Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.
Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.
Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.
Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.
Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.
Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.
Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.
Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.
Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen.
Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.
Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.
Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.
Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.
Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.
Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.
Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.
Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)
Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.
Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.
Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.
Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.
Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.
Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.
Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.
Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.
Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.
Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.
Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006)
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankaruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankaruus. Näytä kaikki tekstit
torstai 31. tammikuuta 2019
lauantai 14. lokakuuta 2017
Syntipukiksi syntipukin paikalle
Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.
Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.
Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.
Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.
Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.
Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.
Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.
Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.
Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.
Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.
Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.
Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]
torstai 22. syyskuuta 2016
Onko "Lara Croft" ydinpsykopaatti?
"Tomb Raider" on ilmiö. Pelisarja on hyvin vanha. Siinä ei ole hirveän montaa peliä - ja osa niistä on peräti sisällöltään että pelattavuudeltaan turhia. (Esimerkiksi "Lara Croft and the temple of Osirisia" ei saisi ollakaan!) Tässä mielessä on kenties hauskaa aloittaa pelisarjan pelaaminen nykyään. Sillä Lara Croftin "origin story" alustettiin tai kerrottiin vasta "Tomb Raider:Definitive Editionissa". Joka on melko uusi peli.
1: Sen lisäksi se on käytännössä "Uncharted" -peli joka taas on pelisarja joka on rakennettu luovalle ajatukselle siitä miten kävisi jos Lara Croft olisi mies. Ja Tomb Raider taas on jossain määrin peli siitä miten Indiana Jones voisi olla nainen.
Jo "Definitive Edition" ja siinä oleva Lara Croft on jossain määrin häiritsevä. Suurin siinä oleva häirtsevyys on kuitenkin siinä, että Lara on melko graafisesti kuvattu nainen joka ääntelee. (Lisäksi, no, minulla on preferenssit joihin Lara osuu tarpeettoman tarkasti.) Minun pelitaidoillani jopa Jenna Jamesonin videot tarjoavat vähemmän naisellisia vingahduksia kuin tämä peli. Tässä mielessä on hyvin vaikeaa tietää onko peli feministinen ja naisia voimauttava. Vai onko se vain tekosyy liimata pervoja seksistisiä miespelaajia ruutuun. (Uskokaa; Olen kuluttanut tämän miettimiseen aikaa, mutta en tiedä.) Tämä sama ongelma on toki kaikissa muissakin "Tomb Raider" -peleissä. Grafiikan kehittyminen ei tosin ainakaan poista tätä ongelmaa.
Kuitenkin toinen häiritsevä tekijä on itse hahmo (=sen persoona).
Lara Croft vaikuttaa hyvin vahvasti olevan ns. ydinpsykopaatti. Ja tässä ei enää ole kysymys sankarin sukupuolesta. Kysymys ei ole myöskään pelin genrestä. Hyvin monessa muussakin pelissä on väkivaltaa. Kysymys ei ole edes siitä onko kyseessä tietokonepeli tai elokuva. Kysymys on siitä miten tämä väkivalta rakennetaan ja miten sankari(tar) siihen suhtautuu.
Hyvin usein sankareita rakennetaan jonkinlaisen stereotyypin mukaan. Ja näitä voidaan lähestyä mielenterveysongelmien kautta. Moni väkivaltaa tekevä hahmo kuvataan näiden stereotyyppien kautta suoraan ; Esimerkiksi Batman on väkivaltainen viittakostaja koska Bruce Wayne on traumatisoitunut. Myös ensimmäisen elokuvan Rambo on PTSDstä kärsivä entinen sotilas joka itkee Oregonissa.
Lara Croft ei ole tämänlaatuinen. Hän ei ole myöskään ADHD -tyylinen seikkailija. Hän ei selvästi traumatisoidu. Hän pyyhkii kaikki ongelmat onelinereillä. Lara Croftin "ihmisistä välittäminen" on hyvin pinnallista ja lyhytaikaista. Hän ei selvästi tunne mainittavaa empatiaa. Lisäksi näyttää että häntä kuvaa enemmän viileä idealismi, hän ei niinkään kaipaa kuin ihailee esimerkiksi isäänsä.
Asia pahenee jos pelataan Laran muita seikkailuja. Vanhemmissa peleissä Lara Croft on entistäkin enemmän psykopaattinen varas vaikka arkeologisia taitoja. Kenties alleviivaavin vihje on kuitenkin se miten Laraa kuvataan lapsena. Kun "Tomb Raider:Legend" -pelin alussa tapahtuu lento-onnettomuus, Laran äiti Amelia Croft käskee Laraa laittamaan silmänsä kiinni. Lara ei laita vaan sanoo, että hän haluaa nähdä. Eräs ydinpsykopaattien erikoinen piirre on se, että heillä ei ole räpyttelyrefleksiä ja he lähestyvät itseäänkin koskevia vaaratilanteita kylmästi juuri tämänlaisella tavalla. Tässä pelissä olevat onelinerit tosin muutenkin vihjaavat että Lara on hyvin stereotyyppinen psykopaatti petoeläinten fanitusta ja saalistuslausahduksia myöten.
Olisiko tälle jokin toinen selitys?
Usein peleissä tulee mainintoja niiden väkivallasta ja psykopaattisuudesta. Niiden kohdalla on kuitenkin usein vähemmän syitä alleviivata psykopaattiutta kuin "Tomb Raiderin" kohdalla. Mutta koska sankarina on nainen, halutaan enemmän korostaa sitä että nainenkin voi olla kompetentti ja aivan yhtä hyvä sotilas kuin mieskin. Ja näin ollen ajatukset psykopatiasta voidaan nähdä epätasa-arvoisena asennoitumisena. Naista halutaan mollata mutta samaa tekevä miessankari nyt on vaan cool action -sankari.
Ja kenties kyse onkin todellakin sankarin sukupuolesta. Kun katsotaan viihdettä ja sen sankarienkäyttöä voidaan huomata että monesti vähemmistöt eivät vain astu normaalien sankarien joukkoon ilman jonkinlaista totuttautumiskulttuuria. Naiset eivät tässä mielessä eroa vaikkapa tummaihoisista tai homoseksuaaleista.
Tavallista on, että ensin hahmot ovat jotenkin komediallisia. Näin vähemmistö solutetaan ikään kuin mukaan "suvaittavana vähän heikompana astiana". Tästä ei tule kovasti valituksia massavirralta. Tämän jälkeen sankaria helposti ylikompensoidaan. Syntyy esimerkiksi stereotypia kaiken kulttuurin tuntevasta homoseksuaalista, älyttömän katuviisaasta vanhasta tummaihoisesta miehestä. Lara Croft on ensimmäisiä valtakulttuuripelien naisprotagonisteja. Ja tämä tausta on luonut ja muovannut hahmoa. Tämä voi olla nykyaikana jossain määrin taakka.
Lara Croft on liitetty tunnekylmään brittiläiseen osaamiskulttuuriin samalla kun on hauttu alleviivata että nainen voi olla kompetentti sankari. Tämä on myyty myös sovinistimiehille sillä että on hahmoon on pakattu riittävästi pikseleitä rintamukseen. Kun tämä laitetaan yhteen, ei ole ihme että Lara Croft vaikuttaa tunnekylmältä. Emootiot näiden pelien kontekstissa olisivat heikkouksia - tai ainakin heteronormatiivisia naisten piirteitä.
Teoriaa vahvistaa se, että Larassa korostuvat sellaiset psykopaattien tunnuspiirteet kuin pinnallinen viehätysvoima ja älykkyys, harhaluulojen ja muiden irrationaalisten ajattelun merkkien puuttuminen ja hermostuneisuuden tai psykoneuroottisten oireiden puuttuminen. (Ja yleinen tunneköyhyys joka tuntuu olevan piirre siitä että on joutunut actionsankariksi.) Sen sijaan Lara Croftin elämä on suunnitelmallista, hänellä ei ole huonoa arvostelukykyä johon liittyy kyvyttömyys oppia niihin liittyvistä kokemuksista. Hänellä ei ole myöskään heikosti motivoitunutta sosiaalisuutta johon liittyy suoranaisesti epäsosiaalinen käyttäytyminen. Eikä hänellä ole outoa ja luotaantyöntävää käyttäytymistä.
1: Sen lisäksi se on käytännössä "Uncharted" -peli joka taas on pelisarja joka on rakennettu luovalle ajatukselle siitä miten kävisi jos Lara Croft olisi mies. Ja Tomb Raider taas on jossain määrin peli siitä miten Indiana Jones voisi olla nainen.
Jo "Definitive Edition" ja siinä oleva Lara Croft on jossain määrin häiritsevä. Suurin siinä oleva häirtsevyys on kuitenkin siinä, että Lara on melko graafisesti kuvattu nainen joka ääntelee. (Lisäksi, no, minulla on preferenssit joihin Lara osuu tarpeettoman tarkasti.) Minun pelitaidoillani jopa Jenna Jamesonin videot tarjoavat vähemmän naisellisia vingahduksia kuin tämä peli. Tässä mielessä on hyvin vaikeaa tietää onko peli feministinen ja naisia voimauttava. Vai onko se vain tekosyy liimata pervoja seksistisiä miespelaajia ruutuun. (Uskokaa; Olen kuluttanut tämän miettimiseen aikaa, mutta en tiedä.) Tämä sama ongelma on toki kaikissa muissakin "Tomb Raider" -peleissä. Grafiikan kehittyminen ei tosin ainakaan poista tätä ongelmaa.
Kuitenkin toinen häiritsevä tekijä on itse hahmo (=sen persoona).
Lara Croft vaikuttaa hyvin vahvasti olevan ns. ydinpsykopaatti. Ja tässä ei enää ole kysymys sankarin sukupuolesta. Kysymys ei ole myöskään pelin genrestä. Hyvin monessa muussakin pelissä on väkivaltaa. Kysymys ei ole edes siitä onko kyseessä tietokonepeli tai elokuva. Kysymys on siitä miten tämä väkivalta rakennetaan ja miten sankari(tar) siihen suhtautuu.
