Teoreettisen viitekehyksen puuttuminen

On melko tavallista että uskovaiset puolustavat teismin rationaalisuutta viittaamalla fysikaalisiin ilmiöihin joihin on uskottu vaikka niitä ei nähdä. Näissä tilanteissa on kysymys epäsuorasta havaitsemisesta. Malliesimerkkejä tästä ovat mustat aukot ja neutriinot. Mustat aukot sitä kautta että valo ei pääse pakenemaan niistä. Ja neutriinot siksi että vaikka niitä nykyään onkin havaittu, ei niitä oltu havaittu silloin kun niistä luotiin teoria. Jumala olisi siis samanlainen kuin nämä asiat.

Vertaus ontuu kuitenkin melkoisen vahvasti. Ja karkeasti syy on se, että Jumalaa ei käytetä selitysmallina. Eron voi tiivistää siihen että miettii fysiikkaa. Koska mustat aukot ja neutriinot ovat fysiikkaa, ei tämä tulkinta ole kovinkaan mielikuvituksellinen. On siis mietittävä mitä tieteenteossa tehdään. Ja fysiikan kohdalla tässä keskiössä ovat yhtälöt.

Mitä yhtälöt ovat fysiikan kannalta?

Fysiikan tieteenfilosofian kannalta yhtälöt ovat induktioita. Toisin sanoen niihin on tiivistetty kuvaus jossa on takana ääretön määrä väitelauseita jotka koskevat tiettyjä asioidentiloja ja niiden välisiä suhteita.

Otetaan melko tärkeä ja kohtuu yksinkertainen Diracin yhtälö. Yhtälö joka on spin-½ -hiukkasten, kuten elektronien, kvanttimekaaninen kuvaus.

Siinä on useita muuttujia ja yhtälön molemmin puolin on asioita. Tätä kautta yhtälöä voidaan muokata jopa alakoulusta tuttuun tyyliin. (Matemaattisesti sama tilanne voidaan kuvata ja järjestellä useilla erilaisilla tavoilla ja tätä kautta yhtälö pitää yhtä paikkaansa kunhan sitä käsitellään oikein.) Lisäksi muuttujat voivat olla muissa yhtälöissä ja niiden kautta muuttujia voidaan korvata toisilla asioilla jos ollaan ovelia ja kekseliäitä. (Jos E=mc² ja jossain kaavassa on johonkn väliin heitetty E, se voidaan korvata tällä mc²:lla.) ; Jos muut muuttujat tiedetään voidaan arvioida mikä se ei-tunnettu muuttuja on. Tämä vaatii tietenkin erilaisia järjestelyjä. Näistä järjestelyistä voidaan sitten hakea monenlaisia asioita. Esimerkiksi luoda kuvaus jossa haetaan hiukkasen gyromagneettista suhdetta:
μ=(2q)/(mc) Tässä kaavassa ja tilanteessa q on hiukkasen sähkövaraus, m on sen massa ja c on, kuten kaikki tietävät, James Clerk Maxwellin aaltomaisten sähkömagneettisten kentän häiriöiden etenemisnopeus tyhjiössä. Muitakin muuttujia voidaan hakea. Mutta tämä on hieno. Sillä muiden muuttujien mittaustavat ovat vakioituneet ja niiden suuruusluokat tunnetaan hyvin suurella tarkkuudella. Gyromagneettisen suhteen tutkiminen on ollut aiemmin vaikeaa joten tätä kautta ollaan saatu ennuste. Tämä ennuste on ollut sellainen että sen tutkiminen on ollut vaikeaa joten se on ollut ennuste joka on jäänyt tulevaisuuteen. Tosin nykyään tätä asiaa voidaan tutkia ja mitata.

Ideana onkin se että tämä yhtälö on teoria. Siitä voidaan erilaisilla kikoilla eliminoida joitain muuttujia jos tutkitaan tiettyjä ilmiöitä ilman että yhtälö lakkaa toimimasta. (Näitä poissieventämisiä tehdään jo peruskoulussa matematiikassa kun käsitellään yhtälöitä.) Yhtälöt ovat siitä käteviä että kun näitä ennusteita tehdään suuri osa niistä koskee sellaisia suureita joita voidaan mitata nykyään. Voidaan katsoa ovatko nämä päteviä. Kaava saa tätä kautta kokonaisuutena vahvistusta niistä asioista joita voidaan testata. Nämä vahvuudet korroboroivat koko kaavaa. Näin ollen vaikka aiemmin hiukkasen gyromagneettisen suheten tutkiminen oli haastavaa ellei mahdotonta, niin silti sen suuruusluokat voitiin ennustaa koska muu osa kaavasta oli niin vahva.

Arkijärjessä tätä ei välttämättä heti osaa ajatella. Sitä miettii vaan että "asian voi havaita tai eihavaita". Tosiasiassa fysiikassa yhtälö on se teoria. Ja tieteessä teoria on pienin tutkittavissa oleva yksikkö. Moni arkijärjellä ajatteleva esittää että teorioista voidaan nostaa deduktiivisesti hypoteeseja jotka ovat pienenpiä kuin tämä teoria. He ovat oikeassa että isosta teoriasta voidaan vetää tämänlaisia ennusteita. Kuitenkin on syytä tiedostaa että näillä hypoteeseilla testataan teorioita. Jos teoria ennustaa jonkin yksittäistapauksen, kuten vaikka gyromagneettisen suhteen kun kohteen massa on määrätty. (Valon nopeutta tyhjiössä on paha käsitellä muuttuvana muuttujana koska se on vakio.) Tällä testataan esillevääntämääni yhtälöä. Joka taas koettelee Diracin yhtälöä. ; Toisin sanoen hypoteeseja ei testata, vaan hypoteesien osuvuus ennusteen kanssa testaa teoriaa. Jonka malli yhtälö on.

Toisaalta omituisuuksilla suojellaan vakiintuneita yhtälöitä.

Jumalalla ei ole tämänlaisia piirteitä. Ja syy on siinä että Jumalaa ei käytetä selittämään havaittuja ilmiöitä. Jos mietitään mihin neutriinoteoriaa tarvittiin, syynä oli se, että betahajoamisen tutkimuksessa havaittiin piirteitä jotka rikkoivat liikemäärän säilymislakia. Koska tämä säilymislaki oli vahva, tätä suojeltiin falsifioitumiselta. Wolfgang Pauli näki että oli keino jolla liikemäärän säilymislakia ei rikottaisi. Tämä vaati sen että oletettiin jotain muuta joka liikkui ja jossa oli tätä mystistä säilymislakia haastavaa liikemäärää. Toisin sanoen neutriino suojasi vahvasti muun todistusaineiston tukemaa teoriaa. Generoimalla neutriino synnytettiin tilanne jossa liikemäärän säilymislakia ei rikottu. Tämä vaati ylimääräisen hiukkasen jonka havaitsemisesta tuli tulevia fyysikoita koskeva ennuste. Tätä ei pidetty ideaaliratkaisuna josta oltiin ylpeitä. Ennen kuin neutriinot todella havaittiin.

Jumalaa käytetään usein nimenomaan aukoissa. Eli on jotain selittämättömäksi koeteltua. Ja Jumalan perustoimintamalli on uskovaisten omissakin sanoissa "yksittäistapaus" ja "ainutlaatuiset tapahtumat". Eli Jumala on anomalia jolla peitetään anomaalisuuksia. On hyvin vaikeaa tietää mikä vahva fysiikan teoria jouduttaisiin falsifioimaan jos Jumalamuuttujaa ei olisi olemassa. Lisäksi uskovaiset eivät ole tekemässä tutkimusohjelmia joissa yritetään havaita "jumalaneutriinoa". He ovat myös tyytyväisiä tähän "voi olla" -tilanteeseen.

Asiaa mutkistaa se, että Jumala joko toimii luonnonlakien ulkopuolella tai saa rikkoa niitä yksittäistapauksissa. Näin ollen Jumala ei selitä mitään ilmiötä vaan on olemassa näiden ulkopuolella. Tätä kautta epäsuora havaitseminen ei ole ollenkaan samanlaista kuin tieteessä. Muu osa testatusta kaavasta ei sano että ei-tutkittavissa oleva muuttuja olisi tietyn suuntainen. Joten muuta kaavanosaa vahvistamalla ei saada varmuutta tähän ei-tutkittuun. Jumalan kohdalla epäsuora havaitseminen ei pidä sisällään teoreettista viitekehystä vaan jotain tunteilua siitä kun katsoo maalauksia ja reagointeja omaan sisäiseen puheeseen oman pään sisällä rukoiluprosesseissa.

Metodi

Jos minun pitäisi selittää tieteellisestä metodista maallikoille, jakaisin metodin karkeasti siihen että niitä onkin tavallaan kolmea pääluokkaa;
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.

Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.

Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.

Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.

Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.

Quine ei-postmodernistina

Quine on hankala filosofi. Osa näkee hänet (etenkin) "Two dogmas of empiricism" -teoksensa nojalta jopa jonain joka alusti postmodernia ajattelua. Tämä on sinänsä validia että Quine on pakko nähdä nimenomaan suhteessa positivismiin. Ja tämä suhde on, kuten aiemmin kirjoitinkin, erkautuva. Hänen filosofiansa on kuitenkin modernia (ei postmodernia) ja naturalistista. Joten tulkinta postmodernismista on liian pitkälle viety. Hän hyväksyi joitain positivistien ihanteita eikä hylännyt niitä. Toisin kuin postmodernin filosofian kohdalla on tehty.

Erityisesti tämä koskee niitä postmoderneja suuntauksia jotka uudelleenmäärittävät legitiimiteetin ; Perinteisesti on ajateltu että jos jollain on oikeutus, on metodi itsessään luotettava. Legitiimiteetti on siksi argumentti totuudellisuudesta. Postmodernismissa ei ole tavatonta että ylläolevan mahdollisuus kiistetään ja siksi legitiimiydestä on tullut sosiologisempi. Legitiimiys tarkoittaas itä että asian harrastajat pitävät sitä hyväksyttävänä. Tieteen tekemiselle tämänlaisella asialla saattaa olla joko vähän tai ei yhtään merkitystä. Mutta ihmiset ovat metafysiikkakeskeisiä joten maailmankuville tämä on ratkaiseva ero. Kysymys on siitä koskeeko tiede totuutta vai ei. Modernistisessa mallissa kieli on enemmänkin mallintava, se kuvaa maailmassa olevia faktoja. Postmodernismissa useammin etääntään tämänlaisten "faktojen" käsitteestä, kyseessä on enemmänkin erilaiset "poliittisesti korrektit" kielenkäytöt jonka ryhmä on hyväksynyt.

Väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä. Quinen klassikot kuten "Truth by Convention" ovat nimeään myöten postmoderneja miellyttäviä. Ja ne hyökkäävät siihen että erotellaan tiukasti esitykset jotka ovat "tosia merkityksen kautta" ja jotka ovat "tosia empiirisesti". Analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä on hänelle enemmänkin harmaansävyisestä alueesta. Kutsumme "analyyttisiksi" niitä oletuksia jotka ovat niitä joita olemme vähiten halukas korjaamaan tai joita emme halua hylätä. Kuitenkin samalla on pakko korostaae ttä Quine ei luota yhteenkään sellaiseen totuuteen joka on "arvokas vain merkityksensä kautta" yksinään. Eli kaikki hyvät statementit ovat jollain tasolla kokemukseen sidottuja. Ne eivät ole täysin todistettuja koskaan, mutta se ei tarkoita sitä että ne eivät olisi ainakin osittain tuettuja.

Itse asiassa Quinea on vaikeaa nähdä postmodernistina, sillä hän menee tavallaan hyvin eri alueelle kuin he. Postmodernismissa kun on painotettu sitä puolta että kaikki totuudet ovat perimmiltään maailmankuvallisia ja intressien ja merkitysten kautta oikeuttuvia konventioita. (Tämä on toki karkeistus.) Quine taas näkee että ei ole mitään sellaista totuutta jolla olisi pelkästään synteettinen arvo. ; Postmodernistit filosofistavat tieteen kun taas Quine tieteistää filosofian. Quine esittää asian aivan suoraan otsikolla "Epistemology Naturalized".

