Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.

Miksi minua luullaan liberaaliksi?

On melko tavallista törmätä ihmisiin joiden käsityksissä heidän on esimerkiksi vaikeaa ymmärtää sanomisiani koska näen asioita joidenkin "liberaalien lasien läpi". Yleisteemana on siis se, että he näkevät että olen liberaali joka elää liberaalien elämäntapaa liberaalien arvoilla ja maailmankuvalla.

Olen tästä hieman ihmeissäni. Etenkin kun ottaa huomioon kaikki ne tahot joita vastaan olen. On tavallaan erikoista, että ihminen joka on minunkin kovuudella relativismia vastaan, joka tunnetaan siitä että maailmankuvallisuus ei ole oikeutus tai peruste oikein missään, ja jolla on feministikriittisiksi tulkittavia ajatuksia kuulee asiasta niin usein. Ja suoraan sanoen sanonkin että nämä ihmiset ovat yleensä enemmän tai vähemmän idiootteja. Toisaalta tässä on jotain sellaisia asioita joita on syytä ymmärtää. Idioottien ymmärtäminen on toki hyvin liberaalia. Mutta itse korostankin myötäelämisen sijaan sitä ymmärtämistä jossa mietitään sitä miksi idiootit ovat idiootteja.

Jos olisin liberaalimpi kuin olen, saattaisin jopa selittää että nykyaikana oikeistokonservatiivius kiistää ääri-oikeistolaisuuttaan ja tässä yhteydessä olisi tapahtunut sen tyylinen äärioikeistolaisen konservativismin tavallistuminen että normaali konservatiivius, etenkin jos se ei ole puhtaasti oikeistolaista konservativismia, nähdään suoraan "suvakkiutena". Eli syynä olisi jokin establisoitunut rasismi ja oikeistolaisuus joka on niin vaihtoehdotonta että ei suostu näkemään oikeistokonservativismille vaihtoehtoja. Ja jos ei ole oikeistokonservatiivi niin sitten on "suvakki". Ja oikeistokonservatiivius olisi myös niin oikeassa että äärioikeistoa ei käytännössä edes olisi olemassa koska se olisi loukkaava rinnastus.

Vaihtoehtoajattelu

Tämä selitys olisi tietenkin poliittisesti maukas. Mutta näkisin että tässä on takana enemmän. Mutta vähemmän helposti iskulauseiksi taipuvaa.

Sain tähän liittyen idean kun huomasin että eräs filosofiaa kouluttava sai opteteltavalta moitteita siitä että hänellä oli liberaali vääristymä mielipiteissä ja asioiden käsittelyssä. Kyseistä ihmistä on kuitenkaan vaikeaa nähdä esityksissään poliittisena. Hän harrastaa käsiteanalyysiä, joka taas on premissien purkamista ja loogisten suhteiden käsittelyä. Jos tämä on liberaalia niin sitten matematiikkakin olisi liberaalia.

Ongelmana onkin luultavasti se, että filosofia, etenkin analyyttinen filosofia, on sekä kompleksista että avomielistä. Kun usein tavataan konservatiivi arkielämän tasolla hän nojaa yksinkertaisiin asiankuvauksiin ja ehdottomuuksiin. Tämä vaihtoehdottomuus varmasti tuntuu monista jopa konservatiiviuteen kuuluvana piirteenä - ja hieman erikoista kyllä tässä monet konservatiivit ja liberaalit ovatkin varmasti keskenään samaa mieltä. ; Tilanne on toki tuttu uskonnoista joissa uskonnon perinteikkyys on samaa kuin sitä että uskonto on koeteltu. Ja jossa uskonnon kanta homoseksuaalisuuteen on yksinkertainen, tajuttava ei-kompleksi ja vaihtoehdoton asia jota sitten pitää kieltää ja torjua.

Tässä asenteella on tietenkin hyvin vierasta purkaa ajatuksia loogisiin päätelmäketjuihin joissa on erilaisia premissejä. Ja sitten miettiä miten asiat muuttuisivat jos nämä premissit olisivat erilaisia. Tämänlainen tuntuu monista varmasti liberalilta ja relativistiselta. Tässä tietenkin unohtuu se kritiikki jota Derridat ja vastaavat postmodernit esittävät kaikille käsiteanalyysin tulkintamenetelmille.

Toisin sanoen "liberaalista painotuksesta" syyttävä itse asiassa lähinnä demonstroi sitä että hän ei osaa purkaa argumentaatioketjuja osiinsa ja nähdä onko niissä minkälaisia deduktiivisia ja induktiivisia päätelmiä ja millä ehdoilla nämä toimivat. Ja miten näitä ehtoja muuttamalla päätelmät voisivat muuttua. Hän siis lähinnä päätteli siitä että jos asian ymmärrys on hänelle vaikeaa se johtuu siitä että vastapuoli on liberaali. Eikä siitä että hän itse ei hallitse kompleksimpaa ajattelua jossa oikeasti perustellaan mitään. Tämä toki tukee sitä henkeä jonka olen usein kokenutkin. Eli jotain jossa konservatiivi luottaa intuitioon ja yksinkertaisiin arkijärjellä helposti ymmärrettäviin lausumiin. Ja pitää näitä ilmiselvyyksinä. Ja pitää näihin nojaamista ilmiselvänä ja tästä poikkeamista tarpeettomana haihatteluna. Tältä pohjalta ei tietenkään voi odottaa asiallista analyysiä myöskään siitä edustaako jonkun "liian vaikeasti asioita käsittelevän" näkemys oikeasti liberalismia. Ihan siksi että kun kyvyt analyysiin puuttuvat niin myös tämä analyysi on tietenkin odotettavasti perseestä tai oikeassa lähinnä tuurin eikä hyvän ajatusrakenteen ja vankkojen perusteluiden vuoksi.

Itsestänihän ei kovin helposti saa juuri minkäänlaista postmodernia. Koen käsiteanalyysin tarpeelliseksi koska mikään asia ei ole helppo mutta jotain tietoa voidaan saada. Liberaalien silmiin olenkin yleensä tarpeettoman skientistinen ja moralistinen ollakseni oikealla tavalla avomielinen. (Minulla onkin tunnetusti konflikteja tiettyjen feminististen suuntausten kanssa. Mikä ei tietenkään tule mieleen niille jotka syyttävät minua liberaaliksi.)

Filosofian kouluttajasta sain toisenkin idean.

Kun puhutaan esimerkiksi eri ajatussuuntauksista, on selvää että moni haluaa olla cutting edge -filosofiassa. Tämä on jotain sellaista, kuten tieteessäkin helposti käy etenkin tiedeuutisoinnin kohdalla. Eli uudet ideat ja nousevat paradigmat saavat suurta huomiota.

