Quine ei-postmodernistina

Quine on hankala filosofi. Osa näkee hänet (etenkin) "Two dogmas of empiricism" -teoksensa nojalta jopa jonain joka alusti postmodernia ajattelua. Tämä on sinänsä validia että Quine on pakko nähdä nimenomaan suhteessa positivismiin. Ja tämä suhde on, kuten aiemmin kirjoitinkin, erkautuva. Hänen filosofiansa on kuitenkin modernia (ei postmodernia) ja naturalistista. Joten tulkinta postmodernismista on liian pitkälle viety. Hän hyväksyi joitain positivistien ihanteita eikä hylännyt niitä. Toisin kuin postmodernin filosofian kohdalla on tehty.

Erityisesti tämä koskee niitä postmoderneja suuntauksia jotka uudelleenmäärittävät legitiimiteetin ; Perinteisesti on ajateltu että jos jollain on oikeutus, on metodi itsessään luotettava. Legitiimiteetti on siksi argumentti totuudellisuudesta. Postmodernismissa ei ole tavatonta että ylläolevan mahdollisuus kiistetään ja siksi legitiimiydestä on tullut sosiologisempi. Legitiimiys tarkoittaas itä että asian harrastajat pitävät sitä hyväksyttävänä. Tieteen tekemiselle tämänlaisella asialla saattaa olla joko vähän tai ei yhtään merkitystä. Mutta ihmiset ovat metafysiikkakeskeisiä joten maailmankuville tämä on ratkaiseva ero. Kysymys on siitä koskeeko tiede totuutta vai ei. Modernistisessa mallissa kieli on enemmänkin mallintava, se kuvaa maailmassa olevia faktoja. Postmodernismissa useammin etääntään tämänlaisten "faktojen" käsitteestä, kyseessä on enemmänkin erilaiset "poliittisesti korrektit" kielenkäytöt jonka ryhmä on hyväksynyt.

Väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä. Quinen klassikot kuten "Truth by Convention" ovat nimeään myöten postmoderneja miellyttäviä. Ja ne hyökkäävät siihen että erotellaan tiukasti esitykset jotka ovat "tosia merkityksen kautta" ja jotka ovat "tosia empiirisesti". Analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä on hänelle enemmänkin harmaansävyisestä alueesta. Kutsumme "analyyttisiksi" niitä oletuksia jotka ovat niitä joita olemme vähiten halukas korjaamaan tai joita emme halua hylätä. Kuitenkin samalla on pakko korostaae ttä Quine ei luota yhteenkään sellaiseen totuuteen joka on "arvokas vain merkityksensä kautta" yksinään. Eli kaikki hyvät statementit ovat jollain tasolla kokemukseen sidottuja. Ne eivät ole täysin todistettuja koskaan, mutta se ei tarkoita sitä että ne eivät olisi ainakin osittain tuettuja.

Itse asiassa Quinea on vaikeaa nähdä postmodernistina, sillä hän menee tavallaan hyvin eri alueelle kuin he. Postmodernismissa kun on painotettu sitä puolta että kaikki totuudet ovat perimmiltään maailmankuvallisia ja intressien ja merkitysten kautta oikeuttuvia konventioita. (Tämä on toki karkeistus.) Quine taas näkee että ei ole mitään sellaista totuutta jolla olisi pelkästään synteettinen arvo. ; Postmodernistit filosofistavat tieteen kun taas Quine tieteistää filosofian. Quine esittää asian aivan suoraan otsikolla "Epistemology Naturalized".

