Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Witcher, aivopesu ja repivät valinnat

Sain viimein ladattua Witcher III -pelin kaikkine lisäosineen PS4:seeni. (Prosessissa meni "mokkulan" kanssa hyvin pitkään, useita vuorokausia.) Olen pelaillut sitä jo jonkin matkaa eteenpäin. Sen ytimessä näyttävät olevan tehtävät joissa tehdään erilaisia ratkaisuja. Ja näistä ratkaisuista seuraa yleensä eri asioita. Ja vaihtoehdot eivät yleensä ole mallia "hyvä ratkaisu ja huono ratkaisu". Vaan sen sijaan siinä saavutetaan jotain ja menetetään jotain. Kaikista päätöksistä on ikäviäkin seurauksia.

Jossain määrin tämä tekee Geraldista hyvin vapaan. Eikä vain siksi että vapaus ja valta jossain määrin kuuluvat yhteen. Kun tekee valintoja joilla on vaikutuksia - jotka Geraldin tapauksessa vaikuttavat yksilöiden elämään ja kuolemaan, alueiden hyvinvointiin ja jopa valtakuntien nousuun ja romahtamiseen - on tietenkin Sartren eksistentiaalisessa mielessä vapaa eli vastuullinen.

Mutta vapaus on laajempikin ; Tehtävämoodiin sidottu kahden toisensa poissulkevan, erilaisen mutta samanarvoisen valinnan välistä on melko lailla määritelmällisesti Robert Kanen torn decision. Ja Kanelle tämä edustaa vapaata tahtoa ja on itsellisyydenkin ytimessä. Kun tekee itseä kahteen eri suuntaan riipivän valinnan, osallistuu johonkin jota Kane kutsuu nimellä "self-forming action".

Kuitenkin juuri tämänlainen tilanne näyttää olevan myös vapauden antiteesissä.

Kun mietitään milloin ihmiset epäonnistuvat pahiten, on yllättävän usein takana se, että siinä on (a) Ihmisiä jotka ovat epävarmoja, heillä on yleensä jonkinlainen muutosvaihe tai jopa kriisivaihe elämässään (b) ja tässä hämmennyksessään he hakevat apua tai neuvoa joltain taholta jolta ei pitäisi.

Tässä on tietenkin kyse siitä että ihminen delegoi valtaansa ja valintojaan. (Tai joutuu Geraldin Jediheilautuksen tai vastaavan Taika Jimin hypnoottisen eleen uhriksi.) Mutta takana on enemmänkin. Kun mietitään ihmisen psykologiaa, siihen liittyy osio nimeltä aivopesu tai mielenhallinta. Se on jotain joka on hyvin vaikutusvaltaista juuri siinä vaiheessa kun ihminen on keskellä torn decisionin tekemistä.

"Aivopesu", mikä aivopesu?

Ihmisten aivopesu on tavallaan iso nippu erilaisia asioita joita voidaan tehdä ihmisille jotta nämä saadaan tekemään mitä halutaan. Karkeasti ottaen tässä on kysymys hyvin erityislaatuisesta suostuttelusta. Termi on pejoratiivinen ja ylikäytetty. Jossain määrin tämä on ongelmallista koko sanan käyttämiselle. Siksi on kenties hyvä hieman tarkastella mitä tarkoitan tässä yhteydessä koko ilmiöllä..
1: Kaikista ekstreemein tapa on se, joka varmasti monille tulee mieleen ensimmäisenä aivopestusta puhuttaessa. Puhutaan prosessista jossa ensin rikotaan persoona, sitten ujutetaan uusi ajatus ja tämän jälkeen tätä tuetaan. (educational brainwashing). Tämä on ainut aivopesuprosessi joka uudelleenohjelmoi ihmisen. Tässä prosessissa saadaan aikaan joskus hirvittävän pelottavia tuloksia. Ihminen saadaan muuttamaan mielipiteitään ja toimintojaan. Ihminen ei vain tee kuten vaikka kulttijohtaja käskee vaan uskoo että juuri näin hän itse haluaa toimia. Tämä on prosessi jolla tuotetaan Patty Herasteja. (Ja jossain määrin jopa Tukholma -syndrooma voidaan laskea yhdeksi tämän ilmenemismuodoksi ; Panttivankinaolo on stressitilanne joka murtaa persoonaa ja halu ymmärtää kaappaajia on hyödyllistä...) Prosessi on siitä hankala, että sen kanssa menee usein paljon aikaa. Streatfgeildin "Brainwash" -kirja muistuttaa siitä että tämä metodi on siitäkin hankala että muuntuneen minän ylläpitäminen vaatii yleensä erillistä ylläpitämistä. Eli tämän tyylinen aivopesu on hidasta tehdä ja se purkautuu jos sitä ei erikseen ylläpidetä. Siksi vaikka Pohjois-Korea onkin käyttänyt historiansa varrella tehokkaita uudelleenohjelmointimetodeja, vain marginaalinen murto-osa kaikista ohjelmoiduista USA:laisista ja Etelä-Korealaisista sotilaista pysyi Pohjois-Koreamyönteisinä sen jälkeen kun heidät vapautettiin sotavankeudesta. Onnistuminen on hyvin hyvin harvinaista, joskin prosessilla saadaan aikaan jotain johon ei päästä oikein millään muulla.
2: Sen lisäksi ihmiset voidaan manipuloida sillä että lopputulos oikeuttaa keinot. Tai että he saavat prosessissa jotain. Tällöin puhutaan ehdollistavasta aivopesusta (persuasive brainwashing). Tämä on jotain joka useimmista tuntuu lähinnä kasvatukselta. Siltä että rangaistuksin ja palkkioin ehdollistetaan ihmiset tekemään jotain asioita. Tässä ihmisen mielipide teoista ei ole tärkeä. Ei keskitytä siihen että ihmien haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain jota hän ei halua tai jättää tekemättä jotain jonka hän haluaisi tehdä. Vaan siihen miten hän toimii. Toki tässä prosessissa mielipide saattaa muuttua. Kasvatuksessakin ihmiset alkavat olemaan tiettyä mieltä tietyistä asioista vain siksi että hänen kulttuuripiirissään on toistettu että näin on hyvä toimia ja häntä on palkittu tämän tekemisestä ja rangaistu tästä poikkeavan tekemisestä. Kuitenkin tämän manipulointipuoli tunnistetaan "vastapuolella" ; Kun omaa agendaa tuuttaava media tekee "propagandaa ja aivopesua" tiedostetaan että toistamalla asioita, suostuttelemalla niihin ja toistamalla että asia on tietyllä tavalla, saadaan ihmsiet tekemään ja uskomaan näitä asioita.
3: Tämän lisäksi on suostutteluun ja suggerointiin keskittyviä metodeja (suggestive brainwashing). Hypnoosiin ja suggerointiin liittyviä asioita rajataan usein aivopesun tuolle puolelle. Tässä pääsyynä on se, että suggerointi on usein "lähinnä estojen poistamista". Sillä luodaan yllykkeitä mutta ei voida saada toista tekemään mitään sellaista jota hän ei missään tapauksessa haluaisi tehdä. Suggestio on usein hyvin nopea ja vaikutusaika melko lyhytaikainen, joten se ei ole pitkäaikaisen ja pysyvän muutoksen tekemistä. Toisaalta suostuttelulla voidaan saada ohjattua käytöstä joten joskus suggestio lasketaan mukaan ikään kuin "lievänä aivopesuna"..

