Kekkosesta länteen

Minulla on Kekkos -aiheinen juhlaraha ajalta kun hän oli vielä elossa. Juhlarahan mukana on myös tekstiosa. Joka on tässä blogitekstissä ohessa. Se korostaa sitä miten kansalaissovun nimellä oleva ilmiö tunnetaan nykyään poliittisen korrektiuden nimellä. Nykyajan konservatiivien teksteissä Kekkosen aika ja poliittinen korrektius liitetäänkin aivan asiallisesti yhteen.

Merkittävää on että ilmiö oli tuohon aikaan positiivinen. Tekstin konnotaatiot "kansalaissovusta" ovat myönteisiä. Kuitenkin nykyään konservatiivit kokevat tärkeäksi vastustaa poliittista korrektiutta. Selvästi jokin on tässä muuttunut. Ilmiö ei ole satunnainen. Sille voidaan liittää aatehistoriaa. ; Myös globaalisti voidaan sanoa että poliittinen korrektius nähtiin positiivisena ilmiönä 1980 -luvulle asti. Ja sen jälkeen se muuttui negatiiviseksi. Tämä kaikki muodostaa kokonaisuuden.

On toki hyvä katsoa mitä poliittinen korrektius ylipäätään tarkoittaa. Se voidaan määrittää karkeimmillaan sanoiksi ja käyttäytymiseksi jotka tähtäävät siihen että ei loukata yksilöitä tai ihmisryhmiä. ("Using words or behavior which will not offend any group of people.") Taustalla on ajatus sananvapaudesta ja ihmiselle kuuluvasta ihmisarvosta (dignity) joka on absoluuttinen, ja jota ei voida ansaita toisin kuin kunniaa (honour). Ja siksi ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti.

Tämä voi ilmetä monella tavalla.

Näkyvin ja toistuvin teema näyttää koskevan sitä että ei sensuroida mielipiteitä vaan sitä miten se ilmaistaan. Näin päädytään hikipediaversioon poliittisesta korrektiudesta. (Mielestäni se on ihan hauska teksti.) Jossa ei saa sanoa "Lumikki ja seitsemän kääpiötä" vaan "Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua henkilöä." Tämä koskee mielipidesisältöjen sijaan ilmaisua koskevia sanavalintoja. (Ja joka on näppärä kikka koulujen äidinkielenaineisiin joihin aina pitää raapia kasaan pituutta ja sanoja väen väkisin. Tekstin venyttäminen tuntuu olevan vaikea monelle muulle. Paitsi itselleni toki ei.)

Kuitenkin se miten poliittisesta korrektiudesta usein puhutaan on kuitenkin hyvin toinen asia. Sen ei nähdä koskevan retorista muotoilua vaan itse mielipiteitä. Eli jotain mielipidettä vaikka jonkun uskonnon vaikutuksista ei saisi sanoa. Eli asioita ei saisi vastustaa.

Itse en arvosta poliittista korrektiutta. Olen varttunut monokulttuurisessa ympäristössä jonka olen kokenut latistavaksi. Tämä voi näkyä siinäkin että en kannata "hikipediatason" poliittista korrektiutta. Ja tämä näkyy vaikka siinä että en arvosta "kielen keskiluokkaistamista" tai muita vastaavia vaateita. Mielestäni on myös ikävää että Tapio Puolimatkan teksti poistettiin Uudesta Suomesta. Uskon että harva ihminen on hänen kanssaan vähemmän samaa mieltä (ja suhtautumiseni herraan yksilönä ovat vielä tätäkin vastakarvaisemmat, johtuen siitä mitä tämä persoonallisuus nyt on ihmisenä, yksilönä ja olentona). Olenkin näyttänyt tätä poliittisen korrektiuden vastaista puolta itsestäni aika vahvasti. Syynä on se että klassisesti määrittyen poliittinen korrektius on ankaraa positiivisen sananvapauden rajoittamista. Tutummin ; Sensuuria. Minusta ihmisen tulee saada sanoa mitä haluaa. Myös kritisoida toisten mielipiteitä, etenkin jos ne ovat enemmän jotain "pielimietteitä". Mikään uskonnollinen tunne ja niiden suojelu ei saa olla esteenä tälle.

Tässä kohden voidaankin kysyä että miksi sitten en ole täysipainoinen uuskonservatiivi?

Olen tietyllä tavalla konservatiivinen. En ole neofiili. Kartan uutta teknologiaa. (Kartan itse asiassa lähes kaikkia koneita. En omista ajokorttia. En itse asiassa aja edes mopolla. Kännykkäni on sellaista mallia että monet koulunsa aloittavat eivät muista sellaisia ennen edes nähneensä.) Ja vastustan poliittista korrektiutta. Voisin siis olla hyvinkin jokin agnostinen Jussi Halla-aho. (Joka on tiettävästi ateisti.) En kuitenkaan ole.

Syynä on se, että olen kokenut latistavan kulttuurin. Ja tiedostan että se kultuuri on oleellisilta osiltaan se sama latistava kulttuuri joka toimii nyky-yhteiskunnassa. Ja juuri se että vastustan poliittista korrektiutta saa minut vastustamaan niitä jotka korostavat poliittisen epäkorrektiuden merkitystä. Syynä on se, että prosessissa on itse asiassa tehty jotain hyvin erikoista. Ja tässä prosessissa se miten poliittinen korrektius on käytännössä jotain hyvin muuta kuin miten se on määritelty. Tekojen ja sanojen välinen epäsuhta alakulttuurissa huutaa asioita. ; Asia voisi yllättää - jos ei tietäisi ilmiön taustoja.

Miksi kommunistien jälkeen lähdettiin vastustamaan hippejä?

Avain muutokseen on tavallaan helppoa ymmärtää. Kun katsotaan USA:n historiaa, sielläkin on oma Kekkosensa. Niistä kenties jämäkin yhteiskunnan dogmaattinen puuttuminen asioihin liittyy MK-ULTRA -projektiin. Jossa USA:n kansalaisia käytettiin koehenkilöinä vastoin heidän tietoaan ja suostumustaan. Tämä on tehty "vanhoina hyvinä aikoina" joihin konservatiivien pitäisi olla iloisia. Mutta tälle on siellä käynyt kuten Kekkoselle Suomessa.

Avainsanana on "kulttuurimarxilaisuus" (cultural marxism). Termi löytyy pienillä varioinneilla toistuvasti hyvin useista (uus)konservatiivisista keskustelupalstoilta ja blogeista. Se on karkeasti ottaen se jota vastustetaan kun heidän parissaan vastustetaan poliittista korrektiutta. (Mikä on vähän erikoista, koska siinä vastustetaan tiettyjä kulttuurivaikutteita ja niitä halutaan rajoittaa ja sensuroida. Mutta ei tästä sen enempää.)

Termi on luonnollisesti lainaa globaalista keskustelusta. Ja on tietenkin hyvä lukea mitä muissa maissa kirjoitetaan. Kun virtaukset tulivat Suomeen moni konservatiivikristitty piti niitä "raikkaana tuulahduksena". Ja miksi ei olisi pitänyt? Se kun sopi täysin heidän oman monokulttuuriasenteensa ytimeen.

Jotkut sivistyneimmät konservatiivit osaavat jopa mainita Theodor Adornon nimeltä, kun he puhuvat "kulttuurimarxilaisuuden" heikkouksista. Hän liittyy asiaan tavallaan hyvin vahvasti. Tarkalleen ottaen "kulttuurimarxismin" ytimessä on tietty kritiikki ns. Frankfurtin koulukuntaa kohtaan. (En itsekään ole kyllä tuon koulukunnan hirveän syvä ystävä. Mutta se ollee irrelevanttia. Paitsi niille jotka sitovat kirjoittajan identiteettiä liian lujasti siihen miten hänen sanomisiaan otetaan vakavasti. Eli ad hominemiin taipuvia tyyppejä.)