Hyvin usein sankareita rakennetaan jonkinlaisen stereotyypin mukaan. Ja näitä voidaan lähestyä mielenterveysongelmien kautta. Moni väkivaltaa tekevä hahmo kuvataan näiden stereotyyppien kautta suoraan ; Esimerkiksi Batman on väkivaltainen viittakostaja koska Bruce Wayne on traumatisoitunut. Myös ensimmäisen elokuvan Rambo on PTSDstä kärsivä entinen sotilas joka itkee Oregonissa.
Lara Croft ei ole tämänlaatuinen. Hän ei ole myöskään ADHD -tyylinen seikkailija. Hän ei selvästi traumatisoidu. Hän pyyhkii kaikki ongelmat onelinereillä. Lara Croftin "ihmisistä välittäminen" on hyvin pinnallista ja lyhytaikaista. Hän ei selvästi tunne mainittavaa empatiaa. Lisäksi näyttää että häntä kuvaa enemmän viileä idealismi, hän ei niinkään kaipaa kuin ihailee esimerkiksi isäänsä.
Asia pahenee jos pelataan Laran muita seikkailuja. Vanhemmissa peleissä Lara Croft on entistäkin enemmän psykopaattinen varas vaikka arkeologisia taitoja. Kenties alleviivaavin vihje on kuitenkin se miten Laraa kuvataan lapsena. Kun "Tomb Raider:Legend" -pelin alussa tapahtuu lento-onnettomuus, Laran äiti Amelia Croft käskee Laraa laittamaan silmänsä kiinni. Lara ei laita vaan sanoo, että hän haluaa nähdä. Eräs ydinpsykopaattien erikoinen piirre on se, että heillä ei ole räpyttelyrefleksiä ja he lähestyvät itseäänkin koskevia vaaratilanteita kylmästi juuri tämänlaisella tavalla. Tässä pelissä olevat onelinerit tosin muutenkin vihjaavat että Lara on hyvin stereotyyppinen psykopaatti petoeläinten fanitusta ja saalistuslausahduksia myöten.
Olisiko tälle jokin toinen selitys?
Usein peleissä tulee mainintoja niiden väkivallasta ja psykopaattisuudesta. Niiden kohdalla on kuitenkin usein vähemmän syitä alleviivata psykopaattiutta kuin "Tomb Raiderin" kohdalla. Mutta koska sankarina on nainen, halutaan enemmän korostaa sitä että nainenkin voi olla kompetentti ja aivan yhtä hyvä sotilas kuin mieskin. Ja näin ollen ajatukset psykopatiasta voidaan nähdä epätasa-arvoisena asennoitumisena. Naista halutaan mollata mutta samaa tekevä miessankari nyt on vaan cool action -sankari.
Ja kenties kyse onkin todellakin sankarin sukupuolesta. Kun katsotaan viihdettä ja sen sankarienkäyttöä voidaan huomata että monesti vähemmistöt eivät vain astu normaalien sankarien joukkoon ilman jonkinlaista totuttautumiskulttuuria. Naiset eivät tässä mielessä eroa vaikkapa tummaihoisista tai homoseksuaaleista.
Tavallista on, että ensin hahmot ovat jotenkin komediallisia. Näin vähemmistö solutetaan ikään kuin mukaan "suvaittavana vähän heikompana astiana". Tästä ei tule kovasti valituksia massavirralta. Tämän jälkeen sankaria helposti ylikompensoidaan. Syntyy esimerkiksi stereotypia kaiken kulttuurin tuntevasta homoseksuaalista, älyttömän katuviisaasta vanhasta tummaihoisesta miehestä. Lara Croft on ensimmäisiä valtakulttuuripelien naisprotagonisteja. Ja tämä tausta on luonut ja muovannut hahmoa. Tämä voi olla nykyaikana jossain määrin taakka.
Lara Croft on liitetty tunnekylmään brittiläiseen osaamiskulttuuriin samalla kun on hauttu alleviivata että nainen voi olla kompetentti sankari. Tämä on myyty myös sovinistimiehille sillä että on hahmoon on pakattu riittävästi pikseleitä rintamukseen. Kun tämä laitetaan yhteen, ei ole ihme että Lara Croft vaikuttaa tunnekylmältä. Emootiot näiden pelien kontekstissa olisivat heikkouksia - tai ainakin heteronormatiivisia naisten piirteitä.
Teoriaa vahvistaa se, että Larassa korostuvat sellaiset psykopaattien tunnuspiirteet kuin pinnallinen viehätysvoima ja älykkyys, harhaluulojen ja muiden irrationaalisten ajattelun merkkien puuttuminen ja hermostuneisuuden tai psykoneuroottisten oireiden puuttuminen. (Ja yleinen tunneköyhyys joka tuntuu olevan piirre siitä että on joutunut actionsankariksi.) Sen sijaan Lara Croftin elämä on suunnitelmallista, hänellä ei ole huonoa arvostelukykyä johon liittyy kyvyttömyys oppia niihin liittyvistä kokemuksista. Hänellä ei ole myöskään heikosti motivoitunutta sosiaalisuutta johon liittyy suoranaisesti epäsosiaalinen käyttäytyminen. Eikä hänellä ole outoa ja luotaantyöntävää käyttäytymistä.
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Laulu Ilionista
Jos ihmisiltä kysytään "Iliaksesta", he puhuvat yllättävän paljon "Odysseiasta". Tämä on toki ymmärrettävää koska molemmat ovat Homeroksen teoksia ja jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Väärinymmärryksen takana on varmasti hyvä syy siinäkin että "Ilias" on pääasiassa Troijan sodasta. Kun taas "Odysseian" teemana on Odysseuksen kotimatka.
Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.
Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.
Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.
Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.
Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.
Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.
Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.
Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.
Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.
Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita
Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.
Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.
Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.
On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.
Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.
Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.
Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.
Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.
Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)
Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.
Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.
On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.
Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.
Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.
Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.
Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.
Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)
Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)
Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.
Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.
Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.
Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".
En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.
Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)
Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.
Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.
Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.
Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.
Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Itsemurhan estämisen oikeutus
("Trisha")
Kun itsemurhan filosofia nousee puheenaiheeksi, on tällöin keskiössä yleensä itse itsemurhan aktio. Eli asiaa tavataan lähestyä siten että onko sinulla tai minulla jokin moraalinen oikeutus toteuttaa tämänlaatuinen aktio. (Jolloin voi korostua myös itsemurhan tekoprosessi. Kuten onko junan alle hyppääminen kauheaa kun siinä mennään toisen työpaikalle kuolemaan.) Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä varsin käytännönläheisesti myös siltä kulmalta että miten on oikeudenmukaista toimia jos kohtaa jonkun joka yrittää tehdä itsemurhaa.
Ensimmäinen asia on itse asiassa koko ongelman tunnistaminen. Jos näkee jonkun ihmisen vain maassa on aivan tervettä olettaa että hän on kohdannut onnettomuuden tai hänet on ryöstetty tai pahoinpidelty. Tällöin on nimenomaan perusteltua auttaa itsemurhaa yrittänyttä. Sillä tämänlainen asia nyt on se mistä laupias samarialaisuus on tehty. Tästä saadaan ensimmäinen prinsiippi ; Itsemurhan estämisen oikeutus tulee siitä että hengen pelastaminen nähdään yleensä hyvänä asiana. Itsemurha on vähintäänkin poikkeustila joka vaatii erityistä tietoa siitä että kyseessä on todella itsemurhan haluaminen.
Toinen kulma sitten onkin hankalampi. Niiden kohdalle esimerkiksi saavat kelvata nälkälakkolaiset. Näiden kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä oikeasti edes itsemurha sanan vahvimmassa mielessä. Sillä tosiasiassa he eivät yritä itsemurhaa vaan ovat enemmänkin taivuttamassa ihmisiä tiettyyn suuntaan ja jos tätä ei totella suunnilleen tiedetyssä ja suuruusluokassaan tietyssä aikajanassa, he nääntyvät ja kuolevat pois. Eikä kukaan muu tule aktiivisesti heitä murhaamaan joten kuolema ei tavallaan ole suora seuraus kenenkään tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Nälkälakkolaiset tietävät tai heidän pitäisi tietää tämä kaikki. He tietävät tekojensa ja tekemättömyyksiensä seuraukset. Yleisesti ottaen on katsottu että nälkälakkolaisten pakkosyöttäminen on epäeettistä. Josta saadaan nyrkkisäännöksi se, että itsemurhaan puuttumisen moraalinen vaikeus tulee sitä kautta että arvostetaan ihmisten autonomiaa.
Halki, poikki ja lääkärijonoon?
Nyt käsillä on käsitepari jotka ovat ihanteita joita halutaan yleensä kannattaa. Itsemurhassa ongelmana on se, että molempia on hyvin vaikeaa noudattaa samanaikaisesti. Joku voi elää maailmassa jossa arvot priorisoidaan. Heidän ei tarvitse kuin kiistää ihmiseltä kaikki autonomisuus ja sitten jokainen on pakkovelvollinen pelastamaan muita ja pakkoruokkimaan nälkälakkolaisia. Tai jos sitten arvostaa autonomisuutta yli kaiken mutta antaa ihmisen elämän arvoksi nollan, niin itsemurhaan puuttuminen olisi suorastaan rikos.
Ongelma on kuitenkin juuri siinä että käytännössä kukaan ei napsahda noihin ääripäihin. Näin ollen vain hyvin harva vakuuttuu noista tarjotuista, sinänsä aivan logiikanmukaisista, vastauksista. (Etiikassa ei siis selvästi tyydytä se, että päättelyssä premisseistä seuraa johtopäätös.)
