Kattilankannellisen verran muutosta.

Bucklerin käytön tavat sovitettiin hyvin yhteen muunlaisen perustoiminnan kautta. Jos perustaksi asetetaan pitkän miekan käyttötavat, on se ikään kuin sen sovellus. Niiden asennot sovitettiin yhteen. Joitakin erojakin kuitenkin on. Syy on siinä, että pitkä miekka on kahden käden ase, kun taas buckler vaatii yhden käden asetta. Ja kilpeä pidetään aina toisen ja itsen välissä. Siinä missä pelkän yhden käden miekan kanssa kättä pidetään jopa selän takana, jotta se ei olisi toiselle maalina. Buckler tietysti muuttaa tilanteen, kun käden voi turvallisemmin laittaa esille.

Ehkä tärkein huomio perusasennoissa on kilpikäden pitäminen hieman koukussa (ei paljon). Tämä johtuu siitä että näin sillä pääsee työntämään eteenpäin paremmin.

Etäisyys ja kärjen käyttö

Siinä missä italialaisessa miekkailussa keskitytään hyökkäyslinjan kanssa risteämiseen, saksalainen tyyli on aggressiivisempi. Joskus siinä hyökkäys on paras puolustus. Tietenkin myös siinä hyökkäyslinjan kanssa ristiin meneminen on tärkeää.

"Kärjen näyttäminen" on yksinkertainen tapa kuvata isohkoa joukkoa melko yksinkertaisia hyökkäyksiä. Ne kaikki perustuvat siihen että tiedetään etäisyys. Ja sitten huomataan että ollaan sellaisella etäisyydellä, että voidaan toimia, ja toinen ei. Koska miekka on pitkä ja etäisyys on mittaa, on tässä kohden luonteva tapa hyökätä kärkeä käyttäen. Ideana on yksinkertaisesti se, että etenkin pflugista ja ochsista saa tehtyä käteviä pistoja.

Tai itse asiassa samaa periaatetta voi soveltaa myös muista asennoista, mutta niiden tajuaminen on puolta astetta vaikeampi asia, enkä siksi vielä tuonut sitä tähän.

Pflugista pistetään yleensä päähän (alhaalta ylös) ja ochsista ruumiiseen (ylhäältä alas). Mutta ei tietenkään aina. Koska etäisyydet kärjen näyttötilanteessa ovat yleensä "niitä maksimietäisyyksiä", jota kauempaa toiminta on tehotonta, on pisto tietenkin luonteva tapa, se kun kohdistuu eteenpäin. Tämä on muutoin helppoa, eli mitään mahtavaa älyä tekniikan toimintaperiaatteesta eikä mitään akrobaattisuutta vaadita. Vain tilanteen saaminen, ja sen huomaaminen sekä etäisyyden oikea arviointi riittävän nopeasti ovat hankalia. (Mitä muita elementtejä siinä muka oli?)
1: Hyökkäys voidaan tehdä ennakolla, jolloin esimerkiksi alas lyövää lyödään käsien alta pistolla ennen kuin toinen ehtii lyödä, pisto myös pysäyttää kohteen. Tosin esimerkiksi Mairilla tässä suositellaan piston jälkeen asennon muuttaminen ochsiksi. Koska jos toisen käsi jatkaa alaspäinmenoaan, se tässä tapauksessa kohtaa ylöspäin nousevan terän. (Tämä on siis varovainen varmistus, varustaudutaan mahdollisuuteen joka ei aina tapahdu.) Sama vaihdon periaate toimii itse asiassa myös toisinpäin. Eli ochs -pistosta kannattaa vaihtaa pflug -asentoon, jos tilanne on vastaavankaltainen.
2: Hyökkäys voidaan tehdä heti jälkeen, jolloin esimerkiksi toinen iskee oikealle, mutta tämä väistetään ilman teräkontaktia ja tämän jälkeen jatketaan pistolla. Tällöin miekka ikään kuin "kiertää". Kun toinen sulkee odottamaansa linjaa, ja kontaktia ei tule, voidaan kiertää siihen linjaan joka on avautumassa (koska se toinen suunta on sulkeutumassa.)
3: Tämä voidaan liittää myös torjuntatilanteeseen. Karkeasti tämä tapahtuu siten että toisen miekka työnnetään syrjään, jolloin se ei ole hyökkäyslinjassa kanssasi, kun taas työntävä miekkasi päinvastoin siirtyy juuri sille. Ja syntyneeseen aukkoon laitetaan piston paikka. (Tämä näyttää edestakaiselta ja tuntuukin siltä.)
4: Lisäksi jos toinen on olberissa, tämän miekka on alhaalla, joten tätä on syytä rankaista geometrisesta ymmärtämättömyydestään.

Yleisesti kärjen näyttämisessä lähtökohtana on se, että miekka on tukevasti edessä. Se sopiikin aggressiivisuudestaan huolimatta erityisen hyvin perusasenteeltaan varovaisille henkilöille. Sellaisille jotka ovat tarkkoja, ja joiden etäisyyden hahmottaminen on hyvä. Kärjen näyttäminen pitää toista pakosti hieman kauempana. Riskinä on tietysti se, että toinen lyö miekan syrjään ja pääsee tätä kautta lähelle.

---

Kuvaesimerkeissä on tärkeää että kiinnittää huomiota siihen milloin on "ochs", miekka ikään kuin sarvena pään päällä, ja milloin "pflug", jossa miekka on sarjakuvien ritareiden kliseisessä seisonta -asennossa. Sen sijaan vasenkätisyydestä ei tarvitse välittää. Korostan valinnalla sitä, miten tämä idea on helposti ilman erillistä miettimistä sellainen että se toimi varsin täysin niin vasen- kuin oikeakätisiinkin.

Asennot ja askellus.

Saksalaiset miekkailutekstit eivät keskity kovinkaan suuresti askelluksen kuvaamiseen. (Minä sen sijaan olen kirjoitellut siitä aikaisemminkin..) Asjekkys on kuitenkin aika olennainen asia, kun puhutaan mistä tahansa itsepuolustuslajista, ja miekkailija joutuu joka tapauksessa kävelemään jotenkin.