Tämä on vahvistunut sitä kautta, että tylsistyn helposti. Vanhan ja vakiintuneen uudelleenlukeminen on erityisen tylsää. Tämä johtaa tietenkin siihen että huomio keskittyy ajatuksiin jotka kyseenalaistavat tai katsovat erilaisella tavalla vakiintuneisiin näkemyksiin. Tässä saattaa syntyä mielikuva siitä että uudet ajatukset olisivat muutakin kuin kiinnostavampia. Siitä voi syntyä ajatus että vanhat ajatukset olisivat huonompia. Sitä tunnutaan unohtavan että paradigma on taustalla oleva vanha ajatus joka on kontrastina sille uudelle. Vanhan paradigman ymmärrystä tarvitaan jotta voidaan tiedostaa että tämä on "uusi juttu siihen nähden".

Kolmas juttu on uuskonservativismin rappio.

Let's face it. Pidän vapaudesta ja vapauksista. Tätä pidetään hyvin liberaalina asiana. Kuitenkin jos mietitään klassisia konservatiiveja, he ovat olleet hyvin kiinnostuneita vapauden ideaaleista ja vapauden määritelmistä. Itse asiassa vapaus -huutoja kuulee myös patrioottisimmilta äärioikeistolaisilta konservatiiveilta. Vapaus on kenties konservatiiveille oleellisia. Mutta tämä unohtuu jos "esittää asioita väärin".

Nykykonservatiiviudessa on vallalla ajatus poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Tämä on mielestäni vallan kaunis ajatus. Siinäkin on kyse vapauden korostamisesta. Valitettavasti tämä tuppaa ilmenemään aika usein siten että vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta". Joka ei ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan kaikissa mahdollisissa kohdissa niin että oikeasti voitaisiin seisoa omien sanojen takana.

Ne ovat enemmän sitä että tyhmä ääliö huohottaa suun kautta ja ihkuilee sitä että "aah, "Make America Great" ymmärsin joka sanan". (Ylevää!) Trumpin sanomisia ja niihin kommentointia seuranneena olen tiedostanut että kun hän sanoo että hän haluaa rakentaa muurin USA:n ja Meksikon välille ja että Meksikolaiset maksavat tämän aidan, ihmiset ovat innoissaan koska eivät pidä Meksikolaisista. Eivät he mieti onko tämä lupaus realistinen, eivätkä kysy miten Trump käytännössä aikoo toteuttaa tämän kun USA:n presidenttinä hänellä ei ole valtaa ja pääsyä Meksikon budjettiin. Täsmälleen sama ilmiö toistuu Suomessakin. Voisin mainita nimiä mutta en mainitse. (Seuraa oikeusjuttuja sellaisesta tiettävästi, samat tyypit ovat haastamassa oikeuteen loukkauksista mutta vaativat toisaalla että loukkauspykälät poisteaan lainsäädännöstä. Ylevää!)

Ei. Sen sijaan ne ovat usein iskulausetyylisiä ärhäköitä ja liioittelevia kommentteja. Jotka ovat paitsi tätä, niin ovat myös lyhyitä ja epäanalyyttisiä teepussiaforismityylisiä heittoja. Ne edustavat älyllistä nollatasoa. Poliittinen korrektius ei siis ole pelkkää rehellisyyttä ja sitä että puhuu-huutaa suunsa puhtaaksi tai ainakin vaahtoon. Ne edustavat sitä että täytyy olla myös anti-intellektuelli. Konservatiiviuteen onkin iskeytynyt anti-intellektuellisia sävyjä. Poliittinen korrektius on siksi usein pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan muotoiltua anti-intellektuellismia. Ja tätä kautta iso osa älyllisistä konservatiiveista huudotaan pesuveden mukaan "suvakeiksi". Itselleni anti-intellektuellismi on ongelma. Ja kun muistaa konservatiiviuden puolella vellovia denialismeja (erityisesti kreationismi ja ilmastonmuutosdenialismi) voidaan nähdä "tätä puolta käytännösä". Itse jaksan vielä toivoa että konservatiivius ei oikeasti tarkoittaisi suoraan idiotismia.

Käsite on mutkikas.

Lisäksi konservatiiviuden käsite on tavallaan hankala. Siinä mielessä että sitä ei käytetä kovin konsistentisti ja älykkäästi normaalipuheessa. Eikä konservatiiviudesta puhuttaessa usein käsitellä konservatiiviutta vaan jotain mielikuvaa siitä.

Konservatiivius voidaan nähdä miten konservatiivisiksi määritellyt puolueet toimivat. Eli ideaalin sijaan on katsottava mitä nämä puolueet ja niiden kannattajat käytännössä ajavat. Tämä kohdistuu helposti aiheisiin. Ja näissä kohden minulla on usein "liberaaleina pidettyjä mielipiteitä".
* Osittain siksi että tässä konservatiivius määrittyy helposti oikeistokonservatiiviudeksi. Ja minä taas en ole vastammistoa, olen itse asiassa poliittisesti hyvin keskellä oikeisto-vasemmistolinjalla. En siis oikein sovi kumoaankaan niistä lokeroista.
* Ja osittain tämä vahvistuu siitä kautta että perinteitä nojaavat ovat usein vähän minua vanhempia ja he nähdäkseni eivät enää ole "muutosvastarintaisia" kuten minä. Vaan he ovat enemmän "taantumuksellisia". He kaipaavat nostalgianomaisesti johonkin sellaiseen aikaan ja yhteisöön joka ei ole vallitseva järjestelmä vaan joka on ollut olemassa joskus 1950 -luvulla. Tässä kulmassa esimerkiksi suhde homoseksuaalisuuteen on varmasti hyvin erilainen. De facto -olemassaoleva ja hyvin toimiva järjestelmä jossa olen elänyt Etelä-Suomessa ei vastaa vanhuutta hipovien keski-ikäisten ja mummeleiden ymmärrystä "siitä miten asiat ovat aina olleet".

Esimerkiksi homojen avioliiton kohdalla näen että elämme jo nyt de facto tietynlaisessa yhteiskunnassa ja avioliittopykälä tukee jo nyt olevia rakenteita. (Konservatiivi sanoo "homosaatio jyllää koko yhteiskunnassa ja mädättää" niin hän sanoo saman mutta negatiivisesti arvotettuna.) Konservativismi voidaan kuitenkin nähdä laajasti nimenomaan sisällöllisen ajatusmekanisminsa kautta. Eli ajatuksena siitä että suositaan nykyisiä rakenteita ja vahvistetaan niitä. Uuskonservatiivit sekä vanhat kalkkiskonservatiivit ovat kuitenkin nykyään aika usein jotain utopia-nostalgikkoja jotka haikailevat hyvien arvojen menneisyyteen jossa eivät ole välttämättä koskaan edes eläneet. Minulle tämänlainen utopia maistuu tarpeettoman liberaalilta haihattelulta, jossa on tarpeettomasti toiveikkuutta ja luottamusta johonkin kaiken ratkaiseviin ideologisiin taikaluoteihin.

