Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

Algoritmitaide

Viime aikoina erilaiset taidealgoritmit ovat saaneet suosiota. Teknologia on kehittynyt. Ne ovat vielä hieman gimmickinomaisia. Mutta ne tekevät varsin mielenkiintoisia asioita. Tietokoneohjelmien hahmontunnistus toimii merkittävän hyvin. Ja tämä on mielenkiintoista. Ennen kuvienkäsittelyn efektit, kuten maalauksennäköiseksi renderointi, oli parasta mitä voitiin tehdä. Tässä tekstuuria modifioitiin hyvin karkeasti. Tämä taso on selvästi menneisyyttä. Aihe on saanut uusia kierroksia.

Itselleni hyvin vakuuttava on Ostagram. Siinä ideana on se, että siinä ei ole Googlen DeepDreamin tyylistä vakiintunutta hahmontunnistusta. Vaan se hakee kahdesta kuvasta sille tyypillisen hahmonmuodostuksen. Ja yhdistää nämä. Lopputulokset ovat minusta varsin vakuuttavia ja taiteellisia.

Tässä suhteessa olenkin siinä mielessä huvittunut että Ostagram toi mieleeni maalauksia joita monet oikeat ihmistaiteilijat tekevät. Jos joku läimäisisi esiini Ostagram -kuvia ja kysyttäisiin näyttääkö se tietokoneohjelman vai ihmisen tuotokselta, vastaisin että se on ihmisen tuotantoa. Tämä tilanne on jokseenkin inhottava jos on vaikka ideologisista syistä sitä mieltä että taide on jotain joka on henkistä ja vaatii ei-naturalistisen komponentin. Että taide on jotain johon kylmä kone ei mitenkään koskaan ikinä taivu.

Intelligent Design -debatissa onkin tähän verrattavat kuhmut tullut jo käydyksi. ID -liikkeen eräs perusidea oli että biologisissa kohteissa olisi CSI -informaatiota jota luonnolliset prosessit eivät voisi tuottaa. Ja jos jokin kohde sitten näytti tuottavan designiä, se johtui siitä että algoritmit tekevät mitä ne ohjelmoidaan tekemään ja koodari salakuljettaa informaatiota algoritmiin. Odotankin milloin taideihmiset alkavat arvostamaan William Dembskiä, tuota informaatiotieteen Paris Hiltonia.

Intelligent Design ja ensimmäinen syy...

Intelligent Designistien "EvolutionNews" sisälsi todellakin uutisia. Uutisia siitä, että ID on uskontoa. "Darwin's Robot" -artikkeli pitää sisällään kannanoton jonka mukaan vapaa tahto on merkittävä ero darwinismin ja luomisen välillä. "The testimony of universal human experience is that humans are personal beings capable of willing and choosing -- which means their origin must be a personal Being, not the blind forces of nature. Even materialists often admit that, in practice, it is impossible for humans to live any other way." Eli ihmisen kokemus on että hän on vapaa, ja ihmisen on mahdotonta ajatella muutoin. Jatkokantana on että "But if humans "can't really live with" the implications of a worldview, is it a reliable map to reality?" Ja muistuttaa että Raamattu opettaa jotain tärkeää ihmisistä ; "The Bible teaches that humans are fallen sinners, but the fall did not make us less than human. It did not make us machines. Our actions are not simply links in a closed chain of causally connected physical events. We have the capacity to be first causes, starting a new chain of cause and effect."

Kysymys on erikoinen. Suoraan sanoen M; mielenfilosofian kannalta argumentti ei onnistu (a) vakuuttamaan että ihmisellä todella on vapaa tahto ja (b) että naturalismi ei mitenkään voi sellaista luoda.
1: Ensinnäkin on hyvä tiedostaa että itse tahdonvapausargumentti on rakenteellisesti hyvin heikko. Se nojaa premissiin että naturalismi ei voi tuottaa vapaata tahtoa. Ja jos tästä on erimielinen, koko rakennelma kaatuu. ID selittää että naturalismi vaatisi että ihmiset ovat mekaanisia koneita vailla vapaata tahtoa. Ja tätä vaadittaisiin koska vapaa tahto ei voi olla naturalististen ilmiöiden tuotos. Jos tämä ajatus ei tunnu uskottavalta ei ole itse asiassa mitään syytä uskoa että evoluution olisi pakko johtaa vapaan tahdon puutteeseen. (Moni toki tekee niin. Mutta ID -artikkeli nojaa sen varaan että tämä olisi ainut mahdollinen vaihtoehto.)
2: Toisaalta se nojaa hyvin vahvasti siihen että ihminen on warrant -tyylisessä tilassa jossa hänen kokemuksensa, intuitionsa ja arkijärkensä ovat sama kuin totuus. Kokemuksellisuuden ja totuuden välinen yhteys on hyvin vahva. Tätä käytetään jonain jolla luodaan ristiriita darwinismin ja todellisuuskuvan välille. Mutta kuitenkin jos katsomme warrant -tyylisiä evoluutiokriittisiä filosofeja kuten Alvin Plantingaa, heidän teemansa on juuri se että jos uskot evoluutioon ja olet ateisti niin sinun ei pidä uskoa että todellisuus on sama kuin kokemuksellisuusmaailmasi. Ei sinun aisteihisi luottaman pidä.

Joten tosiasiassa tässä ei rakenneta yhtään mitään ristiriitaa jossa evolutionisti joutuisi tunnustamaan jotain. Ei darwinisti joka uskoo olevansa "We Are Robots Designed Not to Believe That We Are Robots" tee yhtään mitään noloa tunnustusta jossa "Evolutionary Materialists Admit that Their Own Worldview Fails". Ei se että darwinistin intuitio ei hyväksy hänen maailmankuvansa sisältöä ole väistämättä ristiriidassa. Eksistentiaalinen ristiriita - jo sellainen nyt ID -piirien mieliksi oletetaan universaalisti kaikille darwinisteille, joka on itse asiassa äärimmäisen epäuskottava - ei tarkoita maailmankuvan virheellisyyttä. Ei paitsi niille jotka uskovat että Jumala on heille antanut erehtymättömät aistit ja järjen.

Suurin ongelma onkin sitten yllättävä. Se ei koske mielenfilosofiaa vaan ID:n omaa metodologiaa.

Voinkin itse asiassa alleviivata muutakin kuin sen, että tässä suoraan viitataan nimenomaan "Raamatun" Jumalaan. ID on perinteisesti väittänyt että siinä ei kysymys ole mistään uskonnosta. Mikä tahansa Suunnittelija, myös ei-jumalalallinen avaruusolento, kelpaisi. Kenties voidaan tehdä jotain. Ehkä voidaan äärimmäisesti venyttäen rakentaa tulkintaa ID:läisten puolelle. Sanottua voidaan vääntää heille mieleisesti venkoillen niin pitkälle että teksti ei sitä oikeastaan enää sano. Ja tällöin voidaan ajatella että ID ottaa kristinuskon Jumalan esimerkiksi, ja tosiasiassa kaikki Jumalat ja Suunnittelijat ovat tämänlaisia. On kenties vaikeaa ymmärtää miten avaruusolento voisi olla tämänlainen. Mutta ohitetaan tämäkin. Maksimireiluudessa.

Siltikin tuo malli on itse asiassa ristiriidassa ID -mekaniikan ytimen kanssa. He ovat selkeästi hyvin intoutuneet luonnollinen-yliluonnollinen -jaosta tuossa tekstissä. Ja kun joku ei ole naturalismia se on Designiä. Valitettavasti tässä on unohtunut se mikä on Behen solukoneissa ja Dembskin matematiikassa ytimessä. Paleyn ajatusperinne.

Ensimmäiseen syyhyn viittaaminen on tärkeää koska halutaan korostaa vapaata tahtoa. Mutta ID:n perushenki on nimenomaan se, että ihminen on analoginen koneelle ja roboteille. Ja että Suunniteltu ihminen ei eroa taskukelloista ja nämä voidaan erottaa kivistä juuri siksi. Tämän mallin mukaan voidaan luokitella luonnonlain mukaiset, satunnaiset ja rakennetut asiat toisistaan. Tämä näkökulma tosin korostaa sitä että ID itse asiassa uskoo että sama CSI -informaatio (jne) joita Jumala on lurittanut Shakespearen sonetteihin ja taskukelloihin on nimenomaan analogisuutta robottien kanssa. Ihminen on design koska hän näkee itsessään samaa mitä ihmisten suunnittelemissa asioissa.

Ja tämä juuri tässä yhteydessä on huvittava huomio. Sillä jos tiedämme jotain, niin tietämämme Suunnitellut asiat eivät omista vapaata tahtoa. Kun näemme taskukellon tiedämme että se ei ole tietoinen vapaalla tahdolla varustettu olento. Evolutionistin kohdalla ongelmia tulee vasta kun oletamme alkuun premissin että luonto ei voi vapaata tahtoa tuottaa. Kun taas ID:n kohdalla vaadittaisiin itse asiassa jo jotain jonka mukaan kellojen tulisi olla vapaalla tahdolla varustettuja jotta mekin olisimme. Tämä on melko ironista, ottaen huomioon tuon artikkelin sisällön.

Pieni ajatus ; Algoritmihuoneesta ja sen kriittisyyden tasoista

Wesley Elsberry kirjoitti "Algorithm room" -ajatuskokeen koettelemaa William Dembskin näkemystä Intelligent Designin luonteesta. ID -linjamassa on nähty että Suunnittelijan persoonasta, luomistavasta ja intentioista ei tarvitse tietää mitään. Riittää että eliminoidaan sattuma ja lainomaisuus ja vastaavat "naturalistiset hypoteesit".

Elsberryn haasteena on tila johon syötetään materiaalia ja josta tulee ulos vastauksia. Dembskin pitäisi sitten kyetä tunnistamaan mikä niistä heijastaa designiä ja missä vastaus on koneen tuottama.

Kiinnostavinta on kenties se, että ajatuskoe on hyvin läheistä sukua John Searlen kiinalaiselle huoneelle. Eli mielenfilsofian ajatuskokeiden klassikolle. Searlen näkemys oli että se, että huoneen teko imitoi ihmistä ei tarkoita että se olisi tietoinen tai intentionaalinen tai suunniteltu.

Koska ID:n perusviestinä on että design eroaa eidesignistä essentiaalisesti - koska vain silloin ei tarvitse tietää "Kuka, miten, minkä vuoksi" - on ajatuskokeen seuraus se, että jos ongelman ratkaisee niin olisi ikään kuin pakko olla erimielinen Searlen kiinalaisen huoneen sisältämän pääargumentin kanssa. Jos jokin näyttää älylliseltä se on älyllistä. Eli olisi jokin tunnistettava ero generoidun ja älyllisesti kehitetyn vastauksen välillä. Tämän tunnustaminen taas on monille ID -läisille häiritsevää koska he korostavat että mekanistinen maailmankuva on ikävä ja miten he eivät ole "vain kemiaa". Ja tässä yhteydessä he ovat mielellään ja usein käyttäneet argumentteja Searleasta Thomas Nageliin. Ja näitä rinnastuksia on tehty osoituksena naturalismin onttoudesta.

Periaatteessa tämä voidaan toki kiertää sillä millä aina. "Algoritmihuone" on tehty joten vastaus näyttää designiltä koska huoneen rakentaja on salakuljettanut CSI -informaatiota algoritmihuoneen rakenteisiin.
1: Tässä kuitenkin pakotetaan tunnustamaan sellainen seikka että kenties ihmisen tuottanut prosessi ei olekaan tietoinen, jolloin huomiota olisi ikään kuin pakko siirtää poispäin siitä että ID:lle olisi tärkeää tuijottaa sellaisia piirteitä joita evoluutio ei voi tuottaa. Huomio siirtyisi tällöin enemmän antrooppisen periaatteen kaltaisiin hienosäätökysymyksiin kuin evoluution kykyjen tutkimiseen.
2: Samalla ihmisen tietoisuuskin voi sisältää Jumalan salakuljettamaa CSI -informaatiota jonka seurauksena meillä ei välttämättä olisi sielua. Tämä antaa monelle ID -läiselle epämiellyttävää tilaa sille että "olemme vain kemiaa".

