Kolmannen pisteen yhteys

Plaice Pascal on varmasti tunnetuin matemaatikkona. Kuitenkin myös häne teologinen argumenttinsa, Pascalin vaaka, on hyvin tunnettu. (Omasta mielestäni hänet tulisi muistaa tyhjiön kokeellisesta tutkimisesta. Mutta juuri kukaan ei näytä muistavan.) Itse asiassa se on peräti eräs käytetyimmistä käännyttämisargumenteista.

Erikoista kyllä, Pascal ei luultavasti itse pitänyt tätä argumenttia edes vakuuttavana. Pascalin yleinen asenne uskoon ja uskontoon nimittäin oli jotain jota voitaisiin pitää varhaiseksistentialistisena ; Hänen "Mietteitä" -teostaan kuvastaa sydämen ja järjen välinen painiminen keskenään. Pascal ei suinkaan luota ihmisen järjen edes voivan todistaa Jumalaa. "Sillä lopultakin, mikä on ihmisen asema luonnossa? Olematon verrattuna äärettömään, absoluuttinen verrattuna olemattomaan, keskikohta olemattoman ja kaikkeuden välillä. Koska ihminen on äärettömän kaukana siitä, että hän ymmärtäisi nämä ääripäät, asioiden alku ja niiden loppu ovat toivottomalla tavalla häneltä salatut ja jäävät käsittämättömäksi salaisuudeksi. Hänen on yhtä mahdotonta nähdä olemattomuus, josta hän on tullut, kuin ääretön, joka hänet lopulta nielaisee." Kuvaavaa onkin, että Pascalin vaaka ei edes todista Jumalan olemassaoloa, vaan pyrkii pikemminkin tekemään uskomisesta kannattavan vedonlyönnin joka kannattaisi vaikka Jumalan olemassaolo olisi todella todella marginaalista, hiton epäuskottavaa. Uskonelämää taas kuvaa klassisesti enemmänkin jokin jossa korostuu enemmän varmuus siitä että Jumala on todennäköisesti olemassa.

On merkittävää, että Pascal eli aikana joka oli "Descartesin myllertämä". (Oikeasti Descartes ei tietysti tehnyt tätä yksin, mutta hän heijastaa hyvin aikansa henkeä) Kun ennen Jumalatodistukset olivat rakentuneet enemmän sen varaan että rakennettiin teologiaa joka korosti Jumalan olemassaolon varmuutta ja jossa keskityttiin enemmän oikeaoppisen, hyvän uskonelämän, tutkimiseen, Descartes toi mukanaan epäilyn ja tutkimisen ja varmistamisen. Pascalin aikana uskonelämää kuvasti ensimmäistä kertaa varteenotettavana pidettävä voimakas jännite uskovaisten ja ateististen vapaa-ajattelijoiden välilä. Pascal oli ikään kuin välimiehenä.

Ja näin Pascalin vaaka oli itse asiassa yritys herättää hengellisyyttä ja uskonnollisuutta ateistisissa ihmisissä. Herättää uskonnollista käytöstä niissä joissa ei ollut rippuakaan vakaumusta. Pascalin näkemyksen mukaan uskonelämä ja usko olivat yhdessä sillä tavalla, että jos käyttäydyt kuin uskova, alat olemaan uskova. Näin ollen Pascalin vaa'an toimintaperiaate ei ollut sen Jumalalle antamassa uskottavuudessa tai siinä että usko olisi jokin kylmästi laskelmoitava "mun kandee uskoa" -tyylinen varsin egoistinen ratkaisu. Se oli enemmänkin apologeettinen strategia, jonka oikeutus oli siinä että se toimi eikä siinä että se oli totta. Tämä kuvastikin hieman sen ajan jesuiittojen elämää ; Jesuiitoilla päämäärä oikeutti keinot, joten ns. "Lying for Jesus" oli aivan sallittava käännytyskeino. Pascal ei toki itse ollut jesuiitta, mutta Pascalin vaaka kuitenkin käytti sen ajan jesuiittojen suosimaa ajattelutapaa, jossa rationaalisena toimintana pidettiin sitä että riitti että oli oikeutus. Jos vastapuolella oli yhtä hyvä oikeutus, se ei haitannut. Pascalin vaaka perustuu juuri tämänlaiseen ajattelutapaan. Samanaikaisesti Pascal oli kuitenkin hyvin erimielinen jesuiittojen kanssa juuri uskon merkityksestä, jesuiitat eivät olleet "esieksistentialistisia".

Toisin sanoen Pascal joko vääristää kristinuskoa ja yrittää esittää sen sekulaarin vakaumuksettoman kielellä tai sitten hän ottaa yleisönsä huomioon ja yrittää parhaansa mukaan välittää kristinuskon sisältöä kielellä jolla sitä ei oikeastaan voi kuvata. Kysymys siitä "onko kyseessä kategoriavirheen kautta vääristynyt sanoma, vai yritys kommunioida tilanteessa jossa se on maksimaalisen vaikeaa" on hyvin vaikeasti vastattavissa.

Tästä dilemmasta on hyvä lähestyä nykyaikaa ja eri maailmankuvien konfliktia.

Alan Watts kirjoittaa "ZEN" -kirjansa alustuksessa siitä miten Zen perustuu aivan erilaiselle logiikalle kuin länsimainen ajattelu. Lisäksi hän korostaa, että myös suhtautuminen asioihin on hyvin erilaista. Hän kuvastaa Zen -mestareiden asennetta ja sitä miten se ei oikein sovi yhteen länsimaisen tutkimusasenteen malliin seuraavasti "Vaikka he eivät 'kuuluta', eivät he ole täysin 'tuppisuitakaan'. Yhtäältä heistä olisi mieluista jakaa aiheen ymmärryksensä toisten kanssa. Mutta toisaalta he ovat vakuuttuneita siitä että sanat ovat lopultakin hyödyttömiä, ja lisäksi he ovat luvanneet olla keskustelematta tietyistä valmennuksensa piirteistä. Tämän vuoksi he alkavat suhtautua luonteenomaisesti aasialaiseen 'Tule ja ota itse selvää' -asenteen mukaisesti. Mutta tieteellisesti koulittu länsimaalainen on - eikä syyttä - varovainen ja epäluuloinen tyyppi, joka tahtoo tietää mihin hän 'joutuu'. Hän on varsin selvästi tietoinen mielen kyvystä pettää itseään, kyvystä mennä paikkoihin, joihin ei pääse jättämättä kriittistä näkökulmaa kynnykselle. Aasialaiset ovat taipuvaisia halveksimaan tämänkaltaista asennetta siinä määrin - ja heidän länsimaalaiset kannattajansa vielä enemmän -  että he jättävät kertomatta tieteelliselle tutkijalle monia asioita, jotka ovat vielä hyvinkin inhimillisen puheen ja ymmärryksen mahdollisuuksien rajoissa."

Tämä asenne-ero ja maailmankuvien ero tuottaakin vaikeuksia. Watts kuvaakin sitä miten länsimainen Zen tutkimus usein johtaa siihen että tutkijat "syövät ruokalistan päivällisen sijaan." ; lopputulos on sitä että länsimaista ajattelua esitetään aasialaisella terminologialla muotoillusti tai päinvastoin ; Aasialaista terminologiaa esitetään ja kuvataan länsimaisen ajattelun keinoilla.

Wattsin mukaan viestintä ei ole tyystin mahdotonta. Hän ei aja sitä että eri maailmankuvat olisivat kommunikaatiokiellossa ja keskinäisessä pannassa vain siksi että viesti vääristyy helpoiten. Hänestä ajattelun rikkaus on ajatustenvaihdossa, ja että erityisen suuri rikkaus on valitettavasti siellä missä kommunikaation riskit ja väärinymmärtämisen mahdollisuus ovat suurimmillaan. (Tämä ei tietysti yllätä kun hän on länsimainen joka kirjoittaa Zenistä. Ajatus kirjasta jonka esipuheessa kirjoittaja perustelisi teoksensa lähtökohdan kerettiläiseksi itsepetokseksi on toki teoriassa mahdollinen mutta hyvin harvinainen tapa.) Zeniä tutkittaessa "Yhtäältä on välttämätöntä suhtautua elämäntapaan myönteisesti ja itse kokeilla sitä mahdollisuuksien rajoissa. Toisaalta on vastustettava kaikkia kiusauksia 'liittyä järjestöön', kietoutua sen institutionaalisiin sitoumuksiin. Tässä ystävällisen neutraalissa asemassa joutuu helposti kummakin puolen kieltämäksi. Mutta pahimmillaankin tässä asemassa esitetyt väärät tulkinnat antavat vain aiheen kummankin puolen selkeämmille kannanilmaisuille. Sillä kahden aseman suhde käy huomattavasti selkeämmäksi kun on kolmas johon verrata niitä." Toisin sanoen Wattsin näkemyksessä hän joko välittää Zeniä tai sitten tarjoaa "kolmannen pisteen" joka on toki kategoriavirheessä sekä länsimaiseen että itämaiseen ajatteluun, mutta jolla on siltikin arvo ja merkitys.

Tämä tietysti kuvaa Pascalin tilanteesta poikkeavaa tilannetta. Kysymys ei ole vertailla ZEN:in ja länsimaisen tieteellisen ajattelutavan keskinäistä paremmuutta, vaan yrittää kuvailla Zeniä länsimaalaisille. Suhde ei ole suhde maailmankuvan totuudenkaltaisuuteen vaan maailmankuvan sisällön kuvaus. Tässä mielessä Pascalin käännytysteema puuttuu Wattsilta. Kuitenkin tietysti jo pelkkä maailmankuvan kuvailu voidaan nähdä ideologian levittämisenä, eli julistamisena. (Kenties julistaminen ja käännyttäminen ovat tässä kohden rippusen eri käsitteitä. Ainakin kun minä käytän niitä. Julistaminen on yksisuuntaista ideologian sisällön huutamista/kuvailua joka ei yritä dialogia ja käännyttämisessä on kyseessä maailmankuvien paremmuusvertailu.)

Tämä liittyy tietysti oleellisesti tähän blogiin.

Agnostikkona olen tietysti pakosti välikädessä useimmiten toistamassani aiheessa, uskonnon parissa pyörimisessä. (Joka toiston vuoksi kyllästyttänee suurinta osaa lukijoista tai sitten tämän paikan lukijat valikoituvat siten että heitä kiinnostaa tämä aihe.) Ongelmanani on tietysti se, että olen agnostikkona sekä _ateisti että _aateisti. Tämä voi toki usein unohtua, koska kritisoin tavallisesti jumalatodistuksia. Tähän on tietysti se syy että jos jumalatodistusket toimisivat kunnolla, en voisi olla älyllisesti vakavastiotettavasti agnostikko.