Mitä tekemistä tällä on repivien valintojen kanssa?

Kun mietitään torn decisionia tekevää ihmistä, on tässä usein elämän kriisitilanne. Geraldin elämä on, paitsi vapaata ja pullollaan vaikutusvaltaa, niin myös täynnä stressiä. Harvalla ihmisellä on voimavaroja elää tämänlaista stressintäyttämää elämää murtumatta. Siksi tässä tilanteessa haetaankin apua.

Avun hakija on selvästi hauraassa tilassa. Näin ollen hänen entistä minäänsä on horjutettu. Tämä säästää uudelleenohjelmoijaa (educational brainwash) siinä mielessä että maailma on jo tehnyt vanhan persoonan horjuttamisen osittain tai kokonaan. Näin voidaan nopeammin keskittyä uuden minän rakentamiseen ja sen ylläpitämiseen vaikka sosiaalisessa yhteisössä. (Purkautumista ei tarvitse pelätä niin paljoa jos ihminen sitoutetaan kulttiin niin että hän ei jää ilman uuden persoonan ylläpitämisprosesseja.)

Toisaalta koska torn decisionissa ollaan tekemässä kahta asiaa jotka ovat periaatteessa valideja vaihtoehtoja, suggeroija voi hakea omaa etuaan sillä että ihminen sitoutetaan tekemään näitä valintoja.

Kultainen bugi

Edgar Allan Poe on tunnettu ennen kaikkea siitä, miten hän on kirjoittanut kauhua ja salapoliisikertouksia. Useat hänen tarinansa ovat lyhyitä. Tämän blogauksen aiheeksi otan mielestäni tylsimmän niistä. "The Golden Bug". (Suomeksi "Kultakuoriainen".) Kertomuksessa löydetään kapteeni Kiddin aarre. Mutta en käsitä miten tästä voidaan tehdä näin ikävystyttävää.

Jos tästä novellista tehtäisiin sivutehtävä tietokonepeliin, sen täysyisi olla escort mission, jossa olisi pari quick time eventiä. ; Kyllä. Se on niin tylsä. En voi kuvailla miten läpitunkevan tylsä tämä lyhyt tarina on. On itse asiassa arvoitus miten noin lyhyt tarina onnistuu olemaan niin tylsä. Etenkin kun otetaan esiin se, miten lyhyt se on. Ja miten paljon periaatteessa kiinnostavia ja stimuloivia asioita siihen on onnistuttu sovittamaan.

Tarinassa on kolme osiota. Ensin on tilanteen virittäminen. Päähahmot esitellään. Tarinan peruselementit tuodaan esiin. Toinen vaihe on itse aarteenetsintäprosessi. Jona aarteeseen uskova näytetään pakkomieltensenä ja kenties mielenvikaisena. Ja kolmas osio jossa aarteeseen uskonut Legrand selittää miksi kaikessa oli järkeä in first place.

Poen tarinassa on toki monia kiinnostavia asioita tehty oikein. Esimerkiksi Kiddin aarteen yksityiskohdat ovat oikein. Amerikanrahaa ei ole, koska Amerikanraha tuli vasta myöhemmin. Tarinassa on myös ajanmukaista kryptografiaa tehtynä melkolailla oikein. Mikä kasvattaa kyseisen novellin läpitunkevaa tylsyyttä koskevaa arvoitusta entisestään.