Esimerkiksi kristillisyyteen keskittyneen uskontokritiikkini takana on sama kuin mitä näkee uuskonservatiivien islamkritiikissä. Konservativismi on käytännössä usein varovaisten ja pelkurien ajattelutapa. Yhteiskuntarakenteiden särkymistä pelätään ja ollaan varovaisia eri asioita kohtaan. Omien kokemusten kautta olen tietenkin saanut tietyn kokemuspohjan. Ja konservatiivinen asenne paistaa uskontokritiikissäni vaikka perinteisesti Suomalainen konservatiivi onkin kannattanut kristinuskoa.

Jossain määrin voidaankin nähdä että haluan säilyttää yhteiskuntaa jossa voidaan olla turvassa. Ja joka on ollut periaatteessa käsissä. Tässä mielessä olen klassista liberalismia jossa on, vapauden lisäksi, monia muitakin vahvasti eettisiä ja yhteisön heikompia tukevia sävyjä. Yhteisöllisyys ilman heikkojen tukemista ei mielestäni ylläpidä yhteiskunnan perusrakenteita. Ja näen että uskonto on kenties joskus tarjonnut koheesiota mutta nykyhetkenä uskonto lähinnä luo skismoja. (Kyse on osittain paskasta suhtautumisesta ateisteihin, uskonnottomiin, suomenuskoisiin, muslimeihin. Mutta ei itse asiassa enää riitä edes se, että on kristitty, vaan skismoja saadaan naispapeista ja homojen avioliitoista myös kristittyjen sisälle. Erilaiset herännäisuskonnot levittävät omia kannanottojaan siitä mikä toinen herännäissuunta tai kansankirkko on porttokirkko. Ja niin edes päin.)

Toki tämä ei varmasti maistu konservatiiviudelta sellaiselle ihmiselle joka ajaa sellaista erikoista sosiaalista stabiliteettia jossa ensi sijassa halutaan pienentää veroja, minimoida valtion puuttuminen ja vaikuttaminen yhtään mihinkään niin että ihmiset olisivat mahdollisimman irrallisia. Mutta jossa oletetaan että kansa on heitteellejätöistä, lieveilmiöistä ja irrallisuudestaan huolimatta uskonnollisesti yhteinäisiä ja valmiita vaikka sotaan asti yhteisen hienon kansakunnan vuoksi.

Mutta kuten sanoin. Nämä ihmiset ovat idiootteja. Enkä ole tarpeeksi postmoderni liberaali voidakseni kunnioittaa heitä pätkääkään. Sillä klassiset konservatiivit pitävät kunniaa tärkeänä. Ja kunnia on jotain joka ansaitaan.

Tietoisuus suorituksena?

Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.

Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

Sokraattinen meteli

Sokraattisessa metodissa on kyse viisauden kätilöimisestä. Sokrates kysyi mitä joku tarkoitti jollain asialla tai mitä tämä asia tarkoitti. Toinen vastasi. Ja Sokrates tarjosi tälle vastaesimerkkiä.

Esimerkiksi jos katsottiin sotilaallista rohkeutta voi vastauksena olla, että sotilaallinen rohkeus tarkoittaa sitä, että ei pakene. Sokrates voisi vastata tähän, että joskus sotilaiden täytyy paeta vaikka uudelleenjärjestäytymisen tai paremman aseman sijasta.

Tämä on hyvin erikoinen projekti. Sillä käsiteanalyysissä näitä vastaesimerkkejä koskee hyvin erikoinen piirre ; Voidaan sanoa että tuo alkuperäinen pakeneminen pätee yhä koska sanotaan nyt vaikka niin että "rohkea sotilas ei koskaan pakene, joskus hän tosin suorittaa taktisen perääntymisen". ; Syynä on se, että kun Sokrates ottaa esimerkin, siinä esiintyy esimerkiksi termi "pakeneminen". Ja tähänkin voidaan periaatteessa liittää Sokraattinen käsittely.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että mikä on Sokraattisen menetelmän ydinteesi. Ei ole ihme että Platon käytti Sokratesta dialogeissaan. Tai oikeastaan että Sokrateen hahmo tunnetaan lähinnä Platonin kautta.

Kätilöinti vaatii sitä että määrittely on puutteellinen mutta itse käsite on itse asiassa tunnettu. Filosofiointi ei ole sitä että keksitään miten maailma on. Vaan sitä että kieli täsmentyy kohti käsitettä joka on jo alun perin selvä. ; Filosofian osuus muuttuukin tässä prosessissa omituiseksi. Filosofia ei oikeastaan onnistu löytämään tai tekemään totuuksia. Sen sijaan ennakko-oletuksesi ja niiden valossa luomasi filosofiat voivat osallistua puutteellisiksi kun vastaesimerkki kumoaa ne. Filosofiaa tarvitaan enemmän filosofiakritiikkiin kuin totuuden löytämiseen. ; Ei ihme, että Platonin ideamaailma oli ikuinen ja muuttumaton ja kaikki maanpäällinen vain tämän idean epäonnistunutta muotoutumista.

Ilman tätä tasoa Sokraattinen metodi johtaa sanasaivarteluun ja sofismiin. Jota vastaan Sokrates hahmona usein asetetaan, ikään kuin viholliseksi joka hakee viisautta eikä ovelaa retorista voittoa.

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

Onko Suomi kristillinen maa?

Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.

Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.

Sitä voidaan kuitenkin purkaa.

Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.

Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ;  Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.

Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)

Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?

Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.

Loppuyhteenveto.

Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)

Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.

Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)

Kun kristittynä määrittelen ateistien käyttämät sanat niin ateistit näyttävät ihan pöljiltä...

Älyllisenä kristillisenä apologetiikkakanavana itseään mainostava "ComeReason Ministries" kertoo että agnostinen ateismi on sisäisesti ristiriitainen käsite. Artikkeli korostaa että agnostinen ateisti olisi absurdi. "So as more and more atheists describe themselves as "agnostic atheists," they are simply trying to claim too much. Each of these terms describes a single state of belief: whether one believes in God, one doesn't believe in God, or one simply doesn't know whether God exists. It doesn't matter whether you can prove His existence or if you even care to. To be agnostic is to make a claim that distinguishes one from an atheist. It is just as incoherent to claim to be an agnostic atheist as it is to be a married bachelor or finding a two-sided triangle. Such contradictions don't demonstrate a value for rationalism but quite the reverse." Sen mukaan konsepti on yhtä järkevä kuin kaksikulmainen kolmio.

Perustana on teismin, ateismin ja agnostismin määritelmät.
* "A theist is someone who believes in God."
* "agnostic means someone who is without knowledge on a topic or issue. If you don't know whether there's a God (or perhaps you don't care), you would be considered an agnostic."
* "atheists. The word means "One who denies or disbelieves the existence of a God"
Ja sitten se esittää että jos olet ateisti niin kiistät Jumalan olemassaolon jolloin et voi olla agnostikko joka on epävarma. Tämä on tietenkin juuri näin annettujen sanojen varassa.