Tätä kautta voidaankin huomata että Elsberryn argumentti on vain pinnallisesti filosofista ID -kritiikkiä. Se on jotain jonka ongelmat voidaan kiertää ID:n perusitsesuojauskäsienheilutteluilla. Sellaisilla jotka ovat olleet kliseitä jo silloin kuin Elsberry on ajatuskokeensa kirjoittanut. Kritiikki onkin syvemmillään eksistentiaalista. Se iskee ID -filosofian sijasta siihen mikä on ID:läisten oikea maailmankuva. Jossa on mukana sellaisia asenteita ja kannanottoja joista ID filosofiana periaatteessa irtautuu. (Kognitiivisessa uskontotieteessä erotetaankin ideologiatason teologinen korrektius käytännön asenteista joita uskovaiset uskontoonsa liittävät. Ihan siksi että niillä on varsin löyhä suhde toisiinsa, usein teologinen korrektius on käytössä after the fact, asenteiden ja toimintojen rationalisoinnin muodossa.) Ja tämä on sen ikävin seuraus. Ongelma on ikään kuin pakko paikata koska muuten tulisi tunnustaa että ID ei ole järkevä filosofia. Ja kun tämän ratkaisun tuottaa se tuo väistämättä takaovesta sellaista materiaalia joka ahdistaa suurinta osaa opin seuraajista.

Evoluutioteoriaa ja semanttista hiustenhalontaa

Dawkins ja Dennett ovat sekä uusateisteja että evoluutioteorian suuria ystäviä. Heitä voisi pitää samanmielisinä hahmoina. Heillä on kuitenkin hyvin erikoinen erimielisyys. Erimielisyyden aiheena on design. Dawkins katsoo että luonnossa ei ole aitoa suunnittelua (design), vaan ainoastaan näennäistä suunnittelua (designoid). Dennett taas katsoo että luonnossa on aitoa designiä, ja että on väärinkäsitys olettaa että tämä design tarkoittaisi samaa kuin että sen takana olisi pakosti äly.

Molempien ideoiden takana on jotain jonka voisi nähdä koskevan enemmän tieteen popularisoimista koskevaa retoriikkaa ja semanttista termikikkailua kuin mitään millä pitäisi olla yhtään mitään väliä.
1: Dawkinsin mukaan jos sanoo että luonnossa on suunnittelua, ohjaa se ihmisten intuitioita väärään suuntaan. Designoid kertoo että takana nimenomaan ei ole tai ei tarvita mitään älyllisyyttä. Eli nimeäminen designiksi johtaisi ihmisiä harhaan.
2: Dennettin mukaan taas designoid -termi ohjaa intuitioita harhaan, sillä sen jälkeen ihmiset helposti ajattelevat että biologit väheksyvät luonnossa olevaa kompleksisuutta. Designoid saisi ihmiset siis oikeasti ajattelemaan että biologit pitäisivät elollisia olentoja jotenkin sikayksinkertaisina.
+: Tarkemmin katsoen voidaan kuitenkin huomata että molempia yhdistää se, että he ajattelevat että luonnossa on kohteita jotka näyttävät suunnitelluilta, mutta joiden synty selittyy aivan mainiosti ilman älyä luonnonvalinnan voimasta.

On kuitenkin hyvä muistaa että
1: Biologit kyllä voivat käyttää antropomorfistettuja termejä, mutta he tietävät että tämä on enemmän kielikuva ja asian esittämistä arkikielellä ymmärrettävästi. (Sanavalintakikkailu on sama kuin selittäisi että jos sanoo "aurinko nousee" että kannattaisi maakeskisyyttä. Eli aika kaukaa tässä joudutaan hakemaan. Niin kaukaa että jos argumentti on todella tässä, niin täytyy vain sanoa että jos tätä relevantimpia argumentteja ei ole, niin aika heikoilla on kriitikon ideat.)
2: Biologit kyllä tietävät kompleksisuudesta "enemmän kuin laki sallii". Maallikot tietävät vähemmän. Maallikotkin ovat vaikuttuneita. Ja vaikka designoid -termi todella saattaa tuoda mielikuvia siitä että biologit väheksyisivät kompleksisuutta, niin tosiasiassa he nimenomaan tuskin tekevät niin. Ongelma on siis jotain joka kohdistuu ulkopuolelta tiedeyhteisöä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan mitään ongelmaa ei olisi jos tavallisissa ihmisissä ei olisi ihme öyhöttäjiä jotka intoutuvat esimerkiksi esittämään sen tyylisiä ajatuksia että "Kun Dawkins nimesi itsekkään geenin itsekkääksi, hän tunnusti että geenit liittyvät tietoisuuteen ja älyyn". (Toivoisin keksineeni esimerkin läpällä hatusta, mutta en. Olen vain muotoillut sitä lyhyemmäksi.) Mikä on tietysti tyhmää koska kun katsotaan itsekkään geenin idean määrittelyä voidaan huomata että se koskee geenin replikaatiomääriä jotka taas riippuvat oman menestyksen lisäksi sukulaisista joilla on samoja geenejä. Tieteen ja vouhotuksen voikin erottaa siitä että tiede käsittelee denotaatioita ja argumentteja argumenttien kautta, kun taas vouhotus on sitä että sanojen konnotaatiot ja sivumerkitykset ja mielikuvat ja vaikutelmat painavat enemmän kun keksitään että mitä tuo sanominen oikeasti perimmiltään tarkoittaa. Tiedeargumentissa tarkoitetaan perimmiltään sitä mitä denotaatiot sanovat.

Muunlaisia selityksiä tarvitaan vasta jos denotaatiot ovat loogisesta tai empiirisestä mielestä roskaa. Silloin ideologia selittää miksi ajatus on keksitty ja miksi se saa suosiota - esimerkiksi uskovaisten kreationistien keskuudessa - vaikka sillä ei ole tieteellisiä meriittejä. Eli niidenkin kohdalla ensin on väännettävä denotaatiotaso läpi. Jos tähän ei kykene eikä viitsi, on varsin kyseenalaista osallistua edes aiheesta käytävään keskusteluun tai olettaa että oma näkemys tai mielipide olisi arvokas tai relevantti tai kuulemisen arvoinen. (Mielipiteenvapaus toki sallii sen pitämisen, mutta ei se muutu rationaaliseksi tai hyväksi sillä että niin saa uskoa. Se pikemminkin mittaa ympäristön suvaitsevaisuutta kuin tieteellisyyttä.)

Delfiini, tuo Jumalan pahin vihollinen

"Evolution is a "tinkerer", not an "engineer.""
(Francois Jacob)

Evoluutio on näpertelijä eikä insinööri. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio ratkaisee ongelmia parantelemalla ongelmia jotka ovat käsillä. Insinööri sen sijaan tarkastelee asioita tulevaisuus ja kokonaisuus mielessään. Ja näiden kahden välille voidaan saada hyvinkin suuri ero.

Intelligent Designin peruslogiikkana on itse asiassa viitata tämänkaltaiseen. Behen palautumaton kompleksisuus -konseptissa henkenä on juuri se, että suunnittelija tekee jotain jossa on osat laitetaan valmiina yhteen. (Hän ei vain huomioi sitä että nämä voivat syntyä vähittäin evoluutiolla - ja että esimerkiksi H. J. Muller "Reversibility in evolution considered from the standpoint of genetics" (1939) kuvaa evoluutioprosessia ja pitää siinä evoluution ennusteena että Behen kuvaamia rakenteita syntyy evoluutiolla ja että niitä tullaan löytämään.)

Kuitenkin perusasetelmassa on jotain. Ja tämä liittyy siihen puoleen jota kreationistien on ilmeisen vaikeaa tiedostaa. Nimittäin kun evolutionisti perustelee "huonoa suunnittelua", hän itse asiassa kuvaa piirteitä jotka viittaavat siihen, että evoluutio näpertelee. Tinkering -ajatus johtaa esimerkiksi siihen, miksi meillä on selän rakenne joka aiheuttaa helposti selkäsärkyä ; Siinä on rakenteita jotka ovat syntyneet nelijalkaisena ja sitten tätä on lähinnä nostettu ylös. Olen aikaisemmin demonstroinut tämän ajatuksen sisältöä. Ja olin huvittunut kun nämä argumentit nähdään kreationistien parissa toistuvasti näkevät tämänlaiset argumentit vain Pahan ongelman sovelluksina. He moittivat että evoluutikot eivät ymmärrä että huonosti toimiva osa olisi ongelma evoluutiollekin. Eli jos se ei toimi kunnolla se ei olisi adaptiivinen eikä evoluutioon sopiva. Tinkering -näkökulma luonnollisesti näyttää että kysymys on kaikesta muusta.

Paitsi jos Pahan ongelmaan käytetään yhtään minkäänlaista Leibnizin ajatteluun perustuvaa teologista ratkaisutapaa.

Kirjoitin aikaisemmin siitä miten pahan ongelmaa ratkotaan usein siten, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Silloin kaikki tuskaiset piirteet johtuvat siitä että niiden korjaaminen ei olisi ikään kuin fysikaalisesti mahdollista. Voimme ikään kuin kuvitella että maailma olisi parempi, mutta tämä kuvitelma ei ole totta. Ratkaisuongelmat aikaansaisivat pahempia ongelmia. Kokonaisuus olisi vielä huonompi. Tai ratkaisut eivät olisi logiikan tai fysiikan lakien mukaisia.

Moni uskova on ilmeisen tyytymätön vasaraesimerkkiini jota olen asiasta käyttänyt. Eli siihen että Leibnizin selitysmallissa kärsimys johtuu siitä että se varoittaa että emme lyö sormeemme vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan kunnes sormi olisi täysin piloilla. Ja siksi meillä on kipuaisti. Asiaa voisi tietysti ratkaista sillä, että Jumala suunnittelisi sormet jotka eivät voisi mennä rikki. (Hän kykenee luomaan olentoja jotka kulkevat seinien läpi, mutta joiden käsissä olevia reikiä voidaan tutkistella aivan konkreettisesti. Sen sanoo Raamattukin. Näin vasara voisi mennä sormen läpi.)

Leibnizin lähestymisen kritiikissä on teologien puolella usein sitten menty siihen, että mietitään voisiko Jumala luoda maailmasta ja ihmiskognitiosta sellaisen, että ihmiset voisivat valita uskontonsa, mutta jossa yksi useampi ihminen kääntyisi kristityksi. Se on tietysti yllättävän kova ongelma, mutta pidän tämänlaisia hieman saivartelullisina.

Sillä tosiasiassa jokainen tinkering -argumentti on sellaisenaan konkreettinen todiste siitä että asiat voisi hoitaa paremmin. Ja että kyseessä ei ole mikään fysikaalinen mahdottomuus. Heräsin tähän vaihtoehtoon kun kuuntelin Neil de Grasse Tysonia. Hän puhui siitä miten ihmiset ovat omituisia olentoja jotka puhuvat, syövät ja hengittävät samasta rei'ästä. Joka johtaa siihen että moni ihminen tukehtuu kuoliaaksi. Puhuminen vaatii rakenteita jotka johtavat siihen että tukehtuminen tietyissä olosuhteissa on hyvinkin mahdollista. Ja sitten meillä on kuitenkin delfiinejä joilla on hengitysreikä ja syömisreikä erikseen.. Tämä vihjaa siihen että ihmisiä kuolee sellaisen rakennepiirustuksen vuoksi, joka olisi mahdollista tehdä toisin. Insinöörinäkökulmasta se olisi aivan helppo asia. (Etenkin jos mietitään niitä haasteita mitä ihmisen ja delfiinin kaltaisten eläinten rakentaminen muutoin vaatisi.)