Teorian taustalle voidaan liittää Michael Minnicino. Hän kirjoitti artikkelin "The Frankfurt School & Political Correctness". Se ilmestyi "Fidelio":ssa, joka on Schiller Instituten lehti. (Se on hieman erikoinen lähde kirjoittaa.) Hän näki Frankfurtin koulukunnan salaiseksi suunnitelmaksi jolla USA tuhotaan sisältä käsin. Hänestä oli tyrmistyttävää että Frankfurtin koulukunnan oppeja opetettiin yliopistossa, koska sitä kautta USA turmeltiin sisältäkäsin soluttamalla sen sijaan että sitä vastaan hyökättäisiin väkivaltaisesti vallankumouksella. Kyseessä oli siis teoria salaliitosta. Hänen argumenttinsa oli erikoinen. Hän esitti mm. että MK-ULTRA loi edellytykset LSD:n popularisoinnille. Ja tämä taas loi tilaa turmelevalle kulttuurille. Ja loi suosiota nimenomaan Frankfurtin koulukunnalle. (Ilmeisesti takana on teoria siitä että jokainen joka ottaa Frankfurtin koulukunnan vakavasti on huumeissa...)

Myöhemmin William Lind käytti samaa ideaa konservatiivisten ajatushautomoiden parissa. Lindin teemana oli että marksismi on poliittista korrektiutta ja poliittinen korrektius on totalitariaa. Poliittisen korrektiuden eli kulttuurimarxismin nähtiin turmelevan niin median kuin muunkin kautta. Ihmisiä aivopestiin poliittisen korrektiuden oppiin. Lind liittikin tähän paljon asioita. Poliittista korrektiutta edustivatkin tätä kautta esimerkiksi niin ympäristöliike, homojen avioliittoa hakevat kuin uskontokriitikotkin.

Tämän "synonymisaation" varaan on sittemmin rakennettu paljon. Esimerkiksi Jerry Falwell ja monet muut nimekkäät kristityt ovat olleet mukana prosessissa. Ajatuksia ovat pyörittäneet monet konservatiiviset ajatushautomot (think-tankit). Sellaiset kuten Heritage Foundation, Moral Majority... Nämä ovat rahoittaneet ajatuksen leviämistä. Ja ei olekaan sinänsä ihme että MK-ULTRAlle on käynyt kuten Kekkoselle. ; Mitä oman ideologian parissa tehtiin ennen onkin nyt jotain joka on vastustajan ideologian ydintä.
1: Asia on itselleni siinä mielessä tuttu että retoriikka paistaa läpi myös kreationistien - erityisesti Intelligent Designin - esityksistä. Phillip Johnson käytännössä käyttää "kulttuurimarxistin" sijaan termiä "evolutionismi". Ei tosin ole tavatonta nähdä sitäkään että evoluutioteoria sinällään edustaa "liberaalia biasta" "yliopistojen aivopesuohjelmissa". Ei itse asiassa yllätä että ID:läisillä on varsin vaihteleva suhde siihen mitä akateeminen vapaus tarkoittaa.

Se, että en itse ota asiaa vakavasti johtuu siitä että tämä yhtäläisyysmerkkien vetäminen kätkee taakseen ekvivokaatioita (= virhepäätelmiä).

Ydinsana tässä on mielestäni juuri poliittinen korrektius. Kun se sanakirjassa poliittisen korrektiuden puute tarkoittaa sitä että ei suojella kenenkään tunteita, on kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaaminen poliittista korrektiutta jolla turmellaan kansaa koossa pitävä arvopohja. ; Turmelemisteoria on toki hyvä syy harrastaa sensuuria mutta tässä unohtuu että se on silti sensuuria. Kun käytetään välittäjäterminä poliittista korrektiutta voidaan samanaikaisesti leikkiä sananvapauden puolustajaa että maan arvopohjan suojelijaa. Tajuamatta että tässä ajetaan keskenään määritelmällisesti ristiriidassa olevia täysin vastakkaisia asioita muka samanaikaisesti. (Mikä ei ole sisäisesti koherentille ihmiselle mahdollista.)

Sitä vaan halutaan toisaalta vastustaa poliittista korrektiutta joka on monikulttuurisuutta. (Asiaan myös liittyvä käsite.) Tämä jotenkin alleviivaa tämän koko tilanteen outouden. ; On vain jotenkin niin että jos konservatiivien kannattamat ihmisten rajoitteet poistuvat, niin tämä uhkaa kristittyjen omaa toimintaa ja vapautta. (Homojen avioon pääseminen uhkaa kristittyjen uskonnonvapautta, vaikka he saisivat itse päättää menevätkö heterosti vai homosti naimisiin keskenään.) Samalla he saavat rajoittaa vastapuolta koska se suojelee arvopohjaa. (Se, onko koulukirjoissa "sukupuolineutraalia materiaalia" jota heidän lapsilleen näytetään on heistä tärkeää uskonnonvapauden puolustamista.)

Tilanne muistuttaa sitä, miten erilaisiin lehtiin tulee kirjoituksia siitä miten "haluan olla nainen enkä sukupuolineutraali". Kun taas sukupuolineutraalius nimenomaan antaa jokaiselle luvan määrittää omaa sukupuoltaan joten se ei määritelmällisesti estä ketään olemasta nainen. Päin vastoin, jopa minä miehenä voisin määrittää itseni naiseksi. Tämä ei ole sukupuolettomuutta. (Se, onko tässä prosessissa järkeä ja onko sukupuoli todella tälläinen on sitten erikseen keskusteltava asia. On kuitenkin selvää että sukupuolineutraalius on erilainen joten "haluan olla nainen enkä sukupuolineutraali" on olkiukko -argumenttivirhe olipa sukupuoli sitten oikeasti sosiaalinen, biologinen tai mitä tahansa. )

Onkin selvää että uuskonservatiiviset poliittista korrektiutta vastustavat sananvapauden ystävät usein haluavat rajoittaa muiden ihmisten vapauksia, kuten oikeutta mennä homoseksuaalina naimisiin, oman vakaumuksensa nojalla. Usein näkökulma on holhoava "yhteiskunnan paras". Syynä on se, että kommunisteja vastustava sensuristinen monokulttuuri on vain modifioitu uutta vihollista vastaan tavalla jossa moni ei edes huomaa että vihollinen on muuttunut.

Tämän vihollisenvaihtoprosessin outoudesta vihjaa jotain toki jo ihan sekin että liberaalit itse asiassa eivät ole kovinkaan kommunistisia. Kun katsotaan Marxin oppeja ja verrataan niitä liberaalien oppeihin, yhteistä on itse asiassa ällistyttävän vähän.

Marxismiksi voidaan tietenkin laskea monenlaisia asioita. Voidaan kuitenkin nähdä että niitä yhdistävät (a) Ajatukset siitä että esineen tai tuotteen tai palvelun arvo syntyy siihen käytetystä työstä. (b) Ajatuksesta siitä että on olemassa historiallinen materialismi, eräänlainen kulttuurievoluutioprosessi, joka on kuvattavissa. Ja jonka mukaan kohtaloa suuntaa se, minkälainen suhde työläisillä on tuotantovälineisiin. (c) Yhteiskunnissa on erilaisia elintasoluokkia joita voidaan lähestyä ja näin saadaan luokkarakenne. (+) Lisäksi voidaan ottaa Marxin ajatuksista lisäloikattu Leninin suuntaus jonka mukaan ihmiskunnan tulisi nopeuttaa b:ssä kuvattua prosessia vallankumouksen avulla.

On selvää että nämä ovat aika kaukana siitä mitä liberaalit ovat. He eivät puhu työstä ja omistuksesta, vaan homojen avioliitosta ja siihen liittyvistä asioista. Otin esimerkiksi hipin koska he todellakin edustivat jotain joka on ei-vallankumouksellista ja jotka pyrkivät eroon omistuksesta yleensä sen sijaan että miettisivät tuotantovälineiden ja työläisten suhteita. (Hey, maan!) Hipit ovat kuitenkin liberaaleja.

Toki ajatusta kultturibolševikeista (cultural bolshevism) on käytetty jo aiemmin. Ja siinäkin kohteena ei ollut kommunistit vaan hyvin kirjava joukko. Erityisesti taiteilijat ja sellaiset ihmiset jotka ajoviat suvaitsevaisempaa linjaa kuin sen hetkinen kulttuuri. Termi oli käytössä natseilla. Se oli epämääräinen tapa jolla leimata ihmisiä. Konnotaatiot olivat selviä joten sillä saatiin levitettyä heihin negatiivisia asenneteita jotka taas mahdollistivat heihin kohdistettavia muutoin moitetta saavia proseduureja. Kuitenkin se oli niin epämääräinen että syytöstä vastaan oli vaikeaa puolustautua. Mikä oli tietenkin kätevää. Yhteys on varmasti siinäkin mielessä sattuva, että Theodor Adorno ja Frankfurtin koulukunta olivat natsien vainoja paenneita juutalaisia.