Voisin muistuttaa siitä että mitä kaikkea 3=1 -tyylistä erikoisuutta kolminaisuusopista voitaisiin kaivaa. Mutta en. Tai tavallaan kyllä. Sillä tämänlaisia ristiriitaisilta vaikuttavia erikoisuuksia saa asiasta ja asiasta esiin kun ei huomioi asioita, typistäminen auttaa tässä. (Joskin kolminaisuusopin ristiriidattomaksi tekeminen vaatii enemmän kikkailua kuin tämä "ateismi-agnostismi -ristiriita".) Itse määrittelenkin älyllisyyden puutteen siten että se ilmenee kyvyttömyytenä sisällyttää kovin montaa muuttujaa argumentistoon. Jos joku luo vääriä dikotomioita ja latistaa tämän kokonaisuudeksi ja kaivaa tätä kautta ristiriitoja, hän ei ole rationaalinen tai älykäs. Hän ei vain ymmärrä koko käsiteltyä aihetta ja demonstroi tämän olemalla yksiulotteinen.

Kysymys on siitä kiinnostava että itse en oikein pidä siitä miten moni käyttää a-teismi -sanan ydinmuotoa ja vaativat sitten että agnostikot kutsuvat itseään ateisteiksi. Heidän argumenttinsa tarkoittaa sitä että jos agnostismi tarkoittaa sitä että ei suoraan usko Jumalaan ja tämän olemassaoloon niin sitten agnostikko on ateisti koska häneltä puuttuu jumalusko. Tämä tietenkin latistaa kysymystä.
1: On hieman ironista että tätä puolta ei huomata ateismikritiikissä. Tekstihän lainaa aivan suoraan että "and, according to the Oxford English Dictionary, came from combining the word theist (belief in God) with the negative prefix "a-" meaning without1. So, "without " + "belief in God" = atheist. Simple, right?" Joten sen pitäisi huomata omien käyttämiensä lähteiden kautta että tässä sen esiintuomassa ristiriidassa ei olekaan kaikki.

Mutta tämä ei ole relevanttia. Sillä mitä tapahtuu kun joku kutsuu itseään "agnostiseksi ateistiksi"? Hän viittaa tällöin tiettyyn määritelmään. Filosofiassa on tavallista että samalle termille on hieman toisistaan poikkeavia määritelmiä. Itse asiassa näiden määritelmäerojen puolesta ja vastaan argumentointi on hyvin oleellinen ja keskeinen osa analyyttistä filosofiaa. Kun esimerkiksi mietitään "mitä koneen funktio on" etsitään syitä miksi "funktiota" kutsutaan "funktioksi". Tähän on monia toisistaan poikkeavia teorioita. Ja näiden tunteminen on filosofiassa kiinnostavaa.

Siksi filosofit tyypillisesti määrittelevätkin käyttämänsä käsitteet artikkeleissaan. Syy on siinä että kun tarjolla on yleensä useita määritelmiä niin on syytä täsmentää mikä niistä on käytössä. Vain pinnallisilla ääliöillä nämä käsitteiden määrittelyt ovat jonkinlaisen "lukeneisuuden osoitus" jossa määritelmä on doktriini käsitteen ainosta oikeasta käyttötavasta, jostain josta poikkeamia ei ole olemassa.

Ja kun filosofin tekstiä arvioidaan hänen ristiriitaisuus ja ristiriidattomuus katsotaan hänen itsensä valitsemien termien kautta. Ristiriitaa ei osoiteta vaihtamalla määritelmiä koska tämä olisi sekä olkiukottamista että ekvivokaatiota samanaikaisesti. Ristiriita ja kritiikki on mahdollista sitä kautta että otetaan toisen käyttämä käsite ja etsitään sitä kautta ristiriitoja. (Tämä itse asiassa soveltuu jossain määrin myös vähemmän analyyttiseen puoleen. Yleensä pidetään kohteliaana että jonkin aatteen kannattajat määrittävät dogmiensa sisällön. Ja jos joku kuvaa identiteettinsä niin hän määrittelee sen.) Tätä kautta voidaankin huomata että jos a-teisti -agnostikot ovat ateisteja tulee vaatimaan minulta identifioitumista ateistiksi koska "agnostikot ovat ateisteja" hän käyttää yhtä määritelmää. Ja kun minä kutsun itseäni agnostikoksi ei tällä hänen käyttämällään määritelmällä ole väliä koska käytän itse toista määritelmää.

Ja vaikka apologeetikoiden käyttämä määrittelytapa on lähempänä omaa jaotteluani se on silti aivan totaalisen virheellinen. (Ja se on itse asiassa arkielämässäkin yleensä käytössä, siksi jaottelua on tavallaan tarvittukin. Ateismilla on agnostismia vahvempia konnotaatioita "jumaluskon puutteen asteissa"...) Sillä kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi hän ei käytä tuota agnostismin määritelmää. Hän käyttää toista käsitettä. Ja siksi argumentti tuossa muodossa ei osoita agnostisten ateistejen absurdiutta vaan sitä että tämä käsitemäärittelijä on dogmaattinen ääliö, sivistymätön idiootti, jolla ei riitä kiinnostusta tutustua kritiikin kohteeseen ennen kritiikin aloittamista. Sen laatuisilla ihmisillä ei ole kunniaa eikä heitä pidä arvostaa. Minkään järjen tai järkevyyden kanssa tällä ei ole yhteistä. "Reason" tässä yhteydessä ja tuollaisen argumentaatioon liitettynä onkin itsessään absurdia. (Mikä tekee kokonaisuudesta hauskan.)

Kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi, hän käyttää yhtä vakiintunutta luokittelutapaa jonka tunteminen on yleissivistystä. Siinä ei katsota "on vain usko-ulottuvuus eikä muuta, siinä on kyllä eija siltä väliltä". Tässä jaottelussa kyseessä on nelikenttä jossa on suhde uskoon ja tietoon:
* Agnostinen teisti: "En tiedä varmaksi, mutta uskon jumalan olemassaoloon"
* Agnostinen ateisti: "En tiedä varmaksi, mutta en usko jumalan olemassaoloon"
* Gnostinen teisti: "Tiedän ja uskon että jumala on olemassa"
* Gnostinen ateisti "Tiedän ja uskon ettei jumalaa ole olemassa"

Tässä ei ole mitään vaikeaa, älyllisesti haasteellista tai sisäisesti ristiriitaista. Ei ainakaan jos mentaaliset kyvyt riittävät hengittämiseen ja kengännauhojen sitomiseen samanaikaisesti. Asioiden tunnistaminen on myös argumentoinnissa helppoa koska jos käytetään kahta muuttujaa se näkyy suoraan se, että tätä nelikenttäajattelua käytetään. (Joskus on tosin tarpeen muistaa että jos joku sanoo "ateisti" ja "teisti" hän ei välttämättä käytä yksiulotteista usko-vs-ei -tasoa.) Tosin esimerkiksi Tapio Puolimatka kirjoitti kirjoihinsa ateismista ja agnostismista ahkerasti ja silti Juha Leinivaara, ateistinen kelloseppä, joutui opettamaan herralle luokittelutavan. Mikä samalla kertoo Puolimatkan asiantuntemattomuudesta jotain oleellsita ja hyvin syvällisesti oireellista. Miksi tämäntasoista kyvyttömyyttä toistuvasti demonstroivaa töpeksijää pitäisi kuunnella noin niin kuin minään? Koska hän on keksinyt ilmalevitteisen ebolan?