Eri lajeissa ei ole mitään universaalia ja samanlaista askellustapaa. Esimerkiksi muuten ulkoisest aika samoilta näyttävässä savatessa ja taekwondossa. Savatessa puolenvaihtoa pidetään aikaa vievänä ja useimmiten turhana manööverinä, kun taas taekwondossa sitä käytetään aika paljonkin. Eli on paljon erilaisia kävelyjä eri tarkoituksiin.

Ratkaisua voidaan onneksi hakea perusasentojan (stancejen) kautta. Ja niiden kuvaukseen on käytetty paljon voimavaroja manuaaleissa. Kuvia löytyy useista manuaaleista. Niiden kautta asiaa voidaan lähestyä jonkin verran, toki joitain arvioita joudutaan tekemään.

Yleisesti hyvässä asennossa jalat ovat noin hartian leveydellä haarallaan. Tästä astutaan eteenpäin, siten että edessä oleva jalka osoittaa suoraan eteenpäin. Taaempana oleva jalka taas on noin neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Tämä on havaittavissa kaikista stanceista, ja se antaa tasapainoa eteenpäin, taaksepäin ja sivuillekin. Sen sijaan se, miten pitkä askel eteen tai sivulle on, vaihtelee manuaalista toiseen. Tässä takana on luultavasti maastossa. Jos jalassa on tukevat kengät, ja maasto on tasaista ja tarjoaa hyvän pidon, asennon on hyvä olla leveä, askeleella saadaan paljon liikettä. Sen sijaan epätasainen ja liukas alusta pistää lyhyemmän. Pääasia on että asento on rento. Millään maastolla ei pitäisi tehdä valtavia spagaatteja.

Tukijalkaa on hyvä taivuttaa, koska se tekee liikkumisen helpommaksi ja kepeämmäksi. Asennon olisi oltava rento. Myös hartioiden pitäisi olla rentoina. Jäykkyys ei ole voimaa, vaan hitautta. Tosin jäykkyys on myös hyvin helppoa ja sen välttäminen vaikeaa.
1: Tosin jalkaa voi taivuttaa ja olla silti jäykkä, mikä ei ole tavoite. Siksi monissa potkukeskittyvissä lajeissa rentoutetaan kädet, ne jopa roikkuvat sivuilla kun etäisyys toiseen on melko pitkä. Jäykät kädet hidastavat jalkoja. Ne ehtii jännittää sitten kun toinen on lyömisetäisyydellä. Samoin wing-chun kung -fussa seisotaan niin että jalat ovat ventona, koska se maksimoi lajin nopean pyörittelyn käsillä. Jäykät jalat johtaisivat jäykkiin käsiinkin.

Kun tästä asennosta lähdetään tekemään kävelyä, siirrytään asennosta toiseen. Esimerkiksi eteenpäin astuminen johtaa siihen että takana oleva jalka siirretään eteen niin että se osoittaa suoraan ja toinen on linjaan kohden 45 asteen kulmassa. Vastaava idea toimii myös sivusuunnissa, ja eri jalat voivat olla johtavina ja liike voi olla 8 suuntaan. (Perusaskelia ei siis itse asiassa ole tajutonta lukumäärää.)

Tietenkin stanceissa on mukana myös miekan pitely. Yleisesti hyvä asento on se, että vahvempi käsi on "ohjaamassa", eli lähellä väistiä. Toinen käsi taas on väistillä. Tässä kohden eri manuaalit antavat eri ohjeita. Osan mielestä on syytä pitää kädet vain pommelin lähellä kahvalla, kun taas jotkut ovat sitä mieltä että paras paikka kädellä on jopa pommelin perukoilla. Fiksu ohje on tietysti tehdä sitä mikä tuntuu luontevalta - tai mitä kirjaa ollaan harjoittamassa - tai mitä kouluttaja haluaa.

Tietenkin askelluksessa on hyvä muistaa myös se, että eri asennoilla on erilaisia ominaisuuksia, ja kun saksalainen perinne korostaa liikkumista, se tarkoittaa sitä että myös ne ominaisuudet joita sinulla on suhteessa vastustajaasi muuttuvat koko ajan (sekä hänen että omasta toimestasi.)
1: Pflug: Miekka on vyötärölinjan alapuolella ja kärki osoittaa eteen ja ylös kohti vastustajan naamaa. Jos käytetään peukaloa, se on sillä puolella miekkaa joka on itseä päin. On tärkeää pitää miekkaa niin että kahva on aina takana olevan jalan puolella (paitsi jos kyseessä on isommat kahdenkäden miekat.) Asento suojaa torsoa ja antaa mahdollisuuden tehdä postoja alhaalta päin.
2: Ochs: Tässä asennossa kädet ovat ylhäällä ja miekka on takajalan puolella edessä. Terä osoittaa eteenpäin ja hieman alaspäin. Jos vaihdetaan jalkaa sama kääntyy nurinpäin. Toisella puolella kädet ovat suorana ja toisella puolella ne ovat ristissä. Peukalo on "sisäpuolella", eli sillä puolella joka on lähempänä vatsaasi. Tästä asennosta voidaan puolustautua alhaalta tulevia hyökkäyksiä vastaan ja se antaa mahdollisuuden tehdä nopeita pistoja ylhäältä.
3: Vom Tag: Tässä on kahdenlaista tapaa. Toinen on pitää miekkaa hartioiden tasolla, kun taas toisessa miekkaa pidetään reteästi pään yläpuolella. Terä osoittaa ylös ja hieman taakse päin. (Toisissa manuaaleissa asento on niin että miekan terä on miltei pystysuorassa, osassa se taipuu hieman enemmän taaksepäin. Missään ne eivät kuitenkaan ole vaakasuoraan taakse päin.) Jos miekka on olalla ja ylöspäin, se on takimmaisen jalan puolella. Jos se taas on ylhäällä, ei ole mitään väliä kumpi jalka on edessäpäin, miekan on vain oltava keskellä. Tämä asento ei puutu vastaantuleviin hyökkäyksiin, vaan se on asentona offensiivisempi. Se sallii erityisen nopeat ja voimakkaat iskut.
4: Olber: Tässä asennossa miekka on edessä ja kärki osoittaa vinosti alaspäin. Miekka on niin että "true edge" on alaspäin. (Mikä on aika normaali asento. true edgehän on se terä, joka osoittaa eteenpäin kun pidät miekkaa kädessä edessäsi.) Se näyttää siltä että olet avoin hyökkäyksille. Kuitenkin tästä asennosta voidaan esimerkiksi nostaa terä pistoon tai astua sivuun ja lyödä ylhäältä tulevia iskuja vastaan.