Onneksi tässä on kuitenkin jotain suuntaviivoja joiden avulla ongelmaa voidaan ratkaista. On nimittäin yleisesti nähty että jos ihminen muuttaa keskustellen mielipidettään, hänen vapaata tahtoaan vastaan ei rikota. Näin ollen, vaikka pitäisi itsemurhaa eettisesti kestävänä tekona, on täysin eettistä tehdä sitä mitä esimerkiksi poliisit tekevät. Eli keskustelevat ja yrittävät houkutella ihmistä olemaan tekemättä itsemurhaa. Samaan asiaan voidaan varata myös kylttejä tai fyysistä liikkumista vaikeuttavia esteitä suosituille itsemurhapaikoille ; Japanissa Aokigahara (青木ヶ原) on niin suosittu paikka itsemurhille, että se on kerännyt ympärilleen legendaa. Ja sinne on asetettu kylttejä jotka yrittävät tehdä sitä mitä poliisit tekevät. Sillä suurta aluetta on hyvin kallista ja vaikeaa ihmisvoimin valvoakaan. Että olkaa ystävällisiä älkääkä tappako itseänne, miettikää sukulaisianne ennen harakiriänne, sumimasen. Näiden toiminnan henkenä on se, että on mahdollista että ihminen muuttaa mieltään ja että tässä sitten ikään kuin autetaan. Näin elämä pelastettaisiin ilman autonomian rikkomista. Asia muuttuu sitten hankalammaksi heti jos yritetään jotenkin kahlita tai vangita itsemurhaa yrittävä. Niissä autonomia rikotaan. Ja niiden kohdalla kyseessä saattaa olla moraalisesti ongelmallinen teko.
Toisaalta jossain erikoistilanteissa itsemurhaa voidaan katsoa muilta kanteilta. Jos asia menee siihen että joku yrittää tehdä itsemurhaa tavalla jossa kuolee muita ihmisiä, kysymys astuu helposti linjalle jossa voi soveltaa utilitarismia. Yhden ihmisen autonomisuus ei auta kun tosiasiassa tämä itsemurhaaja on poistamassa monen ihmisen autonomiset päätökset ilman näiden lupaa. Sillä kuolema johtaa autonomian loppumiseen. Näin ollen odotettavissa olevien haluttomien uhrien autonomian kunnioitus voi ylittää yhden ihmisen yhtä tekoa koskevan autonomian.
1: Tätä argumenttia voi itse asiassa soveltaa liennytettynä jopa jokaiseen itsemurhaa tekevään. Sillä he tekevät yhden autonomisen aktion ja luopuvat kaikesta sen jälkeisestä autonomiastaan. Tämä tosin on implisiittisesti ateistinen, se kun vaatii/perusolettaa sitä että elämä loppuu kuolemaan. Mutta toisaalta autonomiaan kuuluu myös eri ratkaisuiden priorisointi ns. itse. Näin ollen itsemurhan arvo voidaan laittaa hirveän suureksi ja muiden autonomisten ratkaisujen arvo pieneksi ja itsemurhaajan pirulainen ei suostu kääntymään sillalta hienon analyyttistä filosofiaa sisältäneen puheen jälkeenkään. Mitä tämän tehokkaampaa ihminen muka voi tarjota hädässä olevalle ihmiselle? Käsitemasturbointia, termirunkkausta ja hiustenhalontaa parempaa keinoa ei voi olla!
Lääkäreillä asia on kuitenkin vielä hankalampi. Heillä on nimittäin usein kiire. Ja tässä kiire ei tarkoita sitä että heillä olisi lupa ajatella huonosti. Filosofisesti ajatellen kiire on jokin jonka voidaan nähdä muuttavan perusteita ; Kuvitellaan että lääkärille tulee kaksi potilasta ja hän joutuu keskittymään toiseen. Uhrit ovat muuten samanlaisia ja suunnilleen samalla tavalla vammautuneita, mutta toinen on joutunut puukotetuksi ja toinen on yrittänyt itsemurhaa. Voidaan ajatella että lääkärin on nimenomaan eettistä priorisoida siihen joka haluaa elää. Näin ollen itsemurhaa halunnut voi ikään kuin epäsuorasti ja passiivisesti kuolla tämän valinnan vuoksi. Eikä tämä olisi lääkärille moraaliseksi haitaksi. Hän ei ole ehtinyt tehdä autonomiaan puuttumista, joten hän ei ole ehtinyt pelastaa henkeä. Tämä "vähentää syyllisyysasteita" huomattavasti.
Kerran tässä vaan kuollaan, tai monesti yritetään!
Toiseen suuntaan tilanne sitten muuttuu tilanteessa jossa itsemurhan tekijä toistaa tekoaan. Tämä kertoo pitkäjänteisemmästä tavoittelusta. Kenties yhden kerran yrittäminen on vielä pikaistuksissa tehty joten voi olla tilaa pienelle epäilylle että teko oli "huomion hakemista". Luultavasti myös itsemurhan tekemisen keino, sen suunnitteluaste ja aktion tappovarmuus viittaavat siihen suuntaan että tavoite on saavutettu.
Myös toivon loppuminen voidaan nähdä tärkeäksi elementiksi. Sillä jossain tämän tien päässä tarvitaan erillinen käsite, eutanasia. Eutanasia nähdään itsemurhaa vahvemmin hyvänä kuolemana. Itsemurhassa on jo etymologisestikin paljon vahvemmin ajatus kesken lopettamisesta. Eutanasia on lähempänä sitä pelkkää lopettamista.
Lisäksi kristinusko opettaa jännittävän asian itsemurhasta. Sitä voidaan arvostaa syvästikin silloin kun se perustuu jonkinlaiseen ideologiseen uhkarohkeuteen. Marttyyrit ovat suuria sankareita jotka ovat kuolleet siksi että ovat tehneet tekoja joiden seuraukset he ovat osanneet odottaa. Näissä on toki ulkoinen toimija joka on tehnyt varsinaisen tahtoaktion ja täten puuttunut marttyyreiden autonomiaan ja tämän prosessin kautta vieneet heiltä elämän. Jeesus oli tässä kenties jopa astetta vahvempi. On hyvin vaikeaa syväluotaavaa pakottavaa eroa hänen ristinkuolemansa ja ns. suicide by copin välillä. Eli jossain jossa lainvalvojat provosoidaan tappamaan itsensä. Tätä temppua pidetään yleensä hyvin karuna, koska siinä manipuloidaan poliisin autonomiaa jotta tämä voisi tappaa sinut. Syyllisyys on tällöin melko vahvasti itsemurhan tekijän puolella, ei poliisin.
Lisäksi jos mietitään eutanasiakysymystä, siellä tulee usein esiin se että mikä on "kieroilua jolla yritetään tehdä eutanasia lääketieteen nimissä". Eli jos annetaan kipulääkitystä joka oleellisesti lyhentää elossaoloaikaa, voidaan kysyä että missä on se sekuntimäärä joka tekee tästä oireenmukaista hoitoa ja mikä taas tekee siitä eutanasiaa. Tämä keskustelu on moraalifilosofisesti hankala. Koska se tuo mukaan tupakoinnin ja viinan juomisen kaltaiset asiat. Nehän vahingoittavat ihmistä ja ne voidaan tätä kautta nähdä jotenkin äärimmäisen sikahitaina keinoina tehdä eutanasiaa. Tai niissä on vähän tätä sävyä. Henki niidenkin kohdalla tiivistyy siihen, että missä määrin on oikeutettua puuttua toisen autonomiaan jotta tämän odotettavissa olevaa omaa elämää maan päällä voidaan pitkittää erinäisiä aikoja.
Samoin sotasankarit jotka ottavat hirveitä riskejä. Puhuisitko sinä Sven Tuuvan sillalta? Yrittäisitkö keskustella vaihtoehdoista? Jos sotilas pelastaa asetoverinsa ja nämä lasketaan niin kannattaa sen jälkeen miettiä että saako sillalta hypätä itsemurhaan jos tämä on koko perheen kaapanneen kidnappaajan ehdoton vaatimus ja on hyvät syyt uskoa että tämä on heidän perimmäinen motiivinsa?
perjantai 31. lokakuuta 2014
Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda
"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)
Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)
"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.
Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.
Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.
Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.
Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.
Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.
Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.
maanantai 18. elokuuta 2014
Ihailtavia ihmisiä ja muita sankareita
USA:ssa on kauhisteltu sitä miten Darren Wilson ampui Mike Brownia keskellä päivää lukuisia kertoja. P. Z. Myers on löytänyt tästä ironisen puolen. Wilsonin puolesta on pidetty kulkueita. Poliisia on puolustettava, etenkin kun uhri oli ns. "neekeri". Tällä hetkellä detaljit ovat kovan poliittisen keskustelun ja konservatiivisen valkopesun alla, mutta tosiasia on että "Best case scenario, he executed a man for shoplifting; worst case, he’s a trigger-happy racist. There’s really no possible way to justify what he did." Ylireagointi on joka tapauksessa melkoisen suuri. Kuitenkaan tämä ei ole se ironinen puoli. Ironinen puoli on siinä että näitä kulkueita vahtivat poliisit, ja jos nämä olisivat kovin liipasinherkkiä niin nämä kulkueeseen osallistujat olisivat luultavasti hyvin hyvin vihaisia. "But just in case you’re worried that these citizens might get out of control, the police are on the case - riding bicycles. Hey, where are the armored personnel carriers and the assault rifles? Don’t they think those protesters deserve a few shots of CS gas?"
Tämä ei toki ole ainut tapaus jolloin sankariksi ja puolustuksen aiheeksi nostetaan ihmisiä ns. ideologisista syistä ja tosiasioita melko vahvasti valkopesten. Esa Riutta toi tietoisuuteeni "The Feminist Rag" -blogin jossa on vietetty tärkeän naisen vuosipäivää. "Remembering Aileen Wuornos & Keeping Her Strong, Brave Spirit Alive" Jos joku ei tiedä, niin Aileen Wuornos oli prostituoitu joka tuomittiin kuolemaan koska hän oli tappanut seitsemän miestä. Toki itsekin ymmärrän tämän laatuisen murhan motiivin. Prostituoiduilla ei tarkalleen ottaen ole kovin hyvää työehtosopimusta ja moni ajattelee että hinnalla saa mitä tahansa. Wuornos onkin vedonnut siihen miten häntä on raiskattu. Tämä tekee hänen rikoksestaan ymmärrettävän. Ei palvottavan sankariteon. (Tai jos tekee, niin jokainen "entinen koulukiusaaja surmaaja, kuten Pekka-Eric Auvinen pitäisi korottaa joksikin minun pienen mieleni supersankariksi, joka ikään kuin edustaa sitä ideaa jota koulukiusatuiksi tulleiden tulisi vaalia.)