Jo tämä yksinään kertoo että emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja näin on ymmärrettävää jos kreationistit eivät suostu näkemään evoluutiokysymystä minään muuna kuin Pahan ongelman nyyläämisenä. He ovat "todennäköisyys-stodennäköisyys" -näkökulmassaan ja "ei sattumalta" -maailmankuvassaan äärimmäisen Leibnizin oppien mukaisia. He miettivät mahdollisia maailmoja ja ajattelevat että todellisuus on niin kompleksi, että se on enemmän kuin satunnaisen hyvä, että se on paras mahdollisista maailmoista.

Tässä vaiheessa heidän ongelmansa onkin oikeastaan vain se, että delfiini konkretisoi ihmisen rakennesuunnittelussa olevan puutteen joka konkreettisesti ja ilmiselvästi voisi olla paremmin. (Ja pahempaa, jokainen tinkering -näkökulmalla tehty selitys anatomisista omituisuuksista tekee saman.) Ja tämä yksinään falsifioi Leibnizin ajatuksen parhaasta mahdollisesta maailmasta. Eikä tässä oikein ole mahdollista generoida mitään millä "paras mahdollinen maailma" voitaisiin uudelleen henkiinherättää. Paras mahdollinen maailma on yksinkertaisesti tosiasioidenvastainen hyvin syvällisellä tavalla.

Mistä puhumme kun puhumme suunnitelmallisuudesta ja funktionaalisuudesta?

Peter J. Grahamin tuore filosofinen tutkielma Intelligent Designin tavasta käsitellä "suunnittelua" on ihan mielenkiintoinen muistutus siitä, miten ID on sanamagiaa. Siinä perimmiltään heitetään sanoja kuten “function”, “purpose”, “proper functioning”, “design” ja “design plan”. Mutta funktion käsitteeseen ei nojauduta. Enemmänkin ID:ssä "Suunnitelu" on johtopäätös joka on retorisesti livautettu siihen että oletetaan että jokin eliö tai sen osa edustaa sitä.

Aihe on jossain määrin ajankohtainen ; ID -puolella yritettiin viime vuonna lämmittämällä lämmittää uusien kirjojen ja PR -kampanjoinnin kautta kiinnostusta siihen. Mutta tämä ei ottanut tuulta alleen ja ID näyttääkin keskittyvän siihen että se tekee katkeroitumisesta marttyyriutta ja tätä kautta jonkinlaisen kristillisen hyveen. Peter Grahamin innoittamana teen muutamia pieniä huomautuksia jotka koskevat funktiota.

Arkikieli ei tässä mielessä ole kovin hyvä, koska sen alueella "funktio" on hyvin monimerkityksellinen ja epäselvä. Grahamin jaottelu on tässä minusta hyvä "Like most words in English, the word “function” has more than one use or meaning. One use involves purpose, where a function of an item is what the item is for. Ballpointpens are for writing ; that is their function or purpose. Function of the heart is to pump blood; that is what it is for. Another use involves capacity or ability, where a function of an item involves what it can do; functions in this sense are causal role capacities or dispositions. A third use involves how an item with connecting parts works or operates ; this use involves how the item functions. Mechanics know how cars work; they know auto- motive design. Physicians study how our bodies operate."
*: Arkisimmassa versiossa toiminto on enemmänkin kulttuurillinen konventio ja esimerkiksi ajatus siitä että kynän toiminto on piirtämistä ja kirjoittamista nähdään ilmiselvänä koska ihmiset eivät ole kovin luovia. Tämä on koneiden kohdalla sitä mitä Montaigne korosti kulttuuristen kuriositeettien kohdalla. Kulttuurisesta normista tulee normaali. Ja normaalista tulee eettinen. Lateraalisella ajattelulla voidaan keksiä lyijykynälle hyvinkin monia eri käyttötapoja.
*: Funktioiden käyttäminen dispositioina on mielenkiintoinen. Sillä se vastaa hyvin arkitodellisuuttakin. Jos mies ostaa miehekkään poran, se helposti lojuu hyllyllä pölyttymässä. Sen sijaan se ei ole tekemässä reikiä teräsbetoniin hurjalla kierrosnopeudellaan. Silti tämä on poran funktio.
*: Viimeisimmässä mallissa mekaniikka on siitä mielenkiintoinen, että periaatteessa voidaan tutkia auton toimintamekaniikkaa, mutta tämä redusoituu oikeastaan vain kausaalisuhteiden selvittämiseen. Tässä funktio on se, mitä tapahtuu. Näin voidaan tutkia vaikka autoa, sammakkoa tai universumia. Ja näiden funktioita voidaan selvittää mekaanisesti ilman että tässä otetaan mitenkään kantaa siihen mistä tahosta suunnittelu on lähtenyt.

Osa voisi nähdä että funktio on jopa jotain runollista, jossa "ihminen herättää laitteen henkiin ja antaa sille merkityksen." Ja tämä onkin jotain jota ID ohittaa. Heille funktio on implisiittisesti sidottu ylläolevien sijasta siihen mikä on aikaansaanut ne. Heille "Suunnittelu" on jotain joka on lähtöisin älykkyydestä. He tarkastelevat luonnossa olevia funktioita ja vetävät tästä oikoteitä johonkin joka on määritelmällisesti jotain muuta. Tässä mielessä ID onkin hyvin antirunollista. Neutraalimmin voitaisiin sanoa, että ID väittää erottavansa designin designoideista. Kun he puhuvat funktioasioista he yrittävät niillä perustella jotain joka ei näihin oikastaan liity. Kysymys on siis funktion tulkinnasta. Tämä unohtuu ID:läisiltä itseltäänkin, sillä vaikka he kuinka kertovatkin että "samat havainnot - eri tulkinnat" he myös väittävät että evoluutikot ja naturalistit "ohittavat informaation".

Peter Grahamkin on samoilla linjoilla kanssani. "The discussion concerns the kinds or sources of purposes and plans, not the kinds of things that have purposes and plans. Any item that undergoes selection could have purposes and plans from selection. And any item that can be created by an intelligent designer could have a purpose or plan. So artifacts could have purposes and plans from artificial selection, and if Plantinga is right, the traits of living organisms have their purposes and plans by virtue of intelligent design. The intelligent design/selection distinc- tion thus differs from the artifact/organism distinction."

Suoraan sanoen ID käyttääkin tässä normatiivisia termejä, kuten spesifikaatio ja kompleksisuus. Niissä funktiota käsitellään informaatiometaforalla. Kuitenkin oikeastaan ainut mitä he tekevät, on se, että sanaleikit rakentavat jonkinlaisen blueprint -metaforan. Ja ID on sitä että tämä metafora nähdään objektiivisena tieteenä.

Tämä on kuitenkin enemmän tarinankerrontaa ja ihmisten manipuloimista sanoilla. Kielikikkailua ja ad hoc -saivartelua. Käsitteisiin liitetään piiloväitteitä, kuten ajatus siitä että funktioon liittyy intentio, mutta sitten ei jakseta tarkistaa kuuluuko siihen tarkasteltuun kohteeseen intentioita. Käsitteeseen liitetään väitteitä siitä että luonnolliset prosessit eivät voi niitä tehdä, mutta tätäkään ei koetella ja eliminoida luonnollisia prosesseja. Ne jäävät siis vain väitteiksi. Ja siksi ID onkin epäonnistunut.

Tosin myös evoluutikot tulkitsevat funktioita. Kun mietitään adaptaation käsitettä, voidaan huomata että siinä on kaksi tasoa.
1: Siinä funktio määrittyy seurausten kautta seuraavalla tavalla ; On ympäristö, joka ei ole geneettinen ja se tätä kautta enemmänkin muuttuu kuin evoluoituu. Tämä on usein jossain variaation rajassa. Tämä asettaa reunaehdot jotka ovat eliön ja sen funktionaalisten osien ulkopuolella. Tässä ympäristössä on lisääntyviä olentoja joilla on perimä ja joissa on variaatiota. Tässä on tilastollisia säilymisehtoja jotka on sidottu homeostaasiin ja lisääntymiseen. Evoluutio ei siis ole vain sitä että tapahtuu reaktioita.
2: Toisella tasolla adaptiivisuus ei ole pelkkää toimintaa ympäristössä. Adaptaatio on sidoksissa muutokseen ; Adaptiivisuus on suhteessa aiempaan tilaan. Vasta jos muutos tekee nykyisestä eliöstä paremmin ylläolevan funktion optimaalia tilaa, on muutos adaptiivinen. Näin ollen sama geeni voi olla adaptiivinen ja jäädä evoluutiokehityksessä jalkoihin ja olla tätä kautta myöhemmin antiadaptaatio. (Sama geeni on kuitenkin kyseessä!)
+: Lisäksi evoluutiossa on hyvin normaalia että yhtä piirrettä ei voida analysoida pelkästään sen yhden funktion kautta. Esimerkiksi kieli on hyvin monitoiminen. ID:n maailmassa funktio on usein normatiivinen, ja asiaa katsotaan sitä kautta miten spesifisti tietty rakenne hoitaa yhden tietyn tilanteen, ja sitten he katsovat vain sitä miten kompleksinen rakenne tässä on takana. Tämä lienee sukua sille teologiselle sokeudelle jolla esimerkiksi sukupuolielinten funktioita on käsitelty katolisessa dogmatiikassa.

Ja myös evoluutikot voivat kielikikkailla ja saivarrella. Gould moitti adaptationisteja siitä, että heillä olemassaolevan rakenteen täytyi olla funktionaalinen ja siksi he usein enemmänkin luovat tulkintoja siitä mikä tämä funktio on. Gouldin mukaan tätä kautta syntyi ad hoc -tarinoita jotka rinnastuivat kansansatujen versioihin siitä miten pantteri sai pilkkunsa. Adaptiivisuus onkin evolutionisteilla heikoimmillaan sitä, että selitetään että ihmisellä on nenä siksi että silmälasit pysyisivät kivasti päässä. (Joka on naurettavaa koska nenä on oleellisemmin vanhempi rakenne kuin silmälasit.)

Gould ei toki selittänyt että kaikki adaptaatioihin liittyvä olisi hylättävä. Päin vastoin, hän vaati laatua. Sitä että otetaan elinympäristö mukaan kun mietitään vaikka sitä mikä jonkun tietyn fossiilin tietyn rakenteen funktio on ollut. Eli yksittäisen lajin ja rakenteen sijasta pitäisi katsoa elinympäristöä ja siinä olevia muita eläimiä. Funktio joka nähdään pelkästä rakenteesta ei ole tavallaan ollenkaan funktiota vaan kertoo enemmän tulkitsijansa luovuudesta ja jossain määrin tulkitsijasta itsestään.
1: Intelligent Design on tässä mielessä lähempänä kreationistien oman psykologisen profiilin tekemistä meille reviteltäväksi kuin tiedettä. Eipä ihme, että heidän juttujaan lukiessaan tahtoo mieli siirtyä ad hominemin maailmaan. Sillä jotenkin tuntuu että koskaan kysymys ei ole mistään muusta kuin heistä ja heidän maailmankuvastaan ja heidän uskontonsa levittämisestä.

Jossakin määrin kuitenkin haluaisin irrottaa tämän pelkästään kreationisteista. Sillä näen että takana on suurempi asia. Sitä voisi sanoa "kiistaksi reduktion suunnasta". Tässä kohden funktion käsittelyyn tulee mukaan teleologia ja Aristoteles.

Aristoteles jakoi "Metafysiikassa" syyt neljään osaan: (1) Aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Muodollinen eli formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kausaalisesta syystä. (4) Päämääräsyy tai finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä.