Tosin näissäkin on mielenkiintoista se, että tapa katsoa lähtökohtaa asennosta on vain yksi tapa katsoa asentojen sisältöä. Toinen tapa on katsoa sitä mitä siihen siirtyminen tekee. Tässä on huomioitava myös mistä siihen tullaan. Yleisesti voisi sanoa että esimerkiksi Tagiin siirtyminen, kunhan vain leikkaa toisen hyökkäyslinjan, suojaa päähän kohdistuvilta iskuilta. Olber/Alber taas torjuisi ainoastaan jalkoihin kohdistuvia hyökkäyksiä, mutta kun niissä tilanteissa hyökkäyslinja päähän on sekä avoin että lähempänä, olisi syytä astua hieman taaksepäin, ulos toisen iskun ulottuvilta, ja lyödä tätä päähän, koska siihen vielä ylettää. Eli siihen siirtyminen ei käytännössä torju mitään.

Saksalaisen miekkailun perusasennot kuvaesimerkein.

Kävely.

"En pidä kolmesta kävelymenettelystä, joista käytetään nimityksiä "hyppivä jalka", "keinuva jalka" ja "jäykät askeleet"."
(Miyamoto Musashi, "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys")

Suurin osa ihmisistä osaa kävellä. On harjoittanut sitä kauan. (Muilla on tuoli joka hoitaa asian heidän puolestaan.) Kuitenkin kävely, tai "askellus" on miekkailun perusasioista ehkä vaikein. Moni tietysti esittää että paras miekkailukävely on "luonnollista", mutta se on sitä vasta pitkän harjoittelun jälkeen. Tavallinen maallikon kävely ei toimi. Harjoiteltu miekkailukävely tuntuu rennolta ja luonnolliselta. (Ei pidä sekoittaa lopputulosta alkutilaan.)

Monet aloittavat siitä, missä on tietysti pedagoginen järki: Sen harjoitteluun menee aikaa, ja se on hyvä aloittaa heti, ettei tule vääriä rutiineja. Tässä se taas on parempi laittaa myöhemmäksi, koska se on ymmärrettävissä kaikkien muiden elementtien kautta. Kävely on tietysti helposti "tylsä juttu", kun taas ne kiiltävät teräesineet on siistejä. Arkijärjellä tuntuu että huitominen on tärkeää ja keskeistä, ja jalkonen tärkein tehtävä liittyisi väistelyyn, hyppimiseen ja pakenemiseen. Tosiasiassa tuo on suunnilleen niin väärin kuin voi : Lähes kaikki rakentuu juuri "hyvän kävelyn päälle". Jos se otetaan pois, muustakin lähtee toimivuus.

Askelluksen merkitys on valtava, koska se tarjoaa tuen, joka tarkoittaa (1) sekä tasapainoa eli sietoa tulevia horjutuksia kohtaan että (2) iskujen taakse tulevaa tukea eli voimaa. Se myös liittyy paikan vaihtamiseen ja liikkumiseen ja hyökkäyslinjojen siirtoon, jota monet tekniikat vaativat toimiakseen mitenkään.

Keskeiset askelluksen tarjoamat asiat ovat tiivistettävissä kahteen sanaan. Voima ja tasapaino.
1: Voima. Koska yleisesti ottaen iskua ei tehdä "pelkällä kädellä", joka pahimmillaan tarkoittaa sitä että lyödään ranteenkäännöllä, ei ole kovin tehokasta. Iskusta saa toki nopean, mutta jos se törmää johonkin, se kimmahtelee. Sen sijaan jos iskun voima haetaan ranteen lisäksi kädestä, hartioista ja lantiosta, kahden käden käytössä "vipuamalla" väistikädellä, saadaan iskusta hyvin nopea, tosin sillä erolla että sen takana on myös valtavasti massaa. Tällöin sitä on vaikeaa siirtää syrjään ja se toimii tehokkaasti. Koska tärkein kontakti voimansiirrossa miekkailussa on maan kautta, jalat näyttelevät valtavan suurta osaa.
2: Tasapaino on myös kontaktia maan kanssa. Tukipinta -alan muodossa. Koska miekkailija ei pysy pystyssä millään taikavoimilla, askellus on se mikä pitää hänet pystyssä. (Eräällä tavalla kävelykin on hallittua kaatumista maata kohti törmäämättä siihen.)

Nämä eivät ole toistensa kanssa ristiriidassa olevia asioita. Jos tasapaino on hyvä, se tarkoittaa sitä että se sietää häiriötä muuttumatta radikaalisti. (Tämän vuoksi perusasennot ovat jopa melko sojottavia. Ei siksi että se olisi fallista, vaan sen vuoksi että jos miekka on lähes pystyssä, sen ei tarvitse paljoa iskusta siirtyä taakse kun se lyö pitäjäänsä päähän. Sojottavampi voi kimmahtaa taaksepäin saman verran vaaratta.) Kun iskussa on hyvä tasapaino, sitä on vaikeampi torjua ja se menee loppuun asti varmemmin. Tästä seuraa myös voimakkuutta. Epävakaasta asennosta iskun taakse ei saa siirrettyä painoa, joten se on paljon tehottomampaa huitomista.

Hyvästä asennosta seuraa tasapainoinen asento, joka mahdollistaa voimakkuuden ja häiriönsiedon, jonka kautta voidaan voimia kohdistaa tarkasti siihen hyökkäykseen, jota kulloinkin ollaan tekemässä.