Ristiriidan purkaminen onnistuu itse asiassa vaivattomasti. Vaivattomasti katsomalla niitä lähteitä joita artikkeli itse käyttää. Käytetyissä sanakirjaviittauksissakin asia sanotaan hyvin tarkasti: Ateisti on "One who denies or disbelieves the existence of a God". Agnostikko taas on "A person who believes that nothing is known or can be known of immaterial things, especially of the existence or nature of God. Distinguished from atheist." Ensimmäinen ottaa kantaa uskoon ja toinen tietoon. (Ja jopa tässä on vaihtoehtoja! Ateistin kiistossa on vaihtoehtoja samoin kuin agnostikon. Tämä syvennys jää tietenkin täysin älykkäiden apologeetikkonerojen mahtavien käsityskykyjen ulkopuolelle. Ah, mitä suuria mieliä kristinusko kutsuukaan älylliseen eliittiinsä opettamaan ja valistamaan yksinkertaisempia!) Tämänlaiset jaottelut ovat tärkeitä. Ontologian ja epistemologian erottaminen toisistaan on hyvin tavallista filosofiassa. Ja uskonnossakin muistetaan usein kertoa että belief ja faith ovat kesenään eri asioita. Kirjoittaja demonstroi sitä että hän on niin huono että ei tunnista käsitesisältöjä edes silloin kun hän lukee ne suoraa omista lähteistään. Luetun ymmärtäminen on niin heikkoa että asiaa ei voi selittää kuin suoranaisella valehtelulla tai Dunning-Krueger -efektillä. (Mikä ei ole poikkeava tilanne.)

Itse elän näiden tekstien kanssa lähinnä siinä tilassa että pitääkö tämänlaisten kyhääjille nauraa vai pitääkö heitä halveksia aktiivisemmin. Vai pitäisikö heitä sääliä ja laittaa jonkun hoivan ja mielenterveyskuntoutuksen piiriin. Ehkä olisi syytä olla armelias tuon tason tampioille. Ehkä he armeliaisuuden ja ystävällisyyden avulla kelpaisivat johonkin. Ehkä he esimerkiksi osaavat värittää viivojen sisäpuolelta, kunhan viivat ovat riittävän paksut.

---

Tiedostan kyllä, että näiden apologeettisten artikkeleiden tärkein tarkoitus on luultavasti se, että uskovaisten ei tarvitsisi tutustua ateistisiin kirjoituksiin koska nämä supernerot ovat tehneet sen heidän puolestaan. Sanoja voidaan laittaa toisten suuhun jos tarkoitusksena on vaientaa kaikki kommunikaatio niiden "toisten" kanssa.

Miksi mielenfilosofia on epistemologisen ja metafyysisen ongelmiston keskiössä?

Mark Balaguer on kirjoittanut mielenkiintoisen tutkielman otsikolla "The Metaphysical Irrelevance of the Compatibilism Debate". Tässä on kyse erityisesti käsiteanalyysistä. Hänen statementinsa on seuraava "It is argued here that the question of whether compatibilism is true is irrelevant to metaphysical questions about the nature of human decision-making processes - for example, the question of whether or not humans have free will - except in a very trivial and metaphysically uninteresting way. In addition, it is argued that two other questions - namely, the conceptual-analysis question of what free will is and the question that asks which kinds of freedom are required for moral responsibility - are also essentially irrelevant to metaphysical questions about the nature of human beings." Balaguerin näkemys on kiinnostava. Hän ei toki pidä kompatibilismista kuten minä. Mutta hänen ajatuksensa on kuitenkin kiinnostava.

jotain joka herätti sisälläni vahvan mielleyhtymän Quinen "Two Dogmas of Empiricismiin". Ja etenkin siihen miten Quine argumentoi holismin tarpeesta. Ongelman ytimessä on tavallaan juuri käsiteanalyysi. Ja se, että on tavallaan hyvin vaikeaa liittää Quinea puhtaaseen perinteiseen epistemologiaan. Perinteisesti on ajateltu että termillä on merkitys joka on vain tässä käsitteessä. Tämä taas on juuri sitä mitä Quine hylkää. Ja se on tärkeää. Sillä jos käsite eläisi "vain itsessään" omissa kriteeriattribuuteissaan niin kokonaisuus voisi olla reduktiivinen jossa määritteet ovat ikään kuin erillisiä kappaleita. Mutta Quine on holisti ja tämänlainen vaihtoehto ei tule kysymykseenkään. Mikä tarkoittaa sitä että käsiteanalyysiä pitää muokata hyvin radikaalisti suhteessa totuttuun.

Perinteisesti analyyttistä filosofiaa on ajettu käsiteanalyysillä jossa on konsepti jolla on merkitys joka ikään kuin kaivetaan esiin. Tämä näkemys ajoi kuitenkin tiettyihin hyvin tunnettuihin ongelmiin loogisen positivismin kohdalla. Itse asiassa Quine on hyvin samaa mieltä "loppukauden" Wittgensteinin kanssa siitä että käytämme sanoja ja konsepteja ja määritelmiä lukuisilla eri tavoilla. Eikä ole mitään metafysiikatonta tapaa vain tunnistaa "se yksi oikea" käsite. Tässä yhteydessä kenties kiinnostavaa onkin täsmentää että Quine ja Wittgenstein valitsivat hyvin eri tavan korjata tämä havainto ja sen tuomat ongelmat epistemologialle ja abstraktimmalle filosofialle. Quine ähti siitä että filosofia menetti erityisasemaansa ja se muuttui tavallaan vain tieteen yhdeksi osastoksi. Wittgenstein taas näki että tosiasiassa filosofiset ongelmat olivat eräänlaisia pseudo-ongelmia (pseudo-problem) joiden ratkaisussa tiede ei olisi ollenkaan merkityksellinen. Eikä tiedettä ja filosofiaa voisi "integroida". On selvää että nämä ratkaisutvat ovat keskenään yhteensopimattomia. Quine hylkäsi merkityksen ja analyyttisen filosofian tunteman konseptianalyysin. Wittgenstein taas piti juuri nuo hylätyt kulmat ja siirtyi puhumaan kieliopista ja kielipeleistä.

Quinelaisena ajattelenkin että käsitteillä on konsepti. Joskus jokin asia on hyvin vahva. (Sen muuttaminen johtaisi isoihin muutoksiin muualla tiedeverkossa, joten Duhemin-Quinen teesi tekee niistä vahvoja ja vähentää niiden kritisoinnin tarvetta.) Ja tällöin voidaan käytännössä tehdä klassista käsiteanalyysiä ilman että tässä käytännön tasolla tapahtuu mitään eroa. Kokonaisuus kuitenkin yleensä tarvitaan. Määritteiden kriteeriattribuutit syntyvät ja hioutuvat vain kokonaisuutta katsoen. (Kun katsomme mikroskoopilla havaintomme on itse asiassa jotain johon voidaan tehdä tulkintaa vedoten siihen mikä on mikroskoopin toimintaperiaate. Ei siis ole mitään puhdasta mikroskooppihavaintoa, johon ei voitaisi tarttua kritisoimalla mikroskoopin toimintaperiaatteiden kautta havaintojen oikeudellisuutta tai mitä saatu aistidata pitää sisällään.)

