analyysi. Se ilmestyi Chilen lyhyellä vasemmistovallan kaudella: Vuonna 1970 Salvador Allende nousi valtaan sosialistisine ajatuksineen. Vuoden päästä tästä ilmestyi tuo mainittu kirja. Kirjoittajat olivat hallituksen kustantamon palveluksessa. Siksi ei ehkä ole yllättävää että kirjan käsitteli sitä miten Disneyn hahmot olisivat vain pintapuolisen viattomia, ja että niiden takana olisi kapitalistinen ja imperialistinen maailmankuva. Disneyn oli tätä kautta kommismin vastaisen aatteen levittäjä. Esimerkiksi Carl Barksin sarjat niputettiin tähän samaan kasvottomaan tuotantomassaan, jolla oli vain tämä yksi tarkoitus. Chilen aikakausi loppui sotilasvallankaappaukseen vuonna 1973. Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja kohtasi hieman vainoakin.

Kirjan idea tiivistyy siihen, kuinka Aku Ankan hahmot ovat puutteellisia.
1: Esimerkiksi sukulaissuhteet ovat epänormaaleja, kaikilla on serkkuja ja lähisukulaisia mutta kenelläkään ei ole isiä ja poikia. Kirja mainitsee että ainuita harvoja äitejä on karhumuori, joka elää lain ulkopuolella ja joka ei näytä kovinkaan paljoa huomiota poikiinsa. (Sittemmin karhumuorin osuus on vähentynyt, äitejä näkyy siis Aku Ankassa entistäkin vähemmän.) Kirjan mukaan tämä luo yhteiskunnan, jossa ei ole hierarkista järjestystä ja jossa ainut suhde on kilpailu. Roope yrittää käyttää hyväkseen Akua ja Akun ja poikien välillä on usein kilpailusuhteita, joissa jekkujen kautta nöyryytetään toisia. Dorfman ja Mattelart esittävät että isän ja äidin puute tarkoittaa sitä että hahmoilta ja tätä kautta koko sen tarjoamasta maailmankuvasta puuttuu alkuperä.
2: Kirjan mukaan koko käsite "työ" on vääristynyt. Ja marxilaisessa maailmassahan työllä täytyisi olla arvo ihmisen minuudessa. Kirjan mukaan ongelmana on se, että työväenluokka puuttuu: Ankkalinnassa ei tehdä työtä tuotannossa, kaikki alat keskittyvät palvelusektoreille. Ja muutenkin työ on enemmänkin korvautunut seikkailulla. Ja tämän vuoksi rikollisuuskin on ikään kuin yksi ammatti. Rehellinen hahmo on aina rehellinen hahmo ja rikollinen hahmo on rikollinen hahmo. (Oma huomautus: Tätä kautta rikosten ratkaisussa ei itse asiassa tavallaan mietitä kuka on syyllinen vaan miksi juuri tietty toimija on syyllinen, tai enemmänkin mikä on rikollisen outo juoni. Erikoiset masiinat ja muut korostuvat.)
3: Kirjan mukaan Aku Ankan maailmassa on epäreilu suhtautumistapa ulkomaailmaan. Kiinalaisilla on outoja lakeja, ja juovikas rubiinikin vaihdetaan lihottaviin karkkeihin. Yleensä metsästetään kadonnutta aarretta tai vaikka kadonnutta timanttikaivosta jota lähestytään aina vanhan kartan avulla. Koskaan ei haeta uutta tehdasta, ja kohteena ovat aina kehitysmaat. Kehitysmaissa maa ja luonto on kaunista ja ihmiset viattomia mutta typeriä ja kummallisia. Aarteiden omistusoikeus ei koskaan ole kyseenalainen. Ne eivät kuulu alkuasukkaille, vaan ovat jonkun kadonneen sivilisaation tai vastaavan tahon omaisuutta. Yleensä tarinaan liittyy myös roisto, joka on seurannut Ankkoja tai jotka yrittävät muuten kepulikonstein saada aarteen haltuunsa. Omistusoikeus "kuuluu Roopelle", koska hän on "keksinyt" sen aarrekartan, kun taas rosvot vain yrittävät "plagioioda" sen. Tätä kautta kirjan kommentti oli että Disneyn maailma olisi haitallinen kehitysmaille. Kuvituksena kirjassa oli käytetty tätä kuvaavaa kuvaa, jossa kosmetiikkatuotteita tiputetaan mustien kylään. Miehet koristautuvat, ja kun musta mies ruiskuttaa kosmetiikka -ainetta suuhunsa, sitä tulee ulos korvista. Tämänkaltainen vitsailu on kirjan mukaan erittäin halventavaa. Toisaalta taas onnenkantamoisen merkitys menestyksessä korostuu.
4: Historiattomuus on toinen tärkeä elementti. Kun Roopen rahasäiliötä katsotaan, rikkauksilla ei enää ole alkuperää. Vanhoista seikkailuista ei jää jälkeäkään ja lopputilanne on itse asiassa juuri sama kuin alkutilannekin. Roopen omaisuus on ehkä viimeistä strippiä lukuunottamatta sellaista joka ei koostu erilaisista ja eksoottisista taideaarteista, vaan kaikki on alkuperätöntä rahaa. Aku Ankan maailmankuva on siis staattinen.