Miekkailussa kävelyssä rentous on tärkeää. Tälle on selvä syy: Arkijärki ehkä yhdistää jännittyneisyyden voimaan, mutta tosiasiassa jännittyneisyys liittyy ensisijassa hitauteen. Jäykkä kävely ei siis tarkoita voimakasta, vaan se on eijoustavaa. Jäykässä asennossa itse asiassa horjuuntuukin helpommin. Tasapainon heikkeneminen ja hitaus ei ole toivottava yhteys. Tämä on erityisen hankalaa, koska loppujen lopuksi askelluksessa on muistettava monta asiaa.

Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että sekä primääriset asennot että sekundaariset asennot ovat yleisesti vakaita. Askelluksessa on siksi karuimpana pohjaideana siirtyä yhdestä hyvästä asennosta toiseen.
1: Perusasennoissa polvi on linjassa nilkan kanssa. Tämä on tärkeää, koska se suojaa polvea vammoilta. Olisi syytä muistaa että kävelijän ei kannata olla omien jalkojensa pahin vihollinen. Olisi syytä varmistaa että se vihollinen miekkoineen olisi se ainut uhka kintuille.
2: Perusasennoissa on myös "etujalka", joka on "nyrkkisäännössä" koukussa. Osassa enemmän, osassa vähemmän. Muutamissa paino on vain muuten niillä.(Näiden kohdalla polven taivuttaminen on tärkeää, ja sen unohtaa helposti viimeistään freeplayssä.) Tämä on tukijalka.
3: Toinen jalka on suorassa ja se on ikään kuin "siirtymäjalka". Perusvirheenä lähes kaikilla on hakea "tukevan tuntuinen asento", jossa seisotaan molemmilla jaloilla. Tällöin asento tuntuu vakaalta, mutta ei ole olennaisesti vakaampi kuin sellainen jossa paino on tukijalalla. Jos heilahdat taakse päin, voit toki siinä vaiheessa vaihtaa tukijalan paikkaa, siirtää sen takajalalle. Näin tukipisteen siirtäminen ei horjuta tasapainoa, koska tukipistettä voi vaivattomasti ja erittäin nopeasti siirtää.
___3.1: Takajalan olisi siksi oltava "kevyt kuin perhonen". Tämä tuo lisäksi (1) ripeyttä ja vähemmän rasittavaa, kun takajalan siirtäminen ei vaadi yhtä valtavaa painopisteensiirtelyä ja (2) se peittää intentioita. Jos paino on kahdella jalalla, asennon vaihtamisen näkee helpommin: Jalan siirtämisessä heilutaan eteen ja taaksepäin "tyhjää" jotta jalkaa saadaan siirrettyä.
4: Kävely tapahtuu tukevasti jalalta toiselle. Guy Windsor on tiivistänyt helppotajuisimman nyrkkisäännön idean lauseeseen "The essence of good footwork is simply this: push your weight from a bent leg to a bending leg." Paino siirretään taivutetulta jalalta taipuvalle jalalle. Ei siis yhdellä jalalla konkkaamista, jota sitäkin tulee helposti harrastettua kun on tajunnut sen että paino on syytä pitää vain yhdellä jalalla.

Lisäksi olisi syytä astua koko jalalla kerralla. Helposti sitä joko "hipsuttelee" varpaisillaan, jolloin jalka ei ole kunnolla maassa, tai sitten "kanta -astuu" jolloin liikehdinnästä tulee sitä että varpaiden maahan lasku ajaa vain liikkeen pysäytymistä, jolloin asennonvaihto on "paussittunutta", siihen tulee katkoja. Ideana on kuitenkin keskitetysti se, että liike on jatkuvaa ja sujuvaa. Pysähtely on ainakin saksalaisessa miekkailussa fataalia, koska perusideana on aloitteen saaminen ja sen ylläpitäminen. Pysähtely ei siksi "kuulu kuvioihin".

Riskinä on myös hypähtely, etenkin silloin kun hakee kevyttä askellusta. On syytä muistaa että hypähtelyhetkellä ei olla vakaita. Sillä hetkellä vakauttava energia joka voidaan hakea maan kautta on nolla. Jos joku hypähtää ja tämän ilmassa ollessa tätä tönäisee, on hän siksi olennaisesti kaatuvampaa sorttia kuin muuten samanlaisessa asennossa maassa.

---

Ainakin omalla kohdalla tämä tuntuu olevan jotain joka riitelee jokaista intuitiota vastaan. Nimittäin kun johonkin alkaa kiinnittämään huomiota, jossain muualla romahtaa jokin toinen elementti. Yhteen jalkaan painottaminen tuo yhdellä jalalla loikkimista. Vakauden haku kahdella jalalla seisomista. Liikkuvuuden korostaminen taas poistaa polven taivuttamisen ja tuo harppomisen joka "lähestyy spagaattia" (mutta ei kohdallani saavuta sitä koska olen sellainen kanki että jalat eivät taivu.) Keveyden haku tuo hypähtelyä..

Miekat aamulla vai piilukirveet komerossa?

Monissa elokuvissa on kaksintaisteluja. "Perinteisimmillään" ne tarkoittavat tilannetta, jossa toista lyödään hansikkaalla naamaan ja taistellaan aamunkoitossa joko miekoin tai pistoolein siksi että joku on sanonut jotain tyhmää toisen äidistä. Kaksintaistelut eivät kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, vaan niitä on käyty melko paljonkin. Kaksintaistelut ovat tietenkin tyypillisiä monissa kulttuureissa. Mutta otan kuitenkin esiin vain tietyn historiallisen ja eurooppalaisen tavan.

En pelkästään siksi että se on vaikuttanut tuhannen rikkaan aatelisen, ritarien ja muiden vastaavien elämään. Se nyt liippaa sen verran lähellä omia harrastuksiani, että otan sen tätä kautta aika kapeasti esiin. Omakohtaisuudesta huolimatta en kuitenkaan keskity niihin kaksintaisteluihin, joita itsepuolustussaleissa käydään, koska niiden luonne on vapaa -aikaa, eikä elämää ja kuolemaa. Enkä myöskään niitä 1-1:siä, tai kännirähinöitä, joihin olen itsekin joskus joutunut esimerkiksi (jonkun toisen) kostean illan huipennukseksi.