Tartun kuitenkin teoksen psykologiseen ytimeen.

Edgar Allan Poe ei varmasti ollut maailmanhistorian mielentervein hahmo. Hän kirjoitti tarinoita kauhusta, mielikuvituksesta ja mysteereistä. Tässä teoksessa silmääni pisti kuitenkin se, miten Legrand kuvasi suhdettaan erääseen yhteensattumaan jonka pohjalta hän lopulta lähti ratkaisemaan koko aarteen ongelmaa. "I say the singularity of this coincidence absolutelly stupedied me. This is the usual effect of such coincidences. The mind struggles to establish a connection - a sequence of cause and effect - and, being unable to do so, suffers a species of temporary paralysis." Tuon kauniimmin tuskin voisi kuvata ilmiötä joka nykyään tunnetaan kognitiivisena dissonanssina.

Legrandin pakkomielteisyys on tässä mielessä ollut Poelta varsin terävä tai ainakin nykypsykologian kanssa yhteensopiva. Legrand on varma aarteesta ja hän assimiloi. Yrittää sovittaa havainnot tähän teoriaansa. Hän käyttää tässä hyvin erilaisia metodeja. Osa on aivan rationaalista päättelyä. Osa on sitä että yhteensattumia ei oleteta yhteensattumiksi. Lisäksi Legrange pilailee ystäviensä kustannuksella. Kun ystävät pitävät häntä mielenvikaisena, hän syöttää prosessiin huvittavia osia jotta hän saisi lietsottua heissä näitä tunteita.

Pitkä asian selitysosio on sitä miten after the fact asioiden kuvaus oli sellainen että Legrangella oli vahva syy uskoa aarteeseen ennen sen löytymistä. Aarteenetsintäosiossa taas demonstroidaan miten before the fact kuvaus joka pitää sisällään tosiasioita ja sen analyysiä. Ja tästä syntyy odotus siitä miten aarteenetsintäretki päättyy. Legrangen epäonnistumisesta vaikutti tässä ilmiselvältä.

Molemmilla näkökulmilla oli itse asiassa tavallaan rationaalinen ja vahva case. Ja tavallaan se seikka joka antoi ä-hää -elämyksiä oli aarteen olemassaolo. Joka ei ollut päättelijöiden itsensä vallassa. Tosiasiat vaan näyttivät jälkikäteen vahvistavan että yksi kanta oli alusta asti järkevä ja tosi kun taas toinen oli tyhmä ja erehtynyt.

Jopa sen jälkeen kun aarre on löytynyt ihmetellään miten asiaa ei olisi löydetty jos tietyt yhteensattumat eivät olisi toteutuneet ja jos niiden takana ei olisi nähty jotain muutakin kuin sattumaa. Synkronisiteettisiin tilanteisiin tarttumiset olivat kiinnostavia. Samoin kuin ajatus siitä että prosessissa ihmiset vakavasti epäilevät kantojaan ja ovat joskus pakotettuja muuttamaan mieltään pikkuasioiden, kuten vaikkapa merirosvoaarteiden löytymisen, kautta.

Poen novelli kertookin mielestäni pääasiassa muusta kuin aarteesta. Se kertoo pääasiassa siitä miten kognitiivinen dissonanssi on tavallaan aivoissa oleva halvaus joka on samanaikaisesti häiritsevä ötökkä (tai Poea modernimmalla tietkokonekielellä "bugi") ja samalla se on jotain joka antaa mahdollisuuden moneen.

Novellin pohjalta itselleni syntyi esimerkiksi ajatus siitä että kenties kognitiivinen dissonanssi ja siihen liittyvät epäilyn ja valinnan hetket voidaan liittää, nykyaikaisessa vapaan tahdon filosofiassa ja neurologiassa tärkeään, Robert Kanen torn decisioniin. Kane määritellyn tämänlaiseksi valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. Usein tätä on demonstroitu esimerkeillä joissa tiedät kaksi haluttavaa tulevaisuutta jotka ovat toisensa poissulkevia ja hyvin perusteltuja. Itse lähtisin täydentämään tätä esimerkkimaailmaa myös tämäntapaisilla valintatilanteilla. Joissa voidaan esimerkiksi ottaa riski jossa etsitään aarretta ja vaarannetaan oma maine ja miten muut näkevät mielenterveytesi.

Kuinka naturalistilla voi olla vapaa tahto (hieman erikoisilla tahdon ja vapauden määritteillä)

Keskustelin internetissä vapaasta tahdosta. Ja huomasin että melko monella uusateistilla näyttää olevan ajatus jossa ihmisellä ei voi olla vapaata tahtoa. Tämä argumentti perustuu siihen että koska ihminen on kemiallisfysikaalinen kone, tahdon vapaus puuttuu. Näin ollen esimerkiksi sanottiin että "Kemialliset reaktiot eivät ole vapaata tahtoa vaan ne tapahtuvat siten kuin tapahtuvat. Vapaa tahto edellyttäisi fyysisten lainalaisuuksien piiristä vapaan "sielun" tms. olemassaoloa, eikä sellaista ole." Tämänsuuntainen essentialismi hämmästytti. Ajatus siitä että kokonaisuudella olisi samat ominaisuudet kuin osillaan on erikoinen. Siinä mielessä että olen tottunut tämänlaiseen prosessointiin lähinnä uskovaisten puolella. (Tosin ihmettelen miten sielu olisi automaattisesti vapaa. Monissa teologioissa korostetaan Jumalan suvereeniteettia. Kalvinismissa vapaa tahto on illuusio. Sieluun kalvinistit silti uskovat - ja syvästi.)