Aristoteleelle tässä oli hierarkia. finaaliset syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Aineen muoto ja muu oli pinnan tarkastelua - ja tätä kautta Aristoteleen tapa ajatella selittää osaltaan miksi pinnallinen on pinnallista eikä vaikka mekanistista. Ajatus on ymmärrettävä, etenkin uskovaiselle ; Jos meillä on jokin Jumala, aiheuttavat syyt rakennetaan siksi että ne sopivat Tarkoitukseen. Näin valitut ainekset valitaan sitä kautta että ne sopivat muotoon ja olemukseen. Muoto ja olemus valitaan jotta saadaan tiettyjä vaikutuksia. Ja nämä palvelevat tavoitetta.

Nähdäkseni tämä on malli joka sopii nykyään lähinnä eksistentialistisen maailman kuvaamiseen ja uskonnolliseen maailmankuvaan. Välttämättömyyttä juuri tämänlaisen mallin valitsemiseen ei kuitenkaan ole ; Tärkein syy tähän on hierarkian arvojärjestys. Maailmankuvalla on tässä oleellinen vaikutus ; Jos ajattelemme, että universumi on pohjimmiltaan mekanistinen, älyllisyys on ikään kuin sen sisällä olevien joidenkin kohteiden piirre (joko holistinen tai suoraan reduktiivinen). Tällöin intentio latistuu detaljiksi. Ajatus siitä, että äly olisi universumin korkein voima ja selittäisi luonnonvakiot, olisi omituista silloin kun elämä ja tietoisuus syntyy luonnonlaeista. Tällöin elämä ei tietysti voisi olla niiden syy. - Vähän samaan tapaan kuin nenä ei ole olemassa siksi että silmälasit pysyisivät päässämme. Silmälasit on sen sijaan rakennettu huomioimaan nenän olemassaolo.

Uskallankin sanoa että ID on kulttuurisesti hyvin vahvasti teologiaan, ja tätä kautta Aristoteleen metafysiikan syyluetteloon sitoutunut. Sen syvin ongelma onkin joustamattomuus sekä funktion käsittelemisessä että näissä maailmankuvallisissa kysymyksissä. Mikä on tavallaan huvittavaa, koska tämä on se syytös jota he itse massalevittelevät syytöksinä vastapuolelle. Tämän kaiken voisi tietysti antaa anteeksi, jos heidän tutkimuksensa ei jäisi sanakikkailun ja testaamattomien väitelauseiden generoimiseksi.

Free Wily

"You forget, Megaman. Robots cannot harm humans..."
(Dr. Wily, "Megaman 7")

Teknologiaa pidetään usein uhkana. "Terminator" -elokuvissa robotit nähdään ihmiskunnan tuhoavana voimana. Teknologian kohdalla onkin oleellista tiedostaa, että koneiden suunnittelussa on otettava huomioon myös eettiset puolet. Siksi robotiikkaan on keksitty erilaisia rajoitteita.

Kenties tunnetuin esimerkki tästä on Asimovin robotiikkaan liittyvät lait. Hän käytti niitä monissa teoksissaan, kuuluisin näistä lienee elokuvasovitukseksikin taipunut "I, Robot". Säännöt kuuluvat seuraavasti:
§1 Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
§2 Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
§3 Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Nämä säännöt on otettu vakavasti. Ja niihin viitataan myös kirjallisuudessa. Terry Pratchett viittaa siihen parodisesti "Posti Kulkee" ("Going Postal") teoksessaan. Siinä golem jahtaa Moist von Lipwigiä, joka korostaa että golemit eivät voi vahingoittaa ihmisiä. Golem kertoo poikkeuslaista, joka koskee tiettyjen tarkasti määriteltyjen auktoriteettien antamia käskyjä. Auki jää, onko tämä tyhjää uhkailua vai ei.

Ajatus siitä että robotit ohjelmoitaisiin siten, että ne eivät voi vahingoittaa ihmisiä on hyvin vahva kulttuurissamme. Tämä on varmasti jonkinlainen kompromissi sen kanssa, että yhteiskuntamme on äärimmäisen teknologinen, että kulttuurillamme on vakava suhde maailmanloppuun ja tuomionpäivän katastrofeihin. Asimovin sääntöjen antamat rajoitteet ovat tässä mielessä paitsi pragmaattista suunnittelua, myös eksistentiaalinen ratkaisu. (Etenkin vielä kun robottiteknologia ja tekoäly ovat vielä varsin yksinkertaisia.)

On kuitenkin yksi poikkeus. Ja se on Megaman.

"I am more than a robot. Die Wily."
(Megaman, "Megaman 7")

Megaman -pelisarjassa on esillä klassinen teknologiatuhon pelko. Paha tohtori Wily omistaa tappajarobotteja. Hän on tarinoissa esiintyvä kliseinen paha tohtori, hullu tiedemies. Wilyn normaalina strategiana on yleensä manipuloida joku tekemään pahoja tekoja puolestaan ja niin Wily paljastuu takapiruksi vasta varsin pitkällä kussakin pelissä. Mutta tiedämme, että tämä saksalaistaustainen tiedemies on pohjimmiltaan se suurin syyllinen. (Wily on syyllinen jopa varmemmin kuin Sherlock Holmesissa jossa on tervettä arvata, että jossain vaiheessa vastaan tulee Moriarty.)

Niitä vastaan tarvitaan pelastajasankari. Ja tämä on megaman, mies joka on puoliksi robotti - ja toiseltakin puoleltaan robotti. Hyvä tohtori Light, joka on pasifisti, on ohjelmoinut Megamanin (nimeltään Rock) ja hänen sisarensa (nimeltään Roll). Hän on siis hyvä tohtori, yhtä lempeä kuin Tohtori Sykerö.

Mutta jos pelimaailmaa katsotaan tarkemmin, Megamanin origin storyssa on miettitävä kuka ja mikä on Proto Man. Se on Lightin ohjelmoima prototyyppi, ja käytännössä Rockin ja Rollin isoveli. (Näen tässä kyllä jonkin vitsin, mutta en nyt jaksa.) Protomanin ideana on se, että se on ensimmäinen autonominen tekoäly. Proto Man oli autonominen ja sen energiajärjestelmässä oli puutteita. Hän meni Wilyn pakeille ja sai voimanlähteekseen atomienergian, joka tässäkin sarjassa on ikään kuin epäeettinen tapa hoitaa energiataloutta. Ja näin Proto Man oli pitkään Wilyn liittolainen. Tästä seuraa kaksi alakohtaa;
1: Myös Megaman on autonominen robotti. Ja tämä on tärkeää. Olen jo laittanut esille kaksi lausetta, jotka ovat keskustelusta jota Megaman ja Wily käyvät Wilyn tappion jälkeen. Megaman uhkaa tappaa Wilyn. Wily vetoaa robotiikan lakeihin, mutta Megaman on autonominen robotti. Joten hän voi siitä huolimatta yrittää tappaa Wilyn. Itse asiassa Wily pelastuu sattumalta ja Megamanin intentio olla tappamatta ihmistä ei ole se, jonka vuoksi Megaman 8 tapahtuu.
2: Wilyä ei itse asiassa kuvata kovin kompetenttina tiedemiehenä. Hänen yleinen strategiansa on juuri se mitä hän teki Proto Manin kanssa. Wilyn robottiarmeijan taakse näytetäänkin vanhentuneiden robottien uudelleenohjelmointi. Hän siis muokkaa tohtori Lightin teknologiaa.

Jos katsotaan mitä tohtori Light teki RIT:ssä. Wily ja Light kävivät koulua samanaikaisesti. Lightillä oli innovatiivinen ajatus joka ei miellyttänyt hänen kollegoitaan. Itse asiassa Megaman X -sarjan ideana on se, että sankari on tohtori Lightin ohjelmoima robotti joka on laitettu säilöön odottamaan aikaa joka olisi suvaitsevaisempi. On hyvä miettiä mitä tämä suvaitsevaisuus koskee. Kyseessä on suvaitsevaisuus robottien autonomisuutta kohtaan. Lightin tekee menestyksekkääksi juuri se, että hän nojaa yhteen innovaatioon. Siihen, että hän loi ihmismäisiä robotteja jotka kykenevät toimimaan joustavasti ja älykkäästi juuri sen takia että ne ovat ihmisenkaltaisia. Niillä on vapaa tahto. ; Konkreettisesti Lightin autonomisuus on juuri sitä että perinteinen Asimovin tyylinen robottien säätely on jätetty syrjään. Selvästi Wily tuntee klassisen robottietiikan koska hän vetoaa niihin säilyttääkseen henkiriepunsa. Ja selvästi Megamania ei rajoita tämänlainen kaavoihin kangistunut Asimov-jeesustelu.

Suurin osa roboteista on tietysti kuten tavalliset ihmiset, onhan niiden mallinakin ihminen. Terminatorhyökkäys tuleekin siksi ikään kuin "sivustasta". Autonomiset robotit kun nojaavat selvästi enemmän johonkin jota biologiassa kutsuttaisiin homeostasiaksi. Ne välittävät omasta hengissäselviämisestään. Light kutsuu tätä individualismiksi, ja yksilölliseksi merkitykseksi, jotka hän liittää robotteihinsa.

Toki tämä oli tärkeä myös Asimovilla, mutta Light on selvästi muuttanut sääntöjen prioriteettijärjestystä. Siksi Proto Manilla on ollut ihan oikea hätä. Sen energialähteen heikkous on samantapainen ongelma kuin sydänvika ihmisellä. Tottakai hädässä ottaa vaikka ydinenergiavirtalähteen, koska sen avulla selviää elossa. Samoin Wily nappaa puolelleen robotteja jotka ovat ylittäneet käyttöikänsä. Niitä odottaa romuttamo. ; Näin ollen Megamanin robotit tulevat pahoiksi samasta syystä kuin moni ihminenkin ryhtyy epätoivoisissa tilanteissa epätoivoisiin tekoihin. ~ Tämä näytetään konkreettisesti "Mega Man 9":ssä, jossa Wily sanoo autonomisille roboteille seuraavaa "Reached some arbitrary expiration day doesn't mean you should be scrapped!" Robotit kertovat aivan suoraan, että he haluavat olla avuksi ja pyytävät Wilyltä korjausapua. "Of course. Perhaps you're right. We still want to be of use to people. Can you repair us?" Wily suostuu "I'd be glad to. You're in good hands with me."

Näin ollen on huomattava, että meillä on intentioiltaan hyvä tohtori Light, jonka menestyksen vuoksi valtava määrä yhteiskunnassa pyörivistä roboteista on autonomisia. Ja meillä on intentioiltaan paha Wily, jolla ei ole oikeastaan kykyä luoda omia robotteja, vaan joka joutuu ikään kuin turmelemaan robotteja - sopivissa olosuhteissa - saadakseen itselleen liittolaisia. Seurauseetikkona en voi sanoa muuta kuin että vaikka Light onkin selvästi hyvin kompetentti ja luomiskykyinen, hän on eettisesti kyseenalainen. Hän on se jonka virhearvioon perustuu se, että Wily uhkaa tuhota ihmiskunnan ja valloittaa maailman kerran toisensa jälkeen.

Tämä haiskahtaa vahvasti tutulta

"I never cared about justice, and I don't recall ever calling myself a hero. I have always only fought for the people I believe in. I won't hesitate... If an enemy appears in front of me, I will destroy it!"
(Zero, "Mega Man Zero 4")

Tämä on nähdäkseni melko helposti liitettävissä kulttuurissamme vallitseviin arvoihin. Etenkin kristillisiin arvoihin. Jos mietimme kristinuskoa, niin sen mukaan ihminenkin on Älykkäästi Suunniteltu. Ja kuten tohtori Light, on Jumalakin luonut meille vapaan tahdon.