Yleisesti ottaen keskityn eniten ja vahviten "Code Duelloon" (Joka on luettavissa täältä) Se oli irlantilaisten vuonna 1777 kirjoittama kaksintaistelun käyttäytymisen/etiketin opas, josta tuli valtavan suosittu, ja sitä pidettiin "virallisena säännöstönä" muuallakin kuin irlannissa. Itse asiassa US. Navy piti sitä osana merisotilaan käsikirjaa. Kaksintaistelut kiellettiin merijalkaväessä vasta 1862. Muulta osin laajentelen hieman milloin minnekin. Sillä perinne on paljon vanhempi. Lopputulos on hieman loikkiva, ajassa mennään sinne tänne ja tuonne, mutta uskoisin että seuraaminen on tästä huolimatta mahdollista.

Sanan ja tapahtuman tausta:

Etymologisesti latinan sana kaksintaistelu(duellum) on rakennettu yhdistämällä sanat kaksi (duo) ja sota (bellum). Ja suomen kielessä tätä erottelua ei tarvitse mainita, vaikka se sama onkin. (Oletan "rohkeasti" että lukijat ovat suomenkielisiä eivätkä puhu latinaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään.) Tämä ei kuitenkaan riitä vielä - Sillä kaksintaistelu on toki kahden ihmisen tappelu (mikä erottaa sen sodasta) mutta se on lisäksi hyvin kontrolloitu taistelu. Perinteisesti kaksintaistelussa kaksi miestä kohtasi toisensa tasa -arvoisesti. Ne noudattivat tiettyjä sääntöjä. Se alkoi sovittuna aikana ja se käytiin sovitussa paikassa.

Kaksintaistelut erosivat tavallisesta tappelusta sillä että ne eivät vain tapahtuneet spontaanisti.

Syynä on ehkä se, että kaksintaisteluperinne oli eräs muoto turnajaiskäyttäytymisestä. Peitsien kanssa tehty taistelu (Jousting), joka ainakin minulla tulee ensimmäisenä mieleen turnajaisista, oli itse asiassa sovittu kahden kamppailumuotoinen kisa. Tosin ne olivat lähempänä urheilua kuin kaksintaistelun varsinaista muotoa, koska turnajaisissa ei tarvittu kinaa osapuolten välille. (Että "turpiin vaan ja onnea - for fun and profit!")

Ketkä?

Kaksintaistelu ei ollut mitä tahansa mattimeikäläisten puuhastelua: Sillä sen lisäksi millä systeemillä kaksintaisteluja käytiin, tärkeää oli myös se, ketkä kaksintaistelivat. Keskiaikaisessa euroopassa kaksintaistelu oli nimen omaan aatelissukuisten miesten yksinoikeus. Maajussit ja maaorjatkin tietysti löivät toisiaan erilaisissa kahdenkeskisissä rähinöissä, mutta tämä oli tappelua, ei kaksintaistelua.

Kaksintaisteluja kun pidettiin kahden herrasmiehen välisenä kunnianselvittelynä. Yhtenä syynä tähän oli tietysti se, että kun miekat olivat melko vakiintuneita kaksintaisteluaseita, ei kaikilla ollut niihin edes varaa. Hyvän miekan tekeminen kun on vaikeaa. Keskiajalla olikin ihan tyypillistä etttä tätä käytettiin jopa luokkatasojen erottamiskeinona: Mailla oli lakeja jotka kielsivät rahvaan sisäiset kahinat ja tappelut samalla kun aatelisten, prinssien ja jopa kuninkaiden suorastaan odotettiin kaksintaistelevan. Joitain poikkeuksiakin oli.
1: Kaksinkamppailut olivat yleensä "manly art", eli miesten hommaa. Mutta joskus naisetkin kaksintaistelivat. Tässä oli erikoista se, että heidän aseitaan yleensä käsiteltiin erityisen paljon niin että he eivät voisi tappaa toisiaan ja joskus ne lopetettiin jo ennen kuin verta oltiin vuodatettu.
2: Joskus aatelitonkin sai puolustaa kunniaansa. 1000-1100 -luvuilla tunnettiin mahdollisuus vedota omaan syyttömyyteen myös tätä kautta. Jos aateliton haastettiin syyttä johonkin, hän sai puolustaa itseään eräänlaisessa lakitupakaksintaistelussa, jossa häntä vastaan saatettiin määrätä joko se joka oli häntä syyttänyt tai sitten joku hänelle määrätty ammattimainen kaksintaistelija.

Miksi?

Kaksintaistelut olivat sidotut kunniaan. Tosin tässä kohden on hyvä huomata, että kunnia ei tarkoita juurikaan samanlaista hyvänä olemista kuin nykyään. Siihen aikaan oli tavallista että ritari raiskasi ja poltti ja ryösti kolme päivää voittamansa taistelun jälkeen. Se ei vielä vienyt kunniaa. Rahvaalla ei myöskään ollut kunniaa. Tätä kautta "kunnia" liittyy enemmän "aateluuteen". Jos sinulla oli riittävän rikkaat vanhemmat, sinulla oli kunnia. Tätä kunniaa piti puolustaa, ja siinä oli mukana koko perheen kunnia. Yleisesti aatelisen tärkein juttu oli se, että heidän ei tarvinnut myydä tai valmistaa mitään elääkseen. Jos viljelit, olit maajussi, jos teit tavaroita, olit käsityöläinen, jos myit, olit kauppias. Tämä oli tärkeä osa sen ajan ajattelua jossa kaikella oli tietty rooli. Aatelisen rooli oli kunnia. Tämä tarkoitti sitä että hän eli koroilla: Muiden ryhmien töiden teko alensi kunniaa. Ja kaksintaistella. Oli tässä toki jotain muitakin asioita.

Kaksintaistelut olivat käteviä, koska riidat, oikeustapaukset, ja jopa velkojen nollaus, saattoi käydä aseet ristimällä. Jos olit vaan riittävän taitava taistelija ja luotit riittävästi itseesi, se ratkaisi käytännössä kaikki mahdolliset konfliktit joita aatelisille tavallisesti tuli vastaan. (Isompiin tarvittiin sitten sotaa.) Kuitenkin ehkä USA:laiset tekivät tilanteen oudommaksi, koska heillä oli jonkin verran myös poliittisia kaksintaisteluja. Alexander Hamilton vs. Aaron Burr -taistelussa 1804 aiheena oli poliittiset epäselvyydet. Hamilton haavoittui ja kuoli taistelun seurauksena. Seuranneilla oli vaikeuksia päättää siitä oliko Burr ampunut tahallaan ohi vai oliko Hamiltonin luoti heilauttanut osuessaan tämän kättä jonka seurauksena hän oli ampunut luotinsa ilmaan.