Miksi tämä johtaa ongelmiin mielenfilosofiassa?

Koska käsitteet ovat holistista sotkua, on usein hankaluutena se että asiat ovat vankkoja mielipiteitä. Jos mietimme vaikkapa filosofi-tieteilijän yritystä katsoa vapaata tahtoa, ei voida hakea keinotekoista selkeyttä nojatuolissa istuen. On esimerkiksi katsottava miten aivot toimivat ja sitten voidaan nähdä mihin vapaan tahdon malleihin tuo voitaisiin sovittaa ja mihin ei. Ja tässä prosessissa ikävää on juuri se, että sisällöllisesti käsite "vapaa tahto" on vain nimilappu. Ihmiset kuitenkin liittävät niihin tunteellisia konnotaatioita. Etenkin silloin kun aihetta on vaikeaa tutkia on selvää että se että jokin on nimetty "vapaaksi tahdoksi" se voi johtaa siihen että käsitesisällöstä pidetään enemmän kuin jos se olisi pelkästään käsitesisältö.

Itse olisin itse asiassa valmis menemään niinkin pitkälle että denialistien kanssa painiminen on opettanut yhden mielenkiintoisen asian. Jokainen käsite on todellakin saivarreltavissa ja pelastettavissa jos jotain muuta asiaa tiedeverkossa voidaan muuttaa. (Joka tosin tekee siitä yhteensopimattoman klassisen tiedeverkon kanssa koska jotain muuta muuttuu prosessissa radikaalistikin. Ja nämä voivat olla empiirisiä käsitteitä tai hyväksyttävän evidenssin metodeja.) Ja jossain määrin kysymyksiä halutaan saivarrella maailmankuvallisista syistä. Denialismi ei ole yleensä kätevää koska ne eivät ole hyödyttäneet muita tiedeverkon käsitteitä. Niiden kannattajat yrittävät yleensä "loisia" tiedeverkon uskottavuudella. Samalla ne kuitenkin nakertavat käsitemaailmaa yllättävän vakavasti. Kreationismin evoluutioteoriakritiikin törmäys termodynamiikan toiseen pääsääntöön ja informaatioteoriaan ovat varmasti hyvä esimerkki siitä miten yhden asian kritiikki todella näyttää pullauttelevan kuplia aivan muille tieteenaloille aivan kuin tiede olisi holistinen käsiteverkko. (Käsiteanalyysissä yksi määritelmä voi olla vapaammin erillään eikä sen pohjalta helposti synny tämänlaisia muuallepullahdusasioita.)

Mielenfilosofiassa onkin vastassa aiheen tutkimuksen teknologiset haasteet. Jotka yhdistyvät siihen että monilla on hyvin vahvoja maailmankuvallisia syitä suojella tiettyjä käsitteitä. Samat konseptuaaliset ongelmat ovat siis olemassa kaikkialla muuallakin tieteessä. Mutta niitä ei pidetä relevantteina - ja niiden moittimista samalla argumentaatioasennepohjalla voidaan pitää jopa absurdina - koska tosiasiassa maailmankuvallisuus on tärkeämpi asia kuin rationaalisuus. Argumentit oikeuttavat maailmankuvaa eikä toisin päin.

Koska mielenfilosofiassa on sekä "instrumentalistinen ongelma" (Tietoisuuden tutkimusmetodit ovat vaikeita tai keksimättä) että "maailmankuvallinen ongelma" (Ihmiset kannattavat erilaisia konsepteja dogmaattisesti ja sovittavat nämä nimilaput keinolla millä tahansa havaintoihin) ei ole ihme että mielenfilosofia on usein kritiikin alla niin usein - ja joskus jopa tavoilla jotka tuntuvat kohtuuttomilta.

Miten "vapaus" on kenties liian epämääräinen termi

Jos katsotaan viime päivien satiiria ja jumalanpilkkaa koskevaa keskustelua, on tässä noussut esiin erityisesti vapauden käsite. Tässä kohden syvimpänä ongelmana on se, että uskonnonvapaus nähdään joksikin joka on hyvin läheisessä suhteessa mielipiteenvapauteen ja sananvapauteen. Ja tämä yhteys on hyvin helppo nähdä. ; Tässä mielessä osittain kysymys on siitä että uskonnolliset ennakkoluulot estävät asioita. Esimerkiksi piirtämästä Muhammadin kuvaa. Toisaalta taas satiirikko haluaa sanoa jotain. Ja tässä välittyy helposti jonkinlainen ennakkoluulo.

Helpointa on tietysti ymmärtää että sensuuri ei ole ilmaisua. Tällöin voidaan jaotella ajatuksia positiivisesta vapaudesta ja negatiivisesta vapaudesta. Näin esimerkiksi lupa ilmaista ärsyttävä mielipide vertautuu siihen että jossain kevätjuhlissa lauletaan monia ärsyttävä "Suvivirsi". Kyseessä ovat positiiviset vapaudet. Ja aika monien mielestä nämä päihittävät ns. negatiiviset vapaudet. Kuten vapaudet olla törmäämättä omaa uskontoa pilkkaaviin materiaaleihin.

Juuri tämä jännite on tehnyt tästä kohusta miellyttävän. Lähes jokainen ihminen on ajautunut ajamaan juuri sitä kantaa ilmaisunvapaudesta jota hän ei muutoin ole korostanut. Jos asiaa haluaa analysoida argumentoinnin ja puolenoton sijaan voidaan tehdä asiasta jopa jonkinlaista käsiteanalyysiä. Ja se voi paljastaa vielä mainittua enemmän. Tästä on varmasti iloa ja hyötyä muutoinkin. Sillä jos katsotaan nykyaikaista maailmaa vapaus nousee esiin (a) kaikessa poliittisessa arvokeskustelussa (b) kaikessa postmodernissa joka kieltää ihmisen pysyvän luonteen tuomiten ne ennakkoluuloiksi. Tämä taas kattaa valtaosan kaikesta internetkeskustelusta. (Joka on tosin turhaa mutta hauskaa. Moni kuluttaa tämänlaiseen hengettömään tuloksettomaan sepeämiseen aikaansa ja pitää itseään tehokkaana mielipidevaikuttajana. Kenties olen itsekin juuri tätä porukkaa.)