Quine käsitteleekin pääasiassa epistemologiaa. Ja kriittisesti mutta epistemologiaa tuhoamatta. (Postmodernismissa on taipumusta enemmän epistemologiakritiikkiin jotta epistemologia olisi korostetusti illuusiota.) Quinen kritiikki osuukin aika ilkeästi hybrishenkiseen epistemologiaan. Sellaiseen joka on lähtöisin Descartesin varmuusajattelusta. Ja jota positivismissa jalostivat esimerkiksi sellaiset loogikot kuin Carnap. (Ja josta on kaikuja Alvin Plantingan warrant -ajattelussa.) Erityisesti moitteita sai foundationalismi. Hän moitti miten Carnapin semanttinen ohjelma jonka tavoitteena oli kääntää kaikki lauseet jotka käsittelevät fysikaalisia kohteita sellaisiksi että ne viittaisivat vain aistidataan eivätkä mihinkään muuhun. Quine kannatti holismia jossa tämänlainen ei ole lainkaan mahdollista. Hänelle teoreettiset termit eivät saa merkitystä olemalla yksinään vaan niillä on merkitys vasta yhdessä muiden havaintojen kanssa. Teoreettista termiä on käsiteltävä määritelmällisenä viitekehyksenä muiden teorioiden kontekstissa. Tämä tiivistyi Duhemin-Quinen teesiin joka käsittelee ongelmatilanteita. Jos jokin havaintoaineisto on ristiriidassa teorian kanssa, vika voidaan korjata monella tavalla. Havainto voidaan ajatella mittausvirheenä tai jonain joka korvaa teorian. Samoin jos vika hyväksytään olemassaolevaksi voidaan ajatella että voisimme joko hylätä itse teorian tai sitten muokata teoriaa sen verran että hylkäämme kyseisen hypoteesin jolla tuota teoriaa on testattu. (Quinella ei testata hypoteeseja. Holistisessa järjestelmässä hypoteeseilla testataan teorioita.) Sen mukaan on katsottava kokonaisuutta ja muutettava sitä mikä muuttaa tiedeverkkoa vähiten.

Epistemologian "naturalisointi" tarkoittaakin sitä että hylätään foundationalistiset varmuusvaatimukset, ja tämähän voidaan tehdä koska ne ovat määritelmällisesti vaatimuksina foundationalistisia. Hänestä olisi erikoista että foundationalistisia vaatimuksia evidenssille pitäisi pitää varmempina kuin tieteellistä metodia itseään. "..repudiate the Cartesian dream of a foundation for scientific certainty firmer than scientific method itself." (Jos saamme tulokseksi foundationalismin kunhan olemme ensin esiolettaneet että foundationalistinen asenne on hyvä tapa valita premissejä, niin eihän se tulos kyllä kovin vakuuttava ole.) Epistemologia siis korjataan siinä mielessä että Quinella tieteellisyys tarkoittaa pelkästään sitä että aistihavainnoista saamamme "input" ja teoreettisen prosessoinnin antama "output" tulevat vastatuksi tieteen viitekehyksessä. Eikä tieteellä ole muuta oikeutusta. Episteemiset normit ovat Quinella keskusteltavia aiheita. Nämä normit vain täytyy nekin ottaa osaksi tieteellistä keskustelua. Niitä ei siis vain oteta "foundationalistisena varmuutena" josta lähtien sitten tehdään jotain. (Tämä virhe on täsmälleen sitä mitä Plantinga tekee warrantinsa kanssa.) On siis nähtävä ero postmodernismiin ; Quine näkee että puhtaalla nojatuolifilosofialla ei ole mitään jolla tiede voitaisiin oikeuttaa. Mutta tällä ei ole kovin paljoa yhteyttä sille että kaikki tiedettä oikeuttavat normit olisivat yhtä keinotekoisia kuin vaikka liikennesäännöt siitä että liikenteen tulee olla juuri oikeanpuoleista.  (Itse asiassa briteissä ajetaankin autoilla eri puolilla tietä kuin Suomessa.) Ja siksi on eri asia puhua dogmatiikkaan vedoten kristinuskon ja islamin intressien kiistoista ja niiden Totuudesta kuin keskustella epostemologiavetoisesti siitä mikä on astronomian ja astrologian tieteellisyys.

Arkikielellä asian voisi sanoa siten että postmodernistit on helppo nähdä haihattelijoina kun taas Quine on pragmaattinen. Toki tämä tiivistys on otettava hyvin tarkasti. Postmodernistit tuntuvat vaativan - ja tätä kautta kenties jopa kaipaavan - Kovaa Totuutta. He kiistävät että ihmisellä olisi tämänlaista hallinnassaan. Quine on tältä osin itse asiassa hyvin samanlainen. Pragmatismi hänen kohdallaan ei sano että "usko siihen mikä on kätevää arkielämässä" vaan "usko niihin teorioihin joiden hypoteesit vastaavat kokemusperäiseen testiin." Mikä on usein hyvin eri asia. Mutta silti tuo tiivistys sanoo jotain oleellista. Jonka perusteella on melko ilmiselvää että Quine ei ole postmoderni. Hän on vain hyvin jännittävällä tavalla ei-positivisti.

ominaisuuksia ja heijastumia

Kuvailin ylläolevan videon Lontoon "Sea Lifessä". Spektaakkelia ja esteettistä elämystä hakevalla akvaariolla oli hyvin yksinkertainen idea. Lukuisat meduusat olivat isossa vesimäärässä. Meduusat liikkuivat, ja taustavalo läpikuulsi näiden värittömiksi koettujen olentojen läpi. Altaan taustalla oli valonlähde joka vaihtoi pikku hiljaa väriään. (Minä sitten vain kuvasin yhtä meduusaa.) Meduusat, joita yleensä pidetään värittöminä, vaihtoivat väriään taustavalon mukana. Eivät siksi että ne olisivat kameleontteja, vaan sen takia että eri aallonpituudet imeytyvät niihin eri tavoin. Valo on tilannesidonnaista ja meduusat eivät reagoineet valoon vaan valo reagoi meduusoihin. ; Tämä muistuttaa siitä että vaikka pidämme normaalielämässä kohteen väriä ominaisuutena, se on kuitenkin hyvin kontekstisidonnainen. Väri ei siis tavallaan ole meduusoiden ominaisuus vaan meduusojen seuraus.

Lévi-Strauss myteemi, pienen analysoitava yksikkö joka on useille myyteille yhteinen elementti. Myytit saavat sitten varsinaisen henkensä tarinassa joka on kokonaisuuden kannalta oleellinen. Itse, quinelaisen filosofian kannattajana, näen että pienin merittävä yksikkö on teoria. Esimerkiksi hypoteesit eivät ole teorian osasia joita testataan vaan hypoteeseillä testataan teorioita. Teoria taas on liitoksissa muihin teorioihin ja oikeasti teoriassa on mitään mieltä vasta kun se on yhteydessä muihin teorioihin. (Sitä voisi kuvata vertauksella siitä että "vaikka ihmiset tuottavat 'sanoja', on pienin yksittäinen käsite kuitenkin 'lause'.")

Nähdäkseni tämä näkökulma on hyvin epäintuitiivinen. Ja tämä epäintuitiivisuus näkyy nimenomaan aiheessa nimeltä skientismi. Tarkalleen ottaen asia tulee maailmankuvan ja teorian välille. Moni ihminen nimittäin näyttää ajattelevan, että teoria on "kuin meduusa" joka sitten "ikään kuin ui" maailmankuvassa ja jossa sillä on tietty "ikään kuin väri". Tässä kohden erikoista on, että skientistit itse eivät oikein näe tätä piirrettä missään, ja skientismin vastustajat näkevät tämän skientisteissä mutta he rakentavat tämän huomion ympärille kritiikkiä jossa tämä huomio unohdetaan jossain vaiheessa.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa lempilapseni evoluutioteoria. Se on teoria, joka antaa minulle elämyksiä. Esimerkiksi Lontoon "Natural History Museumissa" sain elämyksiä jotka olivat erityislaatuisia ja joiden kohdalla tajusin että ne eivät ole kovin "jaettuja" siinä mielessä, että evoluutioteorian ymmärtämisestä ja evoluutikon maailmankuvalla oli vaikutuksia siihen miten asiat koettiin. Eli täytyy ikään kuin olla naturalisti nauttiakseen niistä ja tämän ulkopuolella se on "miltei kuolemankultti - tai jopa ihan nekrofiliakultti".
1: Kuitenkin tosiasiassa se, että saan elämyksiä teorian pohjalta ei tarkoita sitä että tämä saamani tunnekomemusreaktio olisi teorian ominaisuus. Päin vastoin, se oli reaktio joka syntyy aivosolujeni reagoidessa tietyllä tavalla tilanteeseen jossa on tarkasteltava kohde, päässäni oleva skeemasto evoluutioteoriaan liittyvistä yksityiskohdista ja pääsäännöistä, koko elämänhistoriani se osa joka on tallentunut muistiini tai jättänyt vammoja ruumiiseeni, sekä se kuinka paljon tai vähän sain kahvia aamulla ja unta edellisenä yönä. Saamani elämys "liittyy 'jotenkin oleellisesti' 'evoluutikon maailmankuvaan'", mutta se ei ole "evoluution elämys vaan omani". Se kenties pohjimmiltaan redusoituu rajalliseen määrään fysiikkaa, mutta joka tapauksessa kyseessä on tällöinkin lajemmasta kentästä nouseva emergentti ilmiö kuin mikään "evoluution väri".
2: Evoluution kannattamista maailmankuvana, evolutionismia, yleensä moititaankin siitä että teoria ei anna tuntemuksia. Mutta samalla tästä hypätään siihen että evoluutio "latistaa meidät eläimiksi" tai "redusoi meidät vain kemikaalipusseiksi". Jopa "nihilismi" heijastuu kuvioihin. Kuitenkin tässä olisi järkeä jos ja vain jos evoluutiolla olisi "väri" joka heijastuisi ihmisiin ja heidän maailmankuviinsa juuri tällä tavalla. Nihilismiäkin kuvaa tietynlainen tunneasennoituminen, joten se on aivojen tietty suhtautumistila. On aivan yhtä väärin sanoa että "evoluutio on lasinkaltainen läpinäkyvä" kuin sanoa että "evoluutio on punainen". Meduusan väri liittyy kontekstista. Ja kaikki puheet "valoisammasta elämästä kristinuskossa" ja vastaavat ovat yksinkertaisesti bullshittiä.

Kenties suurin ongelma maailmankuvakeskusteluissa on tietysti kuitenkin se, että evoluution kannattajien omat kokemukset siitä mitä evoluutio tekee moraalille eroavat äärimmäisen vahvasti niistä piirteistä joita niitä vastaan esittävät ihmiset väittävät sen tekevän ; Tilastollisesti katsoen vahva enemmistö ei reagoi kuten pelotellaan ja on kyseenalaista reagoiko kukaan tilanteeseen kuten väitetään. Vaikutus ei ole ennustettu joten vaikka evoluutiolla olisikin väri, niin teoria olisi silti väärä. Teoria evoluution "arvotyhjiöän johtavast kylmästä, tylsästä angstaavasta jumalanviha -nihilismistä" on siis paitsi alkujaankin aivan väärältä pohjalta rakennettu, niin se on myös sen lisäksi falsifioitu.
1: Kristinuskkaan ei olisi immuuni tälläiselle vääristelysilpomiselle - se, että on järkevää uskontokritiikkiä ei tee kaikesta uskontokritiikistä järkevää. ; Synti ilman armoa olisi viheliäinen konsepti, armon kanssa se on sen positiivisesti katsottavan uskovaisuuden kannalta oleellista ydintä. Evoluutioteoriakin valitettavasti käsitellään vain yksinään ja kontekstoimattomasti, joten ei ihme että näkökulmiin syntyy eroja. Skientistit tuskin ymmärtävät tätä seikkaa, mutta uskovaiset joiden konsepteissa tälläisillä leikkimiset ovat oleellista ydintä pitäisi osata toimia paremmin. Etenkin kun he niin taitavasti tunnistavat sen vihollisissaan. Ei ole hyvä nähdä rikkaa toisen silmässä mutta ei malkaa omassaan. Ja tämän sanoo heidän oma maailmankuvansa, joten en tässä edes syötä heille mitään ulkopuolisen maailmankuvan syytöspainetta.
2: Konteksti on oleellinen mutta jotenkin uskovaiset eivät vain osaa kontekstoida. Kritiikeissä evolutionismia käsitellään kuin se olisi (a) 1:1 kristillinen maailmankuva kristillisine väitelauseineen miinus Jumala (b) pelkkä evoluutio jolla on tietty väri ja jota ei tarvitse kontekstoida.
___2.1: Minä sen sijaan käsitän evolutionismin evoluutioteorian kannattamisena, jossa osalla on tietoa evoluutiosta ja yllättävän moni ei osaa evoluutioteoriaa ja komppaa sitä vain siksi että tiede on tätä mieltä. Ja että jälkimmäiset ovat ärsyttäviä idiootteja jotka ovat ärsyttävämpiä kuin kreationistit. Jos et osaa evoluutioteorian sisältöä, pidä edes turpasi siitä kiinni sen sijaan että kannatat sitä vääristelemällä sitä. Evoluutiokritiikki joka perustuu väärinymmärryksiin on jo ilman Teitäkin aivan riittävän yleistä. Ja jos ei pidä jostain, on sentään jotain mieltä että ei viitsi ottaa siitä selvää. Jos asiasta pitää ja sitä arvostaa niin että kannattaa sitä niin että pitää leikkiä aiheen parissa puolustuspuhein, voi saman tien ottaa siitä kannattamastaan selvää. (Että virheitä ja väärinkäsityksiä toki voi käydä, mutta kokonaisvaltainen perseily on sitten aivan eri lukunsa, eikä sitä tarvitse sietää siksi että jokainen tekee virheitä. Ei yhtä paljon eikä yhtä idioottimaisia.) Kiitos, että kuuntelitte. Paitsi jos ette tottele pyyntöäni, jolloin shame on you!

