Maagikot

"The Magicians" -televisiosarja on kuvitteelliseen Brakebillsin yliopistoon sijoittuva sarja. Se on vähän kuin Harry Potteria rivomielisille 30 -vuotiaille. Sarja käyttää kliseitä, mutta naureskelee niille. Joitain konventioita rikotaan itsetarkoituksellisesti. Lisäksi sarjassa on kohtuullisen rivoja asioita, esimerkiksi mystisten olentojen sperman juomista taikajuomana. (On melko erikoista katsoa toteutusta, joka sitten välttelee ja peittelee asioita, jopa sievistelee. Sarjan tapahtumien sisältö ja niiden kuvaamisen tapa ovat koko sarjan ajan jännitteisiä.)

Sarja tekee fantasiakliseille hieman samaa mitä "Deadpool" -hahmo tekee supersankareille. (Joskin huomattavasti laimeammin ja vähemmän hauskasti.) Kohteeksi otetaan (1) tuttu asia, jonka (2) konventioita käytetään tapahtumien perustana ja sitten (3) näitä konventioita jotenkin tiedostetaan sarjan sisäisessä maailmassa ja (4) sitten ne tehdään naurettaviksi.

Deadpool rikkoo "neljättä seinää", mutta tämä ohjelmasarja ei sentään tee niin. Se kuitenkin tunnistaa fantasiakliseet. Ja käyttää tähän materiaalina fantasiaklisettä, sitä että jokin fantasiakirja tarjoaa usein fantasiakirjoissa pääsyn fantasiamaailmaan. Tässäkin taikuussarjassa on fantasiamaailma ja tästä kertova kirja. Joka sitten luo maailman konventiot tutuksi. Katsojille tuttuihin konventioihin voidaan viitata tarinamaailmassa, kun ne ovat hahmoille kirjan kautta selviä.

Tämä tekee "The Magicianista" hyvin postmodernin sarjan. Tässä yhteydessä postmodernismi tarkoittaa sitä, että hylätään perinteisessä maailmankuvallisuudessa keskeiseksi asetetut narraatiot. Tarkalleen ottaen siten, että se kyseenalaistaa ilmiselvyyksinä ja tosiasioina kuvatut asiat. Perinteet ovatkin tätä kautta enemmänkin fakkiutuneita kliseitä.

Tämä voisi johtaa kyynisyyteen. Mutta tämänlaista voi olla vielä vaikeaa nähdä kunnollisena postmodernismina. Sillä niissä kuitenkin roikutaan siinä että maailman pitäisi olla niiden perinteisten konventioiden mukana. Tässä mielessä perinteinen komiikka voi monesti näyttää ikonoklasmissaan postmodernilta. Mutta ne ovat kuitenkin enemmänkin kiinni perinteisissä arvoissa. Charlie Chaplin esimerkiksi "Nykyaika" -elokuvassaan pilkkaa ja riipii alas teollistumiseen liittyviä utopioita. Mutta perusviesti ja "sadun sanoma" ovat kuitenkin hyvin perinteisiä. Ne eivät irtaudu tai pyri irtautumaan konventionaalisesta maailmasta, pikemminkin näyttää että perinteiset ihanteet eivät toteudu kaikilta osin asioissa joihin niitä usein tavataan liittää.

Moni "alleviivatusti" postmoderni tekele toimiikin kuten "The Magicians" -sarja. Ne sanovat, että "meille on valehdeltu koko meidän ikämme". Mutta tästä ei katkeroiduta. ; Tässä keinona on usein itse itseen referointi, metatasolle meneminen ja humorisointi. Tässä mielessä mittakaava on laajempi, kovempi ja ikonoklasmi laajempaa.

Kulttuurin tuntemustakin vaaditaan, sillä osa metatason itsetietoisuudesta on enemmänkin jonkinlaisia oikoteita nostalgiaan, kun sarja toisintaa tilanteita, kohtauksia ja vastaavia fantasiasarjoista ja elokuvista. Tämä viittausten ja sisäpiirinvitsien toistelu on irtautuvaa itsetietoisuutta jossa viitataan siihen että sarjan tapahtumat on jo nähty ennalta. Mutta samalla se näyttää tarjoavan samanlaisen paluun menneisyyteen kuin mikä paistaa jokaisen mummon elämäntarinaa (jälleen) kuunnellessa. (Ja joka ikisen humalaisen suomalaisen miehen inttijutuissa.)