Miten prosessi eteni?

Aseveljen valinta:

Kun joku haastoi toisen, joka usein vastasi asiaan ohjaamalla asian erityiselle "secondille", joka on ystävä joka tulee mukaan prosessiin. Hänellä oli erityisen keskeinen ja tärkeä rooli: Hän auttoi aseiden valinnassa, varmisteli sitä että toiset kaksintaistelijat eivät huijaa ja vaikkapa lyö selän takaa. Hän oli todistamassa ja katsomassa että sääntöjä noudatettiin. Tämän lisäksi hänen oletettiin olevan sovittelijana tilanteessa: Hänen tavoitteekseen katsottiin se, että kaksintaistelua ei tule. Eli kun osapuolet olivat riitautuneet, hän oli ikään kuin "ulkopuollinen" joka yritti saada jonkun antamaan anteeksipyynnön. Tästä hyvästä periaatteesta tosin seurasi joskus sekin että myös secondit taistelivat keskenään jolloin voitiin tarvita lisää uusia tahoja prosessiin.

Anteeksiannon teema olikin vahvasti läsnä. Koska kyseessä olivat yleensä jonkinlaiset loukkaamisasiat, ensin oli syytä etsiä sovintoa muuta kautta. Tähän kehkeytyi melko monimutkaiset säännöt, jossa loukkausten vahvuus ja niiden suhde haastajiin ja haastettuihin sekä näiden avustajaystäviin määritettiin. "Code Duellon" huomattavimmat piirteet olivat tässä kohden haastajan ja haastetun erottaminen. Tämä on niin tärkeä, että secondien konsultaatiosta on oma sääntö 3. Säännöissä on myös anteeksiannolle annettu paljon tilaa. On huomattava, että se on kirjoitettu ampuma -aseiden aikana, ja siinä asevalinnat ovat miekat ja pistoolit.

Asevalinta.

Taistelijat käyttivät yleensä keskenään samanlaisia aseita. Ja niiden valinnasta sovittiin. Monesti elokuvissa esiintyi pelkästään "Miekat vai pistoolit". Tätä käytetään jopa komedialähteenä, esimerkiksi "Gangs of New York" -elokuvassa tappelussa esiintyy lista jossa on mainittu suunnilleen kaikki lyömäaseet tiiliskiviin asti, jonka jälkeen pidetään pitkä tauko jonka jälkeen sanotaan "or pistols." , "vai pistoolit". Tätä vaihtoehtoa ei oleteta valittavaksi.

Tässä oli hieman erilaisia perinteitä. "Code Duello" kuitenkin sanoi seuraavasti: "The challenged has the right to choose his own weapon, unless the challenger gives his honor he is no swordsman; after which, however, he can decline any second species of weapon proposed by the challenged." Eli haastetulla oli lupa valita ase ellei haastaja antoi hänelle sanansa siitä että hän ei ole miekkamies. Toisaalta haastajakin voi toivoa haastetulta toisenlaisia aseita kuin mitä hän ensin ehdottaa. Tässä on takana tietenkin idea siitä että jos minä olen kova miekkamies, voisin vaan haastaa kaikki, voittohan olisi lähes varma. Kun sen sijaan haastettu tietää tämän, hän voi valita aseeksi jotain jossa olenkin huono. Tämä laskenee kamppailuintoa huomattavasti.

Melko pitkän ajan aseet oli tähän malliin rajoitettu tiettyihin vaihtoehtoihin. Ja esimerkiksi tuliaseiden tullessa kuvioihin, vain tietynlaiset luodit olivat sallittuja. Monet säännöt vaikeuttivat käsittelyä: Esimerkiksi ase ei saanut olla rihlattu. Rihlaaminen kun lisää luodin tarkkuutta ja lisäävät sen ampumamatkaa. Lisäksi kuuluisa selät vastakkain -tilanne josta vasta tietystä merkistä saatiin kääntyä ja ampua, oli sellainen että se pakotti tähtäämisen nopeaksi. Tai jos halusit tähdätä kauemmin, sinun oli oltava rohkea koska toinen saattoi vaan räimiä ja ampua sinut tuurilla ennen kuin saat tähtäämisen loppuun. Itse asiassa hieman hauskana yksityiskohtana voisi mainita että joskus "miekat vai pistoolit" oli hieman typerä kysymys. Syy oli siinä, että tuliaseiden osumatarkkuus oli vähän mitä oli - etenkin lisäehtojen kanssa. Tämän vuoksi kaksintaistelijat voivat varustautua useilla pistooleilla eikä ollut tavatonta että osapuolet ottivat kakkosaseeksi miekan, jolloin taistelu oli "miekat ja pistoolit".

Kuitenkin joskus mitä tahansa asetta voitiin käyttää. Onkin mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi italiassa "Code Duello" korvasi aikaisemman perinteen, jossa tärkeänä kirjana oli 1410 kirjoitettu "Flos duellatorum". Myös saksalaisessa miekkailussa kaksintaisteluperinteet muokkasivat tyyliä, siinä neljästä perusasennosta (primary guards) laajennettiin muihinkin asentoihin (secondary guards). Kaksintaistelu kun toimii hieman erilaisella strategisella systeemillä kuin rivissä osana massaa taistelu; Se vaatii hieman enemmän kikkailua, joten asentoja tarvittiin myös enemmän. Eräässä mielessä kaksintaisteluperinnettä saadaan kiittää siitä että miekkailuperinne säilyi jonkin aikaa vielä siinäkin vaiheessa kun tuliaseet alkoivat olemaan sotilaallisesti merkittävämpiä.

