Sikiämisen etiikasta

Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.

Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.

Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.

Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.

Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.

Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.

Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.

Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.

Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen. Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.

Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.

Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.

Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.

Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.

Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.

Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.

Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)

Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.

Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.

Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.

Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.

Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.

Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.

Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.

Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.

Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.

Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.

---

Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006) 
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)