Itsetiedostava ironinen naureskelu ei monien mielestä lisää mitään. Että tässä käytetään samoja konventioita kuin ennenkin. Näkemys on ymmärrettävä. Sillä "The Magicians" on hyvin vahvassa suhteessa modernismiin ja sitä edeltäviin arvomaailmoihin. Voidaankin sanoa että modernismi on postmoderneissa tarinoissa usein mukana samalla tavalla kuin modernismi kulkee sen nimessä. Se vaan kuvaa että ollaan sen jälkeen "Post". Mutta tätä osiota ei oikeastaan määritellä. Kerrotaan että nyt eletään jälkeistä aikaa. Mutta tätä uutuutta ei määritetä, ymmärrettävä ja määritelty asia on suhteessa menneisyyteen. Jota ei olla. Ainakaan siihen asti kunnes taas ollaan.

Tämänlainen reagointitapa vaikuttaa minusta olevan vähän samanlainen ongelma kuin Hegelillä. Ironian suhde jää tässä analyysissä vähälle. (Hegel ei oikein saanut ironisuutta mukaan apparaattiinsa.) Voidaan sanoa että postmodernismissa mukana oleva "uusi asia" on tavallaan vanha. Eli ironisuus. Tässä mielessä kyse ei ole vain siitä, että otetaan muiden tekemiä asioita, ei tehdä ja toteuteta mitään omaa, ja sitten vaan otetaan muutama halpa ja helppo nauru muiden kustannuksella.

Tämänlainen ylenkatseellisyys-särkemis -teoria unohtaa kyynistymisen voiman. Kyynistymisen jota vastaan postmodernismi taistelee ; Kyynistyminen on pettynyttä romanttisuutta, jossa ei osata päästää irti vanhan maailman suurista kertomuskista. Hieman kuten Nietzschen kohdalla tupataan unohtamaan se, että hänellä yli-ihmisyyteen kuului ajatus ikuisesta paluusta ja siitä että yli-ihmisyyteen ei kuulunut kaunaistuminen (ressentiment). En jaksa uskoa että tämä virhe molemmissa on satunnainen. Itse asiassa tuollainen virhe voi olla oleellista tehdä jos halutaan ajaa sitä, että kaikille olisikin hyväksi kertoa niitä suuria kertomuksia. (Joskus jopa olivatpa nämä totta tai eivät, joka on aika erikoista koska juuri tätä usein moititaan postmodernismissa. Kaksoisstandarditkin tuntuvat kuuluvan kuvioon tässä kohden.)

Jos joku näkee että metatason meneminen lisämetatasollekaan ei tuo mitään - eli että kierrättäminen ei ole uutuutta - unohtaa että filosofiassakin ajatteluperinteet ovat täynnä ideoita ja että hyvin harva itse asiassa tuottaa yhtään uutta ajatusta. (Harva edes ammattifilosofeista tekee niitä, vielä harvempi harrastelija.) Se mikä on uutta ovat yhdistelmät ja kompositiot.

Ja jotain sinistä.

Pirkka-Pekka Petelius on esittänyt että huumorintaju on melko yleinen asia, joka ei välttämättä vaadi harjoittelua. Mutta huumorin keksimisen taito on hyvinkin harvinaista ja harjoittelua vaativampaa.

Huumorilla ei näytä olevan mitään erityistä ja tarkkaan rajattua muotoa, ja hauskuuttajalla on vain oltava jonkinlainen näkemys siitä mikä on hauskaa. Hänen omat yritelmänsä olivat johtaneet esimerkiksi siitä että siinä missä koulunäytelmään oltiin laitettu vuorosana "mennään piiloon tuon pensaan taa", hän oli lausunut jotain sen suuntaista että "mennään piiloon tuon pahvilavasteen taa". Vaikeuden kautta selittyy esimerkiksi "alivaltiosihteereiden" esittämä hauskuuden määritelmä: "Hauskaa on sellainen jossa on hauskoja kohtia." Lause on ympäripyöreä mutta tarkempi kuvaus olisi typistetty versio, vain osa huumorista. Sitäpaitsi tuossa muodossa määritelmä on aika hauska itsessään ja sopii siksi kohteelleen.