Samoin Saatanaa on kuvattu usein hahmona joka ei luo vaan turmelee. (Ajatus on toki tuttu myös esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -teoksessa Melkor, Sauron ja Saruman kuvataan jonain jotka eivät luo uutta vaan turmelevat olemassaoelvaa. Esimerkiksi örkit kuvataan turmellettuina haltioina. Tämä miellyttää monia konservatiivikristittyjä, joille luova pahuus tuntuu vieraalta, paitsi jos kysymys on liberaaleista joiden innovaatiokin on tietysti vain turmellusta. Näin luovuudesta voidaan pitää kiinni ilman että tarvitsisi antaa periksi uudistuksille.)

Itse asiassa Richard Swinburne ja monet muut kristilliset teologit ovat korostaneet että pahan ongelmaan selitykseksi tulee vapaa tahto. Eli vapaa tahto on jotain jonka seurauksena syntyy pahuutta, mutta että vapaasta tahdosta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. ; Itse pidän tohtori Lightiä tässä hyvänä esimerkkinä. Hän demonstroi miksi näin voi olla. Ja samalla korostaa sitä, että kriittinen eetikko saattaa nähdä että mikään kaikkihyvä kaikkivaltias ei toimisi näin. Jossain mielessä pahan ongelman ratkaisu tulee ymmärrettäväksi, mutta samalla jää tilaa sille ajattelulle, että kenties tämä selitys ei olekaan oikeasti selitys vaan seuraussuhteen kertominen. Se, että kuvaa rakenteen joka tuottaa pahaa voi kertoa siitä että tälläisen syy-seurausketjun rakentajassa on vikaa.

Tämänlaisia kysymme nykyajan robotiikassa, joten ei ole turhan omituista kysyä sitä kaiken älykkään suunnittelun kohdalla. Itse asiassa voidaan sanoa jopa niin, että mitä paremmiksi tekoälyt tulevat, sitä tärkeämpää on miettiä Asimovin periaatteiden noudattamista. Sillä sitä pahempia seuraukset voivat olla jos emme mieti.

Kuitenkin samanaikaisesti

"You canceled the self-destruct...You meddling maverick hunter!"
(Wild Jango, "Mega Man X Command Mission")

Jos mietimme kristinuskon etiikkaa, sen ytimessä on se, että meidän tulisi tavallaan olla robotteja toisillemme. Siinä missä evoluutio korostaa homeostaasia, kelpoisuuden kautta, ja sosiaalisuus on sukulaisvalinnan ja symbioosin kaltaisten elementtien kautta helposti sekundäärisessä asemassa, yrittää kristinusko itse asiassa tehdä sitä että autonomisesti valitsisimme noudattavamme Asimovin sääntöjä juuri siinä järjestyksessä kun ne on esitetty. Tästä seuraa altruismia ja jopa uhrautuvaa auttamista.

Näin ollen vapaan tahdon seurauksia halutaan kontrolloida. Joka on itse asiassa likimain sama kuin sanoisi, että vapaan tahdon ongelmat on tiedostettu ja että ne halutaan ottaa huomioon. Vapaa tahto on siis tavallaan kirous, jota tarvitaan syvään eettisyyteen.

Tämä asenne vaatii irtautumista seurausetiikasta ja siirtymistä velvollisuusetiikan tai hyve -etiikan kannattajaksi. Seurauseettisesti tohtori Light on paha. Ja kuten tässä alustin, sama koskee myös kristinuskon Jumalaa. Konsekventialisteille pahan ongelma on ehdottoman relevantti kumous hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hyvät ja pasifistiset tarkoitusperät eivät paina jos huolimattomuus ja ignoranssi odotettavista seurauksista värittävät aktioita. (Aktioita joihin kuuluu kenties robotteja jotka kenties taistelevat ja ovat kenties supereita.)

---

Otsikossa on monta puujalka-alluusiota, samantapaisia huonouksia mitä Megaman -universumi vilisee. Huomaan ne, mutta en jaksa välittää niistä. Kyyninen taputus näille.

Kaikkivoipaisuus ja tuntematon rajallisuus

"Intelligent Design" on viime aikoina saanut uutta nousua. Meyerin "Darwin's Doubt" on tullut painoista. Ja koska ID on tunnetusti maailman ainut supertiede jota tehdään populaarijulkaisuin, on tämä yksi kirja käytännössä nostanut vanhat jo aiemmin kuopatut argumentit uudelleen esiin. ; Tässä ei ole mitään uutta tai yllättävää. Kreationismia kuvaavat ns. kausittaiset "myyrävuodet". Liike tuottaa hypetystä, ja sitten tämä ei otakaan siipiä alleen ja asia vaipuu hiljaisemmalle. Tappiota ei koskaan myönnetä, vaikka vaipuminen johtuu luonnollisesti siitä että argumenttien heikkoudet tulevat yleisesti tunnetuksi. ja sitten pienen tauon jälkeen palataan takaisin. Ja ainut yllättävä piirre tässä on siinä, että tullaanko takaisin siten että liike käyttää vanhaa nimeä vai onko nimilappu vaihdettu.

Myyrävuosien aikana on kuin niistä vanhoista argumenteista ei koskaan olisi käyty mitään keskustelua. Kliseet toistuvat. On kuitenkin kenties oleellista käydä sitä taas. Jos ei muutoin niin sosiaalisin syin. Pyöritellen samaa voi sentään tehdä saman vähän eri tavalla.

Otan tässä yhteydessä esiin erilaiset hienosäätöargumenttien teemat. Oleellista on, että niissä kaikissa nähdään hienosäätöä, mutta tämä hienosäätö tapahtuu perimmiltään hyvin erilaisilla tasoilla.
1: Kosminen hienosäätö ("Cosmic Fine-Tuning") joks käsittelee antrooppista periaatetta. Eli se käsittelee universumin lähtöehtoja ja miettii miten luonnonlait ovat juuri sellaisia että voimme olla olemassa.
2: Biogeneesiä koskeva hienosäätö hienosäätö ("Biological Fine-Tuning") jossa esitetään että biologisissa kohteissa on informaatiota joka on sidottuna ensimmäisiin eläviin olentoihin. Tämä on se, johon Meyer keskittyi "Signature in the Cell" -teoksessaan.
3: Biologinen hienosäätö ("Zoological Fine-Tuning")  joka keskittyy kambrikauden räjähdykseen eli siihen miten kambrikauden aikana syntynyt monien eri eläinryhmien nousu ilman aikaisempia fossiileja ei kerrokaan siitä että kovakuorisuus kehittyi vaan siitä että eliökuntaan on tuotettu anatomisesti sofistikoituneita olentoja. Tää näkemys on Meyerin "Darwin's Doubt" -kirjan pääteema.
4: Biokemiallinen hienosäätö ("Biochemical Fine-Tuning") jossa esitetään että eliöissä on mutkikkaita rakenteita joita ei voi syntyä evoluutiolla. Tämä on etenkin Behen "Darwin’s Black Box" -teoksen pääviesti.

Nämä voidaan nähdä ikään kuin sarjamaisessa muodossa ja näistä yritetäänkin rakentaa ikään kuin kumulatiivista argumenttia. Kun moni vaihe vaatii osallisuutta, niin vähintään yhdessä vaiheessa olisi jotain ; Ne ovat lineaarisessa järjestyksessä ja voidaankin ajatella, että jos ketjun jokainen argumentti olisi heikko, niin kyllä ne yhdessä saavat aikaan jonkinlaista perusteluvoimaa. En ole tämänlaista kumulointia kohtaan kovin vihamielinen. Pääongelmat kun ovat enemmänkin näissä pääargumenttityypeissä. Kun jokainen niistä näyttää olevan yksinään hyvinkin pseudotieteellinen, ei tavallaan tarvitse miettiä että muuttuuko argumentti oleellisesti paremmaksi jos iso kasa argumenttivirheitä pistetään peräkkäin. ~ Näin karusti sanoen ; Kokonaisuus on tässä kohden varmasti vahvempi kuin osiensa summa. Heikompi se ei voisi olla oikein mitenkään.
 
Näkisin kuitenkin että hienosäätö tarkoittaa usein hyvinkin erilaisia asioita.
1: Esimerkiksi kosminen hienosäätö perustelee designiä sillä että se tuottaa elämää helposti. Luonnonlait siis ikään kuin itse rakentavat sen. Ja tämä luonnonlakien ohjaavuus on siis se joka puolustaa teismiä naturalismin yli. Kuitenkin sitten kun menemme biogeneesiin, niin teismin puolesta puhuukin yht'äkkiä se, että se nimenomaan ei tapahdu todennäköisesti luonnonlakeja rikkomatta. ; Kysymys onkin siinä, että miten ihmeessä biologian kohdalla haetaan ihmettä joka tapahtuu epätodennäköisesti, ja kun jokin asia sitten tapahtuu todennäköisesti, niin se kertoo ennakko-ohjelmoinnista. ~ Tämä herättää huomion siitä että käytössä on itse asiasa keskenään päinvastaiset selitysmallit. Jos jokin tapahtuu luonnonlakien kautta, se on suunniteltu ohjelmoimalla. Mutta näiden samojen ohjelmointisääntöjen kiertäminen tarkoittaa myös suunnittelua, koska tämä ohjelma on rikottu. Käytännössä jompi kumpi tilanne osuu aina kohdalle. Joko luonnonlait tuottavat sen helposti tai eivät.
2: Itse asiassa tarkemmassa tarkkaislussa voidaan huomata että monet designmallit syövätkin toisiaan. Jos esimerkiksi otetaan universumin hienosäätö, niin voitaisiin ajatella että jos sen hienosäätö menisi niin pitkälle että eliöiden syntyminen olisi hyvinkin luonnonlakien mukaista, niin se se vasta olisi hienoa ohjelmointia. Tämä kuitenkin veisi tehoa ja voimaa biogeneettisen suunnittelun argumentilta. Samoin jos zoologinen suunnittelu on hienoa, niin hienoa että se tuottaisi Behen IC -rakenteita helposti, se korostaisi miten toinen designtyyppi on vahvoilla ja toinen heikoilla. Argumentit selvästi kisaavat keskenään. ; Ääritilanteissa voitaisiin olla teistisen evoluution kannatajia joista on hienoa miten hienosäädetty kosmos on, kun evoluutiokin toimii ja tuottaa kaiken eliöistä Behen RC -rakenteisiin kuin suitsait. Että odotettavaa kaikki tämä kompleksisuus koska on niin hienosäädetty universumi.

Kysymys design -argumenteissa ei siis oikeastaan ole siitä että tutkittaisiin onko jokin asia suunniteltu vai ei. Se on pelkästään sitä että on oletettu suunnittelu ja sitten jälkikäteen selvitetään miten tämä on tapahtunut. Usein ID -läiset moittivat että evoluutikot ovat "dogmaattisia naturalisteja". Tämä rakenne kuitenkin todistaa että ID itse on "dogmaattinen designisti". Suurin ongelma on tietysti se, että todennäköisyyksiä on vaikeaa arvioida kun ID ei tunnetusti tee sitä mitä kunnon tiedemies tekisi arvioidessaan vaihtoehtoja. Eli hae jotain jonka rakenne ja syntytapa ja siihen liittyvät todennäköisyydet tunnetaan hyvin ja laske tästä. Heidän päästrategiansa on hakea tuntemattomia teemoja - tai pahimmillaan väittää että jokin on tuntematon ja lietsoa epäilystä sen ympärille - ja lähinnä väittää niille jokin hyvin pieni todennäköisyys. Laskelmista puuttuu yleensä vaihtoehtoisten selitysmallien arviointi, jopa silloin kun niitä on esitetty. (Esimerkiksi RC -tematiikka on pullollaan harvoja laskelmia joissa ei ole otettu huomioon likimain mitään.)