Toki on helppoa löytää sellaisia ajatuksia kuin panpsykismi jossa jo alkeishiukkasten reaktiot määritellään tietoisuudeksi. Sillä selvästi yritetään peittää juuri tämänlaisia ongelmia. Toki on helppoa olla holisti ja ajatella että tietoisuus on emergentti piirre. Ja näin ajatus ehdottomasta vapaan tahdon puutteesta näyttäytyy hieman erikoisena kannanottona johon selvästi liittyy maailmankuvallisuutta. Mutta toisaalta on ymmärrettävää että moni on reduktionisti. Ja näin on luontevaa ottaa näistä tarjoamistani vaihtoehdoista poikkeavia näkemyksiä.

Mutta en silti ole vakuuttunut. Olen enemmänkin näkemässä tässä Jerry Coynen vaikutusta. Hän on ollut ateistipiireissä näkyvä hahmo, jonka vapaan tahdon kielto on yleinen aihe ateistien keskustelupalstoilla. Ja hänen näkemyksensä kiertely on luultavasti vaikuttanut siihen miten niin moni kannattaa tätä ajatusta joka oli vielä 2000 -luvun alussa tavallisten ihmisten parissa käsittämättömän harvinainen.

Jos oletettaisiin aivan yksinkertaisesti tietoisuutta. Voimme uskoa että alkeishiukkasilla ei ole tietoisuutta. (Hylkäämme panpsykismin, jos ei muuten niin koska argumentin rajaus.) Kuitenkin meillä itsellämme on tietoisuus. Tämä toki redusoituu alkeishiukkasiin. Mutta opimme että kompositiolla on väliä. Tietoisuus ei ole emergentti piirre, mutta se on silti jotain jota ei ole alkeishiukkasilla. Enqvistin ajatuksia mukaillen voisi esittää esimerkinomaisesti että aivan kuten polkupyöräkin on vain osiensa summa, mutta vasta yhdessä osat tuottavat jotain jolla voi ajaa. Kokonaisuus on osiensa summa mutta sen toiminnot "karkeistuvat" koska jokainen interaktio rajoittaa lopputulosta. Kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa.

Tietoisuus ei luonnollisesti ole sama kuin vapaa tahto. Mutta jos tietoisuus on mahdollinen vaikka alkeishiukkaset eivät ole tietoisia, niin siinä tapauksessa mikään ei estä sitä että vapaa tahtokin voisi olla vaikka alkeishiukkasilla ei ole sitä. Tietoisuus, jonka olemassaoloa ei uusateistien parissa kielletä, on siis todiste konseptille jota voidaan käyttää heikentämään varsinaista essentialistista argumenttia.

Usein uusateistit puhuvat myös siitä miten emme hallitse useitakaan asioita. Esimerkit ovat valaisevia ja itsessään vakuuttavia. Aivokasvaimet saavat ihmiset tekemään ihmeellisiä asioita ; Esimerkiksi Charles Whitmanin aivokasvain muutti hänen persoonallisuuttaan ja hän ryhtyi ammuskelemaan ihmisiä. Luonteenmuutoksista ja aivovammoista kertoo tietysti myös Phinea Gage. Lisäksi tiedämme että monet tekemistämme asioista päätetään jo esitietoisesti ja ihminen lähinnä valaa narraation tekojen päälle jälkikäteen. Eaglemanin "Incogito" on tässä täynnä hyvin vakuuttavia esimerkkejä siitä miten eitietoinen osa aivoistamme ohjaa yllättävän runsasta osaa toiminnastamme. Miten mielemme tekee päätöksen ja aivomme konfabuloi sen päälle jotain. Ja näin ihmisiä saadaan ohjailtua ja heidän toimintaansa ennustettua ilman että ihmiset itse tajuavat että heitä ohjaillaan tai että tässä olisi mitään johon voitaisiin tieteellisellä ennustamisella tarttua. Alitajunnan mahti tarkoittaa sitä että tietoinen päätöksenteko ja valinta on kokemaamme pienempää.

Mutta tässä kohden on hyvä katsoa että onko tämä oikeasti este vapaalle tahdolle? Vapaus voi olla muutakin kuin determinismin puutetta tai satunnaisuutta. Kenties koko näihin konsepteihin fiksoituminen on osa perimmäistä ongelmaa. Niiden korostamana voidaan nimittäin luoda erikoinen orjuuden ajatus. Jos mietimme mille tahto on alisteinen, on ideana ikään kuin se että meillä olisi jokin sielu joka on sitten riepoteltavissa mekaanisten luonnonvoimien puristuksessa.

Mutta entä jos tahto ei olekaan sitä että on jokin sielu aivojen yläpuolella vaan onkin niin että "me olemme aivomme". Tai aivojen ja havaintoihin reagointiemme summa. Jos me olemme aivomme, niin onkin kenties syytä katsoa asiaa niin että niin kauan kuin aivomme, eikä mikään sen ulkopuolinen, päättää teoistamme, meillä olisi vapaa tahto. ; Tässä määrittein meillä ilmiselvästi on vapaa tahto.