Mutta koska tälle tielle on menty ja monelle itsensä feministiksi mieltävälle Wuornos on jonkinlainen itseään puolustava sankari, voin ottaa sitten ehdotuksia uusiksi feminismin sankareiksi. He ovat olleet ns. sikarohkeita ja aktiivisia naisia. Taatusti ovat pitäneet puoliaan yhteiskunnan normeista välittämättä.
Wuornosin alustamaa linjaa edustakoot rohkea nainen nimeltä Katherine Knight. Hän oli ensimmäinen nainen joka tuomittiin Australiassa tuomioon jossa ei ole mahdollisuutta ehdonalaiseen pääsystä. Hän koki kovaa seksuaalista väkivaltaa jo lapsena. Knightiä pidettiin yleisesti mukavana ja miellyttävänä ihmisenä, jolla oli hetkittäisiä raivon purkauksia. Viha saattoi syttyä pienestäkin ärsykkeestä ja yllättäen. Knightillä oli useita väkivaltaisia parisuhteita, joissa mies ei ollut se väkivaltainen osapuoli. Knight kykeni puukotuksiin, lemmikkieläimen tappamiseen pelkästään demonstraatioksi siitä mitä hypoteettisesta syrjähypystä kävisi miehelle itselleen. Vaatteiden polttamista. Knight tuomittiin kun hän puukotti kuoliaaksi miehen jonka kanssa hän oli halunnut naimisiin, mutta jonka kanssa oli tullut ns. Katherine Knightille tyypillisiä mutkia matkaan. Kuolema ei riittänyt ja Knight käsitteli ruumista kuten oppinut lihanleikkaaja. Ja hän valmistikin miellyttävän aterian kuolleen miehen omille lapsille. Ruoka myös katettiin pöytään. On selvää, että Knight oli uhri, uhri nimenomaan miehille. Ja oli selvää että hän kohdisti kostonsa nimenomaan miehiin. Näin hän kelpaa varsin mainiosti tasa-arvon lähettilääksi niillä erikoisilla kriteereillä joilla sankareita modernissa nykyajassa valitaan oikeisto-vasemmisto/liberalismi-konservativismi -linjamista juurikaan välittämättä.
Toista linjaa voisi sitten edustaa rohkea nainen joka käytti valtaa kuten aikansa miehet ja osoitti täten emansipoituneen tasa-arvoisuutensa mitä vahvimmalla tavalla, vaikuuttaen saavutuksillaan äärimmäisen maskuliiniseksi mielletyllä elämänalueella. Madame Delphine LaLaurie oli orjanomistaja 1800 -luvulla. Kunnon etelävaltiolaiseen seurapiirityyliin hän päätyi varakkaisiin naimisiin (kolmas kerta toden sanoo) ja sai tätä kautta runsaasti orjia. LaLaurielle ei toki riittänyt orjien omistaminen ja se, että näillä saattoi teetättää raskaitakin töitä. Hän oli tiukka rankaisija, joka piiskasi pienemmästäkin rikkeestä. Tämä oli toki melko tavallista, mutta LaLaurie oli rohkea jopa aikansa ihmisten mittapuulla. Kun eräs hänen orjistaan hyppäsi kuolemaan, LaLaurie piilotteli tämän ruumista. Mutta poliisi sai asiasta vihiä ja hänet tuomittiin myymään kaikki omistamansa orjat. Jotka LaLaurie sijoitti ovelasti nimellistä maksua vastaan ystäviensä ja sukulaisten huomaan. Josta nämä vaivihkaa palasivat hänen käyttöönsä hänen omaan huvilaansa. Kun arvokkaan Madamen huvila sitten eräänä päivänä syttyi palamaan, poliisi löysi vanhan orjan joka oli kahlittu keittiöön. Tämä kertoi että hän oli sytyttänyt tulipalon tahallaan kuollakseen ja täten välttyäkseen rangaistuksesta joka häntä oli odottamassa mitättömästä erehdyksestä. Suurin kauheus oli kuitenkin yläkerrassa. Tulipaloa sammuttamaan tulleet ihmiset löysivät sieltä erillisen huoneen, jossa oli muun muassa lukuisia orjia joilta oltiin amputoitu raajoja, ommeltu suita kiinni ja kohdeltu muutoinkin kaltoin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. LaLaurie pakeni maasta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti Pariisissa.
Tässä muutamia vaatimattomia ehdotuksia joille "The Feminist Rag" voi perustella uusia juhlapäiviä. Tai sitten tästä kaikesta voidaan oppia se, että kenties ei pitäisikään sanoa että "feminismi on tasa-arvoa", tai että "on erikseen miesvihaajat ja feministit". Kenties pitäisi sanoa että "osa feminismistä tavoittelee tasa-arvoa" ja että "kaikki feministit eivät aja miesvihaa".
Tämä ei toki ole ainut tapaus jolloin sankariksi ja puolustuksen aiheeksi nostetaan ihmisiä ns. ideologisista syistä ja tosiasioita melko vahvasti valkopesten. Esa Riutta toi tietoisuuteeni "The Feminist Rag" -blogin jossa on vietetty tärkeän naisen vuosipäivää. "Remembering Aileen Wuornos & Keeping Her Strong, Brave Spirit Alive" Jos joku ei tiedä, niin Aileen Wuornos oli prostituoitu joka tuomittiin kuolemaan koska hän oli tappanut seitsemän miestä. Toki itsekin ymmärrän tämän laatuisen murhan motiivin. Prostituoiduilla ei tarkalleen ottaen ole kovin hyvää työehtosopimusta ja moni ajattelee että hinnalla saa mitä tahansa. Wuornos onkin vedonnut siihen miten häntä on raiskattu. Tämä tekee hänen rikoksestaan ymmärrettävän. Ei palvottavan sankariteon. (Tai jos tekee, niin jokainen "entinen koulukiusaaja surmaaja, kuten Pekka-Eric Auvinen pitäisi korottaa joksikin minun pienen mieleni supersankariksi, joka ikään kuin edustaa sitä ideaa jota koulukiusatuiksi tulleiden tulisi vaalia.)
Mutta koska tälle tielle on menty ja monelle itsensä feministiksi mieltävälle Wuornos on jonkinlainen itseään puolustava sankari, voin ottaa sitten ehdotuksia uusiksi feminismin sankareiksi. He ovat olleet ns. sikarohkeita ja aktiivisia naisia. Taatusti ovat pitäneet puoliaan yhteiskunnan normeista välittämättä.
Wuornosin alustamaa linjaa edustakoot rohkea nainen nimeltä Katherine Knight. Hän oli ensimmäinen nainen joka tuomittiin Australiassa tuomioon jossa ei ole mahdollisuutta ehdonalaiseen pääsystä. Hän koki kovaa seksuaalista väkivaltaa jo lapsena. Knightiä pidettiin yleisesti mukavana ja miellyttävänä ihmisenä, jolla oli hetkittäisiä raivon purkauksia. Viha saattoi syttyä pienestäkin ärsykkeestä ja yllättäen. Knightillä oli useita väkivaltaisia parisuhteita, joissa mies ei ollut se väkivaltainen osapuoli. Knight kykeni puukotuksiin, lemmikkieläimen tappamiseen pelkästään demonstraatioksi siitä mitä hypoteettisesta syrjähypystä kävisi miehelle itselleen. Vaatteiden polttamista. Knight tuomittiin kun hän puukotti kuoliaaksi miehen jonka kanssa hän oli halunnut naimisiin, mutta jonka kanssa oli tullut ns. Katherine Knightille tyypillisiä mutkia matkaan. Kuolema ei riittänyt ja Knight käsitteli ruumista kuten oppinut lihanleikkaaja. Ja hän valmistikin miellyttävän aterian kuolleen miehen omille lapsille. Ruoka myös katettiin pöytään. On selvää, että Knight oli uhri, uhri nimenomaan miehille. Ja oli selvää että hän kohdisti kostonsa nimenomaan miehiin. Näin hän kelpaa varsin mainiosti tasa-arvon lähettilääksi niillä erikoisilla kriteereillä joilla sankareita modernissa nykyajassa valitaan oikeisto-vasemmisto/liberalismi-konservativismi -linjamista juurikaan välittämättä.
Toista linjaa voisi sitten edustaa rohkea nainen joka käytti valtaa kuten aikansa miehet ja osoitti täten emansipoituneen tasa-arvoisuutensa mitä vahvimmalla tavalla, vaikuuttaen saavutuksillaan äärimmäisen maskuliiniseksi mielletyllä elämänalueella. Madame Delphine LaLaurie oli orjanomistaja 1800 -luvulla. Kunnon etelävaltiolaiseen seurapiirityyliin hän päätyi varakkaisiin naimisiin (kolmas kerta toden sanoo) ja sai tätä kautta runsaasti orjia. LaLaurielle ei toki riittänyt orjien omistaminen ja se, että näillä saattoi teetättää raskaitakin töitä. Hän oli tiukka rankaisija, joka piiskasi pienemmästäkin rikkeestä. Tämä oli toki melko tavallista, mutta LaLaurie oli rohkea jopa aikansa ihmisten mittapuulla. Kun eräs hänen orjistaan hyppäsi kuolemaan, LaLaurie piilotteli tämän ruumista. Mutta poliisi sai asiasta vihiä ja hänet tuomittiin myymään kaikki omistamansa orjat. Jotka LaLaurie sijoitti ovelasti nimellistä maksua vastaan ystäviensä ja sukulaisten huomaan. Josta nämä vaivihkaa palasivat hänen käyttöönsä hänen omaan huvilaansa. Kun arvokkaan Madamen huvila sitten eräänä päivänä syttyi palamaan, poliisi löysi vanhan orjan joka oli kahlittu keittiöön. Tämä kertoi että hän oli sytyttänyt tulipalon tahallaan kuollakseen ja täten välttyäkseen rangaistuksesta joka häntä oli odottamassa mitättömästä erehdyksestä. Suurin kauheus oli kuitenkin yläkerrassa. Tulipaloa sammuttamaan tulleet ihmiset löysivät sieltä erillisen huoneen, jossa oli muun muassa lukuisia orjia joilta oltiin amputoitu raajoja, ommeltu suita kiinni ja kohdeltu muutoinkin kaltoin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. LaLaurie pakeni maasta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti Pariisissa.