En kuitenkaan ole ateisti ; Vaikka ateistikin joutuu jossain määrin irtautumaan jumalatodistuksista, ei jumalatodistusten kumoaminen tee vielä ateistia. Itse asiassa tässä suhteessa kaltaiseni agnostikon suhde on työläämpi ; Eksklusiivisesti empiristisen kannanvalintansa tehnyt uusateismi joutuu ottamaan teologiaan suppeamman kulman kuin itse otan ; He ovat empiristejä joiden maailmankuvavalinta johtaa siihen että valtaosa Jumalatodistuksista on irrelevantteja. Jumala ei ole heille apriorisesti kumottu, vaan se on johtopäätös joka seuraa heidän maailmankuvansa näkökulmanvalinnasta. Minulla on tässä suhteessa enemmän kumoustöitä ja -velvotteita kuin uusateisteilla. Mikä toivon mukaan näkyy niin että moni kokee että olen ateistisempi kuin normiateistit koska kumoan jumalatodistuksia niin ahkerasti.

Ateistien ateistitodistuksia on tietysti vaikeaa kumota, koska heillä ei ole sellaisia. Heillä on näkökulma, ja sen mukaan Jumala ei ole empiirisesti varmistettu asia joka se ei olekaan. Riittämätön empiirinen varmuus riittää eksklusiivisesti luonnontieteellisesti ajattelevan kohdalla siihen että heidän älylliset velvoitteensa on toteutettu. Ainut, jota voin heidän kanssaan tehdä on se, että en pidä tätä maailmankuvakantaa aivan välttämättömänä. Kantani on siksi hieman enemmän se, että "Empiirinen maailma ei ehkä ole kaikki mitä on, vaikka se kieltämättä onkin ihanteellinen malliesimerkki hyvästä ja vahvasta päättelemisen ytimestä." Tietysti tästä kulmasta esitettynä tulkitsen sekä uskovaisten teologiaa että ateistien päättelyitä. Tämä tuo mukaan ulkopuolisuutta. Jota vahvistaa se, että agnostismi ei itsessään ole oikein koskaan kovin vahvassa osassa ja roolissa tämän hetken uskontokeskustelussa, joten ilmapiirissä on melko vähän suoraan agnostismia koskevaa aineistoa joka kutsuisi ja vaatisi reagointeja tai huomioita. Näin agnostikkokin joutuu tavallaan keskustelemaan "potentiaalisesti tuplakategoriavirheessä", kun joutuu reagoimaan uskonnolliseen ja ateistiseen argumentaatioon. Ja tämä vaatii ensin sen että agnostikkona kuvaan molemmat eiomat maailmankuvani ja niiden kielen ("julistustaso"), ja sitten otan vieläpä kantaa niiden välisiin skismoihin ("käännytystaso").

Toivon mukaan olen onnistunut edes jossain määrin tuomaan sitä kolmatta kolkkaa. Vipuvertaukseen viittaava CMX:än kappale "Kaikkivaltias" jossa viitataan siihen että jos on riittävän pitkä vipu ja tukipiste, niin asiat saadaan siirtymään "Olkaa viisas, antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan." Nähdäkseni on perusteita olla ideologisesti ylpeä ja sanoa että jos uskontokeskustelu on sitä että ollaan kampeamassa ratkaisua Jumalakysymykseen, on argumentaatio se vipu. Ja agnostismi on se tukipiste.

Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Sillä jos Jumalan olemassaolokysymys on järkevä kysymys on olemassaolo binääristä. Tällöin Jumala joko on tai ei ole. Tämä tarkoittaa sitä että agnostismi on tosiasiaväitteenä ja todellisuuskuvauksena väärässä. Se on kuitenkin tiedollisesti oikeassa, se korostaa Oikeassaolemisen ja Totuudessaelämisen sijasta sitä mitä rajallisina olioina tiedämme. Agnostismi ei ole kampeaja eikä kammettu. Se on tukipiste, jota ilman vipuaminen ei ole mahdollista.

Minun maljani on ylitsevuotavainen

"Elämä vuotaa yli, enkä ole huolissani. Tieteellisen maailmankuvan mukaan maailma syntyi kun tyhjiöstä vuosi energiaa yli. Kristittyjen maailma on luotu tyhjiöstä Jumalan ylitsevuotavalla rakkaudella. Elämä on energian vuotamista yli - elämä erittää koko ajan lämpöä. Vaihto ei perustu siihen että saa itse saman tai enemmän takaisin - vaikka vielä yhdestä näkökulmasta olen saanut elämässäni aivan kaiken mitä minulla on."
(Pekka Himanen, "HIMeros", s. 165)

Nörttejä kehotetaan usein "ostamaan elämä". Tällä vihjataan että tietokoneen parissa tai tietokoneen kautta vietetty elämä ei olisi todellista elämää. Tietokonepelejen ja facebookin virtuaalisuutta pidetään abstraktiona joka on arjesta irrallaan ja jota voidaan tätä kautta pitää eskapistisena, todellisuuspakoisena humpuukina.

Usein kun puhutaan virtuaalisuudesta, puhtaan siitä tähän tapaan hieman halveksuvin sävyin. Se viittaa itse asiassa virtuaalisuuden filosofiaan, jota on käsitelty yllättävän vähän. Esimerkiksi uskontokeskustelussa virtuaalisuuden filosofia nousee aika ajoin esiin. Ne voidaan kuvata seuraavanlaisin ideatiivistelmin:
1: Kun naturalistilta vaaditaan selitystä maailman syntyyn törmätään usein kvanttifluktuaation luomiin virtuaalihiukkasiin, tämä nähdään uskovaisen puolelta helposti Platonin sävyin. Eli että virtuaalihiukkanen tarkoittaisi samaa kuin jonkinlainen tekotodellisuus. Tämä heijastaa sitäkin että esimerkiksi tekoälyn tutkimusta pidetään etenkin vanhoillisten teologien mukaan suoranaisena pahuutena. Tämä alakin nähdään jatkumona jossa naturalistin elämä tekoelämä ja sen tekoäly ja tekoruoka ovat pinnallisia ja kalpeita kuin naturalistin oma elämä.
2: Myös naturalistit halveksuvat uskovaisia tavalla joka heijastelee virtuaalisuutta halveksivaa filosofiaa. Heistähän teologit määrittävät meidän elämämme vain virtuaaliseksi elämäksi ; Uskonto sanoo suoraan että ihminen on luomus ja Intelligent Design että ihminen on tekele. Kristinuskon Jumala ja kaikki muut Jumalat vain tehneet todellisuuden ja ihmisetkin saavat elämän Jumalalta ja ilman Jumalaa tällä elämällä ei edes olisi merkitystä. Tämänpuolinen tekoelämä nähdään pinnallisena ja huonona, ja tämä tekoelämä kulutetaan siihen että päästään elämään kunnollista ja oikeaa elämää.

 Maailmankuvissa on helppo huomata erot. C. S. Lewis selitti että ihmisellä ei ole sielua vaan ihmisellä on ruumis. Hänestä ihminen oli pohjimmiltaan sielua. Näin tosimaailma on abstraktio ja virtuaalinen pohja. Ateistit (ja jotkut agnostikotkin kuten minä) taas selittävät että ihmisilä on ruumis mutta ei sielua ja että uskonto on jos ei kokonaan niin ainakin suurilta osin abstraktio ja inhimillinen, virtuaalinen, konstruktio. ; ämä heijastaa sitä että näkymä virtuaalisuuteen nähdään molemmissa ohjelmoinnin kielen kautta, mutta hieman eri tavalla. Niissä virtuaalisuusteema on kuitenkin mielipide-eroista huolimatta samantapainen. Niissä on voimakas suorastaan positivismin sävyttämä jako konkreettiseen ja abstraktiin. Maailma on jaoteltu transsendenttiin ja immanenttiin.

Karkeasti ; Virtuaalisuuteen suhtaudutaan siten että sitä leimaa se mistä toisessa näkemyksessä ei pidetä. Vastapuoli ja sen ideat määritellään oman maailmankuvan kautta. Ja tämä ideologisuus kätketään viittaamalla jollakin tavalla virtuaalisuuteen (abstraktion, metafyysisyyden, arjesta kaukana olemisen jne. teemojen kautta)
1: Esimerkiksi kreationistien suosima (virheellinen) termodynamiikkaan vetoaminen on nähtävissä siten että maailma nähdään ylitsevuotavaisena ; Todellisuus, vaikka onkin Jumalan lumus ja heijastelee Jumalan ominaisuuksia on kuitenkin jostain syystä varsin kitsas eikä voisi luoda järjestystä ja toiminnallisuutta tai funktioita ilman Jumalaa. Koska heidän teoriansa ei ole luonnontiedettä se kuvastaa sitä että heidän näkemyksensä immanentista maailmasta jota termodynamiikasta varastettu kieli sitten heijastelee. ; Heille virtuaalisuus on pelkkänä ohjelmoituna ilman Jumalaa on varsin karu.
2: Toisaalta naturalistien suosima näkemys pitää Platonin maailmaa tai transsendenttia Jumalaa ylimaallisena ja turhana. Heille virtuaalisuus on jotain joka vaatii erilläänoloa todellisuudesta. Heille maailma joka syntyy virtuaalihiukkasista on "aito todellisuus" kun taas Jumala on enemmänkin kuin ihmisaivoihin ohjelmoitu tietokonepeli, jolla ei ole vastinetta näiden aivoapparaattien ulkopuolella.

Tässä vaiheessa olisi helppoa jäädä pelkäksi debunkkaajaksi muistuttamaan siitä että tämä strategia on omituinen ; Se on argumenttina hieman kuin jos muinaiseen skandinaaviseen jumalistoon uskovat selittäisivät että miten joku ei muka uskoisi maailmanpuu Yggdrasiliin kun jos kyseistä puuta ei olisi, niin ylinen, alinen ja keskinen maailma romahtaisivat yhteen ja tästä seuraisi maailmanloppu. Tämä olisi kuitenkin varsin alkuun jäämistä.