Toki tässä sitten siirrytään miettimään sitä kysymystä että jos meitä kidutetaan niin onko meillä vapaa tahto, vai voimmeko todellakin sanoa että aivomme reagoivat aistiärsykkeisiin haluamallaan tavalla ja lavertelee naapurin anarkistinatsien inkvisiittorille. Voimme kysyä sitä onko aivokasvain vapaan tahdon tuhoaja vai kontrolloija. Nämä detaljit päättävät kuitenkin lähinnä siitä että voiko meillä tietoisina olentoina oikeastaan olla muuta kuin väistämättömästi vapaa tahto. Kidutetun reagointi voidaan nähdä että tahto on yhä perimmiltään vapaa niin kauan kuin henki pihisee. Osa sitten rajaa vapaata tahtoa hieman tiukemmin ja silloin meillä olisi jossain päätöksissä vapaa tahto ja toisissa ei.

Toki tässä usein korostetaan sitä että tietoisuus ei kuitenkaan tee niitä valintoja. Jolloin uusateisti tai muu vastaava lisäolettaa että ollakseen vapaata tahtoa, kyseessä tulisi olla tietoisen mielen toiminta. Tämä ajatus on kiinnostanut esimerkiksi Robert Kanea. Kane on kehittänyt torn decisioniksi määritellyn valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. (Esimerkiksi muuttaako työn perässä suurkaupunkiin vai seurata sittenkin tyttöystäväehdokasta.) Kysymyksellä on syviä merkityksiä jos mietitään fysikaalisen mielen - tai terminaattorin - vapaata tahtoa. Tässä kohden kenties oleellisempaa on kuitenkin palata Matt Ridleyn maailmaan. Hänhän on viitannut siihen miten eräs haasteellisimpia päätöksentekotilanteita ovat nimenomaan "Buridanin aasi" -tilanteet joissa ei ole mitään erityistä syytä valita yhdellä tavalla tai toisella. Ja miten nämä liittyvät tiettyihin aivovaurioihin. Eagleman on demonstroinut että ihmisillä on tässä kohden tapana valita vain jokin ja konfabuloida argumentit päälle. Nämä tilanteet koskevat "arkisia ja pieniä torn decisioneja". (Kanen esimerkit taas ovat usein mahtipontisia ja voisi ajatella että sen tyyliset päätökset olisivat hirvittävän harvinaisia. Jolloin ihmisellä olisi kenties vapaa tahto, mutta käytössä vain hyvin harvoin.)

Ja tämä ei tarkoita sitä että uusateistit jotka kiistävät vapaan tahdon olisivat oikeilla jäljillä. Sillä jos me mietimme sitä että minkä vuoksi meillä on tietoisuus, voimme palata Kahnemanin huomioon siitä että meillä on erilaisia päätöksentekoprosesseja. Hän korostaa että monet eitietoiset asiat ovat rutiineja ja hitaampi tekniikka käynnistyy vasta kun edessä on haasteita joihin ei "oikoteillä päästä". Koska aika monet uusateistit ovat adaptationismiin taipuvaisia - eli he uskovat että evoluutio on niin ovela että se on koodannut jonkin funktion takia meihin valtaosan niistä piirteistä joita meillä on - he voivat miettiä mitä varten meillä on tietoisuus. Kenties Ridleyn kuvaamat aivovammaiset demonstroivat sitä että tätä laskentatehoa käytetään lisälaskuvoimana. Se on mekaanista. Mutta se on "olemme aivomme" -mekaanista. Se tuottaa ennustettavia tuloksia koska sen toiminta on funktionaalista. Mutta koska se tulee tietoisesta minästä, se on vapaata tahtoa myös tässä uusateistien "tietoiseen mieleen keskittyneemmässä" versiossa.

Uusateistillakin voi siis olla vapaa tahto. Kunhan tahto ja sen vapaus määritellään hieman epäkonventionaalisesti. Ymmärrän toki jos Coyne ei sulata näitä määritelmiä. Hän saattaisi jopa lainata Abraham Lincolnia joka sanoi "If you call a tail a leg, how many legs has a dog? Five? No, calling a tail a leg don't make it a leg." Mutta ihmettelen sitä miten hän tietää vapaan tahdon oikean määritelmän jos hän ei ole koskaan sellaista missään nähnyt. Jos hän ei ole empiirisesti havainnut vapaan tahdon ominaisuuksia, hänen on täytynyt määritellä vapaa tahto a priori. Joka taas on maailmankuvallista. Itse sen sijaan tarjoan empiristille mahdollisuuden lähestyä asiaa kääntäen ; Ihmisissä ja meidän käyttäytymisessämme on piirteitä. Nämä piirteet on liitetty "vapaaseen tahtoon". Kun tutkimme miten nämä piirteet selittyvät saamme empiiristä sisältöä sille mitä tämä "vapaa tahto" tarkoittaa. Kun käsite korjautuu havaintojen edetessä ei pidä hämmästyä jos ennakko -oletuksemme murskautuvat. Sellainen on vain tiedonsaantia a posteriori. Empiristit ja tiedemiehet iloitsevat havaintojen täsmennyksestä. Ilmiö "vapaa tahto" ymmärretään paremmin sen sijaan että se falsifioitaisiin.
1: Kenties tämän prosessin kautta voimme jopa huomata että "vapaa tahto" on itse asiassa jotain jota voitaisiin kutsua "sieluksi". Sieluksi josta on karsittu kaikki epätieteellinen painolasti, kuten "matka tuonpuoleiseen" ja "kyky toimia aivokudoksesta erillään toisessa todellisuudessa". Kenties "vapaa tahto" onkin vain "sielu" johon on ladattu a posteriori -tietoa. Ja joka tarvitsee uudelleennimeämistä lähinnä siksi että niin moni uskovainen ei ole seurannut havaintoja eikä siksi ole suostunut uudelleenmäärittämään sielua joten on vain ollut kätevää nimetä se korjattu versio "vapaaksi tahdoksi".