Kaiken kaikkiaan kirjan kannanotto on että Aku Ankka on melko synkeä asia. Kuitenkin aika on kuitenkin hieman muuttanut sarjakuvaa. Nykyisin Aku Ankan yksi mainituimmista työpaikoista on "Kattivaaran Margariinitehdas" (jonka nimi mukavasti viittaa Suomalaiseen margariiniskandaaliin, jossa 1961 esitettiin että kissoista tehtäisiin margariinin raaka -ainetta.) Tämä on selvästi tuotannollinen, tehdastyötä edustava, ala. Toisaalta osa kirjoittajista, kuten Suomessa suosittu Don Rosa, on selvästi liittänyt historiaa ankkoihin. Hieman ironista on, että hän liittää niitä vanhoihin, kirjassa kritisoituihin sarjakuviin, sillä Carl Barksin tuotanto on juuri "tuota moitittua" aikansa pohjalta. (Olisi aika epäreilua vaatia että kirjassa pitäisi osata ennakoida Rosan vaikutuksia ja aikaansaannoksia ennen kuin ne on tehty.) Hän on niiden päälle yrittänyt rakentaa mahdollisimman ristiriidattoman historian, jossa on myös hahmojen kehitystä. Samoin hän on rakentanut biologisen sukutaulun, jossa siis on niitä kauan kaivattuja isiä ja äitejä.

Toisaalta "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" on laadultaan huomattavasti vakavammin otettava kannanotto kuin Akun housuttomuuden vuoksi syntynyt bannausuhka, joka on laajalle levinnyt urbaani legenda.

Hieman oudolta kuitenkin tuntuu koko Akutuotannon niputtaminen yhteen : Kun ottaa huomioon, että käsikirjoittajia ja piirtäjiä on paljon ja että eri mantereilla tuotetaan Aku Ankkaa, ja että tarinoissa on paljon erilaisia kannanottoja. Tähän viitaten on olemassa Thomas Andraen "Unmasking the Myth of Modernity", joka on kulttuurintutkimusta. Tosin kirja keskittyy kirjoittajaan, lähestyy asiaa yksilön kautta. Tehden sen myös melko raskaasti. Tätä ei missään tapauksessa voisi pitää "ensimmäisenä kirjana" = "Taustaosaamista systeemistä" vaaditaan.

Kirjan mukaan Barks on poikkeava piirtäjä, jonka maailma itse asiassa kritisoi (1) läntistä imperialismia, (2) konsumerismia, (3) menestys, vaurau ja teknologia -hypeä, jossa korostetaan Amerikkojen ylivertaisuutta. Toisin sanoen siinä missä enemmistö Ankkatarinoista pyrkii olemaan vain "ei ketään loukkaavaa" ja päätyy tätä kautta sokeroituun, pelkistettyyn ja staattiseen maailmaan, Barks sisällytti töihinsä satiiria ja ironiaa.