Tässä muutamia vaatimattomia ehdotuksia joille "The Feminist Rag" voi perustella uusia juhlapäiviä. Tai sitten tästä kaikesta voidaan oppia se, että kenties ei pitäisikään sanoa että "feminismi on tasa-arvoa", tai että "on erikseen miesvihaajat ja feministit". Kenties pitäisi sanoa että "osa feminismistä tavoittelee tasa-arvoa" ja että "kaikki feministit eivät aja miesvihaa".
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Halutaanko avustustyöhön lisää marttyyreitä?
Afganistanissa ammuttiin kaksi lähetystyöntekijää. He olivat evankelisluterilaisen kansanlähetyksen avustustyöntekijöitä. Päivi Räsänen tunsi molemmat uhrit henkilökohtaisesti. Hän muistuttaa että kyseessä on turvallisuusasia. "Räsäsen mukaan kansalaisjärjestöjen edustajat ovat Afganistanissa lähempänä tavallista elämää kuin rauhanturvaajat tai siviilikriisinhallinnassa toimivat suomalaiset. Siksi he ovat hänen mukaansa alttiimpia vastaaville iskuille. Räsänen muistuttaa, että avustustyöntekijät hoitavat tehtäviään oman turvallisuutensa kustannuksella." Kysymys on marttyyreistä. Kaatuneista tehdään paitsi kuolleita, myös sankareita.
Myös kenttäpiispa Pekka Särkiö on korostanut tätä sankarikulmaa. Hän korosti että avustustyöntekijät tekivät arvokasta työtä. Hän myös kontekstoi tilanteen "Afganistanin poliittisessa ja uskonnollisessa tilanteessa lähetystyö ei ole sallittua. IAM:n työntekijät eivät tee lähetystyötä, vaan kyse on avustustoiminnasta." Ja tärkeyden lisäksi hän haluaa tukea toimintaa myös jatkossa. Työn hyvyys oikeuttaa siis tavallaan marttyroitumisen "Humanitaarista työtä tekevillä järjestöillä, kuten IAM:lla on jatkuvasti tärkeä avustava rooli Afganistanin tiellä kohti vakaampaa ja turvallisempaa yhteiskuntaa. Työ tarvitsee tukijoita myös Suomessa."
En lähde mitätöimään kuolleiden arvoa. En jaksa nostaa esiin edes sitä miten Päivi Räsänen on ollut taktisesti hiljaa viime aikoina tapahtuneista asioista joissa ruumiita on tullut enemmän kuin kaksi. Sillä tämänlainen olisi helppoa ja halpamaista. En lähde tanssimaan haudoilla. En siten että politikoin kuolleilla ja oikeutan heidän raadoillaan ideologiani jatkolevitystä ja boostaan sen arvoa. En siten että politikoin kuolleilla korostaakseni miten jokin ideologia on huono ja tyhmä. En edes mieti että "VoikoPride-kulkuetta lähetystyöntekijöitä vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle länsimaisen kulttuuri-imperialismin epäpyhälle levittäytymiselle?"
Sen sijaan nostan esiin sen, että avustustyöntekijöiden työhön on melko vähän aikaa sitten kommentoitu aktiivisestikin. Sekin liittyi suoraan marttyroitumisen riskiin, ainakin sanojen tasolla. Nimittäin taannoin homopari haluttiin lähettää lähetystehtäviin. Ja tämä herätti paljon keskustelua ja raivoa, ja se lisäsi kirkosta eroamista. Kirkon virallisen kannan linjama ei kieltänyt lähtemistä vedoten siihen että homot ovat ällöttäviä, vaan siksi että yhteistyökumppani-smyhteistyökumppani. Samaa sukupuolta olevat muutoinkin "osoittivat lähetyskentän kunnioituksen puutetta." Homoseksuaalisuus ei siis sopinut apua vastaanottavaan kulttuuriin ja tilanteeseen. Homoja ei haluttu lähettää marttyroitumaan julmien islamistien pariin kun kotimaan kristityt ovat niin lempeitä ja suvaitsemattomia ja väkivallattomia (right).
Jostain syystä kun maa tarjoaa uskonnollista vainoa, eikä pelkästään homoseksuaalien vainoa, tämä nähdään syyksi lähettää rohkeita sankareita avustustyöhön. Mutta kun homot ovat kohteena, on turvallisinta olla tuottamatta uhrautuvia potentiaalisia sankareita ja marttyyreitä vääränlaisille ihmisille.
1: Islam on siitä mielenkiintoinen kulttuuri että sen parissa homojen ja kristittyjen avustustyöntekijöiden vastustus vain siksi että he ovat homoja ja kristittyjä - sen lisäksi että tosiasiassa toimivat vain avustustehtävissä, eli eivät ole levittämässä kristinoppia tai homosaatiota - ja tätä kautta se tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan. Jos islam kohdistaa asennetta A sekä tahoon X että tahoon Y ja X kohdellaan sankarina kun Y on maailmanloppu, se kertoo että asenteissamme on jotain hyvin kiinnostavaa.
Kaiken kaikkiaan on selvää että lähetystyön tekijöiden ottamaan riskiin suhtaudutaan eri tavalla riippuen siitä onko tekijä homoseksuaali vai heteroseksuaali. Marttyyrin, eli kuolleen sankarin, rooli annetaan harvoille ja valituille. Ei sen mukaan mitä tehdään, vaan sen mukaan ketä ja kenen dogmeja muutoin, tämän työn keskiön ulkopuolella, satutaan edustamaan. Vääränlaiset vain kuolevat ja ovat yhä halveksittavia luonnottomuuksia ja iljetyksiä Herran silmissä. Tosin ei tällä oikeasti ole mitään väliä. Kunnioitus on kohdistettava eläville, kuolleena tämänlaiset asiat eivät paina mitään. Ihan siksi että kuolleet eivät välitä tämänlaisista pikkuasioista. Sankaruus onkin merkittävä lähinnä siksi että sankaruusmallin mukaan tosiasiassa kohdellaan pääasiassa eläviä, sankari ja eisankari ovat malleja joiden avulla ohjeistetaan ja hallitaan niitä jotka eivät ole vielä kuolleita. ~ Viisi minuuttia kuoleman jälkeen ei ole ateisteja eikä egon ja maineen varassa sankaroimista. Olipa ateisti oikeassa tai ei.
Kirjoittaja suosittelee että kukin auttakoon jos siltä tuntuu. Olisi konua kieltää auttaminen vain siksi että auttaminen on vaarallista. Avuntarvitsijat valitsevat mieluummin avun kuin eiapua, olipa auttaja sitten kristitty tai homo. Jokainen ihminen on vastuussa omista riskeistään eikä yhteiskunnan täydy ikään kuin holhota ja suojella ihmisiä heiltä itseltään. Itsemurha on valinta, ja monien kusipäisten kristittyjen kohdalla kirjoittaja peräti suosittelee tätä ratkaisua. Ja jos rohkeutta tähän prosessiin ei ole, eikä osaa tehdä asiaa itse, on aivan kätevää delegoida prosessi ja mennä vittuilemaan nakkikioskile tai ulkomaiden islamisteille. Kiitos.
Myös kenttäpiispa Pekka Särkiö on korostanut tätä sankarikulmaa. Hän korosti että avustustyöntekijät tekivät arvokasta työtä. Hän myös kontekstoi tilanteen "Afganistanin poliittisessa ja uskonnollisessa tilanteessa lähetystyö ei ole sallittua. IAM:n työntekijät eivät tee lähetystyötä, vaan kyse on avustustoiminnasta." Ja tärkeyden lisäksi hän haluaa tukea toimintaa myös jatkossa. Työn hyvyys oikeuttaa siis tavallaan marttyroitumisen "Humanitaarista työtä tekevillä järjestöillä, kuten IAM:lla on jatkuvasti tärkeä avustava rooli Afganistanin tiellä kohti vakaampaa ja turvallisempaa yhteiskuntaa. Työ tarvitsee tukijoita myös Suomessa."
En lähde mitätöimään kuolleiden arvoa. En jaksa nostaa esiin edes sitä miten Päivi Räsänen on ollut taktisesti hiljaa viime aikoina tapahtuneista asioista joissa ruumiita on tullut enemmän kuin kaksi. Sillä tämänlainen olisi helppoa ja halpamaista. En lähde tanssimaan haudoilla. En siten että politikoin kuolleilla ja oikeutan heidän raadoillaan ideologiani jatkolevitystä ja boostaan sen arvoa. En siten että politikoin kuolleilla korostaakseni miten jokin ideologia on huono ja tyhmä. En edes mieti että "Voiko
Sen sijaan nostan esiin sen, että avustustyöntekijöiden työhön on melko vähän aikaa sitten kommentoitu aktiivisestikin. Sekin liittyi suoraan marttyroitumisen riskiin, ainakin sanojen tasolla. Nimittäin taannoin homopari haluttiin lähettää lähetystehtäviin. Ja tämä herätti paljon keskustelua ja raivoa, ja se lisäsi kirkosta eroamista. Kirkon virallisen kannan linjama ei kieltänyt lähtemistä vedoten siihen että homot ovat ällöttäviä, vaan siksi että yhteistyökumppani-smyhteistyökumppani. Samaa sukupuolta olevat muutoinkin "osoittivat lähetyskentän kunnioituksen puutetta." Homoseksuaalisuus ei siis sopinut apua vastaanottavaan kulttuuriin ja tilanteeseen. Homoja ei haluttu lähettää marttyroitumaan julmien islamistien pariin kun kotimaan kristityt ovat niin lempeitä ja suvaitsemattomia ja väkivallattomia (right).