(Ja koska tämä ei ratkaise Jumalaongelmaa vaan selventää sitä miten virtuaalisuutta lähestytään.)  Onkin mielenkiintoista huomata että virtuaalisuus sidotaan sekä transsendenttiin että immanenttiin. Tämä on tietysti luontevaa jos asiaa lähestytään informaation kautta. Se nimittäin tavallaan on jotain joka sanoo että tämänlainen kahtiajako on tavallaan turha. Platonin maailman abstraktit säännöt on helppo nähdä vertauksina tietokoneohjelman algoritmeille. Ja kuitenkin nämä algoritmit vaativat fyysisen tietokoneen toimiakseen. Syy on se, että informaatio on pohjimmiltaan aineessa olevan rakenteen kuvausta. On paitsi aine, myös sen järjestys. Kun maailmassa on useita atomeja, ovat nämä jossain suhteessa toisiinsa. Atomejen tasolla ajatellen atomin voi kuvitella bitiksi ja tällöin usea atomi muodostaa pakosti jonkinlaisen kokonaisuuden jonka kuvaus on informaatiota. Voidaan sanoa että yksi atomi vertautuu informaatioyksikköön (joka ei teknisesti ole bitti koska atomeja on useampia kuin 2 erilaista mutta vertauskuvallisesti se voidaan rinnastaa bittiin) ja niiden yhdessäolo toisiin atomeihin muodostaa bittijonon (joka ei välttämättä ole jono vaan kolmessa ulottuuvuudessa oleva ryväs atomeja, eli tämäkään ei teknisesti ole jono mutta vertauksen tasolla jonoksi rinnastaminen on riittävän kuvaava ymmärrystä parantava karkeistus).
1: Toki bitiksi voidaan valita miltei mikä tahansa relevantiksi valittu näkökulma ; Ja tämän jälkeen voidaan laittaa pienin aineen rakenneyksikkö. Mutta pidän atomitason valinnasta koska sitä kautta vältetään aiheeseen liittyvää mystismiä ja informaatio vertautuu tätä kautta muotoon joka sekin on jotain joka on sekä abstraktia että aina aineen yhteydessä mutta jota ei ole olemassa ilman ainetta. Ainekokonaisuudet ovat informaatiota ja informaatiota ei ole olemassa ilman ainetta. Ne ovat yhteenkietoutuneet käsitteet joiden pakkojako erilleen on juuri se jota vastaan taistelemisessa tällä blogauksella on kysymys. Olipa tämä jakolinja miten relevantti tahansa, olen valinnyt tälle blogaukselle juuri tämän näkökulman.

Tämä virtuaalisuuden halveksunta onkin omituista. Sillä elämmme informaatiokeskeisempää ja virtuaalisempaa aikaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja käytännön elämänkin kannalta juuri tällä on koko ajan enemmän ja enemmän merkitystä.
1: Ihmisten työssä pyöritellään ekseleitä ja koodataan tehdasjärjestelmiä. Ihmiset myös esimerkiksi löytävät toisensa internetissä ja menevät tätä kautta naimisiin asti.
2: Toisaalta tietokonepelitkin ovat fysikaalisen maailman konkreettisia kappaleita (jotka noudattavat termodynamiikan sääntöjä ja esimerkiksi niiden pelaaminen kuluttaa sähkön kautta energiaa.)
3:  Ja Jumalan rakkauskaan ei tunnu enää aivan naurettavalta koska tässä oletetaan että Jumala rakastaa jotain "matojen kaltaista pientä ja yksinkertaista ja itseään huonompaa." Osaahan ihminenkin rakastaa matoa yksinkertaisempaa virtuaalilemmikkiä. (Tai osasi ainakin silloin kun se oli muotia.)
4: Teknisesti koko elämä perustuu DNA:n geenikoodiin. Emäsjärjestys ohjelmoi fyysisen ruumiimme. Tässä mielessä elämme todellakin virtuaaliruumiissa jossa on kaikki mitä voi kaivata ja vähän päälle. (Ja joskus vähän allekin.) Tämän merkitystä on lähes mahdotonta kiistää.

---

Nörteillä on elämä. Hyvin viikattuna ja vähän käytettynä ja tätä kautta paremmassa kunnossa kuin useimmilla, ja lisäksi he ovat eräällä tavalla lähimpänä Jumalisuutta, siis jotain ihmisen ja Jumalan välillä. Joka taas on kreikkalaisen sankarikäsityksen mukainen sankarin määritelmä. - Ja joka ei tätä suoralta kädeltä innolla kiistää, saa luonnollisesti mittani täyteen niin pitkälle että saa peräti kuppini valumaan yli. Sitten minunkin maljani on ylitsevuotavainen.

Kalām nimeltä Wanda

Daniel Lane Craig on panostanut runsaasti aikaa kosmologiseen jumalatodistukseen joka osuu Kalām argumentin perinteeseen. En ole tässä blogissani hirveästi viitannut tähän aineistoon, koska se on hyvin paljon muuttuva. Syyn tähän muutokseen näen kuitenkin Craigille pääasiassa ansioksi. Mielestäni argumentaatiomaailman eläminen kuvaa mainiosti hänen itsekriittisyyttään ; Hän muuttaa koko rakennelmaa saamansa kritiikin mukana. Tämä on tietysti inhottavaa jos yrittää ottaa koko argumentaatiokentästä irti nopeasti sen olennaisen. (Kuten minä laiskana usein teen.)

Kun on argumentti jolle on kritiikki jonka jälkeen itse argumenttia on korjattu "huomioimaan kritiikki joka aikaisemmin puri" ja tätä jatketaan, on argumenttien suhteet toisiinsa tietysti hieman hankalasti tulkittavia. Tämä ei taatusti haittaa esimerkiksi uskovaisia joille ytimessä on oma maailmankuva, ja sen pönkittäminen ja voittaminen ; Heille riittää että heillä on jokin vastaus johonkin tiettyyn argumenttiin. Minua taas kiinnostaa monesti enemmän kokonaiskuva. (Niin hirvittävää kuin se onkin.) Toki asia on helpompi myös niille uskovaisille jotka ovat ymmärtäneet keskittää huomionsa yhteen asiaan. He voivat todellakin ymmärtää kokonaiskuvan tästä argumenttikentästä. Mutta minä haihattelen eri aiheiden parissa, jonka seurauksena tämänlainen tilanne on tietysti enemmän kuin hankala.

Mutta mikään ei estä yrittämästä ja yritän rakentaa jonkinlaista kuvaa argumentista ja sen ympärillä vellovasta "jostain". Tämä vaatii luonnollisesti paljon tekstiä ja tiedän että tämä blogaus ei sisällä sitä vielä ollenkaan tarpeeksi. Kenties tästä kuitenkin pääsee hyvään alkuun ja kenties vähän pidemmällekin.

Klassisessa muodossa argumentti on muotoiltavissa seuraavalla tavalla:
P1: Kaikella jonka olemassaololla on alku on jokin syy joka aikaansaa sen olemassaolon.
P2: Universumilla on olemassaololleen alku
J: Näin ollen universumilla on syy olemassaoloonsa.
JP1: Kun luonnontieteelliset voimat voivat tarjota kausaalisia syitä vain universumin sisällä, luonnontieteellinen tieteellinen selittäminen ei voi tarjota selitystä itse luonnolle. Näin ollen syyn täytyy olla yliluonnollinen (yleensä peräti persoonallinen).

Craig on muokannut argumenttia siten että siinä on lähtökohta ja kaksi ala-argumentaatiotyyppiä:
P1: Kaikella mikä alkaa olemassaolonsa on itsensä ulkoinen syy.
P2: Universumi on alkanut olemaan olemassa.
J: Näin universumilla täytyy olla itsensä ulkoinen syy.
JP1: Tämä syy on klassisen teismin Jumala joka on persoonallinen olento koska hän valitsi universumin luomisen. Voimme ajatella näin koska universumin luomisvaatimukset ovat kovat ; Kaikkivoipaisuus on hyvä oletus koska luojan on oltava rajallisen universumin ulkopuolella ollakseen sen ulkoinen syy, sillä ei saa olla ajallisten olentojen rajoitteita. Hänellä todellisuuden synty on ennaltamäärätty, "älyllisen Jumalan predeterminoima".

Craig tukee tätä monilla argumenteilla. Esimerkiksi tulkinnoilla äärettömyydestä, singulariteeteistä ja hän käsittelee tässä yhteydessä myös esimerkiksi aikaa. Koska Craig selkeästi tekee kannanottoja kosmologiaan ja tieteelliseen selittämiseen on hyvä nostaa esille se, että fyysikot Paul Davies & Stephen Hawking sekä tieteenfilosofi Adolf Grünbaum ovat kritisoineen Craigin argumentteja osoittaen että ne ovat joko vääriä tai ainakin on mahdollista olla järkevä ihminen ja kyseenalaistaa ne.
1: Tämä on mielenkiintoista, koska teologit ovat hyvin usein vaatimassa fyysikoilta tarkkuutta kun nämä tekevät teologisia kannanottoja. Craigin kommenteista näkyy monin paikoin kuitenkin se, että teologilla on oikeus selittää esimerkiksi "tyhjyys" omilla ehdoillaan ja esittää tieteen mallit vastaavista vääriksi. Teologiaa (etenkin jumalatodistukia rakentavaa sellaista) tuntuukin vaivaavan tämänlainen esoteerinen omahyväisyys laajemminkin.

Kuitenkin Craigin argumenteissa on havaittavissa se, että fysiikan tuntemuksen puutteita on paikattu teologisella tunneajattelulla, jossa henkilön oma vakaumus on intuitiivinen totuus jota ei muka voisi kyseenalaistaa ja olla silti järkevä ihminen. ~ Itse asiassa Daviesin ja Hawkingin perustelujen pointtina on se, että tosiasiassa monet esitetyistä premisseistä ovat hyvinkin kyseenalaistettavissa tai peräti kyseenalaistettuja. Itse asiassa heidän mukaansa argumentin voi ohittaa koska se vetoaa mutta ei perustele ; Ainut keino joilla Craig voi yrittää vakuuttaa argumenttiensa oikeudellisuudesta ovat pelkkää oikeaoppisuuden riemua, petitio principii -asenteella esitettyä dogmaattista varmuuden rintaääntä. (Tämä näkemys on hyväksyttävissä kunhan perustelen.)

Tyhjästä nyhjäisty.

Craig esittää tekstissään "Causal Premiss of the Kalam Argument" (2007) P1:sen puolustukseksi että se on intuitiivisesti ilmiselvään "intuitivelly obvious" metafyysiseen intuitioon "metaphysical intuition" joka selittää että jotain ei voi tulla eimistään "that something cannot come into being from nothing". Ja esimerkiksi juuri tätä premissiä on kuitenkin kyseenalaistanut Paul Davies (joka on tunnetusti kristillisyyteen myönteisesti suhtautuva ja arvostettu kosmologi). Hänen mukaansa universumin alku tyhjästä on tieteen mukaan hyvinkin mahdollista.Craig toki kirjoitti puolustuksen Daviesia (ja Hawkingia ja Grünbaumia vastaan). Ja mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt aiheeseen liittyvää keskustelua, ne olivat kenties teologin silmin osuvia, mutta fysiikan kannalta olkiukottamista. Asiaa käsittelevä artikkeli käy näitä pidemmin läpi.