En väitä että uuskonservatiivit olisivat natseja tai pro-natseja. Väitän sen sijaan että he ovat analyysikyvyttömiä tai sellaisia että eivät jaksa tai ole kiinnostuneita sellaista tekemään. Jos olisin Minnicinon asenteella ja mielenliikkeillä ympäriinsä kulkeva, tämänlainen historiallinen yhteys olisi todiste siitä että uuskonservativismi olisi natsien salaliitto. Mutta tämä olisi mielestäni naurettavaa. (Ja täsmälleen samasta syystä Minnicino ei ole kovin vakavastiotettava teorioineen.) Yhteys on kuitenkin tavallaan kiinnostava. Ihan siksi että tuollainen kielenkäyttöpropaganda onnistuu ilman joukkotuhontaakin. Ja siihen törmää joka päivä internetissä.

Olenkin luonut sellaisen ajatuksen että vastustan poliittista korrektiutta. Ja tämän vuoksi joudun vastustamaan poliittisen korrektiuden kriitikoita varsin usein. Jos poliittisen korrektiuden vastustaja haluaa sensuroida tai rajoittaa "kulttuurimarxismia", tiedän että toimitaan tahon kanssa joka ei ole rationaalisella pohjalla ja jonka mielipiteitä, arvoja tai muita asioita ei tarvitse kunnioittaa tai kohdella silkkihansikkain. Ihan siksi että sellainen olisi sitä poliittista korrektiutta.

Soihdunkantajat

On tavallista että poliittisessa keskustelussa puhutaan siitä, miten vastapuoli on harhojen vallassa. Tämä koskee myös arvokeskustelua ja mediakritiikkiä. Moni ajattelee että juuri he tuovat valoa keskusteluun. He ovat soihdunkantajia joiden valossa muut voivat seurata ja tehdä merkityksellisiä asioita.

Tämä perinne on vanha. On klassista viitata tässä Platonin luolavertaukseen. Mutta ajatus on peräisin jo esisokraatikko Herakleitokselta (Ἡράκλειτος). Hän sanoi että monet ihmiset elivät elämänsä unessa käsittämättä Totuutta. On merkityksellistä, että Herakleitos ja muut vastaavat edustavat sellaista perinteistä filosofiaa jota anti-intellektuellismissa on inhottu. Heidän perusviestinsä kun on että arkijärki ja arkikäsitykset ovat harhaantuneita.

Kunnon "tolkuissaan oleva ihminen" tietenkin muistaa että tälläisiä heittävät vain norsunluutornissaan olevat akateemikot jotka eivät tiedä "todellisesta elämästä". Ja tässä mielessä voidaan huomata että usein arkijärkeä korostavat ovat perinteisesti väheksyneet kokemuksen ja totuuden välistä eroa. Face value on yksinkertaisesti se miltä asiat näyttävät. Ja se miltä asiat näyttävät ja tuntuvat ovat Totta.

Eräs oman blogini toistuva teema onkin ollut siinä miten uuskonservativismi on itse asiassa ottanut paljon vaikutteita postmodernismista. Itse asiassa tämä ero on yksi tärkeimmistä eroista "perinteisen konservatiivin" ja "uuskonservatiivin" välillä. Ja tässä kohden ei olekaan ihmeellistä että pienellä modifioinnilla on tapahtunut niin että "norsunluutorniargumentista" on muokattu hieman modifioitu "luolavertaus". Akateemikot ovat norsunluutornissaan katsomassa varjoja ; Vertaus on otettu käyttöön mutta käännetty ympäri.

Tämä on tietenkin näkynyt ennen kaikkea uutisissa ja niiden tulkinnassa. Perinteinen media on ollut Suomessa "riippumatonta mutta ideologista". Siinä mielessä että olemme eläneet yhtenäiskulttuurissa. Siinä on korostettu koheesiota. Esimerkiksi minulla on kotonani Kekkos -mitali jossa korostetaan sitä miten arvokas Kekkonen oli koska hän rakensi yhteiskuntasopua. Joka on ollut erikoinen kaunissävyinen kiertoilmaus sille että näkökulmien ilmaisua ja esitystapaa on sensuroitu ankaralla kädellä. Yksilöitä on tallattu suuremman hyvän, valtion, edestä. (Ajatus on itselleni vaikea. Nähdäkseni yhteiskunnalla ole mitään perusoikeuksia. Sodassakin sotilaiden kunnioituksen tulisi olla nimenomaan ehdollista. Kuolemaan ei mennä siksi että maalla on yksilöitä suurempi olemassaolon oikeus vaan siitä että valtio hyödyttää. Antaa ihmisille asioita. Tässä mielessä Suomi on ainakin toistaiseksi hyvä maa jota on asiallista puolustaa. Lähi-idässä on paljon alueita joiden sodissa kaikki osapuolet ovat vastenmielisiä, sellaisia että niitä ei saisi olla olemassakaan. Saati että niitä puolustettaisiin.) Media uutisoi rajallisesta määrästä näkökulmia. Mutta kun se viittasi johonkin tapahtumaan, tämä tapahtuma oli kuitenkin tapahtunut.

Tämä poliittisesti korrekti mutta tosi uutisointi on ahdistanut monia. Ja tämä on rakentanut pohjaa erilaiselle vastamedioille. Jossa taas korostuu usein oikeanlainen ideologia. Uutisia kerrotaan kunhan ne tukevat tätä yhtä ja tiettyä näkökulmaa. Näissä yhteyksissä voidaan jopa nähdä sen tyylistä henkeä - jopa eksplitiittisiä ilmauksia - joiden mukaan olivatpa asiat miten tahansa niin näin nämä asiat koetaan. Tämä on tietenkin hirvittävän postmodernia. Totuus sellaisenaan on irrelevantisoitu. Tai muutettu joksikin joka on vähemmän keskeinen kuin se miltä asiat näyttävät.

Onkin kiinnostavaa että akateemiset tavallaan tarkoittavat Totuudella jotain muuta. Teoreettisia konsepteja joilla on ennusvoimaa. Tässä mielessä heillä on kaavoja jotka edustavat ideamaailman ideoita. Toisella puolella Totuudeksi koetaan se miten asiat koetaan. Se, miten päin luolavertaukseen menee on tavallaan se josta keskustellaan. Se, onko idea vain karkeistus joka heijastetaan havaintoaineistosta ja oikeista kokemuksista. Vai onko päinvastoin kokemus vain tyhmän ihmisen tarkkaamatonta paarustamista maailmassa joka on vaikeampi kuin hän osaa ajatella..

Selvää on kuitenkin se, että luolavertaus on itsessään muuttunut joksikin josta itsestään pitää kysyä se että onko vertaus muuttunut luolaksi joka estää näkemästä totuutta. Onko luolavertaus keino "elää liberaalissa kuplassa". Tai olla "maailmankuvaan jymähtänyt konservatiivi"? Todennäköisesti kyllä. On aina helpompaa sanoa että vastapuoli on jotenkin niin ilmiselvästi tyhmä että on selvää kummalla puolella Totuus todella seisoo.
1: Onkin hyvin oireellista että nykyajan keskustelussa Totuus on sitä että pitää välttää tai luottaa tiettyihin lähteisiin. MV -lehden jakojen torppaajat tai intojakajat eivät tee sitä mitä pitäisi. Eli lähteä kentälle raportoimaan miten asiat ovat ja vaatia että lähteistykset ja faktantarkistus ovat ensiluokkaisia. Eli jokainen väite on todella tarkistettu poliisilähteistä tai mielellään kuvattu itse silminnäkijöiden läsnäollessa aineistolla jonka editoimattomat versiot on mielellään jatkotutkintaa varten tallella ja saatavilla. Totuus haetaan lukemalla internetissä oikeita lähteitä ja välttämällä vääriä. Tässä unohtuu se että vaikka valtamedia olisi varjojen leikkiä niin MV -lehti voi olla aivan samanlaista huijausta. Itse asiassa sen on helpompaa olla, koska siinä ei ole faktantarkistuskeskeistä journalistista otetta jossa oltaisiin sitouduttu tosiasioiden varmistamista koskeviin periaatteisiin.

Tämä on ehdottoman tärkeää kun mietitään ketkä ovat valontuojia. Ovatko soihdunkantajat kulkueissaan tuomassa valoa vai tosiasiassa polttamassa itsensä kanssa erimielisen.

HÄPÄISI!