Vapaa tahto ja avomielisyys ; Eli miksi tiedeviestintä on niin vaikeaa

Vapaata tahtoa käsittelevässä filosofiassa Robert Kanen torn decision on hyvin mielenkiintoinen konsepti. Tällöin kyseessä on valintatilanne, jossa valitaan eri vaihtoehtojen välillä. Ja valinta on valitsijalleen merkityksellinen. Ja valinnan vuoksi syntyy erilaiset lopputulokset. Tämänlaisia valintoja liittyy vaikkapa siihen muuttaako työpaikan perässä muualla ja jättää puolisonsa, vai jääkö paikoilleen ja menee naimisiin. (Ja kenties kysymys "hissi vai liukuportaat" on sellainen joskus, mutta hyvin harvoin.)

Tilannetta voi kuvata kahta kautta:
1: Ne ovat oleellisia jotta voisimme olla autenttisia ja luovia hyvin syvällä ja aidolla tavalla. Sillä jos vaihtoehtoina olisi vain irrelevantteja asioita, valintamme eivät olisi merkityksellisiä tai vaikuttavia. Ja jos vaihtoehtoina on hyvin vahvasti järjen ohjaama valinta ja toinen typerämpi, meidän olisi seurattava järkeämme sellaisella tavalla jossa autenttisuus ja omalakisuus tarkoittaisi samaa kuin irrationaalinen ja typerä käyttäytyminen. Torn decision pitää sisällään merkityksellisen.
2: Torn decisionit ovat ikäviä. Ne ovat sen tyylisiä valintoja joita tavoitteleva joutuu olemaan hyvin vahvasti Nietzscheläinen - tai vaihtoehtoisesti masokistinen. Kukaan ei tavoittele tämänlaisia tilanteita. Valinnan vaikeus kertoo psykologisesti siitä että mukana on aimo annos kognitiivista dissonanssia. Ihmiset pyrkivät yleensä välttämään tätä. Arvot ja prioriteetit ovat torn decisionin aikana kovassa kurimuksessa.

Jos pseudotieteilijä
tulee "keskustelemaan",
tiedän että kysymys on
oravanmetsästyksestä.

Tämä on tieteen popularisoinnin kannalta hyvin haastavaa. Sillä jos mietimme maailmankuvan muuttamista, sellainen vaatii selvästi jonkinlaisen torn decisionin. Ja tunnetusti ihmiset eivät keskustele erimielisten kanssa punnitakseen maailmankuviaan, vaan joko käännyttääkseen tai voittaakseen debatin "omalle tiimilleen" "vaarallista ideologian vihollista vastaan". Viestintää siis oikeutetaan jollain joka on psykologisesti epätodennäköistä ja faktojen mukaan tyystin epäuskottavaa.

Debatin psykologiaa on luonnollisesti kartoitettu. Brendan Nyhan ja Jason Reifler tekivät vuonna 2006 ensimmäisen kokeen, jossa testattiin ihmisten kokemuksia ideologisesti värittyneistä uutisista. He huomasivat, että jos ihmisen maailmankuva asetetaan haasteeseen fakta-aineistolla, ihmiset eivät suinkaan heikennä uskomuksiaan varovaisemmiksi. Uusi data ei saa heitä keventämään. Sen sijaan jos data on omaa maailmankuvaa vastaan, ihmiset itse asiassa vahvistavat maailmankuvaansa. Tämä ei toki sinänsä yllätä, sillä esimerkiksi maailmanloppua ennustaneissa kulteissa on huomattu että pieleen menneet ennustukset tulkitaan ensin parhain päin ja kokemus vahvistaa jäävien vakaumusta rutkasti. (Joskin pieni osa luonnollisesti jättää kultin epäonnistumisen jälkeen. Kriittisyys ei ole nollassa, se on vain vähissä. Muuten kukaan ei koskaan vaihtaisi maailmankuvaansa. Ja koska olen itse vaihtanut maailmankuvaani montakin kertaa, tiedän että sitä tapahtuu.)

"You Are Not So Smart" kertookin tästä the backfire -effect -nimisestä ilmiöstä hieman enemmän. "Just as confirmation bias shields you when you actively seek information, the backfire effect defends you when the information seeks you, when it blindsides you. Coming or going, you stick to your beliefs instead of questioning them. When someone tries to correct you, tries to dilute your misconceptions, it backfires and strengthens them instead. Over time, the backfire effect helps make you less skeptical of those things which allow you to continue seeing your beliefs and attitudes as true and proper."