Vakioargumentti tähän ongelmaan on ollut se, että universumin synty on luonteeltaan oleellisesti erilainen kuin muut syntytavat. Näin kosminen hienosäätö nojaa siihen miten todennäköisesti jokin tapahtuu. Muut perustuvat epätodennäköisyyden lietsontaan. Ihme tapahtuu siis valmiissa universumissa ja universumi itsessään on ihme. Tämä argumentti on toki teistiseen malliin hyvin sopiva. Se on ongelma joka peittää ontologian kannalta siihen liittyviä ongelmia.  Se ei tosin korjaa siihen liittyvää epistemologista perusongelmaa ; Kun joku on luonnonlakien mukaan todennäköistä se on aina liitoksissa siihen että miten sopivat luonnonlait ovat universumissa itsessään jolloin se on "design -ihme" ja jos se ei sovi luonnonlakeihin, se vaatii myös "design -ihmeen".

Argumentiksi voitaisiin sanoa että kosmologinen hienosäätö on välttämätön ehto (necessary condition) kompleksille elämälle mutta se ei ole riittävä ehto (sufficient condition) sille. Tätä asiaa voidaan lähestyä lottoanalogialla. Voidaan sanoa että lottovoitolle lottokupongin ostaminen on välttämätön mutta ei riittävä ehto. "Jos et veikkaa, et voi voittaa". -iskulause muistuttaa hyvin tästä säännöstä. Näin ollen voidaan sanoa että on ohjelmointia että ostaa lottokupongin ja voitto on sitten se Jumalallinen väliintulo.

Tässä kohden Intelligent Design onkin argumentteineen erikoisessa maailmassa jota voisi kuvastaa vitsillä Kakesta. Kake on hullujenhuoneella koska hän kuulee ääniä - joka minusta on kyllä ihan tervettä, mutta hoitohenkilökunta on erimielinen. Ensin hän rukoilee Jumalalta lottovoittoa. "Herra, lupaan antaa köyhille, ja täällä pöpilässä on muutenkin ikävää." Voittoa ei tule vaikka kake on hurskas ja kärsivällisesti odottaa monta arvontaa. Hän kuulee päässään äänen joka sanoo "Osta ensin edes se lottokuponki". Kake päättää olla tulematta vastaan. Hoitaja kuitenkin antaa hänelle kupongin, koska hänen tulee Kakea sääliksi. Ja Kake voittaakin lotossa päävoiton. Kake on riemuissaan. Riemua himmentää taivaalta kuuluva kumiseva ääni joka sanoo että "Voitto yhdellä rivillä ekayrittämällä! Ei oo totta!" Tältä pohjalta on aika vaikeaa päätellä onko Kake vain sekaisin vai onko hän oikeasti uusi profeetta. ID voisi toimiessaan oikeasti paikata sairaanhoidon ja mullistaa biologian lisäksi psykiatrian. Jostain syystä he eivät ole kovin innokkaita miettimään näitä seurauksia ja implikaatioita joita heidän argumenteillaan kuitenkin on.

Voidaan kuitenkin nähdä että ID:llä on filosofinen sisäinen logiikka. Se ei ole epistemologiaa, vaan ajatteluketju jossa jos se, että lottokupongin saaminen on epätodennäköistä ja voittaminen on epätodennäköistä, tekee jotenkin kokonaisuudesta hyvin epätodennäköisen. Osat selvästi vaikuttavat toisiinsa vaikka teknisesti lottovoiton saaminen muuttuu todennäköiseksi jos ostaa lipun ja lottovoiton epätodennäköisyys on se joka tekee voittamiseta monille jotain niin mullistavaa että Jumala tulee mieleen ihan tervemielisillekin selitykseksi sille miksi juuri hän voitti lotossa.

Kuitenkin tämäkin selitys jättää auki ison ongelman. Se on filosofinen ja sen jälkeen ID:llä on paljon huonompi mennä. Kosminen hienosäätö nimittäin perustuu sille että elämä voisi toteutua vain nykytilassaan. Jos raskaita atomeja ei voisi olla olemassa, niin kenties hän voisi tehdä jotain muuta. Esimerkiksi Jumala voisi kaikkivaltiudessaan tehdä elämää vaikka fotoneista. Tai keijupölystä. - Toki fysikaalinen maailma tarkoittaa sitä että gravitaatio tai jokin sen kaltainen piirre tarvitaan jotta mitään kompleksista voi syntyä, mutta tässä on rajoituttu siihen että vain tämänlainen elämä olisi mahdollista. - Itse asiassa jos dualismi ja sielun olemassaolo ja henkimaailma ovat järkeviä oletuksia niin silloin tietoinen kompleksi elämä on aivan ilmiselvästi mahdollista ilman että on mitään raskaita atomeja. ; On siis selvä että kosminen hienosäätö ei oikeasti koske elämää vaan tietynlaisen elämän tuottamista. Jos luonnonlait olisivat toisenlaiset, niin kenties elämä olisi ihan erilaista ja sitten ihmettelisimme miten lait ovat sellaisia että juuri tämänlainen elämä olisi mahdollista.

Itse asiassa teismin vakavastiotettavuus ID:n yhtenä mahdollisena Designerinä tarkoittaa sitä että ei ole oikeasti olemassa yhtään mitään välttämätöntä ehtoa (necessary condition) yhtään millekään. Ja tämä syö tehot jaottelulta joka nojaa juuri siihen että on olemassa oleellinen filosofinen ero välttämättömän ja riittävän ehdon välille. ; Ja tämä onkin se syy että jos jäniksiä alkaa poksahtelemaan tyhjiöstä kuin taikurin hatusta tai jos aineeton enkeli tulee vastaan porttikongissa, ID -läinen selittää että ne ovat ihmeitä jotka kertovat designistä.

Toki tässä voidaan puolustautua sillä että tosiasiassa ID ei oleta että suunnittelija olisi omnipotentti. Kaikkivaltaisuus ei ole se joka väistämättä on ID:n designerin takana. Voisivathan ne olla vaikka avaruusolentoja. Avaruusolentoja jotka ovat vain sattumalta tehneet universumimme vaikka simulaatioksi. Tämä on toki totta. Mutta ongelmana onkin se, että ID kiistää että se ottaa millään tavalla kantaa suunnittelijan toimintatapaan tai intentioihin. Kuitenkin sen argumentit nimenomaan asettavat rajoitteita, erilaisia välttämättömiä ehtoja (necessary condition) jotta argumentti kestäisi yhtään vettä. ID rajoittaa designin luonnetta torjuessaan kaikkivaltiaan yhtenä suunnittelijavaihtoehtona. Ja tätä taas tarvitaan jotta taikurin hattua vastaan tarvitussa vasta -argumentissa olisi mitään järkeä. Ja sitä tarvitaan koska muuten kosminen suunnittelu jää argumentatiivisesti ontoksi.

Itse asiassa epistemologisella tasolla pelatessa on aivan yksi ja sama onko tilanne se, että suunnittelija on kaikkivoipa vai onko tilanne se, että suunnittelijan intentiot ja toimintastrategiat ovat tuntemattomia. Molemmat ilmenevät siten että mitään vaihtoehtoja ei karsita lähtökohtaisesti pois. Tämä iskee kaikkiin välttämättömiä ehtoja koskeviin puolustuspuheisiin. Toki keskustelu yritetään siirtää siihen että ID ei ole kreationismia ja ID ei kannata kristinuskon kaikkivoipaa Jumalaa (paitsi silloin kun kannattaa). Tämä on red herring, joka vie kysymyksen sivupoluille. Kysymys on siitä väittääkö ID tietävänsä suunnittelijan rajoitteet ja toimintastrategiat jotka määrittävät mitkä ovat designissä sen välttämättömät ehdot ja mitkä sen riittävät ehdot vai ei. Se väittää että se ei ota niihin kantaa, joten on syytä kysyä miksi sen argumentit sitten pitävät sisällään piilo-oletuksia jotka väittävät päinvastaisia?
1: En ole toki kovin innostunut leikkimään peliä jossa ID väittää että se ei usko johonkin johon se selvästi uskoo. Mutta tässä kohden sillä ei ole väliä. Itse asiassa keskustelun siirtäminen tähän aiheeseen on yleensä red herring jonka kreationisti siirtää pois. Että ei keskusteltaisi argumenttirakenteen heikkouksista vaan puhuttaisiin siitä että onko ID vai eikö ole uskontoa. Jotta ei tarvitsisi palata siihen argumenttiin.

Tämänlainen kysymys on oleellinen. Sillä ID väittää olevansa tutkimusohjelma joka selvittää onko jokin kohde suunniteltu vai ei. Kysymys on siitä onko naturalismi vai design parempi selitys. Nimenomaan tieteellinen selitys. Taktisia käsienheilutteluja ja keskustelun siirtämistä syrjään eli pakenemisella ei ole tässä mitään väliä. ID väittää kykenevänsä ratkaisemaan eron. Se väittää selvittävänsä onko kohde suunniteltu vai naturalismin tuotos. Se kuitenkin yleensä tyytyy tuottamaan saivarteluja siitä miten kohde voisi olla suunniteltu ja korostaa että naturalismi ei onnistu eliminoimaan heidän suunnittelijaansa - joka on ajatuksena varsin omituinen koska falsifiointikriteerejä ei ole eikä tule ; Behen RC -kriteerin kumoaminen kun toisi voimaa sille miten hyvin ensimmäiset eliöt oli esiohjelmoitu niin että ne voivat kehittää mitä ihmeellisempiä rakenteita.

Itse valitsisinkin päinvastaisen tien, jos olisin Intelligent Designin kannattaja. Korostaisin suoraan kristillisyyttä. Korostaisin sitä että kristityssä maailmassa nomologinen välttämättömyys (necessity) on itsessään kontingentti. Jumalalle universumi ei välttämättä koostu siitä mistä meidän universumimme. Se on pelkkä lopputulos valinnassa. Kenteis Jumalalla olikin vaihtoehtoja. Kenties hän on rajoittamaton, omnipotentti peräti. Silloin päästään eteenpäin ajatuksesta jossa on pelkkä lausuma "Jos universumi koostuu aineesta, energiasta ja tilasta gravitaatiota tarvitaan jotta voi syntyä kompleksisuutta". Jumala ei ole mitenkään metafyysisesti rajoitettu tuottamaan aineesta. Tällöin tunnustetaan että ei ole mitään metafyysistä pakkoa myöskään gravitaatiolle. Tai mitään mitä antrooppiseen periaatteeseen liittyen laskeskellaan. Luoduille on kuitenkin väistämätöntä että on jotain. Näin enkelit jotka eivät elä aineen ja gravitaation rajoituksissa ovat ihan yhtä design. Siitä huolimatta että suhde kosmologiseen designiin ja muihin vastaaviin ID -argumentteihin on hyvin erilainen.

Tämä on tosin ongelma argumenttien perustelusisällölle. Se pelastaa filosofisilta ongelmilta mutta johtaa episteemiseen onttouteen. Kyseessä ei enää ole tutkimusohjelma. ; Kaikki design -selitykset kun perustuvat siihen että on jotain rajoitteita ja olosuhdekohtaisuuksia. Kosmologisen argumentin kohdalla rajoitteina on tietyt välttämättömät ehdot joita kompleksi elää tarvitsee. Biokemiallisen argumentin kohdalla on tiedettävä tarkasti mitä evoluutio ja luonnonlait voivat tehdä ja eivät voi tehdä. Tämä vaatii aina jotenkin kahlittua Jumalaa tai designiä. Argumenttini pääasia olikin valaista sitä että tämänlainen raja tulee aina jossain vastaan. Tehdään oletus siitä mitä suunnittelija tekee tai voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Ilman tämänlaista selitettävä elämän kompleksisuus ei muutu todennäkööisemmäksi tai ihmeenomaisemmaksi yhdessäkään päättelyketjun vaiheessa.