Kirjoitin aivan juuri pilalaulun, joka oli reaktio Mika Niikon puheisiin. Ratkaisuni on, tietenkin, sinänsä mauton, että hän korosti että hän kaipaa että joulujuhlassa yhteisöllisyys olisi yhdistettynä kristilliseen sisältöön. Hän varmasti aidosti kokee näin ja kykenen ymmärtämään ja jopa jotenkin sympatiseeraamaan tätä. Tilanteen teki pömpöösiksi juuri se, että hänen tekstistään saa aika vahvasti sellaisen viestin että yhteiskunnan tulisi järjestää kaikenlaisten ihmisissä olevien tyhjyyksien täyttämisen sen sijaan että heidän tulisi tehdä sellaisia itse.

Minulle ärsytyksenä - ja vielä merkittävämpää, ongelmana - ei ole se onko ohjelmassa mukana virsiä, vaan "osallistuttaminen". (Yhteislaulun luonne hyppää yleisön sekaan. Ja tämä yleisö ei koostu kristityistä ja vain kristityistä ilman ainuttakaan poikkeusta.) Minua häiritsee  estottomuus jolla Niikko ja hänen kannattajansa haluaisivat määrätä mitä saa ja ei saa esittää kouluissa. - Etenkin kun siinä ei ole huomioitu sitä että joillain alueilla enemmistö ei kuulu kirkkoon, vaikka koko Suomen kansasta suuri prosenttiosuus kuuluukin. (Vaikka se 70% jota Niikon kannattajat käyttivät tässä yhteydessä.) Mutta tämä enemmistöstatuskaan ei ole se ongelma.

Tiettävästi tuoreeseen "Helsingin Sanomiin" oli laitettu kansikuvaan vanha Kari Suomalaisen piirros. En ole nähnyt itse lehden kantta mutta näin minulle kerrottiin. Kyseessä on kuva jossa Jeesus kerjää porttikongissa. Ympärillä on selvästi Helsingin klassinen joulukatu. Mielestäni tämä ei ole ongelma. Pilapiirtäjien tehtävä on jossain määrin tehdäkin tätä. Kari Suomalainen oli aikanaan pienissä vaikeuksissa jopa Kekkosen kanssa. Ja mielestäni tämä vihjaa siihen että hän teki jotain oikein. Jos sarjakuvat tuottavat enemmän äläkkää vallassa olevilta yksilöiltä kuin huonossa asemassa olevilta kansanryhmiltä, pilapiirtäjä on oikeilla jäljillä. Tässä mielessä HS ei myöskään tehnyt asiatonta ratkaisua. ; Etenkään jos kuvaus on tosi. Ja ollakseen tosi sen täytyisi jotenkin toimia piikkinä enemmistölle. Eli suuri osa ihmisistä olisi pinnallisia ja etääntynyt Jeesusasioista ja kokisi asian jopa jonkinlaisena häpeänä itselleen. Hyvä pilapiirros ja muu tähän liittyvä onkin poliittisesti epäkorrekti ja kenties jopa pilkkaa tai tuntuu pilkalta monelle.

"Kansan uutiset" (taho jota en usein seuraa) kertoikin tähän samaan kuvaan viitaten siitä miten Kari Suomalainen on tavallaan ajankohtainen. Suomalainen onkin ollut näkemyksissään vahva ja on tavallaan hauskaa että hänet hyväksytään lehdessä jonka linja on noinkin hänen omista näkemyksistään poikkeava. Tuosta jutusta löytyi se, minkä vuoksi esimerkiksi Niikolle on aivan syytä hieman piikitellä. "Kun henkilö jäykistyy yhteiselämän vastaiseksi, hänestä tulee koominen hahmo, jonka tekosista tulee komiikan ja satiirin lähde." Silmiini henkilö joka kertoo siitä että poliitikot ovat Jumalan valitsemia, haluaa muuttaa kouluopetusta evoluutio-kreationismikysymyksessä varsin fundamentaalilla tavalla ja joka avoimesti haikailee sitä että kaikki osallistuvat kristilliseen sisältöön. Ja samanaikaisesti tämä henkilö on niitä joiden kohdalla samalla nousee esiin selvästi se, että hän ja hänen viiteryhmänsä syvästi häpeävät erityisesti sen tyylisiä kysymyksiä kuin "Kuinka monta kertaa olet käynyt tänä vuonna Kirkossa?" Siinä on jotain.

Toki tämä kaikki voi olla vaikeaa. Perussuomalainen mielenlaatu kun vastustaa poliittista korrektiutta ja sensuuria. Mutta on kuitenkin varsin kiukkuinen kun joku viitsii kertoa vääränlaisia asioita. Jostain syystä sananvapauden sankarit eivät tee sitä mitä minä. Eli näe vaikka sitä mikä on sananvapauden suhde niihin itselle epämieluisiin ideologioihin. Vaan sen sijaan suuttuu jo hyvin pienestä. Ryhmä joka kesällä hyväksyy rehellisen, avoimen ja humalaisen Hännikäisen lausunnot "olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" jonain joka symbolisoi sitä että poliittinen korrektius pitää heittää roskiin koska sananvapaus ovat nyt fanittamassa kun Ilja Janitskin kirjoittaa MV -lehdessä (taho jota en usein seuraa)" "Iltalehti häpäisi Suomalaisen Kristillisen Joulun!". Mikä oli niin kauheaa toimintaa, että se oli "Tarkoitushakuista häpäisemistä ja islamilaisaation kannattamista"? Se, että kerrottiin, että "Raamatussa ja Koraanissa on yli 50 samaa henkilöä, ja niissä on osittain samoja kertomuksia".

Janitskinin argumentatiivisuus, viisaus ja vertailevan uskontotieteen hallinta tiivistyi siihen että hän lainasi yhden lauseen Raamatusta ja toisen Koraanista. Ja korosti että tämän perusteella väite on tietenkin roskaa. Ja että Kristinusko on rakkauden uskonto kun taas Islam ei ole. Toki tässä unohdetaan se, että ottamalla pahimpia lainauksia Koraanista ja parhaita Raamatusta on cherry pickingiä. Ja tämänlaisia Janitskin -ihmisiä onkin trollattu asian tiimoilla viime aikoinakin, melko ankarasti. Ihan sen takia että Raamattu pitää sekin sisällään varsin vastenmielisiä asioita.

Sen lisäksi ajatuksia ohjattiin syrjään rakenteella joka koostuu pelkästään ad hominem -argumentista. Eli siitä että kuka ja minkälaisia ajatuksia asiantuntijalla on. "Taustatietoa teologi Heikki Räisäsestä: Kirjassaan “Uuteen uskoon” (1993) Heikki Räisänen peräänkuuluttaa raamatuntulkintaan fair play -henkeä ja suvaitsevaisuutta. Hän herätti 1970-luvun alussa huomiota kyseenalaistamalla perinteiseen raamatuntulkintaan kuuluvia käsityksiä monista kristinuskon opetuksista." Ja tämä sitten tietenkin on palautteen pohjalla monelle aivan sama kuin vankka todiste siitä että vääristelijä vääristelee ja kertoo epätosia asioita. (Olen luullut että historiaa ja vertailevaa uskontotiedettä ei tehdä sillä että taskussa on oikean puolueen jäsenkirja esimerkiksi.)

Kun asenne on tuo, on selvää että Suomalaisen PerusKristityn (tjsp) uskonto on hauras sellaisella hyvin sairaalla ja hassulla tavalla. Sellaisella jossa sen täytyy saada huutaa itseään kaikkialla koska se on sananvapautta. Jota pitää harrastaa kaikkien, omaa mieltään vastaankin, yhdessä ja julkisesti. Samalla katsotaan tarkasti kuka uskoo oikein ja kenen mielipide on niin väärä että jo pelkästään se, että sen sanoo ääneen lehdessä on samaa kuin tämän PerusKristillisyyden häpäisy. Ja siksi erimielisten olisikin paras olla hiljaa, koska ei saa häpäistä Pyhiä asioita. Ei edes poliittisen korrektiuden nimissä. Sillä tämä on kauheampaa kuin perseraiskauksesta huutaminen seksuaalisen väkivallan uhreille. Ja jos kaikki ei mene tämän PerusKristityn pillin mukaan, hänen olonsa on ontto ja kaikki on kauheaa. Tämä jos jokin on sellaista että se on jäykistynyt yhteiselämän vastaiseksi, joka kulminoituu etenkin Etelä-Suomessa, jossa tämä PerusKristillisyys on väistämättä väistämättä tilastojenkin valossa "marginaalissa" (vai pitäisikö sanoa Hännikäisittäin, että "marginaliassa"?)