Huumori ei kuitenkaan ole aivan mitä tahansa.

Eettisellä tasolla huumoria on jaoteltu sen rakentavuuden kautta esimerkiksi seuraavalla kolmikannalla:
1: Halpaa huumoria on valtaakäyttävä naureskelu, jossa jotain tahoa mollataan ja tehdään ylemmyydentunnon kautta naurettavaksi.
2: Itseironisessa huumorissa terä kohdistetaan itseen, mutta koska itseen ikään kuin automaattisesti kohdistetaan myös rakkautta, on tuhoisuus vähemmän pahaa.
3: Rakentavassa huumorissa kerrotaan ikään kuin opettavaisia selviytymiskertomuksia joilla annetaan voimavaroja.

Yllä oleva ei kuitenkaan määrittele huumoria, vaan ikään kuin luokittelee olemassaolevaa huumoria erilaisiin luokkiin. Kaikki vallankäyttö ei ole huumoria, mutta osa valtaakäyttävästä keinoista ovat humoristisia.

Eri päistä.

Tavallaan huumoria pitää lähestyä ääripäiden kautta. Usein se, millä huumori rakennetaan pitää sisällään sen, että sen vastakohdatkin ovat huumorinrakentamiskeinoja:
1: Charles Chaplinin elokuvien hauskuus perustui usein surrealismiin. Tapahtuu jotain outoa, ja tämä ikään kuin huvittaa nimen omaan siinä olevan yllätysmomentin kautta. Kuitenkin myös stereotypiat ovat hyvin usein huumorin lähteenä.
2: Markus Kajo taas on eräässä haastattelussa kertonut että huumoria voidaan tehdä siten että osa huumorista rakentuu toiston varaan. Eli otetaan jokin asia, venytetään sen käsittelyä ja liioitellaan sitä. Ja jos se ei vielä tämän jälkeen ole hauskaa, niin toistetaan se. Useissa sketsisarjoissa syntyykin tälläisiä toistohokemia, joiden hauskuutta ei ole välttämättä aluksi tajunnut ollenkaan. Toisaalta osa huumorista perustuu tiivistämiseen, jossa asia kerrotaan äärimmäisen tiiviisti.
3: Huumori voi olla toiminnallista. Esimerkiksi mykkäelokuvissa huumori perustui usein jopa väkivaltaiseen ja makaaberiin slapstickiin. Niissä ei ollut kieltä lainkaan. Toisaalta esimerkiksi sanaleikit perustuvat tyystin kielelliseen leikittelyyn ilman esiintyjän fyysistä ilmaisua, näissä ei ole välttämättä sen kummempaa oivallusta kuin että sama kirjoitusmuoto on toisenkin sanan kirjoitusmuoto.
4: Usein sanaleikeissä ei ole mitään ideologiaa taustalla. Mutta usein huumoriin - sanaleikkeihinkin - kuitenkin lisätään jotain tabuja rikkovaa tai makaaberia. Tabujen rikkominen taas synnyttää usein jonkinasteista mustaa huumoria. Ja se voi joskus jopa lietsoa halveksuntaa, toimia ikään kuin ideologisena taisteluaseena.
5: Jopa nauramisen suhde huumoriin on yllättävän vaikea. Osa huumorityypeistä vaatii selvästi naurua. Etenkin vitsi joka ei naurata ketään lakkaa olemasta vitsi. Toisaalta esimerkiksi Sulevi Peltola pitää hyvinkin melankolisesta huumorista. Ja ulkomailta löytyvä humoristi Charles Chaplinkin on esittänyt että onnistunut murhenäytelmä on humoristista.
6: Hauskuus on huumorin ominaisuus, mutta tämä itse voi olla hyvinkin aikaan sidottu : "Unkuri" kertoo satiirin ja parodian lyhytaikaisuudesta "satiiri ja parodia ovat köyhiä lajityyppejä siinä mielessä, että ne jäävät useimmiten kiinni pilkkansa kohteisiin ja vanhenevat ja kuolevat niiden myötä." Toki hänkin myöntää että on ikuista ja yleisinhimillistä typeryyttä, joka tuottaa pysyvän parodioinnin kohteen. Tosin itse en yhdistä ajankohtaisuutta "köyhyyteen", vaan enemmänkin "viihdearvon lyhyeen elinkaareen". Oma ihannesatiirini muuttaisi maailmaa, olisi vaikutusvaltainen, ja tämänlainen ehdottomasti tuhoutuisi kohteensa mukana.