Aseen valinta riippui hieman säännöistä ja tilanteesta. Usein paikka ja ase valittiin eri henkilön toimesta, mutta hieman surullisenkuuluisa kaksintaistelu vuodelta 1645 oli sellainen että aseen ja paikan valitsi sama henkilö. Tässä taistelussa vastakkain olivat sir Hierome Sankey ja sir William Petty. Sankey oli kova taistelija ja Petty oli vähemmän hyvä. Hän sai kuitenkin valita aseen ja paikan. Siksipä Petty valitsi valtavat piilukirveet ja paikaksikin pilkkopimeän huoneen. Kirveet olivat niin painavia että kumpikaan ei jaksanut edes nostaa niitä.

Itse kamppailu.

"A duel is not a brawl." Eli kaksintaistelu ei ole nyrkkirysyä. Se on sitä vastoin kahden herrasmiehen kunniataistelu. Tätä kautta tietty arvokkuus oli odotettua ja suorastaan vaadittua. Kaksintaistelussa oli määrätty käyttäytyminen ja asenne. Tätä kautta kaksintaistelu itsessään oli sellainen että sen ajateltiin lisäävän kunnioitusta, tappaminen ei ollut läheskään aina tavoite ja päämäärä. Tätä korostettiin muun muassa taistelujen ajan valinnalla. Kuumapäisyyttä estettiin "Code Duello" sanookin "Challenges are never to be delivered at night, unless the party to be challenged intend leaving the place of offense before morning; for it is desirable to avoid all hot-headed proceedings."

Kaksinkamppailutilanteen loppuminen.

Kaksinkamppailu ei aina päättynyt kuolemaan, vaan pelkkä veren vuodattaminenkin saattoi riittää. Myös haastajan anteeksianto lopetti tarpeen kamppailulle. "Code Duello" määritti voittajan seuraavilla kahdella säännöllä: "If swords are used, the parties engage until one is well blooded, disabled, or disarmed; or until, after receiving a wound, and blood being drawn, the aggressor begs pardon." ja "Any wound sufficient to agitate the nerves and necessarily make the hand shake, must end the business for that day."

Joka tapauksessa hävinnyt oli täysin voittajan armoilla. Voittaja sai itse päättää antoiko hävinneen elää. Ja voittajalla oli lupa myös tehdä hävinneen ruumiille. Tämän vuoksi ei ollut tavatonta että hävinneen pää laitettiin jonnekkin, esimerkiksi seipään nokkaan, esille, kuten omalle etupihalle. Toisaalta "kunnian menetys" oli joskus vähemmän abstrakti kuin voisi luulla. Ei ollut tavatonta että kaksintaistelussa hävinneen aatelisarvoa heikennettiin. "Pelkurimainen käytös" aateliselta saattoi pahimmillaan johtaa jopa kirkosta erottamiseen (excommunication). Se ei siihen aikaan ollut mikään pieni asia.

Itse asiassa kaksintaisteluissa oli takana melko erikoisia ajatuksia. Ensinnäkin ajateltiin että Jumala suosi voittajaa jotenkin. Eli kun kyseessä oli yleensä jonkinlainen moraalikiista, Jumala auttaisi sitä joka on oikeassa. Eli kaksintaistelun voittaja ei ollut vain parempi taistelija, vaan myös viisaampi, moraalisesti oikeassa, hyvä, jalompi ja tietenkin Jumalan suosiossa. Keskiajalla tämä oli vahva ja silloin ajattelu oli hieman erilaista kuin nykyään: Moni voisi ajatella että Jumalan puuttuminen näkyisi vaikka siten että taistelija liukastuisi tai tämän miekka murtuisi. Mutta itse asiassa yleisempi oli näkemys siitä, että tälläiset tuli ottaa huomioon päin vastoin: Jos näitä kävi, tilanne palautettiin reiluksi. Tämän vuoksi jos joku liukastui, hänen piti antaa nousta. Jos hänet heitettiin maahan, tätä odotusta ei tarvinnut tehdä. Jos jonkun miekka hajosi, hänelle annettiin uusi. Mutta jos mursit miekan, sait jatkaa kohteen pieksentää.

---

Feministien mielestä kaksintaistelu on maskuliinista tapaa kilpailla. Simone de Beauvoir voisi sanoa että tässä mies toteuttaa sitä näkemystä jonka mukaan hänen pitäisi olla transsendentti, ulos päin suuntautunut, eikä feminiininen, immanentti, aloillaan pysyvä. Eli nainen on kiinnostunut lähellä olevista asioista joita hänellä jo on, kun taas miestä kiinnostaa valloittaminen. Karkeasti voisi sanoa että mies hyökkää tai puolustaa, nainen taas ennaltaehkäisee ja suojelee. de Beauvoirin mukaan tämä ei ollut se mitä mies ja nainen aidosti on, vaan miksi kulttuuri heidät tekee ja että näistä tulisi paeta. Hormonit kuitenkin painottavat jonkin verran käyttäytymistä, joten miehet ovat keskimäärin hieman helpommin aggressiivisia kuin naiset. Joskin kaksinkamppailuperinteen hiipuminen taatusti osoittaa sen ilmiönä olevan erittäin kulttuurisidonnainen eikä mikään lajityypillinen ominaisuus. Vaikeutena on tietysti se, että kun minä tykkään lyödä tikulla päähän, sen ajatellaan johtuvan siitä että minut on kasvatettu kulttuuriperintöön. Ja kun minut on päin vastoin kasvatettu suorastaan pasifistiksi maailmassa jossa vesipyssyt ja Turtlesit olivat bannilistalla, kommentoidaan tietenkin sitä että tässä vastustan kasvatusta esittämällä sitä vastustavan dekonstruktion.

Joachim Meyer seisoo omillaan.

Seuraava kuvitus on Joachim Meyerin "Fechtbuch" :ista. Pääsen laittamaan näitä kuvia, koska tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Kuvat on tehty 1570, oma roolini on ollut lähinnä kasaaminen ja pelkistäminen. Eli kuvista on poistettu koristelua jne. Lisäksi lisäsin asentojen nimen kuvaan.

Primary Guards:




Secondary Guards:

Saksalaisen miekkailun perusasennot.