Väittäisin että tämänlainen tilanne on mauttomuudestaan huolimatta pilalaulun arvoinen. Sellaisen voi aina paketoida ja lähettää lähettäjälle. Jopa yksilöidä.

Poliitikkojen dementiaa

Hannu Kiuru on ottanut kantaa Toimi Kankaanniemen seksiviestikohuun. Hänestä "Nähdäkseni tässä on mukana jotakin sellaista, mikä ei oikeuta pikatuomiota sovinistisiaksi. Kiinnostavampi kysymys on se, mikä sai miehen myymään periaatteensa, jos näin voi sanoa. Mikä painaa pään sisällä, korvien välissä, mielessä?" Sillä, ilman suoraan tehtyä diagnoosia hän määrittelee diagnoosin itse. Jotta välttäisi liiallisia ja hätäisiä päätelmiä. "Valistunut arvaukseni on, että kyse voisi olla sairaudesta nimeltä otsalohkodementia, jonka taustalla voi olla rypäs eteneviä rappeuttavia sairauksia kuten aivovamma, aivoverenvuoto tai aivokasvain. Huomionarvoista on, että mm. pidäkkeet ja estot saavat käskynsä tältä alueelta. Kaikki tapahtuu hitaasti ja kuluu yleensä aika kauan, ennen kuin kukaan tulee ajatelleeksi aivovaurion mahdollisuutta oudon käyttäytymisen ja mahdollisten uusien luonteenpiirteitten syynä."

Toki selitys on jotain josta on vaikeaa nähdä onko se muuta kuin vitsi. On mielenkiintoista miten Ilkka Kanervan kohdalla vastaavia teorioita ei keksitty, joten voidaan arvailla että taustalla saattaa olla lähinnä Kankaanniemen kristillinen vakaumus. Siksi Kanerva olisi erilaista puuta.

En jaksa intoutua moralismista. Se on jotain jota kristityt harrastavat aivan riittävästi. En pidä seksiviestittelyä hyvätapaisena. Mutta huomioin että esimerkiksi Ilkka Kanervan erottamisen kohdalla merkittävää oli seksiviestittely työaikana sekä hänen aikaisemmat sopimuksensa varovaisuudesta jotka osoittivat että Kanervalla ei ollut pelisilmää ja luotettavuutta. Itse viestittely ei nähdäkseni vaikuta muuten itse työhön tai ole hyvä syy erottamiseen. Toki ymmärrän aiheeseen liittyvien uutisotsikoiden syvän huumoriarvon. Esimerkiksi "Näinkö meni ministerinpalli sivu suun?"Hinnatonta!

Ajatukseni menivät kuitenkin muualle. Voisin nähdä miten kristityt mielellään tuomitsevat ateisteja mutta keksivät lieventäviä asianhaaroja kristityille ja kutsuvat tätä prosessia "hätäisten johtopäätösten välttämiseksi". Mutta minussa ei riitä sappea tämänlaiseen. Päätin että olen huvittunut tästä. (Hannu Kiurun kikkailu viittaa sen sijaan siihen että itsediagnosoin hänelle kyökkipohjalta jonkinlaisen persoonallisuushäiriön, tai psykopatian. "En ole lääkäri enkä tunne Kiurua henkilökohtaisesti, mutta intuitioni on sen verran vahva, että koin tarpeelliseksi laajentaa liian yksipuolista kirjoittelua ja keskustelua." Katsos että ei tehtäisi liian hätäisiä päätelmiä tunnepohjalta, huolimattomasti.) Siksi ajatukseni menivät muistiasiaan.
Urho Kaleva Kekkosta suojeltiin vapisevana dementikkona. Matti Vanhaselle tuli ihmeellisiä muistihäiriöitä. Itse olen ajatellut että politiikanteossa muisti on yksi tärkeimmistä työvälineistä. Kuitenkin näyttää että sosiaalisen median aikana moni poliitikko on vaikeuksissa sen takia että sosiaalisen median tallennuskapasiteetti muistaa hänen puolestaan.

Perinteisessä poliittisessa kulttuurissa ilmeisesti totuttiin siihen että asiat hoidettiin nimettömästi, varjoissa ja sellaisella mystiikalla jossa kävi helposti niin että kukaan ei enää tiedä kumpi on suurempi (1) Kreikalle annettava laina (b) Keskustapuolueen epämääräiset puoluetuet. Ja puhumaan asioista minkäänlaiselle medialle (sosiaalinen tai muu) uhkailtuna tai lahjottuna. On ollut tärkeämpiäkin tekemisiä, kuten kahvin juominen. Tässä maailmassa jokainen oli syytön kunnes oli todistettu syylliseksi. Joten tärkeintä ei ollut olla avoin ja rehellinen ja tuoda esiin todisteet valoon. Tärkeämpää oli se, että ei jättänyt todisteita eikä muistanut tai paljastanut asioita.

Sitten tämä muuttui ja jouduttiin esimerkiksi elämään maailmassa jossa joku teeskentelee olevansa Matti Vanhanen twitterissä. Ja jossa joku nappaa haltuunsa nykyajan hengellisen viisauden lähteen, itsensä linkin ihmisen ja Jumalan välillä, Päivi Räsäsen facebookin. Tämä muutos ei ole kovin vanha. Mutta monet poliittiset broilerit sen sijaan näyttävät olevan. En edes yritä jaksaa muistaa sitä miten monta kertaa poliitikko on vedonnut kohun edessä muistinsa tyhjenemiseen. Jos moralistinen seksiviestittely ei minusta ole syy erottaa ihmistä, niin nämä kaikenlaiset muistisairaat sen sijaan ovat. Jos Hannu Kiuru on selityksissään totena, on syytä päästää dementikko sairaseläkkeelle pilaamasta Suomen mainetta. Minä tälläisiä ihmisiä virkoihin uudestaan kutsuvat oikein Arkadianmäkeä pitävät? Terhokotina?

Arvon mekin ansaitsemme (jos ei muuten niin tyhmillä teoillamme)

Alexander Stubb ei ole stubbisuu. Eilen hän oli stubbakkatauollaan soittanut spontaanisti Radio Suomipopin "Aamulypsy" -ohjelmaan. Hän reagoi siihen että "Jaajo" oli moittinut kokoomusta. Soitto oli Stubbin mukaan spontaani "Pakko oli soittaa, kaverit hälyttivät matkan varrella, että tuohon keskusteluun pitää puuttua, pääministeri sanoi." Tänään tämä uutinen täsmentyi. Stubb ei ollutkaan niin spontaani. Stubbin avustaja on valottanut : "Kuulimme keskustelunaiheesta etukäteen ja vinkattiin pääministeriä siitä." ... "Minä kilautin Suomipoppiin ja puhuin Aamulypsyn edustajan kanssa. En muista hänen nimeään, mutta Jaajon kanssa en puhunut. Heille passasi, että pääministeri ottaa yhteyttä."

Tämä on niin sanotusti "herättänyt keskustelua". Itse tapahtuma ja teko on sekä laillinen että mitätön. Se kuitenkin viestii asioita jotka ovat sen tyylisiä että ne tuovat assosiaatioita lähinnä Teuvo Hakkaraisen suuntaan. ; Hakkarainenkin kun on mennyt tekemään tyhmyyksiä, ja on sitten reagoinut syntyneisiin ongelmiin pahentamalla tilannettaan.

Tosin on epäreilua rinnastaa Stubbia Hakkaraiseen. Sillä Hakkarainen on omituisella pseudozeniläisellä avalla avoimesti ja rehellisesti se, no, mikä hän nyt on. Stubbilla taas näyttää olevan niin että koko tempaus oli laskelmoitua mediastrategiointia joka sitten yllättäen iskikin takaisin hyvin pahasti.

Hyvin moni näki asian niin että Stubbin soitto oli jonkinlaista puuttumista. Eli ei saa sanoa erimielisyyksiä kokoomuksesta tai muutoin Stubb soittaa kontrollipuhelun. Suomessa tämän tyylisiä temppuja taas saa tehdä vain Kekkonen, Urho Kekkonen.