Itse kuitenkin uskallan lähestyä asiaa tarjoamalla huumorinrakentamiseen eräänlaisen kaavan. Itse asiassa olen jopa pistänyt tämän aikaa sitten näkysälle. Se perustuu siihen että huumori syntyy samaan tapaan kuin perinteisen häätavan mukaan syntyy morsiuspuku "Jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä". Tätä kautta hyvässä vitsissä on tuttua, uutta, interkontekstuaalisuutta ja ripaus melankoliaa tai Sipuran halajamaa "sinistä ajattelua" eli "lapsenomaisia maailmanpohdintoja, joissa ei ole mitään pahaa" täydentää kokonaisuuden.
1: Tosin omalla kohdallani huumorintajuni on paikoin varsin karkea. Esimerkiksi metahuumori, eli vitseistä tai vitsinkerronnasta tehty vitsi iskee aika helposti kuin miljoona volttia. Samoin kuin kaikki neljännen seinän rikkomiset - kuten Pirkka-Pekka Peteliuksen pahvilavastekommentti. Tässä mielessä huumorintajuni vääntää esimerkiksi postmodernista filosofiasta kasan vitsejä. Tosin koska halpamainen puoliskoni naureskelee myös pseudotieteille, ei ole väliksi onko pseudotieteilijä tosissaan vai ei jotta se olisi minulle huumoria. Myös kaikki "parodiahorisonttiin ajautunut" on minusta miltei automaattisesti hauskaa, paitsi joskus ei.

Huumoria voi rakentaa joko yhden tai vähemmän elementtienkin kautta. Mutta se on jotenkin "vähemmän hienostunutta".

---

Kuvan graffiti oli Korsossa Ankkalammen lähellä. Nyttemmin sen päälle on sotkettu graffiteja paljon, mutta tuossa kuvassa se on vielä suhteellisen siisti ja alkuperäinen. Siinä on joitakin hauskoja kohtia.

Squirrelin haarukka : Absurdia teatteria ristiriitatilanteessa.

Absurdi teatteri syntyi kun teatterissa oli korostettu realistisuutta. Perinteessä toimijoiden oli oltava uskottavia, käyttäydyttävä kuten järkevä ihminen. Muuten näytelmä oli "epäuskottava", "teennäinen" tai muuten vaan huono. Absurdissa teatterissa sen sijaan korostettiin olemisen, elämisen ja yhteiskunnan outouksia. Osa menee tässä pidemmälle. Osasta jo oleminen on järjettömyyttä, kun taas lievimmät vain uskoivat että ihmiset tekevät siitä sellaista.

Absurdejen seikkojen näyttäminen ei ollut typeryydenpalvontaa, vaan jalona ajatuksena oli se, että yleisö saadaan reagoimaan elämiseensä. Näin he lähestyvät aidompaa olemassaoloa - joko hylkäämällä väärän ja valheellisen "eheän ja rationaalisen olemassaolon" ja olemalla siten yhtä totuudessa perustilan, järjettömän olemassaolon kanssa. Tai sitten hylkäämällä ne yhteiskunnan outoudet. Näin absurdi teatteri oli luonteeltaan yhteiskuntakriittistä ja jopa elämänkokemusta ja olemassaolotapaa muuttavaa.
1: Siksi absurdissa tilassa tapahtuu outoja. Esimerkiksi Chaplinin elokuvissa on huomattavaa miten hän ei näytä hämmästyvän mistään. Tämä oudon itsestäänselvyytenä ottaminen saa ihmisen joko miettimään sitä, mitä kaikkea hän ottaa samalla tavalla itsestäänselvänä. Tai sitten hämmästelee hämmästyksen puutetta. Tai sitten ottaa tapahtuman ihan yhtä normaalina kuin mitä on vaikka aamuhampaiden pesu.