Esimerkiksi Daviesin P1:tä kyseenalaistavat tyhjästä virtuaalihiukkasia synnyttävät kvantti-ilmiöt Craig kokee irrelevantteina koska käsittää prosessin luonteen väärin. "Craig objects: "Davies' examples [of the spontaneous production of subatomic particles in a vacuum fluctuation] only serve to underscore that ex nihilo creation is not at issue here: in an intense electric field surrounding an atomic nucleus no new input of energy is required for spontaneous pair production when the negative energy generated by the new pair of particles offsets the energy of their masses." But this is irrelevant: in the case under consideration, there is no prior state from which the system evolves - rather a system with neither efficient nor material cause evolves in such a way as to preserve certain zero sums."

Fyysikko Victor Stenger on ollut samoilla linjoilla. Hän taas on ottanut esille kvanttimekaniikan luonteen. Hän esittää että aivan normaalit kvantti-ilmiöt ovat tiedettyjä poikkeuksia P1 vastaan. Näin esimerkiksi Casimir efekti olisi ongelmallista. Craigin puolustukset, kuten esimerkiksi näkemys siitä että fluktuoiva tyhjä ei ole "oikea tyhjä" koska siellä kuitenkin on jotain fluktuointia jossa pulpahtelee energiaa ja muuta jolloin hän esittää että intuition tyhjän käsite on todellisuutta toisin kuin tieteen havaitsema ja tutkima tyhjän käsite. Tässä on perusongelmana se, että ihmisen intuitio on otettu tyhjiökäsitteen dogmaksi, se ei siis voi olla väärässä vaikka tiede näyttäisi tyhjiön olevan epäintuitiivisen mallista : Lisäongelmaa tälle tuottaa sekin, että arki-intuition mukaan Jumalakin on sekin jotain aivan muuta kuin "ei mitään". Craig pitää Jumalaa kuitenkin hyväksyttävänä oletuksena joka ei sotke tyhjän konsepteja, vaikka toisaalta fluktuloiva indeterministinen tyhjäkin voi olla aivan vastaavalla tavalla "ajaton-ääretön" ; Sitä ei koske samanlainen rajoite kuin siitä syntynyttä maailmaa. Craigin puolustus ajoikin Stengerin huomioimaan puolustuksen kirjassa "God: The Failed Hypothesis" (s 124) että "Craig is thereby admitting that the "cause" in his first premise could be something not predetermined. By allowing probabilistic cause, he destroys his own case for a predetermined creation."

Hawkingin lausunnoissa nojataan toisenlaisiin fysikaalisiin prosesseihin. Craig hylkää ne kuitenkin, ei siksi että ne eivät olisi luonnonlakien mukaisia ja noudattaisi luonnonlakipohjaista ajattelua, vaan koska niissä on todistamattomuutta ja metafyysistä taakkaa. Hän pitää niitä siksi pelkästään jonain joka on itsepetosta "egregious self-deception". Craig ei siis pidä Hawkingin teorioita riittävän vahvasti empiirisinä jotta niitä voitaisiin käyttää. (En ota kantaa siihen onko hän oikeassa, mutta pelaan mukana ja oletan että hän on oikeassa. Se on kohteliaampaa. Ja ennen kaikkea päädytään rusennustilaan tästä huolimatta.) Tämä on tietysti omituista koska hän itse on teoreettisella abstraktilla tasolla käsitellyt sitä kysymystä "onko mitenkään mahdollista". Kun kyetään tarjoamaan abstrakti mahdollisuus ja vastaesimerkki, on mahdottomuuden ehdottomuus joka tapauksessa kumottu. Tästä päästäänkin siihen kysymykseen miksi toiset abstraktit ei suoraan tieteen vastaiset mietelmät kuten Craigin Jumala ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset kuten Hawkingin teoretisoinnit joille pitää vain aina sanoa "not good enough". (Ei tästä sen enempää.)

Ajaton aika ennen aikaa?

Grünbaum taas ottaa esille ajan filosofian itsessään. Hän huomauttaa, että kun Craig käsittelee aikaa tavalla joka synnyttää ongelmia. Sillä Big Bang -malleissa aika on yksi fysikaalinen suure ja universumin alkuhetki (t=0). Grünbaumin mukaan jos singulariteetti on suljettu tila, olisi omituista väittää että big bangin singulariteetissa olisi alku, koska se vaatisi ajanhetkeä ennen alkua. Aika ennen kuin t=0 on omituinen koska aika syntyi vasta singulariteetissa. Craigin maailmassa olisi siksi ristiriita tai sitten vähintään jotain ajatonta aikaa ennen aikaa tai jotain muuta omituista.

Craigin puolustus tähän ongelmaan perustuu siihen että se että x alkaa olemaan olemassa ("x begins to exist") ei hänestä tarkoita sitä että x on olemassa ajassa t ja että on ajanhetki ennen t:tä jolloin x ei ole olemassa. ("x exists at time t and there are times immediately prior to t at which x does not exist") , vaan että x on ajanhetkellä t eikä ole aikaa ennen t jolloin x olisi olemassa. ("x exists at t and there is no time immediately prior to t at which x exists.") Tämä puolustus johtaa siihen että Jumala ikään kuin "alkaa olemaan" olemassa samalla tavalla kuin universumikin ; Craigin puolustus kun muuttuu "samanaikaisuudeksi". Philosophical Disquisitions -blogissa muistetaankin käsitellä tämänlaisiin tilanteisiin liittyvä Craigin "Cliff-Hanger -argumentti" jossa intentio ja tapahtuma voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Kallioltatippujan halu tarttua ja pitää kiinni oksasta ovat samanaikaisia. Intention tai olemassaolon ei siksi tarvitse edeltää tapahtumaa, joten Jumalankaan ei tarvitse olla aktiivinen jollain mystisella ajanhetkellä ennen ajan alkua.

Tämä kuitenkin muuttaa olennaisesti näkökulman ikuiseen ja äärettömään Jumalaan. Tämän jälkeen kysymys siirtyykin siihen tarvitaanko tämänlaisille tapahtumille ollenkaan selitystä vai ei. Ja jos tarvitaan, niin miksi sama ei koskisi Jumalaakin. Tässä kohdassa ei oikeastaan ole muita keinoja kuin turvautua mysteerikorttiin, jossa Jumalan selitetään olevan äärettömän sijasta atemporaalinen olento jota ei kenties voida käsitellä ajan käsittein ollenkaan (mikä tietysti sujuvasti unohtuu kun aletaan pohtimaan ikuisuuksia, äärettömyyksiä ja aikaa).

Tilannetta ja kuittailua voisi tietysti alleviivata Grünbaumin huomautuksella siitä että jos ei ole olemassa ajanhetkeä ennen t:tä, ei voida puhua sellaisesta asiasta kuin syntymisestä. Aika ennen aikaa on vähintään universumille itselleen omituinen ja mahdoton, sillä universumi ei taatusti ole mikään atemporaalinen ajan ulkopuolinen olento. Ja koska aikaa ennen ajanhetkeä t ei ole, on varsin perusteltua sanoa että universumi on ollut aina. Tämä tekee siitä ikuisen ja hyökkää tätä kautta Craigin fysikaalisen maailman ikuisuusmahdottomuuskannanottoja kohtaan.

Johtopäätös;

En näe että Craig kykenee nousemaan tuotoksellaan jumalatodistuksen tasolle. Hän kuitenkin selvästi rakentaa jonkinlaisen koherentin kristillisen maailmankuvan joka vetoaa uskovaisiin. On olennaista huomata että Craigin argumentaatiossa keskustelu ei keskity siihen seuraako hänen premisseistään hänen esittämänsä johtopäätös. Kaikki ovat päin vastoin sitä mieltä että jos hänen premissinsä hyväksytään on johtopäätös uskottavasti (joskaan ei ehkä ihan välttämättä) Craigin sanoma. Sen sijaan keskustelu on keskittynyt siihen minkälaisia perusteluja näille premisseille on. Ja tässä Craig hyppää kosmologien, fysiikan ja luonnontieteen alueelle tekemään kannanottoja todellisuudesta. Hänen puolustuksessaan fyysikkojen esittämiä kritiikkejä kohtaan ovat kuitenkin intuitiota ylikorostavia, eli Craig tässä mielessä halveksii kaikkea sellaista tiedettä joka on tai voi olla hänen intuitiotaan vastaan. Tämä näkyy etenkin keskustelussa joka koskee tyhjyyttä. Valitettavasti tämä tekee hänen argumentaatiostaan petitio principii -rakennelman jossa premissien puolustus perustuu dogmaattiseen ehdottomuuteen jossa mikään todiste ei voisi olla Craigin premissejä vastaan.

Minun on vaikeaa kunnioittaa tämänlaisia. En ole niitä ihmisiä joille koherentti argumentti on riittävä. En ole rationalisti joka uskoo ratkovansa universumin mysteerit asenteillaan ja ennakkoluuloillaan nojatuolista käsin ja kutsuu tätä sepeämistä intuitiiviseksi totuuden tuntemiseksi. Tästä käsin en ymmärrä miten Craigin argumentaation pitäisi kiinnostaa oikeastaan ketään muuta kuin kristittyjä. (Mitä minä tässä tämän tekstin tuotannon jälkeen teen tämän onton tunteen kanssa?)

Ei se lähtökohta, vaan se lopputulos

"Ihmisen sydämellä on rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskaa sen. Myös onnellisuus on omalla tavallaan vailla mieltä, sillä sekin on väistämätöntä. Moderni ihminen lukee sen kuitenkin ansiokseen, paitsi silloin kun se jää häneltä huomaamatta."
(Albert Camus, "Sisyfoksen myytti")

Länsimaisen ajattelun eräs peruspiirre on se, että lähdetään liikenteelle tyhjästä. Oletetaan ikään kuin Occamin partaveistä käyttäen maailma jossa olemassaolo on perusteltava. Tällöin lopputuloksesta tulee helposti se, että joudutaan vastaamaan kysymykseen "miksi on jotain eikä ei mitään" ; Premissointi johtaa siihen että tyhjä ei tarvitsisi selitystä mutta täysi tarvitsee.

Tätä periaatetta onkin sitten käytetty ahkerasti. Esimerkiksi Descartes lähti äärimmäisestä epäilystä ja hänen cogito -oivalluksensa oli jotain jota ei voitu epäillä. Tästä hän jatkoi eteenpäin ja päätyi lopulta (kehäpäätelmäisesti mutta kuitenkin) ajattelemaan äärimmäisen epäilyn sijasta juuri sen vastakohtaa ; Hän uskoi kaikkeen koska Jumala antoi luotettavat aistit ja nämä aistit kertoivat hänelle Jumalan olemassaolon. Äärimmäisestä epäilystä mentiin äärimmäiseen varmuuteen. On hyvä huomata että lähtökohtaa ei pidä sekoittaa lopulliseen tilaan.