Maailmankuva on aina kokonaisuus. Niitä käsitellään vain valitettavan usein detaljeina. Tämä on kenties intuitiivinen ja helppo tapa nähdä asia. Mutta aivan kuten sen ajatuksen kanssa että "omena on punainen" -kanssakin, se on korkeintaan "oikeansuuntainen" ja mitä tarkemmin asiaa tarkastelee, huomaa että se "punaisuus" on enemmänkin hyvin tarkasti tietyssä olosuhdetilanteessa tapahtuva kuvaus ilmiön muiden ominaisuuksien sivutuotteesta kuin jostain omenan attribuutista.

Kaunis on lintu

Valitsemani otsikko ei ole kieleltään hyvää suomea. Kieliopillisesti on hyväksyttävää sanoa että "lintu on kaunis" mutta ei sanoa että "kaunis on lintu". Ero johtuu siitä että kielessä on jako substantiiveihin ja adjektiiveihin. Adjektiivi on käsite joka kuvaa substantiivia eikä toisin päin. Ajatus on luonteva myös filosofian puolella. Usein nähdään että on ilmiö (vertautuu substantiiviin) jonka määritelmä (kuvaus) koostuu joukosta attribuutteja (jotka vertautuvat adjektiiviin).

Näin ollen kun kutsumme lintua kauniiksi, kuvaamme siinä olevaa tiettyä ominaisuutta. Tässä sanomisia rajoittaa usein se, että käsitteet ovat edustavia mutta ei kattavia. Lintu siis kelpaa edustamaan kauneuden ideaa mutta ei olemaan koko kauneus. Idea on hieman sama kuin jos meillä olisi punainen omena voimme sanoa että omena edustaa punaisuutta, mutta on silti väärin sanoa että punaisuus olisi omena. Punaisia asioita kun löytyy paloautoista, joulupukeista ja raivonaamoista.

Jako substantiiveihin ja adjektiiveihin on hyvin oleellinen jotta voidaan esimerkiksi käsitellä sujuvasti vaikkapa likööreitä. Likööreitähän kulkee kaikenlaisissa sateenkaaren väreissä. Tällöin kaikki liköörit eivät ole samanvärisiä. Normaalisti tavataan kuitenkin sanoa että likööri on vihreää, ei että vihreä on likööri.

Ja tätä kautta voidaan mennä jopa hieman kompleksisemoaan suuntaan. Voidaan jopa sanoa että käsitteiden sisällä on usein hierarkiaa. On esimerkiksi oikein sanoa että kaikki kissat ovat eläimiä mutta ei että kaikki eläimet ovat kissoja. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska eläimen käsite sisältää useita attribuutteja. Samoin kissan. Näin ollen hierarkisuus ei enää koske yhtä piirrettä kuten punaisuutta vaan sillä voidaan käsitellä jopa suurempia asiakokonaisuuksia.

Tai näin ainakin siihen asti kunnes pakkaa sekoitetaan.

Kauneus on siitä mutkikas käsiteltävä, että se on hyvin monisyinen. Siinä missä vihreän käsite on sisällöllisesti hyvinkin yksinkertainen, on kauneus monen asian yhteisvaikutusta. Se ei kuitenkaan ole lajikäsitteen tapaan hierarkinen. Näin ollen kun "linnun" sanotaan olevan "kaunis" on mukana kaksi monimutkaista käsitettä jotka menevät vain osittain päällekäin (kaikki linnut eivät ole kauniita, ja on muitakin kauniita asioita kuin linnut.) Tämä muuttuu helposti valtapelilliseksi käsitteeksi siitä kumpi on jotenkin oleellisempi.

Tätä kulmaa edustamaan voidaan laittaa klassinen Platonin ideamaailma. Se on arkijärjelliseti omituinen, sillä siellä on olemassa esimerkiksi kolmiouden idea, linnun idea ja kauneuden idea. Platonille nämä ikuiset ja muuttumattomat ideat ovat todellisuuden syvin olemus, josta esimerkiksi maan päällä elävät linnut ovat vain kalpea ja epätäydellinen heijaste. Ja samalla ne ovat erillisiä käsitteitä. Platon nimittäin esimerkiksi kertoo että ihmisen rakkaus on sitä että ihminen rakastaa toisessa ihmisessä ilmenevää kauneuden ideaa. Tässä kulmassa on itse asiassa täysin mahdollista kääntää hierarkioita päinvastaisiksi. (Kun esimerkiksi liköörin idea ja vihreän idea laitetaan yhteen voi olla täysin soveliasta sanoa että vihreä on likööri.)

Koska kauneus on moninaisista piirteistä ja niiden yhteisvaikutelmista (kuten sommitelmasta) riippuva piirre, tämä on tietysti kaikista mutkikkaimmillaan. Jos on oikein sanoa että "lintu on kaunis" vaikka on olemassa rumiakin lintuja on Platonisessa maailmassa samoista joustavuuden syistä soveliasta sanoa että "kaunis on lintu" aivan samasta syystä.

Joku voisi pitää tätä jopa "antiikkisen" Platonin filosofian heikkoutena. Tokaista siitä että ei ole ihme että filosofiaa on kehitelty vielä äijän jälkeenkin. On kuitenkin joskus vaikeaa sanoa onko tämänlainen omituisuus syy siitä että ajattelukulma on huono vai onko ajattelukulma vain epäintuitiivinen. Kenties meidän tavallinen ajattelutapamme onkin vain huono ja omituisuus jothuu siitä että oikeampi perspektiivi karistaa verhon todellisuuden ja rajallisen ymmärryksemme välistä tässä kohden. Voittajaa voi joskus olla vaikeaa päätellä. Quinelaisen kulman kautta voidaan kuitenkin huomata, että asiaa voidaan itse asiassa ratkaista. Ja tämän mukaan Platon on yllättävän vahvoilla.
1: Quinen eräs ansio on siinä että hän laajensi tieteenfilosofian kulmaa. Positivismin kumoutumisen jälkeen on keskitytty vain siihen miten metafysiikkaa ei voida välttää ja että fysiikassa on aina metafysiikkaa, ja tätä kautta epistemologia ("mitä voidaan tietää") on jotain jota ei voida jakaa erilleen ontologiasta ("mitä perimmältään on"). Quine muistutti että tosiasiassa jos puhutaan maailmasta ja olemisesta, niin mitään puhdasta metafysiikkaakaan ei ole. Tämä muutti pakkaa hyvin oleellisesti. Metafysiikka alistuu tämän jälkeen nimittäin varsin sujuvasti tieteellisen keskustelun piiriin. Ja mukana kaatuu NoMa -periaatteen kaltaisia esteitä.

Sillä kun Quine kiistää jaon analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä, ja esittää että kokemusperäisyys on mukana kaikessa ajattelussa, hän itse asiassa käsittelee asiaa tavalla johon on totuttu värien ja omninaisuuksien filosofian kohdalla. On nimittäin katsottu että jos meillä on esimerkiksi appelsiini, jonka riisumme kaikista atteibuuteistaan, ei jäljelle jää oikeastaan mitään. Näin ollen se, miten asiat meille ilmenevät ovat ominaisuuksiensa joukko. Nämä ominaisuudet ovat aina jossain määrin teoreettisia konsepteja. Esimerkiksi punaisuuden väri on inhimillinen käsiterajaus joka liittyy valon aallonpituuksiin. Tässä käsitteen rajaus on tietysti mukana koska punaisessa on monia eri sävyjä jotka lomittuvat toisiin väriin. Rajanveto on tietyllä tavalla mielivaltaista joka tekee siitä määrittelemällä tehdyn käsitteen. Mutta valon aallonpituus on kuitenkin empiirinen ja eimielipiteenvarainen osa tätä käsitettä.

Quinen maailmassa perusyksikkönä on teoria. Esimerkiksi siinä missä vanhakantainen positivisti ajatteli että hypoteeseilla testataan teorioita, Quine ajattelee että tieteentekijälle pienin mahdollinen perusyksikkö on aina nimenomaan teoria. Näin esimerkiksi havainto on aina teoriapitoinen. Punaisuutta ei voida millään koeaineistolla täysin riisua rajanvetoperspektiivistä. Kun jokin teoria kyseenalaistuu, voidaan juuri tätä kautta päätyä tekemään korjauksia mitä ihmeellisimpiin paikkoihin käsiteverkostoa. (Kun saamme omituisen mittaustuloksen, onko syynä mittausvirhe vai aito asia? -tyylinen kysymys on tässä kohden varmasti arkijärjelle helpoiten taipuvat tapa nähdä asia.) Quinen mukaan vihreys on teoria samaan tapaan kuin likööriyden käsite on sekin teoria. Näin ollen Quinen tapa katsoa maailmaa tavalla joka ohittaa arkikielenkäytön totutun tavan jakaa asiat substantiiveihin ja adjektiiveihin. Karkeasti substantiivit ovat yhdenlaisten teorioiden joukko ja adjektiivit toisenlaisten teorioiden joukko. Tutkimamme ja havaitsemamme maailma on näiden teorioiden yhteentörmäys, kaikki liittyy tavallaan kaikkeen hyvinkin syvällisellä tasolla.

Quinen maailmassa on kenties aivan mahdollista laittaa käsitehierarkioita uuteen järjestykseen, koska kauneuden konsepti on esteettinen käsite jota voidaan lähestyä esimerkiksi havaitsemisen ja ihmispsykologian tutkimuksen kautta. Näin nekin ovat punaisen värin tapaan sekoitus analyyttistä ja synteettistä. Se, mikä laitetaan ytimeen on sitten käsiteverkkokokonaisuuskysymys. Tässä kohden kuvioon kuitenkin astuvat ne substantiivit ja adjektiivit. Kokemustemme pohjalta on helpompaa esimerkiksi tehdä luonnontutkimusta siten että sidotaan tarkkailu linnun kaltaiseen kohteeseen sen sijaan että kohteeksi asetettaisiin kauneus, jota voisi kutsua liihottelevaksi. Kunnes tajuaa että linnut liihottavat, kauneus ei. Toisaalta joskus voi olla järkevää ottaa tutkimuskohteeksi kauneus. Silloin kun esimerkiksi mietitään mitkä syyt saavat ihmiset pitämään tiettyjä lintuja kauniina ja toisia ei, voidaan asiaa tutkia vaikka mielipidetutkimuksen avulla. Ja tällöin saatetaan saada aikaan tuloksia joissa ytimessä onkin kauneus. Kauneus nähdään silloin tarkastelun kohteena ja lintu on tässä hierarkiassa varsin kaukana. (Kaukana vaikka olisivat samassa massallisessa samalla tavalla ympäristöstään sulkien kohdalta tarkasteluun rajatussa kappaleessa.)