Mielestäni Sokrates oli tavallaan hyvin absurdi hahmo. Hänen metodinsa oli maieutikos (kätilöinti), jossa hän ikään kuin kävi kiskomassa esiin kenestä tahansa tietoa, joka vain odotti syntymistään. Hän ei esittänyt auktoriteettina mitään tietoja tai faktoja vaan teki dekonstruktiota aikaansaavia kysymyksiä. Hän ei ollut opettaja joka kaataa tietoa, vaan dialogissa toimiva ravistelija joka sai vallitsevat näkemykset näyttämään jollakin tavalla naurettavilta.

Itse olen omalta osaltani harjoittanut jo vuosia varsin outoa keskustelumenetelmää. Tätä voisi kutsua "ristiriidan peittämiseksi". Teen tätä jos odotan että olen keskustelukumppanin kanssa useamman viestin verran yhteydessä. Idea on yksinkertaisesti se, että jos näen jonkun esittävän ristiriitaisia asioita, en vain mene ja sano että "tässä on ristiriita", vaan sen sijaan yritän tehdä haarukkatilanteen. Shakissahan haarukaksi kutsutaan tilannetta, jossa esimerkiksi hevonen uhkaa kahta nappulaa samanaikaisesti. Näin vastapuoli ei voi pelastaa molempia nappuloita, mutta voi pelastaa toisen nappulan.

Ristiriitatilanteessa selvää on että kaksi asiaa eivät tule toimeen keskenään. Siksi ajankin keskustelun siihen että toinen saa valita mikä säilyy. Hän ei usein huomaa että tämä tarkoittaa samalla sitä että se toinen todellakin syödään.

Kun teen näin, toinen ei koe ristiriitaa kumoavana. Tämä tunnehan tulee yleisesti ottaen yleisöllekin kun ristiriita tulee vastaan. Yleinen näkemys on että ristiriitainen on väärässä. Sen sijaan kun teen tilanteesta haarukan, toinen kokee että hänen näkemyksensä täydentyy tai korjaantuu. Hän saa ihan itse valita miten tilanne on.

Toki joskus käytän ristiriidan olemassaolon korostamista, ja kerron että kyseessä on ristiriita. Mutta pyrin siihen että teen tämän vasta sen jälkeen kun "samaan haarukkatilanteeseen" mennään saman henkilön tai saman ketjun kanssa uudestaan. Näin korostan sitä että valinta on sitova, ei voi vain valita aina mitä haluaa.
1: Keskenään ristiriitaiset asiat ovat kuitenkin ristiriitaisia asioita: Ne voivat olla molemmat vääriä, tai ainakin toinen niistä on väärin. Selvää on että ristiriidassa molemmat niistä ei voi olla oikeassa. Toki useimmiten ristiriidat voidaan peittää olemattomiin muuttamalla systeemiä, kuten ottamalla käyttöön lisää esimerkiksi ad hoc -oletuksia. Tällöin ristiriita korjataan ja se onkin vain "jännite".

Tällä aennoitumistavalla keskustelut muuttuvat varsin hassuiksi jos keskustelukentän tuntee hyvin. Haarukoimalla oikein kykenee nimittäin ennalta arvaamaan sen, mitä toinen valitsee. Keskustelua voi siis ennakoida, ja jopa ohjailla toinen sanomaan tiettyjä asioita. Tässä vaiheessa keskustelu on kuitenkin varsin tylsää, vaikakin omalla kohdallani sitä on tapahtunut.
1: Tämä tuli huvittavasti mieleen, kun sain viestimuotoista kommenttia siitä kun tässä taannoin kinastelin melko pitkästi erään henkilön kanssa yhdestä aiheesta. Ulkopuolinen seuraaja moitti minua siitä että en vahvemmin nostanut ristiriitoja esiin. Kyselin että mitä ristiriitoja, ja hän huomautti muutaman. Omasta mielestäni olin ajellut näiden tiimoilta hyvinkin ahkerasti. Toki keskustelukumppanini ja tämä lukija ei tätä luultavasti tajunnut.
___1.1: Mutta jos tämän lukutavan sisäisti, ymmärtää taatusti sen, miksi en kyennyt ottamaan keskustelukumppanini argumentaatiota kovin vakuuttavana. Sen verran se keskittyi "miten selviän tuon yhden kohdan ongelmasta" että hän ei miettinyt sitä miten hänen keinonsa olivat sellaisia että ne pelastivat yksittäistapauksissa mutta kokonaisuuden kannalta ne olivat keskenään ristiriitaisia. Vastakumppanini siis koki että hän selvisi kaikista antamistani haasteista vaikka ne olivatkin varsin erilaisia. Ja lukija koki että en ottanut toisen tekemiä selviä ristiriitoja huomioon. Ja omalle itselleni taas koko keskustelu oli sarja gambiitteja joissa toinen unohti että nappuloita oltiin jo syöty varsin ahkerasti.