Tämänlaista on nimittäin helppo tehdä. On varsin tavallista että perustelija elää presuppositionistisessa maailmassa, jossa hän on ennalta päättänyt jonkin olemassaolon ja koherentisoi asiat tämän ympärille. Tällöin käy helposti niin että lähtökohdan tunteminen johtaa vääristyneeseen käsitykseen lopputilanteesta. Tämä on ajatuksellisesti yhtä väärin kuin väittää että Descartes rypi paranoidissa ääriepäilyssä ja ajautui skeptisyydessään kaiken tiedon kiistämiseen. Eli aivan hirveän väärin.

Kun muistaa tämän on helppoa katsoa eksistentialismin ja siihen vivahtavien maailmankuvien kohtaloa. Ne nimittäin nähdään tyypillisesti nimenomaan siten että otetaan lähtökohta ja sitten unohdetaan käydä se päättelyketju loppuun asti. Näin saadaan rakennettua kenties tunnetuin mutta samalla vääristynein maailmankatsomuksen teoria. (Tämän sanon siitä huolimatta että en koe olevani eksistentialisti.)
1: Albert Camus itsemurhalausuntoineen. Hänhän piti itsemurhan tekemistä perustavana kysymyksenä joka määrittää koko elämän. Hän viitaa absurdin kestämiseen ja elämisen mahdollisesti rankkaankin sankarillisuuteen. Tämä muistuttaa siitä että jo valinta elää pitää sisällään paljon arvoja, kannanotto olla tekemättä itsemurhaa kertoo siitä että elämässä on jotain merkitystä. Itsemurha poistaa valitsemisen, joten elossaoleva esittää että valinnoissa on takana järkeä. Näin itsemurhalähtökohta ei johdakaan itsetuhoisuuteen vaan pikemmnkin sen vastakohtaan.
2: Sartren eksistentialistinen ahdistus. Sartren kokemusmaailmassa Jumalaan liittyy käsityksiä. Tästä luopuja ei kykene eroamaan tästä, vaan hän aistii ikään kuin Jumalan poissaolon merkityksen. Tämä voi olla raju kokemus, jossa pelkona on arvotyhjiö. Mutta jo ahdistuksen tunne itsessään on referenssi siihen että asioilla on väliä. Merkitys ei puutu, vaikka Jumala puuttuisi. Epämiellyttävä totuus värittää sekin merkitysmaailmaa. Ja kun ihminen tajuaa että hänen omilla valinnoillaan on merkitystä hänelle itselleen, hän kykenee nousemaan oman elämänsä sankariksi, itsensä Jumalaksi. Kun ihminen toteuttaa omaa tahtoaan, hän sekä normittaa että tottelee. Merkitys on tässä vaiheessa voimakas, kaikenkattava ja koettu eikä ulkoaopittu. Se on myös oma koska sitä ei ole lainattu toisilta, jolloin on matkija, vaan se on luotu itse.
3: Heideggerin kuolemakeskeisyys. Esimerkiksi Heideggerin kautta eksistentialismiin saadaan mukaan se, että vaikka oman kuolevaisuuden kohtaaminen on ahdistava kokemus ja kenties ihmisen tärkein merkityksen kokemisen hetki, niin on myös muita eksistentiaalisen peruskokemuksen tarjoavia tilanteita. Ja nämä voivat olla hyvinkin iloisia ; Itse asiassa nämä ovat juuri niitä iloisia hetkiä joiden kautta ihminen kokee elämänsä elämisen arvoisena siitä huolimatta että elämä on väliaikainen ja kuolema väistämätön.
4: Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta ja siitä että ihmisten asennemaailma rapisee kohti laiskanpulskeaa kärsimyksenvälttämistä jossa keskiössä on helpot ja vaivattomat huvit jotka ovat etupäässä passivisia, ne ylläpitävät elämää mutta eivät kehitä sitä. Tätä halpaa hedonismia, nihilismiä, vastaan Nietzsche kuitenkin taisteli ja hänen yli-ihmisensä oli ahkera ja kova, tämänlaisen hedonistin vastakohta.

Onkin tärkeää huomata, että eksistentialismi tekee itse asiassa hyvää filosofiaa osittain juuri sen kautta että niiden lähtökohta on jokin joka ohitetaan matkan varrella vääränä. Näin on ensin otettu yksi vaihtoehto ja sitä kritisoidaan niin että näyttää perustellulta olla erimielinen. Näin sen automaattinen vaihtoehto saa arvoa ja uskottavuutta. (Elämä-kuolema / merkityksetön-merkityksellinen ovat "binaarisia" ; Jos elämää on vain vähän ja huonoa, se on silti elämää. Näin ajatellen tässä ei tehdä väärää dikotomiaa ja on perusteltua puhua automaattisista vaihtoehdoista.)

Kenties yhteiskuntamme merkittävin uususkonto

"Nyt olemme tutustuneet 'aitoon'. Siihen, jossa ollaan lähellä luontoa ja syödään ja juodaan kuin ennen vanhaan, kuin kivikaudella, kuin andeilla, soturit ... mummot, intiaanit, eskimot. Aidon ruoan puolesta -buumi on lähtenyt ihan yhtä lailla käsistä, kuin ruoansulatusjugurttien tai donitsien markkinointi."
("Ortoreksia. Ihan itse tehty!")

Yhteiskuntamme on selvästi maallistunut. Tämä on saanut etenkin uskonnolliset tahot huolestumaan ; Nihilismi ja arvotyhjiö nähdään uskonnosta irtautumisen seuraukseksi. Kuitenkin ihmisten laita on usein niin että arvotyhjiöt ja valtatyhjiöt ovat hieman samantapaisia kuin tyhjiöt luonnossa : Tyhjiöt tuppaavat täyttymään jollakin. ~ Horror vacui näkyy luonnossa esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteessa. Ihmiset taas keksivät jostain arvoja, normeja, merkityksiä ja joku/jotkut/tahot ottavat haltuunsa vapautuneen vallan.

En ajatellut ottaa tässä esiin uusateismia ja sen tarjoamaa individualismia. Sillä suuri osa maallistuneesta normistosta on itse asiassa jo ohjautunut. Olemme ohjanneet siihen jo hyvin paljon voimavaroja. Kyseessä on ruoka.

Nykyisin ruokaan liitetään vahvasti eettisiä ja elämäntavallisia normeja. Ne toimivat paitsi terveellisen elämän mittareina, myös keinoina punnita toisia. Ilmiö ei ole uusi. Silloin kun minä olin lapsi, oli muodikasta että ruokaa oli prosessoitu esimerkiksi rasvattomaksi. Siksi minäkin opin esimerkiksi sellaisen luokituksen jossa rasvaton maito oli "kurria" ja ykkösmaito "juppimaitoa". Kun seurasi tälläistä rasvatonta ruokavaliota, oli trendikäs ja antoi itsestään menestyneen vaikutelman. Ruokavalio oli statuskysymys.

Tästä ilmiöstä käytetään esimerkiksi sellaista nimitystä kuin "ortoreksia", jossa ruokailutottumuksista on tullut ohjaava voima. En pidä siitä, koska siinä on medikalisoiva perussävy, jossa terveystrendiys saa alentavia sävyjä määritelmän kautta. Mutta silti ilmiön vaikutusvalta ja olemassaolo on melkoisen selvä. Toki trendit vaihtuvat, mutta ruokavalion suhde ihmisen eettisyyteen ja statukseen ovat silti olemassa, yllättävänkin vahvasti.

Ruokailutottumuksien esittelyllä luokitellaan ihmisiä ; Ravintotottumusten kutsuminen "epäterveelliseksi" on muuttunut paitsi terveyskannanotoksi, siitä on tullut hieman vastaavanlainen loukkaus kuin mitä esimerkiksi seksuaalisten mieltymysten kuvaaminen "luonnonvastaiseksi" on ollut "vanhanaikaiselle teologialle". ~ Ruoka on ottanut myös farisealaista oikeaoppisuusroolia. Tässä vaiheessa "kasvissyönti" on - paitsi eläinten tappamisen vihaamista - myös sitä että voi esittää olevansa parempi ja eettisempi ihminen kuin muut. "Karppaaminen" (hiilihydraattien minimointi) on - paitsi hyvä tapa välttää tiettyjä yhteiskunnassamme muuten helposti tulevia terveysongelmia - myös keino näyttää että on menevä ja aikaansaava ja menestynyt ihminen (toisin kuin). Jonkun ruokavalion seuraamisesta on kasvanut ideologis-eettinen kannanotto.

Ruoasta on jossain vaiheessa tullut muutakin kuin ruokaa. ~ Siitä on tullut myös normittaja. Ruokavalion määrittäjästä on tullut pappeihin rinnastettava vallankäyttäjä. ; Ruoan suhde ruokavalioon näyttääkin tässä suhteessa olevan oleellisesti samantapainen kuin uskon suhde uskontoon. Eli periaatteessa olennainen mukanaoleva, mutta yhtäläisyysmerkkejä ei voida oikein laittaa, kun yhteys on luoteeltaan sekä kasvanut erikoiselta tuntuviin mittasuhteisiin että muutenkin hämärtynyt luonteeltaan.

Nietzsche piti huolena nihilistejä, jotka ovat erkaantuneet uskonnon orjamoraalista mutta ovat kyvyttömiä herramoraalin seuraamiseen. Nämä sitten tyydyttävät yksinkertaisia haluja ja turruttavalla pikkuhauskalla viihteellä. Hänen huolensa on turha, sillä ihmiset kyllä näyttävät osaavan mutkistaa elämäänsä.

---

Totta hitossa tämä teksti on poleeminen, liioitteleva ja provokatiivinen. Mutta toivottavasti se onnistui kuitenkin ärsyttämään yliampuvalla tyylillään ns. herkkää paikkaa.

horror vacui vs. creatio ex nihilo.

Vanhaa alkusyyhyn vetoavaa causa sui -jumalatodistus on nykyäänkin uskovaisten parissa pyörivä klassikko. Älykkäät veikot eivät toki - kovin - ahkerasti siihen vetoa. Heillä muodissa on suorien evidentialististen Jumalatodistusten sijasta he käyttävät muodikkaasti reformoitua epistemologiaa. Mutta maallikoita ja pseudotieteilijöitä se kiinnostaa aivan järkyttävän paljon. Argumenttihan etenee seuraavasti ;
Pääkohta 1 : Kaiken täytyy tulla jostain. Mikään ei synny mistään ja tätä kautta syyseuraussuhde selittää ilmiön. Selittäminen tekee asiasta rationaalisen.
Pääkohta 2 : Ajatellaan että universumi on olemassa. Tämän synty vaatii selityksen. Näin ollen universumissa täytyy olla alkusyy. Määritämme tämän ensimmäisen syyn nimellä Jumala.

Tätä argumenttia voidaan repiä silpuksi hyvinkin monella tavalla.

Koska maksalaatikko.