Logiikan ehdottomasta määräysvallasta.

Nykyään perustelujen tärkeys on hyvin vallalla oleva näkemys. On lähes mahdotonta löytää näkemystä joka ei esittäisi loogisia perusteluja näkemyksilleen. Karkeasti ottaen tieteen ja pseudotieteen erottaminen ei onnistu sitä kautta että asioita ei perusteltaisi.

Ero on laadullinen ; Argumentaatiossa on laadullisia eroja. Pseudotieteissä koko asenne on täysin erilainen. Pseudotieteiden puolella on käytössä rajatonta luovuutta jolla erilaiset ongelmat ja epäselvYYdet vain torjutaan pois turhina. Tiedemies ei voi näin tehdä tai maine menee. Ero on ikään kuin "saivarteluasteessa". Pseudotieteessä omaa näkemystä perustellaan "tosiasioiden kautta, mutta niistä välittämättä". Kaikki mikä tukee omaa näkemystä mainitaan, ja mikä ei sovi, unohdetaan. Ja kaikista suosituin on "voi olla" -tilanteet joissa sallitaan lähes mitä vain ; Niissä kun faktat voidaan aina tulkita itselle mieluisella tavalla kun mikään ei voisi pakottaa muuttamaan sitä ja tunnustamaan etät ollaan väärässä.
1: Pseudotieteiden tapaa voisi kutsua maailmankuvalähtöiseksi selittämiseksi. Joku voisi sanoa että siinä on uskonnollisia sävyjä, mutta siinä uskonto olisi määriteltävä varsin vahvasti muuttaen ; Asenteen (selitystavan) eikä aiheen (jumaluudet, tuonpuoleinen) mukaan. Omasta mielestäni uskonto on kuitenkin varsin vahvasti ymmärretty aiheen mukaan, joten en lähtisi vaihtamaan tätä määritelmää.

Itse asiassa pseudotieteissä on kovasti lainattu postmodernista argumentaatiosta tuttuja näkemyksiä, jossa korostetaan logiikan asemaa, tai oikeastaan erilaisia logiikkoja ja niiden rakentamia perustelukenttiä. Tässä logiikka asetetaan ikään kuin ytimeksi, jonka ympärille esimerkiksi tiede rakentuu. Näin saadaan monia erilaisia maailmankuvia, samoista havainnoista saadaan monta tulkintaa.
1: Tosin tähän liittyvät asiat ovat hieman kummaisia. "Maailmankuvan silmälappu -argumentaatio" on tavallista. Totuutta etsiessä ei saisi antaa maailmankuvan rajoittaa tutkimista. Kuitenkin tämä maailmankuvallinen rakenne on looginen rakenne. Siinä on se, millä ehdoin perustelut nähdään ja tehdään. Kuitenkin heillä on usein asenne, että totuus voidaan myös selvittää. Eli eri logiikoista toiset ovat pätevämpiä kuin toiset eivät. Siksi he kritisoivat vastustajiaan ja väittävät niitä valheellisiksi ja huonoiksi. Jolloin loogista rakennetta voitaisiinkin testata. Tässä on selvä ristiriita. Joko eri maailmankuvat ovat samanarvoisia tulkintoja jossa "samat havainnot eri tulkinnat" tai sitten "on seurattava havaintoja minne tahansa ne vievätkin", jolloin toiset maailmankuvat ovat perseestä, epätiedettä, ja heitettävä roskiin heittämällä sananvapaus ja mielipiteenarvokkuus ja maailmankuva -argumentaatiot roskiin. Tässä selvästi pelataan tilanteen mukaan "eri pakoilla". Tämä on itse asiassa hyvin vakava "saivartelukertoimen lisääjä".

Tieteellisen maailmankuvan puolella taas korostetaan modus tollens -ajattelua. Induktio on rationaalinen rakenne. Induktiivisesti kehitetään teoria, jota testataan loogisesti johdetulla deduktiolla. Josta saadaan hypoteesi, jonka toteutumista koetellaan testillä. Jos ennuste ei täsmää tulosten kanssa, teoria kumoutuu. Tässä kohden logiikalla ei olekaan lopullista ylivaltaa. Kysymys on vuorovaikutuksesta, jossa faktat tukevat maailmankuvaa a posteriori, mutta eivät koskaan tee siitä a priori.

Näin saadaan korostus siitä että totuusarvo ja totuusehto ovat hieman eri asia. Totuusarvo kuvaa mahdollisia asiantiloja. Totuusehdossa mukana on myös vallitseva todellisuus. Voimme kehittää loogisia päätelmiä jotka viittaavat että vaikkapa paloautot ovat punaisia. Ja toisessa jossa ne ovat valkoisia. Näille saadaan yhtä looginen rakenne, niiden totuusarvot ovat samanlaiset. Mutta todellisuuden kautta voidaan määrittää totuusehto. Tästä saadaan itse asiassa epäsymmetrinen tilanne ; Tieteellinen maailmankuva on aina looginen, mutta looginen maailmankuva ei ole aina tieteellinen. Logiikka on siis "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta juttu on hyväksyttävä.

Usein maailmankuvilla on hyväksyttävä totuusarvo, mutta niiden totuusehtojen tarkistamisesta tehdään vaikeaa tai mahdotonta. Faktat ovat tulkintaa ja saivarteluja varten. Pseudotieteistä puuttuu itsekriittisyys, ja tätä yritetään peittää sillä että ollaan niin kovasti kriittisiä kaikkia erimielisiä kohtaan - ja kutsutaan tätä krittisyydeksi. Tämä on kuitenkin enemmän vastustamista, denialismia, kuin sitä kunnollista kriittisyyttä jossa kaikille annetaan samanarvoinen mahdollistuus voittaa ja hävitä.

Joku voisi kutsua ihannetilaa myös vastuullisuudeksi ja rohkeudeksi. Saivartelu on mukakivaa vastuuttomuutta ja pelkuruutta, jossa pedataan tila omalle näkemykselle välittämättä totuudesta. Se uskalletaan yleensä tehdä vain, jos totuus tiedetään jo valmiiksi. Mutta mitä se perustelujen tai tieteen keksiminen tämän asettelun jälkeen oikein merkitsisi? Eihän se muuttaisi mitään. Mihin sitä muka tarvittaisiin, kun asiat tiedetään maailmankuvan kautta jo valmiiksi? Niinhän se taitaa olla, että tiede ja argumentti tälläisessä "maailmankuvallisessa perustelussa" on pelkkä vallankäyttökysymys. Niitä käytetään koska niillä saa arvovaltaa ja uskottavuutta. Sitä kannattaa käyttää silloin kun voi. Ja muulloin kannattaa olla säälittävä tieteen murjoma toisinajattelija, koska silläkin saa nykyään arvovaltaa.

Tieteen keksiminen.

"J'ai fait l'amour et la révolution. / J'ai fait le tour de la question. / J'avance, avance à reculons. / Oui, je tourne en rond, Je tourne en rond."
(Zazie, "Je Suis Un Homme")

Hypoteesinmuodostus (tai se, mitä sillä tässä tarkoitan) on juuri se, mitä arki -ihminen helposti arvostaa tieteenteossa. Uuden teorian keksimistä. Ajatus on siis että ensin on hypoteesi, joka testauksen jälkeen muuttuu teoriaksi. (Toinen merkitys hypoteesilla on tietysti "seuraus, joka johdetaan mahdollisimman deduktiivisesti teoriasta. Tässä hypoteesi ei ole esiteoria, eikä näit hypoteeseja testata, vaan hypoteesien avulla testataan teorioita.)

Niihin liittyviä tarinoita kerrotaan. Newton katsomassa omenaa putoamassa on kaikille tuttu. Samoin Galileo Galileista kerrotaan sankaritarinoita, joissa keskiössä on hänen viisautensa ylemmyys ja vainot joita hän kohtaa. Hieman vähemmän tunnettu - mutta silti melko tunnettu - keksimistarina on Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä uni käärmeestä, joka johti hänet keksimään bentseenimolekyylin muodon.
1: Ongelmana näissä tarinoissa on tietysti se, että niiden todenmukaisuuttakin on vaikeaa varmistaa.
2: Ja toisaalta ne ovat sankarinpalvontaa, jotka arvostavat keksimistä, eivät koettelua. Tämä haiskahtaa idealismin ja/tai rationalismin arvostamiselta empirismin ja koettelun yli. Tämän vuoksi esimerkiksi uskovaisissa on ihan tavallista törmätä päättelyyn jossa "se ja se tiedemies on ollut kristitty", joten takana on joko suora Jumalallinen inspiraatio tai sitten heidän vakaumuksensa vaan on niin todenmukainen, että se tuo tiedon luokse jonkinlaisen oikotien.
3: Kolmannekseen ne tekevät sen, että tieteenteossa tärkein asia on inspiroitunut keksiminen, ei työ. Arkielämä on, "ainakin sen mukaan, mitä itse olen ollut huomaavinani", jotain ihan muuta. Ilmassa on siis illuusio luovasta nerosta, joka salamannopeasti keksii ja tätä kautta generoi tietoa ja mullistaa kaiken tiedon. Tiede on siis ikään kuin idealampun välähdys, joka luo kaavan, joka on "keksittäessä" kultaa, mutta on "omistettuna" vain iso kasa tylsää, jota vähemmän luovat tiedemiehet dogmaattisesti valvovat norsunluutorneissaan..

Ja toisaalta menetelmä, jolla he ovat keksinnön tuoneet voi olla merkityksetön: Esimerkiksi Karl Popper oli sitä mieltä, että jokainen keksintö joko luo tai on hyppäys ulos vanhoista teorioista (eli on vanhan tieteen perustaan heijastaen tavallaan irrationaalinen.) Tätä kautta keksimisprosessia ei voi rekonstruoida, siinä on aina häivähdys irrationaalisuutta. Paul Feyerabendin mukaan hypoteesinmuodostukselle ei ole mitään metodia. Heistä "oikotietä" ei ole. Tätä kautta Jeesuksen rukoilu tai hallusinoivat huumeet tai unien näkeminen voivat olla keinoja jotka ovat tuoneet hypoteeseja, mutta ne eivät ole ainut metodi. Itse asiassa yhteen menetelmään jämähtäminen voisi jopa dogmatisoida tieteen. Sen keksimiseen ja luomiseen panostava osa alistettaisiin "puristisen tarkkailun alle", jolloin tieteentekijän maailmankuva olisi korostetun kritiikin alla. Ensin ei päästäisikään testaamaan, vaan ensin punnittaisiin se, että henkilöllä on "oikea maailmankuva".

Moni on kuitenkin jakanut tieteentekoprosessin osiin. Näissä näkemyksissä tyypillistä on se luonne, että ensin ideoidaan ja sitten "ammutaan infantiilit kehtoihin". Esimerkiksi Hans Reichenbach esitti että hypoteesinmuodostuksessa on kaksi vaihetta. Keksiminen ja oikeutus. Kordig taas jakoi sen hieman pienempiin osiin: Hänestä ensin intuitio tuottaa arvauksia. Sen jälkeen mielessä niistä suuri osa tulkitaan suoraan typeriksi, ja tästä selvinneet ovat uskottavia. Ne ovat niin hyviä että ne voidaan ottaa vakavasti. Mutta tämän jälkeen ne tietysti testataan, ja vasta tämä tuo hyväksynnän.