Sanoisinkin suoraan että kunnon kristitty ei voi olla intelligent designin kannattaja koska design -mallit rajoittavat jumalaa. Rajoitettu jumala ei ole omnipotentti. Design -selitys joka viittaa kaikkivoipaan Jumalaan olisi aina perustelulogiikaltaan ristiriitainen, auki jää aina kysymys siitä miksi designer on rajoitettu tällä tavalla haluamaan jotain tiettyä eikä jotain muunlaista. ; Tämä kaikki nousee oikeasti siitä että ID ei ole onnistunut vapautumaan kristillisestä teleologian perinteestä. Ja se on se kenties erikoisin, ironisin ja hymyjä herättävin puoli. Sillä aina kun puhutaan läpitunkevasta teleologiasta, on se että aina kun viittaat että "koska Jumala tai muu suunnittelija haluaa sen niin" se herättää uusia kysymyksiä ja lopulta juostaan reductio ad absurdumiin.

Kristillisen teleologian argumenttirakenteessa on ikävänä puolena se tunnettu ongelma on se, että vastaus lopulta redusoituu muotoon "X haluaa A:ta koska hän haluaa A:ta". Tautologia ei toki koskaan ole ristiriidassa. Mutta selitysmalli joka ei vastaa omaan peruskysymykseensä ja joka voi kiertää ongelman vain ajautumalla kehäpäätelmään on selvästi varsin dogmaattinen. ; Kristillisen teologian teleologiaperinne kietoutuu ennen pitkää itsensä ympäri ja puree itseään hännästä.

Ja tämä kaikki tarvitaan jotta tiedosteaan että ID samanaikaisesti uskoo kaikkivaltiaaseen Jumalaan, ei tunnusta uskovansa kaikkivaltiaaseen Jumalaan vaan selittää että Designer voi olla kaikkivaltias Jumala, ja samalla se käyttää argumentteja jotka sanovat miltei suoraan että designer ei voi olla kaikkivaltias Jumala, koska muuten näissä argumenteissa ei olisi oikein mitään järkeä design -todistuksena.

Tekniikka puhtaana välinearvona

Kirjoittajan iso pyörä heittää kohta!

Kuuluisana nyrkkisääntönä ihmisten moraaliselle kohtelulle Immanuel Kant esitti, että ihmisen ei koskaan pitäisi käyttää toista pelkkänä välineenä. Tämä on toki ymmärrettävä neuvo. Ja sen taustalla on ajatus siitä, että asioilla on itseisarvo eli arvo itsessään. Välinearvo taas on jollain jolla aikaansaadaan muita asioita. Välinearvon arvo tulee sitten ikään kuin lainana niistä itseisarvoista joihin helpottava väline se on. Tässä on oltava tarkkana ; Kant nimittäin ei kiellä ihmisen kohtelemista välineenä, vaan tämän kohtelemisen pelkkänä välineenä.

Sillä tästä löytyy pieni huomio siihen jos mietimme teknologiaa. On ihmisiä jotka pitävät teknologiaa itsessään pahana. Se edustaa ikään kuin luonnon hallitsemista, ihmisen elämän eksistenssin saastuttavaa vaarallista hallitsemista. - Ja nähdäänpä asiassa jopa sitä, että luonto mysteerinä edustaa ihmettelyä ja naiseutta jota mies sitten ojentaa ja hallitsee fallosentrisellä teknologialla, ikään kuin estäen ihmettelyn ja raiskaamalla täten naiseuden ideaalia.

En oikeasti jaksa oikein intoutua näistä. Sillä teknologia on väline. Sillä ei ole arvoa itsessään. Se, mitä väline tekee, on se, että se tarjoaa potentiaalia. Se tarjoaa kykyä tehdä asioita. Tämä tarkoittaa sitä että teknologia ei itsessään tuo ihmisille tulevaisuuden utopiaparatiisia jossa tietoyhteiskunta on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Mutta se ei myöskään tuo helvettiä maan päälle. ; Nähdäkseni historiakin näyttää teknologiasta sen, että se tarjoaa lähinnä valtaa. ; Monet teknologiset ylilyönnit näyttävät että ihmiset ovat tuhonneet ja raastaneet, rikkoneet, repineet, sotineet ja kaiken kukkuraksi keksineet kammottavia muovituotteita. Kuitenkin historia näyttää myös sen, että näistä katastrofeista huolimatta ihmiskunta on päässyt todella konkreettisesti parempaan elämään. Tauteja on kukistettu.

Ja ihminen on vapautunut fyysisestä voimasta niin että vähäisemmillä voimillakin on mahdollista saada vapautta ja valtaa yhteiskunnassa - sivutuotteena on se, että naisilla ja heikommilla betamiehilläkin on potentiaa tulla vallankäyttäjinä tasa-arvoisemmiksi. - Ja kenties jopa ylittää sen ja korjata esimerkiksi älyn vallalla jolloin fyysisesti vahvat ja tyhmät muuttuvat dominoiduiksi orjiksi. Teknologia todellakin antaa potentiaalia hyvään ja pahaan ; valtarakenteiden purkamiseen ja uusien pystyttämiseen....

Teknologia on ihmisten itseisarvojen tavoittelulle potentiaa tarjoava väline. Onkin syytä katsoa ovatko nämä itseisarvot hyviä.

Tätä on tietysti monesti vaikeaa arvioida. Sillä tosiasiassa funktionaalisen selittämisen ongelmana on usein se, että yhtä innovaatiota voi käyttää välineenä ties mihin.
1: Tämä monikäyttöisyys kuvaa toki etenkin joitain yksinkertaisia tuotteita. Kukapa ei olisi käyttänyt ruuvimeisseliä talttana ja vastaavaa. Hienoviritteisesti syntyy spesiaalituotteita ; Karkeasti sanoen esimerkiksi nykyiset matkustajakoneet ovat kehittyneet niin spesiaalioloihin, että islannin tulivuorenpurkaus muutama vuosi sitten lopetti lentoliikenteen koska lentokoneet olivat erikoistuneet toimimaan tehokkaasti hyvin spesiaalilla tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Vanhat koneet ovat vähemmän spesifejä mutta ne toimivat monenlaisemmissa olosuhteissa ja ne eivät olisi välittäneet tästä yläilmakehän tuhkasta. Paul Davies kuvaakin sitä, että mitä enemmän teknologia on high tech, sitä vähemmän se yleensä kestää häiriöitä.
2: Toisaalta moderni teknologia tuottaa hyvin omituisia monikäyttötuotteita. Esimerkiksi tietokone ja 3D -printteri ovat laitteita joiden potentia ohjaa hyvin eri suuntiin. Tietokone tarjoaa lähinnä potentiaalia. Saat valita, ryhdytkö käyttämään sitä pankkipalveluihin, pornon lataamiseen vai siihen että lataat pomminteko-ohjeita.

Funktion spesifiyden puute tarkoittaa korostetusti sitä että kone ei ole paha. Jos ydinpommilla on vain yksi tietty funktio, se tietysti on paha laitos. Se on tehty tietyllä intentiolla vain tiettyyn spesifiin tilanteeseen. Mutta monifunktioisuuden kohdalla kyseessä ei enää useinkaan ole se, että onko laite paha. Kyse on siitä mitä tehdään. Tässä vastuu on laitteen käyttäjällä. ; Laite on väline joihinkin intentioimaamme. Intention suunta taas on tavoite, jolla on itseisarvon luonne.

Toki teknologiafanitus pitää sisällä riskinsä. Tämä on tuttua markkinataloudesta. Siellä rahan funktio on usein muuttunut metaiseksi. Siinä missä raha voisi olla vaihdon väline - eli se olisi samanarvoistus tuotteen, palvelun ja tietyn rahasumman välillä - se on muuttunut usein joksikin jossa raha on väline sille että saataisiin enemmän rahaa. Rahan muuttuessa rahan itseisarvoksi "yhtäsuuri kuin" -merkin voi unohtaa. Uusliberalismissa tämä ylikorostuu. Kontrollit halutaan pois jotta rahalla voitaisiin tuottaa lisää rahaa.

Teknologiasa uutuustuotteiden janoaminen on juuri vastaavaa. Siinä halutaan potentiaa jotta voidaan saada vielä enemmän potentiaa. Tätä voisi pitää jonkinlaisena arvotyhjiönä. Ihminen on kuitenkin intentionaalinen olento. Itse asiassa me lisäämme tavoitteita lähes kaikkeen. Ja tämän vuoksi funktionaalisuuden filosofia pitää sisällään suuria vaikeuksia arkiajattelulle. Ihmiset nimittäin muuntavat asiat käytännössä aina teleologisiksi. Funktionaalinen selitys on teleologista ja teleologiaan liitetään Aristoteleen ajoilta lähtien intentio, eli tavoite.
1: Tämä yhteys ei tosiasiassa ole filosofinen automaatio. Ja se konkretisoituu vaikeiten biologiassa. Evoluutiossa adaptaatio pitää sisällään funktionaalisen selityksen jossa eläimen hyvinvointi ja lisääntyminen on tavoitteena, tietty ympäristö toimintaympäristönä ja esimerkiksi joku tietyn geenin tuottama rakenne on väline tähän. Ihmiset ikään kuin yhdistävät tavoitteen näihin. Design ja designoid ovat eri asioita. Mutta silti mieleen tulee helposti ikään kuin se, että geeni tavoittelisi eliön hengissäpysymistä ikään kuin itseisarvona ja tavoitteena. Vaikka geeni ei tietysti ajattele yhtikäs mitään, kuten ei luonnonvalintakaan, eikä mutaatiokaan ole tunnettu järjenlahjoistaan ja tulevaisuudensuunnittelustaan ja haaveistaan
     1.1: Tästä seuraa erikoisia. Esimerkiksi Dawkins kiistää että adaptaatioissa olisi intentioita, mutta hän kuvailee "Dawkinsin maailmassa" lehden toimintaa pitkään tehdasanalogialla. Toisaalta ID -puolella Jumalaa yritetään pyyhkiä kuvioista siten että hekin yrittävät irrottaa tavoitteen designistä. He korostavat että he eivät tiedä mikä suunnittelijan tavoite on. Mikä kyllä valitettavasti johtaa kysymykseen siitä, että mistä tunnistetaan koko funktio. Ilman tiettyä tavoitetta on vain vaikutuksia. Nämä molemmat ovat hyviä esimerkkejä siitä miten funktionaalisuuden filosofian puhdistaminen teleologiasta ja tavoitteiden tuntemisesta on itse asiassa hyvin vaikea ongelma.

Ihmisen intentioiden liittäminen on oleellista. Sillä se tarkoittaa sitä, että mitään arvotyhjiötä ei itse asiassa ole. Inhimillinen todellisuus ei oikeasti tunne tälläistä tilaa. ; Nihilistikin on yleensä arvot ympäristöstään kieltävä tai passiivinen tai anarkistinen, sen sijaan että olisi arvotyhjiössä. Uusliberalistitkin puhuvat vapaudesta ja kahleista vapautumisesta. Heistä talousjärjestelmän purkaminen johtaa hyviin asioihin. Nämä ovat itseisarvoja.

Vapaus itse asiassa on se joka on aivan oikea arvo liittää rahaan. Raha tuo yhdenlaista vapautta. ; Se on potentiaalinen vaihdon väline ja uuden teknologian hamstraaminen on oman potentiaalin maksimoimista. Tällöin itseisarvona ei ole oikeastaan raha, vaan se mille raha on symboli. Käytännössä raha on vapautta ja valtaa. - Moni selittää että se on oikeasti luottamusta. Tämä lienee totta, mutta on hyvä muistaa että väärinkäytettykin valta usein vaatii jonkun luottavan höynäytettäväksi. Kysymys onkin siitä että halutaanko tähän rajoittamattomaan kontrolloimattomaan uusliberaaliin vapauteen ajautua. Kysymys on siitä halutaanko että vapaus on ainut primaariarvo, vai pitäisikö olla muitakin - kuten heikommista huolehtimisen - velvollisuus.