Jostain syystä kun maa tarjoaa uskonnollista vainoa, eikä pelkästään homoseksuaalien vainoa, tämä nähdään syyksi lähettää rohkeita sankareita avustustyöhön. Mutta kun homot ovat kohteena, on turvallisinta olla tuottamatta uhrautuvia potentiaalisia sankareita ja marttyyreitä vääränlaisille ihmisille.
1: Islam on siitä mielenkiintoinen kulttuuri että sen parissa homojen ja kristittyjen avustustyöntekijöiden vastustus vain siksi että he ovat homoja ja kristittyjä - sen lisäksi että tosiasiassa toimivat vain avustustehtävissä, eli eivät ole levittämässä kristinoppia tai homosaatiota - ja tätä kautta se tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan. Jos islam kohdistaa asennetta A sekä tahoon X että tahoon Y ja X kohdellaan sankarina kun Y on maailmanloppu, se kertoo että asenteissamme on jotain hyvin kiinnostavaa.
Kaiken kaikkiaan on selvää että lähetystyön tekijöiden ottamaan riskiin suhtaudutaan eri tavalla riippuen siitä onko tekijä homoseksuaali vai heteroseksuaali. Marttyyrin, eli kuolleen sankarin, rooli annetaan harvoille ja valituille. Ei sen mukaan mitä tehdään, vaan sen mukaan ketä ja kenen dogmeja muutoin, tämän työn keskiön ulkopuolella, satutaan edustamaan. Vääränlaiset vain kuolevat ja ovat yhä halveksittavia luonnottomuuksia ja iljetyksiä Herran silmissä. Tosin ei tällä oikeasti ole mitään väliä. Kunnioitus on kohdistettava eläville, kuolleena tämänlaiset asiat eivät paina mitään. Ihan siksi että kuolleet eivät välitä tämänlaisista pikkuasioista. Sankaruus onkin merkittävä lähinnä siksi että sankaruusmallin mukaan tosiasiassa kohdellaan pääasiassa eläviä, sankari ja eisankari ovat malleja joiden avulla ohjeistetaan ja hallitaan niitä jotka eivät ole vielä kuolleita. ~ Viisi minuuttia kuoleman jälkeen ei ole ateisteja eikä egon ja maineen varassa sankaroimista. Olipa ateisti oikeassa tai ei.
Kirjoittaja suosittelee että kukin auttakoon jos siltä tuntuu. Olisi konua kieltää auttaminen vain siksi että auttaminen on vaarallista. Avuntarvitsijat valitsevat mieluummin avun kuin eiapua, olipa auttaja sitten kristitty tai homo. Jokainen ihminen on vastuussa omista riskeistään eikä yhteiskunnan täydy ikään kuin holhota ja suojella ihmisiä heiltä itseltään. Itsemurha on valinta, ja monien kusipäisten kristittyjen kohdalla kirjoittaja peräti suosittelee tätä ratkaisua. Ja jos rohkeutta tähän prosessiin ei ole, eikä osaa tehdä asiaa itse, on aivan kätevää delegoida prosessi ja mennä vittuilemaan nakkikioskile tai ulkomaiden islamisteille. Kiitos.
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Kant, evoluutio ja altruismi
Roger Scruton on kirjoittanut kirjan nimeltä "The Soul of the World". Sen pääteemana on puolustaa transsendenttia maailmankuvaa fysikalistista maailmankuvaa vastaan. Ja tässä etiikka on hyvin keskeisessä roolissa. Tässä argumentissa hän korostaa aitoa altruismia joka ylittää pelkän yhteistyön mukanaantuovan kelpoisuuden. Hän korostaa että ollakseen altruismia sen täytyy haitata itseä. Ja Kantilaisessa etiikassa taas toimitaan siten, että moraalilaki ylittää geenien edun "If Kant is right, a rational being has a motive to obey the moral law, regardless of genetic advantage." Tämän jälkeen hän korostaa että uhrautuva käyttäytyminen taisteluissa demonstroisi että ihminen on todellakin ylittänyt altruistisen käytöksen. "In such instances an entire community is observed to embrace death, in full consciousness of what it is doing, because death is the honorable option." Sota siis tavallaan todistaisi evoluution vääräksi selitykseksi ihmisen uhrautuvalle käytökselle.
 |
| Mitalien ja sankaruuden järjettömyyden puolesta puhuu esimerkiksi seuraava varsin perusteltu lausunto: "Niin viheliäisen typerä, halveksiva ja halveksittava tapa palkita ihmisiä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi käyttämättä hyvin rumia sellaisia. Erityisen irvokasta tämä on sota-aikana. "Hei, vaaransit henkesi, pelastit toverisi varmalta kuolemalta ja edesautoit kotimaasi säilymistä. Otapa tästä ihan helvetin turha metallinpala. Ja kaksivärinen kangasnauha. Pärjäile."" |
1: Jos yhteistyö ja altruismi ovat etiikkaa, niin evoluutio on keino tuoda etiikka empirian maailmaan, ja yksi mahdollisuus tässä todellakin on se, että asia ei selity evolutiivisesti. Esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta tiedämme että autettavan sukulaisuuden aste, hyötyä antavien ominaisuuksien periytyvyysaste ja yksilölle tuleva kelpoisuutta koskeva haitta asettuvat tietylle tasolle. Ja jos havainnot ovat jotain muuta, ei tämä periaate voi selittää tämän ilmiön yleisyyttä.
2: Sankaruus tuntuu todellakin olevan usein hyvin lähellä paheksuttavia itsetuhoisia ja irrationaaliseksi luokiteltuja ilmiötä. Kuten typerää uhkarohkeutta ja suisidaalista käyttäytymistä. Tietyssä määrin sankaruus onkin uhkarohkeutta ja ylimääräistä itsetuhoista riskinottoa jolla on lähinnä kauniimpi nimi ja johon suhtaudutaan kenties tämän nimen vuoksi kunnioittavammin.
Moni tosin taitaa intuitioiden vietävänä katsoa "itsekkäässä geenissä" vain sitä nimeä. Olen itse yrittänyt tiivistää peliteorian ja geenitason valinnan yhteyttä iskulauseella "Selfish genes, in many cases, mean altruistic individuals." Scrutonin täytyisikin kenties tutustua hieman enemmän evoluutioon ja nojata vähän vähemmän lukkoonlyötyihin altruismin määritelmiin joissa yhdenlainen altruismi ei voi olla yhteydessä toisenlaisiin. Sillä vaikka "itsekkään geenin" altruismi ei olekaan Scrutonin "aitoa altruismia" Scrutonin antaman filosofisen määritelmän mukaan, niin Scrutonin käyttämät esimerkit ovat sitten jotain jotka hyvinkin selittyvät evoluutiolla. Ja tämä johtaa minut suoraan siihen osaan Scrutonin argumentaatiossa minua ei sen sijaan miellytä.
1: Sen yksilötason tarkastelu. "An organism acts altruistically, they tell us, if it benefits another organism at a cost to itself." Siinä ei huomioida sukulaisvalintaa tai itsekkään geenin näkemystä. Itsekkään geenin koko idea on se, että yksilöt ja heidän lisääntymisensä ei ole niin keskeistä kuin intuitio sanoo. Että tosiasiassa geenin kelpoisuus on katsottava geenitasolla. Näin intuitiivisesti helpot yksilövalinnan ja ryhmävalinnan konseptit on jätettävä syrjään.
1.1: Esimerkiksi Thermopylain taistelussa unohtui että (a) sotilaat puolustivat kotikontuaan. Eli myös vaimojaan ja lapsiaan ja (b) tosiasiassa urheus on riskinottopiirre joka ilmenee muulloinkin kuin näissä ylivoimaisissa tilanteissa. Urheat soturit ovat kunnioitettuja ja ovat saaneet rahallista etua ja tätä kautta epäsuoraa boostausta geeneilleen. Ja myös naisten suosio on ollut enemmän kuin luultavaa. (Puhumattakaan siitä että sotilaat ovat menneinä aikoina, kuten varmasti myös nykyäänkin, myös raiskanneet naisia.) Näiden huomiointi on tärkeää. Adaptaatious arvioidaan luonnollisesti geenin koko vaikutuskentästä. Scruton pitää adaptiivisia osuuksia ohitettavana, turhana ja triviaalina koska ne eivät ole "oikeanlaista altruismia". Mutta unohtaa että geenitasolla tuotetaan reaktiotapoja jotka toimivat monenlaisissa tilanteissa. Evoluution kannalta selitetty "ei oikeanlainen altruismi" on jotain jonka tulee tilastollisella tasolla olla ainoastaan vahvempaa kuin se "vääränlaisen altruismin" tuoma haitta jotta geenitaso voisi selittää sen. (Jos ominaisuus hyödyttää useammin ja enemmän kuin se haittaa, se yleistyy populaatiossa.)
2: Sen altruismin kuva ei tosiasiassa olekaan evoluutiokäsittelyn kannalta oikea. Hän korostaa tiettyjen tilanteiden eroa. Huolestuttavinta on minusta se, että Scruton tiedostaa tilanteen mutta jatkaa silti sen mukaan. "The concept applies equally to the soldier ant that marches into the flames that threaten the anthill, and to the officer who throws himself onto the live grenade that threatens his platoon. The concept of altruism, so understood, cannot explain, or even recognize, the distinction between those two cases. Yet surely there is all the difference in the world between the ant that marches instinctively toward the flames, unable either to understand what it is doing or to fear the results of it, and the officer who consciously lays down his life for his troops." Tämä korostaa sitä, että vaikka argumenttirakenteen pitäisi olla eri skenaarioiden tarkastelua jossa evoluutionäkökulma kumotaan, Scruton vaihtaa monessa paikassa altruismin määritelmää "lennosta". Tämä ekvivokaatio tarkoittaa sitä että usein Scruton käsitteleekin altruismia lähinnä jonain jossa on sentimentaalinen elementti. Joka sitten erottaa muurahaiset ja ihmissotilaat.