Olenkin aikaisemmin kritisoinut siitä, miten tämä argumentti rakentuu ekvivokaation varaan. Keskustellessani aiheesta eräs uskovainen saivarteli aiheeseen liittyen että tämä argumenttihan tarkoittaisi itse asiassa sitä että päätelmä on looginen. Ja että eriävän mielipiteen kohdalla kysymys olisi vain määritelmistä. Sävy oli sellainen, kuin esitykseni olisi minor detail, sanasaivartelua.

Tosiasiassa tämä on kuitenkin vakava argumentti. Se, että jotain aletaan kutsua joksikin on varsin omituinen tapa. Asiaa voi kuvata siten, että jos määrittelen maksalaatikon Jumalaksi, muuttuu Jumala tietysti hyvin rationaaliseksi. Koska pidän maksalaatikon olemassaoloa varmana. Kuitenkin tämä määritelmä on olennaisesti erilainen kuin esimerkiksi uskonnoissa käytetään. Niissä Jumala määritetään persoonaksi, jolla on hyvä tahto. Tämä on hyvin kaukana maksalaatikosta. Siksi mikään jossa määrittelen Jumaluuden maksalaatikoksi ei mitenkään tee esimerkiksi kristinuskon Jumalaa todennäköisemmäksi tai paremmin perustelluksi. Causa sui -periaatteessa on itse asiassa olennaisesti sama ongelma:
1: Jos alkusyy on fysikaalinen, ateisti voi kaivaa esiin jonkinlaisen fysikaalisen alkusyyn. Hän voi vedota vaikka kvanttifluktuaatioon ja big bangiin, ja pitää tätä universumin alkuna. Ateisti voi uskoa big bangiin tai kvanttifluktuaatioon olematta teisti. Tätä ei muuta se, vaikka kuinka hokisi että "big bang on Jumala".
___1.1: On itse asiassa täysin mahdollista ottaa esiin se, että ateistinen ja teistinen eivät eroa siitä että he uskoisivat että unviersumilla on jokin alku ja tässä jokin vaikuttava voima. Ero on siinä, minkäluonteiseksi tämä alku määritellään. Siksi on varsin julmaa monopolisoida tämänlainen yhteinen näkemys ja leimata se puolueelliseksi käyttämällä mieltä ohjaavia sanavalintoja. Määrittely Jumalaksi on vain halpa retorinen temppu.
___1.2: Itse asiassa voidaan jopa sanoa että ateisti ja teisti vetävät rajan alkusyyssä yhtä elementtiä eri kohtaan. Ja että ateistilla on näitä yksi vähemmän. Tässä kohden okhamin partaveitsi leikkaa loput pois ja itse asiassa lähestymistapa sanookin että causa sui argumentaatio tukee ateismia, jos se jotakin tukee.
2: Itse asiassa causa suin alkumääritelmän ongelmaksi voidaan nähdä se, että Jumala(alkusyy) on yhdistetty Jumala(teologienn konsepti) ilman mitään perusteluja. Argumentaation rationaalisuus yhdessä kohdassa korostuu. Mutta argumentin toiminnan konteksti ja reunaehdot unohtuvat. Kun tehdään tämänlainen saman kirjainjonon eri sisältöjen sotkeminen, on kyseessä määritelmäsekaannus joka on itse asiassa vakava argumentaatiovirhe. Kyseessä ei ole sanasaivartelu, vaan se että näytetään että argumenttia on rakennettu huolimattomasti ja se perustuu saivartelulla kätkettyyn ja salattuun virhepäätelmään. Argumentaatiovirhe taas on epälogiikkaa. Jos tavoitteena on siis osoittaa causa sui -päätelmällä että uskonto on rationaalinen, ja alkusyystä ponnahdetaan ajattelemaan että Jeesuskristus tai muut jumaluudet ovat nyt rationaalisesti perustellumpia, tekee huonoa ajattelua. Jolloin itse asiassa osoittaa että uskonto ei ole rationaalista vaan vaatii epärationaalisuutta, kuten tämänlaisia argumentaatiovirheen varaan totaalisti rakennettuja epäpäätelmiä.

Kilpikonnia pohjalle asti.

Toinen tapa on lähstyä asiaa kiinnittämällä huomioon siihen, että Jumala tai muu alkusyy hyväksytään. Eikä muisteta että kaikelle tarvittaisiin syy. Alkusyy jää perustelematta. Kuitenkin alkulähtökohtana on ihanne jossa selitystä haluttaisiin. Näin ollen periaate "vaatii selityksen" onkin itse asiassa ongelmallinen. Alkusyy itse ei täytä tätä ehtoa.

Tästä päästään siihen miten vanhassa asiaa kuvaavassa selityskessä asiat asettuvat päällekäin. Ilman perustaa Ja lopulta on kilpikonnia toistensa selässä äärettömästi, "aina pohjalle asti". Jos fysikaalisen universumin synty ei sellaisenaan kelpaa vaan vedotaan vaatimukseen selitettävyydestä on meidän itse asiassa kysyttävä että "mikä on Jumalan syy". Uskovaiset sanovat usein että tämä vaatimus on naurettava. Mutta he eivät ole onnistuneet perustelemaan miksi se tämän argumentin piirissä olisi naurettava. Tämänlainen asian kuittaaminen tunnetaan horse laughina.

Asiassa toki aika usein vedotaan esimerkiksi siihen että Jumala olisi jotenkin olennaisesti erilainen. Silloin ajatellaan että esimerkiksi äärettömyys ja ikuisuus pelastaisivat Jumalan. Nämä perustelut ovat kuitenkin pohjimmiltaan jotain jolla yritetään kumota argumentti siitä että asian olemassaolo tarvitsee selityksen ja että eiolevuus on perustila. Kun ensin heitetään premissejä ja logiikkaa ja loppuargumenttiin tarvitaan "Niin paitsi" jolla näistä premisseistä luovutaan on selvää että kovin laadukkaasta ja konsistentista asioiden käsittelystä ei ole kysymys.

Mutta jos ajatellaan että nämä reunaehdot hyväksytään, vaikkapa ylenmääräisen reiluuspuuskan vuoksi, ei tilanne Jumalatodistuksen kannaltaitse asiassa juurikaan kohennu. Vaatimus selitettävyydestä toimii vain universumissamme, sen alkusyy on joka tapauksessa hieman sama kuin alkaisi kysymään "mitä on pohjoisnavan pohjoispuolella". Kysymys on mahdollista lausua, mutta sisällöllisesti se on mieletön. Voidaan sanoa että esimerkiksi antrooppisen periaatteen kohdalla sattuma, multiversumi ja Jumala ovat toisiinsa verrattavia. On jotain "universumin ulkopuolista" joka on olennaisesti erilaista. Siksi siltä ei välttämättä tarvitse vaatia samanlaista selitettävyyttä kuin muulta.
1: Tähän liittyy esimerkiksi aikaisempi juttuni William Dembskin Z -factorista. Mutta myös Dembskin Displacement/NFL -teema, laajemmin Law of Conservation of Information -argumentit liittyvät olennaisesti tähän aiheeseen. Niissähän Dembski selittää että CSI -informaation synty lakien kautta vaatii vähintään saman määrän - ja luultavasti enemmän - informaatiota kuin mitä kohteessa on. Kun CSI -informaatio on muutoin hänellä sidottu todennäköisyyksiin (Esimerkiksi hänen esimerkkinsä Caputo -casessa) on selvää että Jumalassa on enemmän CSI -informaatiota kuin luodussa. Tämä ei sinällään ole epäteologista, mutta tämä tarkoittaa sitä että Jumala on kompleksisuutensa vuoksi vähintään yhtä epätodennäköinen - ellei epätodennäköisempi - kuin se, että asia vain syntyisi sattumalta. Jos CSI -informaatio vaatii selityksen, tarvitsee Jumalakin selityksen. Ilmiötä on mainostettu matemaattisen luonteensa vuoksi kreationistien piiriussä "kaikkiallapätevänä", joten selvästi asia sopii tähän kohtaan.
___1.1: Oma kantani tähän on, että johonkin on vedettävä raja. Ja siinä on hyvä valita se mahdollisimman pieni CSI -sattuma. Universumin synty voi olla "naurettavan epätodennäköistä", mutta jos Jumala olisi määritelmällisesti pakosti "vielä epätodennäköisempi", valitsen kahdesta paskasta argumentista vähemmän paskan. Tätä periaatetta käytetään filosofiassa yleisesti, sitä tosin kutsutaan kauniimmilla nimillä.

Missä on universumin koeputket?

"Starts with a bang" esitteli tätä argumenttia fysiikan näkökulmasta. Tässä ytimessä on argumentti joka perustuu heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen. Se kieltää kvanttitilojen tuntemisen. Tyhjiön tila tunnetaan, joten se rikkoisi tätä periaatetta. Kun asiaa tutkittiin huomattiinkin että kvantteja ikään kuin poksahtelee tyhjästä. Kvanttifluktuaatiota tapahtuu ja ei mistään tuleekin jotain. Tätä tutkittiin kahden levyn avulla. Tässä huomattiin voima joka ei johtunut levyjen massasta tai muista asioista. Tyhjä tila tuotti Casimirin efektin.

Tätä on tutkittu enemmän, ja mustien aukkojen hajoamisen kautta on päädytty siihen että syntyykin antiainetta ja ainetta. Ja että ainetta syntyy hieman enemmän. Näin saadaan aikaan maailma jossa on todennäköisemmin jotain kuin ei mitään. "Ei mitään" tarvitsisikin selityksen, eikä oleminen. Jumalaa tarvittaisiin jos haluttaisiin olemattomuus. (Tässä vaiheessa voitaisiin tosin alkaa puhumaan kunnollisesta Jumalan kuolemasta..)

Asiaa kritisoimaan riensi tietysti usea uskonnollinen ihminen, jotka varsin perinteiseen tyyliin vetosivat koeaineistoon. Heidän mukaansa universumin syntytilassa ei ollut mitään kahta levyä lähekkäin. Tämä argumentti on sinänsä mielenkiintoinen, että se pitää sisällään solipsistisen ytimen ; Se itse asiassa sanoo että jos lämpömittaria ei ole, ei ole lämpötilaakaan. Olennaista on tajuta että koejärjestelyssä ilmiö saatiin mitattua. Se, miten jokin mitataan on eri asia kuin se, että kyseinen ilmiö luodaan. Ilmiön synnyttäminen ja mittaaminen ovat yleisesti ottaen eri asioita.
1: Tämä on hieman sama kuin jos väittäisi hapettumista älykkääksi siksi että sitä tapahtuu aina tutkimuslaitoksissa siten että äly on paikalla. Ja että luonnossa esimerkiksi ruostuminen ja palaminen heijastelevat myös älyn vaikutuksia. Ei välttämättä ihmisälyn. Näin jokaiseen metsäpaloon saataisiin liitettyä joko pyromaani -ihminen tai sitä voitaisiin pitää epäsuorana todisteena pyromaanihengistä. On selvää että tämänlainen linkki on "asia otetaan itsensä vuoksi" mukaan. Se ei ole perusteltua. Siinä vain käytetään sanoja jotka voivat pinnallisesti näyttää logiikalta.