"Though the Guards or Stances are delicate, they are still advantageous positions for warding one's entire body with the Sword, in which the fencer, as is often seen, will come before his opponent with proper placement, position, and stance, and so be unfound and last through the rushing by waiting through to advance onward, and immediately react to what's coming and with advantage and wisened speed attack and strike against your opponent's own stances, that he can go on striking without harming you, yet must give away his openings as he works against yours, and so he must either withdraw or strike away from his intended target, and so have his advantage minimised, his blade withdrawn and retreating, and you can then strike in your own efforts."
(Joachim Meyer)

Kamppailulajeissa asennot (stance/guard) ovat tärkeitä. Elokuvissa niitä käytetään (joskus) koska ne ovat poseeraavia ja hyvän näköisiä. Kuitenkin niiden tarkoituksena on taata hyvä tasapaino, mahdollistaa suuri määrä hyökkäyksiä ja puolustuksia, suojata keskilinja, sallia mahdollisimman suuritehoiset iskut ja muita (elin)tärkeitä asioita. Osa näistä on hieman keskenään ristiriidassa: Esimerkiksi kaukana tasapainotilasta olevat asennot jättävät keskilinjaa hieman suojaamatta, ja rajoittavat hyökkäysten suuntaa mutta toisaalta mahdollistavat maksimaalisen kovat iskut jäljelle jäävistä. Hyvissä asennoissa on siksi etsitty toimivia kompromisseja - ja jopa minimoitu näiden valintaristiriitojen suuruutta.

Freifecter Joachim Meyerin Fechtbuch esittelee saksalaisen pitkänmiekan taidon perusasentoja. Perusasentoja (Primary Guards) hänellä on neljä, ja tämän lisäksi lisäasentoja (Secondary Guards). (Alustan tässä pelkät perusasennot. Aiheeseen liittyvät sivut ovat luettavissa englannin kielelle käännettynä internetissä: Ochs & Pflug & Tag & Olber. ) Lisäksi olen kuvannut hieman Peter von Danzigin Codex 44 A 8:ssa esittämiä asentoja, jotka edustavat saksalaista linjaa, mutta eivät ole Meyerin kanssa aivan identtisiä.

Meyerin ja von Danzigin asennot voidaan useimmiten tehdä sekä vasemman että oikean puolen suuntaan. Asentojen vaihto ja siirtymät toiseen, sekä se, että hyökkäys loppuisi siihen että ollaan jossain asennoista on tärkeää. Tällä taataan sujuva strategiointi ja se, että hyökkäyksen jälkeen ei jouduttaisi erikseen palaamaan perusasentoihin. Siirtymä tuo sujuvuutta. Periaatteessa kunnon miekkailija siirtyisi aina hyvästä asennosta hyvään asentoon, tekipä hän mitä tahansa. Itselläni on tässä kohden vielä "pitkä tie edessä".

Olen lisäksi piirustanut jonkinlaisia tikku - ukkoja asennoista, jotta niistä saisi paremmin tolkkua. Jotkut asiat ovat vain helpommin kuvattavissa (karkeillakin) kuvilla, kuin sanoilla. Asennot voidaan tyypillisesti tehdä samanlaisena myös toiselle puolelle, poikkeuksena Ochs, jonka poikkeuksellisuuden, "peilikuvattomuuden", vuoksi sillä on kaksi hieman erilaista versiota.

1: Ochs (engl. Ox) on asento, jossa seisotaan joko oikea tai vasen kylki kohti vihollista. Miekkaa pidetään ylhäällä siten, että kärki osoittaa eteen päin. Peukaloa voidaan joko pitää terällä, tai sitten tavallisesti kahvalla. Tällä asennolla suojataan etenkin ylhäältä tulevia iskuja. Asento on erityisen hyvä jos tarkoituksena on pistää vihollista. Asennosta päästään myös iskemään lähes kaikkiin kulmiin. Takana olevaa kättä voidaan käyttää kun halutaan tukea pistoa tai sitä voidaan käyttää tehokkaana vipuvoiman antajana iskuissa.
2: Pflug (engl. Plough) on matala asento. (Mikä ei kuvastani jostain syystä välity). Jalat ovat leveällä ja miekkaa pidetään matalalla tasolla siten että kärki osoittaa hieman ylös päin. Pflug suojaa hyvin monilta hyökkäyksiltä. Erityisen hyvä se on matalia hyökkäyksiä vastaan. Se tarjoaa myös hyviä pistomahdollisuuksia. Asennosta saadaan myös tehtyä hyvin torjuntoja etenkin toisen pistoja vastaan. Asento on melko tärkeä, koska osa väistöistä tehdään siten, että ne päättyvät tähän asentoon, jolloin vastustajaa voidaan pistää heti kun tämän isku on loppunut, niin että tämä ei ole ehdi palauttaa tasapainoaan uuteen iskuun.
3: Tag (engl. Roof/High Guard) on asento, jossa seisotaan vasen jalka eteen päin. Miekka on pään yläpuolella siten että sen kärki osoittaa suoraan ylös. Tag mahdollistaa ison määrän vahvoja iskuja. Se on luonnollinen asento, kun halutaan lyödä toisen puolustuksen tai hyökkäyksen ylitse. Tag on kätevä koska sitä käytettäessä on vaikeaa tietää, mistä seuraava isku on tulossa. Toisaalta se jättää matalia iskuja vastaan puolustuksen hieman hitaaksi. Pistoihin se on kuitenkin minusta aika huono.
4: Olber (engl. Fools Guard) on asento, jossa miekan kärki suuntautuu maata kohti ja kädet pidetään suorana eteen päin. Tämä on luonnollinen lopputulema ylhäältä tai yläviistosta tulleen iskun jälkeen. Asennossa peukaloa ja etusormea voidaan pitää väistillä kontrollin lisäämiseksi. Tosin itse en pidä tästä, koska minusta kun miekka on kerran otettu käteen, ei sormien otetta siitä kannata vaihtaa. Asennossa etuna on se, että siitä miekan kontrolli on melko helppoa. Asennosta saadaan hyvin alhaalta tulevia hyökkäyksiä, jotka kohdistuvat hänen käsiinsä. Asento on valitettavasti hieman hidas. Sitä voidaan kuitenkin käyttää myös houkuttelemaan toista iskemään, jolloin sen heikkous muutetaan sen voimaksi.