Quine käsitteleekin pääasiassa epistemologiaa. Ja kriittisesti mutta epistemologiaa tuhoamatta. (Postmodernismissa on taipumusta enemmän epistemologiakritiikkiin jotta epistemologia olisi korostetusti illuusiota.) Quinen kritiikki osuukin aika ilkeästi hybrishenkiseen epistemologiaan. Sellaiseen joka on lähtöisin Descartesin varmuusajattelusta. Ja jota positivismissa jalostivat esimerkiksi sellaiset loogikot kuin Carnap. (Ja josta on kaikuja Alvin Plantingan warrant -ajattelussa.) Erityisesti moitteita sai foundationalismi. Hän moitti miten Carnapin semanttinen ohjelma jonka tavoitteena oli kääntää kaikki lauseet jotka käsittelevät fysikaalisia kohteita sellaisiksi että ne viittaisivat vain aistidataan eivätkä mihinkään muuhun. Quine kannatti holismia jossa tämänlainen ei ole lainkaan mahdollista. Hänelle teoreettiset termit eivät saa merkitystä olemalla yksinään vaan niillä on merkitys vasta yhdessä muiden havaintojen kanssa. Teoreettista termiä on käsiteltävä määritelmällisenä viitekehyksenä muiden teorioiden kontekstissa. Tämä tiivistyi Duhemin-Quinen teesiin joka käsittelee ongelmatilanteita. Jos jokin havaintoaineisto on ristiriidassa teorian kanssa, vika voidaan korjata monella tavalla. Havainto voidaan ajatella mittausvirheenä tai jonain joka korvaa teorian. Samoin jos vika hyväksytään olemassaolevaksi voidaan ajatella että voisimme joko hylätä itse teorian tai sitten muokata teoriaa sen verran että hylkäämme kyseisen hypoteesin jolla tuota teoriaa on testattu. (Quinella ei testata hypoteeseja. Holistisessa järjestelmässä hypoteeseilla testataan teorioita.) Sen mukaan on katsottava kokonaisuutta ja muutettava sitä mikä muuttaa tiedeverkkoa vähiten.

Epistemologian "naturalisointi" tarkoittaakin sitä että hylätään foundationalistiset varmuusvaatimukset, ja tämähän voidaan tehdä koska ne ovat määritelmällisesti vaatimuksina foundationalistisia. Hänestä olisi erikoista että foundationalistisia vaatimuksia evidenssille pitäisi pitää varmempina kuin tieteellistä metodia itseään. "..repudiate the Cartesian dream of a foundation for scientific certainty firmer than scientific method itself." (Jos saamme tulokseksi foundationalismin kunhan olemme ensin esiolettaneet että foundationalistinen asenne on hyvä tapa valita premissejä, niin eihän se tulos kyllä kovin vakuuttava ole.) Epistemologia siis korjataan siinä mielessä että Quinella tieteellisyys tarkoittaa pelkästään sitä että aistihavainnoista saamamme "input" ja teoreettisen prosessoinnin antama "output" tulevat vastatuksi tieteen viitekehyksessä. Eikä tieteellä ole muuta oikeutusta. Episteemiset normit ovat Quinella keskusteltavia aiheita. Nämä normit vain täytyy nekin ottaa osaksi tieteellistä keskustelua. Niitä ei siis vain oteta "foundationalistisena varmuutena" josta lähtien sitten tehdään jotain. (Tämä virhe on täsmälleen sitä mitä Plantinga tekee warrantinsa kanssa.) On siis nähtävä ero postmodernismiin ; Quine näkee että puhtaalla nojatuolifilosofialla ei ole mitään jolla tiede voitaisiin oikeuttaa. Mutta tällä ei ole kovin paljoa yhteyttä sille että kaikki tiedettä oikeuttavat normit olisivat yhtä keinotekoisia kuin vaikka liikennesäännöt siitä että liikenteen tulee olla juuri oikeanpuoleista.  (Itse asiassa briteissä ajetaankin autoilla eri puolilla tietä kuin Suomessa.) Ja siksi on eri asia puhua dogmatiikkaan vedoten kristinuskon ja islamin intressien kiistoista ja niiden Totuudesta kuin keskustella epostemologiavetoisesti siitä mikä on astronomian ja astrologian tieteellisyys.

Arkikielellä asian voisi sanoa siten että postmodernistit on helppo nähdä haihattelijoina kun taas Quine on pragmaattinen. Toki tämä tiivistys on otettava hyvin tarkasti. Postmodernistit tuntuvat vaativan - ja tätä kautta kenties jopa kaipaavan - Kovaa Totuutta. He kiistävät että ihmisellä olisi tämänlaista hallinnassaan. Quine on tältä osin itse asiassa hyvin samanlainen. Pragmatismi hänen kohdallaan ei sano että "usko siihen mikä on kätevää arkielämässä" vaan "usko niihin teorioihin joiden hypoteesit vastaavat kokemusperäiseen testiin." Mikä on usein hyvin eri asia. Mutta silti tuo tiivistys sanoo jotain oleellista. Jonka perusteella on melko ilmiselvää että Quine ei ole postmoderni. Hän on vain hyvin jännittävällä tavalla ei-positivisti.