Siksi Stubbin on tietenkin ollut tärkeää tiedottaa että tilanne oli alustettu. Koska silloin tämänlaista puuttumista ei ole tapahtunut. Valitettavasti tämä johti omituisuuksiin. Tässä uudessa selityksessä kun on tarjolla muutama kohta (a) ne kertovat että Stubb valehteli suorassa lähetyksessä väittäen spontaaniksi jotain joka ei sellaista ollut. (b) Toisaalta spontaanius oli niitä puolia jonka vuoksi puuttuminen voitaisiin antaa anteeksi. Ei ole kovin suuri ongelma jos vauhdikas ja reipas pääministeri haluaa ottaa yhteyttä ja keskustella ja on siksi harkitsematon (c) ja siitä huolimatta on selvää että radio-ohjelmien aiheita on katsottu ja niihin tarttuminen on nähty hyvin relevantiksi.

Tässä kohden on hyvä muistaa että terve poliitikko jalkautuukin kansan pariin. Toki olisi suositeltavaa että he tekisivät tätä koko ajan ja ennen vaalejakin. Mutta käytännössä tätä tehdään vain ennen vaaleja. (On muuten kiinnostavaa miten paljon ilmaista ruokaa saa pelkästään sillä että teeskentelee kuuntelevansa. Muina aikoina joudutaan pihiyspäissään popsimaan vapaaseurakuntalaisten hernekeittoja. Vaalikautena sapuskaa tungetaan ilmaiseksi suuhun niin että sitä monista puolueista kiinnostunut tiedostava äänestäjäkandidaatti ehtii hädin tuskin paskomaan kaikkea.) On tervettä keskustella tavallisten ihmisten kanssa ja näkyä turuilla ja toreilla.

Mutta mediaan, etenkin tämänlaatuiseen kommentoivaan-puuttuvaan sävyyn liittyy ongelmia. Stubbkin on ajatellut kenties sitä miten hän saisi mahdollisimman hyvää mainosta. Ajatukset ovat tuskin olleet pahat. Mutta sitten tämä viestintä on epäonnistunut ja epäonnistumiseen reagoimisessa on epäonnistuttu. Ja tästä seuraa ongelmia, niin paljon että joku voisi luulla että pääministerin nimi olisikin Stubido. (Entisenä koulukiusaajana hän on varmasti ansainnut kaikki tämänlaiset kypsät reaktiot ja nimivitsit.)

Mutta merkkittävin ongelma ei minusta ole kuitenkaan sensuuri. Kyseessä on nyrkkisääntö joka tulee Nassin Talebilta. Ihmisen merkitys näkyy hyvin vahvasti siinä miten merkittäviin kommentteihin hän vaivautuu vastaamaan. "laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi." Jaajo on toki mainio miekkonen ja "Aamulypsy" ovat hauskaa viihdettä. Mutta on hyvin vaikeaa pitää ohjelmaa merkittävänä. Tähän tekee jo mieli heittää ironiataputuksia ja sanoa että "oh, snap snap snap"...

Jarrumiehet

Kävin Helsingissä Linnanmäellä. Siellä on muun muassa legendaarinen vanha puinen vuoristorata. Tämä vuoristorata mainostaa itseään muun muassa sillä, että itse presidentti Urho Kaleva Kekkonen on ollut sen kyydissä. Ja jos se on kelvannut Kekkoselle, se on taatusti riittävän hyvä minulle.

Jonottaessa - eli tehdessäni sitä mitä huvipuistossa pääasiassa tehdään - opin. Paitsi kärsivällisyyden hyvettä, jota lapsille tulisikin opettaa nuoresta lähtien.. Nimittäin kun Nietzscheläisessä hengessä odotamme ja kärsimme jotta voisimme saada vallantahdon ponnistelulla saavutuksen ja tulla täten onnellisiksi, yritin liedentää tätä kärsimystä, ikään kuin ohjaten huomioni pinnallisiin huvituksiin.

Ja tässä yhteydessä näinkin Jarrumiesten kuvat. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi nimeen. Jarru oli sen ajan legendojen mukaan kiisseliin sekoitettua ainetta joka sotki sotilaiden seksielämän. Seksintarve katosi jarrulla. Jarrumiehissä onkin jotain erikoista. Itse asiassa jarrumiehet ovat vähän kuten sotilaita joilta on viety fertiliteetin ja libidon kautta isoja osasia miehuudesta ;: Heillä on samanaikaisesti eräänlainen karisma ja miehekkyys ; Jarrumiehillä on erikoisstatus Linnanmäen sisäisessä hierarkiassa. Ja se ilmenee myös ulkopuoliselle esimerkiksi siten että possujunan kohdalla ei suinkaan ole possujunakuskien kasvokuvia ja kerrota montako vuotta he ovat possujunan kampea kääntäneet. Ja kuitenkin jotenkin ei voi olla ajattelematta että tässä jarrumiehenä on kuitenkin jonkinlainen matalapalkkaluuseri.

Mutta sitten tein sen mikä pitääkin tehdä. Lakkasin luokittelemasta ja halveksimasta ihmisiä. Katselin jarrumiesten kuvia ja yritin nähdä ihmisen niissä. Niitä kuvia oli kahdessa rivissä. Ja koska hyvä ihminen on tasa-arvon ystävä eikä luokittele, tein kuten jokainen tasa-arvon ystävä tekee. Eli listasin kuka edustaa mitäkin sukupuolta. Ja tein tilastot. Tämä oli varsin helppoa. Sillä jarrumiehiä oli kahdessa rivissä, mutta Herran tasa-arvon vuonna 2013 naisia on jarrumiesten joukossa vain yksi. ; Tämä todistaa sitä että on olemassa jonkinlainen lasikatto, joka estää naisia pääsemästä uraputkessaan korkealle (24m) !

Paha tilanne : Hajanaiset määritelmät.

Hannu Lauerman uudessa kirjassa "Pahuuden anatomia" käsitellään pahuutta, käsittelyssä ovat luonnonkatastrofit, terrori-iskut ja koulumurhat ja muu vastaava rikollisuus. Enempää en tiedä. Enempää radio ei kertonut.

Jo tästä nousee esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Nimittäin "luonnonkatastrofien" kohdalla. Tässä kohden moni nimittäin mieltää että pahuus on paitsi ikävä tapahtuma, myös jotain jossa on intentio, tavoite ja motiivi. Tältä kannalta luonnonkatastrofi olisi joko moraaliton. Tai on sitä joutuisi selittämään melko erikoisesti esimerkiksi Jumalallisen koston ja syntiinlankeemuksessa valloilleen päässeiden demonejen synnyttämänä tai vastaavilla. Toinen vaihtoehto on että pahuus on vain esimerkiksi ikävyyttä ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin siinä ei tarvitse olla motiivia. Tämä määritelmä voi aluksi tuntua oudolta, kunnes muistaa että "Tarkoitys pyhittää keinot" ei aina olekaan se moraalisuuteen johtava lause. Toisaalta tiedämme että moraaliton motiivi voi johtaa asioihin joita pidetään ihan hyvinä: Esimerkiksi Irakin kansa vapautettiin Amerikan Oikeistolaisen Yläluokan öljynhimon takia. Ja toisaalta hyvä motiivi voi johtaa sellaiseen jota pidetään pahana: Irak raunioitui kun ajateltiin sodittavan terrorismia vastaan. (Tahallisesti käsitelty sama tapahtuma.)

Ongelmana on tietysti se, että miten moraali määritellään. Tässä kohden moni teko on hyvä tai paha sen mukaan: Sen vuoksi fundamentalismissa homoseksuaalisuutta pidetään pahana. Ja liberaalissa näkemyksessä homoseksuaalisuuden vastustamista pidetään vapauden vastustamisena, jolloin se on pahuutta. Määrittelyn keskeisyyttä käsitellään usein. Karkeasti voi sanoa että jos jotain ei ole määritelty, ajatellaan että ollaan tehty perusvirhe. Itse asiassa monesti näin onkin. Jos meillä ei ole sisältöä määritelmälle, se on pelkkä nimilappu, jolloin se latistuu symbolijonoksi. Sillä ei ole korkeintaan kuin assosiatiivista sisältöä, joka taas tekee "tyhjistä määritelmistä" todella tehokkaan manipuloinnin keinon. Lisäksi tämä on ongelmallista koska ihminen usein ja helposti ulkoistaa pahuuden. Väkivallan syylle haetaan oikeutus. Se että selittää että "Pieksin sitä turpaan kun se kiusasi koulussa" siirtää vastuun uhrille. Itse asiassa suurin osa vartijan hommissa kohdanneista pahoinpitely/tappelu -tilanteista johtui jostain vastaavanlaatuisesta moraalisesta närkästyksestä. Minun on vaikeaa ymmärtää väkivallan oikeutusta näissä. (Ehkä syynä oli enemmän se, että olen törmännyt väkivaltaan konkreettisesti elämäni varrella eikä se että en saanut katsoa "Turtleseita".) Ja ulkopuolisesta perustelu ainakin näyttää turhanpäiväiseltäkin, oma pahuus vaan selitetään uhrin niskaan vedoten johonkin tämän tekemään pienempään pahaan ikään kuin se tekisi nyrkiniskun olemattomaksi tai jopa eettiseksi teoksi. Vihjaan nyt sen verran että en jakanut mitaleja. Poliisikaan ei jakanut.