Minusta tämä tapa käsitellä on ihan hauska. Sillä siinä ei ole samanlaista tunnelmaa kuin siinä että tulee ja julistaa. Minun metodilla tilanne näyttää luistelulta - eri keskusteluissa eri valinnat haarukassa johtavat aivan erilaiseen tilanneavaruuteen, jossa on aivan erilaiset argumentit ja tätä kautta näyttää että minä olen se surrealistinen hahmo. (Josta tietysti pidän tiettyyn rajaan asti.)

Kun tämän tietää, minun juttelujen lukeminen voi tietysti muuttaa lukemistapaa. Olen valmis ottamaan sen riskin, koska tämän blogauksen kautta ihmiset voivat kuitenkin miettiä keskustelujen loogis-sosiaalista verkkoa ja sitä mikä tuntuu keskustelun osallistujista ja sen seuraajista vakuuttavalta, hyvältä keskustelutavalta - ja mikä oudolta hulluudelta! (Tätyy vain toivoa että minut otetaan jatkossakin yhtä sekapäisenä ja kreisinä kuin tähänkin asti.)

OMG LOLZ ja Rillit huurussa,

Prometheus, jonka nimi tulee kreikan sanasta Προμηθεύς, "ennen ajattelija". Hän oli titaani, joka loi kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen savesta ja antoi heille tulen. Koska Zeus ei halunnut antaa tätä teknologiaa ihmisille, Prometheus varasti sen fenkolin varteen sen kätkien. Zeus yritti rankaista Prometheusta lähettämällä Pandoran lippaineen hänen luokseen. Lippaassa piti olla lahja, mutta siellä oli vitsauksia. Lankaan meni Prometheuksen veli, Epimetheus ~ "jälkiviisas". Kostoksi Zeus kytki Prometheuksen kallioon ja kotka söi hänen maksaansa. Hänet vapauttu tietysti Herakles. (Ja kuten televisio opettaa, soturiprinsessa "Xena" antoi tässä oman panoksensa. Valitettavasti mytologia ja historia on vain unohtanut tämän naissankarin, joten hänet jouduttiin nostamaan esiin halvalla fantasiakliseisellä juonenkehittelyllä.)

Tämä on varhainen esitys siitä miten teknologia ja taito, joka tuo ihmiselle kykyjä on nähty pahana asiana. Siinä ikään kuin tallataan Jumalan varpaille. Ja tämä teema on vahvasti mukana yhä tänäkin päivänä, esimerkiksi "Jurassic Park" -elokuvassa höppänää tiedemiestä rankaistaan Jumalan järjestyksen sotkemisesta. "Luonnotonta" huutaa tässä kohden tietysti myös monet muutkin, kuin tietyt Jumalan ystävät.