Tässä kohden voisin lainata Thomas Edisonia: "Tiede on 5% inspiraatiota ja 95% perspiraatiota". Sillä on aika ottaa filosofien sijasta itse tieteentekijöiden kannanotot pöydälle. Heillä lienee jokin kuva tekemästään työstä. Se, mitä heidän puheissaan toistuvasti tulee esiin, on se että anomalioilla on uuden keksimisessä valtava merkitys. Tämä korostuu tietysti myös tieteentekoa prosessina tutkineiden filosofien jutuissa. Thomas Kuhnin paradigma -näkemyksen mukaan tiede etenee siten että uusi teoria korvaa vanhan. Ja tässä keskeistä on se, että vanhassa teoriassa on anomalioita, jotka kasautuvat ja uusi teoria selittää nämä poikkeukset:
1: Esimerkiksi Einstein kehitti teoriansa paikkaamaan vanhan paradoksin: Hyvin testatuissa näkemyksissä oli ristiriita; Hänen teoriallaan niiden välinen ristiriita saatiin katoamaan. Olennaista on, että kumpaakaan näistä ei kumottu. Toisaalta Einsteinin teoriat myös korvasivat Newtonin mekaniikan. Tässä korostuu kuitenkin se, että tuhoaminen ei ole prosessissa välttämätöntä. Myös hyvä teorioiden ristiriitojen poisto on "vaihtoehto".
2: Toisessa "mallivastauksessa" Kepler huomasi että hänen ja Tyko Brahen näkemysten välillä oli ristiriita. Hän teki tältä pohjalta erilaisia muunnelmia, joita kokeili.
3: Kolmas, mielestäni arkijärkeen hyvin iskevä esimerkki on kuitenkin aika konkreettinen. V. W. Ekman katsoi jääpalojen liikettä, ja huomasi että vastoin sen ajan odotuksia lautat eivät liikkuneetkaan täysin tuulen mukana : Eli odotusten mukaisesti. Niissä oli säännönmukainen poikkeaminen "siitä mitä teoria odotti". Syyksi hän kehitti teorian maan pyörimisen vaikutuksesta. Se on nykyään tärkeä osa valtamerten virtausten tutkimista.

Keksimisessä on tätä kautta selvästi kolme osaa. "Anomalian spottaaminen", ja "paikkan muotoilu ja sen arvailu" sekä "purukumin testaaminen".

Pierre-Gilles de Gennes ja Jacques Badoz kirjoittivat "Hauraat esineet" -kirjassa tämänkaltaisesta anomalioiden spottaamisesta: "Yleensä uuden keksimisen saa liikkeelle jokin provokatiivinen kysymys (esimerkiksi täysin mystinen ilmiö, joka kutittaa tutkijan uteliaisuutta) ja kärsivällisesti kehitetty asiantuntemus. Nämä ehdot ovat välttämättömiä, mutta eivät aina riittäviä: Ajattelun skeemat, jotka alussa näyttävät vankoilta, romahtavat yhtäkkiä surkeasti ratkaisevassa kokeessa ja tarkastelutasoa muutettaessa. Päämääriään täytyy alituiseen korjailla ja ajatustapojaan muuttaa."

Olennaista on huomata, että ero nousee jostain havainnoista. Anomaliaa ei keksitä kuin salamaa taivaalta. Eikä teoria ole "mistään tuleva, mihinkään riippumaton". Se ei ole luovaa siinä mielessä että "keksitään tyhjästä uutta", vaan pikemminkin siinä huomataan puutteita siinä missä ollaan, eikä jäädä pelkästään sen teorian moittimisen piiriin vaan tämän päälle ns. "aletaan tekemään asialle jotain". Molemmat vaiheet vaativat tietysti paljon työtä ja ns. "näkemystä".

Tätä kautta ehkä yllättävää, mutta silti tärkeää on huomata, miten tärkeää myös se tylsä "kaavanyhjääminen" on tämän kannalta : Toki moni osaa ratkaista erilaisia yhtälöitä, jos ei pitkällä matikalla niin ainakin treenillä. Se, että tiedemies huomaa eron "odotuksissa" nojautuu siihen että hän kykenee "ikään kuin automaattisesti" tietämään mitä se "odotettu" on. Tämä tarkoittaa sitä samaa, mihin törmää miekkailussa. Minäkin osaan selittää iskun fysikaalisista perusteista ja strategiasta. Osaan perustekniikat. Ja muutenkin osaan tarvittaessa jauhaa paskaa aiheesta niin paljon että "kokeneempiakin miekkailijoita voi hirvittää". Mutta se, että niitä pystyy käyttämään tehokkaasti, on paljon paljon vaikeampaa. Siksi minäkin "kaikesta paskanjauhuustani huolimatta" häviän melkoisen usein freeplayssa. Olen kuin aloitteleva fyysikko joka osaa laskea kaavoilla, mutta ei ole sisäistänyt niiden interaktiota niin että osaisi nähdä miten ne ovat maailmassa - etenkin silloin kun ne eivät ole kaavan mukaisia.

Ja tähän vaaditaan sitä, mitä idealistifilosofit tässä kohden yleensä haluavat väheksyä. Se vaatii työtä ja kaavajumppaa jopa tylsyyteen asti.

Ontologisilla mietinnöillä ja saivarteluilla ei ole tässä kohden näytä olevan kovin suurta tilaa. Tietenkin on aina syytä miettiä sitäkin, että johtuuko "hypoteesinmuodostus anomalioiden kautta" siitä että se on aidosti toimiva menetelmä, vai siitä että luonnontieteiden tutkimuksen henki on sen mukainen että sitä harjoitetaan paljon. Emme siis yksinkertaisesti varmasti tiedä onko se "tehokkain". Se, että jokin asia liittyy toiseen voi johtua myös perinteistä. Siitä että ihmisiä joko kannustetaan tähän. Tai jopa siitä että vanhat menestykset tuottavat intoa kopioida ne, jolloin myös keksimistavat vain "otetaan ylhäältä".

Tiedon epäsuhta.

Tietäminen ja kumoutuminen eivät koskaan ole oikein tasapainossa:
1: Verifiointitilanne. Oletetaan että olemme syöpäseulonnassa. Niissähän tarkastetaan syöpäpotilaita koska heidän elimistöönsä on voinut jäädä jäämiä syöpäsoluista joita ei ole huomattu. Näin syöpä uusii. Kun lääkäri sitten kertoo että "syöpää ei löydy" se ei tarkoita että syöpää ei olisi - vaan että tarkistetaan sitten taas ensi vuonna. Kun lääkäri taas kertoo että "Syöpää valitettavasti löytyi", tiedetään että syöpää on. Tähän liittyen kirjoitin aikanani kryptozoologiasta ja tappajamadoista. Siinä missä lääkäri voi erehtyä, ja koe antaa false positiven, on pieni mutta mahdollinen. Tätä voidaan varmistaa toistamalla testi, joka pienentää epätodennäköisyyttä valtavasti. Eläimen kohdalla erehtyminen on vielä pienempi. Kryptozoologin kiinniottama ja esiin tuoma valtava petolisko jonka kaikki näkevät on tuskin mikään false positive.
2: Falsifiointitilanne. Joissain tapauksissa emme voi varmasti tietää olevamme oikeassa, mutta voimme varmasti tietää olevamme väärässä. Kuvasin tätä induktion ongelman yhteydessä. Kuvitellaan nyt taas tuo Humen kuvaama kalkkuna. Kuvitellaan tälle kalkkunalle kaveri. Kaveri näkee joka päivä että isäntä tuo jyviä. Tämän on rationaalista luulla että sama toistuu joka päivä. Kun kaveri sitten näkee kirveen heilahtavan eräänä päivänä, hän yksiselitteisesti tietää että hänen näkemyksensä on väärässä. Yksi tapaus kumoaa säännön, mutta ennen tätä hän ei mitenkään voi tietää, että näin tapahtuu. Mutta yksi kirveen heilahdus myös riittää.

On siis selvää, että joissain tilanteissa ei voida todistaa vääräksi, ja toisissa edistystä voi tapahtua vain falsifioinnin kautta. Pinnallisesti tarkastellen näyttää että verifiointi sopii tilanteisiin joissa tarkastellaan havaittavia asioita. Sanotaan näitä faktoiksi. Falsifiointi taas tulee mukaan yleistyksissä, teorioissa. Teoriat taas ovat pinnallisesti niitä jotka ennustavat faktoja. Kalkkuna ennustaa havaitsevansa jyviä (fakta 1) mutta havaitseekin kirveen (fakta 2). Tätä mainiota nyrkkisääntöä häiritsee kuitenkin pari asiaa:
1: Nyrkkisääntö kuitenkin mutkistuu, kun muistetaan mitä Quine ja Duhem käsittelivät: Hänhän muistitti että emme suinkaan suoraan havaitse mitään. Kaikki tulee silmiimme ja se käsitellään aivoissamme. Nämä taas eivät ole virheettömiä, tai jos ovatkin, tämä joudutaan perustelemaan siten että niiden toiminnasta on teoria ja on jokin teoria siitä miksi nämä havaitsevat totuudenmukaisesti. Samoin kuin jos katsomme kaukoputkella, olemme rakentaneet kaukoputken valoa koskevien teorioiden pohjalle ja tulkitsemme tätä kautta sen, mitä se tarkoittaa. TS: havainnot ovat teoriapitoisia. ; Niihinkin pitäisi soveltaa falsifiointia kuten muihinkin teorioihin. Tätä emme kuitenkaan käytännössä tee.
___1.1: Ratkaisu tähän ongelmaan on Duhemin-Quinen teesi. Siinä kokonaisuus nähdään verkkona. Mitä isompi määrä sovelluksia teorialla on, ja mitä enemmän tiedeverkko vaurioituisi jos se poistettaisiin, sitä vahvempi käsitys on. Toisin sanoen ero on liukuva, mutta kun teoria saa tarpeeksi tukea, sitä aletaan pitämään ikään kuin faktana tai se ainakin käyttäytyy näin. Siksi meillä on biologinen teoria siitä mikä on kissa, ja mitä ehtoja täytyy täyttää jotta kohde olisi kissa. Kun sitten havaitsemme tähän liittyviä asioita, päättelemme että kyseessä on kissa.
2: Tieteenfilosofian näkemykset itse eivät ole verifioitavissa eivätkä falsifioitavissa. Esimerkiksi verifiointiperiaatteen ongelmana oli se, että se vaati että kaikki pitäisi havaita suoraan. Verifiointia itseään ei voida havaita suoraan. Toki voimme kirjoittaa paperille symbolin "verifiointiperiaate" mutta tämän näkeminen on yhtä paljon verifioinnin näkemistä kuin jos kirjoitan lapulle "Jeesus" ja tämän jälkeen kuvittelen nähneeni itse kristuksen. Sama koskee falsifiointiakin. Duhemin-Quinen teesikin rakentuu sen varaan, että että falsifiointitilanteessa ei ole yksinkertaista faktaa siitä mitä pitää muuttaa, ja siksi pitää kehittää nyrkkisääntö.
___2.1: Ratkaisuna tähän voidaan viitata matematiikkaan. Matematiikassahan kävi niin, että luultiin että matematiikka voidaan todistaa matematiikalla. Sitten tuli Kurt Gödel, joka huomasi, että mitään ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista käsin. Eli oli otettava lisää aksioomia, mutta tätä kokonaisuutta ei voitu osoittaa ottamalla lisää aksioomia. Toisin sanoen matematiikkaa itseään ei voitu osoittaa matemaattisesti. (Etkä voi logiikassakaan tehdä johtopäätöstä joka olisi itse premissisi: Sehän olisi by definition kehäpäättelyä, eli päättelyvirhe.) Onko tämä syy lopettaa matematiikka? Ei. Samoin on vain huomattava, että meillä on pakosti tiettyjä perspektiivejä emmekä voi päätellä mitään ilman niitä. Tapa voi toki olla erilainen, mutta näilläkin olisi tämä sama rajoite. Eli vastaan tähän kysymykseen samoin kuin Karl Popper, kun opiskelija kysyi häneltä että "Voiko falsifioinnin falsifioida?" ; Hän sanoi että "hän opettaa filosofiaa jotta henkilöt voisivat kysyä tuota älykkäämpiä kysymyksiä." Kyseessä ei siis ollut pelkkä ylimielisyys opiskelijaa kohtaan.

Toisin sanoen: Joskus asiat osoitetaan havainnoilla - voidaan sanoa että tällöin puhutaan "faktoista". Voidaan sanoa että tällöin havainto falsifioi vastateorian. Voidaksemme tehdä näin, olemme pakotettuja olemaan kuin kryptozoologian skeptikkoja: Valtavaa tappajamatoa ei ole, kunnes joku sen löytää. Näissä tapauksissa nollahypoteesi eli se tila joka on voimassa "ilman todisteita" on olemattomuus ja positiivisen väitteen esittäjällä on todistustaakka vaikka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta." Synteesinä voimme tietysti olla agnostikkoja ja sanoa että ehkä tappajamatoa ei ehkä ole ja ehkä on. Joka tapauksessa havaitseminen selvästi kumoaa havaitsemattomuuden ja tällöin ainut järkevä vaihtoehto on uskoa olemassaoloon, automaattiseen vastakohtaan. (Varo kuitenkin vääriä dikotomioita! Kaikki asiat eivät ole välttämättä toistensa vastakohtia.) Toisissa tilanteissa taas teemme "teorioita", jotka todistamme siitä deduktiivisesti nostetuilla ennusteilla, hypoteeseilla. Hypoteesi on joko teoria jolla ei ole korroboraatiota eli jonka ennusteita ei vielä ole testattu. Tai sitten se on teoriasta johdettava ennuste, jota testataan ja jolla vahvistetaan tai kumotaan teorioita. Itse pidän enemmän jälkimmäisestä määritelmästä, mutta on silti syytä muistaa että "hypoteeseja ei testata, hypoteeseilla testataan teorioita."