Radiossa pahuutta ei määritelty. Tämä ei tietenkään tarkoita että se olisi kirjassa määrittelemättä. Mutta se tietenkin voi olla määrittelemättä siinäkin. Tällöin kirja ei vielä välttämättä ole huono. Sen tulkitseminen vaatii vain enemmän työtä. Nimittäin määritelmällä voi olla sisältö, joka tulee tekstistä jossa se on. Asiayhteys kertoo mitä tämä asia tässä yhteydessä sitten tarkoittaa. Diskurssianalyysin avulla voidaan löytää perusteluista sekä siitä mitä käsitellään pahana implisiittisiä, sanomatta jääneitä määritelmiä. Tällöin voi käydä seuraavilla tavoilla:
1: Kirjan sisällä on moraali, jota käsitellään systemaattisesti vaikka sille ei ole määritelmää. Tällöin voidaan löytää vaikkapa se, että "paha on aina ihmisiin kohdistuvaa asiaa joka tuo tälle surua ja murhetta" tai että "paha on subjektin psykologinen sairaustila, patologia, joka estää yksilöä toimimasta maailmassa vahingoittamatta muita" tai "paha on se mitä Raamattu kieltää". Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tästä selviäminen tarkoittaa vain sitä että kirja on konsistentti. Jos mielestäsi pahuuden määritelmä on toinen, kirja ei käsittele sitä pahuutta jota sinä ajattelet.
2: Kirjan sisällä perustelut ovat keskenään ristiriitaisia tai jännitteisiä. Tällöin yksittäinen moraalikäsitys ei kata kaikkia vaihtoehtoja vaan siinä on jännitteitä. On hyvä muistaa että vaikka hyväntahtoisesti tietenkin oletamme tuottajan aina loogiseksi, on muistettava antaa mahdollisuus myös jännitteille. Henkilö voi olla ristiriitainen jolloin käsittelyssä on yksiselitteisesti virhe. Toki yritetään "löytää siltoja" ja tulkita niin että ei väkisin rakennettaisi ristiriitoja. Mutta jos ja kun ristiriita selvästi on, ei sitä kannata saivarrella pois.

Määrittelyn ulosjättäminen ei ihan aina ole aivan välttämätöntä. Tästä hyvä esimerkki voisi olla äänestys siitä kuka on "Suomen suurin ihminen". Tässä ihmisillä on paljon erilaisia mielipiteitä. Esimerkiksi joku voisi pitää Mannerheimiä tärkeimpänä koska hän oli sotilaallinen ja talvisodassa vaikuttava. Joku toinen voisi korottaa Linus Torvaldsin koska hän on linuxin aloittaja. Osa voisi korostaa Jorma Ollilaa koska hän on tuonut verovaroilla suomeen kuuluisuutta. Joku taas voisi korostaa Martti Ahtisaarta, koska hän on saanut Nobelin palkinnon. Jonkun mielestä Kekkonen ansaitsisi paikkansa koska hän piti Suomea kauan hallussaan ja hänellä oli poliittista valtaa. Osa voisi korottaa Agricolan koska hän kehitti Suomen kielen kirjallisuuden. Syynä on itse asiassa se, että sana "suurin" on hakusessa. Se voidaan määritellä todella monella tavalla ja niiden painottaminen vaatii arvovalintoja. Esimerkiksi onko filosofian osaaminen, kansainvälinen tunnettavuus, sotataidot, valta, imperialistinen vallan levittäminen, kuuluisuus, taiteellisuus, paras komediallisuus, raha, sukuelinten pituus, akateemiset meriitit, lasten lukumäärä, uskonnollinen vaikuttavuus ... niitä tärkeimpiä. Tässä on itse asiassa tilanne niin, että henkilö on objektiivisesti suurin heti kun määritelmä vain valitaan. Valta on sillä joka saa tämän määritelmän valita. Tätä kautta kun asiasta tehdään äänestys, ei itse asiassa valita vain sitä kuka on paras, vaan esitetään myös syyt sille miksi, joka taas antaa suuruudelle sen määritelmän. Jokainen tietysti haluaisi omia oman määritelmänsä asialle.

Tälläisessä äänestystilanteessa voi olla jopa hyvä että määritelmää ei aluksi lyödä lukkoon. Näin sekä määritelmä että kohde ovat neuvoteltavissa. Tällä saavutetaan yhteisymmärrystä. Samanaikaisesti etsitään määritelmää että siihen sidottua asiaa, eikä kukaan yksittäinen taho saa valtaa sen päättämisessä. Jos joku keksii hyvän, hän toki voi saada seuraajia, mutta hänenkin olisi kuitenkin vakuutettava ne seuraajansa. Keskustelussa on tällöin kaksi elementtiä joita ei sekoiteta keskenään. Minimivaatimus on se että näkemys on sisäisesti eheä ja riittävän kattava. Isompia jännitteitä ei saisi olla. Tämän lisäksi vaadittaisiin se, että sillä olisi jalansijaa. Määritelmä, jota kukaan muu ei katso hyväksi ei ole juurikaan määritelmä. Kieli on sosiaalinen ilmiö: Sen vuoksi en voi keskustelutasolla todistaa peikkoja olemassaoleviksi vain sillä että määrittelen oravat peikoiksi, jos teen tämän ja lähden todistetielle, yleisö katsoo että en ole todistanut peikkoja vaan oravat. (Yksilötasolla voin toki tehdä näin, jolloin on oma syyni jos kantaani ei ymmärretä. Kielipeli jonka vain itse jakaa on melko turha, itselleen tehdyjen muistiinpanojen lisäksi sille voi olla vaikeaa keksiä käyttötapoja.)

Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että aina ei voida ajatella että maailma muodostuisi äänestysten mukaan : Monissa asioissa asian totuusarvo on riippumaton siitä mitä siitä sanotaan. Toki suurin ihminen on objektiivisesti suurin ihminen jos sillä on määrittelyt. Mutta tämä määritelmä on kovin subjektiivinen. Kuitenkin joissain asioissa tilanne on toinen. Harva esimerkiksi esittää että ennen Kopernikusta aurinko kiersi maata ja tämän jälkeen tilanne muuttui. Käsityksissämme on toki käynyt juuri näin. Mutta planeetta on kulkenut rataansa tästä huolimatta, mielipiteistä välittämättä. Tälläiset asiat eivät itse asiassa ole lainkaan mielipidekysymyksiä, meillä on vain vääriä -tai oikeita- näkemyksiä siitä.

Karkeasti sanoen voisi esittää että arvokeskustelussa tyypillisesti tälläinen subjektiivinen määritelmävalinta laajennetaan ikään kuin objektiiviseksi käskyksi samaan tapaan kuin "Suurin Suomalainen" -äänestyksessä. Tällöin riskinä on "määritelmänatsius", jossa hyväksytään vain se oma ja muut kielletään mahdottomina jo suoralta kädeltä. (Mikä johtaa helposti ohi puhumiseen.) Toisaalta myös äänestystuloksista saattaa syntyä kritiikin ulkopuolella olevia hegemonioita, joissa sanotaan että tietyt määritelmät ovat huonoja. Tällöin siitä voi tulla samanlainen dogmi kuin mistä tahansa termistä, tosin sillä erolla että äänestyksessä saatu termi on enemmistön suosiossa. Pseudotieteissä taas yritetään tehdä samaa kuin mitä tapahtui planeettaesimerkissä.

Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka itse määritelmä olisi väärä, se ei tarkoita että väärän määrittelyn ympärille rakennetuista asioista ei olisi hyötyä. Esimerkiksi Lauermalla on psykologista taitoa. Hän on luultavasti tapojensa mukaan laittanut kirjaansa psykologista tietoaan asioista. Esimerkiksi voi olla keskustelunvaraista miettiä sitä onko patologinen valehteleminen pahuutta, mutta tämän psykologiset aikaansaajat jotka liittyvät kasvatukseen, fysiologiaan, elämänkokemuksiin, tarumoihin... eivät sitä ole Tämä taas on lähempänä "planeettoja" kuin "Suurin Suomalainen" -kisaa.

Kaikkea?

Melko yleinen tapa keskustella on erilaisten musiikintyylien tykkääminen ja kirjallisuuden lukeminen. Yleisesti kaikki kertovat kuuntelevansa "kaikkea". Tämä ei yleensä käsitä sitä musiikkia ja kirjallisuutta, jota koetaan "huonolaatuiseksi".

Mielenkiintoista on tietenkin se, että mitä kukakin huonoksi määrittelee. Tässä kohden on tietysti lukuisia tapoja. Yleensä huonoksi tulkitaan:
1: Taidottomuuden kautta. Esimerkiksi amatöörejen vinguttelua pidetään huonona. Tässäkin on ongelmana tietysti se, että se kertoo vain sen että on jokin "maalitaulu" tai "maalitauluja" johon verraten aloittelija "ei onnistu". Se ei kerro muuta kuin että tätä tai näitä päästään lähemmäs harjoittelulla. Se vihjaa myös että se vaatii taitoa ja harjoittelua. Mikä tahansa ei siis ole hyvää musiikkia, eikä sen tuottaminen ole automaattisesti oleva lahja koska sen saavuttaminen vaatii harjoittelua.
2: Luokkajaon kautta. Tässä jotkin musiikin ja kirjallisuuden lajit ovat saaneet aseman, statuksen. Tällöin kioskikirjallisuutta edustava kirja voidaan tuomita huonoksi lukematta sitä. Tämä on, yllättävää kyllä, periaatteessa mahdollisa, kun muistetaan että suurin osa kirjojen luokittelusta perustuu hyvinkin pieniin vihjeisiin.
3: Kolmas kohta on mielestäni kiinnostavin. Siinä on kaksi ääripäätä, joihin jämähtäminen tuottaa huonoa kirjallisuutta ja huonoa taidetta ylipäätään. Siinä vastakkain ovat virheet (1) liika kliseisyys, jolloin henkilö toisintaa lajityypin sisältöä niin tarkasti että on kuin kaikki olisivat jo lukeneet sen. (2) Liika säännöttömyys, jolloin tulos on satunnaista eikä siihen pääse sisälle. Hyvä osuu sitten näiden kahden välille.

Näin teoriassa. Mitä teen käytännössä? Vihaan tietysti lajityyppejä! Yksinkertaisesti jotkut genret eivät vain istu. Tällä taas ei ole juuri mitään tekemistä laadun tai tuottamisen vaikeuden kanssa. Moni ei esimerkiksi pidä rapista: Ensin he kertovat että he pitävät "kaikenlaisesta musiikista", mutta rapin kohdalla vastaan tuleekin "eihän se ole musiikkia". Sama on tietysti teknomusiikissa ja vaikkapa humpassa. Jo "prätkähiirissä" Lalli Leipäjuusto kiduttaa hiirien motskareita soittamalla niille/heille Arja Korisevaa. (No fence, Arja) Omalla kohdallani tämä löytyy kirjallisuudesta.

En yksinkertaisesti pidä elämänkerroista. Olen lukenut joitakin, yhdestäkään en ole pitänyt.

En muistelmista, omaelämänkerroista enkä haamukirjoittajien tekemistä elämäntarinoista. Yleisesti elämäntarinamuotoon kirjoitettu fantasia on vähemmän ärsyttävää. Mutta joskus törmää "elävöitettyyn historiaan", jossa kirjoitetaan fantasiaa muta yritetään tehdä siitä mahdollisimman historiallisesti tarkkaa. Näihin tämä omaelämänkerrallinen juttu ärsyttää. Toisaalta jotkut kuvaukset elämästä käyvät. Voin lukea kirjan vaikka Hitleristä ja hänen ideologiansa vaikutuksista. Tässä kohdassa nyrkkisääntö löytyy Charles Darwinin kautta: Siinä vaiheessa kun kuvataan ajankuvaa, evoluution ympärillä pyörivää hulabaloota ja mukana on Darwinin sairastelua, se menee. Mutta kun hän taas miljoonannen kerran astuu "Beaglen" kannelle kiertelemään, eli kun itse asiassa astutaan kauemmas oppihistoriasta ja siirrytään päiväkirjamuotoon, se yksinkertaisesti alkaa tympimään. "Maailman laidalla" -elokuva on kertonut samoja tarinoita ja siinä on sentään Russell Crowe.

Edes se, että Norman Mailer sanoi näistä että "Useimmat muistelmat ovat sanallista kosmetiikkaa." ei muuta sitä että lajityyppiä voi tehdä laadukkaasti. Mutta mikään laatu ei muuta sitä että minä en pidä niistä. Kutenkin lajityypissä voidaan ymmärtää ja saada ajatuksia:
1: Vaikka elämänkerta olisi miten henkilönpalvontaa ja propagandasävyistä oman hännän nostoa, ne voi heijastaa muihin teoksiin ja saada arvokasta juttua siitä miten henkilö on heijastanut systeemit. Lopputuloksena saadaan vähintään kyökkipsykologisia oivalluksia.
2: Vertailu tuo esiin sen, mitkä asiat on nostettu esiin ja toisia ei. Tämä taas on oivallista lähtökohtaa esimerkiksi diskurssianalyysin soveltamiselle. Omaelämänkerta tai päiväkirja, jos jokin, on hyvä lähde tälläiselle. Ainoastaan nauhoitettu, mielellään vielä spontaanisti nauhoitettu, pätkä olisi parempi, koska siinä olisi mukana taukoja ja lausuntavirheitä, joista saa irti erilaisia asioita.
3: Niissä hahmot esiintyvät usein, toki usein jollain tavoin sankarillistettuina ihmisinä / niissä tahriutunitta mainetta yritetään puhdistaa kun yritetään kertoa se toinen puoli asiasta. Mutta kansiin päätyvät elämänkerrat ovat yleensä poliitikkojen, näyttelijöiden, taiteilijoiden, upseerien, seikkailijoiden, tiedemiesten ... ja muiden vastaavien kuuluisuuksien elämänkertoja. Niiden kohdalla glorifiointi tai demonisointi on usein tapahtunut jo ennen kirjan julkistamista. Tätä kautta ne myös usein inhimillistävät näitä kohteita. Ja jokainen ihminen lienee jollain tavalla ihan mielenkiintoinen olento.
4: Niissä saa uutta perspektiiviä historiaan. Ne paitsi ovat vertailun kohteita, myös niiden kautta vertaillaan muita. Jos väärässäolijoiden näkemykset katoavat, emme tietäisi voittajien hyvyyttä. Ja säilymisen kautta voidaan sanoa toisaalta sellaisia lauseita kuin "historia on voittajien kirjoittamaa".
5: Kirjoihin mahtuu joskus myös sävyä näkemyksestä, eräänlaiste "miltei hiljaista tietoa", jota on ehkä vaikeaa sovittaa akateemiseen määrittelyyn, mutta joka nousee esiin esimerkiksi tarinoiden ja tapahtumakuvausten kautta.

Siksi lajityypin vihaaminen ja siitä pitämisen syyt ovat vaikeita. Voi olla että henkilönpalvonta ärsyttää minua, jolloin lajityyppi jää lukematta. Mutta toisaalta voin ollakin henkilönpalvoja ja minua ärsyttää se, että he lakkaavat olemasta kaukaisia objektiivisia kohteita jotka ilmenevät pelkästään ideologioidensa ja tuottamiensa logiikan ja argumenttien ja näkemysten kautta. Sisältä, omasta persoonasta, eroa on yllättävän vaikeaa nähdä. Keskenään ristiriitaiset vaikuttimet voivat ajaa samaan lopputulokseen. Ehkä se on peräti tapauskohtaista, eli en halua että joku glorifioidaan ja en toisaalta halua että johtotähdistäni tehdään ihminen. Ken tietää? Minä en.

Toisaalta kuitenkin seuraan joitakin tuntemieni ihmisten blogeja, jotka ovat hyvinkin omaelämänkerrallisia. Ja joka Urho Kekkonenkin menee mukavasti henkilökohtaisten lyhyiden anekdoottejen kautta.