Positiivinen ja negatiivinen

Karkeasti ottaen olen jo aiemmin maininnut positiivisen ja negatiivisen vapauden. Tämä on tietysti hirvittävä spoileri. (Tai olisi jos joka ikinen ei sitä jo tietäisi.) Määrittelen asiaa kuitenkin tavalla joka kenties ilahduttaa tai toimii perusteiden muistuttimena. Tässä jaottelussa on kysymys siitä että ollaksesi vapaa sinulla täytyy olla kyky, ominaisuus tai vähintään tämänlaisen potentiaali tehdä jotain. Ja tämän lisäksi tämän kyvyn täytyy jotenkin ilmentää muita ehtoja.
1: Negatiivisen vapauden käsitys on karkeasti ja suoraan sanoen tärkeä niille ihmisille jotka eivät tahdo olla orjia ja jotka eivät tahdo orjuuttaa. Hobbesin ajatuksissa korostui että jos teet teon ilman että joku muu vaikuttaa (interfere) olet tehnyt kyseisen teon vapaasti. Tässä korostetaan sitä että teet tekosi tavalla jossa joku ulkopuolinen voima ei komenna sinua tekemään sitä. Näin ollen jos joku pakottaa sinut tekemään jonkin positiivisen aktion, kuten uskonilmaisun tai näkemään ärsyttävän pilakuvan, joku astuu jollain tavalla alueellesi.
   1.1: Merkittävää on että monesti tässä korostuu se, että jos joku käskee ja tottelet häntä vapaaehtoisesti ja tekisit muutoinkin näin, tekoa ei silti pidetä vapaana. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Osa näkee että negatiivisen vapauden tarve tulee vasta kun joku käskee sinun tekemään asioita vasten omaa tahtoasi. Tässä on siis tilaa koulukuntajaoille. Asiaa mutkistaa jos joku keksii ideologisesti että "Saatana kuiskuttaa" tietyt näkemykset korvaan. Koska tällöin päästään määrittämään vapauksia ideologisesti.
2: Positiivisessa vapaudessa on perimmiltään jollain tavalla kyse siitä että ajat omaa essenssiäsi. Esimerkiksi ilmaiset kristittyä identiteettiäsi laulamalla "Suvivirttä" tai muutoin toteutat asioita niin että saat aikaan tapahtumia. Potentiaali muuttuu aktuaaliseksi.
   2.1: Tässä on usein hyvin paljon tilaa mystiikalle. Positiivinen vapaus on äärimmäisen joustava ja uudelleenkirjoitettava juuri siksi että ihmiskuva muuttaa vapauden rajat toisaalle. Positiivinen vapaus on hyvin altis muuttumaan ihmiskuvan mukana. Homo religiosus -ihmiskuvassa hengellinen väkivalta muuttuu helposti jonkinlaiseksi illuusioksi tai oksymoroniksi, ainakin jos tämä syytös tapahtuu "sen oikean Toden uskonnon" toimeenpanoalueella. Nehän edustavat aitoa itseä kun taas joku on manipuloinut ideologisesti ihmiseen väärän mielipiteen.

Tässä jaottelussa suurin vaikeus on siinä mitä tämä "minuus" tarkoittaa. On kenties hyvä huomata että Aristoteleen ajatuksissa ihminen toteuttaa telostaan jos hänen henkilökohtaiset tavoitteensa kohtaavat ulkopuoliset tarpeet. Tämä on hyvin vahvasti positiivisen vapauden sävyttämä ajatus. Vaikka kysymys ei oikeastaan ole "vapaus" -sanasta vaan siitä että Aristoteles näki maailman, myös elottoman luonnon, tavoitteiden ja pyrkimysten läpitunkemana.

Tämä on hyvin tärkeää sillä tässä tuoreessa pilakuvakohussa on jotenkin paistanut läpi se, että uskontojen edustajat tuntuvat usein referoivan Aristotelesta mainitsematta häntä nimeltä. Luultavasti tätä on tehty siksi että Platon ja Aristoteles ovat hyvin monen teologisen teoriaperinteen "juuressa". Ne ovat jossain määrin vain marginaaliin tuherrettuja kommentteja Platonin ja Aristoteleen teorioihin. Siksi en ole yllättynyt, en sanomisten sisällöstä enkä siitä että alkujuuria ei kutsuta nimeltä vaikka ns. "name dropping" tuntuukin olevan se tapa jolla nykyään saa uskottavuutta.

Hämmentävää onkin korkeintaan se miten vaikeasti sekularistien vastaavanluonteiset argumentit ymmärretään silloin kun joku haluaa vapautta uskonnoista. Koulu on julkinen tila ja monista on vaikeaa käsittää miksi Suvivirrellä saa ärsyttää mutta itse ei saa sitten tehdä edes uskonnoista pilakuvaa vastineeksi.

Muutoinkin tämä Aristoteelisyys on hyvä ottaa huomioon. Sillä uskonnoissa on erikoinen mutka jossa uskonto nähdään yhteisöllisyytenä. Tällöin yleensä esitetään että uskonto ei olisi ideologia joka opettaa ihmiseen jotain arvoja. Sen sijaan nähdään että uskonto jotenkin heijastaa ihmislajin syvintä homo religiosus -essenssiä. Ja näin uskonto on yhtäkkiä sosiaalinen yhteisö joka on sekä samanmielinen että ei itse asiassa muka ollenkaan mitenkään koskaan missään sisältäisi mitään sellaista jolta ylipäätään pitäisi puolustautua. Ei tarvita mitään negatiivisen uskonnonvapauden käsitettä kun se tehty asia on omaa essenssiäsi. Ja jos et usko Jumalaan niin joku Tapio Puolimatka tai vastaava kyllä mielellään kertoo että tosiasiassa uskot oikeasti. Sillai, vittu, alitajuisesti.

Tämä dilemma johtaa erääseen huomioon.

Ylläoleva jaottelu osoittaa miten ihmiset eivät suhtaudu kovin koherentisti positiiviseen ja negatiiviseen vapauteen. Ja tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kykenet määrittelemään sen mikä on positiivista ja mikä negatiivista vapautta melkolailla lennosta. Ongelmat ovat itse asiassa siinä mikä ylipäätään on "minuus".

Jos otamme vaikka buddhalaisen - tai vaihtoehtoisesti Schopenhauerilaisen - perinteen voidaan huomata että siinä tavoitellaan vapautta. Vapautta jota moni länsimainen nykyajan menijä kutsuisi vapaudeksi itsestä. Siinä nimittäin ajatellaan että ihminen on vapaa jos hän on vapaa tunteiluistaan. Jos sinulla on passio tai vaikka vihaat jotain ihmisryhmää tämä viha on jonkinlainen harhakäsitys joka ottaa sinut haltuunsa. Minun on tietyllä tavalla hyvin helppoa samastua tähän. Minulla on voimakkaita impulsseja ja haluja tehdä erilaisia ylilyöntejä. Nämä tuntuvat positiivisilta vapauksilta. Ja sitten jälkikäteen ajatellen näyttää siltä että olen ollut itseni pahin vihollinen. Ja siksi minun pitäisi oikeasti ajaa negatiivisia vapauksia jotta en olisi itseni orja.