Toisaalta joku voisi korostaa että Kantilaista etiikkaa ei kenties pidä edes käsitellä sillä tiukkuudella mitä Scruton asiaa tarkastelee. (Joku voisi jopa sanoa että jos evoluution tuottama moraali ei ole Kantilaista, niin sen pahempi Kantille. Minäkin sanon niin.) Kuitenkin jos ajatellaan tarkemmin Kantin kategorista imperatiivia voimme huomata että se usein vain sidotaan Platonin tyyliseen ideamaailmaan tai johonkin muuhun transsendenttiin. Tämä ei ole väistämätöntä. Sillä jos mietimme miten Kant määrittelee kategorisen imperatiivin tunnistamisen, sen takana on vahva intuitionistinen lähestymistapa. "Toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki." Tässä kohden luonnollisesta lajinmukaisesta käytöksestä kumpuava ajatus voisi olla hyvinkin relevantti. Tämä palauttaa Scrutonin näkemykset aiemmin tekemääni objektiivisen moraalin kritiikkiin. Evolutiivinen etiikka ei kenties ole "teknisesti ikuista" siinä mielessä että se muuttuu hitaasti. Mutta toisaalta siinä lajinmukaiset ominaisuudet - mukaanlukien lajinmukaiset käyttäytymispiirteet - ovat kuitenkin jotain joita voidaan lähestyä ja tarkastella. (Oravat ovat nelijalkaisia naksuttavia eläimiä joiden luonnollinen käytös iskee ihmisen lajinmukaista etiikkatajua vastaan.) Kun Kantin kategorinen imperativii haetaan reflektiivisesti omia tunteita peilaten, olisi väärin sanoa että se olisi suoraan automaattisesti biologista etiikkaa vastaan. Scruton tekee siis erikoisen kategoriavirheen, hän toisaalta käsittelee altruismia kuin se olisi auttamatta riippumaton genetiikasta, mutta käyttää sen mittaamiseen intuitiokeskeistä sentimentalistista tapaa jossa genetiikan voidaan nimenomaan voivan vaikuttaa.
Voisin itse asiassa soveltaa tätä huomiota eteenpäinkin.
Richard B. Davis ja F. Paul Franks ovat tehneet puolustustaCraigin "Divine Command Theorya" vastaan. Tämä ammattijulkaisuun kelvannut kritiikki nojasi teoriaa vastaan asetettujen vastaesimerkkien voimaan. Heistä Morriston käyttää argumentaatiotapaa joka ei sovella Divine Command Theoryn omia aksioomia. "In a series of articles in this journal, Wes Morriston has launched what can only be considered a full-scale assault on the divine command theory (DCT) of morality. According to Morriston, proponents of this theory are committed to an alarming counterpossible: that if God did command an annual human sacrifice, it would be morally obligatory. Since only a ‘terrible’ deity would do such a ‘terrible’ thing, we should reject DCT. Indeed, if there were such a deity, the world would be a terrible place – certainly far worse than it is. We argue that Morriston's non-standard method for assessing counterpossibles of this sort is flawed. Not only is the savvy DCT-ist at liberty to reject it, but Morriston's method badly misfires in the face of theistic activism – a metaphysical platform available to DCT-ists, according to which if God didn't exist, neither would anything else." Eli God Command Theory korostaa että ilman kieltoa ne ovat neutraaleja.
Katson että Morristonin kritiikissä vastaesimerkit ovat todellakin sellaisia että niihin on "vähintään kohtuullisen helppoa hankkia suojausta" jos sattuu Craigin teoriasta pitämään. Siksi kyseinen julkaisu antaa syyn olla erimielinen Craigin kanssa. Mutta vetoamalla ja rakentamalla vaihtoehtoisen etiikkamallin, ei sitä kautta että tässä osoitettaisiin että Craigin näkemys on sisäisesti ristiriitainen ja siksi ehdottomasti jotain sellaista jota järkevyyttä arvostava eetikko hylkäisi. ; Onkin hyvin tavallista että Craigin "Divine Command Theorya" moititaan intuitiiviselta pohjalta. Tällöin esiin voi nousta esimerkiksi ns. "hyvät kansanmurhat". Craighan puolustaa Raamatussa mainittua kansanmurhaa jonka Jumala on komentanut. Intuitiiviselta pohjalta tehty kategorinen imperatiivi voisi vihjata että tämä on paha ongelma Craigin teorialle. Mutta tosiasiassa se on relevantti jos ja vain jos meillä on käytössä intuitivistinen moraali, kuten vaikka Kantin kategorisen impreratiivin mittaaminen reflektiivisesti.
On toki poliittinen itsemurha tehdä kuten kirkonmies joka pedofiilikohun alla puolustautui siten että hän ei tiennyt että pedofiilia oli laitonta ja moraalitonta. Kukaan Kantilaisiin moraalivaistoihin, tai muunlaisiinkaan intuitioihin nojaava tuskin sortuisi tämänlaiseen puolustautumiseen. Mutta Divine Command Theoryn kannalta tämä on relevantti. Siinä moraali ei ole luonnon ominaisuus tai suoraan edes asioidentilan ominaisuus. Toimintamalli on aina neutraali itsessään. Hyvyys ja pahuus syntyy vasta komennon jälkeen. ; Moni tunteisiinsa luottava tekee toki tässä sen minkä minäkin. Eli päättelee tästä että "sen pahempi Divine Command Theorylle". Mutta tuo toinen moraalimalli on kuitenkin tästä huolimatta sisäisesti koherentti. Joka taas monista nimenomaan pahentaa asiaa, koska se on malli joka tekee pahasta hyvää, maalaa mustasta valkoista. Mutta josta Divine Command Theoryn kannattaja ei hetkahda koska hän välittää ihmisten ja tunteiden sijasta koherenssista ja auktoriteettisesta hyväksi oletetun Jumalan antamien komentojen tottelemisesta, ja että tämä Jumala ylittää vajavaisen ihmisen järjen ja on siksi suvereenimpaa kuin mikään tunne tai intuitio.
Tai kuten Craig itse asian ilmaisee "Reasonable Faith" -teoksessaan sivulla 48. "Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter." Scruton on siis vahvasti Craigia empiristisempi kun taas Craig on puhtaasti transsendenttiin pysyvään Platoniseen moraalikomentoon nojaava. - Eli kenties ajatus intuitiivisesta moraalilaista ei ole ylipäätään se tapa jolla "naturalismi" ja "transsendentti" kannattaa laittaa vastakkain. Kenties järkevämpi jako olisi "autoritaarisen" ja "intuitiivisen" moraalin välillä. Näin ollen Scrutonin tapa lähestyä asiaa ampuu oleellisen paljon ohi maalin.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Pieni huomio ; Kriisitautinen
"Kyllä on maailma kohdallaan ; Vähän kuin luulosairas kävisi valelääkärillä ja saisi lumelääkkeitä."
(Tuomo Hämäläinen)
Puolisoni kävi aikanaan leikkauksessa. Nyt tähän liittyneet sivutuotteet alkavat olemaan "enimmäkseen ohi". Tässä prosessissa erikoista on ollut se, miten moni ihminen on alkanut kunnioittamaan minua sellaisien piirteiden ja asioiden vuoksi joita en ole oikeastaan edes miettinyt. Ihmiset jotka ovat pitäneet minua lähinnä "mukavana luuserina" ovat oikein viitsineet kehua minua. Niin päin naamaa kuin selänkin takana.
Sitä on ikään kuin saanut kunnioituksen kaapua päälle pelkästään sen takia että asiaan asennoitumiset ovat minulle tietyllä tavalla helppoja. Itse olen tietysti äimistynyt koska sankaruuden kokemus vaatisi mielessä jonkinlaisia ponnisteluja, vaivannäköä ja painimista. Muut taas näkevät että tässä on kysymys jostain harvinaisesta. Kerrankin outoudestani on hyötyä.
Karkeasti ottaen näyttääkin siltä että kun asiat ovat hyvin näytän laiskalta hanulta joka ylpeilee sillä miten ei pidä kotitöistä. Ja kertoo paskan puujalkavitsin päälle. Ongelmien tullen parhaat puoleni tulevat joiltain osin esiin. Ja siksi minun kai kaiken järjen mukaan pitäisi toivoa että asiat menisivät koko ajan päin persettä. Aika harvoin ne kuitenkin menevät, ja tosiasiassa monin kerroin hyödyllisempää olisi olla tältä osin huomattavasti tavallisempi.
Koska elämä ei sisällä usein mitään niin mielenkiintoista kuin katastrofeja, on ihmisen luultavasti tärkein taito sietää tylsyyttä. (Jossa olen huono.) Ihmisen tuleekin mieluummin olla vähemmän kuin minä ja enemmän kuin Asikkalan puurattaat.
(Tuomo Hämäläinen)
Puolisoni kävi aikanaan leikkauksessa. Nyt tähän liittyneet sivutuotteet alkavat olemaan "enimmäkseen ohi". Tässä prosessissa erikoista on ollut se, miten moni ihminen on alkanut kunnioittamaan minua sellaisien piirteiden ja asioiden vuoksi joita en ole oikeastaan edes miettinyt. Ihmiset jotka ovat pitäneet minua lähinnä "mukavana luuserina" ovat oikein viitsineet kehua minua. Niin päin naamaa kuin selänkin takana.
Sitä on ikään kuin saanut kunnioituksen kaapua päälle pelkästään sen takia että asiaan asennoitumiset ovat minulle tietyllä tavalla helppoja. Itse olen tietysti äimistynyt koska sankaruuden kokemus vaatisi mielessä jonkinlaisia ponnisteluja, vaivannäköä ja painimista. Muut taas näkevät että tässä on kysymys jostain harvinaisesta. Kerrankin outoudestani on hyötyä.
Karkeasti ottaen näyttääkin siltä että kun asiat ovat hyvin näytän laiskalta hanulta joka ylpeilee sillä miten ei pidä kotitöistä. Ja kertoo paskan puujalkavitsin päälle. Ongelmien tullen parhaat puoleni tulevat joiltain osin esiin. Ja siksi minun kai kaiken järjen mukaan pitäisi toivoa että asiat menisivät koko ajan päin persettä. Aika harvoin ne kuitenkin menevät, ja tosiasiassa monin kerroin hyödyllisempää olisi olla tältä osin huomattavasti tavallisempi.