Ajatus ihmisen ja koneen liitosta alkoi itää vahvemmin euroopassa 1800 -luvulla, kun alettiin tehdä teknologiaa. Koneiden pelättiin alistavan työntekijät. Koneethan vaativat työläiseltä kuuliaisuutta ja tarkkuutta. Ja lisäksi kone teki usean työt, joten tekemisen sijasta koneiden huoltaminen ja niiden toiminnan tarkkailu muuttui tärkeäksi. Ja siinä missä jokainen karjakko tietää raskaana päivänä olevan tunteen "palvelen lehmää", on tästä vain pienen antropomorfismin päässä siitä että huoltaja-tarkkailija on koneen palvelija. Tämänkaltaista näkemystä voi katsoa edustavan esimerkiksi Charlie Chaplinin elokuva "Nykyaika" . Samoin kuin "Terminator" -elokuvat, joissa koneet ottavat vallan ja tappavat ihmiset. Tai "Matrix", jossa koneet ottavat ihmiset energianlähteeksi ja jotka ovat vain passiivisia uneksija-kokijoita. Teknologian kehityksen alkuaikoina koneiden ja ihmisten yhteistoimintaan oli kaksi vahvasti kiistelevää näkemystä.
1: Ensimmäinen oli "koneiden puolella". Nykyajan valossa se on selvästi väärä. Tämän mukaan toistuvat liikkeet, joita koneiden ääressä tehtiin, esti ihmisiä väsymästä koska ne olivat tieteellisiä. Toki koneet tekivät työtä helpommaksi koska ihmisen ei tarvinnut raataa ja nostaa yhtä suuria taakkoja, mutta liikesarjojen toisto ei ole "väsymättömyyden tae". Jokainen kuntopiirin kerrankin "kunnolla" läpikäynyt tietää. Samoin työkulumista kärsivät.
2: Toisen näkemyksen mukaan koneiden toisto toi esiin ihmisen mielen rikkoutumista, joka johti neurooseihin ja siihen että teknologia orjuutti ihmisen. Tämä näkemys on melko totta. Toistuvuus käy helposti mielen päälle. Esimerkiksi kun minä itse aloitin aikanani Bingossa, en voinut vapaalla lainkaan kuunnella numeroita. Lottoarvonnan seuraaminen TV:stä oli liikaa. Sitten kun lopetin ne hommelit, laskeskelin kuinka monta "Bertta 15:staa" olin työuran aikana kuullut. Oli monta (keskimäärin 47 966 kertaa). Tosin omalta kohdaltani opin suorattamaan tilanteen pois muutamassa viikossa, eikä asia painanut. Jos se olisi ollut fyysistä toistoa, tilanne voisi olla toinen. (Sanoo henkilö joka harjoittaa itsepuolustusta, jonka oppimiseen on vain yksi tapa. Toistaminen.)

Kuitenkin voisin viitata siihen että jo alkuaikojen kolikkokoneet olivat koneita joita ei liitetty työhön vaan huvitteluun. Pelikone on toki sen omistajalle aina tuottava laitos, mutta käyttäjän kohdalla ero oli valtava: Kun tehdaskone edustaa työläiselle työtä ja ikävää ja rahan tuottamista, on pelikone liitetty vapaa -aikaan, huvitteluun ja rahan kuluttamiseen. Mutta pelot näitäkin koneita vastaan ovat olemassa. Ja nykyisin tehdaskoneisiin ei liitetä samanlaisia pelkoja kuin näihin viihdekoneisiin. Nykyisin mielen vie viihde, ei työtä teettävä orjuuttajakone. Ehkä syynä on se, että entisen kaltaista työtä on nykyisin jo vaikeaa löytää.

Minusta on kuitenkin erikoista, että elämme teknistyneessä maailmassa, ja ostelemme innolla kamerakännyköitä, IPodeja, soittoääniä ja muuta teknologiaa joista osa on sellaista että "ilmankin tulee toimeen". (Ihminen voi elää ilman "Magic Bullettia", vaikka televisiomainos voisi muuta vihjatakin. Ehkä syynä on se, että minun nurkissa ei pyöri valmiiksi pilkottuja vihanneksia toisin kuin niissä mainoksissa.)

Kaupassakaan ei voi helposti käydä ilman että on ihminen liukuhihnan päässä. Ostelemme pelikonsoleita. Ja minäkin pelaan "Tekkeniä" enemmän kuin käyn vaikkapa kirkossa. Olemme kuitenkin melko nihkeitä koneita kohtaan viihteessä. Nyt näyttää siltä että pelikulttuuriin liittyvät sankarit joko jäävät pelien vangiksi animen "Hack Sign" -tyyliin tai sitten sieltä nousee "The Who" -yhtyeen "Tommy" -rock oopperan sankarin kaltaisia olentoja: Siinähän on sankarina henkilö, joka on kaltoin kohdeltu ja eristäytynyt nuori, jonka merkittävä ominaisuus oli se, että hän osasi olla yhtä flipper -pelikoneen kanssa.