Länsimaiset perinteet ovat tehneet tästä vielä omituisempaa. Ainakin filosofisessa mielessä kompleksisempaa. Sillä esiin voidaan nostaa vaikkapa:
1: Teoriat jonkinlaisesta epäautenttisuudesta. Eli ihmisen tulisi tehdä asioita jotka ovat jotenkin autenttisesti häntä itseään. Eivätkä yhteiskunnan luomia kahleita. Ja kuka tietää mikä on autenttista itseä? Minä esimerkiksi mietin että mistä vitusta minä tiedän onko autenttista hakata ärsyttäviä kusipäitä? Sitten mietin että tämän kirjoittaminen on jotenkin riskaabelia ja typerää ja että olen jonkinlaisen itseinhon vallassa tai luomassa itselleni jotain rosoisen sankarin imagoa. Kaikki tämä on mahdollista. Ja jos en itse kykene tietämään itsereflektiollani mikä näistä selityksistä on edes totta ja mitä näistä otan vakavasti, niin autenttisuutta korostavien teorioiden syvin ongelma tuntuu olevan se, että en oikeastaan voi pyytää keneltäkään toiselta apuakaan. Ne ovat subjektiivisia. Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat sitä miltä tuntuu. Olen kiusattu jos siltä tuntuu. Tässä on tietysti vaikeaa tehdä arvokeskustelua siitä onko "Suvivirren" kaksi säkeistöä liikaa ja onko yksi virsi uskonnonharjoittamista. Siinä on jo vaikeaa sanoa onko yksi peniksentyönnällys vaginassa raiskaus vai vain kevyt sukuelinten hyväksikäyttö.
2: Hieman vähemmän subjektiivisia ovat sitten Freudin erilaiset teoriat torjunnoista. Eli siitä miten torjumme tiettyjä asioita traumojen johdosta. Tässä negatiivisen vapauden haluaminen on helposti merkki traumatisoitumisesta. Eli jostain joka pitää terapoida pois sen sijaan että se pidettäisiin jonain jolta on hyvä suojautua.
3: Ei-psykologisesti katsoen kommunistisessa teoriassa ajateltiin että yhteiskunta voi aivopestä tiettyihin mielipiteisiin jotka esiintyvät usein nimenomaan positiivisina vapauksina joissa orjuutetaan joku. Marxin käsitykset indoktrinoinnin ja alistamisen tuottamasta väärästä omastatunnosta ovat ilmeisen relevantteja myös kommunisteja dissaaville uuskonservatiiveille.

Kenties

Voi olla vapauttavaa ajatella että kahtiajako on nyrkkisääntö. Kenties vapautta pitäisikin ajatella enemmän interferenssin ja vastuun kautta. Tässä voidaan sallia ajatus siitä että ihmiset ovat vapaita mutta kahleissa koko ajan. Itse olen mielenfilosofialtani vankka kompatibilisti, joten olen valmis ajattelemaan että jos joku toinen ei ruiskuta minuun kehoni ulkopuolelta piikillä tai muutoin hormoneja, olen umpieritykseni kautta vapaa. Sillä vaikka tahtoni muokkaantuu umpieritykselläni enkä mahda tälle mitään tahdonalaisesti, on tämä toimija kuitenkin minä. Sen lisäksi mielessäni on inhibiitiojärjestelmiä jotka rajoittavat toimia ja ovat harkinnan ääniä. Ne edustavat jotain muuta joka on aivan yhtä paljon minua.

Kokonaisuus on jotain jossa teen asioita ja väistämättä näin tehdessäni vien tilaa, paikan, happimolekyylejä ilmasta. Nämä taas vaikuttavat ympäröivään maailmaani. Jos piereskelen hississä tämä on ruumiini ilmaus. Joka vaikuttaa kääpiöiden nenään tavalla jolta he haluaisivat suojautua. Ja jonka mieleni huomioi erilaisissa häveliäisyysmietteissä (tosin usein liian myöhään). ; Tämän lisäksi ihminen on sosiaalinen eläin. Jos joku julistaa jotain hän tarvitsee julistettavan. Positiivinen vapaus vaatii jonkun joka suostuu kohteeksi. Positiivisen vapauden ilmaisu helposti vaatii negatiivisen vapauden. Ja negatiivisen vapauden huomioonottaminen estää aina jonkun positiivisen vapauden. Siksi "Suvivirsi" on nollasummapeli. Samoin Muhammadpilakuva.

Ehkä meidän on syytä lopettaa kuvittelemasta että olemme kaikella tavoin vapaita. Voimme kenties korkeintaan valita kahleemme. Kenties voimme yrittää hakea kompromisseja asiaan.
* Eli esimerkiksi voimme pitäytyä uskonhäirinnässä siihen että emme mene kirkkoihin pilkkaamaan kyseistä uskontoa. Kenties saisimme kuitenkin sitten huudella asioita heti kirkon ulkopuolella. Tai yleisesti lehdissä. Tai sitten voisimme perustaa erillisen satiirilehden erikseen.
* Eli voimme miettiä että lauletaan vain "Suvivirsi" mutta ei useampia. Kenties "Suvivirrestä" lauletaan yksi säkeistö eikä useita virsiä. Kenties ei haluta loukata ja laulua saa laulaa koulun ulkopuolella. Tai sitten sen sanoja saa painaa yleisiin lehtiin. Tai perustaa jokin erillinen talo jonne ihmiset kokoontuisivat vaikka tiettynä päivänä tai vaikka joka ikinen päivä laulamaan tuota iki-ihanaa aliarvostettua klassikkoa.

Selvää on että tästä huolimatta jotain samanlaisuutta hieman eri tapausten välillä on havaittavissa. Ja kenties voimmekin tavoitella sitä että teemme jonkinlaisia rajauksia tällä harmaasävyisellä alueella. Ja yritämme vetää rajat mahdollisimman samaan kohtaan kaikille. Ettei ole niin että yhdet saavat tehdä miltei mitä vain ja toiset eivät juuri mitään. Sillä tässä tilanteessa käy helposti niin että yksillä on positiivinen vapaus tehdä mitä huvittaa ja negatiivinen vapaus kaikesta heitä ärsyttävästä. Kun taas toisella puolella ei saa oikein toteuttaa mitään mutta kaikkialla ja aina saa olla kohteena kaikenlaiselle itselle vastenmielisten asioiden rummutukselle.

Kenties tässä on jopa turhaa puhua mistään minuudesta tai identiteetistä. On kenties rehellisempää puhua vallasta. Vallasta tehdä ja vallasta rajoittaa toisten valtaa. Kenties minuus on jotain joka meillä on kaikesta huolimatta. Ihmiset voivat laittaa meidät linnaan, kiusata, ruoskia ja leikellä lihaamme. Mutta minuus on meidän siihen asti kunnes olemme kuolleita. (Joka tosin on valitettavank järjestettävissä vaikkapa sillä että jollakulla on "positiivista valtaa" meidän "negatiivisen valtamme" yli.) Mutta valta on hyvä sana. Sillä sillä ei ole juurikaan positiivisia konnotaatioita. Toisin kuin vapaudella.