Joskus on selvää mihin suuntaan tiedon epäsymmetria viittaa milloinkin. (Kuten Kryptozoologin etsimä tarueläin vai kalkkunan kirves.) Toisissa taas vaaditaan valtavasti tietoa kyetä päättämään sitä, kumpi tilanne on kyseessä. Poikkeuksetkin voivat olla vain anomalioita, ne tulkitaan vaikka mittausvirheiksi, eivätkä ne silloin kumoakaan itse teoriaa. Tämän vuoksi demarkaatiokriteeriä, eli sääntöä joka yksiselitteisesti erottaa tieteen epätieteestä on vaikea keksiä. Tieteenfilosofia toki pakenee itseään, mutta suurin ongelma on siinä, mihin suuntaan epäsuhdan nuoli osoittaa missäkin yksityiskohdassa ja tilanteessa. Toistaiseksi tähän on vain nyrkkisääntöjä, joiden lukeminen vaatii näkemystä.

On kuitenkin syytä muistaa, että jotkut tapaukset ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Vaikka päivä hämärtyy asteittain yöksi, eikä päivän ja illan eikä illan ja yön välillä ole mitään selvää yksiselitteistä rajaa, on silti fiksua sanoa jotain aikaa päiväksi, jotain illaksi ja jotain yöksi.

Se on vain teoriaa.

"Theories are only verified hypotheses, verified by more or less numerous facts. Those verified by the most facts are the best, but even then they are never final, never to be absolutely believed."
(Claude Bernard, "Introduction to the Study of Experimental Medicine".)

Teoria. Siinä on sana, joka on kenties keskeisin silloin, kun puhutaan tieteestä. Ja kun sen kimppuun hyökätään. Karkeasti voisi sanoa että teoriat ovat näkemyksiä joita on vahvistettu useilla faktoilla. Ne teoriat, joita on vahvistettu useimmilla faktoilla ovat parhaita. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole lopullisia. Käsitettä on -tietenkin- käsitelty erittäin monella tavalla.

Itse asiassa tieteenfilosofiassa on joskus (ei aina) vaikea vetää rajaa edes hypoteesin ja teorian välille, koska hypoteesi voi eri kontekstissa tarkoittaa mitä tahansa arvausta(quess) aavistusta(hunch) tai intuitiota(intuitio). Näiden lisäksi hypoteesi on myös teoriasta johdettava yksittäistapausennuste, jonka paikkaansapitävyys voidaan tarkistaa. Se voi olla myös jokin, jota ei testata, vaan jolla testataan teorioita, jolloin hypoteesi on teoriasta deduktiivisesti vedetty seuraus, jonka tulokset määräävät sen onko teoria uskottava vai heikkeneekö vai peräti kumoutuuko se. Hypoteesi voi tietysti olla myös testaamaton teoria, ja tässä määritelmässä erot ovat enää harmaan sävyjä. (Mikä ei tarkoita sitä että ne olisivat sama asia. Yön ja päivän välillä on iltahämärä, mutta se ei tarkoita että yötä ja päivää ei voitaisi erottaa toisistaan lainkaan.)

Teoria on joka tapauksessa asetettu tärkeäksi nimen omaan luonnontieteessä. Siinä teoria on "tietämyksen ylin porras", se selittää aineiston, joka ilman teoriaa olisi vain kasa opeteltavia knoppeja tai pahimmillaan vain kasa järjestäytymättömiä mittaustuloksia. Ilman teoriaa maailmasta voitaisiin ehkä tietää, kerätä, opetella ja omistaa kasa eksakteja mittaustuloksia, mutta ei ymmärtää yhtään mitään niistä. Toisin sanoen, teorian määritelmästä on tullut tärkein asia, jolla määritetään se, mitä ja minkälaista tiede on ja millaista sen pitäisi olla. Tämä tieteen ja epätieteen erottaminen toisistaan, eli demarkaatio -ongelma kulkee mukana. Sen vuoksi on vaikeaa puhua pelkästä teoriasta puhumatta tieteestä ja toisin päin. (Ja siksi tästä jutusta tuli kammottavan pitkä.)

Siksi on syytä pompahtaa takaisin teoriaan, samalla tulee kirjoiteltua jotain tieteestäkin. Joka on siitä ikävä puheenaihe, että sen kohdalla "tietämättömyys antaa erittäin paljon luultavaa."

Tietenkään tieteilijät eivät aina ole puhuneet teorioista, vaikka he ovatkin käyttäneet niitä.
Varhaisista tieteentekijöistä Francis Bacon edusti näkemystä, jossa teoriat olivat itse asiassa pahasta. Hänestä ihmisellä piti olla avoin mieli, ja sitten hänen piti mennä luontoon ja kerätä aineistoa, järjestää se ja tehdä tästä järjestyksestä päätelmiä. Bacon ei koskaan antanut arvoa matemaattisille menetelmille tai tieteellisille teorioille vaan arvosteli esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen aurinkokeskistä mallia spekulatiivisuudesta. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista, koska jos esimerkiksi menen metsään lajittelemaan kasveja, minulla täytyy olla teoria siitä mitä kasvit ovat, ja myös siitä millä tavalla niitä järjestellään. Onko kriteerinä muoto, väri vai muut vastaavat asiat. Jos muodostan kokonaisuusjoukon eri kasvilajeista, minä en voikaan siksi vain mennä avomielisesti ulos ja sanoa että "nuo ovat valkovuokkoja". Sillä muodostan tämän joukon jostain ulkoisista seikoista, nämä ovat teorioita. Ilman teoriaa ei siis synny sitä järjestystä, josta se teoria tulisi vetää.

Tämä näkemys muuttuikin sellaiseksi, jossa teorioiden pakollisuus hyväksyttiin. Tosin sanaa teoria ei silti käytetty. Puhuttiin esimerkiksi luonnonlaeista tai ilmiöistä. Joskus se on vain matemaattinen malli, kuten esimerkiksi Galilein aurinkokeskinen esitys, tai Newtonin gravitaatiomalli, joka kertoo ainoastaan miten ilmiöt tapahtuvat, ilman että taustalla on mitään mekanismia sille, miksi näin tapahtuu. Useimmiten teoria on kuitenkin malli, joka nojaa siihen, että taustalla on jokin mekanismi ja oikea fysikaalinen objekti, joka aikaansaa tapahtuman. Toisaalta teoria tarkoittaa arkikielessä suunnilleen samaa, kuin arvaus. Ja joskus teoriaa käytetään sellaisessa muodossa, jossa se on vain kasa testaamattomia arvauksia. Esimerkiksi luonnonlaeista puhuttaessa taustalla on ajatus ilmiöstä, joka induktiivisesti liittää faktat yhteen, tavalla jota voidaan koetella empiirisesti. Kun filosofiset esitykset muuttuivat yhä kielipohjaisemmiksi ja formulointia alettiin vaatimaan, teoriasta tuli analyyttisen lähestymistavan keskeinen, kenties jopa keskeisin, käsite. Tosin esimerkiksi marxismissa asetettiin usein vastakkain teoria (theoria) ja käytäntö (praxis), jolloin teoria määrittyi joksikin joka on jossain suhteessa epäkäytännöllistä. Fysiikassa teorioiden ei enää tarvitse olla edes yhtä kaavaa, sillä teoria käsitti joukon lakeja ja hypoteeseja, jotka olivat koherentteja, eksakteja, koeteltuja, hyväksyttyjä ja jotka selittivät havaintoja ja sopivat niihen. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria sai suosiota eniten sen vuoksi että se kattoi useimmat "selitysdomainit". Newtoninkin teoria muuttui vain erityistapaukseksi sen sisällä, ja tämän lisäksi vielä lisäsivät tarkkuutta ja täsmällisyyttä Newtonin näkemysten esittämiin ilmiöihin.

Carl Hempel kehitti "hypoteettis deduktiivisen selittämisen" (Deductive-Nomological Model of explanation) eli "peittävän lain mallin" Tämä keskittyy siihen, kuinka laista tehdään ennusteita yksittäistapauksista. Tässä teoriasta vedetään yleistyksiä. Tässä keskeistä oli se, että aluksi on jokin teoria, jolla än teoria selittämään ja ennustamaan ilmiöitä. Tämän jälkeen teoriasta johdetaan testattavia hypoteeseja eli oletuksia ja lopuksi testataan hypoteeseja eli tehdään empiirinen, ei pelkkään mietiskelyyn, perustuva koe jolla katsotaan mitä käy. Tätä voidaan käyttää myös käänteisessä muodossa (josta minä muistan sen miksi se laki on peittävä.) : Eli jos voit muodostaa lainkaltaisen yleistyksen, joka yhdessä tietyn alkutilan ja rajojen sisällä tuottaa kaikki tapahtumat jotka on talletettu, silloin voit selittää havaitut asiat teorialla. Tietenkin voi käydä myös niin että usea eri yleistys kattaa havainnot, jolloin paras teoria on se joka peittää useimmat havainnot. Historiatieteissä "tulevaisuuden ennustaminen" ei tietenkään ole välttämättä mahdollista, mutta historiatieteetkin voivat ennustaa. Sillä menneisyydestä voidaan löytää uutta aineistoa, jota voidaan soveltaa malliin. Havainnot eivät tietenkään tapahdu muotoilun jälkeen, vaan ainoastaan tulevat tietoomme tämän jälkeen. Näin jopa historiatieteissä voidaan tehdä ennusteita. Ja joissain tapauksissa voimme vaihdella eri selitysmenetelmiä ja tuottaa aineistosta teorian, jota testataankin uudella aineistolla. Näin jopa historiallisesta aineistosta muodostetuista näkemyksistä voidaan tehdä teorioita, jotka ennustavat tulevaisuutta. Analyyttinen filosofia on jatkanut ajatusten kehittämistä koko ajan, ja jatkavat sitä yhä. He ovat tuottaneet erilaisia näkemyksiä: Esimerkiksi Stegmüller tuotti näkemyksen, jota kutsui strukturalismiksi (joka on aivan eri asia kuin se mannermaisten filosofien strukturalismi.) Tässä näkemyksessä teoriat on muutettu ajatusjoukoiksi, jotka ovat ainakin osittain aksiomaattisia systeemeitä. (Jos sitä ei voi laskea tai muutoin logiikalla käsitellä rationaalisesti, mitä siitä muka ymmärtää?) Mainittavia näkemyksiä ovat myös Frederick Suppen näkemys jossa tiede ja teoriat ovat joukko malleja joilla on semanttiset rakenteet, joita käytetään hypoteettis -deduktiiviseen tapaan, mutta lisäsivät että malli oli kelpaamaton selitykseksi kunnes sen viitekehys oli selitetty. Toisin sanoen teorian tarkoitus ja sisältö oli se, että se selitti myös sen alueen, missä ja millä ehdoin se pätee. Laajemmin voitaisiin sanoa että tämän kaltaista lähestymistapaa kannattaa moni eri koulukuntaa, joissa olennaista on se, että ytimessä on peittävän lain malli tai hypoteettis-deduktiivinen malli, jossa selitys on vastaus tiettyyn kysymykseen, joka esitetään tietyltä kontekstilta. Uusimmat näkemykset ovat esimerkiksi James Woodwardin esitys (2000 -luvun alkupuolelta), joissa ainakin joidenkin selitysten on annettava kausaalinen selitys sille kuinka lopputulos on tuotettu.