Koska elämä ei sisällä usein mitään niin mielenkiintoista kuin katastrofeja, on ihmisen luultavasti tärkein taito sietää tylsyyttä. (Jossa olen huono.) Ihmisen tuleekin mieluummin olla vähemmän kuin minä ja enemmän kuin Asikkalan puurattaat.
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Äidin paikka (lapsia tiellä)
Vanhemmuuden ensimmäinen muotoilu.
Kenties siksi on hyvä että äitienpäivänä äitien paikka ilmiselvästi on ulkona, julkisessa tilassa. Se korostaa että ainakin kerran vuodessa äidin paikka on muuallakin kuin kotona. Tosin tässä kohden olen hyvin häkeltynyt. Sillä en oikeastaan ymmärrä mitä sanomaa äitienpäivä oikeasti ja oikeastaan kantaa. Sillä äitienpäivä näyttää samanaikaisesti korostavan äitiyden hyvin erilaisia puolia. Puolia joiden yhdistäminen tuntuu olevan hyvin vaikeaa.
1: Ensinnäkin se korostaa äitiyttä jonain naiselle luonnollisena asiana. Että lapset ja äiti ovat jonkinlaisia symbiootteja. Tätä kulmaa korostaa kulttuurin opettama sentimentaalinen kasvatuksen sentimentalisointi. Se jossa korostetaan että se oli jotenkin erityisen suurta, että ei ollut maho ja sitten pidit ne hengissä. On luonnollista että heteronormatiivisessa maailmassa äitiys nähdään naiselle luonnollisena ja helppona asiana. Sillä sen perusteesinä on korostaa että mies ja nainen ovat "ilman variaatiota" samanarvoisia mutta erilaisia. Että naisen lahjakkuus olisi sitä kotona pysyvää sorttia. Mies taas hallitsee ulkomaailmaa ja julkista tilaa, kenties jopa lasten kanssa.
2: Toinen äitienpäivän äitiys sitten korostaakin miten äitiys ei olekaan mikään helppo ja luonnollinen asia jonka naiset hoitavat itsestään. Siinä äitiys nähdään sankaruutena. Kasvatusponnistelut idealisoidaan. Äitiys olisi siis velvollisuus tai jopa jotain joka vaatisi ponnisteluja yli kaiken velvollisuuden.
+: Jos nämä osat vain sovittaisi yhteen, lopputulos olisi melko ahdistava. Siinä nainen lokeroidaan luonnolliseen osaansa, jonka kautta hänelle on langennut samantyyppinen erikoinen velvollisuus. Marttyyriys olisi luonnollinen osa ja velvollisuus ja molemmat osat vahvistaisivat sitä että äidin olisi tehtävä tietty asia koska jos äiti ei sitä tee, niin kukaan ei. Tematiikka tässä muodossaan on tuttu supersankaritarinoista.
Vanhemmuuden toinen muotoilu.
Teknisesti ainut este minun ja vanhemmuuden välillä on oikeassa ajassa ja paikassa toteutettu ejakulaatio. Tämänlainen pieni asia voi muuttaa todellisuutta syvästi, mutta se on toisaalta myös ennustettava ja halittava ilmiö. Siksi itse, tietoisesti ja tahallisesti lapsettomana, katson äitienpäivää tavallaan hyvin lapsellisesta vinkkelistä. (Siinä mielessä että olen joidenkin lapsi mutta en kenenkään vanhempi.) Jossain mielessä tämä kontrasti kuitenkin ilmituo ja korostaa sitä että niinkin mitätön asia kuin oikeassa ajassa ja paikassa tapahtunut ejakulointi voi muuttaa maailmaa ja ihmiskohtaloita syvästi. Ja tämä muutos - tai se että muutosta ei tapahdu mutta tietää sen mahdollisuuden olemassaolosta - antaa asioille merkitystä. Tässä mielessä äitienpäiväänkin voidaan saada kontrastin kautta sisältöä.
Koen että lapsettomuus on syvemmässä tarkastelussa elämänlaadulliselta kannalta parempi ratkaisu. Ainakin omalla kohdallani.
1: Kyseessä ei ole pelkästään omissa paheissani, kuten laiskuudessa, itsekkyydessä, huonossa ihmistenhallinnassa, epäkäytännöllisyydessä. Ei edes siinä kun ne yhdistetään hyveisiini jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon ja itsetuntemukseen.
2: Samoin takana ei ole edes paikoitellen läpitunkeva elämäkielteisyyteni, ja sen synnyttämä ajatus siitä että kenties ei ole eettisesti soveliasta antaa kenellekään elämän "lahjaa" kärsittäväksi tämmöisessä paikassa.
3: Ratkaisu on toki myös ekologinen ja luonnonvaroja säästävä, mutta tämä on enemmän valinnan positiivinen sivutuote kuin mikään sellainen.
+: Kaiken kaikkiaan ambitioni, taitoni ja jopa horjuvat sosiaaliset kykyni kehittyvät varmasti pidemmälle, jos jokapäiväisten toimieni keskiössä ei ole taukoamaton kommunikointi keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. (Olenkin tämän viimeisimmän takia jopa yrittänyt katkaista yhteyksiä suurimpaan osaan aikuisia ihmisiä.) Ja tämä on se valinta jonka jokainen vanhempi tekee. (Tai sitten jättää hölmöyksissään tekemättä jolloin hänen olisi pitänyt tehdä se.)
Oma syvin teemani on uhrauksien ja epäonnistumisen summa. Samoin kukaan ei ole luonnollinen äiti tai uhrautuva. Saati supersankari. Luulen, että minua ja monia vanhempia yhdistää, kontrastin molemmin puolin, kasvattajana epäonnistumisen pelko.
1: Vanhempi joutuu aina olemaan pettymys lapselle.
1.1: Ensinnäkin vanhempi joutuu aina olemaan jollain tavalla sellainen olento joka kertoo toiselle eksistoivalle olennolle sellaisia uutisia kuin että joulupukkia ei ole olemassa. (Ja se, että tätä tekee keskenkasvuiselle rääpäleelle ei jostain syystä helpota prosessia.) Laajemmassa mielessä tämä tarkoittaa sitä että lapseta joudutaan kieltämään jotain asioita. Ja vielä laajemmassa mielessä joskus lapselle ei onnistu antamaan jotain jota tämä haluaisi ja jonka tämä kenties jopa ansaitsisi. Tässä kohden vanhemmilla on koko Maslown tarvehierarkia kiivittävänä. Ja epäonnistuminen jollain tasolla on ilmiselvää.
1.2: Toisaalta vanhemmilla on lapsiin toinenkin pettymyksen lähde. Nimittäin se, että kasvattajalta saadaan asioita. Asioita joita ei pääse pakoon. Sen tyyliset asiat kuin geenit ovat luonnollisesti varsin ohittamattomia. Mutta toisaalta vanhemman tehtävänä on myös hallita lapsen identiteettiä. Aina nimeä myöten. Ja harrastuksia. Tässä mielessä on taattua että lapsen elämään tulee kaikkia sen tyylisiä kiusoja ja riesoja joita maailma nyt ylipäätään muutoinkin keksii aivan kaikille aivan koko ajan muutoinkin. On taattua että jopa tylsin ydinperhe-elämä tarjoaa jälkikasvulle mahdollisuuden kutsua elämää "ankeaksi" - tai "traumaattiseksi" - ja että tämän nurinan takana on vähintään semifaktuaalista pohjaa.
2: Toisaalta lapsi on aina pettymys, etenkin jos ajattelee lapsen parasta eli asettaa edes jonkinlaisia ambitioita heidän ylleen. Tässäkin ihmisyydellä on tarjottavana kaikkea sellaista mitä lapset eivät tee ja sitä mitä he tekevät. Odotuksia rikotaan, pitkään panostettu harrastus hylätään teini-iässä, ja lapsi kääntyy pois vanhempien arvostamasta uskonnosta. Tai jos ei näitä, niin lapsilla on koko Maslown tarvehierarkia käytössään ja takanaan universumin kenties suurin ja kaikenkattavin voima, epätäydellisyys. Tämän voiman vuoksi lapsi paljastuu joko luonnostaan laiskaksi peruskaveriksi, tai sitten hän jotenkin kummuttaa arjen ankeudesta tai traumoista ison nipun erilaisia tekosyitä, joiden vuoksi hän sitten on ponnistelematta itselleen ja/tai vanhemmilleen mielekkäiden asioiden eteen.
Toisin sanoen vanhemmuus tarkoittaa sitä, että valitsee omien ambitioden, taitojen ja sosiaalisten kykyjen sijasta sen taukoamattoman kommunikoinnin niiden keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. Tästä kulmasta minun on helpompi ymmärtää - tai ainakin sietää - sitä, että että oma äitini oli samanaikaisesti uhrautuva ja ahkera, että sellainen joka usein korosti marttyyrinrooliaan. (Ilman tätä ahkeruutta marttyyriys olisikin ollut voimatonta, mutta tähän yhdistettynä se on luonnonvoima.)
1: Ja eräässä mielessä se, että tämä riesaluonteeni on joskus ilmituotu on tärkeä asia. Monien filosofien mukaan viisauden ytimessä on nimenomaan se, että raaka ja paljas totuus kerrotaan silloinkin kun se kenties on epämiellyttävä. (Ja se, että tämän kertoo keskenkasvuiselle rääpäleelle ei tee siitä kertojalle helpompaa.)
2: Toisaalta tämä vanhemmuuden tehtävän haasteellisuus ja epäonnistumisen väistämättömyys korostaa sitä että kenties epäkohteliaisuuskin on osa tätä kaksisuuntaista epäonnistumisprosessia. Jossa esimerkiksi masennus ja lastenkasvatuksen vaatima työmäärä, etenkin työn kautta saatujen onnistumisten varsin epätasaiseen laatuun yhdistettynä, on syytä muistaa että jokainen tarvitsee joskus huilia. Että joskus äidin paikka olisi nimenomaan ulkona. (Tai kakaroiden ja isän ainakin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)