Tämä tarkoittaa sitä että tieteellisesti ajatellen avomielisyys on hyvin erilainen asia kuin voisi luulla. Tavallisesti esimerkiksi skeptikoita moititaan siitä, että he eivät ole avomielisiä. Sillä avomielisyys liitetään jonkinlaiseen suvaitsevaiseen, relativistiseen, monikulttuuriseen, henkeen. Siihen jota "X -files" -sarjan Fox Mulder edusti antaessaan tilaa asioille joita pidetään epätodennäköisinä. Tosin "Beyond the sea" -jakso näyttääkin sen mitä tämä maailmankuville ja tulkinnoille tilan antaminen tarkoittaa käytännössäkin. Mulderhan selittää siinä Scullylle että "open yourself up to extreme possibilities only when they're the truth. " Aidossa skeptismissä ideana on nimenomaan nojata todennäköisyyksiin. Ja silloin kun skeptikko vain "tietää" kannan johonkin uskoen sydäntään faktojen ja todennäköisyyksien sijaan hän itse asiassa onkin pseudoskeptikko. Asenne, ei lopullinen mielipide, ratkaiseekin tässä. Jos torppaa UFOt suoralta kädeltä ilman asian käsittelyä, on nimenomaan yhtä luutunut kuin se hörhö joka näkee avaruusolentoja jokaisessa linssinheijastustahrassa. (Asenteen erikoisvaikutuksen ei tässä tarvitse olla mitään ole yllättävää koska valitsemani näkökulma on psykologinen.) Haidt on kuvannut tätä tilannetta sillä, että "Research in social cognition also indicates that people often behave like "intuitive lawyers" rather than "intuitive scientists"." Vertaus on minusta kuvaava.

Kaikessa skeptisyyden kritiikissä tämänlaiset tulokset ovat tietysti mukana. Sillä tottakai tätä kantaa voidaan suunnata paatuneisiin skeptikoihin. Sillä ilmiö kuvaa kaikkia joilla on psykologia. Eli kaikkiin ihmisiin. Ja kohtuullisen suositun työhypoteesin mukaan skeptikot ovat ihmisiä eivätkä reptiliaaneja. (Peitän tässä aivan selvästi nyt kontroversiaalin aiheen, ja tukin vähemmistöteorian kannattajien suut väkivaltaisesti. Et voi pysäyttää viestiä!) Skeptikot ovatkin usein "maailmankuvansa sumentamia".

Kuitenkin tässä kritiikissä on aina jonkinlainen ajatushierarkia.
1: Esimerkiksi klassinen salaliittoteorioitsija jakaa ihmiset jonkinlaiseen rohkeaan ja luovaan salaliittoteoreetikoiden älylliseen eliittiin ja sitten lammasmaisiin virallisen totuuden kuulijoihin. Sheeplet eivät vain ymmärrä. Se kertoo että tämä tulkinta on vahvasti elitistinen. Salaliittoteorioiden ystävät eivät tunnusta norsunluutorniaan tai elitismiään, sillä heistä vallanpitäjä voi olla vain taho jolla on paljon rahaa. Vain instituutiot, big pharma ja reptiliaanit ovat riittävän rikkaita ollakseen pahuuksien takana olevaa hallitsevaa eliittiä. Joten vain nämä tahot - ja skeptikot jotka kylpevät illuminatirahassa ja joita virallinen koululääketiede tukee ja SuPo komppaa - voivat sortaa ja olla elitistejä.
2: Jopa keskustelua tukevissa tahoissa törmää helposti Plantinga-Intelligent Design-kreationismi-apologetiikka -soppaan. Sillä kun mietitään Plantingan warrantia, hän teoriassa sanoo että ihmisten aistit ovat luotettavia. Siksi maailmankuvien sumentuminen ei olisi oikeastaan järkevä konsepti. Kuitenkin maailmankuvien sumentumissyytöksiä tulee, joten selvästi tätä valistushenkistä asennetta ei kannateta. Syynä onkin se mitä kreationisti sanoo "rappeutumiseksi" tai Plantinga "perisynnin vaikutukseksi". Mukaan tulee kalvinistinen näkemys siitä että toisten jumala-aisti toimii, he ovat teologisia connoiseureja jotka nauttivat Jumaluuden hienoista Tosista vivahteista. Ja toiset ovat sokeita. Tämä selittää miksi Plantingan oppi on reformoitua epistemologiaa. Reformaatio voidaan liittää kalvinismiin. Ja tällöin aistiehyys osuu hyvin yhteen predestinaatio-opin kanssa jossa toiset ovat determinoituja epätoteen elämään ja helvettiin ja toiset ovat predestinoituja pelastukseen. Plantinga, kreationistit ja muut tietysti itse ajattelevat kuuluvansa tähän älylliseen eliittiin jonka aistit ovat lähinnä sitä muotoa kuten Jumala ne teki. Paatuneet naturalistit sitten rypevät synnissä ja maailmankuvallisuudessaan. Tärkeintä on siis julistaa, jotta aisteiltaan terve eliitti predestinoituu pelastukseen, ja ne helvettiin joutuvat. Ei Jumala heistä muutenkaan tykkää.