Karl Popper määritteli teorian hieman tästä poikkeavalla tavalla: Hänelle toteutunut ennuste antoi tukea, korroboroi, teoriaa. Mutta vain jos testi oli aidosti kriittinen siten, että jos jokin tietty mittaustulos tulisi, teoria olisikin väärä. Näin esimerkiksi maan vetovoimaa koskeva teoria olisi arvokas vain, koska voimme tehdä testin ja tiputella eri tiheyksisiä kappaleita tietyissä olosuhteissa ja jos tiili huoneessani lentäisikin ylöspäin, se kumoaisi, falsifioisi, maan vetovoimateorian. Koska tiili ei koskaan nouse, kertoo siitä että teoria on uskottava. Mutta jo seuraava tiili kaiken muuttaa voi. Kenties useimmiten teorianmäärittelystä puhuttaessa nykyään törmätään käsitteeseen fallibilismi. (Osa on jopa sitä mieltä että tämä on kaikki mitä tarvitsee tietää. Toki tämä käsite on erittäin näppärä ja sen arvoa ei voi aliarvioida, mutta tämä ei tarkoita että siinä olisi koko totuus.) Tämä tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tieteessä ja tieteenfilosofiassa kannatettiin näkemystä, jossa teoriat saivat tukea, ne verifioitiin. Popper osoitti että tämä näkemys oli hataralla pohjalla, koska teoria perustuu aina induktioon, jossa siis yleistetään yleisiä sääntöjä yksittäistapauksista. Tämä taas toi esiin vanhan kunnon "induktion ongelman", joka on tärkeä osa David Humen elämäntyötä. Popper osoitti että universaalilakeja ei voida rajata rajallisesta määrästä havaintoja luotettavasti. Hän määrittikin teorian uusiksi, ei joksikin joka todistetaan, vaan joksikin joka saa tukea havainnoista korroboroituu. Hänen määritelmänsä teorialle oli seuraava: "universal statements ... nets cast to catch what we call ‘the world’: to rationalize, to explain, and to master it." Eli Popperille(kin) teoriat selittivät tapahtumia suorittamalla deduktion jostain universaalista yleistyssäännöstä ja lähtötilanteesta, jotka kuvataan kun tapahtumaa seurataan, vaikka suhtautumistapa näihin olikin aika radikaali.

Tämä fallibilismia eli falsifikationismia kritisoitiin ja muutettiin eteenpäin. Keskeisin haasteista oli Duhemin-Quinen teesi, jossa osoitettiin että tieteentekijä voi muuttaa mitä vain, jotta saa tilanteen sopimaan, eikä ole tietoa siitä mitä pitäisi muuttaa. Esimerkiksi jos hypoteesi johtuu alkutilasta, voidaan alkutilan arvoista olettaa virhemittaus, jolloin väärä tulos johtuukin siitä että hypoteesinmuodostuksessa ennuste on rakennettu eri tilasta kuin mitä on testattu.

Imre Lakatos taas johti teorioiden näkemystä eri suuntaan. Hänelle että teoriat -ja tätä kautta tiedekin- koostuu lopupeleistä tutkimusohjelmista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tieteellinen teoria on jokin ydinteoria tai tutkimushypoteesi tai sen joukko, johon liittyviä ilmiöitä tutkitaan tarkasti ja eksaktisti. Tätä ydintä suojellaan, se toimii tutkimuksen lähteenä. Lakatos siis korosti sitä, että jos ei ole tutkimusta, ei ole tiedettä. "Publish or perish" , kuten jotkut asian julmasti sanovat. Lakatosin näkemys erosi yllättävän paljon Duhemin ja Quinen näkemyksistä, koska siinä missä heidän näkemyksissän koko tiedeverkko on käsittelyssä, ja vaikka siinä on vahvempia kohtia, ydinteorioita, nekin ovat kritiikin alla, Lakatoksella on jokin ydin, joka on suojattuna ja siihen kohdistuva kritiikki käännetään aina siten että se ei tuhoudu. Päättämällä esimerkiksi teorian reunaehdot ja toiminta -alueen uusiksi. Ja että itse asiassa kaikilla teorioilla on näitä suojattuja ytimiä. Lakatoksen näkemyksessä tutkimusohjelma lakkaa olemasta, ja teoria katoaa tieteestä, jos se ei tuota tehokkaasti tutkimusta. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma voi olla staattinen tai progressiivinen. Jos se on staattinen, sen tutkimusalueet eivät laajene, tai ne peräti kutistuvat. Progressiivinen tutkimus taas kertoo aktiivisesta tutkimusohjelmasta. Eli jos luonnosta löytyykin uudenlaisia ilmiöitä, joiden tutkimiseen ohjelmaa voidaan jotenkin käyttää, se on kehittyvää.

Teorioihin tarjottiin myös toisenlaista lähestymistapaa. Niiden analyyttisen lähestymisen lisäksi niitä voidaan tarkastella sosiaalisina ilmiöinä, jotka tapahtuvat tiedeyhteisössä.

Thomas Kuhn kehitti historiallisen tutkimuksensa kautta sen, "mitä tiede on käytännössä". Hän oli siis tieteelle kuin ornitologi linnuille. Hän tutki sitä miten tieteessä näkemykset vaihtuivat. Tuloksena ei siksi suinkaan ollut teoreettinen malli, joka kertoisi siitä minkälainen teorian rakenne on, tai että millä lailla selittäminen toimii. Se ei edes kertonut sitä, millaista tieteen tulisi olla. Se vain kertoi, että käytännössä tiedemaailma on historiassa toiminut noin. Tulokset olivat erikoisia, koska niissä havaittiin että on tietynlaisia paradigmoja, joista tiedemaailma pitää kiinni kunnes ne korvataan toisilla selitysmalleilla. Siksi tieteessä tapahtuu eräänlaisia "vallankumouksia". Vallankumoukset eivät vieläpä suinkaan tapahdu siten että erimieliset vakuutetaan näkemyksen paremmuudesta, vaan sillä että vanhan näkemyksen edustajat eivät saa seuraajia seuraavan sukupolven tieteilijöistä: Vaihdos on tästä huolimatta kuitenkin usein yllättävän nopea, eikä vähittäinen. Ja niinä aikoina kun teoriassa ei ole vallanvaihtoa, tiede tutkii käytännössä vain "parhaalla sen omistamalla selitysmallilla", joka tietysti on se, mitä useimmat kannattavat. "Science is what scientist's do when they say they are doing science." Kuhnin näkemyksistä on tehty myös ylitulkintoja, joiden mukaan teoriat ovat kokonaisia maailmankuvia, jotka vaihtuvat. Ja kiistan aikana on voimakas incommensurability, yhteismitattomuudesta johtuva yhensovittamattomuus ja vertailtavuuden puute. Eli tilanne jossa eri termit ja selitysmetodit eivät ole vertailukelpoisia ja keskustelu niiden välillä on mahdotonta. Tämä näkemys ei kuitenkaan enää vastaa historiantutkimuksen esitystä, sillä siirryttäessä Newtonista Einsteiniin tulokset olivat hyvinkin vertailukelpoisia, Einsteinin teoriahan sai suosiota juuri siksi että Newtonin näkemys kitistyi sen yksityiskohdaksi. Lisäksi esimerkiksi Ernest Nagel taas korosti teorioiden redusoitavuutta, sitä että se on selitettävissä fysiikan laajennuksena, tai "näkökulmana siihen". Eli että teoria lähestyy ongelmaa tavalla, joka voitaisiin periaatteessa johtaa lopulta fysikaaliseksi kuvaukseksi. Tällöin tieteillä olisi yksi kenttä, jonka kautta se selittäisi. Tieteiden välillä ei siksi ollut esteitä, ja oppialaerot olivat vain näennäisiä. Kaikki tekivät samaa tiedettä, ainoastaan eri näkökulmista.

Sosiologiassa asiaa tietysti lähestytään hieman eri tasolta. Esimerkiksi Bruno Latour kannattaa konstruktivismiä, jonka mukaan tieteelliset teiroat on rakennettu sosiaalisin ja poliittisin syin puolustamaan tieteen status quoa. Tässä näkemyksessä ei niinkään tutkita sitä minkälaisia selitysmalleja selittämisessä voidaan käyttää, vaan ne noudattavat Michel Foucaultin, Jacques Derridan ja muiden mannermaisten filosofien mallia, jossa teorioita käsitellään sosiaalisina ilmiöinä ja ideologioina. Niissä teorian sisältö on merkittävää vain sitä kautta että sen avulla voidaan tunnistaa missä tämä ideologia on esillä. (Voidaan siksi sanoa että jos tieteentekijöitä kiinnostaa se, miten saataisiin aikaan hyvää limsaa, mannermaisessa filosofiassa kiinnostaa se, miten voidaan tunnistaa että pullossa on Coca -Colaa.) Tämä ei siksi oikeastaan tarjoa mitään kriteeristöä sille, mikä on "bullshittiä", epäpätevää, väärää. Jos tästä voitaisiin johonkin vetää johtopäätös, niin siihen että tiede on käsiäänestyskysymys. Ja jos mannermaiset filosofit itse eivät saa suosiota, ei heidän kannattaisi viitata mihinkään valtakysymykseen, koska siitähän heidän omassa pyrkimyksissäänkin on heidän mukaansa kysymys. (He ikään kuin yrittävät korvata Coca-Colan Pepsi maxilla sanomalla että Coca Cola on vain yhtiö, joka tarkoittaa sitä että heitä ei pohjimmiltaan kiinnosta limsan maku vaan hyvä tuotto ja kassavirta, huomaamatta että myös Pepsi on kaupallinen yritys.)

Kenties erikoisin, ja sekä analyyttisen että mannermaisen ajattelun elementtejä sisältävä, eikä ihan kumpaankaan soveltuva, on Paul Feyerabendin ehdottoma äärimmäinen metodologinen anarkismi, relativismi, joka sallii tieteilijöitä lähtemään mistä tahansa teorianmuodostuksesta ja teorisointitavasta. Vaikka astrologiasta ja käsistäennustamisesta. Hän kuitenkin keskittyi etenkin tieteenteon sosiaaliseen ja poliittiseen puoleen, eikä selitysvoiman tavoitteluun. Toisaalta hänenkään mallinsa ei tarkoittanut irrationalismia, koska hänen esityksensä korosti sitä, että hypoteesinmuodostus voi tulla vaikka pilvessä. Hypoteesit voitiin myös testata millä tahansa metodilla läpi, kunhan tätä mallia noudatettiin. Hän siis vain esitti, ettei voida esittää mitään yhtä, tiettyä johdonmukaista säännöstöä, jota olisi pakko noudattaa tieteeteossa. Hänestä tälläinen monistinen, eli "yhden oikean selitysmallin" johdonmukaisen seuraamisen vaatimus voi tukahduttaa tieteen kehityksen, koska jos jo hyväksytyn tieteen kanssa ristiriitaiset teoriat on hylättävä, mitään aidosti uutta ei voi esittää. Hän ehdottikin että astrologia ja epätieteet olisi asetettava tieteen kanssa samanarvoisiksi keskustelukumppaneiksi, koska ei voida sanoa kumpi olisi parempi menetelmä. Tietenkin pseudotieteilijät ovat olleet tästä innoissaan. Tosin heiltä on tainnut jäädä huomamatta se, että yksi, tietty on eri asia kuin ei mitään. Sillä jos tämä kohta unohdetaan, Feyerabend olisi sortunut irrationalismiin, jossa mistään ei voida missään olosuhteissa tai missään kontekstissa tai missään kalkyylissä sanoa mitään.

Paremmuusjärjestys

Kata, teoria ja hypoteettinen deduktio

Monissa, milteipä kaikissa, kamppailulajeissa arvostetaan kataa. (Toki esimerkiksi korealaisissa lajeissa sille on eri nimitys, poomse. Ja kiinalaisissa quan. Ajatus takana on kaikissa näissä kuitenkin sama.) Kata on ennalta tarkasti määritelty liikesarja, joka tehdään ilman paria. Nämä liikesarjat opetellaan tarkasti ja niitä toistetaan, niin että ne jäävät lihasmuistiin. Niitä katsastetaan myös vyökokeissa. Monet lajit arvostavat kataa, eivätkä syyttä. Sillä kata on hieman kuten kamppailun teoria. Jos tiedon eksakti siirtyminen on kielen merkitys, kuten se normaalia laajemman kielimääritelmäni mukaan on, katat on kirjoitettua kamppailun teoriaa.