Teknologian ihannoinnin seurauksena syntyy:
- jättimäinen rahaa rahvaalta nyhtävä oravanpyörä
- maailmanpyörä maisemien katsomiseen

Peijakkaan peijaiset : Synkronisiteettiä prosessissa

Lontoon "Natural History Museum" pitää näyttelyssään ylläolevaa kiveä. Se näyttää maalaukselta ja kaupungin silhuetilta, jonka yllä on taivas. Se on kuitenkin ns. designoid. Se on syntynyt täysin luonnon prosessien kautta, eikä ihmiskäsi ole siihen koskenut. Tässä mielessä kivi on kuriositeetti. Sitä ei oikeastaan voi sanoa edes yhteensattumaksi, sillä itse muovautumisprosessissa ei edes ole mitään poikkeuksellista.

Se, mikä tässä on tietysti ihmeellistä on yhteensopivuus maisemaan, jonka vasta ihminen näkee ja kokee. Tämä kokemus on kuitenkin vahva, sillä (a) Natural History Museum on laittanut sen esille (b) minäkin oikein valokuvaan ja blogaan siitä. Itse asiassa kivi onkin tätä kautta ihmisjärjen valitsema. Maailmassa on pirusti eri näköisiä kiviä, mutta ohitamme ne. Kuriositeetti kiinnittää huomiomme ja otamme sen. Emme siis katso satunnaisesti valikoitunutta kiveä vaan satunnaisesti muovautunutta kiveä. Psykologia ja intentio todellakin kuuluu oleellisena osana designoidin selitykseen, mutta ei rakentamisen, vaan huomaamisen kautta.

Kun Natural History Museumiin - saati sinne tavaraa lähettäville geologeille ja muille ihmisille - on kuitenkin tullut kiveä jos jonkinlaista vastaan, on selvää että mukaan tulee tälläisiä sattumuksia. Jos jonkun mahdollisuus on 1/1 000 000 niin jos ottaa miljoonan otoksen, voi jo odottaa että tälläinen epätodennäköisyys tapahtuu. Maailmassa on paljon tapahtumia ja valtaosa niistä unohdetaan. Kuriositeetit kiinnittävät huomiota.

"Esoteerinen Maantiede" -blogi käsittelee tätä Jungin psykoanalyysin kautta. Hän ottaa esille tarinan kirkkoraamatusta johon natsien kirves oli tehnyt loven niin että kirves oli pysähtynyt tietyn sivun kohdalle ja tämä sivu sattui olemaan kuvainnollisesti tulkittavissa juuri natseihin ja tuohon tilanteeseen sopivaksi. "Tässä ei ole tarkoitus ottaa kantaa Raamatun ominaisuuksiin ”voimakirjana”, vaan nostaa esille ilmiötä, jota Jung kutsui synkronisiteetiksi. Kun SS:n kirves iskeytyy kirkkoraamattuun ja terä pysähtyy kaikista mahdollisista sivuista yllä toistetun tekstin kohdalle ja kulmakarvamme siitä kohoavat, ei kyse ole loogisesta syys-seuraus-suhteesta (kuten olisi jousiampujan tähdätessä ja osuessa napakymppiin), vaan havainnoitsijan kannalta ”merkityksellisestä sattumasta”. Muonion uskovaiset ovat ehkä kutsuneet sitä ”armon väliintuloksi”, kun ovat aikoinaan kirkkoaan siivonneet ja huomanneet kirkkoraamatun haavasta pulppuavat sanat - ehdan vanhatestamentilliset uhkaukset." Kokemus tarkoituksellisuudesta ovat tietysti ymmärrettäviä. Ja näistä syntyykin ns. ihmekertomuksia. Itse asiassa voidaan sanoa että olipa kysymys sitten hengellisetä tai materiaalisesta selittämisestä, aiheesta tai näkökulmasta tahansa, niin  post hoc ergo propter hoc (sen jälkeen-sen vuoksi) virhepäätelmä on psykologisesti vakuuttavan tuntuinen vaikka se on argumentatiivisesti roskaa juuri siksi että siihen liittyy synkronisiteettistä ajattelua. - Ja tälläiset yhteensattumat vain vetoavat mieleen niin vahvasti että järki unohtuu.

Tämänlaiset yhteensattumat ovat tietysti hyvää lähdettä vaikkapa huumorille. Voidaan ottaa vaikkapa sinänsä taatusti suunniteltu kohde. Ja nähdä siinä synkronisiteetin kautta jokin ylimääräinenkin viesti.

Tuonen lehto, öinen lehto...
Sinnepä lapseni, Satan.

Otetaan vaikkapa Suomessa oleva paikka nimeltä Kuhmo. Sen vaakunassa on mustalla pohjalla kolme kuusipuuta. Joku voisi ajatella että tässä on syvä yhteys sanaleikin kautta ; Kuusi on klassinen ja jopa lattea sanaleikki koska se on samanaikaisesti numero että puu. Kun Kunmon vaakunan puut numerisoidaan tämän sanaleikkilogiikan perusteella, huomataan että Kuhmo on saatanasta. "666", se tunnettu Pedon Luku. Tässä on erikoista se, että vaikka vaakuna on selvästi myös syntytavaltaan ihmisen intentionaaliseen toimintaan sidottavissa, on tämä selitys silti "kaukaa haettu". (Siitä huolimatta että pahat kielet ja paikalliset voisivat sanoa että tämä yhteys selittäisi monta asiaa Kuhmosta. Ja Kuuskuuskuuskajaskarista.) Ihmisillä voi olla vaakunaa tehdessään useita intentioita ja osa niistä voi todellakin olla pahanenteisiä ja jopa saatananpalvonnallisia. Mutta he myös eivät mieti joka ikistä mahdollista kielivitsiä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Aina livahtaa jotain. Pikkupoikien (ja minun, mutta nythän minä jo toistan itseäni) taipumus etsiä kaksimielisyyksiä likimain aivan kaikesta - ja ennen kaikkea taipumus myös löytää niitä hyvin usein - johtuvat juuri siitä että kukaan ei pysty niin multidimensionaaliseen ja kaikenkattavaan tarkkailuun että jotain ei livahtaisi läpi.

Nähdäkseni juuri roolipelien liittäminen saatanapaniikkiin johtui juuri siitä että siihen astui mukaan panikoijia joilla synkronisiteetti oli jonkinlainen elämäntavan ydin ja keskiakseli. Esimerkiksi saatanapaniikissa nuorten kiusaajana ansioitunut "pro-nuoriso" -mies Keijo Ahorinta on tietysti tullut myöhemminkin julkisuuteen juuri siten että hän synkronistisoi tatuoinnin ja liitti sen saatananpalvontaan varsin ontoin perustein.

Tämä on kuitenkin alustus "peijaiskulttuurille" ja siihen liittyvälle "vakavalle vitsille" joka olisi hauska jos se naurattaisi.

Arhi Kuittinen on korostanut sitä että karhu on liittynyt vahvasti muinaiseen suomalaiseen uskomusperinteeseen. Hän näkee esimerkiksi petovihassa jäänteitä siitä että karhunpalvonta on ollut luterilaisen kirkon uskonsodassa oleellisen vahva vihollinen. Tämä on itse asiassa totta ; Suomen kulttuurihistoriaa opetellessa oppii suunnilleen sen, että luterilaiset ovat olleet aina kovia vastustamaan harhaoppia ja puhditsamaan uskoaan pakanavaikutteista. Luther halusi puhdistaa alkuseurakunnan vakiotilaksi, kun taas katoliset olivat raakuudessaan halukkaita yhdistämään pakanauskomuksia omaan pyhimysperinteeseensä. (Jota luterialiset vastustivat vahvasti osittain juuri yllämainittujen pakanayhteyksien vuoksi.)

Voisimme tästä lähtökohdasta spekuloida. Vaikkapa siten että kun karhupeijaisten - ja muiden itämerensuomalaisten muinaisuskon rituaalejen - tärkein juoma oli olut. Olut maistuu pahalta, mutta suomalaiset juovat sitä nykyään niin kuin menneisyydessäkin. Jospa ajatellaan että Karhu -olut olisi kulttuurihistoriallista kaipausta ja muistamista. Ja jospa jopa kristittyjen halu kieltää oluen myynti kaupassa liittyisi juuri siiehen että kyseessä on pakanarituaalijuoma joka on halveksuttavaa koska se yrittää päihittää Aidon Pyhän Juoman eli ehtoollisviinin. (Tämä on tietysti synkronisiteettiä. Mutta silti hauska "heittona".)

Voisimme tästä spekuloida siitä että Helsingissä on karhupuisto. "Mesikämmen" -blogissa kirjoitettiin miten tämä pentagrammin muotoinen puisto on tulvillaan saatanallista symboliikkaa. ; Puisto näyttää suorastaan samalta miltä Harry Potter näyttää saatananpalvontaa yhä tänäkin päivänä pelkäävien fundamentalitikristittyjen tulkinnoissa. Mesikämmen -blogin mukaan tällä on kytköksiä minuun henkilökohtaisesti. (Olen illuminatin jäsen. Oikeasti. Jäsen järjestössä jonka nimi on "illuminati". En kuseta. Tai tarkalleen ottaen kusetan ja trollaan useinkin, myös ja etenkin tässä blogissa jossa suuri osa teksteistä sanoo jotain mitä en ajattele tai kannata. Mutta juuri tässä kohdassa en kuseta. Tällä jäsenyydellä on vain valitettavan vähän tekemistä maailmanvalloituksen ja mediakontrollin ja aivopesun kanssa. Haluaisin että olisi enemmän. Sillä kaikki ne ei-illuminatien puheet siitä mitä illuminatit tekevät ajavat mieltäni aina siihen suuntaan, että sen täytyy olla vallan mainio järjestö, jolla on vain huonot -ja ilmeisen tehottomat keinot. Kun laajakaan valta ei auta vaientamisessa ja oman agendan ajamisessa ja tietoturvakin on perin kehno kun kaikki ovat kuulleet illuminatista ja kylähullukin voi nähdä kaikki ne salaiset symbolit ja viestinnän, joka pitäisi tehdä salaisesti - keinot näiden saavuttamiseksi, emme voi päätellä muuta kuin että illuminati koostuu kädettömistä amatööreistä. No, olenhan minä siellä jäsenenä so I rest my case.) "Tähän väliin kannattaa muistaa pari seikkaa Illuminatista Suomessa. Helsingissä toimi Walhalla-seura (1781-1786) ja Turussa Aurora-seura (1770-1779). Näistä jälkimmäisen tiedetään pitäneen symbolinaan pentagrammia. Varmana voidaan pitää, että myös Helsingin seura on pitänyt pentagrammia tärkeänä symbolinaan, kuten Illuminatissa maailmanlaajuisesti muutenkin tehdään. Miten karhu sitten eläimenä sopii tähän perkeleelliseen kuvioon? Karhuahan monet pitävät yksikantaan vain mainiona kansalliseläimenä. Karhu on valittu pentagrammin sisälle tietysti siksi, että karhu ja Suomalaisten harjoittama karhunpalvonta edusti kristinuskolle itse sielunvihollista."

Tämä muistaen Kallion oluen sävyttämä kulttuuri voidaan nähdä peijaisina. Jokaviikonloppuisena rituaalina jolla on hengelliset kytkökset Suomen Aitoon historiaan että Saatananpalvontaan. (Me illuminatit tosin palvaamme korkeintaan kinkkua. Saatanan liha on niin kovin sitkasta.) Näin Mikko Aholan humoristinen teksti siitä miten muslimit uhkaavat lasten kevätjuhlaperinnettä eli ryyppäämistä näyttääkin "hengentieteen esoteerisessa valossa" merkittävältä kysymykseltä. Toki tämä merkitys on vain synkronisiteettinen. Mutta kaikkeen synkronisiteettiseen tuntuu liittyvän sellainen omituinen sääntö, että jos tarina ei olekaan totuudenmukainen, niin se on kuitenkin parempi kuin tosi. Se on vähintään hyvä tarina, kenties jopa parempi kuin Totuus.