Ilmiö on kuitenkin itse asiassa mielenkiintoinen myös siksi että se ilmiselvästi kumoaa Jumalatodistuksessa käytetyn selitettävyysperiaatteen perusajatuksen - ainakin universumin sisällä.

---

Koko tämän jutun kirjoittamisen aikana blogaajalla oli sellainen olo, että pitäisi kehittää jokin yleinen epätoivoisuusperiaate. Se olisi psykologinen prinsiippi, jonka mukaan dogmaattinen pseudotieteilijän hyväksymän argumentin alalaadukkuusraja haetaan väärässäolon ja dogman suuruuden kautta ; Mitä kovempi dogma ja mitä pahemmin ollaan väärässä, sitä huonompia argumentteja hyväksytään mukisematta ja iloisesti - ja näitä vielä yritetään puolustaa.. Jos jokin argumentaatiomalli teologiassa on huonouden ytimessä, niin se on juuri tämä. Se ei tunnu edes liittyvän aiheeseen, toisin kuin - taatusti myöskin mitalisijoista kilvoitteleva - Pascalin vaaka. Ja silloin kun siinä on jotain sovellusarvoa, se näyttää toimivan sen kumoamisen eduksi jonka todistamiseksi sitä on alkujaan rakennettu ja joksi sitä yritetään käyttää..

when you look into the abyss the abyss looks back at you

"We work in the dark. We do what we can to battle with the evil that would otherwise destroy us. But if a man's character is his fate, this fight is not a choice but a calling. Yet sometimes the weight of this burden causes us to falter, breaching the fragile fortress of our mind, allowing the monsters without to turn within and we are left alone, staring into the abyss... into the laughing face of madness."
("X -files", "Grotesque")

Blogiotsikon Nietzscheltä lainattu aforismi siis tavallaan demonstroi ideaa, jossa kamppailussa on "kaksiteräinen miekka" : Voimme valita mitä pidämme tärkeänä. Mutta joskus tavoittelussa on kuitenkin rajalliset keinot. Vihollisen tuntemisen ja tämän ymmärtämisen välillä on vain hiuksenhieno ero. Ja toisaalta sitä vastaan taistelemisen ja tuntemisen välillä on vain hiuksenhieno ero.

Näin jos katsomme tyhjyyteen, katselemme sitä ja tulemme siitä tietoiseksi. Tämä aikaansaa yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta. Koet tyhjyyden ympärilläsi. Ja tästä kokemuksesta tulee osa sinun itseäsi ja kokemusmaailmaasi. Ja toisaalta tyhjyys voi värittyä sillä miten koet tyhjyyden.

Kävin tapaamassa äitiäni. Emme tulleet toimeen sillä tasolla että tulin siihen lopputulokseen että on parasta olla lainkaan katsomatta tyhjyyteen. Jos tyhjyyteen huutaa, takaisin vastaa vain kaiku. Tyhjyyteen katsomatta jättäminen on sitä että jättää sen tyhjäksi, sen sijaan että yrittäisi täyttää sitä itsellään.

Näin päätin että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Siksi minulla ei ole mitään "huonoa äitiä". Minulla ei ole lainkaan äitiä. On vain kahden tuntemattoman kohtaaminen, totaalista sivuuttavaa ignoraatiota riidan sijasta.

Näin minusta tuli tyhjä. Älkää tuijottako!

Tyhjykkä.

"Hyvin osasin kyllä alkaa / kunpa osaisin joskus lopettaa."
(Kotiteollisuus, "plus miinus nolla")

En yleisesti käsittele paljoa matematiikkaa. Tässä tapauksessa minun täytyy käsitellä itselleni ajankohtaista aihetta, eli "tyhjää". Nolla on tärkeä numero. (Joka on toisille täydempi ja henkilökohtaisempi kuin toisille taas ei.)

Varhaisimmat numeeriset systeemiet eivät tunteneet nollan käsitettä. Ne olivat pääasiassa kokonaislukuja ja mittasivat määriä. Esimerkiksi Aristoteles harjoitti itselleen tyypillistä päättelyä ja esitti syyn sille miksi nollaa ei käytetty lukusysteemeissä. Hän esitti että nolla ja ääretön ovat molemmat ilmiöitä jotka ovat enemmän ideoita kuin numeroita. Eli ne eivät olleet lukuja samaan tapaan kuin vaikkapa numero 1 tai 2. Hänestä oli merkittävää että ei voinut olla 0:aa jostakin; Silloin ei ole mitään määrää. Hän esitti myös että jos numerot ovat määriä, niin silloin voimme vaikkapa lähteä yhdestä jotakin. Kun se jaetaan puoliksi, on jotain ja kun pistät sen puoliksi, on sinulla neljännes alkuperäisestä. Voit pilkkoa ja puolittaa loputtomasti, mutta silti sinulla on aina jotakin. Eli pääset lähemmäs ja lähemmäs nollaa, mutta et kuitenkaan ikinä saavuta sitä.
1: Vanhin systeemi jossa on nollaan viittaava merkki, on babylonialaisilla. Heillä oli 60 -kantainen lukusysteemi. Ja heillä oli merkeille paikka. Tarpeen tullen he jättivät tyhjän paikan, joka tarkoitti nollaa. Heillä ei kyennyt näkemään jos 0 oli viimeinen luku, joten 2 ja 120 näyttivät samalta. Täytyi katsoa kontekstia, jotta kykeni näkemään mistä oli kyse.
2: Ensimmäinen "kunnon nolla" oli intialaiselta Brahmaguptalta. Hän kehitteli myös algebraa ja negatiivisten numeroiden käsittelyä. Hän asetti tiettyjä sääntöjä sille miten numerot toimivat. Intiasta nolla levisi arabeille ja kiinalaisille ja vietnamilaisille. Koska eurooppalaiset olivat fiksoituneet roomalaisiin numeroihin, eurooppalaisilla kesti kauan aikaa ennen kuin nolla saavutti meidät. Se tapahtui vasta 1200 -luvulla kun Fibonacci käänsi al-Khwarizmin töitä. Eurooppalaiset ottivat luvut käyttöönsä ja nimesivät tämän intiasta peräisin olevan lukusysteemin arabialaiseksi.

Nolla on kuitenkin outo numero.

Se on siis luku, mutta se on ominaisuuksiltaan todella erikoinen. Se ei ole positiivinen, ei negatiivinen, sillä ei ole tekijöitä mutta se ei ole silti alkulukukaan. Sillä on monia erikoisia ominaisuuksia. Aristoteles oli siis tavallaan oikeassa. Nolla on tavallaan äärettömän vastinpari (mutta tavallaan ei, kuten pian huomataan), ja se on äärettömän tapaan enemmän konsepti kuin mitta. Mutta toisin kuin äärettömän, jonka voimme melko usein jättää käsittelemättä, nollaa kohtaa arkielämässäkin.
1: Nolla on kaiken kaikkiaan luku, joka rikkoo monia "normaaleja juttuja", mutta jota ilman moni matemaattinen asia lakkaa toimimasta. Ehkä selvin asia on se, että laskujen notaatio eli merkintä on riippuvainen nollasta. Ilman sen merkintää numerosysteemi lakkaisi toimimasta kunnolla. Lisäksi lukusysteemi on helppokäyttöinen: Esimerkiksi roomalaisilla numeroilla kertominen on paljon vaikeampi toimitus kuin arabialaisilla numeroilla. Samoin desimaalisysteemi toimii nollan avulla.

Nollaan liittyy myös harhaluuloja: Yleisin niistä lienee se, että 1/0=∞ Se ei ole. Kun jaat luvun nollalla et saa ääretöntä. 1/0 on itse asiassa määrittelemätön, merkityksetön. Nollalla jakaminen on itse asiassa kielletty laskutoimitus. Väärinkäsitys johtuu siitä että 0 ajatellaan samaan tapaan kuin Aristoteles sen teki. Tämänkaltainen virheajattelu ei tunnu suurelta, mutta tosiasiassa jos nollalla jakaminen sallitaan, voidaan tehdä monia temppuja: Kun noudatetaan peruslaskusääntöjä, mutta nollalla jakaminen sallitaan voidaan todistaa että 1 = 2:
x = y : *x (kerrotaan molemmat puolet x:ällä)
x² = xy : -y2 (molemmilta puolilta vähennetään y²)
x² - y² = xy - y² (uudelleenjärjestely tekijöiden mukaan)
(x+y)(x-y) = y(x-y) : /(x-y)¤ (jaa molemmat puolet yhteisellä tekijällä "x-y"):
x + y = y (Koska x=y, voimme vaihtaa termejä keskenään. Eli saamme vaihtaa x:n y:ksi)
y + y = y (sievistetään)
2y=y : /y (molemmat puolet jaetaan y:llä)
2 = 1

¤Ongelma on tietysti siinä, että (x-y)=0, joten itse asiassa jakamistilanteessa jaetaankin nollalla. Kun tämä pieni virhe sallitaan, voitaisiin osoittaa vääriä faktoja, jotka romuttaisivat koko lukusysteemin.

Nollalla jakamisen outoutta voi nostaa esiin muutenkin :
1: Raja -arvojen kautta : Kun 1/x saavuttaa 0:llan, täytyy tuloksen olla samanaikaisesti äärettömän pieni että äärettömän suuri. (Kun x lähestyy nollaa vasemmalta puolelta tulos vähenee rajatta ja kun se x lähestyy nollaa oikealta puolelta se kasvaa rajatta.)
2: Kertolaskukin ja jakolaskun pohjalta näyttää, että 0/0 voisi olla mikä luku tahansa: 0*x=0 toteutuu joka ikisellä arvolla mitä voimme x:älle keksiä. Jos taas jaamme x/0:lla, ja x on mikä tahansa nollasta poikkeava luku, niin jakolaskusäännöt pistävät meitä etsimään ratkaisua yhtälölle 0*x=0. Jälleen mikä tahansa luku kävisi. Näin "oikeaa vastausta" ei voida selvittää.