Tietenkin tässä on asteita. Ja sen verran nämä pseudotieteilijät saavat oikein. Maailmankuvista ei tietysti pysty täysin vapautumaan, mutta toisilla asenteilla maailmankuvan syventäminen - tosiasioista huolimatta ja jopa niitä vastaan - voidaan maksimoida.

Jotkut viestinnän tavat vetoavat intuitioihimme ja rapsuttelevat maailmankuvaamme enemmän kuin toiset. Tässä kohden voidaankin viitata Kahnemanin havaintoihin siitä miten meillä on monta tapaa ajatella (a) intuitiivinen ajatusmenettely joka on nopea, automaattinen ja joka tuottaa nopeasti ja vähällä vaivalla kohtuullisia tuloksia. Mutta joka sitten on myös harhauttavaa. (b) Sitten meillä on hidas ja analyyttinen ajattelumenetelmä, joka on työläs, stressaava ja joka tuottaa hitaasti parempia tuloksia.

Chris Mooneyn "The Science of Why We Don’t Believe Science" (2011) korostaakin, että iso osa tiededenialismista johtuu siitä että ihmiset kokevat että tiedemaailma jotenkin haastaa heidän maailmankuvansa. Ja heidät saadaan positiivisiksi vain sitä kautta ett heille tarjotaan jotain mitä he haluavat. Asioita pitää yksinkertaistaa ja sovittaa kuulijoiden maailmankuviin.
* Tämä ei kuitenkaan saa heitä luopumaan rakkaista näkemyksistä jotka ovat tieteenvastaisia. Ja siksi Mooneyn tapa onkin enemmän yleistä tieteenpopularisointia kuin jotain jolla ratkaistaan vaikka se miten muodikkaat salaliittoteoriat tai vainotun toisinajattelijan kaapuaan heiluttelevat kreationistivänisköt saadaan vähenemään.
* Pseudotieteilijöiden aktiivisuutta ja lukumäärää voidaan helposti lisätä huonolla viestinnällä. Ja tässä kohden onkin suuria vaikeuksia. Sillä jos yleisö halutaan laajaksi, joudutaan usein menemään pienimmän yhteisen tekijän mukaan. Ja tämä tekee informaatiosta huonoa. Esimerkiksi itse saan jonkin verran viestiä siitä että "mainio teksti, en jaksanut lukea sanaakaan" tai englanniksi "too long - didn't read". (Joka voi esiintyä jopa muodossa "TL;DR" joka kuvaa sitä laiskuutta joka tiedekeskustelussa vallitsee..) Internet ja pseudotieteet tunkevat viestiä massoille ja yksinkertaisuus ja pelkistäminen ja maailmankuvan mukainen viestintä on se joka tuo lukijoita. Ja tähän liittyvä laiskuus maksimoi vahvistusharhan (havaintojen etsintä), assimiloinnin (havaintojen tulkinta) ja the backfire -effectin (tulkinnan jälkeen epämiellyttäväksi havaitun käsittely).
* Kenties ainut tapa käsitellä pseudotieteiden ja denialismin ongelmaa onkin tehdä jotain sellaista mitä Neil deGrasse Tyson tekee. Eli viestittää asioista pelkistäen mutta ei yliyksinkertaistaen. Jos asia täytyy yksinkertaistaa, ei yksinkertaisteta vaan kerrotaan vitsi. Tämä on jotain jota esimerkiksi muutoin arvostamani Richard Dawkins tai Bill Nye eivät tee. He saarnaavat kuorolle, omille joukoilleen. Tässä mielessä he eivät ratkaise kreationismiongelmaa, vaan luultavasti pahentavat sitä.

Ja tämä muistuttaa siitä, että miksi torn decisionit ovat niin tärkeitä. Sillä jokainen new age -psykologi, salaliittoteoreetikko ja kreationisti on konkreettinen muistutus siitä, miten he noudattavat autenttisuuttaan myymällä vapautensa ideologialle ja maailmankuvalleen. He valitsevat tietyn maailmankuvan ja hyppäävät siihen kuin tuhannen sylen syvyiseen veteen. Ja järjellä on hyvin vähän tekemistä tämän kaiken kanssa. He eivät minun silmissäni ole tämänlaisen heittäytymisen jälkeen vapaita tai järkeviä ihmisiä. He eivät ole avomielisiä vaan pelkästään heittäytyneet omiin äärimmäisiin epätodennäköisyyksiinsä. Ja kaikki vain sen vuoksi että he eivät kestä torn decisioneja elämässään. (Torn decisionin nimi on hyvä, sillä jos se repii sinut emotionaalisesti pirstaksi, se on ollut erinomainen torn decision.)

Terminatorin yllätysmomentti

"Terminator 3 -koneiden kapina" elokuvassa Arnold Schwarzenegger näyttelee hyväksi uudelleenohjelmoitua tappajarobottia. Sen loppuvaiheessa tämä robotti saa kolhuja ja tämä palauttaa pintaan alkuperäisen ohjelmoinnin. Tästä seuraa robotillinen kognitiivinen dissonanssi. Ja luonnollisesti tähän liittyy vahvaa epävarmuutta. Ja luonnollisesti tällä on suuri merkitys elokuvan tapahtumille. ; Toki elokuva samalla on siitä erikoinen, että se näyttää että ennustuksesta tietäminen ei auta muuttamaan historiaa.

Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.

Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.

Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.

Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.

Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?

Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.

Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.

Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein  on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.

Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.

Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.

Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.

Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)

Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.