Andraen moittii myös "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjaa. (Joka kuitenkin on tavallaan tämän blogauksen varsinainen aihe. On teos, sitä ympäröivä poliittinen systeemi, siihen reagointi. Ja moni tuntee aiheen arkielämänsä kautta. Mukana on kommareita ja kapitalisteja. Ja aihe on vielä kaiken päälle henkilökohtaisten kiinnostustenaiheideni piirissä. = Pirun kiva aihe kirjoittaa.)
1: Hänestä sen perusheikkous on itse asiassa se että se käyttää marxilaista kulttuurin mallia jossa kulttuurin ajatellaan heijastavan taloudellisen perustan ajamia asioita. Joka taas tarkoittaa sitä että populaarikulttuuri on markkinavoimien ja vallan perusrakenteen propagandaa, joka ei salli vastakkaisia näkemyksiä, eri katsantokantoja tai keskustelua asioista. Eli toisin sanoen markkinavoimat nähdään elitistisenä vallan pönkittäjinä ja lukijat passiivisina vastaanottajina jotka vain nielevät vaikutteita. Tällöin sarjakuva on ylipäätään vain ilmiö joka indoktrinoi ihmisiä jotka ovat kykenemättömiä vastustamaan, muuttamaan, suodattamaan tai vaikuttamaan median sisältöön.
2: Käännökset olivat valikoituneita: Andraenin mukaan näkökanta voi johtua siitäkin, että chileläiset käyttivät työssään käännöksiä, joissa aineisto oli valikoitunutta ja käännökset olivat jopa alkuperäistä konservatiivisempia ja jopa antikommunistisempia.
3: Kirjassa esitetty palvelualojen runsas määrä on "sinällään fakta", mutta se voi Andraen mukaan viitata siihenkin, että kirjoitusaikana USA:ssa oli paljon palvelualoilla työskenteleviä. Suurin osa töistä oli palvelualoilla. (Itse taas ajattelen että sarjakuvissa kommunikaation kautta syntyy jännittäviä kommelluksia. Tehdas tuottaa erilaisia kommelluksia kuin sosiaalinen kanssakäyminen. Kone ei esimerkiksi ala luulemaan että koneenohjaaja luulee jotain.)
4: Lisäksi Dorfmanin ja Mattelartin saavat kritiikkiä siitä, miten Disney harjoitti tiukkaa sensuuria ei pitänyt paikkaansa etenkään Barksin kohdalla: Barksilla oli todella vapaat kädet. Hänen ei edes tarvinnut hyväksyttää käsikirjoituksiaan etukäteen. Tosin muiden kirjoittajien tarvitsi. Barks oli poikkeus myös sen vuoksi että hän sekä kirjoitti että piirsi omat sarjansa. Barks halusikin olla nimen omaan luova ja tuottaa itse oman näköisiään töitä. Hän ei toki ajan mukaan saanut nimeään julkisuuteen, mutta hän oli valmis jopa huonompaan palkkaan voidakseen tuottaa vapaammin.
___4.1: Tärkeä asia on myös 1950-luvun USA:lainen "Comics Code". Se käsitteli sitä mitä ja miten tuli kuvata aiheita jotka olivat "aikuisempia". Kuitenkin Disney nähtiin niin viattomana, että tämä ei juurikaan joutunut koodiin törmäämään. Barks kertoi pinnallisesti keveitä tarinoita joista paljastui jännitteisiä suhteita ja sellaisia teemoja kuin ahneus, kateus, epäonnistuminen ja niin edes päin. Samoin esimerkkeihin viitaten näytetään kuinka naisten kasvanut asema, monopoliaseman tuoma rahan kasautuminen jota ei voi tuhlaamalla korjata kun voitot keräytyvät harvoihin taskuihin, ekologiset katastrofit joita tehtaat uhkaavat aikaansaada, ongelmat joita teknologia tuottaa ja niin edes päin ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten Barks kritisoi sen ajan käytänteitä.

Itse luen Aku Ankkaa. "Disneyllä on meidän perheessä iso rooli". Eli sekä lehtiä että taskukirjoja, että erilaisia albumeita on paljon. Ja itse asiassa luen Ankkaa miltei joka päivä, aamulla kahvin kanssa. Se ei tarjoa minulle eskapismia, kuten supersankarisarjakuvat. Minulle ne ovat tarinoista riippuen joko harmittomia tai sitten Akun toilailut auttavat samastumisessa, identifikaatiossa, näen niissä omalla tavalla itseni ja se auttaa ehkä selviämään elämän karuissa. (Miksiköhän minä niin vahvasti samaistun laiskaan ja kiukkuiseen syntymäluuseriin?) Osa tarinoista on toki vain kertakaikkisen typeriä. Niitä en kuitenkaan syytä niinkään "vaarallisten imperialististen ajatusten levittäjiksi" kuin "käsikirjoituksen/piirtämisen puutteiksi". Niiden vika ei siis ole vaarallinen sisältö, vaan kaikenlainen sisällön puute. Mutta ehkä minä olen sairas.
1: Minulle esimerkiksi Mustanaamio on hauska, koska siinä eletään 21. mustanaamion aikaa. Sankaritarina on jatkunut Afrikassa koko tämän sukupolvien ketjun ajan. Mustanaamio ei ole mulatti, eikä myöskään riko perheen perinnettä. Hänenkin poikansa ei ole mulatti. Toisaalta sarjakuvassa mustanaamion toisessa kädessä on sormuksessa paha merkki ja toisessa sormuksessa hyvä merkki. Kun paha merkki lyödään väkivaltaisesti toisen poskeen, miten hyvä merkki lyödään Ja jos ei lyödä, vaan annetaan joku symboli tai plootu, niin miksi se sormus? Luulisi että rikollisia voisi päihittää helpommin jos niitä voisi lyödä ja leimata kaksin käsin. Naureskelen näille asioille. En silti pidä niitä minään merkkeinä, joilla yritetään estää mitään seka -avioliittoja tai muuta vastaavaa. Miksi? Koska tuollainen miettiminen on vain sellaisenaan pirun hauskaa, ja analyysinä se taas olisi "liian roima logiikkaloikka jotta se olisi oikein vakavasti otettava päätelmä kirjoittajan motiiveista".

Suomessa Aku Ankka opettaa lukemaan. Eri asia on, opettaako se sitten lukemaan Aku Ankkaa "oikein". Pääasia on, että "Päivien Viemäästä" voi tämän jälkeen tavata tekstitykset.