Ihmettelenkin, missä on se aika, jona televisio nähtiin teknologisena hienoutena joka piti nuoret pois kaduilta häiriköimästä. Surffailuakin on pidetty sopivana tapana pitää nuori kotona pois huumeista. -joista "Mario Sofia" -kirja kertoo. Ehkä ongelmana onkin se, että tosiasiassa televisio ja internet eivät passivoi ja eristä ihmisiä. "Assembly" on vuosittainen nörttien massatapahtuma, jota leimaa vahva sosiaalisuus. Se, että mennään yhdessä samaan paikkaan olemaan samalla tavalla erilaisia on jotain, jota voisi kutsua jopa "esiuskonnolliseksi". (Tässä tavassa olla samalla tavalla erilaisia on jotain pirun japanilaista.) Tätä kautta nuoriso ei toiveiden mukaan jäänytkään kotiin olemaan kilttejä poikia/tyttöjä, vaan ovat silti yhä käyneet riennoissaan. Psykoanalyysin tai valtateorioiden ystävä voisi sanoa että nämä kanavat olivat yrityksiä ulkopuolelta hallita nuorten seksuaalisuutta, joka on tietysti tuomittu epäonnistumaan. (MWAHAHA)

Toki peloissa on jotain perääkin:
1: Japanissa Yakuza liitetään usein pacinko -automaattien omistukseen ja euroopassakin mafialla oli aluksi vahvasti sormensa pelissä ns. arkadipeleissä. Koska viranomaiset taistelivat kovasti mafiaa vastaan, oli näillä pelihallien kolikkopeleillä usein vaikeuksia ja niihin liitettiin ihan oikeistakin syistä negatiivisia mielikuvia. 1900 -luvun alkupuoli oli pelikoneille vaikeaa aikaa. Ymmärtäähän tämän. Jos nuori syytää rahaa mafian taskuun, se ei tee hyväksi idealle pitää hänet poissa huumeista.
2: Toki paheksuntaa liitettiin pelikoneisiin jo ennen tätä, esimerkiksi sen vuoksi että esimerkiksi mutoskoopeissa, kuten muussakin teknologia, napattiin melko nopeasti erotiikkabisneksen palvelukseen. Siinä missä "Private Media Group, Inc." on nykyisin valloittanut internettiä "edelläkävijänä" verrattuna muihin elokuviin, on huvitteluautomaatitkin nopeasti valjastettu "näihin hommiin". Yksi esimerkki on mutoskooppi. Se on yksinkertaisesti kammesta väännettävä "videontapainen", joka eteni kun kampea väänsi. Teknologiassa oli yksinkertaisesti "kuvalappuja", jotka kääntyivät esiin samaan tapaan kuin piirretyt tikku -ukkelit liikkuivat minun lapsuuteni kouluvihkojen nurkissa, kun sivuja plarasi. Mutoskooppi ei ollut kovin interaktiivinen: Kuvan voi pysäyttää tai pikakelata, koska se eteni vain sitä vauhtia kuin kampea väänsi. Mutoskoopeissa suurta suosiota saivat "What the Butler Saw" -tyyppiset pätkät, joissa oli nakuisia naisia ja tirkistelyä. (Ei suinkaan murhia ja niiden ratkaisemista, vaikka hovimestarit murhaajiin usein sidotaankin dekkariviihteessä.) Ne olivat tirkistelyä tuolloin "kiellettyihin asioihin". Ne olivat erittäin suosittuja, aivan kuten internetporno nykyisin. Tätä kautta nörttiyden ongelmana ei ole se, että nuori vääntää koodia kieli keskellä suuta, vaan se että internetin kautta hän voi törmätä sivustoille, jotka huurruttavat nörttikokelaiden lasit.

Ehkä tässä on käynyt niin, että jumalilta vietiin tuli, ja jo tämä oli pelottava asia, kunnes huomattiin että vielä kauheampaa oli se, että jumalilta vietiin hauskanpito. Minusta taas juuri "hömppä tekee ihmisen". Ei sitä jaksa, jos aina pitää kärmistellä. Ja siksi hyväksyn järjettömien asioiden kannattamisen ja tekemisen.