Yksi kata on lisäksi enemmän kuin yksi tekniikka. Ne ovat pikemminkin yleisempi toimintatapa, jonka tulkitseminen eri tilanteissa voi johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Esimerkiksi eräs bujinkanin peruskata, johon juuri nyt olen keskittymässä koostuu asentoon siirtymisestä, pakituksesta ja käden viennistä kaarella alas, askeltamisella eteenpäin samalla kun toinen käsi tuodaan eteen, pakitus, edessä oleva käsi kaarella alas ja toinen askel eteen samalla kun käsi nostetaan alhaalta ylös. Tämä voidaan tulkita siten, että ensin torjutaan kaarevalla torjunnalla, joka avaa keskilinjaa, jonka jälkeen avautuneeseen paikkaan päästään lyömään. Ja sitten sama toisinpäin. Kuitenkin jos henkilö ei olekaan lyömässä vaan tulossa lähemmäs, sama liikesarja onkin kääntö kädenhallintaan ja grabiin, joka jatkuu siihen että käsi viedään hallitun käden hartian tasolle, taakse päin siirtyminen horjuttaa toisen tasapainoa kun grabissa olevaa kättä viedään taaksepäin, jonka jälkeen pyyhkäistään hartiaa alas, ja samalla kun toinen käsi nostetaan ylös, se pakottaa kyynärpäällä suoritettavalla pakotteella vääntämään hallittua kättä ylös.(sitä samaa, jonka toisessa päässä painetaan hartiasta alas.) Tuloksena onkin lukottaminen ja kohteen kaataminen lattiaan mahalleen.

Molemmat tulkinnat ovat ihan tyylipuhtaita ja oikein. Ne ovat eri tekniikoita. Tuosta samassa katasta voidaan toisin sanoen nostaa ainakin kaksi koeteltavaa tekniikkaa, jotka tässä tapauksessa molemmat toimivat. Mikä takaa sen, että kata on todella hyvä ja harjoittelemisen arvoinen.

Hieman samanlainen tilanne on deduktiossa. Meillä on teoria joka tekee erilaisia ennusteita. Teoria kertoo meille jonkin testattavan korrelaation. Sitten näitä hypoteeseilla testataan, onko teoria tosi. (Hypoteesi on kuin yksittäinen tekniikka, joka johdetaan katasta.) Sitten tätä hypoteesia koetellaan, katsotaan toteutuuko se maailmassa. (Kataa sovelletaan esimerkiksi kilpailuissa tai dojossa.) Jos se toteutuu, teoria saa tukea. (Varmistuu että kata on hyvä) Mitä useampia hypoteeseja teoria tuottaa ja mitä useampi niistä toimii, sitä parempi teoria on. (Mitä useampia tekniikoita kata sisältää, sitä parempi kata se on.)

Sodassa ~ Kaikki käy?

"Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja."

Kuvitellaan taistelutilanne. Meitä kannustetaan käyttämään kaikenlaisia keinoja vastustajan nujertamiseksi. Siinä missä arkielämässä massamurhaaja pistetään linnaan, sodassa hänelle annetaan mitaleja. Koska sodassa on kaikki keinot sallittuja.

Tai itse asiassa ei aivan kaikki.

Kuvitellaan että joku ryhtyy sodassa jongleeraamaan punaisilla palloilla. Kuvitellaan että pian kaikki jongleeraavat sodassa palloilla. Kun jokin maa haastaa toisen, molemmista paikoista tuodaan esiin sen parhaat jongleerit, jotka pistetään jongleeraamaan esimerkiksi 4 pallolla ja se jonka pallot tipahtavat viimeiseksi maahan, voittaa. Kaikki sodat käytäisiin tästä lähtien tällä tavoin. Se hoitaisi ongelmatilanteet vähintään yhtä hyvin kuin sotiminen. Se toimii kamppailun välineenä maa-alueiden vaihdossa. Kyseessä olisi silloin selvästi kamppailu -urheilu, taistelutaito!

Tai itse asiassa ei, kyseessä ei kuitenkaan enää olisi taisteleminen sellaisessa mielessä minä sen käsitämme. Tarvittaisiin aika hemmetin laajaa käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Kyseessä ei ole taistelu. Mutta se on "perinteisestä poikkeava konsepti", joka toimii yhtä hyvin kuin taisteleminen. Tämä fakta ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän tulisi lopettaa esimerkiksi armeija ja alkaa sen sijaan vakavasti kouluttamaan näppäräkätisiä pellejä.

Tosiasiassa sillä kuitenkin tarkoitetaan jotain sellaista jota löytuu Warusseppäin sivuilla olevasta "painikuvasta", jossa toinen saa monoa haaruksiin ja toinen sormea silmään.

Monesti keskusteluissakin kuulee kuinka kaikkien näkemysten tulisi olla samanarvoisia. Että molemmat puolet tulisi hyväksyä. Monesti kuulee, että esimerkiksi Raamattuun perustuva systeemi voi olla ihan yhtä totuuteen johtavaa kuin naturalismikin. Ja että tämän vuoksi niitä pitäisi käsitellä yhtä tieteellisenä.

He nojaavat Paul Feyerabendiin, kuuluisan postmodernistin ja anarkistisen tieteefilosofian kannattajan, näkemyksiin. Hän vaati tieteentekijöitä alistamaan väitteensä yleiseen keskusteluun tasa-arvoisina ja samoin ehdoin kuin muut: koska ei ole kriteerejä, jotka jakaisivat kaikki väitteet tieteellisiin ja ei-tieteellisiin, ei voida hyväksyä, että tieteellisillä väitteillä olisi etuoikeutettu asema ei-tieteellisiin nähden.

Se, mikä tässä kohden menee metsään on sama kuin se että uskoisi että mikä tahansa viuhtominen tai jongleeraaminen olisi itsepuolustusta.

Feyerabend korosti että tiede ei ehkä ole "oikein tie Totuuteen", tai ainut tie siihen. Tämä ei silti tarkoita että kaikki näkemykset olisivat yhtä tieteellisiä. Jos pääsen työpaikalleni kävelemälä Mannerheimintietä tai alittamalla Helsingissä asematunnelin, asematunnelia ei voida silti järkevästi kutsua Mannerheimintieksi tai toisinpäin. Toisaalta Mannerhiemintien tai asematunnelin käyttöä ei tarvitse lopettaa sen takia että niillä pääsee samaan paikkaan.

Feyerabend ei samalla tapaa tarkoittanut, että mikä tahansa tieteenä esiintyvä olisi tiedettä. Feyerabend kuitenkin samanaikaisesti korosti että tieteen tulisi aina olla tiukka ja perusteellinen. Tiede olisi tiedettä tieteen sisällä. Tieteen ulkopuolinen ei vain olisi välttämättä huonompaa. Se olisi vain erilaista.

Feyerabend on "irrationalisti" sitä kautta että hän kritisoi rationalismin aatetta. Hän muistutti meitä siitä, että sellaista pysyvää ja muuttumatonta asiaa kuin tieteellinen metodi ei ole olemassa : Rationalistit, jotka esittivät että kaikki on esityksen tietystä muodosta joutuivat ongelmiin, koska Feyerabend osoitti reductio ad absurdumin avulla, että tälläistä pysyvää muotoa, "ikuista hirviötä" ei ole. Rationaalisuuden standardit vaihtelevat ajan mukaan. Esimerkiksi Galileo Galilein vastustajat olivat rationaalisia aikansa mittareilla: Siihen aikaan oli normaalia että Totuus löytyi auktoriteeteista, viisaista. ("Omnia in verba") Eli Raamattu ja 'Aριστοτέλης laitettiin perustalle, joiden sanoihin esitettyjä uusia teorioita verrattiin. Jos näiden välistä löytyi ristiriitaa, teoria oli luultavasti väärä. Galileo oli tässä näkemyksessä väärässä. Hän oli "aikansa silmissä irrationaalisti" eniten nimenomaan sen kautta että hän esitti että havaintoihin vertaaminen olisi parempi metodi ("Nullius in verba").

Feyerabendista ainoastaan se, että Galileo vakuutti muut tästä johti siihen että rationaaliset standardit vaihdettiin. Jos hän ei olisi onnistunut tässä, muutosta rationaalisuuden systeemiin ei olisi tullut. Tätä kautta relativismin kannattajat korostavat myös tieteen sosiaalista muotoa. Tällöin "Tiede on sitä mitä tiedemiehet tekevät". Asiantuntijaryhmät päättävät selittämisen muodon ; ja tiedettä on paras tunnettu selitysmalli. Tämä ei ole kovin kaukana valtapelistä ja sosiaalisesta päätöksenteosta, jossa yksilöllä ei ole valtaa sanoa, vaan totuus määriytyy eräänlaisena tiedeyhteisön vakuuttamisena. Tiede on metodologiansa, pohjaoletustensa, sosiaalisen pelinsä summana tiedeyhteisön asiantuntijoiden yhdessä sovittujen tutkimustapojen tuottamien tulosten tulkinnan pohjalta suoritettua käsiäänestystä.

Feyerabend ei tietenkään tarkoittanut sitä, että tiede ei voisi olla hyvää, hienostunutta ... omissa mittareissaan. Se tarkoittaa sitä, että se ei ole välttämättä sen objektiivisempi totuuden kannalta. Eivätkä tieteen mittaritkaan ole ajallisesti pysyviä, vaan nekin muuttuvat. Periaatteessa aivan yhtä eheä tie totuuteen voisi löytyä vaikkapa leipomalla mansikkakakkua samalla kun hyräilee Hassisen Koneen "Jeesus Tulee" -kappaletta. Kunhan tämä vain tehtäisiin itsensä kannalta eheästi, ja totuuden tavoittelu määriteltäisiin tästä lähtökohdasta. Hassisen Koneen hyräily ei tästä huolimatta kuiteknaan olisi tiedettä, vaan jotain ihan muuta.

Feyerabend esitti myös sitä, että uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain, vaikkapa huumeissa. Tämä tarkoitti sitä että ollut vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut "irrationaalinen" sanan perinteisessä merkityksessä, koska nämä hypoteesit tuli joka tapauksessa tutkia läpi. Olennaista oli perusteellisuus. Asia oli käytävä läpi.

Melko erikoista on, että monet avomielisyyteen viittajat, joista nostan esimerkiksi uskovaisia tiedekuuluisuuksia poimivilla kreationisteilla, jotka yrittävät oikeuttaa oman maailmankatsomuksensa hypoteesientuottamismenetelmäksi. Näin se, että esim. Newton ja monet muut uskovaiset tiedemiehet ovat joutuneet "naturalistien vastustajien" lyömäaseeksi vaikka he kaikki tuottivat nimenomaan naturalistista tiedettä. He vain saivat inspiraatiota, nostivat hypoteeseja, tällä menetelmällä. Tämä on pohjimmiltaan aivan samaa, kuin jos väittäisi että jos tiedemies keksi idean (esimerkiksi hiilen ympyrärakenteen ratkaisun) unessa, tämä kertoo siitä että unet ovat todellisuutta eivätkä pelkkiä mielikuvia siitä.

Feyerabend ei olisi hyväksynyt tätä, koska se onko unet esimerkiksi rinnakkaistodellisuudessa käyntiä vai ei on merkityksetöntä. Pääasia ei ole hypoteesin tuottamismenetelmä, vaan se miten sitä käytellään sen jälkeen.

Tätä asiaa voisi kuvata esimerkiksi sillä että kun matemaatikot aksiomatisoivat säännöt, joiden mukaan päätellään että normaalilukujärjestelmässä 1+1=2, ja joku haluaa korvata sen uudella systeemillä jossa se aksiomatisoidaan siten että 1+1=5. Uusi systeemi ei ole tiedettä pelkästään sen takia että se on erilainen ja uusi. Mutta erilaisuus ja uutuus samalla ei tarkoita sitä että systeemi olisi suoraa väärä : Tämä asia tulee asettaa tiedeyhteisön päätettäväksi. Tämän näkemyksen pohjalta on todella erikoista syyttää tiedemaailmaa minkäänlaisesta vainosta ; Jos pohjimmiltaan tiedemaailma päättää mikä on tiedettä, se ei voi vainota ketään sanomalla että jokin ei ole tiedettä ja pistämällä sen edustajat ulkopuolelleen.

Oikeastaan ei siis pitäisi sanoa "Kaikki käy". Pitäisi sanoa että "Kaikki mikä kelpaa, käy".

Tämän ymmärtäminen on oikeastaan aika olennaista.