Kuitenkaan nollalla jakaminen ei ole varsinainen "ongelma" matematiikassa. Sen vastaus on vain määrittelemätön, merkityksetön. Kun matematiikassa jokin on "undefined" se ei johdu siitä että pelättäisiin määritellä asia ja muuttaa se tätä kautta muotoon "defined". Tilannetta ei voi korvata millään "työllä", joka vain voitaisiin laskea. Päin vastoin, nollalla jakaminen on kielletty, eikä sitä ole tehty sattumalta tai laiskuudesta. Sen kielto on olennainen osa matematiikkaa, jotka määrittelevät sen tavan millä ylipäätään ymmärrämme reaalinumerot. Kun tämä aksiooma poistetaan, kaikki reaalilukusysteemin todistusketjut menettävät todistusvoimansa, ne menettävät voimansa. Toki on mahdollista osoittaa asioita myös siten että nollalla jakaminen olisi mahdollista, mutta se vaatisi sen, että koko reaalilukujen laskenta -asia aloitetaan tyhjästä, alusta. Syynä on se, että matematiikassa kuntamäärittelyt liittyvät reaalilukuihin. (Tai kuten Chu-Carroll sanoo erästä epätieteellistä esitystä kritisoidessaan aiheeseen vahvasti liittyvillä asioilla : "Almost every theorem about real numbers relies on the field axioms, and will therefore be invalid in your new system.") Eli toisin sanoen koko looginen konteksti muuttuu täysin erilaiseksi, jos nollalla jakamisen määrittelee.

---

Elias Lönnrot ehdotti vuonna 1839 suomen kielen nolla-sanaksi tyhjykkää. Kansa ei hyväksynyt. Minusta se on tavallaan herttainen.

Nothing Hill.

"All roads are blocked to a philosophy which reduces everything to the word ‘no.’ To ‘no’ there is only one answer and that is ‘yes.’ Nihilism has no substance. There is no such thing as nothingness, and zero does not exist. Everything is something. Nothing is nothing. Man lives more by affirmation than by bread."
(Victor Hugo, "Les Misérables")

Tyhjiö eli vakuumi tarkoittaa tässä jutussa tilaa, jossa ei ole mitään.

Koska metafysiikka käsittelee sitä, mitä on olemassa, voisi luulla että sillä ei olisi käsittelyvoimaa tyhjyyden suhteen. Kuitenkin jo Parmenides esitti kysymyksiä siitä onko tyhjä maailma mahdollinen, onko tyhjiöitä olemassa. Samoin negaation ja tyhjän käsitteitä on mietitty metafysiikassa melko paljon.

Ensimmäinen ongelma tyhjässä on se, että on monimutkaista sanoa onko täällä mitään "ei mitään". Tämä on merkittävää, koska yleisesti ottaen olemassaoloväitteissä on esitetty että ilmiön todistajan on todistettava että tämänkaltainen asia tai ilmiö on mahdollinen. Tyhjän ja tyhjiön määritteleminen olemassaolevaksi on kuitenkin hieman mutkikasta ; Tämän kautta kysymys "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on yllättävän mutkikas kysymys. Kenellä on todistustaakka? Pitääkö jonkun voida osoittaa että "ei mikään" olisi ylipäätään mahdollinen, looginen ja relevantti esitys tai tila?

Asiaa on ratkaistu monella tavalla: Se on yleensä sidottu kysymykseen siitä "miksi on jotain eikä ei mitään".
1: Kiiston kautta: Aristoteles oli sitä mieltä että tyhjiö oli mieletön käsite, koska tila ei koostu "ei mistään". Kaikki, joka on, on jotakin. Tämä sopi hyvin yhteen hänen muoto -oppinsa perusteella. Hänelle kaikella oli muoto : Esimerkiksi kultasormuksella on sormuksen muoto, jota ilman se ei ole olemassa. Samoin kum kulta on kimpaleessa, sillä on muoto, kimpaleen muoto. "Tyhjä, olematon" maailma ei ollut olemassa - eikä sillä ollut muotoa, koska sekin olisi ollut "jotain" - joten sen käsittely ei ollut lainkaan järkevä vaihtoehto. Keskiajalla ajatusta kehiteltiin ajateltiin että luonto vastustaa tyhjiön syntymistä. Siksi niitä ei myöskään esiintynyt luonnossa. Koska Jumala oli kaikkivoipa, ei ongelmia tyhjiön logiikan kanssa ollut; Tavallaan tyhjiötä ei ollut, koska aina oli ollut Jumala, ja tavallaan Jumala oli luonut maailman, joten se toimi selityksenä sille miksi universumi oli, eikä ollut olematta.
2: Myönnön kautta: Jos asiaa lähestytään "yksinkertaisuuden kautta", eli otetaan nihilistinen kannanotto "Sano aina ei, ellei toisin ole syytä", niin silloin kaiken olemassaolo on todistettava, ja yksinkertaisin tila on silloin olematon, tyhjä. Silloin kysymys "miksi on jotain, eikä mitään" olisi vakavampi kysymys. Tällöin vaikeus onkin, miksi on jotain eikä ei mitään. Tätä on perinteisesti selitetty Jumalan luomistyöhön viitaten, mutta monet ovat kyselleet että eikö se Jumalakin ole kuitenkin "jotakin". Olematon ja ominaisuukseton Jumala kun kuitenkin viittaisi ateismiin. Tavallaan Jumala ei siis vastaakaan kysymykseen, vaan siirtää sen myöhemmäksi. Toisaalta tämä ei tee "jumalatonta" selitystapaa yhtään sen paremmaksi - pelkkä toisen näkökannan kritisointi ei ole todiste toisen näkemyksen puolesta. Arvo olisi annettava ns. "todistusaineistolle oman näkemyksen puolesta".
3: Kolmas tapa on propabilistinen lähestymistapa. Koska maailmamme on olemassa, me tiedämme että olemassaololla on jonkinlainen todennäköisyys. Tällöin asiaa lähestytään sitä kautta että vaikka jokin asia on "yksinkertaisin", täytyy ottaa huomioon se, onko se myös aktuaalinen. Pelkkä todennäköisyys kun ei tarkoita toteutumista. Näin kysymys muuttuu siihen, "kuinka todennäköistä olemassaolo on". Jos vaihtoehtoina on universumi, joka on ja universumi joka ei ole, se kumpi on todennäköisempi riippuukin siitä minkälaisia "lottokumponkeja" on tarjolla. Jos tätä taas jatketaan statistisella käsittelyllä jonka Peter van Inwagen teki vuonna 1996. Hän ajatteli tilannetta "äärettömän lottoarvonnan" kautta. Hän esitti että vaikka tyhjiö olisi miten epätodennäköinen ja harvinainen, voidaan kuitenkin kuvitella ääretön määrä arpajaisia. Tällöin mahdollisuus sille että edes yksi "arvonta" voittaa on itse asiassa tasan 1: On varmaa, että universumit ovat olemassa. Tosin tässä näkemyksessä on ongelmana se, että emme tiedä "montako arvontaa on suoritettu". Tätä kautta "täällä on jotain" ja "täällä ei ole mitään" vertailua on mahdotonta tehdä tietojen pohjalta. (Kenties tämän vuoksi olen agnostikko.)

Tieteellinen selittäminen on tietenkin tuonut oman lisänsä. Tiedemiehet stereotyyppisesti tarjoavat kausaalisia selityksiä. Tätä kautta tiede ei voisi ratkaista tätä kysymystä. Kuitenkin aina yhtä terävä Elliot Sober esitti, että tiedemiehet tarjoavat myös selityksiä, joita hän kutsuu nimellä "equilibrium explanations". Nämä selittävät ilmiöitä aktuaalisen tilan kautta, ja tässä analysoidaan mahdollisia lähtötiloja. Tällöin esimerkiksi selitetään se, miksi voimme hengittää vaikka olisi mahdollista että happiatomit olisivat huoneen toisessa päässä, sillä että kaikista järjestyksistä suurimmassa osassa happiatomeja on lähellä hengityselimistöämme.

Tutkimuksellisestikin tyhjiötä on lähestytty, ja aina ei ole mietitty universumin syntyjä syviä : 1640-luvulla Torricelli esitti, että hänen elohopealla täytettyyn ilmapuntariinsa muodostui tyhjiö. Tämä oli tietysti radikaalia, koska perinteisesti ajateltiin että tyhjiötä ei pitäisi olla luonnossa. Ensimmäisen tyhjiön muodostamiseen käytetyn ilmapumpun kehitti Otto von Guericke 1650. Tosin Aristoteelisen perinteen kunniaksi on sanottava, että näissä tyhjiöissä oli vain hyvin vähän ainetta. Ne eivät siis olleet täysin aineettomia tiloja. Ja luontokin taisteli kovasti tyhjiötä vastaan; Vakuumin pumppaaminen vaati paljon energiaa. Toisaalta kun vakuumi oltiin saatu aikaiseksi pallokuoren sisään, hevoset eivät jaksaneet vetää puolikkaita irti toisistaan, joten tälläisen kuoren sisään saadun tyhjiön rikkominen oli tietyillä tavoin vaikeaa, joten teleologisesti ajatellen tässä oli mielenkiintoisia ongelmia; Luonto ei "tavoitellutkaan" aina tyhjiön poistamista keinolla millä tahansa. Samoin Guericken kokeiden aikanaan hieman yllättäviä tuloksia olivat ne, että kynttilän liekit sammuivat tyhjiössä ja äänikin vaimeni, samoin hiiret kuolivat.

Tyhjiötä on lähestytty myös "moderneimmilla tieteillä".

Kvanttimekaniikka käsittelee tyhjiötä ja sen tulokset ovat yllättäviä: Sen mukaan tyhjiö, jossa ainetta ei olisi, ei pysyisi tyhjänä:
1: Jos sillä on reunat tai rajat, ne säteilevät mustan kappaleen säteilyä.
2: tilalla olisi joka tapauksessa aina nollapiste -energiaa, joka syntyy Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen vuoksi : Siitä, että painon tila on tunnettu suurella tarkkuudella, seuraa välittömästi, että painon liikemäärän epätarkkuus on suhteessa yhtä suuri. Niinpä on todennäköistä, että painolla on nollasta poikkeava nopeus ja liike-energia, eli nollapiste-energia. Ja koska nollapiste-energian olemassaolo ei vaadi, että värähtelijä olisi massallinen paino, jopa tyhjiöllä on tyhjiöenergia. Nollapiste-energiaa ei voi poistaa systeemistä, koska sitä vastaava energiatila on alin mahdollinen. Tähän liittyvä ilmiö on kvanttifluktuaatio, joka tarkoittaa sitä että tyhjiöenergia tuottaa hiukkasia tyhjiössä. Hendrik Casimir esitti, kuinka tyhjiöenergian olemassaolon voisi todistaa kokeellisesti, mutta Steven Lamoreaux onnistui tekemään kokeen vasta 50 vuotta myöhemmin. Lamoreaux onnistui myös mittaamaan tyhjiöenergian voimakkuuden. Tätä ilmiötä on esitetty jopa syyksi sille, miten universumimme on syntynyt. Tämä on sinänsä erikoinen tulos, että se sotii melko paljon "arkijärkeä" vastaan. Kvanttimekaniikan mukaan "ei mistään" tuleekin "jotakin", ja itse asiassa pakosta.